Minusta tulee isä! Elämäni jatkuu maapallolla. Miten se muuttaa minua? Miten se vaikuttaa suhtautumiseeni ilmastomuutokseen ja muihin maailman ongelmiin?
Minun tehtäväni on pitää huolta lapsestani, tarjota hänelle hyvät eväät elämään, suojella, auttaa ja tukea häntä parhaan kykyni mukaan. Se pistää miettimään, panee kyselemään, nyt kun laskettuun aikaan on pari viikkoa. Minkälainen on minun lapseni tulevaisuus? Miten hänen käy? Mitä minun pitää tehdä hänen onnensa eteen?
Greta Thunberg, 16-vuotias ruotsalaisteini, joka on saanut nuoret ja vanhemmatkin mukaan ilmastolakkoihin, joka piti YK:ssa palopuheen maailman johtajille. Häntä tietysti myös kritisoidaan ja vähätellään, pilkataan ja kiusataan. Mutta onneksi häntä myös kuunnellaan, ja sitä kautta myös ilmastotutkijoita. Toisallta minunkin elämäni aikana on maailmanlopulle ollut monta kertaa sosiaalinen tilaus, ja sitä ovat vahvistaneet tutkijoiden ennustukset ja esittämät tosiasiat: vöestönkasvu, ympäristön saastuminen, nälänhädät, sodat, ydivoima, taloudellinen ja muu riisto, ihmisoikeuksien loukkaukset... Siinäpä siis pohdittavaa, miten pysyä positiivisena realitetteja kieltämättä.
Nämä asiat pyörivät mielessäni. Yirtän nyt pukea niitä sanoiksi ja miettiä elämäni aikan kohtaamiani, ja maailman kohtaamia, julkisuuden raportoimia, haasteita.
En mitenkään yritä vähätellä Thunbergia enkä ilmastonmuutosta. Olen sitä mieltä, että ne pitää ottaa vakavasti. Toki niitäkin saa pohtia, saahan? Nyky-Suomessahan täytyy kysyä, saako. Englanniksi kirjoittaessani ei tulisi mieleenkään pyytää lupaa.
Kirjoitus on pitkä ja polveileva, hyvin itsekeskeinen.Se kertoo minusta ja minun ajatuksistani, elämäni historiasta. En tässä blogissa esitä kovin jyrkkiä poliittisia tai aattellisia kantoja. Toki muistan aina kertoa olevani vegaani, niin kuin kunnon vegaanin tulee. hah hah. Mutta Gretahan on myös vegaani!
Kun minä olin teinii-ikäinen, kävin Salon kaupungin Laurin ylästetta ja Laurin lukota. Biologian tunneilla opettajat Heikki Teiro ja Veikko Peura puhuivat välillä ekologiasta, luonnonsuojelusta ja maailman tulevaisuudesta.
Olihan luonnonsujelun tarpeellisuudesta ja ympäristön saastumisestakin puhuttu jo aiemminkin, kait ihan kansakoulusta alkaen. Rooman klubin raportti saastmisesta oli ilmestynyt jo 1972. Radiossakin lauloi Kirka Babitzin Varrella Virran hittiään (ja vasta myöhemmin siitä tuli Virralla Varren Akin ja Turon käsissä).
Uskonnollsissa piireissä, jotka ulottuivat myös kouluun, tarjottiin ratkaisuksi Jumalaa, sitä, että Jeesus tulee ja ottaa omansa kun maailmanloppu tulee, ja sen uskottiin tulevan ennen vuotta 2000.
Sitten lukoiaikana luin Pentti Linkolaa, "Unelmat paremmasta maailmasta" ja muita esseitä. Hänellä oli synkempi kuva maailman tulevaisuudesta.
En muista ahdistuneeni tai olleeni huolisani asissta. Toki kaikki tuo mietitytti ja ymmärsin luonnonsuojelun tarpeellisuuden.
Sitten tuli Koijärvi-liike. TV:ssä näytettiin miten luonnonsuojelijat kahlitsivat itsensä traktoreihin estääkseen järven kuivattamisen. Muutaman vuoden kuluttua siitä Vihreät sai ensimmäiset kansanedustajansa: Kalle Könkkölä yksi, ja toinen Koijärvi-aktivisti Ville Komsi.
Vastutstettiin ydinvoimaa. Minäkin sain houkuteltua siskoni kuskiksi ajamaan Loviisaan ja osallistumaan siellä mielenosoitukseen.
Minulla oli viiteryhmä ja maailmankatsoumus. Tosin en ollut riittävän innostunut ja aktiivinen tehdäkseni asialle paljoa enempää kuin tuo. Atomivoimaako? - ei kiitos! -rintanappiakaan en kehdannut kantaa koulussa tai koulumatkoilla, kotikulmista Perttelissä nyt puhumattakaan. Vihreä maihari minulla oli ja tuossa sivun ylälaiden kuvassa se näkyykin keltaisena pallukkana. Silloin ydinvoima oli uhka, josta paljon puhuttiin: olivat ydinvoimalaonnettomuudet Harrisburgissa ja sitten myöhemmin Tsernobylissa. Nykyäänhän hiilivoimaloista puhutaan suurempana uhkana, ja ydinvoima saatetaan nähdä jopa pelastavana energiantuotantomuotona, ellei aurinko- ja tuulivoimaan uskota riittävästi. Kyllähän lisääntyvä sähköautokanta tarvitsee jotakin, millä niiden akut ladataan.
Suomessa vihreät ovat lähtenee hallituksesta kahdesti ydinvoiman takia, mutta suhtautuminen siihen lienee lieventynyt tällä vuosituhannella. On joitakin perusteita nähdä se tällä hetkellä käytännössä parhaana vaihtoehtona, jos vain jäteongelma hoidetaan asianmukaisesti. Toki sitten vaihtoehtoiset tuotantotavat, kuten aurinkovoima ovat vielä parempia ratkaisuja. Esimerkiksi Vietnam on päättänyt olla rakentamatta ydinvoimaloita ja panostaa aurinkosähköön sen sijasta. Australiassa on vähän sama tilanne. Tosin siellä uskotaan fossiilisiin polttoaineisin myös.
Rauhaa, rauhaa, rauhaa rukoillaan!
Yhdysvaltoihin valittiin presidentiksi entinen näyttelijä Ronald Reagan. Minulle ja viiteryhmilleni hän oli kauhistus, idiotti, joka vie maailman tuhoon tähtien sota -ohjelmallaan ja muulla mielettömällä asevarustelulla.
Sienipilven varjossa, se ilmaus oli Pelle Miljoonalta. Hänen albumiaan Pelle Miljoona ja avoimet ovat, Rakkaudesta elämään. Mitä tänään koulussa opit? Se oli suuri hitti. Sitä levyä kuunneltiin myös lukion historian tunnilla ja opettaja Risto Pikkola oli innoissaan.
Pellehän lauloi historian opetuksista, sodista, nälänhädästä, kodittomuudesta, julmuudesta, kovista arvoista, välinpitämättömyydestä.
Ylioppilaskirjoituksissa vuonna 1982 oli reaalin uskonnon tehtävän yhtenä kysymyksenä Kristinusko ja rauhantyö. Siihen sain aika paljon aineksia Suomen kuvalehdestä, jota säännöllisesti luin. Se oli tilattu meille kotiin. Uskonnonopettaja Matti Palmu opetti myös psykologiaa ja hän lainasi minulle kotiin myös filosofian kirjan, kun olin kysynyt, miksei meille opeteta filosofiaa. No, kyllä hän sitä vähän aina sivusi, tai nykyään se olisi ehkä elämänkatsomustietoa.
Niin, Afrikan lapsilla ei ollut ruokaa. Maailmassa riitti ruokaa kaikille muille paitsi ihmisten enemmistölle. Joskus koulussa kudottiin pieniä tilkkuja, joista tehtiin tilkkutäkkejä lähetettäväksi Afrikkaan, jossa nälkää näkevät lapset palelivat öisin. Se oli uusi tieto, että Afrikassakin voi olla kylmä. Lapsuudessa 1960-luvulla äiti lauloi laulua, jossa Musta Saara, pien neekerlapsi lauloi ei taivahassa kuolon vaaraa. Hän oli omaksunut kristiuskon valkoiselta opettajalta ja taivaassa hänen musta värinsä pestiin pois ja hänestäkin tuli valkoinen. Se oli sitä aikaa kun ilman häpeää ja rasismisyytöksiä osteltiin neekerisuukkoja, pelattin Mustaa Pekkaa, joskus myöhemmin syötiin Laku-Pekkaa, nyt vain Fazerin tai halvan lakuja, joiden kääreessä oli musta neekeri. Silloin sanottiin "äiti, äiti, mä näin neekerin", koska kaikki ulkomaalaiset ja erirtouiset olivat aika harvinainen näky ainakin Helsingin ulkopuolella. Niitä Vietnamin ja Chilen pakolaisiakaan ei ainakaan meillä päin näkynyt.
Mustalle Saaralle ja hänen heimolleen läheteltiin Raamattuja ja maitojauhetta. Silloin oli maito hyväksi kaikille. Vasta jälkeen päin luin jostain, että maitojauhetta kutsuttiin Afrikassa valkoiseksi kuolemaksi, koska se sairastutti ja tappoi monia lapsia. Olivat laktoosi-intolerantteja varmaankin?
Halusin Tampereen yliopstoon lukemaan sosiologiaa, tiedotusoppia ja valtio-oppia. En päässyt. Se oli suuri pettymys. Hätäpäissäni vasta elokuun puolella, kun selvisi, ettei edes peruutuspaikkaa tullut, aloin soittelemaan kansanopistoihin kysyäkseni kansankorkeakoulupaikkoja. Keski-Pohjanmaan opisto Kälviällä toivotti minut tervetulleeksi, ja sinne sitten äiti minut vei, ja Kaitsun kanssa samassa huoneessa asuessamme väittelimme politiikastakin.
Molemmat kuitenkin kävimme rauhanmarrsilla Kokkolassa. Se oli silloin sellainen asia, johon kaikki edistykselliset ja aikaansa seuraavat osallistuivat, ja lisäksi vasemmistolaiset, Neuvostoliitto-seuran jäsenet. Brezhnev oli kuollut 1982, Andropov toteutti uudistuksiaa jonkin verran, mutta sosialismin loppua ei näkynyt muualla kuin Ronald Reaganin puheissa. No, olivathan toki olleet jo vuonna 1981 Gdanskin satamalakot ja Solidaarisuus-liike Lech Walesan johdolla. Ne koskettivat minua henkilökohtaisesti, koska minulla oli Varsovassa Kirjeenvaihtokaveri Ann Berdubinska, vai miten se nyt kirjoittettiinkaan. Kun maahan julistettiin sotilasvalta kenraali Jaruzelskin johdolla ja kulutustavaroista tuli pulaa, pyysin äitiä laittamaan osan minulle luvatuista Leningradin-matkan rahoista pakettiin, jonka lähetimme Varsovaa. Siinä oli riisiä, saippuaa ja jotakin muuta.
En halunnut armeijaa, vaan olisin mennyt siviilipalvelukseen, jos minua ei olisi kokonaan vapautettu lääkäri Jarmo Mäkisen suosituksesta. Se oli punk-henkeä, uuden aallon ideologiaa. Anneli tempakka ja Maija Dahlgren syyttivät Rockradiota ja Heimo Holopaista vasemmistolaisen propagandan syöttämisestä musiikin varjolla. Minä olin innokas Rockradion kuuntelija ja kotimaisen Uuden aallon musiikin ystävä. Pelle Miljoonahan tuli jo mainittua. Mainitaan myt sitten vielä vaikkapa Kollaa kestää-yhtye ja Jäähyväiset aseille.
Vuonna 1985 täytin 22 vuotta. Silloin tuli Mihail Gorbatsov, joka toi perestroikan ja glasnostin Neuvostoliittoon. Opiskelin ja asuin, vähemmän opiskelin tutkinnon mukaisesti, enemmän elämää, Oulussa tuolloin. Minulla oli niin isoja henkilökohtaisia asioita ratkottavana, että maailman tulevaisuus jäi niiden varjoon. Muutaman vuoden kuluttu, kun jo asuin Jyväskyläss, murtui Berliinin muuri, Eestissä laulettiin maa itsenäiseksi, maailma tuntui olevan toivoa täynnä. Reagan oli jo dementoitunut. Hänen ansiotaan se Neuvostoliiton tie kohtai vapautta, demokratiaa ja hajoamista taisi kuitenkin olla. Rauhanmarssit ja ruahanliike eivät onnistuneet pysäyttämään asevarustelua, joka ajoi Neuvostoliiton talouden niin ahtaalle, ettei maa siitä selvinnyt? Oliko se meidän vilpitön huoli rauhasta ja ne marssit vain pelaamista Moskovan hyväksi? Rahoittiko Kreml länsimaiden rauhanliikettä? Muistan vuosikymmenen alusta, miten kotiin tilaamani Ylioppilaslehti sisälsi Rauhanpuolustajien koko sivun mainoksen, jossa onniteltiin 60 vuotta täyttävää neuvostoliittoa (1922 - 1982), joka on toiminut maailmanrauhan puolesta ja toimii edelleenkin.
Neuvostoliitossa ei ollut ongelmia. Kaikki ympöristöongelmat ja muut johtuivat kapitalismista.
Tämä oli pravdaa Suomessakin aina 1980-luvun lopulle saakka. Ainakaan ääneen ei saanut muuta väittää tai muuten Urho Kekkonen suuttui, ja herrat Neuvostoliiton tehtaankadun lähetystössä vielä enemmän.
Syksyllä 1979 aloitin opiskelun lukiossa, Laurin lukio silloin. Aloin opiskelmaan myös venäjän kieltä. Siihen oli syynä se, että olin kiinnostunut kielistä, vaikken niissä kovin hyvä ollutkaan. Myös se, että silloin piti valita joko kielilinja tai matikkalinja, ja niistä kielilinja oli ainakin pienempi paha Muita kieliä kuin venäjä en voinut valita, koska olin jo aloittanut pitkän saksan yläasteen kahdeksannella luokalla.
Venäjän kieli oli laajasti valittavissa poliittisista syistä. Samasta syystähän idänkauppa oli Suomessa pleastava enkeli. Kostamus oli rakennettu 1970-luvun puolivälissä siksi, että haluttiin pelastaa Suomi synkän laman kourista. Silloinhan Kekkonen oli idänsuhteiden takumies, pleastava enekli hänkin, YYA-sopimuksen takuumies myöskin. Silloin opin minäkin sen, että kun kokeissa tai tentissä muistaa kehua Kekkosta sekä Suomen ja Neuvostoliiton hyviä ja ongelmattomia suhteita, ei kukaan uskalla antaa siitä huonoa arvosanaa!
Osoitteeni on Neuvostomaa, Moi adres Sovjetski sajuz, niin me lauloimme lukion venäjän tunnilla vuonna 1979. Meillä kävi myös luokassa vieraita Helsingistä: yrmeitä Brezhnevin näköisiä ukkoja, jotka tarkastivat vihkomme huolellisesti. Niitä varten me olimme tuon laulun opetelleetkin, ja sitten sen Minä soitan harmonikkaa, Krokotiili Genan syntymäpäivälaulun.
Kiinnostuin uudelleen venäjän kielestä, kun glasnos alkoi näkyä niinkin, että Yleisradion Musiikkia Nuevostoliitosta-ohjelmassa Tero Heinänen alkoi soittaa Vladimir Vysotskilta muutakin kuin sitä Ystävän laulua. Ja kiinnostus vain lisääntyi, kun 1990-luvun alussa Anton Nikkilä teki radioon ohjelman Neuvosto-punkista. Jegor Letov ja Grazhdanskaja oborona olivat osa venäjän kielen harrastustani. Osa sitä oli myös tietokone, jonka hankin vuonna 1990. Aloin seikkailemaan internetissä, joka siihen aikaan oli pienen, läheimmä akateemisen ja tekniikasta kiinnostuneen piirin huvia. Venästä ja tietokneista tuli sitten myös ammattini,, ja 1990-luvulla maailman tila jäi vähän sivuun, siitäkin huolimatta, että Balkanin alueen kriisi, Jugoslavian hajoaminen näkyi jopa työpaikallani Helsingin yliopistossa.
Sosialismi, kommunismi, ne olivat olleet ainakin vielä 1970-luvulla edistyksen ja oikeudenmukaisuuden, rauhan ja demokratian oppeja. Nyt niistä tuli jotain ihan muuta. Osa niistä, jotka Suomessakin olivat olleet valmiit liittämään Suomen suureen nevustokansojen perheeseen, joka väsymättä taisteli rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta, käänsi takkinsa, osa vetäytyi, osa kait kielsi tapahtuneen. Minä en ihan varauksettomasti uskonut tuohon suureen pelastusoppiin, olin ehkä liian nuori stalinistiksi, mutta kyllä sympatiani menivät siihen suuntaan. ihervasemmistolainen, ituhippi, kyllä niillä sanoilla voi luonnehtia silloista ajatusmaailmaani, ehkä nykyistäkin jonkin verran, joskin tietysti leimat ovat leimoja ja tuollaiset termit yksinkertaistavat todellisuutta. Taidan olla edelleenkin vähän liian flegmaattinen, hidas ja harkitsevainen ollakseni selkeästi jotakin mieltä ja toimiakseni tarmokkaasti sen mieleni puolesta. "Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan" on väittämä, jonka perusteella minä olen melkein kaikkea vastaan ainakin jossain määrin. Tulee mieleen relativismin ylistys. Olikohan se joku runo, jossa paheksuttiin kaltaisiani?
Tietokoneet
Aikuistuminen, tasaantuminen, sitä taisi olla 1990-luku. Myös työhulluutta. Kiinnostus tietotekniikkaan oli elämäni pääasia. Ihmisistä olen toki ollut aina kiinnostunut, ja nyt kun tietoteknnikkaan yhdistyivät slaavilaiset kielet ja niitä opiskelevien ja tutkivien ihmisten auttaminen tietokoneiden käytössä, oli virkani ja intohimoni, ei minusta tulllutkaan sulkeutunutta nörttiä. Minulla oli tuohon liitten myös rooli kansainvälisessä tietoverkossa "Comrade Timaham TUMAXAM at Funet Russian Archive". Keräsin venäjän kieleen ja kulttuuriin sekä maahan liittyvää materiaalia talteen suomalaiselle palvelimelle. Vuonna 1992 matkustin toisen kerran Venäjälle ja seuraavina vosina siitä tuli joka kesäinen ohjelmanumero. Myös sukuseruan kanssa kävimme esi-isieni mailla Koivistolla Karjalan kannaksella. Setäni järjesti sinne bussimatkoja, ja sitä hän tekee edelleen poikansa avustuksella. Sukututkimus, sukuhistoria oli yksi sen ajan kiinnostuksen kohteistani. Senkin yhdistin tietenkin tietokoneharrastukseeni. Silloin älypuhelimet, tabletit ja joka paikkaan ulottuva netti eivät vielä olleet niin itsestään selvyyksiä kuin nykyään.
Niin, huoli tulevaisuudesta, sitä ei tainnut kovin paljoa olla, ei edes omastani. Elämä vei. Se vei minut Singaporeen ja Australiaan vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Avioiduin ja yhdessä vaimoni kanssa pidimme huolta kissoista ja koirista. Ihmisjälkeläistä emme onnistuneet saamaan. Vuosi 2010 toi mukanaan eron ja muuton uusiin ympyröihin: joogaa, vegaanikaverita, yhteisöasumista, myös ekokommuunissa, sosiaalista painetta vihreämpään suuntaan. Toki olin vähän mukana Australian vihreiden kampanjassa jo vuonna 2007, kun olivat parlamenttivaalit, jossa Kevin Rudd saavutti voiton varsin edistyksellisellä linjallaan. Ehdokkaamme Lasissa Waters ei vielä silloin päässyt läpi, vasta seuraavissa vaaleissa. Niissä en ollut enää aktiivisesti mukana, mutta toki kävin äänesätmässä, enkä pelkästään sen takia, että Australiassa äänestäminen on kansalaisvelvollisuus, jonka laiminlyönnistä saa sakkoja.
Olen ollut kuitenkin poliittisesti valveutuut enemnän kuin sitoutunut jo varsin nuoresta lähtien. Koulussakin yhteiskuntaoppi ja historia olivat mieliaineitani psykologian ja äidinkielen lisäksi. Edelleenkin uskon politiikkaan muutoksen välineenä ja pidän demokratiaa parhaana tai ainakin pienimpänä pahana hoitaa sioita. Toki suorempaakin kansalaisaktivismia tarvitaan, mutta väkivallan käyttöä en hyväksy, eikä omaisuuden turmeeminenkaan niin kivalta kuulosta.
Tässä muistellessa eksyy mukavasti sivupoluille, ja tarinaa tulisi vaikka kuinka, mutta palataan aiheeseen ja nykypäivään.
Ilmastomuutos, uskonko siihen?
Uskon. Aika kiistattomat todisteet asiasta on, joten ei se ole uskon asia, vaan pikemminkin kysymys siitä uskaltaako katsoa totuutta silmiin ja hyväksyä faktat toiminnan perusteeksi. Asian kieltäminen ja kaiken luolen leimaaminen vouhotukseksi olisi minusta vastuun pakoilua ja ikävien asioiden tunkemista pois tajunnasta.
Totta kait ennustukset ja tieto saattavat muuttua, ainakin ne tarkentuvat, ja tietysti olisi hienoa, jos tulisi ilman ihmisen vaikutusta muutos, joka pysäyttäisi jäätiköiden sulamisen, jäähdyttäisi ilman ja kohta myös napa-alueiden vedet uudelleen. Mutta usko sellaiseen uutokseen tekosyynä olla tekemättä mitään asian hyväksi ei käy.
Onko asia vielä korjattavissa ja maailma pelastettavissa? vai tuleeko maailmanloppu?
Se, että maailma tuhoutuu on tietysti totta. Maailma siis maapallo, maailma siis ihmisen maailma. Maailma voi olla olemassa ilman homo sapiens -nimistä eläinlajia, ilman ihmistä. Se saattaisi olla jopa parempi paikka niin. Ei, en tarkoita, että itsemurha, yksilötasolla tai kollektiivisesti, olisi ratkaisu. Antaa sen asian olla "korkeemmas kärees" eli luontoäidin helmassa. Totta kai ilmaston lämpeneminen ja hiilidioksiditason nousu, ehkä myös metaanitason nousu, eli ilmakehän koostumuksen muutos, olisivat kuolinisku paitsi ihmiselle, myös monille eläin- ja kasvilajeille. Mutta eiväthän ne välttämättä merkitse maapallon autioitumista ja kaiken elämän loppumista. Kasvit hengittävät hiilidioksidia ja muuntavat sen hapeksi. Jos siis kuvitellaan, että suurin osa ihmisistä olisi tekehtunut maaemon päästämän valtavaan metaanipieruun, kun napajään alle varastoitunut metaani vapautuu, tai sitten hitaammin liian korkeisiin hiilidioksidipitoisuuksiin, mitä jäisi jäljelle? Jäisi jäljelle kasveja: ruohtoa, viidakoita, metsiä, jotka saisivat rauhassa kasvaa ilman, että ihminen olisi raivaamassa niitä laidunmaiksi tai kaupungeiksi, valtateiksi. Kymmenine, satojen tai tuhansien vuosien kuluessa hiilidioksidin osuus taas laaskisi, hapen nousisi, kun maapallosta olisi taas tullut vihreä paratiisi, jossa kasvit ovat levittäytyneet kaikkialle: myös kaupunkien kaduille, autioihin taloihin, ostoskeskuksiin, jotka olisivat jo rapistuneet jätekasoiksi.
Voisiko käydä niinkin, että kun lämpötila nousee, se kiihdyttäisi myös muovien, mikromuovien, ydinjätteen ja muun ihmisen tuottaman saastan hajoamista?
Entä metaani? Onkohan kasveja ja eläimiä, jotka pystyvät elämään korkeissa metaanipitoisuuksissa sen lisäksi, että sietävät hiilidioksidia?
Totta kai on sitten veden pinnan nousu, joka tietysti hukuttaisi ihmisten lisäksi monia maaeläimiä. Toisaalta kalat, merilevät, korallit ja muu merten eliöstä lisääntyisivät.
Tällaisia spekulaatioita voi esittää vaikka kuinka, mutta pääajatus on, että minusta maailma voi olla ilman ihmislajiakin. Ja olisi ehkä ihan hyväkin, että ihmispopulaatio kutistuisi murto-osaan nykyisestä.
Ennen kuin niin kävisi, voisi olla todella hankalat ajat: sotia, kapinoita, kansannousuja, kansainvaelluksia, kulkutauteja, nälänhätää.
Me ihmiset tietysti ajattelemme näitä asioita omalta kannaltamme: oman lajin, oman kansan, oman suvun, oman perheen ja oman itsen kannalta. Entä minä? Entä minun poikani Erik? Miten minä voisin ajtella, että olisi hyvä asia, että hän ei saisi nauttia rauhasta ja hyvinvoinnista, vaan joutusi keskelle sotia ja levotomuuksia tai kuolisi siihen valtavaan metaanipieruun tai tukehtuisi hapen puutteeseen?
Siihen ahdistukseen saattaa tietysti olla aihetta, mutta kukaan ei tiedä miten käy. Täällä Vietnamissa on tavattomasti porukkaa, ja jos se joutuu siirtymään korkeammille alueille täältä jokisuistoista ja muilta alavilta mailta, saattaa olla katastrofin ainekset koossa. Mutta toisaalta, jos tilanne ennakoidaan ja kehitys tapahtuu hitaasti, silloin kaikki voi sujua rauhallisesti.
Riittäkö ruoka? Riittääkö se eksponentiaalisesti kasvavalle väestölle? Se on tietysti suuri kysymys jopa ilman ilmastokriisiäkin. Merestä ja kasvikunnan tuotteista sitä varmasti pystyään tuottamaan, ja jos lihakarjasta luvutaan, niin ehkäpä tarpeeksi.
Tietenkin minä toivon lapsellenu hyvää ja onnellista elämää, myös kohtuullista elintasoa, rauhaa ja rakkautta, tasapainoa ja lempeää auringonpaistetta.
Jos minä toivon niitä hänelle, ja haluan auttaa häntä saavuttamaan nämä tavoitteet, mitä tehdä? Yksilötasolla tietysti olemalla hyvä vanhempi, hyvä opettaja (parempi kuin Vietnamin koululaitos), hyvä esimerkki. Ja sitten laajemmalla tasolla: jos haluan auttaa poikaani saamaan hyvän elämän, miun pitäisi auttaa koko hänen sukupolveaan ja koko sitä ympäristöä, jossa he elävät. Minun siis pitäisi aktvioitua maailmanparantajana?
Miten?
Ryhtymällä vegaaniksi. Olen jo. Kierrättmällä, kuluttamalla vastuullisesti, äänestämällä oikeita henkilöitä, olemalla hyvä esimerkki, välttämällä lentämistä Suomeen tai Australiaan tai yhtään mihinkään, edes maan sisällä. Voisin opettaa hänet tyytymään vähempään. Kun Vietnam autoistuu, vaikuttaisin siihen, ettei hän hanki autoa vaan tyytyisi polkupyörään tai ainakin vanhaan mopoon.
Opettaisin häntä, neuvoisin, opastaisin kitenkin antaen myös vapautta ja tilaa hänen omille ajatuksilleen. Auttaisin häntä kasvamaan valistuneeksi maailmankansalaiseksi, joka osaa kieliä, hankkii tietoja, ajattelee asioita, kokkaa ja joogaa ... joka sitten pystyisi levittämään hyvää ympärilleen.
Toki kaikki tuo vaatii sitä, että aloitan itsestäni, lisään omaa ymmärrystäni ja tietoisuuttani maailmasta ja sen tilasta. Toki myös täytyy pitää omaa mieli rauhallisena ja tyynenä. Ahdistus ei auta ketään eikä mitään.
Lapsenomainen usko hyvään, optimismi, rohkeus, mielikuvitus, luovuus, usko hyvään.
Istuta vielä se omenapuu ...
Tarinan seuraavissa jaksoissa palaamme arkeen ja pienempiin sfääreihin. Katsomme, miten onnistun isänä. Minulle saa toivottaa onnea!
Mutta toistaseksi, kiitos, Greta Thunberg, olet suuremmoinen! Olet inspiraation lähde myös tällaisille setämiehille, mutta onneksi myös omalle sukupolvellesi! Me tarvitsemme idoleita ja esikuvia.
Minun tehtäväni on pitää huolta lapsestani, tarjota hänelle hyvät eväät elämään, suojella, auttaa ja tukea häntä parhaan kykyni mukaan. Se pistää miettimään, panee kyselemään, nyt kun laskettuun aikaan on pari viikkoa. Minkälainen on minun lapseni tulevaisuus? Miten hänen käy? Mitä minun pitää tehdä hänen onnensa eteen?
Nämä asiat pyörivät mielessäni. Yirtän nyt pukea niitä sanoiksi ja miettiä elämäni aikan kohtaamiani, ja maailman kohtaamia, julkisuuden raportoimia, haasteita.
En mitenkään yritä vähätellä Thunbergia enkä ilmastonmuutosta. Olen sitä mieltä, että ne pitää ottaa vakavasti. Toki niitäkin saa pohtia, saahan? Nyky-Suomessahan täytyy kysyä, saako. Englanniksi kirjoittaessani ei tulisi mieleenkään pyytää lupaa.
Kirjoitus on pitkä ja polveileva, hyvin itsekeskeinen.Se kertoo minusta ja minun ajatuksistani, elämäni historiasta. En tässä blogissa esitä kovin jyrkkiä poliittisia tai aattellisia kantoja. Toki muistan aina kertoa olevani vegaani, niin kuin kunnon vegaanin tulee. hah hah. Mutta Gretahan on myös vegaani!
Kun minä olin teinii-ikäinen, kävin Salon kaupungin Laurin ylästetta ja Laurin lukota. Biologian tunneilla opettajat Heikki Teiro ja Veikko Peura puhuivat välillä ekologiasta, luonnonsuojelusta ja maailman tulevaisuudesta.
Olihan luonnonsujelun tarpeellisuudesta ja ympäristön saastumisestakin puhuttu jo aiemminkin, kait ihan kansakoulusta alkaen. Rooman klubin raportti saastmisesta oli ilmestynyt jo 1972. Radiossakin lauloi Kirka Babitzin Varrella Virran hittiään (ja vasta myöhemmin siitä tuli Virralla Varren Akin ja Turon käsissä).
Uskonnollsissa piireissä, jotka ulottuivat myös kouluun, tarjottiin ratkaisuksi Jumalaa, sitä, että Jeesus tulee ja ottaa omansa kun maailmanloppu tulee, ja sen uskottiin tulevan ennen vuotta 2000.
Sitten lukoiaikana luin Pentti Linkolaa, "Unelmat paremmasta maailmasta" ja muita esseitä. Hänellä oli synkempi kuva maailman tulevaisuudesta.
En muista ahdistuneeni tai olleeni huolisani asissta. Toki kaikki tuo mietitytti ja ymmärsin luonnonsuojelun tarpeellisuuden.
Sitten tuli Koijärvi-liike. TV:ssä näytettiin miten luonnonsuojelijat kahlitsivat itsensä traktoreihin estääkseen järven kuivattamisen. Muutaman vuoden kuluttua siitä Vihreät sai ensimmäiset kansanedustajansa: Kalle Könkkölä yksi, ja toinen Koijärvi-aktivisti Ville Komsi.
Vastutstettiin ydinvoimaa. Minäkin sain houkuteltua siskoni kuskiksi ajamaan Loviisaan ja osallistumaan siellä mielenosoitukseen.
Minulla oli viiteryhmä ja maailmankatsoumus. Tosin en ollut riittävän innostunut ja aktiivinen tehdäkseni asialle paljoa enempää kuin tuo. Atomivoimaako? - ei kiitos! -rintanappiakaan en kehdannut kantaa koulussa tai koulumatkoilla, kotikulmista Perttelissä nyt puhumattakaan. Vihreä maihari minulla oli ja tuossa sivun ylälaiden kuvassa se näkyykin keltaisena pallukkana. Silloin ydinvoima oli uhka, josta paljon puhuttiin: olivat ydinvoimalaonnettomuudet Harrisburgissa ja sitten myöhemmin Tsernobylissa. Nykyäänhän hiilivoimaloista puhutaan suurempana uhkana, ja ydinvoima saatetaan nähdä jopa pelastavana energiantuotantomuotona, ellei aurinko- ja tuulivoimaan uskota riittävästi. Kyllähän lisääntyvä sähköautokanta tarvitsee jotakin, millä niiden akut ladataan.
Suomessa vihreät ovat lähtenee hallituksesta kahdesti ydinvoiman takia, mutta suhtautuminen siihen lienee lieventynyt tällä vuosituhannella. On joitakin perusteita nähdä se tällä hetkellä käytännössä parhaana vaihtoehtona, jos vain jäteongelma hoidetaan asianmukaisesti. Toki sitten vaihtoehtoiset tuotantotavat, kuten aurinkovoima ovat vielä parempia ratkaisuja. Esimerkiksi Vietnam on päättänyt olla rakentamatta ydinvoimaloita ja panostaa aurinkosähköön sen sijasta. Australiassa on vähän sama tilanne. Tosin siellä uskotaan fossiilisiin polttoaineisin myös.
Rauhaa, rauhaa, rauhaa rukoillaan!
Yhdysvaltoihin valittiin presidentiksi entinen näyttelijä Ronald Reagan. Minulle ja viiteryhmilleni hän oli kauhistus, idiotti, joka vie maailman tuhoon tähtien sota -ohjelmallaan ja muulla mielettömällä asevarustelulla.
Sienipilven varjossa, se ilmaus oli Pelle Miljoonalta. Hänen albumiaan Pelle Miljoona ja avoimet ovat, Rakkaudesta elämään. Mitä tänään koulussa opit? Se oli suuri hitti. Sitä levyä kuunneltiin myös lukion historian tunnilla ja opettaja Risto Pikkola oli innoissaan.
Pellehän lauloi historian opetuksista, sodista, nälänhädästä, kodittomuudesta, julmuudesta, kovista arvoista, välinpitämättömyydestä.
Ylioppilaskirjoituksissa vuonna 1982 oli reaalin uskonnon tehtävän yhtenä kysymyksenä Kristinusko ja rauhantyö. Siihen sain aika paljon aineksia Suomen kuvalehdestä, jota säännöllisesti luin. Se oli tilattu meille kotiin. Uskonnonopettaja Matti Palmu opetti myös psykologiaa ja hän lainasi minulle kotiin myös filosofian kirjan, kun olin kysynyt, miksei meille opeteta filosofiaa. No, kyllä hän sitä vähän aina sivusi, tai nykyään se olisi ehkä elämänkatsomustietoa.
Niin, Afrikan lapsilla ei ollut ruokaa. Maailmassa riitti ruokaa kaikille muille paitsi ihmisten enemmistölle. Joskus koulussa kudottiin pieniä tilkkuja, joista tehtiin tilkkutäkkejä lähetettäväksi Afrikkaan, jossa nälkää näkevät lapset palelivat öisin. Se oli uusi tieto, että Afrikassakin voi olla kylmä. Lapsuudessa 1960-luvulla äiti lauloi laulua, jossa Musta Saara, pien neekerlapsi lauloi ei taivahassa kuolon vaaraa. Hän oli omaksunut kristiuskon valkoiselta opettajalta ja taivaassa hänen musta värinsä pestiin pois ja hänestäkin tuli valkoinen. Se oli sitä aikaa kun ilman häpeää ja rasismisyytöksiä osteltiin neekerisuukkoja, pelattin Mustaa Pekkaa, joskus myöhemmin syötiin Laku-Pekkaa, nyt vain Fazerin tai halvan lakuja, joiden kääreessä oli musta neekeri. Silloin sanottiin "äiti, äiti, mä näin neekerin", koska kaikki ulkomaalaiset ja erirtouiset olivat aika harvinainen näky ainakin Helsingin ulkopuolella. Niitä Vietnamin ja Chilen pakolaisiakaan ei ainakaan meillä päin näkynyt.
Mustalle Saaralle ja hänen heimolleen läheteltiin Raamattuja ja maitojauhetta. Silloin oli maito hyväksi kaikille. Vasta jälkeen päin luin jostain, että maitojauhetta kutsuttiin Afrikassa valkoiseksi kuolemaksi, koska se sairastutti ja tappoi monia lapsia. Olivat laktoosi-intolerantteja varmaankin?
Halusin Tampereen yliopstoon lukemaan sosiologiaa, tiedotusoppia ja valtio-oppia. En päässyt. Se oli suuri pettymys. Hätäpäissäni vasta elokuun puolella, kun selvisi, ettei edes peruutuspaikkaa tullut, aloin soittelemaan kansanopistoihin kysyäkseni kansankorkeakoulupaikkoja. Keski-Pohjanmaan opisto Kälviällä toivotti minut tervetulleeksi, ja sinne sitten äiti minut vei, ja Kaitsun kanssa samassa huoneessa asuessamme väittelimme politiikastakin.
Molemmat kuitenkin kävimme rauhanmarrsilla Kokkolassa. Se oli silloin sellainen asia, johon kaikki edistykselliset ja aikaansa seuraavat osallistuivat, ja lisäksi vasemmistolaiset, Neuvostoliitto-seuran jäsenet. Brezhnev oli kuollut 1982, Andropov toteutti uudistuksiaa jonkin verran, mutta sosialismin loppua ei näkynyt muualla kuin Ronald Reaganin puheissa. No, olivathan toki olleet jo vuonna 1981 Gdanskin satamalakot ja Solidaarisuus-liike Lech Walesan johdolla. Ne koskettivat minua henkilökohtaisesti, koska minulla oli Varsovassa Kirjeenvaihtokaveri Ann Berdubinska, vai miten se nyt kirjoittettiinkaan. Kun maahan julistettiin sotilasvalta kenraali Jaruzelskin johdolla ja kulutustavaroista tuli pulaa, pyysin äitiä laittamaan osan minulle luvatuista Leningradin-matkan rahoista pakettiin, jonka lähetimme Varsovaa. Siinä oli riisiä, saippuaa ja jotakin muuta.
En halunnut armeijaa, vaan olisin mennyt siviilipalvelukseen, jos minua ei olisi kokonaan vapautettu lääkäri Jarmo Mäkisen suosituksesta. Se oli punk-henkeä, uuden aallon ideologiaa. Anneli tempakka ja Maija Dahlgren syyttivät Rockradiota ja Heimo Holopaista vasemmistolaisen propagandan syöttämisestä musiikin varjolla. Minä olin innokas Rockradion kuuntelija ja kotimaisen Uuden aallon musiikin ystävä. Pelle Miljoonahan tuli jo mainittua. Mainitaan myt sitten vielä vaikkapa Kollaa kestää-yhtye ja Jäähyväiset aseille.
Vuonna 1985 täytin 22 vuotta. Silloin tuli Mihail Gorbatsov, joka toi perestroikan ja glasnostin Neuvostoliittoon. Opiskelin ja asuin, vähemmän opiskelin tutkinnon mukaisesti, enemmän elämää, Oulussa tuolloin. Minulla oli niin isoja henkilökohtaisia asioita ratkottavana, että maailman tulevaisuus jäi niiden varjoon. Muutaman vuoden kuluttu, kun jo asuin Jyväskyläss, murtui Berliinin muuri, Eestissä laulettiin maa itsenäiseksi, maailma tuntui olevan toivoa täynnä. Reagan oli jo dementoitunut. Hänen ansiotaan se Neuvostoliiton tie kohtai vapautta, demokratiaa ja hajoamista taisi kuitenkin olla. Rauhanmarssit ja ruahanliike eivät onnistuneet pysäyttämään asevarustelua, joka ajoi Neuvostoliiton talouden niin ahtaalle, ettei maa siitä selvinnyt? Oliko se meidän vilpitön huoli rauhasta ja ne marssit vain pelaamista Moskovan hyväksi? Rahoittiko Kreml länsimaiden rauhanliikettä? Muistan vuosikymmenen alusta, miten kotiin tilaamani Ylioppilaslehti sisälsi Rauhanpuolustajien koko sivun mainoksen, jossa onniteltiin 60 vuotta täyttävää neuvostoliittoa (1922 - 1982), joka on toiminut maailmanrauhan puolesta ja toimii edelleenkin.
Neuvostoliitossa ei ollut ongelmia. Kaikki ympöristöongelmat ja muut johtuivat kapitalismista.
Tämä oli pravdaa Suomessakin aina 1980-luvun lopulle saakka. Ainakaan ääneen ei saanut muuta väittää tai muuten Urho Kekkonen suuttui, ja herrat Neuvostoliiton tehtaankadun lähetystössä vielä enemmän.
Syksyllä 1979 aloitin opiskelun lukiossa, Laurin lukio silloin. Aloin opiskelmaan myös venäjän kieltä. Siihen oli syynä se, että olin kiinnostunut kielistä, vaikken niissä kovin hyvä ollutkaan. Myös se, että silloin piti valita joko kielilinja tai matikkalinja, ja niistä kielilinja oli ainakin pienempi paha Muita kieliä kuin venäjä en voinut valita, koska olin jo aloittanut pitkän saksan yläasteen kahdeksannella luokalla.
Venäjän kieli oli laajasti valittavissa poliittisista syistä. Samasta syystähän idänkauppa oli Suomessa pleastava enkeli. Kostamus oli rakennettu 1970-luvun puolivälissä siksi, että haluttiin pelastaa Suomi synkän laman kourista. Silloinhan Kekkonen oli idänsuhteiden takumies, pleastava enekli hänkin, YYA-sopimuksen takuumies myöskin. Silloin opin minäkin sen, että kun kokeissa tai tentissä muistaa kehua Kekkosta sekä Suomen ja Neuvostoliiton hyviä ja ongelmattomia suhteita, ei kukaan uskalla antaa siitä huonoa arvosanaa!
Osoitteeni on Neuvostomaa, Moi adres Sovjetski sajuz, niin me lauloimme lukion venäjän tunnilla vuonna 1979. Meillä kävi myös luokassa vieraita Helsingistä: yrmeitä Brezhnevin näköisiä ukkoja, jotka tarkastivat vihkomme huolellisesti. Niitä varten me olimme tuon laulun opetelleetkin, ja sitten sen Minä soitan harmonikkaa, Krokotiili Genan syntymäpäivälaulun.
Kiinnostuin uudelleen venäjän kielestä, kun glasnos alkoi näkyä niinkin, että Yleisradion Musiikkia Nuevostoliitosta-ohjelmassa Tero Heinänen alkoi soittaa Vladimir Vysotskilta muutakin kuin sitä Ystävän laulua. Ja kiinnostus vain lisääntyi, kun 1990-luvun alussa Anton Nikkilä teki radioon ohjelman Neuvosto-punkista. Jegor Letov ja Grazhdanskaja oborona olivat osa venäjän kielen harrastustani. Osa sitä oli myös tietokone, jonka hankin vuonna 1990. Aloin seikkailemaan internetissä, joka siihen aikaan oli pienen, läheimmä akateemisen ja tekniikasta kiinnostuneen piirin huvia. Venästä ja tietokneista tuli sitten myös ammattini,, ja 1990-luvulla maailman tila jäi vähän sivuun, siitäkin huolimatta, että Balkanin alueen kriisi, Jugoslavian hajoaminen näkyi jopa työpaikallani Helsingin yliopistossa.
Sosialismi, kommunismi, ne olivat olleet ainakin vielä 1970-luvulla edistyksen ja oikeudenmukaisuuden, rauhan ja demokratian oppeja. Nyt niistä tuli jotain ihan muuta. Osa niistä, jotka Suomessakin olivat olleet valmiit liittämään Suomen suureen nevustokansojen perheeseen, joka väsymättä taisteli rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta, käänsi takkinsa, osa vetäytyi, osa kait kielsi tapahtuneen. Minä en ihan varauksettomasti uskonut tuohon suureen pelastusoppiin, olin ehkä liian nuori stalinistiksi, mutta kyllä sympatiani menivät siihen suuntaan. ihervasemmistolainen, ituhippi, kyllä niillä sanoilla voi luonnehtia silloista ajatusmaailmaani, ehkä nykyistäkin jonkin verran, joskin tietysti leimat ovat leimoja ja tuollaiset termit yksinkertaistavat todellisuutta. Taidan olla edelleenkin vähän liian flegmaattinen, hidas ja harkitsevainen ollakseni selkeästi jotakin mieltä ja toimiakseni tarmokkaasti sen mieleni puolesta. "Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan" on väittämä, jonka perusteella minä olen melkein kaikkea vastaan ainakin jossain määrin. Tulee mieleen relativismin ylistys. Olikohan se joku runo, jossa paheksuttiin kaltaisiani?
Tietokoneet
Aikuistuminen, tasaantuminen, sitä taisi olla 1990-luku. Myös työhulluutta. Kiinnostus tietotekniikkaan oli elämäni pääasia. Ihmisistä olen toki ollut aina kiinnostunut, ja nyt kun tietoteknnikkaan yhdistyivät slaavilaiset kielet ja niitä opiskelevien ja tutkivien ihmisten auttaminen tietokoneiden käytössä, oli virkani ja intohimoni, ei minusta tulllutkaan sulkeutunutta nörttiä. Minulla oli tuohon liitten myös rooli kansainvälisessä tietoverkossa "Comrade Timaham TUMAXAM at Funet Russian Archive". Keräsin venäjän kieleen ja kulttuuriin sekä maahan liittyvää materiaalia talteen suomalaiselle palvelimelle. Vuonna 1992 matkustin toisen kerran Venäjälle ja seuraavina vosina siitä tuli joka kesäinen ohjelmanumero. Myös sukuseruan kanssa kävimme esi-isieni mailla Koivistolla Karjalan kannaksella. Setäni järjesti sinne bussimatkoja, ja sitä hän tekee edelleen poikansa avustuksella. Sukututkimus, sukuhistoria oli yksi sen ajan kiinnostuksen kohteistani. Senkin yhdistin tietenkin tietokoneharrastukseeni. Silloin älypuhelimet, tabletit ja joka paikkaan ulottuva netti eivät vielä olleet niin itsestään selvyyksiä kuin nykyään.
Niin, huoli tulevaisuudesta, sitä ei tainnut kovin paljoa olla, ei edes omastani. Elämä vei. Se vei minut Singaporeen ja Australiaan vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Avioiduin ja yhdessä vaimoni kanssa pidimme huolta kissoista ja koirista. Ihmisjälkeläistä emme onnistuneet saamaan. Vuosi 2010 toi mukanaan eron ja muuton uusiin ympyröihin: joogaa, vegaanikaverita, yhteisöasumista, myös ekokommuunissa, sosiaalista painetta vihreämpään suuntaan. Toki olin vähän mukana Australian vihreiden kampanjassa jo vuonna 2007, kun olivat parlamenttivaalit, jossa Kevin Rudd saavutti voiton varsin edistyksellisellä linjallaan. Ehdokkaamme Lasissa Waters ei vielä silloin päässyt läpi, vasta seuraavissa vaaleissa. Niissä en ollut enää aktiivisesti mukana, mutta toki kävin äänesätmässä, enkä pelkästään sen takia, että Australiassa äänestäminen on kansalaisvelvollisuus, jonka laiminlyönnistä saa sakkoja.
Olen ollut kuitenkin poliittisesti valveutuut enemnän kuin sitoutunut jo varsin nuoresta lähtien. Koulussakin yhteiskuntaoppi ja historia olivat mieliaineitani psykologian ja äidinkielen lisäksi. Edelleenkin uskon politiikkaan muutoksen välineenä ja pidän demokratiaa parhaana tai ainakin pienimpänä pahana hoitaa sioita. Toki suorempaakin kansalaisaktivismia tarvitaan, mutta väkivallan käyttöä en hyväksy, eikä omaisuuden turmeeminenkaan niin kivalta kuulosta.
Tässä muistellessa eksyy mukavasti sivupoluille, ja tarinaa tulisi vaikka kuinka, mutta palataan aiheeseen ja nykypäivään.
Ilmastomuutos, uskonko siihen?
Uskon. Aika kiistattomat todisteet asiasta on, joten ei se ole uskon asia, vaan pikemminkin kysymys siitä uskaltaako katsoa totuutta silmiin ja hyväksyä faktat toiminnan perusteeksi. Asian kieltäminen ja kaiken luolen leimaaminen vouhotukseksi olisi minusta vastuun pakoilua ja ikävien asioiden tunkemista pois tajunnasta.
Totta kait ennustukset ja tieto saattavat muuttua, ainakin ne tarkentuvat, ja tietysti olisi hienoa, jos tulisi ilman ihmisen vaikutusta muutos, joka pysäyttäisi jäätiköiden sulamisen, jäähdyttäisi ilman ja kohta myös napa-alueiden vedet uudelleen. Mutta usko sellaiseen uutokseen tekosyynä olla tekemättä mitään asian hyväksi ei käy.
Onko asia vielä korjattavissa ja maailma pelastettavissa? vai tuleeko maailmanloppu?
Se, että maailma tuhoutuu on tietysti totta. Maailma siis maapallo, maailma siis ihmisen maailma. Maailma voi olla olemassa ilman homo sapiens -nimistä eläinlajia, ilman ihmistä. Se saattaisi olla jopa parempi paikka niin. Ei, en tarkoita, että itsemurha, yksilötasolla tai kollektiivisesti, olisi ratkaisu. Antaa sen asian olla "korkeemmas kärees" eli luontoäidin helmassa. Totta kai ilmaston lämpeneminen ja hiilidioksiditason nousu, ehkä myös metaanitason nousu, eli ilmakehän koostumuksen muutos, olisivat kuolinisku paitsi ihmiselle, myös monille eläin- ja kasvilajeille. Mutta eiväthän ne välttämättä merkitse maapallon autioitumista ja kaiken elämän loppumista. Kasvit hengittävät hiilidioksidia ja muuntavat sen hapeksi. Jos siis kuvitellaan, että suurin osa ihmisistä olisi tekehtunut maaemon päästämän valtavaan metaanipieruun, kun napajään alle varastoitunut metaani vapautuu, tai sitten hitaammin liian korkeisiin hiilidioksidipitoisuuksiin, mitä jäisi jäljelle? Jäisi jäljelle kasveja: ruohtoa, viidakoita, metsiä, jotka saisivat rauhassa kasvaa ilman, että ihminen olisi raivaamassa niitä laidunmaiksi tai kaupungeiksi, valtateiksi. Kymmenine, satojen tai tuhansien vuosien kuluessa hiilidioksidin osuus taas laaskisi, hapen nousisi, kun maapallosta olisi taas tullut vihreä paratiisi, jossa kasvit ovat levittäytyneet kaikkialle: myös kaupunkien kaduille, autioihin taloihin, ostoskeskuksiin, jotka olisivat jo rapistuneet jätekasoiksi.
Voisiko käydä niinkin, että kun lämpötila nousee, se kiihdyttäisi myös muovien, mikromuovien, ydinjätteen ja muun ihmisen tuottaman saastan hajoamista?
Entä metaani? Onkohan kasveja ja eläimiä, jotka pystyvät elämään korkeissa metaanipitoisuuksissa sen lisäksi, että sietävät hiilidioksidia?
Totta kai on sitten veden pinnan nousu, joka tietysti hukuttaisi ihmisten lisäksi monia maaeläimiä. Toisaalta kalat, merilevät, korallit ja muu merten eliöstä lisääntyisivät.
Tällaisia spekulaatioita voi esittää vaikka kuinka, mutta pääajatus on, että minusta maailma voi olla ilman ihmislajiakin. Ja olisi ehkä ihan hyväkin, että ihmispopulaatio kutistuisi murto-osaan nykyisestä.
Ennen kuin niin kävisi, voisi olla todella hankalat ajat: sotia, kapinoita, kansannousuja, kansainvaelluksia, kulkutauteja, nälänhätää.
Me ihmiset tietysti ajattelemme näitä asioita omalta kannaltamme: oman lajin, oman kansan, oman suvun, oman perheen ja oman itsen kannalta. Entä minä? Entä minun poikani Erik? Miten minä voisin ajtella, että olisi hyvä asia, että hän ei saisi nauttia rauhasta ja hyvinvoinnista, vaan joutusi keskelle sotia ja levotomuuksia tai kuolisi siihen valtavaan metaanipieruun tai tukehtuisi hapen puutteeseen?
Siihen ahdistukseen saattaa tietysti olla aihetta, mutta kukaan ei tiedä miten käy. Täällä Vietnamissa on tavattomasti porukkaa, ja jos se joutuu siirtymään korkeammille alueille täältä jokisuistoista ja muilta alavilta mailta, saattaa olla katastrofin ainekset koossa. Mutta toisaalta, jos tilanne ennakoidaan ja kehitys tapahtuu hitaasti, silloin kaikki voi sujua rauhallisesti.
Riittäkö ruoka? Riittääkö se eksponentiaalisesti kasvavalle väestölle? Se on tietysti suuri kysymys jopa ilman ilmastokriisiäkin. Merestä ja kasvikunnan tuotteista sitä varmasti pystyään tuottamaan, ja jos lihakarjasta luvutaan, niin ehkäpä tarpeeksi.
Tietenkin minä toivon lapsellenu hyvää ja onnellista elämää, myös kohtuullista elintasoa, rauhaa ja rakkautta, tasapainoa ja lempeää auringonpaistetta.
Jos minä toivon niitä hänelle, ja haluan auttaa häntä saavuttamaan nämä tavoitteet, mitä tehdä? Yksilötasolla tietysti olemalla hyvä vanhempi, hyvä opettaja (parempi kuin Vietnamin koululaitos), hyvä esimerkki. Ja sitten laajemmalla tasolla: jos haluan auttaa poikaani saamaan hyvän elämän, miun pitäisi auttaa koko hänen sukupolveaan ja koko sitä ympäristöä, jossa he elävät. Minun siis pitäisi aktvioitua maailmanparantajana?
Ryhtymällä vegaaniksi. Olen jo. Kierrättmällä, kuluttamalla vastuullisesti, äänestämällä oikeita henkilöitä, olemalla hyvä esimerkki, välttämällä lentämistä Suomeen tai Australiaan tai yhtään mihinkään, edes maan sisällä. Voisin opettaa hänet tyytymään vähempään. Kun Vietnam autoistuu, vaikuttaisin siihen, ettei hän hanki autoa vaan tyytyisi polkupyörään tai ainakin vanhaan mopoon.
Opettaisin häntä, neuvoisin, opastaisin kitenkin antaen myös vapautta ja tilaa hänen omille ajatuksilleen. Auttaisin häntä kasvamaan valistuneeksi maailmankansalaiseksi, joka osaa kieliä, hankkii tietoja, ajattelee asioita, kokkaa ja joogaa ... joka sitten pystyisi levittämään hyvää ympärilleen.
Toki kaikki tuo vaatii sitä, että aloitan itsestäni, lisään omaa ymmärrystäni ja tietoisuuttani maailmasta ja sen tilasta. Toki myös täytyy pitää omaa mieli rauhallisena ja tyynenä. Ahdistus ei auta ketään eikä mitään.
Lapsenomainen usko hyvään, optimismi, rohkeus, mielikuvitus, luovuus, usko hyvään.
Istuta vielä se omenapuu ...
Tarinan seuraavissa jaksoissa palaamme arkeen ja pienempiin sfääreihin. Katsomme, miten onnistun isänä. Minulle saa toivottaa onnea!
Mutta toistaseksi, kiitos, Greta Thunberg, olet suuremmoinen! Olet inspiraation lähde myös tällaisille setämiehille, mutta onneksi myös omalle sukupolvellesi! Me tarvitsemme idoleita ja esikuvia.