Lokakuu 2019 - Vauvakuvia!

• Tässä lokakuun 2019 kuva-albumi Googlen kuvapalvelusta
• Videota Youtubesta;   Pyöräillessäni äitiysklinikalle kahtena päivänä, juttelin ja kuvasin pitkän tovin. Tulos on tässä.  Videolla puhu välillä suomea, välillä englantia. 
• Greta Thunberg on nimi, joka on kaikkien huulilla nykyään. Tässä muisteloita, liittyen hänen ajamaansa asiaan ja yleisemmin maailmassa esiitnyviin uhkiin ja niiden torjuntaan.
• Lisää videota Youtubesta:  Yöllinen koirakävely , ja pieni lenkki iltapäivällä, Illansuussa pimeä tulee nopeasti,  Aamulla aurinko nousee nopeasi. 

Tässä on kuukauden pääuutinen. Lisää vauvakuvia ja juttua alempana. Vielä enemmän kuvia tuolla Googlen albumissa.

Mutta mennäänpä aaikajärjestyksessä. Lokakuun 2019 alkaessa pojasta olivat näkyneet vain ultraäänikuvat sekä tuntuneet potkut äitinsä vatsan läpi.

Odotusta, jännittävää odotusta, vauvan odotusta, sitä olivat kuun ensimmäiset puolitoista viikkoa. Minulla suuri osa niistä kului takapihalla, riisipellon laidassa äijäluolassani, joka toimii myös varastona, joogahuoneena, kuntosalina, musiikkihuoneena. Makuuhuoneena ja varsinaisena asuintailana se ei toimi. Monet ovat siitä kyselleet ja hieman huolestuneen sävyyn kommentoineetkin Facebookissa, ja siitä, että minä vain puhun ja näytän kuvia tuolta ja koirastani enkä lainkaan vaimostani tai varsinaisesta sunnostani.  Se on minun valintani, enkä aio sitä selitellä ja puolustella enempää kuin itse haluan. Kritiikkiä, nälvimistä, liiallista puuttumista asioihini en kovinkaan pitkälle siedä siitäkin huolimatta, että levittelen elämääni varsin avoimesti. En kuitenkaan katso velvollisuudekseni olla täysin rehellinen ja autenttinen, vaan teen kaiken omilla ehdoillani.

Sadetta, sadetta, lyhyehköjä mutta runasita sadekuuroja. Syyskuu on täälläkin sateinen, sademäärältään vuoden runsain kuukausi lokakuun ohella. Lokakuun puolivälissä sadekausi on  tavallisesti ohi.

Syyskuun lopulla ja ihan lokakuun ensimmäisinä päivinä mökkini lattia oli muutaman sentin veden peitossa. Kahtena päivänä vettä oli jooganurkkauksessakin niin paljon, ettei joogaamisesta tullut mitään.

Minähän olen harrastanut joogaa vähintäänkin silloin tällöin jo kymmenen vuoden ajan. Tosin aktiivista, viikottaista joogaamista niistä ehkä kolmasosan. Vuonna 2018 muuttaessani vuoristoon lähelle Dalatin kaupunkia aloitin joogan uudestaan muutaman vuoden tauon jälkeen. Tarjolla oli Sivananda-tyylistä joogaa, ja sen pohjana olevan 90-minuutin sarjan opettelin kunnolla.   Tein Youtubesta löytäästäni videosta äänitiedosto, jota täydenkin intailaisella tausta musiikilla: huiluja ja tiibetiläisiä maljoja, linnunlaulua ja luonnonääniä.  Olen pidentänyt sen taukoja tehdäkseni muutaman ylimääräisen liikkeen, laajennuksia sen neuvomiin asanoihin.

Toivon, että jooga pitää minut terveenä ja kunnossa myös vanhana, joten haluan jatkaa sen harrastamista pitkään.

Aloitin joogan kymmnen vuotta sitten Australian Cairnsissa, Knoff yoga nimisessä koulussa. Ensimmäinen joogaopettajani James Bryan on edelleenkin idolini ja musitelen usin hänen opetuksiaan.  Hän teki minuun vaikutuksen jo ensimmäisestä yhteydenotosta lähtien. Hän vastasi sähköpostitiedusteluuni toivottaen minut tervetulleeksi milloin vain, sillä matolla on aina tilaa minulle. Tuolloin sattui aika harvoin, että olisin saanut vastauksen sähköpostiviestiini. Australiassa se ei kuulunut kulttuuriin vaan ihmiset soittavat ja haluavat puhua asiasta henk8iökohtaisesti. Se ei ole vieläkään minun juttuni.  Jopa pankkiasioita ei voi vieläkään hoitaa tekstitse vaan aina pitää soittaa pankkiin.

Syyskuun sateet näkyvät etupihalla. Vaimoni sukulaismies, joka omistaa suurimman osan tästä tilasta, viljelee siellä kukkia.  Jonkinlainen kävelykäytävä on tuoss aoikealla seinän vieressä sillin kun siinä ei ole multakasaa. Usein joudun kävelemään tuosta veislammikosta tielle puoistuessani. Me kävelemme tuosta Mimi-koiran kanssa joka aamu ja  iltapäivä.

En voisi hyvällä omallatunnolla pitää koiraa, ellen kävisi sen kanssa kävelyllä. Lienen täällä ainoa, joka tekee niin. Muut koirat viettävät aikansa kotinsa pihapiirissä. Jotkut niistä ovat kytkettyinä, mutteivät kaikki.

Mimillä on oranssi huomioliivi ja se on hihnassa iltapäivällä, Aamuyöllä se saa kulkea vapaana, vaikka tiellä onkin jonkin verran liikennettä: töihin matkaavaia mopoilijoita. Niiden sattuessa kohdalle valaisen Mimiä kirkkaalla taskulampulla, jotta ihmiset näkyvät sen.

Vain harvoin Mimi lähtee juoksemaan mopon perään. Luulen, että silloin sen kyydissä on joko lihaa tai muuta ruokaa. Erään piemänä kulkevan mopon isoissa sivulaukuissa saatan kuvitella olevan myös varastettujen koirien raatoja. Sitä ajaa nainen.   Täällähän on liikkunut hyvinkin paljon koiravarkaita, veivät minunkin Kito-koirani tammikuussa.  Koirat taptetaan sähköllä ja viedään pois teruastettaviksi. Sitten ne myydään syötäväksi.

Betoninen kylätie seruaa jokea, jonka töyräät ovat niin korkealla, että vesi koskaan tulii tielle. Jokeen lasketaan monien talojen takaihoila ja pelloiltakin tulvavesiä.  Tässä näkyy tiilimurkaa, jota on kuskattu korottamaan pengertä enitsestään.  Penkereille on istuettu palmuja, banaanikasveja ja kukkia.

Kulkiessani katselen paikkoja: taloja ja puutarhoja haaveillen siitä, minkälainen oma paikkani joskus tulee olemaan. Se ei kyllä näkyisi tielle vaan sinne veisi tällainen pieni hiekkatie, vaikkapa vain 100 metriä pois tieltä. Siellä olisi paljon puita, ehkä hedelmäpuita, vettä, jopa uima-allas, paljon tilaa, iso putarha...  

Mimi haluaa usien kiivetä sillalle ja katsella sieltä joelle. Kito oli samanlainen pari vuotta sitten. Täällä on vieläkin siellä täällä kapeita siltoja, joiden kansi on lahoavaa puuta. Siinä on joskus irronneita lautoja, isojakin reikiä. Kuitenkin huonostakin sillasta voivat paikalliset ajaa mopolla yli.

Monia tällaisia on parin viime vuoden aikana korvattu kunnon silloilla, jotka kestävät myös auton painon ja ovat riittävän leveitä autoja varten.

Muurahaiset  löysivät tiensä vesikefiiriastiaani. Ne, tai joku muu oli syönyt kefiirinjyvät tykkänään. Olin tuonut ne syyskuun viisumireissulla Saigonista. Ostin ne paikallisesta terveyskaupasta. 

Samalla reissulla ostin myös volgansientä, tunnettu myös nimellä kombucha. Panin sitäkin käymään, sokeroituun teehen. Muutaman viikon jälkeen sieni-bakteerimöhkäle oli hädin tuskin kasvanut eikä se ollut tuottanut hapanta juomaa juurikaan. Ilmeisesti sokeri ei ollut käynyt kunnolla alkoholiksi, jota sitten sieni tai bakteerit olisivat tuottaneet tuota terveysjuomaa.

Kombucha sentään ei ollut kokoneen kuollut, ja sitä on käymässä edelleenkin.
Kefiiri  on mennyttä, joten sen siemeniä pitää hankkia uusi satsi. En tee sitä maitoon vaan veteen.

Kuun alussa tuo puinen silta ja mökin tämä nurkka olivat veden peitossa. Vesi lainehti myös mökin lattialla. Se oli sadekauden huippu ainakin tässä paikassa. Lokakuussa satoi vielä, mutta veden pinta riisipellolla ja pikku joessa laski koko ajan.  Lokakuun jälkeen suurten sateiden pitäisi olla ohi, ja joulukuussa on jo niin kuivaa, että pitää järjestää puutarhan kastelu. 

Puutarhassani monet kasvit ovat kuolleet: tukehtuneet liialliseen veteen tulvien jälkeen. Toiset taas kasvavat ja kukkivatkin menestyksellä.

Kuun lopulla tulivat nämä hennot kauniit kukkaset. Niiden nimeä en tiedä, kuten en tunne tai muista monienkaan istuttamieni kasvien. Kiva se on tietää nimetkin, joskin tärkeintä on tuoksu ja tunnelma, jonka kasvit tuovat. Toki syötävää ja mausteitakin on kiva saada omasta puutarhasta. Mutta tuoksu, odotan sitä päivää, jolloin mökkini ympärillä tuoksuvat jasmiini ja muut kasvit. Ja tietysti varjo ja suoja. Erityisesti banaani on mukava kasvi, koska se suojaa auringolta siten viilentäen tunnelmaa. Sama vaikutus on bambulla.

Ankkoja  en halua päästää mökkini edustan veteen, koska kahlaan siinä vedessä joskus niinkin syvällä, että vettä menee suuhun.  Tammi-toukokuussa kun on melkein täysin kuivaa, veden pinta laskee eikä lampi täydennyt uudella sadevedellä, haluaisin silti oleskella viilentävässä vedessä. Siksi yritän istuttaa rannoille kasveja, jotka luovat varjoa ja jonkin verran myös puhdistavat vettä, myös sitovat maata, ettei se seuraavana sadekautena romahtaisi veteen.

Pandanus amaryllifolius, jasmiinin tuoksuinen kasvi, jonka tuoksu yhdistyy minulla Singaporeen, on nyt lokakuussa kiihdyttänyt kasvuaan. Tämän yksilön toin maaliskuussa Singaporesta. 

Ankat on ajettu riisipellolle. Syyskuussa ne olivat tässä lähempnä. Eteen on laitettu tiheä nailonverkko, jotteivät ne tulisi takaisin ennen aikojaan. Joulukuussa ne otetaan takaisin ja tapetaan.

Riisipelloilla tulvii, eikä siellä kasvateta riisiä. Sen sijaan siellä kasvatetaan kaloja ja ankkoja. Ne syövät rikkakasvit ja lannoittavat pellot ulosteillaan. Sitten joulukuussa taas kylvetään sato, joka on valmis korjattavaksi viimeistään maaliskuun alussa.

Tässä kasvaa kookospalmu ja joitakin koristekukkia. Tavoitteenani on kiavaa vasemmalla puolella olevaa jokea syvemmäksi ja korottaa oikealla puolella olevaa aluetta niin, etteivät tulvavedet vie sillä kasvavia kasveja.  Nyt sinne aiemmin istutetut papaijat ovat kuolleet. Banaanikasvit ovat edelleen hengissä. 

Kuivan kauden aikana täytyisi myöskin saada mökkiä ylemmäs, etteivät tulevien vuosien tulvat kastele lattialautoja.  Veljeni mukaan asia hoituisi käyttämällä tunkkia. 

Hieman heikompilaatuista videota ja kuvaa esimerkiksi noissa koirakävelyvideoissa ja tässä yllä.
Päivitin turvakameran tähän SJCAM 4000, vanha malli, -kameraan. Minulla oli vuonna 2017 Ukrainasta ostettu uudempi malli SJ5000, mutta se hajosi.  Sen jälkeen ostin pienemmän kameran, mutta sitä oli hieman hankala käyttää, koska siinä ei ollut ruutua, josta olisi nähnyt asetukset ja tapahtumat.  Niinpä ostin uuden SJCAM:in, koska sen käyttöliittymä oli mieleeni.

Nyt olen asentanut kameran kävelykeppiini tehokkaan LED-taskulampun lisäksi. Kannan keppiä nykyään kädessäni, en nojaa siihen. Se on hyvä heijastin, koirienhallintatyökalu sekä myös ihmisten varalle. Täällä kylällä on muutama ihminen, joita en voi pitää ystävällisinä vaan jostain syystä he eivät pidä minusta. Se voi johtua koirasta tai siitä, etteivät he pidä vaimoni perheestä. En tiedä syytä, mutta on muitakin syitä olla varuillaan tiellä liikkuessa.

Vauva

Voin olettaa, että tämä on höpinöitteni odotetuin osio. Tiedän sen Facebookin perusteella. Nyt kun olen alkanut postittamaan kuvia, videoita ja tarinoita vauvasta, ovat erityisesti suomalaiset naiset aktivoituneet tykkäämään ja kommentoimaan. Paljon on heissä sukulaisia, äitini mukaan lukien, mutta myös ystäviä.

Jo toukokuussa saimme tietää, että odottamamme vauva on poika. Kovasti olin toivonut tyttöä, samoin vaimon suku, sillä vaimon vanhemmille tämä on jo kuudes poikalapsenlapsi. Tyttöjä ei ole vielä ensimmäistäkään. Tytölle minulla oli nimikin jo valmiina, ollut jo moneta vuotta.  Oli siis aikaa sopeutua siihen, että ensimmäinen lapseni on poika. Jokaisella lapsella on oikeus olla toivottu ja rakastettu, joten minun oli otettava haaste vastaan ja muutettava asennettani, Mielestäni olen siinä onnistunut. On hienoa seurustella oman lapsensa kanssa, katsoa häntä ja miettiä, mitä kaikkea tulemme yhdessä tekemään, mitä puhumaan.  Niin, myös, mitä kieltä puhumaan.

Toistaiseksi me vain köllöttelemme. 

Minulla, samoin kuin vaimolla ja hänen äidillään, on ainakin nyt paljon aikaa omistettavaksi vauvalle hja hänen hoidolleen. Naisilla niin paljon, että he eivät katso tarvitsevnasa minun apuani asiassa. Tietysti minäkin haluan tehdä jotakin: ainakin syöttää välillä, ja sitten pikku hiljaa enemmän ja enemmän olla hänen kanssaan sosiaalinen, huolehtia siitä henkisestä puolesta, olla lähellä, tarjota turvaa, tarjota seikkailua, opettaa, laulaa, piirtää ...

Nimi pojalla oli jo ennen syntmää. Se ei ole niin vanhaa perua kuin se tytön nimi Anna, vaan nimeä alettiin rustaamaan sen jälkeen kun ultraäänessä oli selvinnyt, että tuleva lapsi on poika.  Sitä piti miettiä vähän ankarammin. Mielessäni oli ainakin se, että nimen täytyy olla kansainvälinen eli suhteellisen helppo lausua kielellä kuin kielellä.  Tietysti halusin nimeen jotakin myös suvustani, juuristani. DNA-sukututkimuksen tuloksista olin oppinut, että geneettiset juureni ovat eurooppalaiset, skandinaaviset, eviät niinkään itäiset.  Niinpä ehdotin rouvalle, että nimeksi Erik (tai Eerik, Eric). Se kun on aito skandinaavinen, norjalainen alkujaan nimi, joka esiintyy ainakin äitini suvussa Raahen seudulla.  Myös isän puolen suvuissa Karjalan kannaksella nimeä on myös esiintynyt jonkin verran.

Vaimo ehdotti nimeksi Ben, mutta antoi minun tehdä siinä asiassa päätöksen. Ben-nimi on länsimaissa juutalaisperäinen. Nimi kuitenkin esiintyy myös Vietnamissa, mistä syystä  hyväksyn sen ilolla.  Ben Erik Sippala sointuu erittäin hyvin viralliseksi nimeksi ja Erik kutsumanimeksi. Se on helppo ääntää myös vietnamilaisille. 

Erik on kansainvälinen lapsi. Hänellä on mahdollisuus kolmeen kansalaisuuteen: Vietnam, Suomi ja Australia. Sitten 18-vuotiaana hänen täytyy valita niistä joko Vietnamin kansalaisuus tai sitten Suomi-Australia kaksoiskansalaisuus tai vain toinen niistä.  Näin ainakin nykyisen lain mukaan. 

Facebookissa on ollut keskustelu hänelle opetettavista kielistä. Minulle on vahvasti suositeltu, että puhuisin hänelle suomea ja opettaisin suomen kielen vahvaksi. Englantia kuulemma oppii muutenkin melkein automaattisesti. No, ei se ihan niin ole täällä ainakaan. Minä itse olen ajatellut puhua hänen kanssaan pääasiassa englantia, mutta ottaa suomen satujen ja seikkailun kieleksi: pitää satutunteja suomeksi: katsoa muumeja ja lukea kirjoja suomeksi, ja tietysti opetella lauluja. Olen jo alkanut hyräiklemään hänelle Nuku nuku nurmilintua. Kalevalaisen runouden ja laulun nuotin aion ainakin hänelle opettaa.  Myös Beatlesiä olen jo alkanut lauleskelemaan hänelle. 

Miten kasvatus, leikit, kotielämä sitten oikeasti järjestyvät, se saattaakin olla sitten eri juttu. Kokemusta kun ei vielä ole. 

Kuun puolivälissä Erik saapui kotiin autolla 15 kilometrin päässä olevasta sairaalasta. Hän meni sinne Aleksis Kiven päivän iltana ja vauva syntyi keisarileikkauksella seuraavan päivän iltana. Minä olin kotona lapsen isoisän kanssa. Isoäiti oli äidin tukena koko ajan sairaalassa. Minä pyöräilin sinne (katso video) kolmena aamuna. Näin lapseni siis 12 tuntia hänen syntymänsä jälkeen. Illaksi pyöäilin kotiin kaupan kautta.  

 Mimi-koira oli utelias tulokkaasta, mutta hyväksyi tietysti hänet, koska hän haisi isäntäväelle. 

Sanovat että pojassa on enemmän minun kuin äitinsä näköä. No, sen näkee tarkemmin muutaman vuoden kuluttua. Kuvassa Erikin vieressä on minusta 14-vuotiaana otettu kuva. 

Mitä merkitsee isyys? Mitä merkitsee vanhemmuus?  Itsekkyydestä luopumista. Ajatusta siitä, ettei elä vain omaa elämäänsä vaan ylläpitää myös toisen elämää. No, notain tällaista periaatteessa merkitse mös parisuhde. Lapsi on sne asian syventymistä?

Joku on sanonut, että lapsen saaminen korjaa ihmisessä jotain sellaista, minkä hän ei aiemmin edes tiennyt olevan rikki.

Ei se tapahdu yhtäkkiä. Se on prosessi, se on kasvamista. Se vaatii myös työstämistä.

Vastuu.  Se on ainakin suurempi. Vastuu merkitsee pientä huolta, ei paniikkia kuitenkaan. Se merkitsee myös toivoa ja optimismia  "Istuta vielä se omenapuu"....

Näinden kahden viikon aikana, kun vauva on ollut ihan käsinkosketeltavan todellisena ihanana olentona luonamme, olen huomannut itsessäni paljon muutoksia. Yksi on se, etten voikaan vetäytyä käytännön vastuusta ja luottaa anopin tietoihin ja taithoihin vaan haluan ottaa itse selvää asioista.  Siihen ovat ollleet innoittajina lukuisat Facebook-kaverini, jotka ovat ihastelleet ja kommentoineet Facebook-kuviani  Suurin osa heistä on suomalaisia äitejä ja isoäitejä. He haluavat selvästikin osallistua meidän ja lapsemme elämään. Se lämmittää mieltä ja antaa lisäksi hyviä neuvoja ja inspiraatiota vauvan hoitoon. 

Vauvan ruokinta, rintamaito, rintapumppu, imetys. Niistä on keskustelu Facebook-kavereiden kanssa sekä kommenteissa että yksiyisesti. Äitikin, vanhan polven kätilö, koulutettu 1950- ja 60-lukujen vaihteessa Helsingin Kätilöopistolla ja sen jälkeen hankkinut kokemusta sekä oman kuuden lapsensa kanssa että kunnankätilönä ja myöhemmin terveydenhoitajana äitiyshuollon ja pikkulasten parissa jaksaa vielä antaa neuvojaan sikäli kuin tietokone kotona pysyy kunnossa. Harva 81-vuotias on niin aktiivinen Facebookissa.

Erikin äidiltä ei tule ihan tarpeeksi maitoa, joten pitää turvautua pulloon ja välillä käyttää myös rintapumpppua.   Tässä yhteydessä joku mainitisi äitiyden panieista, siitä, että maidon tulo kuuluu osana hyvään äitityteen, että pulloon turvautuva äiti ei olisi yhtä hyvä kuin hän, jonka rinnat hevuvat maitoa vaikka muille jakaa.  Sellaisten paineiden luominen ja ylläpitäminen ei tietyskikään ole mitenkään reilua tai oikeudenmukaista.

 Joskus sitä maitoa vain ei tule. Niin on ollut enenkin, ja silloin käytettiin imettäjiä. Nykyisin turvaudutaan sitten yliksansallisen vauvanruokateollisuuden tuotteisiin.  Minua kiehtoo myös ajatus, että minä voisin avustaa imettämisessä ihan konkreettisesti eli ottaa maitohormnia, prolaktiinia ja katsoa alkaisko maitoa tulemaan. Kyllä, mieskin voi imettää, eikä tmä ole vitsi. Toistaiseksi en ole ryhtynyt asiassa konkreettisiin toimenpiteisiin.  En usko, että löytäisin Vietnamista lääkäriä, joka olisi valmis lähtemään kanssani tällaiseen hankkeeseen.Ehkäpä olen väärässä. No, katsotaan sitten kun tulee toinen lapsi.  

Pieni vauva ei tarvitse tyynyä nukkumiseen, koska sen pää on erittäin suuri suhteessa muuhun ruumiiseen. Vauvaa voi nukuttaa joko selällään tai kyljellään. Huomiota kannattaa kiinnittää siihen, että pää ei aina ole kääntyneenä samaan suuntaan vaan suunta välillä vaihtuu.  Näitä asioita ei anoppi  opettanut, vaan nekin piti minun hoksata. Ihmettelin sitä, että vauvan pää on aina kääntyneenä oikealle. Se ei näyttänyt hyvältä. Kysyin Facebookissa, pitääkö minun olla huolissani. Moni kertoi, että vauvan tyyny on liian korkea ja se rajoittaa pään liikkeitä.   Keskustelin asiasta äitini ja monen muun kanssa ja varovasti yritin saada puoliosni suostumaan siihen, että madalletaan pään alusta.. tyynyä ei ole tähänkaan asti käytetty vaan taitettua peittoa tai pyyhettä. Yritän nyt saada ne pois käytöstä. 

Pojan nimi  virallistettiin ihan kuun viimeisenä päivänä. Hakemus oli  jätetty aiemmin.  Aluksi minua ihmetytti, että miksi ne kirjoittavat Erik Ben eikä Ben Erik, kuten minä olin ohjeistanut. Sanottiin, että etunimen täytyy olla vietnamilainen, ja Ben on sitä ainakin riittävästi. Erik ei voi olla etunimi, koska se ei ole vietnamilainen. Mutta miksi ne kirjoittavat noin?  Siksi, että viettnamilaiset nimet kirjoitetaan  niin: ensin sukunimi, sitten toinen nimi eli välinimi ja viimeiseksi etunimi.  Sekin vaati Facebook-postauksen ja sitä kautta motivaation ottaa asiasta selvää kunnolla.

Pojan virallinen kutsumanimi siis tulee olemaan Ben, mutta käytännössä, jos hänellä myöhemmin ei ole mitään sitä vastaan, häntä kutsutaan Erikiksi.

Vesku Loiri

Vesa-Matti Loirin muistan nähneeni joskus 1970-luvun puolivälin tienoilla Spede show-ohjelmissa. Myös varhaista Uuno Turhapuroa muistan nähneeni mustavalko-TV:stämme. Spede eli Pertti Pasanen oli se varsinainen sankari.  Ja kyllähän se Loiri radossakin lauloi: muistan ainakin Kohtalokas Samba-nimisen kappaleen tuolta ajalta "Saiskos pluvan". Ja sitten myöhemmin tulivat Eino Leinon runojen tulkinnat 1980-luvun alussa. Äidinkielen opettaja Leena Sala Salon kaupungin Laurin Lukiossa soitti niitä myös kun käsiteltiin Leinon runoutta. Toki ne soivat radiosakin usein .... "Toivoni ainut, tuskaton tuokio pieni" oli säe, jolla lievitin nuorn miehen  ahdistustani.   Rekisteröin myöhemmin myös Naase sedän, Tyynen ja muut hahmot, mutta en niitä kovin paljoa seurannut, koska  en ollut kovin ahkera television katsoja opiskelijana ja nuorena aikuisena. Töllön sijasta tuijotin tietokoneen ruutua.

Vesku Loiri kaatuu hienosti, ja hilpeästi laulaa hän. Ja kaikki muutkin Kansallispankista aina löytää ystävän.  Näin lauloi Juice Leskinen kappaleessaan Paperitähdet. Taisi olla mies myös Kansallisosakepankin mainoksessa. Itse muistan vain suklaamainoksen: Kismet, olet kohtalon suklaa.

Lokakuuussa sain ilmoituksen Celianetistä, entisen Näkövammaisten  kirjaston nettipalvelusya, että varaamani Jari Tervon kirjoittama kirja Loirista on nyt  kuunneltavissa. Menin verkkopalveluun ja lainasin ja latasin sen Daisy-muodossa, johon sisältyviä mp3-tiedostoja pystyn kuuntelemaan puhelimessani olevalla äänikirjojen lukuohjelmalla tai millä tahansa mp3-tiedostoja toistavalla laitteella. Minä kuuntelen puhelimella, joskus myös Bluetooth-kaiuttimella, jossa on paikka myös Micro SD -kortille, jolle olen kopioinut kirjan vaatimat äänitiedostot.

Iltasanomissa olin nähnyt jo monta juttua kirjan paljastuksista: Loirin hurjasta seksielämästä lukuisten naisten kanssa ja hänen huumeiden käytöstään ja hillittömästä juomisestaan. Niiden perusteella sai vaikutelman siitä, että hän olisi laulanut Leinoakin huumepäissään ja mela pystyssä.
Piti itetysti lainata kijra ja tarkistaa, miten oli.

Jari Tervon tyyli ja huumori näkyvät kirjan sivuilla. Hyvä niin. Nuo hurjat jutut eivät kuitenkaan taida olla hänen liioitteluaan vaan täyttä totta.  No, ne eivät ole koko totuus, vaikka kyllä näyttää alkoholia ja huumeita kuluneen  ihan viime vuosinakin. Ja 1970-luvulla meno oli todella hurjaa. Ihan yhtä hurjaa kuin tämän kirjan jälkeen loppuun kuuntelemassani H.S. Arkon vuonna 2018 julkaistussa Totuus Palaa, Jouni Mömmön maailma -kirjassa.   Myös Timo Kojolta on hiljan ilmestynyt kirja Suomen musiikkipiireistä, jossa kuvataan lehtijuttujen perusteella ihan yhtä hurjaa menoa, mm. Albert Järvisen kuolinyönä.   Tuokin kirja täytyy jossain vaiheessa lainata.

Minä todellakin pidän suomalaisesta kirjallisuudesta, etenkin sellaisesta, jossa kuvataan 1900-luvun Suomea, sitä, jossa isovanhempani, vanhempani ja minä itse olen elänyt.  Toki uudemmatkin kuvaukset kiinnostavat ainakin kuriositeetteina.

Niin, lokakkuussa tuli myös puutarhassa kaivelun ohessa kuunneltua Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksen kolmas osa. Ykkös- ja kakkososat kuuntlein jo viime vuonna, mutta kolmososa uudesta luennasta jäi kuuntelematta silloin, koska se ei ollut vielä valmiina lainattavaksi. Se tuli vasta tänä vuonna.

Tätä ennen oli kirjojen kuuntelussa ollut pitkähkö tauko, Niitä taukoja on aina välillä ollut. Elo-syyskuussa minulla soi kaivelun taustalla vanha rock- ja pop-musiikki saksalaiselta ja brittiläiseltä nettiradioasemalta.

Marraskuu tuo tullessaan kuivempaa ja vähän lämpimämpää ilmaa, Vedet katoavat riisipelloilta ja joillekin jo aletaan kylvämään riisisatoa. Pellolla sadekauden eläneet kalat ja ankat kohtaavat loppunsa.

 Kuun vaihtuessa Erik täyttää kolme viikkoa. Marraskuun lopussa jo yhden kuukauden, mikä on täällä merkkipaalu lapsen elämässä. Silloin järjestetään juhla, jossa toivotetaan lapselle onnea ja menestystä.

Je suis Greta! Huoli lapseni tulevaisuudesta

Minusta tulee isä! Elämäni jatkuu maapallolla. Miten se muuttaa minua? Miten se vaikuttaa suhtautumiseeni  ilmastomuutokseen ja muihin maailman ongelmiin?

Minun tehtäväni on pitää huolta lapsestani, tarjota hänelle hyvät eväät elämään, suojella, auttaa ja tukea häntä parhaan kykyni mukaan.  Se pistää miettimään, panee kyselemään, nyt kun laskettuun aikaan on pari viikkoa.  Minkälainen on minun lapseni tulevaisuus?  Miten hänen käy?  Mitä minun pitää tehdä hänen onnensa eteen?

Greta Thunberg, 16-vuotias ruotsalaisteini, joka on saanut nuoret ja vanhemmatkin mukaan ilmastolakkoihin, joka piti YK:ssa palopuheen maailman johtajille. Häntä tietysti myös kritisoidaan ja vähätellään, pilkataan ja kiusataan.  Mutta onneksi häntä myös kuunnellaan, ja sitä kautta myös ilmastotutkijoita.  Toisallta minunkin elämäni aikana on maailmanlopulle ollut monta kertaa sosiaalinen tilaus, ja sitä ovat vahvistaneet tutkijoiden ennustukset ja esittämät tosiasiat: vöestönkasvu, ympäristön saastuminen, nälänhädät, sodat, ydivoima, taloudellinen ja muu riisto, ihmisoikeuksien loukkaukset...   Siinäpä siis pohdittavaa, miten pysyä positiivisena realitetteja kieltämättä.

Nämä asiat pyörivät mielessäni. Yirtän nyt pukea niitä sanoiksi ja miettiä elämäni aikan kohtaamiani, ja maailman kohtaamia,  julkisuuden raportoimia, haasteita.

En mitenkään yritä vähätellä Thunbergia enkä ilmastonmuutosta. Olen sitä mieltä, että ne pitää ottaa vakavasti. Toki niitäkin saa pohtia, saahan?   Nyky-Suomessahan täytyy kysyä, saako. Englanniksi kirjoittaessani ei tulisi mieleenkään pyytää lupaa.

Kirjoitus on pitkä ja polveileva, hyvin itsekeskeinen.Se kertoo minusta ja minun ajatuksistani, elämäni historiasta.  En tässä blogissa esitä kovin jyrkkiä poliittisia tai aattellisia kantoja. Toki muistan aina kertoa olevani vegaani, niin kuin kunnon vegaanin tulee.  hah hah. Mutta Gretahan on myös vegaani! 

Kun minä olin  teinii-ikäinen, kävin Salon kaupungin Laurin ylästetta ja Laurin lukota.  Biologian tunneilla opettajat Heikki Teiro ja Veikko Peura puhuivat välillä ekologiasta, luonnonsuojelusta ja maailman tulevaisuudesta.



Olihan luonnonsujelun tarpeellisuudesta ja ympäristön saastumisestakin puhuttu jo aiemminkin, kait ihan kansakoulusta alkaen. Rooman klubin raportti saastmisesta oli ilmestynyt jo 1972.  Radiossakin lauloi Kirka Babitzin Varrella Virran hittiään (ja vasta myöhemmin siitä tuli Virralla Varren Akin ja Turon käsissä).

Uskonnollsissa piireissä, jotka ulottuivat myös kouluun, tarjottiin ratkaisuksi Jumalaa, sitä, että Jeesus tulee ja ottaa omansa kun maailmanloppu tulee, ja sen uskottiin tulevan ennen vuotta 2000.

Sitten lukoiaikana luin Pentti Linkolaa, "Unelmat paremmasta maailmasta" ja muita esseitä. Hänellä oli synkempi kuva maailman tulevaisuudesta.

En muista ahdistuneeni tai olleeni huolisani asissta. Toki kaikki tuo mietitytti ja ymmärsin luonnonsuojelun tarpeellisuuden.

Sitten tuli Koijärvi-liike. TV:ssä näytettiin miten luonnonsuojelijat kahlitsivat itsensä traktoreihin estääkseen järven kuivattamisen. Muutaman vuoden kuluttua siitä Vihreät sai ensimmäiset kansanedustajansa: Kalle Könkkölä yksi, ja toinen Koijärvi-aktivisti Ville Komsi.

Vastutstettiin ydinvoimaa. Minäkin sain houkuteltua siskoni kuskiksi ajamaan Loviisaan ja osallistumaan siellä mielenosoitukseen.

Minulla oli viiteryhmä ja maailmankatsoumus. Tosin en ollut riittävän innostunut ja aktiivinen tehdäkseni asialle paljoa enempää kuin tuo.  Atomivoimaako? - ei kiitos!  -rintanappiakaan en kehdannut kantaa koulussa tai koulumatkoilla, kotikulmista Perttelissä nyt puhumattakaan. Vihreä maihari minulla oli ja tuossa sivun ylälaiden kuvassa se näkyykin keltaisena pallukkana.  Silloin ydinvoima oli uhka, josta paljon puhuttiin: olivat ydinvoimalaonnettomuudet Harrisburgissa ja sitten myöhemmin Tsernobylissa.  Nykyäänhän hiilivoimaloista puhutaan suurempana uhkana, ja ydinvoima saatetaan nähdä jopa pelastavana energiantuotantomuotona, ellei aurinko- ja tuulivoimaan uskota riittävästi.  Kyllähän lisääntyvä sähköautokanta tarvitsee jotakin, millä niiden akut ladataan.

Suomessa vihreät ovat lähtenee hallituksesta kahdesti ydinvoiman takia, mutta suhtautuminen siihen lienee lieventynyt tällä vuosituhannella. On joitakin perusteita nähdä se tällä hetkellä käytännössä parhaana vaihtoehtona, jos vain jäteongelma hoidetaan asianmukaisesti.  Toki sitten vaihtoehtoiset tuotantotavat, kuten aurinkovoima ovat vielä parempia ratkaisuja. Esimerkiksi Vietnam on päättänyt olla rakentamatta ydinvoimaloita ja panostaa aurinkosähköön sen sijasta. Australiassa on vähän sama tilanne. Tosin siellä uskotaan fossiilisiin polttoaineisin myös.


Rauhaa, rauhaa, rauhaa rukoillaan!

Yhdysvaltoihin valittiin presidentiksi entinen näyttelijä Ronald Reagan. Minulle ja viiteryhmilleni hän oli kauhistus, idiotti, joka vie maailman tuhoon tähtien sota -ohjelmallaan ja muulla mielettömällä asevarustelulla.



Sienipilven varjossa, se ilmaus oli Pelle Miljoonalta. Hänen albumiaan  Pelle Miljoona ja avoimet ovat, Rakkaudesta elämään.  Mitä tänään koulussa opit?  Se oli suuri hitti. Sitä levyä kuunneltiin myös lukion historian tunnilla ja opettaja Risto Pikkola oli innoissaan.

Pellehän lauloi historian opetuksista, sodista, nälänhädästä, kodittomuudesta, julmuudesta, kovista arvoista, välinpitämättömyydestä.

Ylioppilaskirjoituksissa vuonna 1982 oli reaalin uskonnon tehtävän yhtenä kysymyksenä Kristinusko ja rauhantyö.  Siihen sain aika paljon aineksia Suomen kuvalehdestä, jota säännöllisesti luin. Se oli tilattu meille kotiin.  Uskonnonopettaja Matti Palmu opetti myös psykologiaa ja hän lainasi minulle kotiin myös filosofian kirjan, kun olin kysynyt, miksei meille opeteta filosofiaa. No, kyllä hän sitä vähän aina sivusi, tai nykyään se olisi ehkä elämänkatsomustietoa.

Niin, Afrikan lapsilla ei ollut ruokaa. Maailmassa riitti ruokaa kaikille muille paitsi ihmisten enemmistölle. Joskus koulussa kudottiin pieniä tilkkuja, joista tehtiin tilkkutäkkejä lähetettäväksi Afrikkaan, jossa nälkää näkevät lapset palelivat öisin. Se oli uusi tieto, että Afrikassakin voi olla kylmä.  Lapsuudessa 1960-luvulla äiti lauloi laulua, jossa Musta Saara, pien neekerlapsi lauloi ei taivahassa kuolon vaaraa. Hän oli omaksunut kristiuskon valkoiselta opettajalta ja  taivaassa hänen musta värinsä pestiin pois ja hänestäkin tuli valkoinen.   Se oli sitä aikaa kun ilman häpeää ja rasismisyytöksiä osteltiin neekerisuukkoja,  pelattin Mustaa Pekkaa, joskus myöhemmin syötiin Laku-Pekkaa, nyt vain Fazerin tai halvan lakuja, joiden kääreessä oli musta neekeri. Silloin  sanottiin "äiti, äiti, mä näin neekerin", koska kaikki ulkomaalaiset ja erirtouiset olivat aika harvinainen näky ainakin Helsingin ulkopuolella. Niitä Vietnamin ja Chilen pakolaisiakaan ei ainakaan meillä päin näkynyt.



Mustalle Saaralle ja hänen heimolleen läheteltiin Raamattuja ja maitojauhetta. Silloin oli maito hyväksi kaikille. Vasta jälkeen päin luin jostain, että maitojauhetta kutsuttiin Afrikassa valkoiseksi kuolemaksi, koska se sairastutti ja tappoi monia lapsia. Olivat laktoosi-intolerantteja varmaankin?


Halusin Tampereen yliopstoon lukemaan sosiologiaa, tiedotusoppia ja valtio-oppia. En päässyt. Se oli suuri pettymys. Hätäpäissäni vasta elokuun puolella, kun selvisi, ettei edes peruutuspaikkaa tullut, aloin soittelemaan kansanopistoihin kysyäkseni kansankorkeakoulupaikkoja. Keski-Pohjanmaan opisto Kälviällä toivotti minut tervetulleeksi, ja sinne sitten äiti minut vei, ja Kaitsun kanssa samassa huoneessa asuessamme väittelimme politiikastakin.

Molemmat kuitenkin kävimme rauhanmarrsilla Kokkolassa. Se oli silloin sellainen asia, johon kaikki edistykselliset ja aikaansa seuraavat osallistuivat, ja lisäksi vasemmistolaiset, Neuvostoliitto-seuran jäsenet.  Brezhnev oli kuollut 1982, Andropov toteutti uudistuksiaa jonkin verran, mutta sosialismin loppua ei näkynyt muualla kuin Ronald Reaganin puheissa. No, olivathan toki olleet jo vuonna 1981 Gdanskin satamalakot ja Solidaarisuus-liike Lech Walesan johdolla. Ne koskettivat minua henkilökohtaisesti, koska minulla oli Varsovassa Kirjeenvaihtokaveri Ann Berdubinska, vai miten se nyt kirjoittettiinkaan.  Kun maahan julistettiin sotilasvalta kenraali Jaruzelskin johdolla ja kulutustavaroista tuli pulaa, pyysin äitiä laittamaan osan minulle luvatuista Leningradin-matkan rahoista pakettiin, jonka lähetimme Varsovaa. Siinä oli riisiä, saippuaa ja jotakin muuta.




En halunnut armeijaa, vaan olisin mennyt siviilipalvelukseen, jos minua ei olisi kokonaan vapautettu lääkäri Jarmo Mäkisen suosituksesta.  Se oli punk-henkeä, uuden aallon ideologiaa. Anneli tempakka ja Maija Dahlgren syyttivät Rockradiota ja Heimo Holopaista vasemmistolaisen propagandan syöttämisestä musiikin varjolla.  Minä olin innokas Rockradion kuuntelija ja kotimaisen Uuden aallon musiikin ystävä. Pelle Miljoonahan tuli jo mainittua.  Mainitaan myt sitten vielä vaikkapa Kollaa kestää-yhtye ja Jäähyväiset aseille.




Vuonna 1985 täytin 22 vuotta. Silloin tuli Mihail Gorbatsov, joka toi perestroikan ja glasnostin Neuvostoliittoon. Opiskelin ja asuin, vähemmän opiskelin tutkinnon mukaisesti, enemmän elämää, Oulussa tuolloin.  Minulla oli niin isoja henkilökohtaisia asioita ratkottavana, että maailman tulevaisuus jäi niiden varjoon. Muutaman vuoden kuluttu, kun jo asuin Jyväskyläss, murtui Berliinin muuri, Eestissä laulettiin maa itsenäiseksi, maailma tuntui olevan toivoa täynnä.  Reagan oli jo dementoitunut. Hänen ansiotaan se Neuvostoliiton tie kohtai vapautta, demokratiaa ja hajoamista taisi kuitenkin olla. Rauhanmarssit ja ruahanliike eivät onnistuneet pysäyttämään asevarustelua, joka ajoi Neuvostoliiton talouden niin ahtaalle, ettei maa siitä selvinnyt?  Oliko se meidän vilpitön huoli rauhasta ja ne marssit vain pelaamista Moskovan hyväksi?  Rahoittiko Kreml länsimaiden rauhanliikettä?   Muistan vuosikymmenen alusta, miten kotiin tilaamani Ylioppilaslehti sisälsi Rauhanpuolustajien koko sivun mainoksen, jossa onniteltiin 60 vuotta täyttävää neuvostoliittoa (1922 - 1982), joka on toiminut maailmanrauhan puolesta ja toimii edelleenkin.



Neuvostoliitossa ei ollut ongelmia. Kaikki ympöristöongelmat ja muut johtuivat kapitalismista. 
Tämä oli pravdaa Suomessakin aina 1980-luvun lopulle saakka. Ainakaan ääneen ei saanut muuta väittää tai muuten Urho Kekkonen suuttui, ja herrat Neuvostoliiton tehtaankadun lähetystössä vielä enemmän.



Syksyllä 1979 aloitin opiskelun lukiossa, Laurin lukio silloin. Aloin opiskelmaan myös venäjän kieltä. Siihen oli syynä se, että olin kiinnostunut kielistä, vaikken niissä kovin hyvä ollutkaan. Myös se, että silloin piti valita joko kielilinja tai matikkalinja, ja niistä kielilinja oli ainakin pienempi paha Muita kieliä kuin venäjä en voinut valita, koska olin jo aloittanut pitkän saksan yläasteen kahdeksannella luokalla.

Venäjän kieli oli laajasti valittavissa poliittisista syistä. Samasta syystähän idänkauppa oli Suomessa pleastava enkeli. Kostamus oli rakennettu 1970-luvun puolivälissä siksi, että haluttiin pelastaa Suomi synkän laman kourista.  Silloinhan Kekkonen oli idänsuhteiden takumies, pleastava enekli hänkin, YYA-sopimuksen takuumies myöskin.  Silloin opin minäkin sen, että kun kokeissa tai tentissä muistaa kehua Kekkosta sekä Suomen ja Neuvostoliiton hyviä ja ongelmattomia suhteita, ei kukaan uskalla antaa siitä huonoa arvosanaa!

Osoitteeni on Neuvostomaa, Moi adres Sovjetski sajuz, niin me lauloimme lukion venäjän tunnilla vuonna 1979.  Meillä kävi myös luokassa vieraita Helsingistä: yrmeitä Brezhnevin näköisiä ukkoja, jotka tarkastivat vihkomme huolellisesti. Niitä varten me olimme tuon laulun opetelleetkin, ja sitten sen Minä soitan harmonikkaa, Krokotiili Genan syntymäpäivälaulun.

Kiinnostuin  uudelleen venäjän kielestä, kun glasnos alkoi näkyä niinkin, että  Yleisradion Musiikkia Nuevostoliitosta-ohjelmassa Tero Heinänen alkoi soittaa Vladimir Vysotskilta muutakin kuin sitä Ystävän laulua. Ja kiinnostus vain lisääntyi, kun 1990-luvun alussa Anton Nikkilä teki radioon ohjelman Neuvosto-punkista.  Jegor Letov ja Grazhdanskaja oborona olivat osa venäjän kielen harrastustani.  Osa sitä oli myös tietokone, jonka hankin vuonna 1990.  Aloin seikkailemaan internetissä, joka siihen aikaan oli pienen, läheimmä akateemisen ja tekniikasta kiinnostuneen piirin huvia.  Venästä ja tietokneista tuli sitten myös ammattini,, ja 1990-luvulla maailman tila jäi vähän sivuun, siitäkin huolimatta, että Balkanin alueen kriisi, Jugoslavian hajoaminen näkyi jopa työpaikallani Helsingin yliopistossa.

Sosialismi, kommunismi, ne olivat olleet ainakin vielä 1970-luvulla edistyksen ja oikeudenmukaisuuden, rauhan ja demokratian oppeja. Nyt niistä tuli jotain ihan muuta.  Osa niistä, jotka Suomessakin olivat olleet valmiit liittämään Suomen suureen nevustokansojen perheeseen, joka väsymättä taisteli rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta, käänsi takkinsa, osa vetäytyi, osa kait kielsi tapahtuneen.    Minä en ihan varauksettomasti uskonut tuohon suureen pelastusoppiin, olin ehkä liian nuori stalinistiksi, mutta kyllä sympatiani menivät siihen suuntaan.  ihervasemmistolainen, ituhippi, kyllä niillä sanoilla voi luonnehtia silloista ajatusmaailmaani, ehkä nykyistäkin jonkin verran, joskin tietysti leimat ovat leimoja ja tuollaiset termit yksinkertaistavat todellisuutta.   Taidan olla edelleenkin vähän liian flegmaattinen, hidas ja harkitsevainen ollakseni selkeästi jotakin mieltä ja toimiakseni tarmokkaasti sen mieleni puolesta. "Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan" on väittämä, jonka perusteella minä olen melkein kaikkea vastaan ainakin jossain määrin.  Tulee mieleen relativismin ylistys. Olikohan se joku runo, jossa paheksuttiin kaltaisiani?

Tietokoneet 

Aikuistuminen, tasaantuminen, sitä taisi olla 1990-luku. Myös työhulluutta. Kiinnostus tietotekniikkaan oli elämäni pääasia. Ihmisistä olen toki ollut aina kiinnostunut, ja nyt kun tietoteknnikkaan yhdistyivät slaavilaiset kielet ja niitä opiskelevien ja tutkivien ihmisten auttaminen tietokoneiden käytössä, oli virkani ja intohimoni, ei minusta tulllutkaan sulkeutunutta nörttiä. Minulla oli tuohon liitten myös rooli kansainvälisessä tietoverkossa  "Comrade Timaham TUMAXAM at Funet Russian Archive".  Keräsin venäjän kieleen ja kulttuuriin sekä maahan liittyvää materiaalia talteen suomalaiselle palvelimelle. Vuonna 1992 matkustin toisen kerran Venäjälle ja seuraavina vosina siitä tuli joka kesäinen ohjelmanumero. Myös sukuseruan kanssa kävimme esi-isieni mailla Koivistolla Karjalan kannaksella. Setäni järjesti sinne bussimatkoja, ja sitä hän tekee edelleen poikansa avustuksella.  Sukututkimus, sukuhistoria oli yksi sen ajan kiinnostuksen kohteistani. Senkin yhdistin tietenkin tietokoneharrastukseeni. Silloin älypuhelimet, tabletit ja joka paikkaan ulottuva netti eivät vielä olleet niin itsestään selvyyksiä kuin nykyään.

Niin, huoli tulevaisuudesta, sitä ei tainnut kovin paljoa olla, ei edes omastani. Elämä vei. Se vei minut Singaporeen ja Australiaan vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Avioiduin ja yhdessä vaimoni kanssa pidimme huolta kissoista ja koirista. Ihmisjälkeläistä emme onnistuneet saamaan. Vuosi 2010 toi mukanaan eron ja muuton uusiin ympyröihin: joogaa, vegaanikaverita, yhteisöasumista, myös ekokommuunissa, sosiaalista painetta vihreämpään suuntaan. Toki olin vähän mukana  Australian vihreiden kampanjassa jo vuonna 2007, kun olivat parlamenttivaalit, jossa Kevin Rudd saavutti voiton varsin edistyksellisellä linjallaan.  Ehdokkaamme Lasissa Waters ei vielä silloin päässyt läpi, vasta seuraavissa vaaleissa.  Niissä en ollut enää aktiivisesti mukana, mutta toki kävin äänesätmässä, enkä pelkästään sen takia, että Australiassa äänestäminen on kansalaisvelvollisuus, jonka laiminlyönnistä saa sakkoja.

Olen ollut kuitenkin poliittisesti valveutuut enemnän kuin sitoutunut jo varsin nuoresta lähtien. Koulussakin yhteiskuntaoppi ja historia olivat mieliaineitani psykologian ja äidinkielen lisäksi.  Edelleenkin uskon politiikkaan muutoksen välineenä ja pidän demokratiaa parhaana tai ainakin pienimpänä pahana hoitaa sioita. Toki suorempaakin kansalaisaktivismia tarvitaan, mutta väkivallan käyttöä en hyväksy, eikä omaisuuden turmeeminenkaan niin kivalta kuulosta.

Tässä muistellessa eksyy mukavasti sivupoluille, ja tarinaa tulisi vaikka kuinka, mutta palataan aiheeseen ja nykypäivään. 

Ilmastomuutos, uskonko siihen? 

Uskon. Aika kiistattomat todisteet asiasta on, joten ei se ole uskon asia, vaan pikemminkin kysymys siitä uskaltaako katsoa totuutta silmiin ja hyväksyä faktat toiminnan perusteeksi.  Asian kieltäminen ja kaiken luolen leimaaminen vouhotukseksi olisi minusta vastuun pakoilua ja ikävien asioiden tunkemista pois tajunnasta.

Totta kait ennustukset ja tieto saattavat muuttua, ainakin ne tarkentuvat, ja tietysti olisi hienoa, jos tulisi ilman ihmisen vaikutusta muutos, joka pysäyttäisi jäätiköiden sulamisen, jäähdyttäisi ilman ja kohta myös napa-alueiden vedet uudelleen. Mutta  usko  sellaiseen uutokseen  tekosyynä olla tekemättä mitään asian hyväksi ei käy.

Onko asia vielä korjattavissa ja maailma pelastettavissa? vai tuleeko maailmanloppu? 

Se, että maailma tuhoutuu on tietysti totta. Maailma siis maapallo, maailma siis ihmisen maailma. Maailma voi olla olemassa ilman homo sapiens -nimistä eläinlajia, ilman ihmistä. Se saattaisi olla jopa parempi paikka niin.  Ei, en tarkoita, että itsemurha, yksilötasolla tai kollektiivisesti, olisi ratkaisu. Antaa sen asian olla "korkeemmas kärees" eli luontoäidin helmassa.  Totta kai ilmaston lämpeneminen ja hiilidioksiditason nousu, ehkä myös metaanitason nousu, eli ilmakehän koostumuksen muutos, olisivat kuolinisku paitsi ihmiselle, myös monille eläin- ja kasvilajeille. Mutta eiväthän ne välttämättä merkitse maapallon autioitumista ja kaiken elämän loppumista.  Kasvit hengittävät hiilidioksidia ja muuntavat sen hapeksi. Jos siis kuvitellaan, että suurin osa ihmisistä olisi tekehtunut maaemon päästämän valtavaan metaanipieruun, kun napajään alle varastoitunut metaani vapautuu, tai sitten hitaammin liian korkeisiin hiilidioksidipitoisuuksiin, mitä jäisi jäljelle?  Jäisi jäljelle kasveja: ruohtoa, viidakoita, metsiä, jotka saisivat rauhassa kasvaa ilman, että ihminen olisi raivaamassa niitä laidunmaiksi tai kaupungeiksi, valtateiksi.  Kymmenine, satojen tai tuhansien vuosien kuluessa hiilidioksidin osuus taas laaskisi, hapen nousisi, kun maapallosta olisi taas tullut vihreä paratiisi, jossa kasvit ovat levittäytyneet kaikkialle: myös kaupunkien kaduille, autioihin taloihin, ostoskeskuksiin, jotka olisivat jo rapistuneet jätekasoiksi.

Voisiko käydä niinkin, että kun lämpötila nousee, se kiihdyttäisi myös muovien, mikromuovien, ydinjätteen ja muun ihmisen tuottaman saastan hajoamista?

Entä metaani?  Onkohan kasveja ja eläimiä, jotka pystyvät elämään korkeissa metaanipitoisuuksissa sen lisäksi, että sietävät hiilidioksidia?

Totta kai on sitten veden pinnan nousu, joka tietysti hukuttaisi ihmisten lisäksi monia maaeläimiä. Toisaalta kalat, merilevät, korallit ja muu merten eliöstä lisääntyisivät.

Tällaisia spekulaatioita voi esittää vaikka kuinka, mutta pääajatus on, että minusta maailma voi olla ilman ihmislajiakin. Ja olisi ehkä ihan hyväkin, että ihmispopulaatio kutistuisi murto-osaan nykyisestä.

Ennen kuin niin kävisi, voisi olla todella hankalat ajat: sotia, kapinoita, kansannousuja, kansainvaelluksia, kulkutauteja, nälänhätää.

Me ihmiset tietysti ajattelemme näitä asioita omalta kannaltamme: oman lajin, oman kansan, oman suvun, oman perheen ja oman itsen kannalta. Entä minä?  Entä minun poikani Erik? Miten minä voisin ajtella, että olisi hyvä asia, että hän ei saisi nauttia rauhasta ja hyvinvoinnista, vaan joutusi keskelle sotia ja levotomuuksia tai kuolisi siihen valtavaan metaanipieruun tai tukehtuisi hapen puutteeseen?


Siihen ahdistukseen saattaa tietysti olla aihetta, mutta kukaan ei tiedä miten käy.  Täällä Vietnamissa on tavattomasti porukkaa, ja jos se joutuu siirtymään korkeammille alueille täältä jokisuistoista ja muilta alavilta mailta, saattaa olla katastrofin ainekset koossa. Mutta toisaalta, jos tilanne ennakoidaan ja kehitys tapahtuu hitaasti, silloin kaikki voi sujua rauhallisesti.

Riittäkö ruoka?  Riittääkö se eksponentiaalisesti kasvavalle väestölle?  Se on tietysti suuri kysymys jopa ilman ilmastokriisiäkin.   Merestä ja kasvikunnan tuotteista sitä varmasti pystyään tuottamaan, ja jos lihakarjasta luvutaan, niin ehkäpä tarpeeksi.


Tietenkin minä toivon lapsellenu hyvää ja onnellista elämää, myös kohtuullista elintasoa, rauhaa ja rakkautta, tasapainoa ja lempeää auringonpaistetta.

Jos minä toivon niitä hänelle, ja haluan auttaa häntä saavuttamaan nämä tavoitteet, mitä tehdä?  Yksilötasolla tietysti olemalla hyvä vanhempi, hyvä opettaja (parempi kuin Vietnamin koululaitos), hyvä esimerkki.   Ja sitten laajemmalla tasolla: jos haluan auttaa poikaani saamaan hyvän elämän, miun pitäisi auttaa koko hänen sukupolveaan ja koko sitä ympäristöä, jossa he elävät. Minun siis pitäisi aktvioitua maailmanparantajana?

Miten? 

Ryhtymällä vegaaniksi. Olen jo. Kierrättmällä, kuluttamalla vastuullisesti, äänestämällä oikeita henkilöitä, olemalla hyvä esimerkki, välttämällä lentämistä Suomeen tai Australiaan tai yhtään mihinkään, edes maan sisällä.  Voisin opettaa hänet tyytymään vähempään. Kun Vietnam autoistuu, vaikuttaisin siihen, ettei hän hanki autoa vaan tyytyisi polkupyörään tai ainakin vanhaan mopoon.
Opettaisin häntä, neuvoisin, opastaisin kitenkin antaen myös vapautta ja tilaa hänen omille ajatuksilleen. Auttaisin häntä kasvamaan valistuneeksi maailmankansalaiseksi, joka osaa kieliä, hankkii tietoja, ajattelee asioita, kokkaa ja joogaa ... joka sitten pystyisi levittämään hyvää ympärilleen.

Toki kaikki tuo vaatii sitä, että aloitan itsestäni, lisään omaa ymmärrystäni ja tietoisuuttani maailmasta ja sen tilasta.  Toki myös täytyy pitää omaa mieli rauhallisena ja tyynenä. Ahdistus ei auta ketään eikä mitään. 

Lapsenomainen usko hyvään, optimismi, rohkeus, mielikuvitus, luovuus, usko hyvään.
Istuta vielä se omenapuu ...




Tarinan seuraavissa jaksoissa palaamme arkeen ja pienempiin sfääreihin. Katsomme, miten onnistun isänä.  Minulle saa toivottaa onnea!

Mutta toistaseksi, kiitos, Greta Thunberg, olet suuremmoinen!  Olet inspiraation lähde myös tällaisille setämiehille, mutta onneksi myös omalle sukupolvellesi!  Me tarvitsemme idoleita ja esikuvia.