Tuleepa minustakin pitkästa aikaa kokovartalo- ja kasvokuva. kuva on otettu elokuun puolivälissä (2005 kuten arvata saattaa) "Olemme muuttaneet" -postikortiksi. Nuo punaiset lyhdyt ja punainen vaate oven päällä ovat tietysti kiinalaista perua. Ripustin ne sinne Nancyn pyynnöstä. Koristeet ovat ihan yleisiä etuoven koristuksia eivätkä ne liity mihinkään erityiseen juhlaan, kuten esimerkiksi seitsemännen kuun viidentenätoista päivänä alkavaan nälkäisten henkien kuukauteen, joka osuu nyt elokuulle ja päättyy tänä vuonna paria päivää ennen 3-vuotishääpäiväämme.
Tälle alueelle kiinalaiset lyhdytkin sopivat mainiosti, sillä täällä talot voivat olla persoonallisia ja asukkaittensa näköisiä. Monissa taloissa on mm. intialaisiin uskontoihin liittyviä lippuja, yhdessä mm. käänteistä Suomen lippua muistuttava viiri. Tälle alueelle kiinalaiset lyhdytkin sopivat mainiosti, sillä täällä talot voivat olla persoonallisia ja asukkaittensa näköisiä. Monissa taloissa on mm. intialaisiin uskontoihin liittyviä lippuja, yhdessä mm. käänteistä Suomen lippua muistuttava viiri.
Tuli jo heinäkuun viestissä varmasti selväksi, että tämä Machans beach on aika tavalla hippikylä, ei mitään uushippejä, vaan monet niitä aitoja 1960- ja 1970-lukujen kukkaislapsia, nykään jo aikuistuneita tietysti. Miehet kaljuuntuneet ja naiset lihonneet. Eivät kuitenkaan tyypillisiin australialaisiin mittoihin kuitenkaan. Eivätkä todellakaan kaikki: jos ympäristöön verrataan, ovat täällä ihmiset hoikempia ja terveemmän näköisiä. Moni jopa harrastaa liikuntaa.
Tämän sivun kuvissa esittelen alueen arkkitehtuuria vähän tarkemmin. Kuten jo aiemmin sanottu, tämä alue poikkeaa monista Cairnsin rantakylistä siinä, ettei täällä turismi ole lyönyt itseään läpi eikä myöskään moderni asuinrakentaminen. Moderneja tiilestä tehtyjä rivitaloja tai pienkerrostaloja ei ole, vaan vanhat rakennukset ovat säilyneet jopa arvokkailla merenrantatonteilla. Vanhat kalastajamökit ja sokeriruo'on leikkaajien asumukset ovat edelleen käytössä eivätkä suostu väistymään miljoonahuviloiden tieltä.
Kolme kuvaa yllä ovat meidän katumme taloja. Kun käännytään pihalta oikealle ja kävellään kohti rantaa ja pientä saarta. Tätä reittiä minä usein kuljen koirien kanssa aamuhämärissä. Heinäkuussa Maxikin oli jo oppinut sen verran varomaan autoja, ettei sille enää tehty heijastavia liivejä kadonneiden tilalle, vaan annoin sen juosta vapaana joko edellä tai jäljessä. Se yksi säännöllinen matkan varrelle sattunut autoilijakin oli jo oppinut varomaan meitä, ja muiden kanssa luotin hyvään tuuriin. Yleensä menemme nopeasti juosten saarelle ja metsään, jossa voimme olla vapaammin. Maxi juoksee edellä ja käy vain silloin tällöin tervehtimässä meitä. Se tuleekin nyt jo paljon mieluummin luokse, koska siitä se saa palkinnoksi hyväilyjä. Paremmin se jo seuraakin, ja Nancyn kanssa kulkiessa iltapäivällä se tulee vapaaehtoisesti talutushihnaan kytkettäväksi. Kuitenkin Maxissa on iso annos villieläintä. Sitä kiinnostaa ympäristön tutkiminen ja ruuan metsästäminen. Muutaman kerran se on kantanut retkiltämme kotiin haisevan linnunraadon ja onnessaan syönyt sitä ja sitten piilottanut loput pensasaidan vierelle kaivamaansa kuoppaan.
Heinäkuun puolivälissä aloin käyttämään myös toista kävelyreittiä, tai yhä enemmän juoksureittiä. Sen sijaan, että kääntyisimme pihasta oikealle, käännymmekin vasemmalle, kävelemme David-kadun päähän ja kierrämme koulun editse isolle tielle, sen vartta runsaan kilometrin verran sinne, mistä alkavat sokeriruokopellot. Käännymme pellon reunaa seuraavalle polulle ja jatkamme sitä joen rantaan saakka. Käännymme seuraamaan jokea ohi lentokentän lähestymisvalojen aina kohtaan jossa James Cook- valtatie ylittää Barron-joen. Viikonloppuisin täällä viettävät iltapäiväänsä harrastajakalastajat jättäen jälkeensä eväspapereita ja juomatölkkejä. Silloin ei ole mukava tulla tänne kävelemään, koska autoja on niin paljon. Sen sijaan aamuvarhaisella ei ole liikkeellä ketään, joten alue on yksin meidän käytössämme. Minä välillä juoksen ja välillä sauvakävelen. Bluey-koira seuraa tiiviisti kannoillani ja harvoin poikkeaa mihinkään. Maxia pitää välillä huudella ettei se unohdu retkilleen.
Tavallisesti lähdemme aamulenkille 5.15 ja 5.30 välillä sen jälkeen kun minä olen tarkistanut sähköpostini ja puuhaillut muutakin tietokoneeni parissa. Elokuun kahdeksantena kuitenkin päätin aikaistaa ja samalla pidentää lenkkiäni. Olin jo viikonloppuna kokeillut reittiä, joka jatkaa jokea pitkin valtatien sillan luo ja siitä tien reunaa ja sokeripellon piennarta pitkin parikymmentä metriä kunnes tie taas kääntyy pieneen metsikköön ja palaa takaisin kotia kohti. Avattuani keittiöstä kuistille vievän oven, Maxi oli minua vastassa häntä heiluen ja innoissaan. Se oli varmaankin taas noussut heti vuoteeltaan kun oli kuullut minun olevan ylhäällä. Bluey on vähän laiskempi liikkeissään vaikka iloissaan sekin lähtee matkaan. Lähdin juoksemaan kohti jokea ja edelleen joen vartta kohti siltaa. Maxi juoksi edellä ja Bluey laahusti perässä. Saavuimme sillan luo. Tarjosin koirille mahdollisuutta pulahtaa veteen sillan alla. Bluey sen tekikin, mutta Maxi ei sellaisesta välittänyt, kuten tavallaista. Sitten jatkoin, en takaisin samaa reittiä, kuten olin tehnyt ennen, vaan valtatien vartta eteen päin. Tie on aika korkealla penkereellä joten koirat eivät pääse juoksemaan sinne. Arvioin siis reitin riittävän turvalliseksi, vaikka minulla ei ollutkaan mukana hihnaa koirille, Maxille lähinnä. Kuitenkin korkealla ohi kiitävien autojen valot häiritsivät, samoin kuin niiden aiheuttama meteli, joten päätin, ettei tämä ole hyvä valinta jatkossa. Koirat kuitenkin seurasivat minua ihan kiltisti. Jopa Maxi oli yllttävän fiksusti. Yritin väistää niin kauas pellon pientareelle kuin oli mahdollista. Sitten alettiinkin jo olla paikassa, josta voimme kääntyä pellolle ja metsikköön. Piennar oli kuitenkin jo melkein tien tasalla, joten oli huolissani koirista. Aloin katselemaan maahan löytääkseni jotain talutushihnaksi sopivaa. Kun pysähdyin, alkoi Maxi hyppiä innoissaan ympärilläni. Minä nousin pystyyn ja päätin että juoksemme äkkiä pellolle. Autoja meni ohitse koko ajan. Ihmettelinkin, että miten vilkasta voi olla aamulla viiden jälkeen. Mutta tämähän olikin valtatie eikä mikään pieni kylätie.
Se tapahtui niin yllättäin. Kun olin lähdössä uudelleen liikkeelle, näin Maxin käännähtävän ja säntäävän tielle. Huusin sitä nimeltä vaikka se olikin kadonnut autojen sekaan. Tiellä kulki juuri neljän auton ryväs. Ajattelin mielessäni, ettei tuosta voi kukaan selvitä. Kun vielä pari autoa oli mennut, tuli hiljaista. Lähdin kohti tietä, jossa näin Maxin makaavan keskiviivan kohdalla tien suuntaisesti. Bluey tuli mukaani ja alkoi haistella ystäväänsä. Minä tartuin Maxia jaloista ja nostin. Verta oli vain hyvin vähän, mutta koira oli eloton. Pää roikkui ikään kuin niska olisi ollut poikki. Kannoin Maxin tien reunaan ja komensin Blueyn mukaani pois tieltä. Minulla ei ollut puhelinta taskussa, mutta toisaalta tiesin, ettei ollut kiirettäkään. Maxissa ei ollut pienintäkään elonmerkkiä, vaikkei näkyviä ruhjeita ollutkaan kuin vähän. Juoksin siis kotiin herättämään Nancyn. Puoli seitsemältä olimme jo hakeneet sen kotiin, ja minä kaivanut kuopan takapihalle. Sinne asettelimme Maxin pikku vuoteelleen, jonka se oli itse Woodstockissa ollessamme "rakentanut" pureskelemalla ja kaivamalla mukavan kuopan paksuun vaahtomuovinpalaseen. Peittelimme pikku kaverin vielä säkkikankaalla ja minä loin kuopan umpeen. Kummulle asetimme ankkojen muovisen altaan painoksi ja lähdimme töihin tavalliseen aikaan.
Niin vaikea oli uskoa tapahtunut, että yhtäkkiä rakas perheenjäsen on poissa. Todellakaan kyseessä ei ollut "vain koira", kuten joku voisi sanoa, vaan aidosti osa perhettämme. Bluey ei paljoa näyttänyt surevan, vaan se saattaa olla nyt jopa tyytyväisempi saadessaan enemmän huomiota aioana "vauvana".Sen sijaan me Nancyn kanssa emme saa asiaa meielstämme. Tapahtunutta on täytynyt vatvoa ja jossitella viikokausia. Etenkin minä kaduin, että piti ylipäätään mennä sinne niin lähelle tietä ja vielä ilman talutushihnaa. Meillä oli tarkoitus lähteä käymään koirien kanssa syksyllä Woodstockissa. Kuvittelimme miten Maxi olisi ollut innoissaan päästessään juoksemaan vahoilla kotikonnuillaan. Kävimme kävelyllä kuolinpaikalla ja minä selitin Nancylle jälleen kerran, miten se tapahtui. Nancy hoksasi, että Maxin on täytynyt kääntyä takaisin auton osuessa, sillä ruhjeet olivat vasemmalla kun niiden olisi pitänyt olla oikealla puolella. Sen verran niitä ruhjeita oli, etenkin vasemmassa etutassussa, että näin saattoi päätellä.
Minä jatkoin lenkkejäni alueella Blueyn kanssa, mutta muutin reittiä turvallisemmaksi. Eräänä lauantaiaamuna, vajaat kaksi viikkoa Maxin kuoleman jälkeen, päätin käydä katsomassa, olisiko mitään mukavaa kävelyreittiä tuonne kuvassa taustalla näkyville vuorille. Joen luota pääsimme sillan alle ja sieltä valtatien toiselle puolelle. Siellä oli samanlaista metsikköä ja sokeriruokopeltoa. Niiden keskellä oli ränsistynyt vanha valtatie. Sitä pitkin lähestyi joku meidän ollessamme ylittämässä tietä. Mies huusi jotakin, mistä en saanut aluksi selvää. Hän toisi varoituksensa, etten päästäisi koiraani heidän lähelleen, sillä hänen koiransa ei siedä muita koiria. Ihmettelin hieman, sillä hänen koiransa tuli luoksemme ja häntää heiluttaen alkoi nuuskia Blueya. Minä kuitenkin pyysin blueya seuraamaan ja kiirehdin askeliani tien yli. Sitten minulle yllätyksenä jostain hyökkäsi toinen koira. Se kävi suoraan Blueyn kimppuun ja kaatoi sen maahan. Bluey heittäytyi selälleen ja nosti tassut pystyyn. Hyökkääjä ei kuitenkaan hyväksynyt antautumista, vaan yritti purra Blueyn kurkkua poikki. Minä pyysin omistajaa tekemään jotakin, mutta hän vain pysytteli kauempana. Aloin lyömään hyökkääjää kävelysauvallani, muttei sillä ollut paljoa vaikutusta. Se vain jatkoi vinkuvan Blueyn kiusaamista. Löin kovempaa ja kovempaa kunnes kävelysauvani hajosi. Omistaja kehotti minua lyömään vielä kovempaa, mutta ei itse tullut lähellekään. Minä kehotin häntä tekemään jotakin myös. Hän tulikin ja otti toisen sauvani ja alkoi lyömään koiraansa. Minä aloin olla jo täysin epätoivoinen, sillä kidutusta oli jatkunut jo pari minuuttia. Olin varma, että menetämme myös Blueyn vaikka verta ei näkynytkään. Lopulta mies sai lemmikkinsä irti Blueystä ja vietyä kauemmas. Hän pyysi anteeksi tapahtunutta, ja kertoi, että hänen koiransa on 14-vuotias eikä sillä ole juurikaan hampaita. Bluen kurkussa oli kuitenkin aika pahan näköinen reikä ja päässä naarmuja. Mies sanoi, että ne hoituvat joessa pesemällä ja lähti tiehensä. Minä en muuta kuin osannut olla onnellinen siitä, että Bluey oli hengissä ja näytti olevan vielä hyvässä kunnossa. Nyt minulla oli puhelin taskussa. Soitin Nancylle ja pyysin häntä tulemaan paikalle. Lähdimme Blueyn kanssa kävelemään häntä vastaan. Paikka oli noin sadan metrin päässä siitä, missä olimme menettäneet Maxin.
Muutaman tunnin eläinlääkärihoidon jälkeen maksoimme 260 dollarin laskun ja pääsimme kotiin. Olimme odotellessa käyneet tapahtumapaikalla keräämässä kävelysauvojen palaset ja todenneet ettei niistä kait enää saa käyttökelpoisia. Olimme myös käyneet paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen RSPCA:n tiloissa katsomassa sinne tuotuja eläimiä toivossa, että löytäisimme uuden Maxin. Koko elokuun ajan olemme heiluneet kahden vaiheilla siinä, otammeko uuden koiran vai emme. Päädyimme siihen, että meidän ei välttämättä tarvitse tehdä asian hyväksi mitään, vaan ennen pitkää uusi koira tai kissa löytää meidät, niin kuin on käynyt ennenkin.
Lisää kuvia asuinalueeltamme. Vaikka alue onkin viehättävä, kaipaamme silti edelleen takaisin maalle. Ja nyt elokuun tapahtumien jälkeen kaipaamme vielä enemmän. Pankin kanssa on jo alustavasti sovittu lainan ehdoista, ja me katselemme ostettavaksi sopivaa paikkaa myynti-ilmoituksista. Näyttää siltä, että emme pääse ostamaan vielä tämän vuoden puolella vaan odotamme ensi vuoteen. Mainittakoon, että budjettimme on siinä 150 000 ja 220 000 euron välillä. Sillä pitäisi saaman muutaman (1 - 5) hehtaarin maapalasen ja asuttavan talon 40 kilometrin säteellä Cairnsista.
,br>Meidän kylämme pieni postitoimisto on auki vain silloin kun kylä on thjillään eli virka-aikana. Sikai monilla onkin vuokrattuna postilokero, että ainakin paketit ja kirjatut lähetykset saa heti eikä tarvitse odottaa lauantai-aamuun, jolloin posti on auki.
Kerrotaan tässä vielä lisää Maxi-koirasta. Tämä sekarotuinen koira syntyi Woodstockissa joskus vuonna 2000. Hallitsevia piirteitä siinä oli ainakin australian terrieristä ja mäyräkoirasta. Kertoivat, että siinä olisi myös Jack Russelin terrieriä.
Maxi asui ensimmäisen vuotensa Majors Creek -nimisessä kylässä, joka sijaitsee n. 10 kilometriä Woodstokista itään kohti Giru-nimistä isompaa kylää. Sen perheeseen kuului kuusivuotias poika, joka kiusasi sitä. Myöhemminkin tämä poika on kunnostautunut sydämettömänä eläinten ja toisten lasten kiusaajana. Pojan takia perhe antoi koiran ystävälleen, joka asui vuokralla Cavillin perheen mökissä, siinä samassa, johon me Nancyn kanssa myöhemmin muutimme.
Koska uusi isäntä oli paljon poissa, alkoi Maxi viettää aikaansa Cavillien tilalla joen takana, n. kilometrin päässä mökistä. Niinpä isännän muutettua pois, Maxi jäi asumaan Cavilleille. Kun me alkuvuodesta 2004 muutimme mökkiin, Maxi kävi meillä usein isäntänsä Lindsayn ja hänen muitten koiriensa kanssa. Jossain vaiheessa se alkoi vierailla meillä myös itsenäisesti. Kuitenkin vasta huhti-toukokuussa se alkoi viipymään meillä pidempään. Ajattelimme sen johtuvan kanoistamme. Jo toukokuussa oli yksi kana tapettu, ja yllätimme Maxin ja Blueyn syömästä jäännöksiä. Myöhemmin Maxi todistetusti tappoikin pari kanaa ja todistamatta muutaman lisää.
Maxista tuli "yhteinen koira" siinä vaiheessa kun se heinäkuussa 2004 joutui dingon hamapisiin ja me, Nancy lähinnä, hoidimme sen terveeksi. Siitä lähtien se asui jatkuvasti meillä ja vieraili kotonaan vain meidän kanssamme tai silloin kun siellä teurastettiin lehmä tai koottiin lehmiä erotteluun.
Cavillin talon emäntä Joy halusi meidän ottavan Maxin mukaamme kun lähdemme Cairnsiin. Hänen mukaansa Maxi on niin kiintynyt meihin, että se kuolisi suruun jos se jäisi yksin. Niinpä me otimme, varsinkin kun he vastapalvelukseksi lupasivat huolehtia ankoistamme
Tämä on rannassa, puiston reunalla sijaitseva yleinen WC.
