Joulukuu 2004: Työtä yliopistolla ja joulu saksalaisittain, käärmeitä Woodstockissa

Jos marraskuu oli mangokuu, niin joulukuu on käärmekuu. Nyt kun on tullut lämmin kesä ja sadekausikin on alkamassa, ovat käärmeet alkaneet tulla esiin. Useimmiten rinnakkainelo niiden kanssa sujuu ihan kitkatta, ilman mitään dramaattisia kohtaamisia. Käärme on taitava sekä pakenemaan että piiloutumaan. Joskus kuitenkin kohtaamista, jopa  ristiriitoja ei voi välttää.

 

Yläpuolen kuvissa pari esimrkkiä siitä, miten käärme osaa piiloutua ja sulautua ympäristöönsä. Minulla olisi saattanut molemmissa tapauksissa jäädä huomaamatta, että siinä on käärme. Vasemmalla tuo myrkyttömän vihreän käärmeen pystyssä oleva yläruumis ja pää näyttää ihan ruohonkorrelta. Oikeanpuoleisenkin kuvan lattian ja seinän rajaan viivasuoraksi heittäytynyt matelija olisi saattanut käydä minulle lattialistasta, varsinkin vähän kuvan ottamisen jälkeen kun pää oli madellut piiloon pytyn taakse, käärme peitti lattianrajan koko seinän mitalta. Jää vain arvailujen varaan se, monenko käärmeen kanssa olen ollut ihan lähekkäin yksinäisillä metsä- ja vuoriretkilläni. No, useimmitenhan koira on ollut mukana, ja se kyllä varoittaa käärmeistä. Se on jopa yrittänyt estää minua menemästä liian lähelle käärmettä.

 

Eräänä aamuna marraskuun loppupuolella tapani mukaan heräsin viiden aikoihin ruokkiakseni eläimet ja tehdäkseni pihatöitä sekä vain nauttiakseni auringonnoususta ja aamun viileydestä ennen töihin lähtöä. Ennen puolta seitsemää oli aamukahvin ja suihkun aika. Kuten tavallisesti, kylpyhuoneessa oli taaskin toistakymmentä sammakkoa. Yksi iso jättiläiskonna roikkui ovessa kahvapuolella lähellä oviaukkoa . Päätin heittää sen ulos heilauttamalla ovea. Paukautin oven kiinni niin että konna lensi ulos terassille. Vasta kun ovi oli melkein kiinni näin sen takana ison käärmeen. Se pelästyi touhujani niin, että kiipesi oven päälle. Toivoin sen lähtevän siitä sillä aikaa kun olin suihkussa. Niin ei käynyt, joten minä olin suihkuhuoneessa vankina käärmeen toimiessa ovivahtina. Täällä suihkut ovat kiinteästi seinällä eikä niitä voi suunnata suihkutilan ulkopuolelle. Käsisuihkuja on tuskin missään. Niinpä en voinut käyttää vesisuihkua, mikä olisi humaanein ja reiluin tapa hätistää ne kauemmas. Koska minulla ei ollut laseja päässä, en voinut olla varma, onko kyseessä vaaraton vihreä puukäärme vai jokin myrkyllinen laji. Myrkyttömän käärmeen lähelle olisin voinut aika huoletta mennä. Ajattelin, että koska käärme on iso ja siinä näyttää olevan jotain kuvioita, se todennäköisesti on myrkytön. Olin oppinut, että myrkyllisimmät käärmeet ovat yleensä pienempiä ja värittömiä. Ne pysyttelevät enimmäkseen matalalla. Tämän täytyi olla niitä myrkyttömiä, ajattelin. Sitä uskaltaa vähän hätyytelläkin. Niinpä etsin pisintä esinettä kylpyhuoneesta, irrotin   puolitoistamertisen pyyhetangon seinältä ja aloin sohia sillä käärmettä. Eipä auttanut. Käärme  oli näemmä juuri ennen tuloani nielaissut vähintään yhden vihreän sammakon, joten nyt se sulatteli ruokaansa eikä voinut liikkua. Niinpä jäi ainoaksi vaihtoehdoksi avata ovi jälleen ja yrittää ohittaa käärme mahdollisimman varovasti. Täällä ovet aukeavat aina sisään päin, joten nyt käärme oli kylpyhuoneen seinän ja oven välissä, puolittain oven päällä. Se työnsi päänsä ja yläruumiinsa seinän ja oven väliin. Vain osa keskiruumista jäi näkyviin oven päälle, kuten kuvassa yllä näemme. Niinpä minä otin pyyhkeen pääni pälle suojaksi ja kipaisin käärmeen alta ulos. Saatuani lasit päähäni ja kameran käteeni varmistui lopullisesti, ettei tuo liero ollut myrkyllinen. Kun Nancy ja koirat saapuivat paikalle, oli käärme saanut ruokaansa sen verran peremmälle, että sai luikerreltua kylpyhuoneen kaapin taakse ja sieltä ilmeisesti lattian rajassa olevan reiän kautta ulos. Sen koommin ei sitä ole näkynyt.



Joulukuun alkupuolella olimme usein illan hämärryttyä etupihalla kanakopin ja ison puun luona seuraamassa possumimme iltapuuhia. Possumi oli jo marraskuussa siirretty pienestä sisähäkistä ulkotarhaan. Ensin se oli suljettuna pieneen häkkiin, johon kuului myös pesälaatikko. Sinne ripustetussa kangaspussissa se nukkui päivät ja illalla se kävi syömässä sille laitetun ruuan. Verkon raosta se pystyi tarkkailemaan ympäristöä. Kun arvioimme sen tottuneen uuteen kotiinsa, avasimme pesähäkin ovet niin, että se pääsi vapaasti kulkemaan ulkotarhaassa, jopa kiipeämään puun runkoja pitkin ylös ja sieltä oksia myöten maailmalle. Toivoimme sen pikku hiljaa oppivan elämään vapaudessa. Eräänä tällaisena iltana huomasimme suuren pyton-käärmeen luikertelevan lähettyvillä. Epäilimme sen yrittävän kanojen kimppuun, joten ryhdyimme ajamaan sitä pois keppejä ja muuta kättä pidempää käyttäen. Vasta myöhemmin opimme, että puutarhaletku olisi tässäkin tapauksessa ollut paras apuväline. Saimme eläimen hätisteltyä kauemman, mutta se kuitenkin jäi tontille, luikerteli kait talon alle pesäänsä.




Meiltä alkoi sitten katoamaan kananpoikasia. Kuukauden sisällä oli kadonnut neljä viidestä kiinalaisesta silkkikanasta. Sitten eräänä aamuna oli kadonnut toinen pienistä kananpojista )ks. kuva yllä, alhaalla oikealla), ja toinen emoista (alhaalla keskellä) löytyi kuolleena kopin lattialta. Osan tuhoista voimme laittaa koirien syyksi, etenkin silloin kun tarhan liepeiltä löytyi puoliksi syöty kana tai tukko höyheniä ja vierestä viatonta teeskentelevä Maxi-koira verenhimoinen katse silmissään. Nämä viimeisimmät eivät kuitenkaan vaikuttanut koirien tekosilta. Sitten  katoamisia seuranneena iltayönä kuulin kanojen metelöivän kopilla. Kuului lyhyt rääkäisy ja sen jälkeen muiden huolestunutta kotkotusta. Menin katsomaan taskulampun ja kameran kanssa. Vasta kameran yökuvaustoiminnolla (ylhäällä oikealla) näin selvästi käärmeen, joka oli kuristamassa viimeistä silkkikanaa. Kävin herättämässä Nancyn, joka paikalle tultuaan raivostui ja pätti antaa murhanhimolleen vallan. Niinpä ryhdyimme sitä sitten jahtaamaan ja saimmekin reilun tunnin metsästyksen jälkeen sen käsiimme - tai haravan ja lapion alle. Inhoan käärmeiden(kin) tappamista sekä sillä retostelua, joten todettakoon vain tapahtunut: seuraavana päivänä kanoilla oli tilaisuus syödä vihollisensa, joka oli paloiteltuna ja nyljettynä heitetty niiden tarhaan. Sen mahasta oli löytynyt myös puoliksi sulanut kananpoika. Ateria ei kiinnostanut kanoja, joten hautasin jäännökset niiden tarhaan n. 10 sentin syvyyteen. Kunhan ne sinne maatuvat, alkaa tulla matoja ja toukkia, jotka ehkä kelpaavat kanoille paremmin.

Tiedän, että nämä käärmejutut herättävät siellä Suomessa kauhistusta. Ovathan ne tällaiselle uudelle siirtolaisellekin hyvin jännittäviä, ja kun oikein rupeaa ajattelemaan myös pelottavia.  Kyllä jotkut paikallisetkin ovat niin kauhuissaan, etteivät mielellään kävele muualla kuin asfaltilla tai hyvin leikatuilla nurmikoilla. Jos on oikein pelkäävää sorttia, niin täällä kyllä riittää luonnossa pelon aihetta. Käärmeiden lisäksi henkeä uhkaavat myrkylliset hämähäkit ja skorpionit. Vedessä vaanivat meduusat (mm. tappava irrukandji), krokotiilit ja hait. Sitten vielä dengue-kuumebakteeri jota on vedessä tuolla kaupungin alueella, mutta ei meillä Woodstockissa. Jos kävelee paljain jaloin ja sattuu olemaan iho rikki tai haava jalkapohjassa, voi saada elimistöönsä Burkholderia pseudomallei -bakteerin, joka aiheuttaa hengenvaarallisen  melioidosis-infektion. Tuollaisia asioita pelätään paljon tunteenomaisemmin kuin todellisia vaaroja, joista pahin on täälläkin ihmisen itsensä luoma liikenne. Autoja hyvin harva pelkää, vaikka ne tappavat ehkä tuhat kertaa enemmän ihmisiä kuin luonto.

Minulle, ja Nancylle, ei tulisi mieleenkään muuttaa täältä pois edes lähikaupunkiin käärmeiden ja muiden luonnon vaarojen takia. Eivät ne meissä aiheuta juurikaan ylimääräistä sydämentykytystä tai kuoleman pelkoa. Terve varovaisuus ja asiaan kuuluva kunnioitus luontoa kohtaan riittää. Käärmeet ovat olleet täällä kauemmin kuin me ja niillä on oma paikkansa luonnossa. Loppujen lopuksi ne aiheuttavat paljon vähemmän vahinkoa kuin me. Nancyn äiti, vanha kiinalainen nainen, uskonnoltaan taolainen, lienee perimmältään tarkoittanut samaa asiaa, kun  Nancyn kerrottua puhelimessa meidän tappaneen käärmeen, sanoi, ettemme saa niin tehdä, koska käärme on pyhä eläin.

Nyt meitäkin vähän kaduttaa murhanhimomme, ja olemme päättäneet rakentaa uuden kanakopin, sellaisen niin tiiviin, etteivät käärmeet pääse sisälle. Sinne sitten lukitsisimme kanat yöksi.

Ja kun tuota käärmeasiaa pohtii suhteessa koko elämiseen täällä, tulee mieleen itämaisten viisauksien lisäksi sanonta "joka paratiisissa on omat käärmeensä". Kyllä te siellä Suomessa olisittekin ihan vihreitä kateudesta, jos minulla olisi pelkkää auringonpaistetta ja leppoisaa elämää raportoitavana (sitähän se enimmäkseen onkin, mutta ei sellaisesta kukaan halua lukea). Käärmeen kohtaaminen tai uutiset siitä, että joku on joutunut krokotiilin tai hain hampaisiin, pitävät elämässä tasapainoa yllä. Ilman niitä tämä olisikin liian hyvää ollakseen totta. Usein sitä tulee verrattua elämää täällä elämään Suomessa. Suomesta käsin tietysti ruoho aidan takana näyttää vihreämmältä, mutta kun paikalle pääsee, ei se enää nin olekaan. Tapaankin sanoa, sikäli kuin asiaa enää tarvitsee miettiä, että elämä täällä, ja minun elämäni nyt, on erilaista, ei huonompaa eikä parempaa, mutta erilaista. No, tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että ehkä vähän parempaa kuitenkin, johtuen henkilökohtaisista syistä ja ilmastosta. Ympäröivä yhteiskunta ei tunnu niin kehittyneeltä kuin Suomessa. Vaikka yleisemmin ajatellen kuitenkin tulee mieleen vanha satu siitä hölmöläisten peitosta ja sen opetus sovellettuna tähän yhteyteen: kun ottaa jalkopäästä palan pois ja littää sen pääpuolelle, ei tule huonompaa eikä parempaa - vain erilainen tekele.

 

Me emme ole kovin innokkaita joulun viettäjiä. Minä en ole jaksanut hössöttää sillä asialla enää aikuisiässä, eikä Nancyllä ole koskaan joulua ollutkaan. Toki me joitakin paketteja ja kortteja laitamme ja nautimme suunnattomasti Suomesta tulleista paketeista. Mutta jouluruuat ja talon koristelu, jopa siivous, saavat suosiolla jäädä. Misu-kissa kyllä tuli koristeltua joulupaketista löytyneillä hatulla ja kaulaliinalla sen jälkeen kun jouluyönä kotiin palattuamme olimme avanneet lahjat.  Olimme viettäneet aattoillan tuon syksyllä kuolleen Nancyn työkaverin, Janen lesken ja hänen perheensä luona. Paikalla oli myös Olafin saksalainen äiti, joka on syntynyt Berliinissä ja lähtenyt sieltä sodan jälkeen pakoon kaaosta ja neuvostojoukkoja. Hän oli hyvin mielissään, kun pystyin puhumaan hänen kanssaan hieman saksaa. Vietimme joulua aattona, kuten saksalaiseen ja suomalaiseen perinteeseen kuuluu. Muuthan täällä noudattavat englantilaista perinnettä ja kaivavat lahjansa sukista vasta joulupäivän aamuna. Joulupäivänä me kävimme vierailulla australialais-ruotsalaisen tuttavapariskunnan luona.

Mainittakoon, että meitä ei henkilökohtaisesti koskettanut tuo tapaninpäivänä Aasiassa sattunut maanjäristys ja sitä seurannut valtava hyökyaalto. Joitakin tuttuja meillä on Malesiassa, ja Singaporekin on hyvin lähellä tuhoaluetta. Tokihan katastrofi tiedotusvälineiden kautta heijastui siihen ilmapiiriin, jossa vuosi 2005 otettiin vastaan. Mutta me kun emme joulupäivän jälkeen liikkuneet missään, vaan olimme kotosalla täällä maalla, ei tullut nähtyä rahankeräyskampanjoita eikä ilotulitusta olisi tullut nähtyä vaikkei sitä olisikaan peruutettu.



Joulukuun muutamien sateiden jälkeen päättelimme, että sadekausi tulee sittenkin, ja jäimme odottelemaan sen tuloa, ettei lupaavasti vihertämään päässyt ruoho rusketu ihan alkuunsa. Kyllä tulisi suru puseroon, jos helmikuussa ei pääsisikään viuhahtamaan makuuhuoneesta takaoven kautta aamu-uinnille oman joen pehmeään ja viileään veteen. Se huvi ei ole ympärivuotinen, vaan sitä pitää odottaa hartaasti ja se sitten kestää yhtä kauan kuin metsämansikkasato Suomessa.

Tässä on muutamia ääniä meidän pihalta. Niistä kuuluu hyönteisten siritys. Kun on lämmintä ja kosteaa, ilmestyvät myös hyönteiset.

Marraskuun mangoja, kanoja, possumi, Australian Woodstockissa

Marraskuu on meillä mangokuu. Pihan ympäristön mangopuut ovat väärällään suuria vihertävän oransseja hedelmiä. Tilan omistaja on antanut meille luvan kerätä niitä omaan käyttöömme niin paljon kuin tarvitsemme. On niistä vähän ystävillekin liiennyt. Erityisesti vähän kauempana olevat makeat Bowen- ja Kensington-mangot ovat suurta herkkua. Myös taloa lähinnä kasvavan puun  tavalliset "common" mangot ovat hyviä varsinkin hillon ja muiden säilykkeiden tekemiseen.Mango lienee täällä ainoa puutarhatuote, jota vaivaudutaan säilömään. Siitä kun ei tule kuin yksi sato vuodessa. Minä tein intialaisen ohjeen mukaan mangosäilykettä. Siihen tuli raakojen mangojen lisäksi anista, sinapinsiemeniä, chiliä, sipulinsiemeniä, kurkkumaa ja sarviapilan siemeniä. Liemeksi piti kuumentaa sinappiöljyä saviastiassa. Astiassa oli pieni halkeama, josta kuumaa öljyä alkoi valua hellalle. Öljy syttyi tietysti tuleen. Onneksi liekit eivät yltäneet kattoon saakka, joten saimme tulen tukahdutettua matolla ja selvisimme pelkällä säikähdyksellä. Valmistuksen jälkeen karrinkeltainen seos laitettiin lasipurkkeihin, peitettiin kankaalla ja vietiin ulos auringonpaisteeseen, jossa se saivat kypsyä pari viikkoa. Tämä intialaiselta nimeltään Aam ka achaar näyttää muhittuuaan vihreänkeltaiselta öljymaalilta ja tuoksuu sinapilta ja chililtä.

Suurin osa mangoista kuitenkin syödään sellaisenaan raakana. Ne ovat kuitupitoista ja täyttävää syötävää.



Kaksi kanoistamme hautoi loka-marraskuun vaihteessa. Munista kuoriutui kaksi poikasta. Haudonta oli hoidettu yhteispelillä, samoin hoitui nyt poikasten hoito. Vaikka molemmilla oli selkeästi oma poikanen, emot silti vahtivat myös toinen toisensa pienokaista.



Maxi-koira vahtii silmä kovana aidan takana makupalojen toivossa. Muutaman kanan se onkin onnistunut pistämään poskeensa. Ei sitä voi siit kuitenkaan syyttää. Sillä on terrierin luonto.



Me saimme tuttavilta viisi kiinalaisen silkkikanan poikasta, joista he halusivat päästä eroon. Kuun loppuun mennessä niistä kaksi oli kadonnut.



Pikku possumimme siirrettiin kuun alussa ulkotarhaan, jonka olin rakentanut suuren puun ympärille kana- ja ankkatarhan kulmaukseen. Puun haaraan noin puolentoista metrin korkeuteen rakensin sille pesäkopin, jossa on lautaisen makuuhuoneen lisäksi verkolla eristetty terassi. Suuren takaoven sekä pienen etuoven avaamme yöksi niin että possumi pääsee vapaasti kiipeämään puunrunkoa ylös ja puiden kautta mihin huvittaa. Yöksi se palaa nukkumaan koppiinsa ripustettuun kangaspussiin. Sydän kylmänä jännitämme miten sen käy. Onko se jo liian kesy varomaan kissoja, koiria, käärmeitä ja muita mahdollisia vihollisia.

Jälkeen päin lisätty video possumista:


a tässä jälkeen päin lisättynä tuon kuukauden aikana otettuja muita kuvia.

Lisäys 2017:

Sekä syys- että lokakuussa sattui Australiassa ja Suomessa kuolemantapauksia, joissa tunsin menehtyneen, en kovin läheisesti, mutta jotenkin.  Vasta seuraavana vuonna kuulin, että marraskuussa 2004 oli kuollut Timo-Lauri Hyytiäinen, koomikko Hyde, joka oli tuttuni Jyväskylän ajoilta. Siinä mielessä läheinen, että  meillä oli molemmilla näkövamma. Hänellä se johti sokeuteen minulla ei.  Pari kertaa minua myös luultiin Hydeksi, koska molemmilla oli vanhvat lasit.

Hän kuoli sairauksiinsa  19.11.2004.

Jokisalon Pentin hautajaiset - Australian suomalainen vanhan polven siirtolainen on poissa

Jokisalon Pentin kuolinilmoitus ilmestyi vasta melkein viikon kuluttua hänen kuolemastaan. Yleensä täällä ollaan nopeampia. Jos kuolema sattuu tiistaina, voivat hautajaiset olla jo saman viikon perjantaina, joskus jopa seuraavana päivänä. Nyt asiaa viivytti vähän se, että Pentin tytär Ulla oli lomamatkalla Kiinassa, eikä häneen saatu heti yhteyttä. Vasta kun hän pääsi äitinsä luokse maanantaina, he päättivät hautajaisjärjestelyistä. Englanninkielinen kuolinilmoitus ilmestyi sitten tiistain lehdessä.

(Jokisalo Pentti Jaakko entinen Heatley-kaupunginosan asukas  poistui rauhallisesti luotamme Townsvillen sairaalassa keskiviikkona 29. päivä syyskuuta 2004.  Häntä muistavat rakkaudella  vaimonsa Liisa sekä lapset ja lastenlapset:  Ulla, Alan, Damon ja Melina;  Vesa ja Benjamin.

Hautajaiset järjestävä toimisto oli sama kuin Janen hautajaisissa eli tulisimme vierailemaan samassa paikassa toistamiseen lyhyen ajan sisällä.

Yllä oleva kuolinilmoitus on täkäläisittäin varsin tyypillinen. Kuolinilmoituksessa ei ole yleensä ristiä eikä muita uskonnollisia tunnuksia.

Hautajaiset olisivat siis torstaina 7.10.2004. Nancy ei päässyt paikalle, koska hänen piti olla työnsä takia muualla. Minä lähdin jo aamusta Nancyn mukana kaupunkiin. Niin minun täytyy tehdä, jos on siellä pienikin asia hoidettavana. Julkista liikennettä kun ei ole enkä minä voi ajaa autoa. Nuo muutamat tunnit ennen hautajaisia vietin Mesiäisen Kaijan luona ja sieltä käsin tehdyllä ostosmatkalla läheisessä ostoskeskuksessa. Edellisissä hautajaisissa minulla oli mustien pitkien housujen lisäksi tummanpunainen paita. Näihin ajattelin laittaa valkoisen. Sellaista kun ei ollut sopivan kokoista, se täytyi käydä ostamassa. Minulla kun on tänä vuonna kertynyt australialainen ruoka vyötärölle sitä tahtia, että pitää ostella uusia vaatteita aina silloin harvoin kun niitä tarvitsee.

Kaijalle kokoontuivat myös Erkkilän Salli sekä Rintalan Anne ja Tapani. Viimeksi mainittujen kyydissä ajoin muutaman kilometrin matkan hautajaispaikalle. Olimme hautaustoimistossa, tai kappelissa, jo hyvissä ajoin ennen kello yhtä, jolloin tilaisuuden oli määrä aikaa. Päivä oli aurinkoinen kuten suurin osa vuoden päivistä täällä on. Edes sellaisia päiviä, jolloin aurinko on puoli päivää pilvessä, sattuu vain kerran kuukaudessa tai harvemmin. Itse hautajaistilaisuus oli ilmastoidussa sisätilassa, samassa,jossa Janenkin hautajaiset olivat. Paikalle oli kerääntynyt suomalaisia Townsvillestä, Inghamista, Tullyn seudulta sekä Mt Isasta. Pentillä oli paljon ystäviä ja tuttavia. Hän oli puhelias seuramies. Tilaisuuden alkua odotellessa annettiin mahdollisuus käydä takahuoneessa katsomassa Penttiä avoimessa arkussa. Minä en ole koskaan nähnyt kuollutta enkä edes avointa arkkua muuta kuin kuvissa. Nyt päätin mennä. Seurasin hautaustoimistovirkailijaa ja muutamaa muuta hautajaisvierasta huoneeseen, jossa arkku oli. Siellä Pentti makasi pieneksi kutistuneena vahamaisin kasvoin. Ääntäkään hän ei päästänyt, jotan oli nyt uskottava, että hän on iäksi mennyt. Kaikki totesivat, että niin rauhallisen näköisenä hän nukkui, näkee, että tuskat ovat poissa. Viimeisen elinvuotensa aikana Pentti sanoikin suoraan, että elämästä on maku poissa kun ei kivuiltaan voi enää mistään nauttia. Kivuliain vaiva hänellä olivat verenkiertohäiriöt jaloissa, erityisesti toinen kantapää, joka vihoitteli todella pahasti. Tosin kuultiin myös, että lääketieteellinen tutkimus kuoleman jälkeen oli paljastanut, että kaikki hänen elimensä olivat jo lopussa, keuhkot pilalla, verisuonet kalkkeutuneet ja sydän huono. Aika oli siis Pentin lähteä. Raskas kaivostyö kivipölyineen, tupakointi, suolan ja rasvan syönti, olivat vaatineet veronsa.

Olimme siis helpottuneita kaikki kun näimme Pentin viimeisen kerran niin rauhallisen näköisenä.  Minusta vainajan näkeminen hautajaisissa tuntuu ensi kokemuksen jälkeen pelkästään hyvältä. Voi omin silmin todeta tapahtuneen. Seremoniasta tulee sen jälkeen paljon todellisemman tuntuinen kun tietää, mitä siellä arkussa oikeasti on.

Hautajaiset olivat kaksikieliset. Tämä johtui osittain siitä, että vierasjoukossa oli suomea osaamattomia, mutta myös siitä, että siunauksen toimittanut pappi oli englanninkielinen. Aluksi omaiset ajattelivat kutsua australiansuomalaisen papin, Voitto Pokelan, mutta hän on jo iäkäs tekemään tuollaisen kahden tuhannen kilometrin matkan. Niinpä pappi, Matthew Tiele,  oli paikallisesta luterilaisesta seurakunnasta.  Ennen tilaisuuden alkua vieraille oli jaettu ohjelmalehtinen, jossa oli selitetty tilaisuuden kulku englanniksi sekä virsien ja rukousten tekstit myös suomeksi.

Aluksi pappi tietysti lausui muistosanat Pentistä ikään kuin olisi tuntenut tämän. Tosin hän sanoi, ettei tuntenut. Sitten Vesa-poika ja hänen poikansa Ben sytyyttivät vainajan muistoksi kastekynttilän. Pappi ja seurakunta lukivat muutaman rukouksen. Sitten pappi kertoi, englanniksi edelleen, että nyt suomalaiset laulavat virren. Hän kertoi tietävänsä, että siinä suomalaiset ovat hyviä. Niin sitten vanhempi väki suurimpaan ääneen veisasi vanhaan laahaavaan tyyliin sanat varmaankin ulkoa osaten, tai sitten paperista lukien "Oi Herra jos mä matkamies maan lopulla matkaa nähdä sun saan! Oi jos mä kerran näkisin Herran kunniassaan! Sinua kaipaa sydämeni, sun puolees huutaa mun henkeni. On yksin tästä sen ikävästä kyyneleeni... " Samaan tahtiin kaikki 6 säkeistöä. Sitä kuunnellessa oli vaikea uskoa, että tässä ollaan tropiikin helteessä palmujen katveessa.  Raamatunluvun ja rukousten jälkeen seurasi Ulla-tyttären muistopuhe isälleen. Puhe oli myös painettu ohjelmalehtiseen sekä suomeksi että englanniksi. Ulla on tullut Australiaan jo 4-vuotiaana, mutta siitä huolimatta opetellut puhumisen lisäksi myös lukemaan ja kirjoittamaan suomea. Hän toimii nykyään Brisbanessa opettajana. Alla ullan puhe siten kuin se oli suomeksi painettu.

Meidän isi Pentti syntyi Lohtajalla 3. päivä Lokakuuta, 1926, nuorin kahdesta veljistä. Hän oli vaan 2 ja puoli vuotias kun äitinsä sairastui ja kuoli. Erkin ja Pentin Mummu, Matilda, tuli hoitamaan perhettä. Kuin Frank Sinatra, Pentti eli elämansa omalla tyylillään, ja omalla tahdilla. Nuorena poikana koulussa hän oli innokas urheilija, hiihdossa ja 5000 ja 10 000 metrin juoksussa, josta hänelle myönnettiin Presidentin kunniakirjakin, hän pärjäsi hyvin koulussa, vaikka vilkkaalla pojalla oli joskus vaikeuksia sopeutua opettajien tahtoihin. 16 vuotiaana ennen rauhaa Pentti oli sotilas Pohjois Suomessa, taala hän näki nälkää ja puutetta. Liisa vaimonsa Pentti tapasi Väliviirteellä, Liisa oli tullut paikkakunnalle auttamaan siskoansa synnytyksen jälkeen. Nuori pari muuttivat Etelä-Suomeen, Perniöön, jossa Pentti oli työmiehenä Ali-Melkkilan perheelle. Perniössä syntyi perheelle ensin Ulla ja sitten Vesa. Kylmät talvet ja metsä työ työnsi Penttiä Australiaan päin, ja vuonna 1959 he matkustivat Strathnaver laivalla Suez kanalin kautta Brisbaneen, ja junalla Taliin, keinin hakkuulle. Puolen vuoden kuluttua jatkui matka Mt Isaan kaivostöihin. Pentillä oli kyllä kokemista raskaasta tyon teosta. Mainilla hän oli 24 vuotta, ja tästä ajasta jäi hänelle muistoksi kuulo probleemia ja asbestosia keuhkoissa. Pitkän työajan jälkeen Pentti nautti kovasti eläke vuosistaan. Hän kertoi ettie vaihtaisi paikkaa edes pääministerin kanssa. Liisan kanssa hän matkusti monta kertaa takasi Suomeen, Väliviirteella kun oli vielä mökki odottamassa, ja silakoita markkinoilta Lohtajalta. Pentista jää muistoksi meille kaikille hänen kohteliaisuus vieraille ja matkustajille, ja hänen vilkas huumori, joka toi jopa kärtyselle Liisallekin hymyn huulille. Lapsilleen han antoi tietää, mikä on tärkeä elämässa: säästäväisyys ja koulutus.

Toisen virren ja rukouksen jälkeen pappi toimitti ruumiin siunauksen "maasta sinä olet tullut" englanniksi eli "dust to dust". Mitään oikeata hiekkaa tai lapiota ei käytetty vaan asia toimitettin vain kädenliikkeellä jalustalle nostettua arkkua kohti. "Luovutamme arkun tuhkattavaksi" sanoi pappi jälleen englanniksi. Olinkin tietoinen siitä, että vaikka täälläkin suurin osa erityisesti iäkkäistä suhtautuu polttohautaukseen karsaasti, Pentin kohdalla kuitenkin päädyttiin siihen. Näin siksi, että Liisa-vaimo haluaa lähteä Townsvillestä eikä vielä tiedä, mihin päätyy. Siksi hän ei halua sitoutua pysyvään hautapaikkaan tässä vaiheessa.  Lopuksi arkku laskettiin koneellsiesti lattiassa olevaan syvennykseen. Jäi perheen yksityisasiaksi se, mitä sille sen jälkeen tehtiin. Rummissaattoa ei järjestetty kuten kutsussakin oli sanottu. Varmasti olisivat Pentti ja Liisa halunneet arkkuhautuksen Lohtajan kirkon kupeeseen täysin suomalaisin menoin. Mutta eipä ollut varmasti ensimmäinen asia, jossa täytyi antaa myöten siksi, että ollaan Australiassa.

Kahville ja suolapalle mentin Pentin ja Liisan kotiin Adams Street -kadulle Heatleyn kaupunginosaan. Sinne kokoontui pari-kolmekymmentä suomalaista ja heidän jälkeläistään. Suurin osa heistä oli minulle uusia tuttavuuksia. Erkkilän Joni oli jälleen tuonut pizzeriastaan pizzoja suolaiseksi tarjoiluksi. Juomaksi oli olutta kuten täällä tapa on. Suomalaisia konvehteja, piparkakkuja, kuivia kakkuja, pullaa ja karjalanpiirakoita oli tarjolla kahvin kanssa.



Kohta talon ja pihan täytti enemmän tai vähemmän iloinen puheensorina. Aluksi taloon tullessa oli selvästi tuntunut se, että isännän paikka tiilitalon verannalla, ulko-oven pielessä oli nyt tyhjentynyt. Siinä hän oli vuotta aikaisemmin minullekin tarinoinut oman elämänsä ja toistenkin elämän vaiheista. Muistin nyt miten hän oli kertonut ajasta Perniössä, siitä miten hänestä oli tullut läheinen Ali-Melkkilän väen kanssa. Nämä olivat muistaakseni Lohtajan     Ali-Melkkilöiden lähisukulaisia. En muista kummasta talosta oli myöhemmin pankinjohtajaksi kohonnut Matti-poika. Hänet Pentti kertoi kuitenkin muistaneensa. Myös Matin itsemurhasta 1980-luvun lopulla oli tieto tullut Townsvilleen samana päivänä.  

Muistan myös sen, miten Pentti kertoi hyvin katkerana pettymyksestään Suomen hiihtourheiluun kevättalven 2001 suurten dopingkäryjen jälkeen. Sittemmin ei enää kiinnostanut saada Suomesta videokasetille nauhoitettuja hiihtokilpailuja. Omat palkintolusikat ja mitalit olivat vielä kunniapaikalla kirjahyllyn lasivitriinissä.

Pentti oli hyvä tarinankertoja. Monesti kävi minulla mielessä, että olisi pitänyt nauhoittaa kasetille hänen tarinoitaan, jopa videoida. Niinhän sitä usein suunnitellaan iäkkäiden tuttujen ja sukulaisten kohdalla, mutta havoin päästään sanoista tekoihin. Eikä Penttikään enää viimeisen vuotensa aikana jaksanut edes tarinoida muuta kuin tupakan verran kerrallaan. Nyt oli tupakankin tuoksu haihtunut kuistilta.

Parin tunnin jälkeen lähdin kotiin viimeisten vieraiden joukossa. Nancy pääsi vasta silloin paikalle.



Pentin hautajaispäivän aamuna oli Suomesta Antilta tullut lyhyt viesti Sippalan Paulin kuolemasta. Pauli oli äidin setä eli äidinpuoleisen isoisäni veli. Pauli Valdemar Sippala oli syntynyt Saloisissa vuonna 1922 Heikki ja Hilma (os. Kerola, suku Keski-Pohjanmaalta Kaustiselta) Sippalan kymmenestä lapsesta viimeisenä. Osa lapsista kuoli jo ennen kouluikää, kuten ennen aikaan usein tapahtui. Aikuisista sisaruksistakin muut olivat menneet jo ennen Paulia, isoisäni Erkki, Sippalan myllyn isäntä Piehingistä, jo vuonna 1981.

Kesällä 2001 en vielä tiennyt, että se oli viimeinen kesäni Suomessa. Nyt jälkeen päin olen tosi kiitollinen siitä, että pidin työpaikalla pääni ja vaadin saada pitää neljän viikon kesäloman. Sellainen ei ollut lainkaan tavatonta sen ajan mielipuolisessa it-maailmassa. Lomallani ajoin junalla Paltamoon, josta pyöräilin kaverini Pertin mökille Kivesjärvelle. Sieltä n. viikon päästä pyöräilin Ouluun, jossa kävin tapaamassa vanhoja tuttujani. Oulusta pyöräilin Raaheen mummon luokse. Sieltä jatkoin vielä Saloisiin Sippalan Tellervon mökille, mistä käsin minulla oli tarkoitus tutustua sukuun ja paikkakuntaan. Sippalan talossa Haapajoella tulikin käytyä ja muutamia sukulaisia tulikin tavattua. Paulia ja vaimoaan Impiä kävin myös tapaamassa heidän mökissään Sippalan mailla. Paulia oli tullut ennenkin tavattua useamman kerran. Hän kun oli äidille niin läheinen, niin häntä tavattiin aina Raahen seudulla käydessämme. Olin minä ollut Paulin ja Impin häissäkin kesällä 1986. Pauli oli ollut pitkään poikamiehenä kunnes yllättäin avioitui 64-vuotiaana. Hänet tunnettiin paikallisena taksinkuljettajana.



Mitäpä muuta?  Eläimet. Oli ankkaongelmia. Se meidän kesäkuussa Rintaloiden takapihalta löydetty ankka kun tahtoi harjoittaa lisääntymismenoja kanojemme kanssa. Siitä eivät pitäneet kanat eivätkä varsinkaan kukot. Muuten ne hyväksyivät ankan kaverikseen ihan mukisematta, mutta tuollaisen törkeyden jälkeen ankka sai nokasta jopa silmäänsä. Jaoin kanatarhan kahtia. Peräosaan, lähelle tietä aloin rakentamaan ankkatarhaa. Suurensin jo aloittamaani kaivantoa tarkoituksena tehdä siitä lammikko. Eräänä lauantaina sitten ostimme yhdeltä kyläläiseltä valkoisen ankan. Sen nimi on Mavis, ja se maksaa 8 dollaria, sanoi omistaja. Kun ankka oli kotona, päätettin että ankkamme ovat nyt Meivis ja Elvis. Elvis on tuo sorsan näköinen ruskean harmaa viralliselta rodultaan Khaki Campbell -ankka. Ankaksi se on varsin pienikokoinen, ketterä ja sulavaliikkeinen. Meivis taas on rodultaan myskiankka - tai myskisorsa, muscovy duck - minua edelleen vaivaa tuo ankan ja sorsan ero, mistä en ole perillä vieläkään.



 Joka tapauksessa, Meivis on väriltään valkoinen ja koivet ovat keltaiset. Se kävelee vaappuen ja kömpelösti kuin ankka. Se liikkuu paljon vähemmän kuin kumppaninsa. Rakensin sille olopaikaksi puun siimekseen tuon kuvassa näkyvän savimajan. Siellä on myös ruohoa pesätarpeiksi. Vielä ei ole Meivis muninut. Taloon tullessan se pyöräytti yhden hätämunan vanhasta varastostaan. Elvis hieman pelkää uutta tyttöystäväänsä. Se mieluummin katselee aidan tai verkko-oven läpi kanoja ja himoitsisi päästä lähempään kontaktiin niiden kanssa. Ajateltiin, että ehkä Meivis on liian iso hänelle. Annetaan kuitenkin ajan kulua ja katsotaan, miten yhteiselo lähtee käyntiin.

Kuun puolivälissä oli Nancyn syntymäpäivä. Kävimme sen kunniaksi päivän mittaisella risteilyllä suurilla valliriutoilla. Ajoimme vesibussilla tunnin verran merelle, jossa pysähdyimme sukeltelemaan ja uimaan vihertävän sinisessä lämpimässä merivedessä. Ihailimme pohjan korallimuodostelmia sekä sukelluslasien että lasipohjaisen veneen pohjan läpi. Tulipahan ainakin nähtyä aavistus riutoista, vaikka näin lähellä mannerta suurin osa koralleista ovatkin kuolleet harmaaksi massaksi. Alla ensin kuva siitä, mitä turistimainokset antoivat meidän odottaa näkevämme ja sitten sitä, mitä todellisuudessa näimme.



Sanottakoon kuitenkin, että oli se jonkinlainen elämys kuitenkin päästä keskelle tuollaista hämärää maailmaa. Myös snorklaaminen pää pinnan alla oli ihan mukava kokemus. Laitesukellustakin olisi voinut kokeilla, mutta se jääköön hamaan seuraavaan kertaan.

Olimme kaupungissa viiden aikoihin iltapäivällä. Ajoimme erään koulun voimistelusalille, jossa oli alkamassa fijiläisten kansallispäivän kunniaksi järjestetty juhla. Fiji on Tyynen meren saari Australiasta itään päin, melkein idän ja lännen rajalla. Väestö siellä on tummaihoista, lähinnä kait intialaisperäistä. Ruoka ei ollut hyvää eikä musiikki päässyt oikeuksiinsa surkean äänentoiston takia, joten lähdimme äkkiä pois.



Meitä ajoi kotia kohti myös pieni possuminpoikanen, jonka olimme löytäneet vilkkaalta ajotieltä hortoilemasta. Toimme possumin kotiin ja aloimme etsiä internetistä hoito-ohjeita. Aluksi ruokimme sitä lämpimälleä hunajavedellä, mutta seuraava päivänä kävimme ostamassa eläinkaupsta jyrsijöille tarkoitettua laktoositonta maitojauhetta. Siitä lähtien possumi on otettu pari kertaa päivässä pienestä kissan kuljetushäkistä ja se on saanut tuttipullosta erikoismaitoaan. Se nukkuu pienessä kangaspussissa, jonka on tarkoitus jäljitellä emon pussia. Possumihan on yksi australian monista pussieläimistä. Se on aikuisena noin kissan kokoinen puissa öisin kiipeilevä ja kukkapenkin kukat syövä jyrsijä. Se pesii mielellään talojen välikatoissa ja muissa rakenteissa, jonne se pääsee piiloutumaan. Syönnin jälkeen Nancy kakattaa possumin pyyhkimällä sen takapuolta märällä rätillä.

Opimme, että löytöpossumi ei enää sovellu vapauteen, vaan meidän täytyy pitää siitä huoli sen koko elämän ajan. Olen ryhtynt rakentamaan sille kanatarhan vieressä kasvavan ison puun ympärille ulkohäkkiä. Sinne se muuttaa kunhan kasvaa ja oppii syömään marjoja, hedelmäiä, eukalyptuksen lehtiä ja erilaisia kukkia. Kyllä se niitä jo syö, mutta ei tahdo saada niistä tarpeeksi irti kun sen hampaat ovat vielä niin pienet.

Kissat ovat viihtyneet sisällä sen jälkeen kun tuli verkko-ovet. Misu ja isot kissat tulevat jo paljon paremmin toimeen keskenään.  Maxi-koira söi taas kanan, sen keväällä hautoneen mustan emon. Sen poikasista yksi annettiin Dannylle ja kaksi on vielä meillä nyt jo täysikasvuisina.

Jälkeen päin lisättyä videota possumista:

Syyskuu 2004. Kahdet hautajaiset - Townsville Australia

 Remonttiuutisilla aloitamme. Viime kuussa kerroinkin, että keittiöön uusittiin ikkunat  tiskipöydän taakse. Remontin teki kaupungin palveluksessa oleva mies vapaa-ajan homminaan. Talon omistaja kertoi, että tänne syrjäkylille on hyvin vaikea saada ketään tulemaan. Siksi on pitänyt odottaa remonttia kuukausikaupalla. Eikä tämäkään mies kerkiä tekemään kuin vähän kerrallaan aina vapaapäivinään. Syyskuun alussa hän kävi sitten laittamassa toisen puolen ikkunat uusiksi. Jälleen poistettiin vanhat puusäleiköt ja vihreästä lasista tehdyt ikkunat. Tilalle laitettiin alumiinikehykset, joissa on läpinäkyvä lasi-ikkuna sekä hyönteisverkko. Ja tottahan toki uudetkin ikkunat ovat vain yhdenkertaiset. Ei täällä muunlaisia näekään.



Eikä seinien välissä tietystikään ole mitään eristeitä, ilmaa vain. No, toki uusimmissa ja kelliimmissa taloissa on eristeet pitämässä kylmän sisällä kesäaikaan.

Tilan vanha emäntä Joy kävi eräänä päivänä tarkistamassa remontin tuloksen, samalla hän ehkä  halusi myös omin silmin todeta, että vuokralaiset ovat pitäneet taloa asianmukaisesti. Joy voisi olla tuollainen perinteinen pohjalainen vanhaemäntä, joka kammaristaan käsin säätää ja määrää sen, mitä talossa tapahtuu ja pitää miesväen nuhteessa ja kaidalla tiellä.     Meillä ei ole hänen kanssaan ollut mitään ongelmia. Päin vastoin, hän on ollut hyvin otettu siitä, että heidän pikku Maxi-koiransa sai sairastaa meillä dingonpuremaansa ja että me muutenkin pidämme siitä huolta. Nyt minä esittelin hänelle puutarhaani hänen kommentoidessaan ja kertoillessaan omista kasveistaan. Ylipainonsa vuoksi hän, niin kuin monet monet muutkin täällä, kärsii selkä- ja nivelvammoista. Liikkuminen on hyvin hankalaa. Minä annoin hänelle lainaksi kävelysauvat (minulla kun on kahdet) ja näytin miten niillä kävellään. Kerroin, että jos ei halua kävellä kahdella voi käyttää vain yhtä kävelykeppinä. Annoin mukaan sauvaan sopivat kumitulpat, joiden avulla sauvan sisäkäyttö ei naarmuta lattioita. Sitten olikin helppo vihjaista tyytyväiselle emännälle, tietysti tehtyä remonttia ensin ylistettiin, että vielä kun saisi etu- ja takaovelle hyttysverkot, ettei tulisi sisälle niin paljoa sammakoita ja hyönteisiä. Kerroin, että ollaan itse katseltu käytettyjä hyttysverkko-ovia, mutta ei oikein osata niitä laittaa paikalleen. Siihen emäntä, että katsotaan mitä voidaan tehdä. Kului viikko ja remonttimies parkkeerasi valkoisen pakettiautonsa pihaamme. Parin tunnin kuluttua olivat hänen hankkimansa  käytetyt verkko-ovet paikoillaan. Aika iso rako on takaoven alla, ja etuvoenkin yläkulmasta pääsee rottaa pienempi otus ryömimään siälle, mutta ihan hyvät ovet kuitenkin.



Pikku kuvassa näkyy etuovi ulkoa päin ja isossa kuvassa takaovi sisältä päin. Ovessa on harvan metalliverkon lisäksi samanlainen ohut, lähes näkymätön hyttysverkko kuin ikkunoisssakin. Hyttysverkon voi tarvittasessa vaihtaa helpolla irrottamalla sitä pitävä kumitiiviste urastaan ja laittamalla se takaisin paikalleen verkon uusimisen jälkeen.



Omaan taloon olisin yrittänyt laittaa itse nuökin ovet. Ikkunoiden suojaksi olenkin tehnyt jonkinlaiset puukehykset hyttysverkkoja varten. Takapihalla heti keittiön ikkunan alla, wc:n ja kylpyhuoneiden sisäänkäyntien luona minulla on jonkinlainen työpöytä ja vertas. Höyläpenkki, joka näkyy kuvassa, on vielä työn alla. Työkalujakaan ei paljoa ole, mitä nyt muutamia halpahalleista tai autotallikirppiksiltä ostettuja. Ei minusta kunnon timpuria millään saa, mutta jotain pientä on ihan hauska näpertää. Vertaan takana on pesuallas ja siitä oikealle kuvassa kulman takana piilossa pesukone. Täällä kun sataa niin harvoin, joten ulkotilaa voi käyttää reilusti hyödyksi.



Syyskuu ei ole täällä alkavan synkkyyden ja pimeyden kuukausi vaan koittavan kevään. Tämä syyskuu on kuitenkin sattunut olemaan meille synkkä kuoleman kuukausi. Kaksi perhetuttavaa kuoli. Ensiksi kuun puolivälissä kuoli Jane, Nancyn työkaveri, englantilainen sairaanhoitaja, joka 8 vuotta sitten meni naimisiin täkäläisen saksalaissyntyisen miehen kanssa ja muutti Townsvilleen. Meille tämä Jane ja hänen perheensä tuntuivat läheisiltä jo alusta saakka. Jane oli Nancyn paras työkaveri ja ensimmäinen työhön perehdyttäjä.



Paikallinen sanomalehti Townsville Bulletin julkaisi Nancystä ja Janesta kuvan heti Nancyn toisella työviikolla helmikuussa 2003. Paikkakunnalla oli suuri uutinen se, että tämän Queenslandin osavaltion viranomaiset olivat päättäneet perustaa selkärangan vammoihin erikoistuneen huippuyksikön ja sijoittaa sen Townsvillen sairaalan yhteyteen. Täältä käsin yksikkö hoitaa koko osavaltion pohjoisosan eli maantieteellisesti Keski-Euroopan kokoisen alueen erikoishoitoa vaativat tapaukset. Jane oli toiminut yksikön erikoissairaanhoitajana jo muutaman kuukauden. Nancystä tuli sen toimintaterapeutti tammikuun lopulla 2003. Lisäksi yksikössä  oli lääkäri ja sosiaalityöntekijä. Uutisoinnin arvoinen oli tieto, että nyt yksikkö on todellakin aloittanut toimintansa. Kuvassa näkyvä potilas on Jeff, maanviljelijä, joka oli vammautunut kaaduttuaan maastossa moottoripyörällään. Hänen kanssaan Nancy ja Jane työskentelivät muutaman kuukauden ja kuntouttivat miehen. Jeffistä olenkin kertonut tuossa 9-10/2003 -jutussani. Siellä on kuvakin siitä, miten Nancy työntelee häntä pyörätuolissa lehmälaitumen luona.

Olihan meillä Janen ja hänen perheensä kanssa muutakin yhteistä. Kun aloin puolitoista vuotta sitten hakemaan pysyvää oleskelulupaa Australiaan, päätimme käyttää siirtolaishakemuksiin erikoistuneen lakimiehen palveluja. Kun Nancy mainitsi asiasta työkavereilleen, kertoi Jane, että he käyttävät samaa lakimiestä. Jane oli jo 5 vuotta sitten pannut alulle prosessin saadakseen veljensä Englannista asumaan kanssaan Australiaan. Veli on vammainen, autistinen ja jo melkein sokea. Vammaisia ei tämä maa tietenkään siirtolaiseksi halua, joten pääsy evättiin. Niin oli käynyt jo monessa vaiheessa, vaikka perhe ja lakimies olivat todistelleet viranomaisille, että veljen, Miken, maassa olo ei aiheuta mitään julkisia kustannuksia. Jane oli hyvin tomera ajamaan järjestämään ja ajamaan asioita. Hänen miehensä Olaf on sanoin, lisäksi on on kekseliäs ja käytännöllinen. Hän oli järjestänyt niin, että Mikella oli oma firma, joka tuotti puutarhakeppejä, puutikkuja, joiden avulla puut, kukat ja pensaat pysyvät ojennuksessa. Meidän tutustuessamme perheeseen oli asian käsittely pahassa vaiheessa. Kohta tulikin viides kielteinen päätös. Viimeisenä oljenkortena päätettiin vedota suoraan siirtolaisministeriin ja saada muutama kansanedustaja tueksi. Viime vuoden lokakuussa sitten tulikin yllättäin tieto siitä, että siirtolaisministeri oli kumonnut aiempien viranomaisten päätökset. Mike siis sai jäädä maahan. Minä tein tuolloin vapaaehtoistyötä paikalliselle näkövammaisjärjestölle ja tapasin Mikea sen tukiryhmän kokoontumisissa. Oma hakemukseni oli lähes samanlaisessa tilanteessa eli minun terveydentilani epäiltiin aiheuttavan liikaa julkisia kustannuksia. Miken myönteinen päätös tietysti rohkaisi meitä. Meitä tietysti suoranaisesti auttoikin se, että lakimies oli joutunut tekemään Miken tapauksen kanssa niin paljon töitä, että se kokemus suoranaisesti hyödytti meitä - myös loppulaskua pienentävästi. Tuossa yhteydessä tuli esille se, että Australian viranomaiset väittävät jokaisen pienen ja vähäisenkin vamman lisäävän todennäköisesti henkilön aiheuttamia julkisia kustannuksia. Jane kuitenkin korosti ja todisteli sitä, että aia ei pidä paikkansa. Edes vaikea vamma ei lisää JULKISIA kustannuksia. Näin siksi, että suurin osa vammaispalveluista täällä on yksityiseen hyväntekeväisyyteen perustuvia.

No, sittenhän tuli tammikuussa 2004 minullekin myönteinen päätös, ja oltiin kaikki iloisia ja tyytyväisiä. Sitten jo huhtikuussa tulikin huonoja uutisia toisesta suunnasta. Janella todettiin varsin pitkälle edennyt maksasyöpä. Kuukausien myötä selvisi, että syöpä oli levinnyt pitkkälle, eikä maksaa voitu enää leikata. Sädehoitoa kokeiltiin, mutta se ei tuntunut auttavan. Jane meni yhä huonompaan kuntoon. Loppukesästä oli selvää, että hän ei enää kovin montaa kuukautta elä. Nancy vieraili hänen luonaan syyskuun toisella viikolla. He olivat sopineet, että me molemmat kävisimme viikonloppuna. Ei käyty, vaan päätettiin käydä seuraavalla. Sitten maanantai-aamupäivällä Nancy soittikin töistä ja kertoi, että Jane on tuotu sairaalaan erittäin huonona. Iltapäivällä hän sitten soitti ja sanoi, että Jane on kuollut.  Olimme hyvin suruissamme sekä Janen että Mike-veljen puolesta. Jane oli puhut Nancylle, että kun hänestä aika jättää, Mike ei voi jäädä Olafin taakaksi vaan hänen on palattava Englantiin muiden sisarusten hoiviin.

Hautajaiset olivat saman viikon perjantaina. Täkäläisen tavan mukaan hautajaiset pidetään niitä varten erikoistuneen yrityksen, lähinnä kait hautaustoimiston, tiloissa, harvemmin missään kirkossa tai seurakuntakodissa kuten Suomessa.     Nämä olivat meille ensimmäiset hautajaiset täällä. Osasimme toki odottaa hautajaisia, sillä monet suomalaistutuista ovat jo viettäneet 80-vuotispäivnsä tai sitten ovat ihan niiden kynnyksellä. Eipä osattu odottaa, että ensimmäiset hautajaiset ovatkin nuoren, vasta 56-vuotiaan tuttavamme.



Hautajaistilaisuus oli siis perjantai-iltapäivänä. Se on kuulemma hyvin tavallaista että hautajaiset ovat viikolla, yleensä työaikana. Tosin edes työkaverin hautajaisia varten ei saa välttämättä vapaata, ainakaan palkallista. Nancynkin piti ottaa tuo aika kuukausivapaistaan. Minua oli tietysti askarruttanut tilaisuuden vaatima pukeutuminen. Vuoden takaisissa häissä olin huomannut, että sinne olisi ihan hyvin voinut mennä vaikka shortseissa ja t-paidassa. Farkut ja lyhythihainen kauluspaita olisivat käyneet ihan hyvin, nustat suht suorat housut vielä paremmin. Nancy kertoi, että työkaverit ovat tulossa normaalissa työasussaan. Sellainen Nancylla yllä olevassa kuvassa näkyykin. Paikan päällä huomattiinkin, että miehistä ainoastaan hautaustoimiston edustajat olivat pukeutuneet pukuun ja kravattiin. Leski, joka oli pukeutunut mustiin pitkiin housuihin ja valkoisiin kauluspaitaan toimi tilaisuuden juontajana oli suunnitellut ohjelman, ilmeisesti kuitenkin osittain yhdessä vainajan kanssa. Arkun päällä oli Janen kuva sekä hänen sairaanhoitajan tunnuksensa ja muutamia koruja sekä tietysti kukkia. Arkku ei ollut missään vaiheessa auki. Arkun yläpuolella oli kultakehyksinen valkokangas, johon oli heijastettu videotykillä tietokoneen ruudulta multimediaesitys Janea esittävistä valokuvista eri ajoilta. Katon kaiuttimista tuli musiikkia niin että sen juuri ja juuri kuuli. Se oli enimmäkseen 1960- ja 1970-luvun melodista ja rauhallista pop-musiikkia.  

Puheita pidettiin muutama, yhteensä alle puoli tuntia. Tilaisuutta johti vainajan leski Olaf. Hän esitti valkokankaalla uudestaan nuo kuvat ja kertasi niiden avulla Janen elämän vaiheet sekä sanoi jotain kaunista heidän liitostaan. Hän kertoi, että nämä hautajaiset eivät ole millään tavalla uskonnollinen tilaisuus, koska Jane ei ollut uskonnollinen. Myös Jeff, tuo ylempänä esitelty Janen ja Nancyn potilas, piti muistopuheen. Jeff oli valittu myös arkun kantajaksi. Se, että hän istuu pyörätuolissa, ei ollut mitenkään esteenä. Myös Nancy ja toinen  läheinen työkaveri olivat arkun kantajina. Olaf oli yhtenä ja sitten oli Olafin poika, ja joku mies, en muista kuka. Arkku kannettiin salin halki pihalla odottavaan ruumisautoon. Sinne jotkut jättivät kukkia, eivät läheskään kaikki. Auto lähti ja vei arkun kreamtorioon. Siellä se tuhkattaisiin, ei kuitenkaan ilmeisesti heti, sillä vainajan sukulaiset jäivät vielä paikalle ja pyysivät vieraita oluelle ja pienelle suolaiselle kaupungin keskustassa sijaitsevaan baariin. Me käväisimme paikalla, mutta lähdimme pian kohti kotia. Olimme tavanneet veli-Miken ja jutelleet hänen kanssaan. Mike esitti voimakkaasti, ettei aio lähteä Australiasta, vaan haluaa jäädä ja hakea kansalaisuutta ensi vuonna. Muutama päivä hautajaisten jälkeen kävimme Janen entisessä kodissa hyvästelemässä hänen sisarensa, joka oli lähdössä takaisin kotiinsa Jordaniaan. Hän kertoi heidän sopineen Olafin ja Miken kanssa, että Mike jää ainakin toistaiseksi Olafin luokse.

Monet täkäläisistä suomalaisystävistämme ovat viettäneet jo 70-vuotispäivänsä, muutamilla on myö 80 jo takana päin. Sitä ikäluokkaa taitaa olla suurin osa Australiassa asuvista suomalaissiirtolaisista. Enemmistä heistä tuli tänne vuosien 1959 ja 1971 välillä. Tullessaan he olivat parhaassa työiässä. Monet näille seuduille tulijoista menivät joko Mt Isan kaivoksille tai Inghamin sokeriruokoviljelmille. Vielä 1970-luvun alussa sokeriruokoa leikattiin käsin isoilla veitsillä, joten korjuuaikana tarvittiin runsaasti työvoimaa "keinin hakkuuseen". Inghamia kutsuttiin pikku Lohtajaksi, sillä suurin osa sinne asettuneista siirtolaisista oli kotoisin Lohtajalta, josta oli lähdetty muiden kyläläisten esimerkin innoittamana. Tärkeä innoittaja oli jo 1920-luvulla näille main tullut valkoinen jääkärikenraali Nestori Karhula. Eräs vanha inghamilainen kertoi, että tulijan määritteleminen oli helppoa: kysyttiin vain kuka olet ja kuka oli isäsi. Jos mies tai isä tunnettiin lohtajalaisiksi, järjestyi työtä ja apua seudulle asettumisessa. Muualta tulleet taas lähetettiin eteen päin.

Toinen kahdesta täällä ensimmäisenä tapaamastani suomalaisesta oli Lohtajalta Inghamiin muuttaneen ja sinne suuren sokeriruokofarmin pestaneen Eino Erkkilän tytär Salli. Sallin tapasin sattumalta kirpputorilla. Kuulin vain ohimennen jonkun puhuvan suomea ja menin puhujien juttusille. Salli oli juuri muuttanut Townsvilleen ja oli aloittanut jonkinlaisena kotiavustajana ei-englanninkeilisten siirtolaisten parissa työskentelevässä järjestössä. Sallin kautta sainkin sitten kutsun vierailla hänen tuntemiensa suomalaisten luona. Huhtikuussa 2003 kävin ensi kertaa Jokisaloilla. He asuivat noin kolmen kilometrin päässä meiltä, joten pääsin helposti paikalle    polkupyörällä silloin kun Nancy oli töissä. Ensi vierailulla Pentti kysyi, josko olisin kiinnostunut käymään ajamassa heidän nurmikkonsa. Sopihan se minulle ihan mainiosti, varsinkin kun sai ajaa moottorikoneella eikä tarvinnut työnnellä käsikäyttöistä kuten kotona.



Pentillä oli tapana istuskella tiilitalonsa verannalla tupakoimassa. Hän poltti lähes ketjussa. Poltellessaan hän tarinoi koko ajan tai kommentoi maailman menoa. Alla oleva kuva on ensivierailultani huhtikuulta 2003. Silloin Pentti oli suhteellisen hyvässä kunnossa, ja hän kertoili elämänsä ja muiden siirtolaisten vaiheista. Myös hän on kotoisin Lohtajalta. Armeija-ajan hän vietti Oulussa ja oli sen jälkeen töissä myös Varsinais-Suomessa Perniössä.  Australiaan Pentti lähti työkavereidensa innoittamana vuonna 1959. Hän tuli ensin Tullyn seudulle maataloustöihin, mutta sai pian paikan Mount Isan kaivoskaupungista. Lapset tulivat opiskelemaan Townsvilleen ja vanhemmat seurasivat perässä kun Pentti oli jäänyt eläkkeelle 26-vuoden kaivostyön jälkeen. Perhe osti Townsvillestä talon, jossa Pentti ehti viettää eläkepäiviään yli 20 vuotta.  Hän kävi useamman kerran Suomessa, viimeksi vuonna 2002, jolloin hän vietti siellä 4 kauukautta. Vasta muutama viikko ennen kuolemaansa hän oli myynyt Lohtajan Vähäviirteellä sijaitsevan talonsa. Siitä hän mielellään kertoili, mutta ei kuitenkaan halunnut palata sinne pysyvästi. Puhelmitse toki pidettiin edelleen säännöllisesti yhteyttä sukulaisiin ja ystäviin Lohtajalla.




Sitten aika yht'äkkiä toukokuussa 2003 Pentin tila huononi. Hän käri pääasiassa verenkiertohäiriöistä, erityisesti jaloissa. Hän joutui sairaalaankin pariksi viikoksi ja sitten heinäkuussa vielä pidemmäksi aikaa. Yllä oleva kuva on kesältä 2003, jolloin entinen Mt Isan suomalaispappi Voitto Pokela vieraili Jokisaloilla ja piti ehtoollisseurat entisille seurakuntalaisilleen. Minulle kyllä tuli sellainenkin tunne, että tilaisuudella oli jotakin tekemistä Pentin heikkenevän terveyden kanssa. Liisa-vaimo halusi minun ottavan hänestä ja miehestään kuvan taustanaan tuo Lohtajan kirkkoa esittävä taulu, joka näkyy Pentin takana.

Viimeisen vuoden aikana Pentti vietti aina välillä muutaman päivän tai viikon sairaalassa ja kävi lääkäreillä. Hänen vointinsa parani viime vuoden loppua kohden. Tämän vuoden tammi-helmikuussa hän näytti jo paljon paremmalta. Sitten sairaalakäynnit taas tihentyivät.

Eihän se syyskuun viimeisen päivän aamuna tullut Kaijan puhelinsoitto täydellisenä yllätyksenä tullut. Pentti oli nukkunut ikuiseen uneen edellisenä päivänä. Myöhemmin iltapäivällä Liisa kertoi puhelimessa, että Pentti oli todellakin lähtenyt rauhallisesti yhä syvempään uneen vaipuen. Mutta kyllä se Pentin lähtö kaikesta huolimatta sykähdytti ja jätti tyhjän kohdan paikkakunnan suomalaisyhteisöön. Enää ei yhteisissä kokoontumisissa kuultaisi Pentin turinoita ja kommentteja. Kovin äkkiä se tuli  ennen kuin oltiin ehdditty sopeutua Janen lähtöön.

Iloisesta juhlasta käy esimerkiksi syyskuun 21. päivä, jolloin meillä oli 2-vuotishääpäivä. Päivä sattuu olemaan myös syyspivän tasauksen päivä Suomessa ja kevätpäivän tasauksen päivä täällä meillä. Singaporessa tuolloin aurinko paistaa liki kohtisuoraan. Se kun on lähellä päiväntasaajaa.

Kiinalaisen kalenterin mukaan naimisiinmenomme sattui suureksi juhlapäiväksi. Zhong qiu eli keskisyksyn festivaali sijoittuu 7. kuukauden 15. päiväksi vanhan kuukalenterin mukaan laskettuna. Se on suuri kuun juhla, runoilijoiden ja rakastavaisten juhla. Silloin syödään kuukakkuja "moon cakes", jotka on täytetty joko lihalla tai sitten pähkinöillä, kookostahnalla ja muilla kasvien siemenillä. Sekäsyyspäivän tasaus että tämä kiinalainen juhla sijoittuvat eri päiville eri vuosina, joten meillä olisi aika paljon enemmän muistettavaa hääpäivän suhteen kuin pelkkä länsimaisen kalenterin päivämäärä. Lisäksi meillä on vielä toinenkin hääpäivä. tuo ensimmäinen on meidän vihkimispäivämme Suomessa. Sitten Singaporeen palattuamme 12.10. järjestimme vielä juhlan 70 kulkukissalle ja muille singaporelaisille ystävillemme. Tuo päivä taas on liian lähellä Balin ja Myyrmannin pommiräjähdyksiä, joten sitä ei nyt kovin mielellään muistella.




Tässä kahden vuoden takainen kuva (lokakuulta 2002 Singaporen lentokentällä) johdattelemaan kuukauden urheilu-uutisiin. Siinä näkyy vasemmalla valmentaja, sitten urheilusankari lähdössä kilpailumatkalle ja oikealla me saattajat.  Elokuisista Ateenan olympialaisista meillä seurattiin vain avausta ja päätöstä. Oltiin iloisia siitä, että ne olivat Kreikassa eivätkä missään englanninkielisessä maassa. Olympialaiset eivät meitä paljoa sykähdyttäneet kuitenkaan. Päähuomiomme oli niitä seuraavissa Paralympialaisissa syyskuussa. Singaporen joukkueessa kun oli mukana ystävämme Azman Yosuf, Nancyn entinen työkaveri. Häntä varten luvattiin nauhoittaa avajaiset, päättäjäiset ja kaikki kilpailut, joissa hän on mukana. Huonoksi onneksi sadan metrin juoksuihin ei osallistunut yhtään Australialaista, joten täällä ne eivät saaneet lainkaan huomiota, ei niitä näytetty tv-lähetyksissäkään. Kävi sitten vielä niinkin, ettei Azman voinut osallistua avajaismarssiin valmentajan kehotuksesta. Juoksutkin menivät huonosti verrattuna kanssakilpailijoihin, vaikka omat ennätyksensä hän löi pari kertaa. Azman oli loppukilpailun viimeinen, mutta silti meidän sankarimme. Olihan kisoissa myös joitakin tuttujani Suomesta, ainakin näkövammaisten maalipallojoukkueesta, mutta täytyypä tunnustaa, ettei heidän menestystään tullut seurattua lainkaan.

Tarina on ilmestynyt alun perin Vuodatus.net blogissani Timo Tropiikista