Tammikuu 2005 - kolme vuotta sitten lähdin Suomesta

Aluksi ääniblogi  (tiedän, äänibloggaus sen pitäisi olla, tai vloggaus, mutta minäpä sanon, että ääniblogi).

 Tässä tai alla upotettuna tammikuussa 2005 tehty videotervehdys Suomeen.







Tammikuun 27. tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä kun lähdin Suomesta. Tosin käväisin siellä reilut kaksi vuotta sitten omissa häissäni ja saunomassa.

Vuoden 2002 ensimmäisinä päivinä en tiennyt tarkkaa lähtöpäivää. Määrä oli lähteä viikon kuluessa siitä kun työlupa Singaporeen olisi myönnetty. Lupia odoteltiin saapuvaksi jopa ennen joulua.

Marraskuun alussa oli työnantajani tarjonnut siirtoa Singaporeen, jos Singaporen valtio myöntää anotun tuen ja sen mukana työluvat. En minä ollut aluksi edes kovin innokas lähtemään. Pahimmat ulkomaillemuuttohalut olivat jo ajat sitten kadonneet. Kesällä 2001 en tehnyt enää ulkomaanmatkaa, kuten olin tehnyt joka kesä liki 10 vuoden ajan. Sen sijaan lähdin kolmen viikon mittaiselle reissulle Paltamoon, Ouluun ja Raaheen. Olin alkanut mielessäni haaveilla jonnekin tuolle alueelle muuttamisesta, ja nyt halusin tutustua paikkoihin ja seudulla asuviin sukulaisiin  tarkemmin. Olin jo alkanut katsella pohjoisen työpaikkailmoituksia varsinkin sen jälkeen kun työnantajani oli antanut minulle ja suurimmalle osalle muista firman työntekijöistä lomautusvaroituksen. Lomautuksen oli määrä taphtua kolmen kuukauden päästä.



En antanut noiden synkkien näkymien haitata lomamatkaani vaan nautin maalaiselämästä Paltamon Kivesjärvellä, kävin Oulussa katsomassa Välkkylää, jossa olin asunut vuosina 1984 - 88. Kävin myös katsomassa synnyinkotiani Vesitorninmäellä, tapasin vanhoja tuttuja liki 20 vuoden takaa. Poljin hellepäivänä Lumijoen kautta Raaheen, josta käsin kävin Saloisissa tervehtimässä Sippalan sukua. Nyt jälkeen päin ajatellen tuo matka oli todella kullanarvoinen. Silloin en osannut ajatella sitä jäähyväismatkana, eikä ehkä tarvitsisi ajatella nytkään. Koskaanhan ei tiedä, mitä elämä eteen tuo.




Eikä ollut paljoa tajua ja tolkkua tuossa työpaikassa siitä, mitä tuleman pitää. Vuonna 2000 suurieleisesti, kansainvälisten sijoittajien avulla perustettu suuryritys ei ollut onnistunut tavoitteissaan, ja niinpä aikojen huononnuttua siltä suljettiin rahahanat. Siihen loppui mieletön törsäys ja pilvilinnojen rakentelu. Yli 200 hengen joukko alkoi supistua nopeasti. Melkein kaikki lomautetut irtisanoutuivat, minä muiden mukana. Minulle kuitenkin ihan yllättäen kaksi viikkoa ennen suunniteltua lähtöäni tehtiin tarjous: jos peruutan irtisanomiseni, lomautuksenikin perutaan. Niinpä jäin, en siksi, että halusin vaan siksi, etten ollut onnistunut vielä saamaan mieleistäni tai edes siedettävää uutta työpaikkaa. It-alan massairtisanomisista johtuen kilpailu työpaikoista oli nyt yhtä kovaa kuin oli vuotta  aiemmin ollut työnantajien kilpailu työntekijöistä.

Yrityksen omistajiin kuului Nokian entinen Aasian toimitusjohtaja, joka edelleen asui Singaporessa. Koska Aasia näytti olevan ainoa alue, jossa yrityksen tuotteet menestyivät, hän halusi siirtää koko toiminnan Singaporeen. Tietotaidon siirtämiseen paikallisille tarvitiin muutama suomalainen työntekijä. Niinpä meille n. 20:lle tehtiin tarjous: ulos tai Singaporeen! Minä halusin ulos. Englantilainen ystäväni Margaret kuitenkin rohkaisi minua lähtemään Singaporeen. Hänen isänsä oli joutunut Toisen maailmansodan alussa Singaporeen ja kertoillut sieltä ihmeellisiä tarinoita. Minä en tiennyt paikasta muuta kuin sen, että se on täynnä ihmisiä oleva kapitalismin kehto, jossa ei saa syödä purkkaa, ja jos syö niin saa raippoja. Moni suomalainen ystävä kertoi, että minun sijassani hän lähtisi: "sehän on vain puolen vuoden keikka ja se näyttää hyvältä CV:ssä". No, minulle se ei ollut mikään vain puolen vuoden keikka. Kun olin tehnyt päätöksen lähteä, päätin myös lähteä kunnolla jos kerran lähdetään. Nyt jälkeen päin hämmästelen itsekin sitä, miten varmana silloin pidin sitä, että lähtö Suomesta olisi, jos ei nyt ihan lopullinen, niin  pitkäaikainen kuitenkin. Sen mukaan myös toimin. Myin, lahjoitin ja heitin roskiin lähes kaiken omistamani kiinteän omaisuuden.

Asuntoni oli jo lähes tyhjä vuoden alussa. Vasta kolme vuotta aiemmin olin sen hankkinut, ja olin nähnyt paljon vaivaa ja uhrannut rahaa sen sisutamiseen. Ja nyt tuo viihtyisä pesä piti purkaa. Vieläkin tulee mieleen tuoreen puun ja lakan tuoksu osana kodin lämpöä ja rauhaa. Minä kun ostelin jatkuvasti Iskun Multiplan-hyllystön osia. Rakensin niistä  keskelle olohuonetta "baaritiskin", jonka sisällä oli tietokonetyöpisteeni. Asunnon 60 neliössä oli ruhtinaallisesti tilaa yhdelle, mutta silti Kaikki oli niin kätevästi lähellä toisiaan: keittiö heti työpisteen vieressä, parveke huoneen toisessa päässä, sauna ja kylpyhuone heti keittiön seinän takana ja makuuhuone erikseen paksuine viininpunaisine samettiverhoineen.




Meri-Rastila oli hiljaista aluetta. Talo (Meri-Rastilan tie 11) oli hiljainen pienkerrostalo. Asuntoni (A6) sijaitsi toisessa kerroksessa kauimpan tiestä. Parvekkeen takana avautui metsä, josta alkoi sauvakävelyreittini, joka kulki Vuosaaren sillan alitse, leirintäalueen sivuitse ympäri vartiokylänlahden. Kiersin lahden pari-kolme kertaa niin, että päivittäisen lenkin pituudeksi tuli puolestatoista kolmeen tuntia. Pari kertaa viikossa kävin leirintäalueen saunassa ja sieltä käsin uimassa avannossa. Suunnaton määrä muistoja liittyy noihin pitkiin sauvakävelyretkiin. Avannossa käynti oli taivaallista. Saunassa kävi joukko löylynheiton Suomenmestaruudesta kilpailevia. En ole koskaan ollut niin kovissa löylyissä, mutta kestin aika pitkälle. En ollut ensimmäinen, joka lähti saunasta.




Tammikuu oli pelkkää työluvan odottelua. Kuun puolivälin jälkeen se sitten saapuikin ja viikon päästä siitä oli lähtö. vielä pari päivää ennen lähtöä näytti siltä, että firmalla ei ollut varaa lunastaa lentolippuani, mutta jostain ne rahat kuitenkin löytyivät. Töissä ei ollut lainkaan miellyttävää vaan painajaismaista. En olisi halunnut mistään hinnasta lähteä silloisen esimieheni kanssa. En ollut voinut sietää häntä sen jälkeen kun olin tavannut hänet kakkosvaiheen työhaastattelussa puolitoista vuotta aikaisemmin. Nyt hän oli kimpussani jatkuvasti. Kuitenkin päätin lähteä, koska oltiin jo näin pitkällä. Kyllähän se lämmin ilmasto ja uusi tuntematon houkuttelivat, vaikkei työ niin houkutellutkaan.




Sunnuntaina 27. tammikuuta 2002 seisoin Helsinki-Vantaan lentoasemalla valmiina jättämään taakseni Suomen -20 asteen pakkaset ja kaiken entisen. Vajaata vuorokautta myöhemmin olin Singaporessa hotellihuoneessa. Hämmästelin ilmastointikonetta enkä saanut unta. Tiesin että ulkona oli kuuma ja kostea kuin saunan eteisessä. Niinpä lähdin ulos. Siitä se alkoi, elämä tropiikissa. Sitä on nyt kestänyt kolmisen vuotta.

 

Muisteloista palataan tänne tropiikin kesään ja sadekauteen. Kun mangokausi loppui, alkoi sadekausi. Joulukuun lopulla oltiin saatu jo jonkin verran vettä, samoin tammikuun alussa pieniä sadekuuroja, niin että maa alkoi jo vähän vihertää. Kunnolla vettä tuli sitten tammikuun kolmannella viikolla, perjantaista sunnuntaihin oikein kaatamalla. Sunnuntai-aamuna joki oli täynnä vettä ja silta veden peitossa niin, ettei siitä päässyt meidän pikkuautolla yli. Vesi ooneksi laski iltaan mennessä sen verran, että uskallettiin ajaa auto joen yli. Maanantai-aamuna oli taas vähän enemmän vettä, mutta päästiin kahlaamalla joen toiselle puolelle ja sieltä autolla töihin. Illalla kun tultiin takaisin, joki tuli taas. Eipä auttanut muu kuin kantaa kaikki ostoskassit kahlaten sillan yli ja puolisen kilometria tietä pitkin kotiin. Sitten tiistain jälkeen ei enää satanut. Nancy lähti Singaporeen 27.1. - tuona minun vuosipäivänäni sattumalta. Silloin oli jo vesi joessa laskenut ja virtauma hellittänyt niin, että vihreää levää alkoi olla veden pinnassa jo niin paljon, ettei voinut uida. Näytti siltä, että sadekausi jäi varsin lyhyeksi - ainoastaan tuoksi yhdeksi matalapaineeksi, joka oli yhdessä vaiheessa muodostua syklooniksi.

Kuuma ja kostea tuo mukanaan kainelaisia hyönteisiä. Sellaisia kiusankappaleita kuin Suomen hyttyset, on onneksi vähän, tuskin ollenkaan. Niitä muita, mantelille haisevia kovakuoriaisia, tulikärpäsiä ja ties mitä korentoja ja yöperhosia on sitten kiusaksi asti. Illan pimettyä ne lentävät sisälle ja tunkevat joka paikkaan. Eivät ne pure eivätkä ole myrkyllisiä, mutta ovat vain kiusallisia.  Näitä kuvan hämähäkkejä taitaa olla ympäri vuoden.

Bluey-koirakin, samoin kun kaverinsa Maxi, pitävät kovasti uimisesta.