2020 heinäkuu - Kulkuri nostaa päätään!

• Heinäkuun 2020 kuva-albumi Googlen kuvapalvelusta
• Videota  heinäkuulta 2020, ääniblogi - tulossa. 

Kulkuri.  Onko kohtaloni olla kulkuri?  Kun olin teini-ikäinen moponi oli Pappa-tunturi, mutta muodikas polkupyörä oli Tunturin ohella Helkama kulkuri. Sellaisella isäni kiersi Eurooppaa 1980-luvun taitteessa. Minä perin häneltä sen pyörän muutettuani Ouluun vonna 1984.  Se pyörä oli käytössäni ihan siihen saakka kunnes vuonna 2002 muutin Suomesta Singaporeen. 

Siitä pyörästä minulla ei ole kuvaa.  Sen sijaan 2000-luvun alussa olevasta sinisestä tunturista olisi, mutta en laita sitä tähän. Sen sjaan yllä oleva kuva on vuodelta 2009, jolloin vuosikausien paikallaan olon jälkeen aloin taas kulkemaan pyörälä pidempiä reissuja. Asuin silloin Australiassa ja olin eronnut puolisostani. 

Polkupyörä  edustaa minulle sitä, mitä auto monille: vapautta ja omien polkujen kulkemista, oman tiensä hallintaa.  Minä kun en ole koskaan nähnyt ajaa autoa, niin symboli ei ole vaihtunut pyörästä autoon. 

Vuosi 2013 oli minun viimeinen vuoteni Australiassa, poistuin tammikuussa 2014. toki siitäkin vuodesta olin nelisen kuukautta poissa maasta: ensin alkuvuodesta Taiwanissa ja Singaporessa, ja sitten touko-heinälkuussa 50-vutisjuhlani kunniaksi laajalla Euroopan kiertueella yli kymmenessä maassa. En tehnyt matkaa pokupyörällä vaan enimmäkseen junilla ja busseilla, joskus myös kävellen.  Pokupyörän olin päättänyt vaihtaa kävelykärrryyn, jonka sainkin sitten syntympäivälahjaksi omaisiltani. 

Tositoimiin kärry pääsi sitten elokuussa 2013 kun olin jo palannut takaisin suomen kautta Australiaan.  Viisi kuuakutta kävelin pohjoisesta kohti etelää, toki välillä käytin myös mita kulkuneuvoja, mutta kyllä tien reunaa kävellessä kului satoja ellei tuhansiakin tunteja.  Tasmaniaan päättyi kävelyreissuni vuoden viimeisenä päivänä. Sieltä lensin Melbourneen, jossa vietin vielä pari vikkoa ennen lentoani Borneon saarelle. 

Jo Australiaa pitkin kävellesäni minull oli aikomus, haave tai aavistus, ehkä päätöskin siitä, että joskus työntelen myös omaa lasani tuossa kärryssä. Siihenhän olisi saanut lisäaruteeenakin lastenistuimen.. ttSellaista en koskaan hankiinut, ja nyt olen päättänut ettei tarvitsekaan hankkia. 

Sin sijata aloin tuunaamaan kärrystä lastenrattaita ihan omin voimini. Toki sitten päädyin ostamaan autoon tarkoitetun  lasten turvaistuimen sekä muuta tarpeellista. 

Isän ja pojan yhteistä aikaa. 

Nyt on pojalla isän perintökaluna maailmaa nähneestä kävelykärrystä tuunattu oma kulkuneuvo.  Se on meille sellaista yhteistä aikaa, jolloin olemme erossa äidistä ja hänen perheestään.  Katsekontaktia meillä ei kulun aikana kuitenkaan ole, toisin kuin kuvasta saattaisi päätellä.  Yritin laittaa istuimen niin, että pojalla olisi ollut selkä menosuuntaan ja kasvot työntäjään eli minuun päin, mutta niin tehden kärryn painapiste tulisi liian eteen ja sitä olisi vaikea ohjata. Kun poika istuu kasvot menosuuntaan, tulee paino pyörille, jolloin kärryn työntäminen ei ole lainkaan raskasta vaan se pysyy pystyssäkin melkein itsestään. 

Välillä me pysähdymme katselemaan kaikenlaista. MInä näytän asioita Erikille, ja hän joskus kommentoi jokeltelemalla. Merkit viittaavat siihen, että hänestä tulee puhelias ja sosiaalinen lapsi, myös tempperamenttia löytyy, joten silloin kun ei meno tydytä, hän esittää myös vastalauseensa. Se toivottavasti avaa hänelle elämässä ovia ennen kaikkea rakentavassa mielessä.

Olemme välillä käyneet reilun kilometrin päässä kylän keskustassa, aamutorin vieressä asuvan isoäidin luona. HÄn on vaimoni äidin äiti, suurin piirtein minun äitini ikäinen nainen, joka asuu mieluummin yksinään jonkin matkan päässä perheestä. Ihan viiasas valinta sinänsä.   Hänellä asuu lastensa lisäksi myös veli lähistöllä. Tältä veljeltä vaimoni osti palasen maata, tontin taloa varten.  



Sukulaisia on ihan kotonakin riittänyt.  Kuun puolivälin jälkeen paikalla olivat vaimon vanhempien kaikki lastenlapset eli kuusi pientä poikaa. Hänen siskollaan on kaksi poikaa, yhdellä veljellä samoin kaksi poikaa ja toisella veljellä yksi poika. 

Isän perintönä on pojalla nyt myös Suomen kansalaisuus,  nimi ja henkiötunnus Suomen Väestätietojärjestelmässä jota ennen piti yllä Väestörekisterikeskus, mutta nyt se on Digi- ja Väestötietovirasto. Sieltä on tullut nopeaa ja täsmällistä palvelua nyt heinäkuun aikana ihan niin kuin maistraateista on miulle tullut siitä lähtien kun muutin suomesta pois. Kiitos siitä asianosaisille!

Suomen passia ei  poikasellani vielä ole, koska sitä ei ole järkevääkään hankkia ellei ole aikeissa matkustaa. Passihan vanhenee viidessä vuodessa. Passi ei Suomessa kuitenkaan ole mikään kansalaisuuden ehdoton seuraus, vaan se on matkustusasiakirja. Kansalaisuus näkyy sieltä rekisteristä ja sen osoitukena on suomalainen henkilötunnus, joka samalla on myös sosiaaliturvatunnus.  Suomen sosiaaliturvan piiriin poika ei kuitenkaan kuulu, koska häne ei asu Suomessa. Ja sosiaaliturvahan Suomessa perustuu asumiseen eikä kansalaisuuteen. Näitä asioita joutuu aika usein selittämään jopa muille suomalaisille, siksi vääntelen niitä nyt tässä rautalangasta. 

Australiassa taas paperinen syntymätodistus on se primääri asiakirja, joka todistaa henkilöllisyyden. Ainakaan minun kokemukseni mukaan sen tietoja ei saa pyytämällä mistään rekisteristä, kuten Suomessa saa. Siellähän ei ole ihmisellä henkilötunnusta kuteen Suomessa. Toki paikallisen Kelan asiakkailla on asiakasnumero, mutta sen käyttö ja kelpoisuus on rajoitetumpaa. 

Poikani ei ainakaan vielä ole Australian kirjoissa.  Se asia on seuraavana listalla. Ties kauanko siihenkin menee. 

Helppoa se ei ollut: tarvitttiiin lippua, lappua, leimaa ja varmennusta, ja lisäksi pitkä matka toiselle puolelle tätä pitkulaista maata. Mutta tulipahan tehdyki se matka, ja samalla tuli odotellessa ihan leikittyä kulkuriakin. 

Heti palattuani Vung Tausta juhannussaunareissulta aloin valmistelemaan Hanoin matkaa. Harkitsin ensin meneväni sinne junalla tai yöbusseilla, mutta pääydinkin sitten lentämiseen, koska sen on halvinta ja kätevintä. Tietysti sitä aina tuntee syyllisyyttä ympäristön vuoksi noin lyhyillä lennoilla. Mutta minä en ole Greta Thunberg, joka jaksaa oikeasti sitoutua ajamaansa asiaan ja elää niin kuin tuntee oikeaksi. 

Minun piti ottaa selvää, missä ja miten tarvittavat paperit saadaan: eli käännökset englanniksi. Minulle oli kerrottu että toiseksi lähimmän kaupungin, Erikin syntymkaupungin kansankomiteasta ne saisi: sekä aviolliittodistus että pojan syntymätodistus englanniksi käännettyinä ja notarisoituina.  Lähetin vaimon perheineen hakemaan ne, ja parin päivän kuluttua ne olivatkin minulla.   Aluksi ajattelin, että teen seuraavan vaiheen eli niiden vahvistuksen Saigonissa Vietnamin ulkoministeriön palvelupisteessaä. Niin en tehnyt vaan päätin matkustaa Hanoihin ja tehdä kaiken siellä. 

Saigoniin minun piti kuitenkin matkustaa ja jättää pieni poikani taakseni ties kuinka pitkäksi aikaa.  Vietin siellä kaksi yötä ennen lentoa tavaten jälleen vanhoja tuttuja. 




Lauantai-aamuna ennen kukonlaulua olin jo lentokentällä.  Oli hiljaisempaa kuin tavallisesti Toki oli ihmisiä ja pitkiä jonoja,, mutta paikat eivät olleet tupaten täynnä.  Turvaväiestä ei toki ollut tietoakaan. Kun yritin pitää sellaista, ihmiset etuilivat jonossa. Se on hyvin tavallista täällä. Siihen törmää usein myös kaupassa sellaista sattuu aina silloin tällöin. Kerran jopa kaupan turvamies kävi sanomassa etuileville pojille. Sen jälkeen minä olen myös itse alkanut reagoimaan etuiluun siitäkin huolimatta, että usein etuilijat yrittävät saada tilanteen näyttämään siltä kuin he olisivat samaa ryhmää edessäni olevan asiakkaan kanssa. 

Koronan mallimassa, jossa tartuntoja on väkimäärään nähden minimaalinen määrä, eikä yhtään koronakuolemaa ole raportoitu, voikin ottaa rennosti ja jättää turvavälit huomiotta. Kaikilla ei näkynyt olevan edes kasvosuojusta. 

lHeinäkuun neljäs päivä sitten laskeuduin aamu kahdeksan jälkeen Hanoin lentokentälle Vietnam Airlinesin lennolta. Lennon aikana torkuin. En voinut kuunnella äänikirjoja, koska kuulokkeet olin taaskin unohtanut kotiin. Kehtällä join kahvit ja ilmoitin Vietnamin suomalaiet-ryhmästä tutulle suomalaiselle Tapsalle, entiselle Liikkuvat lapset -yhtyeen saksofonistille, että olen saapunut, ja otan kohtapuoliin bussin heidän kulmilleen. 

Myös muita, netissä solmittuja kontakteja oli tapaamislistalla. Etsin ja tapaan edelleenkin uusia ihmisiä mm. Sohvasurffauksen ja Facebookin vegaaniryhmien kautta.  My;s Vietnamin suomalaisten ryhmän avulla järjestin suomalaisten tapaamista Hanoissa. 

 

Uudella suomalaisystävälläni on takana paitsi muusikkous Suomen Turussa mm. Tuula Amberlan bändissä myös työura tekniikan palveluksessa Aasiassa. Nyt hän on naumisissa vietnamilaisen kanssa ja heillä on suloinen pieni tytär, vuoden verran vanhempi minun poikaani.  Suomalainen isä puhuu lapselle pääasiassa suomea, äiti vietnamia ja yhdessä he puhuvat englantia. Minäkin leikin tyttären kanssa suomeksi.  Siitä sain ajatuksen määritellä uudelleen perheemme kielipolitiikkaa eli aloin miettimään että alkaisinko minäkin puhumaan Erikille suomea. Ainakaan vielä en ole niin tehnyt, mutta saapa nähdä jatkossa. 

Nyt olivat Hanoissa kuumat kesähelteet. Tilannetta toki helpotti se, että talossa oi iso tupakeittiö, jossa toimi ilmastointi. Saatoimme siis viettää aikaa siellä keskustellen, syöden, kahvitelleen, kokaten ja lapsen kanssa leikkien.  Siitä sain minäkin ajatuksen, käsityksen siitä, mitä elämästäni puuttuu, ja mitä hankkimalla parantaisin mahdollisuuksiani viettää yhtiestä aikaa lapseni ja siinä samalla vaimoni kanssa: minulla pitäisi olla asunto, jossa on iso ilmastoitu huone, mieluiten keittiö. Ja mieluiten vielä sellainen keittiö, jonka herrana minä saisin hääriä ilman pelkoa kalanhajusta, kananraadoista tai mistään muustakaan eläintuotantoon liittyvästä. 

Tässä usäntäväkeni taloudessa ei olut vegaaneja eikä kasvissyöjiä, mutta pahempia käryjä oli vain muutaman kerran kun perheen emäntä kokkasi ruokaa kahdelle talossa asuvalle aikamiespojalleen. Muutoin syötiin sellaista, mikä suureksi osaksi kelpasi minullekin.  Kävimme myös yhdessä syömässä vegaanista kebabia, joka Suomessa tunnetaan nimellä Vöner. 



Sen paikan on perustanut Saksasta vietnamilaisen vaimonsa kanssa palannut vietnamilainen nuori mies, jonka tapasin paikallisessa Loving Hut -ravintolassa. Loving Hut on Suomessakin tunnettu kansainvälinen vegaaniravintolaketju, jota pitää yllä uskonnollisluontoinen liike. Sen kannattajat ovat vegaaneja, palvovat mestariaan suurena johtajana ja harjoittavat tämän kehittämää meditaatiota. Tunnen liikkeen jäseniä erityisesti Australiasta.  



Ehkä paras Loving Hut-ravintolakokemuksesni oli Indonesian Jakartassa joulukuussa 2010 .   Toki hyviä syöminkejä on harjoitettu myös Brisbnen ravintolassa samanaja ja seuraavana vuonna. 




Suomen ensimmäinen Loving Hut taisi toimia perävaunussa, joka kierteli festivaaleja, ainakin Maailma kyässä -tapahtumaa ja joskus myös torerja. Vuonna 2012 kävin Espoon Tinurinkujalla, vai mikä se auko siinä lieneekään ollut nimeltään.  Juttelin omistajan kanssa, joka lämmitti mikrossa pakasteesta otettuja kevätrullia.   Muutaman vuoden kuluttua kuulin omistajan kuolleen.  




Olihan Helsingissä melkein samaa eli ravintola Ho Dai vuonna 2012.  Ne vitä voineet käyttää Loving Hut -nimeä, ilmeisesti, koska tarjosivat kahvin kanssa lehmänmaitoa.  Mhyöhemmin niillä oli myös Loving Hut-niminen, täysin vegaaninen paikka. Kävin siellä elokuussa 2016, juttelin sitä ylläpitävien naisten kanssa ja tapasin myös entisen kollegani, ystäväni Heinosen Jussin. Se tapaaminen jäi viimeiseksemme. Tiestin sen, ja taisi tietää Juusikin, sillä hänellä oli haimasyöpä. Muutamanv iikon päästä tuosta tapaamisesta hän menehtyikin Terhokodissa. Vielä tavatessamme hän oli virkeä ja yritti elää normaalisti, mm. kävi töissä kirjastossa. 

Mutta nyt siis Hanoissa heinäkuussa 2020, minä asuin ystävieni luona ja päätin korvaukseksi opettaa heidät tekemään rukiitonta ruisleipää eli tummaa leipää, jonka rakenne, ja jonkin verran makukin muistuttaa suomalaista ruisleipää. 



Opetin leivän teon ystävälleni ja hänen vaimolleen sekä seuraavana päivänä myös Hai Phongista saapuneelle Unnalle .  Unnan kansa löytyi mukava yhteinen kiinnekohta menneisyydestä: Keski-Pohjanmaan opisto Kävliältä. Minä kävin sitä vuosina 1982-83 ja hänellä opiston historia liittyy perheen historiaan.  Unna joutui lähtemään seurastamme ennen kuin pääsi maistamaan kuumailmakypsenimessä paistuneita lämpimäisiä.  Erityisesti ystäväni vaimon oli niistä todella innoisssan, ja kyllä leipä kelpasi myös perheen pikku tytölle. 

Minulle oli harvinaista herkkua se, että kokkaustaitojani kehutaan. Olen aina innostunut ruuanlaitosta, ollut luova ja kekseliäs, mutta kiitosta ja arvostusta olen saanut hyvin vähän. Jo kotona teini-ikäisenä tekemäni lihapullat kyllä kelpasivat perheelle, mutta välillä tuli haukkuja siitä, että niitä ei ollut tehty ohjeen mukaan vaan että ne "maistuvat piparkakulle". Olin käyttänyt mausteita tapani mukaan vähän vapaammalla kädellä.  



Oulussa ensimmäisen parisuhteen aikana kumppani Ulla kyllä arvosti kokkauksiani ja söikin niitä. Hänen perheensä, Eero-isä varsinkin kutsui minua ihan mestarikokiksi. Mukava mies tuo Kuusamon maatalousneuoja. Lienee hänestäkin aika jättänyt. En tiedä, koska minusta ei koskaan tullut hänen vävypoikaansa, vaikka kova hinku siihen oli.  Oli hinku vaan ei parisuhdetaitoja riittävästi. 

Ilo löytää usia tai vanhoja tuttuja ruoka-aineita. 
Ruisleipäisyys tulee osittain kuminasta. 

 

Taisi olla vuoden 1986 yhteishaku, jossa pääsin Rovanimen Hotelli- ja ravintolakoulun kokkilinjalle. Parisuhteen takia en kuitenkaan sitten ottanutkaan paikkaa vastaan, ja kun parin viikon päästä halusin pyörtää päätökseni, paikkani oli jo annettu toiselle. 



 Ystävilleni Jyväskylässä kyllä kokkasin ja tuotokseni kelpasivat. Sitten Singaporessa ne eivät kelvanneet tyttöystävälleni ja sittemmin vaimolleni Nancylle. Koko liittomme aan kokkasimme ja useimmiten söimmekin erikseen. 

Sama jatkuu näkyisessä liitossa ja ympräistössä.  Meillä ei ole vaimon kanssa mitään ytheistä keittiön ja ruokasalin puolella. Ja nyt poikanikin on kulinaarisesti luisunut pois luotani: hän kun syö kalaa ja ties mitä epävegaanista sontaa, jota en halua edes  päästää ajatuksiini.  

Australiassa minulla oli kunnon keittiö: riittävästi tilaa ympärillä, riittävästi hyllyjä, jotta kaikki oli helposti käden ulottuvilla ja näkösällä.  Täällä minulla ei ole vastaavaa.  Täällä kaikki on liian ahdasta ja kaikkialla on eläintuotanto läsnä. Tapettavat kanat ja ankat tepastelevat tuossa takapihalla. Ne teurastetaan muutaman askelen päässä.  Nenään tulee jatkvuasti eläintuotteiden käryä.  Ympäristö on liian ephygieninen ja alkeellinen mm. maitohappokäymiselle ja tempen valmistukselle. Toki yritän silti. 

Mitä olen matkoilla kaivannut, jo kulkurivuosinani, on ollut oma keittiö ja omat ruokani. Nytkin omat ruokani ovat parasta mitä tiedän. Ulkona syöminen on liki aina kompromissi, korkeintaan ideoiden hakemista omaan keittiöön    On tietysti joitakin tuotteita, joita en itse pysty tekemään tydyttävästi, mutta niiden lista pienenee koko ajan. Nyt saan kyllä leivät, ptisat, keitot, pataruuat, tempet omasta keittiöstä. 

Kunnon vegaaniusia makkaroita: nakkeja, salameja, Taimsed Viinerid, Wheaty Pikkupojan nakit ... niitä en ole vielä oppinut itse tekemään, mutta suurena makkaroiden ystävänä ja osittain Suomi-makkaran kasvattamana se tietysti kuuluisi asiaan.  Toki täältä saa ostaa suhteellisen käypään hintään, n. 15 euroa kilo, mieleisiäni nakkeja.  Mutta eihän niitä olisi kovin vaikea tehdä itsekään. Ensimmäinen askel olisi löytää vehnägluteenia eli sitä seitanin rakka-ainetta ja alkaa siitä sitten oikein maustamalla etsimään oikeaa makua ja rakennetta. 

Kotiin palattua on matkan sato pikku hiljaa alkanut kypsyä päässäni. Olen jotellut monien kanssa tilanteestani, jopa avautunut varsin rehellisesti siitä, etten ole tyytyväinen elämääni täällä vaimon suvun ja perheen luona, täällä, jossa minulla on aina liian kuuma, väsyttävän kuuma jotta voisin olla mielestäni riittävästi poikani kanssa.  Minulla ei ole täällä ystäviä, joiden kanssa voisin puhua. Facebook-kaverit ja nettiystävät eivät täysin korvaa eläviä ihmiskontakteja. Täällä pystyn hyvn harvoin edes lörpöttelemään tai flirttailemaan sattumaltakaan tavattujen ihmisten kanssa. Olen liian yksin. 

Vaimoni on täällä onnellinen. Hän viettää aikaa vanhempiensa ja muitten sukulaisten kanssa olettaen mnun olevan täällä yhtä tyytyväinen kjin hän on. Toki minuakin helpottaa se, että anoppi on suurena apuna pojan hoidossa ja myös minulle ostosten teossa. Mutta silti ... 



Jo kerran onnistuin viemään vaimon pois täältä. Vain pari kuukautta häiden jälkeen muutin sinne viileämpään vuroistoon käyttäen englannin opettamista tekosyynä. Aluski en ajatellut vaimon edes koskaan haluavan muutta sinne vaan oletin hänen vain vierailevan silloin tällöin joko yksin tai vanhempiensa kanssa. Hänen veljensähän asuu siellä lähistöllä.  Mutta kun olin saanut opettamisesta tarpeekseni ja vuokrasin sen ison talonröttelön puutarhoineen läheltä hänen veljensä paikkaa, hän halusi muuttaa kanssani 

Eihän se nyt ollut minun kannaltani mikään ideaali ratkaisu, mutta olipa meidän kahden itsenäistä elämää. Kun vaimon tuli raskaaksi, hän halusi muuttaa muutamaksi kuukaudeksi tänne äitinsä hoteisiin, jotta oppisi vauvanhoidon niksit ja saisi käytännön apua. Se oli hyvä ratkaisu, mutta minun aloitteestani me muutimme molemmat ja toimme kaikki tavaratkin tänne. 

Minä olen täällä tuskaillessani miettinyt sinne takaisin muuttamista, varsinkin kun minulla on siellä muutamia ystäviä. Vaimonkin olisis en hyväksynyt. Minä jätin asian mietintään.  Nyt Hanoista paluun yhtedessä, en lentänytkään Saigoniin vaan Dalatiin. Dalatin lentokenttä on vain viiden kilometrin päässä entisestä kodistamme Duc Trongin alueella. 

Vaimon äitinsä ja sekkrunsa kanssa ja tietysti myös Erik tulivat sinne minua tapaamaan.  inulla oli siis tilaisuus esitellä poikani ystävilleni. Samalla oli tilaisuus miettiä, haluanko muuttaa sinne takaisin. Päätin että en.  Ei ole aika palata vanhaan vaan etsiä jotakin uutta. 

Vaimosta ja pojasta eroaminenkin oli ihan vakavassa harkinnassa, mutta sen ajatteleminenkin teki kipeää.  Aikanaan tuntui kipeältä ajatus, että minusta tulee eronnut mies, vaikka erosinkin pelkästä vaimosta enkä lapsesta. Nyt ajatus siitä, että "olen viikonloppuisä minä vaan" tuntuisi liian haikealta ja vaikealta.  En ole varma kestäisinkö sitä taakkaa, voisinko koskaan olla onnellinen ajatellessani poikaani ja hänen menettämistään. Tietysti voisi löytyä uusi vaimo, todellinen rakkaus ja uusi lapsi, mutta ei ... ei sen näin pitäisi mennä. Toivon varjeltuvani siltä virheeltä.   Minähän halusin vakiintua ja sitoutua 55-vuotiaana, ja nyt on pallo jalassa lopun ikääni. Ehkä pitäisi ottaa se pallo haasteena ja oppia pelaamaan sillä niin, että peli kääntyisi onneksi ja menestykseksi. Lähteä pois, juosta karkuun, tyhjentää pöytä ja aloittaa puhtaalta... nyt se ei ole hyvä ratkaisu. 

 

Näitä asioita pyörittelin mielessäni ja pohiskelin koko tuon reilun kaksiviikkoisen matkan ajan. Välillä vaivuin hyvinkin synkkiin ajatuksiin ja epätoivoon. Tuntui, että se itse jalkaani valitsemani pallo on liian raskas minulle, se hukuuttaa ja vie syvyyksiin, joista ei ole paluuta. 

Mutta nyt en ole vain minä ja minun elämäni minua itseäni varten. Nyt minun on ajateltava myös muita, löydettävä kaikkia osapuolia tyydyttävä, jopa hyödyttävä ratkaisu.  Minä haluan olla osa poikani jokapäiväistä elämää, olla hänen lähellää, auttaa häntä kasvamaan. Ihan pyytettöntä se rakkaus ei ole. Toki yritän hyväksyä senkin, jos hän itse päättää haluta olla riisinviljelijä täällä maaseudulla: jyväjemma4i, joka osaa vain muutaman sanan englantia, on käynyt pakolliset koulut, tupakoi, juo, laulaa karaokea vapaa-aikanaan, haisee mädälle kalalle ja tupakalle.  Minä haluan tarjota hänelle kuitenkin jotakin muuta, jos hän vaikka innostuisi siitä. Haluan hänestä tulevan kielitaitoisen, varakatseisen, aktiivisen, uudistusmielisen.... Ja tokihan haluaisin että hän rakastaisi eläimiä kuten minä, ohtelisi niitä ystävinään eikä söisi niitä.  Luulen, että hänen ikäpolvensa täällä Vietnamissa tulee olemaan suurin piirtein samoilla linjoilla kanssani: haluaa huolehtia ympäristötään, tarjua ilmastomuutosta, syödä ainakin pääasiassa kasvisruokaa, kulutttaa järkevämmin maapallon resursseja. 

Nuo ihanteet eivät ole niin kaukana vietnamilaisesta todellisuudesta kuin voisi luulla. Mainitsemani Loving Hut-ketjun mestari Ching Hai  vietnamilaislähtöinen amerikkalainen, puhuu juuri noiden arvojen puolesta. 



Voisin elää täälläkin, jos oliis enemmän rahaa. Se oli lähtöajatukseni, ja myös ajatus, joka vei pattitilanteeseen: koska ei ole rahaa, ei mistään tule mitään. Minä en pysty tekemään rahaa, ja lottovoitto on hyvin epätodennäköinen pleastus.  Tietysti voisi mennä töihin ja hankkia lisää rahaa. Englantia voisin opettaa, mutta sillä alalla kilapilu työpaikoista on aika voimakas, ja minua se työ rasittaaa aika tavalla henkisesti, koska en osaa pitää kuria lapsille enkä nauti liian isoista opetusryhmistä. Tietotekniikan parissa olen jo menettänyt pelini nuroemmille, joten sitä en sellaisenaan edes harkitse.  Toki minulle niistä taidoista on aina hyötyä mitä ikinä teenkin.  

Täällä nykyisessä paikassa ole minulle mahdollisuuksia mihinkään, edes vapaaehtoinen englannin opettaminen ei ole järjestynyt.  Johonkin on siis lähdettävä. Ja nyt olen tehnyt päätöksen. Lähden Vung Tauhun. Se on pieni, vain Helsingin kokoinen, rantakaupunki, se sama, jsossa meillä oli viime kuussa muakva saunailta Juhannusaattona. 

Siellä minulla on muutamia suomalaisia ystäviä ja muitakin lienee aika helppo saada. Siellä asuu paljon ulkomaalaisia, erityisesti iäkkäämpää väkeä, mutta myös nuorempaa. Löytyy australialaisia, venäläisiä.  Sieltä löytyy myös jonkinlaisia vuoria, ainakin yksi kävelyreitti ylös kukkulalle. Ja sieltä löytyy se suomalainen sanna. Saigon löytyy noin tunnin bussimaktan tai jopa venematkan päästä. Sieltä löytyisi pojalle kansainvälistä seuraa.  Vaimolle sieltä ei löydy sukulaisia, mutta toivon hänen saavan ystäviä minun kavereitteni vaimoista, naapuriesta. 


Pikku hiljaa kypsyi ajatus, että saan vaimon lähtemään sinne rahan houkuttelemana. Olis siis aika löytää muijallekin töitä (ittestä ei niin väliä juu) Vaikka on kyllä ittestäkin.  Ajattelin alkaa uskomaan itseeni, jos en nyt mestarikokkina niin ainakin tyydyttävänä ruuanlaittajana, joka pystyy tarjoamaan jotain erikoista:  tummaa leipä, karjalanpiirakoita ja kaikki muita "sotkuja" joita kokkailen ja joista ehkä joku muukin kuin minä itse voisi pitää.   Voisin vuokrata talon, jossa on iso keittiö ja pari-kolme huonetta vaimon ja pojankin olla ja elää. Siellä sitten voisin ideoida jonkinlaisen kotileipomon, kotikeittiön pääasiassa länsimaiselle asiakaskunnalle, myös suomalaisille.  Minulla on jo tarkempiakin suunnitelmia, ja jo muutama asiakaskin.  Tärkeintä on saada vaimo innostumaan eli tienaamaan enemmän kuin hän täällä pystyy ompeluksillaan ansaitsemaan.  Hän saisi tienata itse sen havittelemansa maapalasen ja sille jonkinlaisen talon.  

Ei sieltä ehkä niin rauhallisia ja kiireettömiuä kyläteitä löydy kuin täältä, vaan täytyisi totutella vilkkaapaan autoliikenteeseen.  Mutta toisaalta nyt koronakriisin takia on paljon asuntoja tarjolla eli ehkä on vuokraajan markkinat.  Myös käytettyjä huonekaluja ja keittiötarvikkeita saa nyt kun moni ruokapaikka on suelkenut ovensa. 

Sieltä pääsisi sitten käymään täällä nykyisessä paikassa viiden-kuuden tunnin bussimatkan tekemällä.  Suoria bussiyhteyksiä ei tietääkseni sieltä ole, mutta yhdellä vaihdolla selvinnee. 

KIlometrejä Vung Tauhun tulee noin kaksi ja puolisataa.  Matkantekoa hidastaa se, että täytyy ajaa Ho Chi Minh Cityn kautta eli siellä olisi bussin vaihto. 

Suoralla yöbussilla sinne ei pääse. Eikä täältä pääse oikein mihinkään. Saigoniin tuki on  makuupaikat bussissa, mutta se matka on liian lyhyt yöunille. 



Sen sijaan ihan toisella puolella maata tuli sellainen yömatka tehtyä. Papereitten käsittely vaati muutaman päivn odottelua Hanoissa, joten päätin hyödyntää sen ajan tutustumalla pohjoisen ehkä suosituimpaan turistikohteeseen, ylhällä vuorilla sijaitsevaan SaPa-nimisen kaupunkiin ja sitä ympröiviin vuoristoseutuihin.  Siellä asuu mm. Hmong-kansaa. Hmongit ovat yksi Vietnamin vähemmistökansoista.  Heitä asui jonkinv erran Pohjoisessa Australiassa ja heitä näki Carinsin hedelmä- ja vihannestorilla myymässä tuotteitaan. 

Sa Pa on ihan Vietnamin luoteiskulmassa lähellä Kiinan rajaa. Lähellä on isompi kaupunki Lao Cai, josta voisi ottaa junan Kiinan ja Venäjän kautta Suomeen saakka. Olen haaeillut sellaisesta atkasta, mutta sitä en tieäd, riittäisivätkö voimani enää moiseen. En ajaisi nopealla Sieprian-junalla vaan Venäjän puolella käyttäisin paikallisjunia, joissa matkustaisi enimmäkseen paikallisia. Voisin jutella ihmisten kanssa ja pysähdellä asemilla. Venäjälisessä Facebookissa eli vk-sivustolla voisin ilmoittaa reitistäni ja pyytää ihmisiä tulemaan tapaamaan minua asemille, joilla pysähdyn, auttamaan maoituksen ja vegaaniruuan suhteen. Ehkä vegaani- ja kasvissyöjien ryhmistä voisi löytyä tarpeeksi innokkaita moiseen.  Mutta miten voisin jättää poikani yksin niin moneksi kuukaudeksi?   Oikeasti, hän toki pärjäisi helpommin ilman minua kuin minä häntä.  No, sellainen matka jää haavekksi: totuetuu jos toteutuu. Jos ei, niin sittenphän ei. 

Ilmastoltaan Sapa on hyvin paljon DaLatin kaltainen. Nyt oli kuumin aika vuodesta, kesähelteet. Talvisaikaan siell voi tulla jopa lunta. Hirvitti ajatus siitä, sillä taloja ei ole rakennettu lainkaan pysymään lämpiminä kylmällä. 

Monentlaista kiehtovaa puurakentamista näkyi seudulla. 

Ja upeat vuoristomaisemat tietenkin hivelivät silmää. 

Vesipuhelvit ovat edelleenkin merkittävän työuuhdan asemessa.