Kuvassa yllä koiran ruokakupilla melkein jokailtainen vieras, jättiläisrupikonna, tai suoremmin täkäläisestä ilmaisusta Cane Toad käännettynä ruokorupikonna (ja nyt paljon myöhemmin opin, että tuo on suomeksi agakonna). Muistan minäkin kansa- ja oppikoulun maantiedon tunnilla tarinat siitä, miten Australia oli vaikeuksissa maahan tuotujen kaniinien kanssa. Niitä oli aluksi joku tuonut muutaman lemmikiksi, mutta ne olivat sitten karanneet ja villiintyneet ja sitten alkaneet lisääntyä räjähdysmäistä vauhtia kun niillä ei ole täällä luontaisia vihollisia, ei edes virus- tai bakteerisairauksia, jotka euroopassa pitävät kanikantaa kurissa. Tämä jättiläiskonna on uudempi esimerkki ihan samasta asiasta eli siitä kun saarelle tuodaan täysin vieraita eläinlajeja, jotka voivat liian hyvin täällä kun niillä ei ole vihollisia eikä tauteja säätelemässä kannan kokoa. Niitä tuotiin tänne Keski-Amerikasta 1930-luvulla torjumaan sokeriruokoviljelmiä tuhoavaaa kuoriaista. Siitä ne sitten ovat lähteneet leviämään ja laji on valloittanut jo suurimman osan Koillis-Australiaa. Jättiläiskonnan iho ja useimmat sen elimet ovat myrkyllisiä, ihmiselle vaarallisia ja kotieläimille jopa tappavia. Ne ovat myrkyttäneet hengiltä monta paikallista eläinljia. Ne ovat vallanneet muiden sammakkolajien elintilan. Ne syövät myös mehiläisiä ja ovat siten uhka mehiläistaloudelle.
Meidän takapihalla noita konnia näkee joka ilta. Ne liikkuvat yleensä pimeällä. Niiden poikasia sikiää runsaasti kompostimme lähellä. Päivisin niitä ei yleensä näy, mutta meillä sattui koiran uima-altaasta tulemaan sammakkoansa. Ostimme autotallimyynnistä kuvassa näkyvän punaisen n. metrin halkaisijaltaan olevan muovisen "kupin", jonka kaivoin maahan koiralle vilvoittelualtaaksi. Vaihdan siihen veden vähintään joka toinen päivä puutarhaa kastellessani. Täällä on niin kuivaa suurimman osan vuotta, että puutarhaa pitää kastella vähintään 9 kuukautta vuodesta. Kastelu on sallittua vain joka toinen päivä. Parittomat talojen numerot kastelevat parittomina viikon päivinä ja parilliset parillisina, maanantaina ei kastele kukaan.
Pihapuun ja -maan linnut ovat hieman erilaisia kuin Suomessa. Värikkäät papukaijat tulevat nokkimaan puuhun ripustettua siemenpalloa. Tuo vasemmalla oleva kultatöyhtökakadu on varista isompi suuriääninen lintu, jota näkee runsaasti teiden varsilla. Täkäläisellä kielellä se on cockatoo. Viime vuoden joulukuussa käydessämme Canberrassa tapasimme kultatöyhtökakadun, jota pidettiin pihalla häkissä. Sieltä se päästettiin joskus vapauteen tepastelemaan phamaalle keimailemaan talon koiralle. Sillä oli tapana kiiveta myös ihmisten käsivarsille ja olkapäille. Puhuakin se osasi kuten papukaijat "hello cockie!".
Ibis-linntujen pää on yli metrin korkeudessa. Voi vain kuvitella, mihin sen pitkä ja terävä nokka pystyy, ainakin rikkomaan muoviset roskapöntöt makupalojen toivossa. Ibiksiä näkyy naapurin pihalla aina silloin tällöin.
Oikeanpuoleisen kuvan possumiäiti poikasineen vieraili pihallamme säännöllisesti talvella (ts. kesä-heinäkuussa). Nyt on poikanen jo kasvanut isoksi ja edelleen näkyy pihapuussa öiseen aikaan possumi. Erityisesti musta Kitti-kissamme oli monta kuukautta hyvin kiinnostunut possumeista. Se vain istui puun alla ja tuijotti kun nuo hänen kokoisensa ja hieman myös näköisensä eläimet vierailivat lintujen ruokakupilla.
Isompia eläimiä näkee valitettavan usein vähän ikävämmässä yhteydessä. auton yliajamina. Kuvassa villisika ja wallabe. Wallabeksi kutsutaan pienempiä kengurulajeja, eli itse asiassa suomeksi voisimme puhua vain kenguruista.
Ja kun linnuista puhuttiin, täytyy mainita, että siitäkin huolimatta, että kissoilla on kaulapannoissaan pienet kulkuset, jotka kilinällään varoittavat lintuja kissan lähestymisestä, siitäkin huolimatta portailta tai sisältä löytyy aina joskus kuollut lintu. Eivät meidän kissamme niitä syö, vaan tuovat ne koskemattomina näytille.
Nyt marraskuun aikana meillä on käynyt neljä suomalaista vierasta, kaikki nuoria ja kaikkiin olen tutustunut internetissä. Paikkakunnallakin asuu ehkä hieman alle 100 suomalaista, joista tunnen toistakymmentä. Kuulen ja puhun suomea monta kertaa vikossa, sen lisäksi tietysti, että luen Suomen uutisia ja lehtiä joka päivä internetistä. Mutta oli se kuitenkin ihan erilaista saada vieraita ihan Suomesta saakka. Tosin nämä vieraat olivat jo kierrelleen Australiaa monta kuukautta ja aikovat viipyä vielä monta lisää. Australiaan on todella vaikea päästä vakituisesti asumaan, mutta alle kolmikymppiselle nuorelle on suhteellisen helppoa saada vuoden nk. Working holiday -viisumi, jolla saa oleskella maassa vuoden ja tehdä tilapäistöitä sekä opiskella. Nämä reppumatkaajat ovat hedelmä- ja vihannesviljelyksille kullanarvoista tilapäistyövoimaa sadonkorjuun aikana. Ilman heitä jäisikin appelsiineista, kirsikoista, omenoista, banaaneista, melooneista, mangoista suuri osa viljelmille mätänemään.
Lisää kuvia marraskuulta 2003. Kuvat ovat alkuperäisiä, otettu tuona aikana. Kuvatekstit olen lisännyt nyt jälkeen päin (2017).
Lisää vieraita Suomesta: Ville ja Eeva. Ville toimii poliisina Suomessa. Tuolloin hän vielä opiskeli. Hahl.
Liisa ja Pentti Jokisalon talossa Townsvillen Heatleyssä olivat paikalla heidän ja minun sekä Armaksen lisäksi myös Salli Crockford (Erkkilä), joka oli Armaksen kotiavustaja. Hänen ja minun asvustuksella Armakselle saatiin Suomesta näkvammaisten kirjastosta äänikirjoja, joita hän kuunteli mielellään.
Marraskuussa 2013 kirjoitin nettisivulleni Tomon kirjeitä Australaista seuraavaa. Kirjoitus oli tarkoitettu myös isäni puolen sukuseuran lehteen. Siksi kerron siitä isäni puolen sukujuurista enkä äidin.
Minä, muuraal-Matin pojanpojanpoika ja Ryöppösen Anna Loviisan tyttärenpojanpoika olen asunut kohta kaksi vuotta poissa Suomesta, ja viimeisestä Suomessa käynnistäkin on jo yli vuosi. Täältä Australiasta on matkaa Suomeen yli 13 000 kilometriä. Normaaleilla reittilennoilla sen taittamiseen kuluu vähintäänkin 20 tuntia ja rahaakin sen verran, ettei kotomaassa ihan joka kuukausi pääse piipahtamaan, tokkopa kerran vuodessakaan.
Olen asunut kaksi vouotta poissa Suomesta, niistä ensimmäisen Singaporessa, jonne minut vei työntantajani ja jossa minut työsuhteen loputtua piti edelleen paikallinen kiinalaisnainen, johon olin siellä tutustunut. Ensimmäinen Suomen-matkani olikin noin viikon mittainen häämatkamme. Menimme naimisiin minimaalisin siviivlimenoin syyskuussa 2002. Vähän ennen toimitusta otin sukunimekseni äitini tyttönimen, jotta voisimme ottaa sen yhteiseksi sukunimeksemme. Entinen sukunimeni oli turhan pitkä ja hankala maailmalla käytettäväksi. Tuntuu oikeastaan reilultakin se, että avioituessa molemmat vaihtavat sukunimeä eikä vain toinen, samoin sekin, että ihminen käyttää puolet elämästään isänsä ja toisen puoliskon äitinsä nimeä. Voisin ihan suositella sitä yleiseksi käytännöksi ainakin niille, jotka eivät avioituessaan vaihda sukunimeä.
Nimi vaihtui ja elinympäristö vaihtui. Lumen ja pakkasen sijasta on nyt palmupuita, mangopuita ja banaanipuita, ikuinen kesä. Voi kuullostaa ihanteelliselta ja houkuttelevalta, ja sitähän se yhtäältä onkin. Mutta toisaalta ympyröiden totaalinen vaihdos, asettuminen eri kulttuuriin ja vieraskieliseen ympäristöön vie myös voimia ja vaatii aikaa sopeutua. Toiset eivät sopeudu koskaan, vaan kalvava ikävä jää ikiajoiksi. Tuo ikävä voisi olla sitä samaa mitä on karjalaisen evakon ikävä ja kaipuu, monen minunkin sukulaiseni. Se ajatus, että Karjala on iäksi menetetty eikä sinne voi palata on hyväksytty, mutta silti unissa ja haaveissa matkataan aina lapsuuden Karjalaan. Tokihan minä en lähtenyt Suomesta pakolla eikä minulta viety kotimaatani iäksi, mutta silti tuteessa voi olla samaa.
Kaukana vieraalla maalla ... Ei se aina sitä ole eikä siltä tunnu. Vieras maa on sellainen, jossa sinun täytyy erikseen anella oikeutta olla. Sitä minä olen joutunut tekemään ensimmäisen vuoteni täällä. Australiaan ei ole enää helppo päästä, kuten oli 30 vuotta sitten, jolloin siirtolaisille maksettiin jopa matkat ja autettiin kodin perustamisessa. Nyt tänne pääsee vain hyvin tiukan seulan läpi. Minä en vieläkään tiedä, pääsekö lopullisesti ja saanko luvan tehdä töitä. Olen sen verran iäkäs ja heikko näköni on pannut viranomaiset epäilemään. Voi olla, että päätöksen saaminen kestää vuosia. Kaukana ... Olen konkreettisesti kokenut sen miten maailma on kutistunut internetin ansiosta. Pystyn tietokoneellani kunntelemaan vain parin sekunnin viiveellä Suomen radiouutiset, katsomaan tv-uutiset, lukemaan useita sanomalehtiä samaan aikaan kuin lukijat Suomessakin. Tosin aikaeron takia me emme tietysti saa aamun lehden verkkoversioita aamulla kuten Suomessa vaan vasta iltapäivällä. Kuitenkin Suomi on hyvin lähellä. Sähköpostissa voi lähettää ja vastaanottaa kuvia sukulaisilta ja ystäviltä, jopa videoyhteys eli kuvapuhelin" on mahdollista toteuttaa. Eihän tuo kaikki tekniikka tietysti ole samaa kuin itse paikalla oleminen ja ihmisten tapaaminen, mutta aika hyvä korvike ja ikävän lievitys se kuitenkin on.
Tunnen paikkakunnalta jo kymmenkunta suomalaista, enimmäkseen itseäni vanhempia 1960-luvulla tulleita siirtolaisia tai sitten täällä syntyneitä toisen polven suomalaisia. Melkein sukulaisia eli sukulaisten sukulaisia äidin puolelta on jo löytynyt. Jokapäiväisen elämän kuviot ovat jo muodostumassa. Elämäni on jo paljolti siirtynyt tänne, kaikki tavat, puheenparret, sanonnat ja sanojen eri merkitykset käyvät viikko viikolta yhä tutummiksi. Mennyt on Suomessa, nykyisyys ja tuleva Australiassa - kenties.
