Heinäkuu 2017 - Kitti Sippala Australiassa - Kissani muistolle. Osa 2

Kitti/kissa, Kitti Sippala Singaporesta asui vain alle yhden vuoden synnyinmaassaan.  Noin 10 kuukauden iässä hänet vietiin Australiaan.  Hän menehtyi 15 vuotta myöhemmin Australian Cairnsissa.  Tämä on tarinan toinen osa.  Ensimmäinen osa löytyy täältä

Googlen kuva-albumi

Tarinassa esiintyvät nämä neljä kissaa: Lolita, Spartacus, Kitti ja Misu.

 
Tämän elämäni suuren kertomuksen ensimmäisessä osassa pieni mustavalkoinen kissa löydetään pohjoisen Singaporen lähiön pihalta lähestymässä ihmisiä. Talossa asuva nainen ottaa kissaan huostaansa ja alkaa etsimään sille kotia.  Kissan syntymän aikoihin, ehkä kuukautta, korkeintaan kahta aiemmin, Suomesta saapunut vierastyöntekijä on päättänyt adoptoida kissan. Hän vastaan naisen laittamaan ilmoitukseen paikallisen eläinsuojan nettisivuilla.  Mies ja nainen tutustuvat, alkavat seurustella, päättävät mennä naimisiin ja muuttaa yhdessä Australiaan. He toteuttavat päätöksensä muutaman kuukauden päästä. Niinpä Kitti-kissa saa viettää ensimmäisen syntymäpäivänsä uudessa maassa ...

Tässä maassa Kitti sitten viettikin elämänsä seuraavat vähän yli 15 vuotta.  Yhdessä vaiheessa minun oli tarkoitus ottaa Kitti asumaan luokseni Malesiaan, mutta yhteisestä sopimuksesta niin ei käynyt.

 Me lensimme Sydneyyn Emirates-yhtiön koneella marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 2002. Saavuimme perille joulukuun ensimmäisenä.  Asetuimme asumaan Nancyn taiwanilaisten tuttavien suureen taloon eteläiseen Sydneyyn. Kuljimme busseilla ja junilla keskustaan, hankimme kännykkäliittymän, avasimme pankkitilin ja heti toisena päivänä kävimme katsomassa kissojamme karanteeniasemalla.

Vankilalatahan se paikka näyttää, muttei ollut sitä.  Kissat  olivat samassa isossa kopissa, tai pienessä huoneessa. Lattiapintaa oli vähän, mutta häkki oli korkea. Siinä pääsi kiipeämään ihan katolle saakka, jossa oli näköalatasanne. Kissoja varten oli myös piilopaikka, pieni koppi, jonka lattiana oli lämmitettävä alusta.  Kissoilla oli ninikkohoitaja, joka ruokki niitä kerran päivässä. Kitti oli jo niin lihava, että hänet laitettiin erikoisruokavaliolle: parasta laatua olevaa IAMS-kissanruokaa.

Jouluksi saimme kissat "kotiin" eli ystävien taloon. Emme voineet heti lähteä varsinaiseen tulevaan asuinpaikkaamme Townsvilleen, vaan jäimme noin kuukaudeksi odottamaan kunnes Nancy sai autokoulunsa suoritettua ja minä saatua oleskelulupaan liittyvät asiat eli lääkärintarkastuksen suoritettua.  Vasta jälkeen päin opimme, että hakemuksen käsittely viivästyi vähintäänkin kolme kuukautta siitä syystä, että olimme vaihtaneet osavaltiota sen käsittelyaikana.

Kissat hakivat turvaa toisistaan. Ne nukkuivat kiinni toisissaan piilossa vaatekaapin syvyyksissä tai pehmeällä suurella sängyllä.

Minä käytin päiväni rakentamalla tilapäistä aitausta huoneemme ulkopuolelle, niin että voisivat viettää aikaansa ulkotiloissa virikkeellisessä ympärisössä.

Lolita olisi todennäköisesti halutessaan pystynyt hyppäämään aitojeni yll ja juoksemaan tai kiipeämään mnne haluaa, mutta ei hän sitä edes yrittänyt. Ehkäpä kunnioituksesta yritteliäisyyttäni kohtaan. Kittille oli ihan luontevaa pysytellä rauhallisesti lähelläni aina kun mahdollista.

Kissojen lisäksi ohjelmaamme kuului paljon muutakin: käynti uimarannalla Bondi beachilla, metsäpalojen savun haistelua ja katselua, sukulaisvierailu Nowrassa kaukaisen sukulaiseni Bill Sipon luona sekä Nancyn vanhan ystävän.

Sitten tammikuun puolivälissä me ja kissat lensimme Sydneystä Townsvilleen. Se oli onneksi viimeinen lentomatka Kittin elämässä, ja tuskin Lolitakaan enää joutuu lentämään.  Kaikenkaikkiaan se lento vei Kittiltä ja Lolitalta 4-5 tuntia, joten ei se ihan tuskaton kokemus varmaankaan ollut. Ja sitten jälleen muutama päivä vieraassa paikassa.

Townsvillessä Nancy ja minä  asetuimme ensin hotelliin ja kissat asettuivat kissahoitolaan. Meillä oli käytössämme paikallinen opasfirma, yhden miehen yritys Townsville Transfers, jonka jatkuvasti tupakoiva omistaja Ross kierrätti meitä kaupungissa, kertoi siitä, vei meidät kiinteistönvälittäjälle ja auttoi tekemään vuokra-asuntohakemuksen parista mieleisestämme kohteesta. Tarjosimme kolme kuukauden vuokraa etukäteen nopeuttaaksemme prosessia.




Ensimmäinen yhteinen asunto Australiassa oli iso omakotitalo Townsvillen Douglasin kaupunginosassa, lähellä sairaalaa yliopistoa ja sairaalaa. Sairaala oli Nancyn uusi työpaikka. Hänhän on toimintaterapeutti, joka on erikoistunut selkärankavammautuneiden kuntoutukseen. 

Alue oli sen verran rauhallinen ja meidän takapihamme sen verran iso, jonkinlainen aitakin, että viikon-parin päästä uskalsimme antaa kissojen kulkea vapaana pihalla. Lolita itse asiassa karkasi minulta jo kolmantena iltana ja oli poissa koko illan. Minä olin hyvin hädissäni, koska Nancy oli käymässä Sydneyssä suorittamassa ajokorttinsa loppuun, enkä minä tiennyt onko Lolita päättänyt lähteä iäksi vai haluaako hän palata takaisin.   Hän päätti tulla takaisin seuraavana aamuna, mutta Nancyn palattua oli jo päässyt vapauden makuun ja lähti säännöllisesti omille teilleen päiväksi-pariksi.

Kitti oli enemmän kotikissa, ihmisrakas ja seurallinen. Ei sentään kaikkien kanssa, mutta niiden, joiden huomasi pitävän kissoista. Mutta kaikkien eniten hän kait halusi olla sitä minun kanssani, joka oli kuin hänen emonsa. Sitä ei tiedetä, miten nuorena hänet oli hyltääty.



Townsvillessä meidän pesueeseemme liittyivät  Spartacus kissa ja Bluey-koira.

Blueyn me ostimme pihakirppikseltä. Se ei ollut varsinaisesti myytävänä, vaan läsnä kun perhe myi muuta tavaraa: nainen ja poika. Me pysähdyimme katselemaan tavaraa ja paijaamaan koiraa. Nainen sanoi että hän joutuu muuttamaan asuntoon, jossa ei saa pitää koiraa, joten hänen pitää luopua Blueystä. Hän pyysi siitä vielä 60 dollarin maksua kattamaan osan eläinlääkärikuluista, joita oli koittunut rokotusten ja terveystarkastuksen tekoon. Saimme niistä paperit mukaamme.

Ei Kitti oppinut koskaan sietämään Blueya. Uusi koira tietysi alkoi viemään paljon aikaani. Aloin käydä sen kanssa sauvakävelylenkillä yliopiston takaisilla vuorilla.




Sen ison puun juurelle minä istutin muutaman chilin taimen.  Ne pysyivät engissä seuraavaan vuoteen saakka, jolloin olin istuttanut ne Woodstockiin ja siellä ne kuolivat, joutivat muurahaisten syömiksi.

Kitti menetti takapihan, koska vain takapiha oli aidattu ja siiitä tuli Blueyn aluetta.  Etupiha oli pienempi, muttei aidattu.  Sen edessä oli tie, jolla kulkivat vain autot kahteen muuhun taloon meidän lisäksemme, eikä läpiajoliikennettä ollut.




Niinpä Kitti sai viettää aikaansa etupihalla sen minkä sisällä makoilulta malttoi.

Spartacus vain ilmestyi aina välillä ja istuskeli kissojemme kanssa etupihalla. Siellä hengaili myös yksi naapurin koira, joka oli niin kiltti ja pelokas, että jopa Kitti pystyi häätämään sen tiehensä, jos se tuli liian lähelle tai söi Nancyn sille viemiä ruokia, jotka oli laitettu samanlaiseen vihreään emalikulhoon kuin mistä Kittikin sai ruokansa.

Spartacuksen tapa olla muiden kanssa, sekä kissojen että ihmisten tai koirien, oli vain olla lähellä ja puuhailla omiaan. Tosin minun ja Nancyn kanssa hän myös tuli lähelle ja puski märkää kuonoaan kättä vasten.  Kyllä kissat välillä, Kittikin, kävi takapihalla Blueyn alueella, koska siellä oli pari suurta puuta, joissa saattoi kiipeillä. Yksi oli Buddhalaisten pyhä puu bodhi, juuri se, minkä alla Buddhan kerrotaan kokeneen valaistumisensa.

Townsvillessä me asuimme vain tasan vuoden. Vuokrasopimus oli tehty vuodeksi, ja joulukuussa oli aika uusia se. Minä halusin, ettei jäädä sinne, vaan lähdetään maalle, vähän lähemmäs luontoa.  Olimme eräässä aasialaisten tapaamisessa tutustuneet Singaporesta lähtöisin olevaan Trisssaan, joka asui maaseudulla Woodstockissa  australian italaisisen miehensä Dannyn kanssa.  Hän kertoi, että heidän lähellään on eräs vuokrattava mökki. Vai oliko se niin, että minä olin löytänyt sen netistä ja Danny tunnisti, missä se on.

Käytiin sitten kerran siellä sunnuntaiajelulla.  Matkaa oli 45 kilometriä yhteen suuntaan, mikä oli se pääsyy, joka sai Nancyn empimään sinne muuttoa. Hän kuitenkin suostui muuttamaan  minun mielikseni.  Minä en vielä ollut saanut olsekelu- ja työlupaa vaan se tuli vasta sitten kun oltiin jo muutettu Woodstockiin .

Se oli sellainen alun perin 1900-luvun alussa silkkitammesta rakennettu mökki. Alkuperäisiä nelikulmaisia hirsiä oli vielä maalin alla, ja keittiön lasittomissa ikkunoissa, sen puusälissä, joita saattoi avata ja sulkea.   Mökki oli jälkeen päin nostettu metallisten paalujen päälle lähistön puron tulvimisen takia. Ulkoseinät oli päällystetty lasikuitulevyllä. Siitä ei ollut tietoa, oliko niissä myös asbestia.  Katto oli tehty uudelleen pellistä. Se oli muotoiltu niin, etteivät siihen tartu tuulet. Vaikka Woodstock onkin sisämaassa vuorten takana, ovat joskus trooppisten hirmmyrskyjen, syklonien tuulet irrottaneet sielläkin talojen kattoja.



Maalle muuton myötä sauvakävelyharrastukseni lopahti. Townsvillessä olin käynyt kävelyllä yksin tai koiran kanssa joka iltapäivä yliopiston ja sairaalan takaisilla vuorilla. Maalla ei ollut hyviä kävelyreittejä: ei tiellä eikä metsissä. Ihmiset varoittelivat kävelemästä luonnossa milloin mihinkin vaaraan vedoten. Asia näkyi minun kehossani jo parin kuukauden päästä muutosta.

Tässä video Youtubesta  todisteeksi siitä, että alussa yritin jatkaa kävelyharrastustani ja Bluey-koira sekä kolme kissaamme olivat siinä mukana.

Kun saavuimme, Woodstockissa, niin kuin muuallakin pohjoisessa Queenslandissa oli todella mäkrää.  Oli sadekausi eli astronomisessa mielessä kesä: aurinko oli meidän puolellamme palloa, kun se taas oli mahdollisimman kaukana Suomesta aiehuttaen sinne kylmän talven. 

Kaikenlaisia eläimiä oli elinympäristössämme. Koiriemme ja kissojemme lisäksi ympärillä oli lehmiä. Laitumilla joskus myös juoksi pieniä pussieläimiä, kenguruihin kuuluvia vallabeja.  Ne ovat pienempiä kuin ne tunnetuimmat kengurut.

Oli myös kiipeilytaitoisia vihreitä sammakoita. Korallisormisammakko lienee suomenkielinen nimi. Niitä löytyi joskus myös keittiön astioista. 

Kaikenlaisia sähiseviä, hehkuvia, tikkumaisia ja muita hyönteisiä oli paljon, etenkin parin esnimmäisen kuukuaden sadekauden aikana. 

Huhtikuuhun mennessä sateet olivat vähentyneet niin, että pellot alkoivat muuttua vihreistä kellertäviksi. 

Me hankimme kanoja yhteen pihan nurkkaukseen, jonne minä olin tehnyt ympärisöstä löytyneestä romusta aitauksen.  Ensimmäisenä iltana kun alkoi hämärtää, toimme kananpojat kotiin ja päästimme ne aituakseen. Sen verkkoaidan silmät olivat liian suure ja tiput juoksivat niistä läpi tiheään heinikkoon. Siellä ne alkoivat piipittämään. Yritimme etsiä niitä, mutta se oli vaikeaa. 
Yhtäkkiä Bluey-koira meni sinne ja alkoi kantamaan tipuja yksitellen suussaan eteemme. Aluksi toruimme koiraa, kun emme ymmärtäneet, mistä on kysymys.  Niinpä saatiin kaikki kanat yöksi talteen ja minä laitoin aituaksen alaosaan tiheämpää verkkoa.

Vasta seuraavana vuonna pois muutettuamme ymmärstin, että olisi pitänyt laittaa tiheää vihreää verkkoa, tai jotakin ,mistä käärme ei olisi päässyt luikertelemaan läpi. Näin olisimme säästyneet loppuvuodesta monelta kanojen hengenmenolta.

Maxi oli vuokraisäntiemme, Cavillin perheen koira.  Roy ja Joy Cavill sekä heidän poikansa Lindsay asuivat muutaman sadan metrin päässä pienen joen toisella puolella.  Lindsay piti tätä lihakarjatilaa ja hänellä oli muutama koira: Maxi yhtenä niistä.  Maxi oli itse asiassa asunut pentuna tässä meidän talossamme, mutta oli tullut kaltoin kohdelluksi, joten Lindsay pelasti hänet taloonsa. Nyt Maxi päätti tulla takaisin, koska hän piti meistä ja meidän Bluey-koirastamme. Kissoja se ei näyttänyt häiritsevän myöskään.



Talo oli meille ihan mukavan kokoinen: isohko keittiö, kaksi makuuhuonetta ja lisäksi työhune, joka kylmissä maissa olisi ulkoeteinen, mutta meillä se oli asuttava siinä missä muutkin huoneet, varsinkin sen jälkeen kun olin asentanut ikkunoihin ja ovenkin eteen hyttysverkot.



Tässä kuvassa on oululainen Sari (Pikku tiikeli), joka Dundernews-nettifoorumin kautta tuli tutuksi ja viipyi meillä pari päivää vieraana.  Hänen kanssaan on Maxi-koira sekä Misu-kissa, josta kerron kohta lisää. Lehmät ovat intialaistyyppisiä, sellaisia, jotka kestävät kuivuutta ja trooppisia tuholaisia paremmin kuin ne ruskea-valkokirjavat tai muut kylmempien alueiden lehmät. 



Niin, Misu-kissa. Hänestä tuli taloutemme neljäs kissa kesäkuussa 2004. 
Kävimme viemässä roskia paikalliselle kaatopaikalle, jotain isompaa ja sellaista, jota ei voinut polttaa pihalla, tai ei saanut polttaa, koska oli jo niin kuivaa.  Ensimmäisellä reissulla Nancy huomasi kissaemon poikasineen. Ajattelimme viedä ne kotiin, mutta minä kait estin. Kyllähän ne sieltä itse ruokaa löytävät, eikä siellä ole niin kylmäkään, että ne pakkaseen kuolisivat. Toki kaatopaikoilla on oma hierarkiansa siellä olevien kissojen kesken, ja jos joku on emon ja poikase sinne tuonut, eivät ne siellä kauaa selviä: joko ne ajetaan pois tai tapetaan.

Seuraavana päivänä teimme uuden reissun sinne ja otimme mukaan kissanruokaa sekä pahvilaatikon siltä varalta, että päätämme tuoda kissat kotiin turvaan. Paikalla ei ollut enää kuin yksi kissa: ihmisten seuraa hakeva rohkea ja isokokoinen pentu.  Lähistöllä oli myös toinen pariskunta, joka etsi sieltä jotain. Kysyimme heiltä kissoista ja mies vastasi jotain melko aggressiivisesti. Minulle tuli tunne, että he olivat siellä tappaakseen sinne aiemmin tuomansa kissat.

Meillä oli vuoden mittaan paljon kanoja, mutta hyvin moni niistä katosi.  Jälkeen päin opittiin sekin, että katoamisen syynä oli perheeseemme liittynyt Maxi-koira.



Talon ympärillä oli runsaasti tilaa. Se ei varsinaisesti kuulunut meille, vaan oli Lindsayn lehmien laidunalueta Sitä tarvittiin todella runsaasti, sillä toukokuun jälkeen alkoi monta kuukautta kestävä sateeton kausi ja maa alko