Marraskuu 2005 - ankanpoikia

Marraskuu 2005

Tilastojen mukaan marraskuun pitäisi olla kuukausi, jolloin talvi, tai kevät, vaihtuu kesäksi. Sademäärän pitäisi jo kohota lokakuun keskimääräisestä 38:sta millimetristä liki sataan millimetriin, vuorokauden ylimpien lämpötilojen jo yli kolmenkymmenen ja alimpienkin kahdenkymmenen paremmalle puolelle.

Lämpötilojen puolesta vuosi onkin kait ollut normaali, mutta sateiden puute on alkanut huolestuttaa. Marraskuussa ei ole juurikaan satanut tänä vuonna ainakaan tässä meidän alueella. Toki muutama kuuro on tullut, parhaimmillaan ehkä 10 minuuttia kestävä, mutta ei mitään kunnon kevätsateita vielä. Olemmekin Nancyn kanssa pohdiskelleet, että olemmeko me sellainen mahti, että kun muutamme Australiassa jollekin paikkakunnalle, se alkaa heti kärsiä kuivuudesta. Näin kävi Townsvillessa ja näin kävi Woodstockissa. Toivottavasti näin ei kuitenkaan käy Cairnsissa. Ovathan ne povanneet rankkaa sadekautta ja jopa aktiivista hirmumyrskysesonkiakin sen jälkeen kun myrskyjä on ollut runsaasti Pohjois-Amerikassa. Mutta niinhän ne tuntuvat povaavan joka vuosi.

Muutama pieni maastopalo on syttynyt täällä kaupungin pohjoispuolella. Lenkkeilymetsiköissäni ja sokeriruokopeltojen varsilla näkyy pienehköjä palaneita ruohikkoja ja mustuneita puunrunkoja. Kaupungin eteläosassa oli kuun puolivälissä kolmen-neljän päivän ajan suurempia maastopaloja, joiden savut tuuli kantoi tänne meille. Useat palot ovat joko tahallaan tai huolimattomuutta sytytettyjä. Asia ei lainkaan ihmetytä kun katsoo esimerkiksi vapaa-ajan kalastajien käyttäytymistä lähijokemme rannoilla. Heidän jäljiltään löytää usein roskakasoja ja sammuttamattomia tai huonosti sammutettuja nuotioita. Tulipahan vain muistutus siitä, että taloa hankkiessa pitää ottaa huomioon myös paloturvallisuus. Puiden tarjoama suoja katseilta ja auringolta on ihan mukava, mutta täytyy katsoa, että nuo puut ja muut kasvit ovat mahdollisimman tulenkestäviä, ja että puutalon ja metsän välissä on vähän aukeaa.

Kuvassa Barron-joki Cairnsin pohjoispuolella. Joen takana ovat Stratford ja Freshwater -nimiset asuinalueet. Vuorten takana oikealla on Kuranda. Nämä kuvat ovat valtatien toiselta puolelta, sieltä, minne jo elokuussa yritin laajentaa aamulenkkejäni, mutta huonoin seurauksin. Nyttemmin olen tavannut miehen, jonka koira kävi Blueyn kimppuun pari viikkoa Maxin kuoleman jälkeen. Hän on tullut minua muutaman kerran vastaan ja saanut koiransa hihnaan ennen kuin se on hyökännyt kimppuumme. Minä olen alkanut kantaa taskussa pientä suihkepulloa, johon olen laittanut etikalla terästettyä eukalyptusöljyä. Olen Blueyn ainetta tuntemasta inhosta päätellyt, että se voisi olla tehokas ase päälle hyökkäävää koiraa vastaan. Etikka kirvelee joutuessaan limakalvoille ja eukalyptusöljy tuoksuu niin voimakkaalta, että se saa koiran aivastamaan. Käytännössä ei asiaa ole vielä tarvinnut kokeilla.

Tuo mies kuitenkin tulee sen verran usein vastaan, että jos ei sumutteelle tule käyttöä, se merkitsee, että hän on oppinut pitämään koiransa kurissa. Lokakuussa piipahtaessamme kyläläisten täysikuun juhlassa tämä mies tuli viskipullo kädessään, ja puolet pullon sisällöstä jo mahassaan tai päässään, juttusilleni. Hän pahoitteli koiransa hyökkäystä ja lupasi käydä seuraavana päivänä maksamassa puolet eläinlääkärikuluista. Hän myös kertoi olevansa astmaattinen, joten ei voinut puuttua koiransa toimiin. Kysyessäni, että oliko Blueyn tapaus ensimmäinen kerta, jolloin hänen koira kävi jonkun kimppuun hän kertoi, että ei. Vastaavaa on sattunut kuulemma useita niiden 30 vuoden aikana, jolloin hän on alueella asunut. Hän kertoi, että alueella pitkään asuneet ovat jo oppineet välttämään hänen reittiään ja kulkevat vähän sivummalla. Minä päätin, että minä en aio väistellä vaan varustaudun hyökkäykseen. Seuraavana päivänä miestä ei kuulunut maksamaan luvattua korvausta. Tuskin edes muistaa mitä on luvannut.

Minä siis olen laajentanut (sauva)kävelyretkiäni valtatien toiselle puolelle, josta alkavat Stratfordin ja Freshwaterin kaupunginosat. Alue on vuoren juurella, vuoren, jonka toisessa päässä ovat kasvitieteellisen puutarhan luona alkavat kävelyreitit. Niille ei saa viedä koiria, joten en käyttäisi niitä vaikka ne olisivat vähän lähempänäkin.

Näkymä talomme takapihalle, makuuhuoneen ikkunoiden taakse. Tikapuut ovat kylpyhuoneen ikkunan takana. Olemme leikanneet ikkunaa peittävään kärpäsverkkoon läppäoven, josta kissat pääsevät kulkemaan, mutta josta ainakaan kaikki hyttyset eivät pääse sisään. Kottikärryjen luona on matala aita, joka estää Blueya menemästä kissojen alueelle. Näin ollen kolme isoa kissaa eivät näe koiraa juuri lainkaan kun taas Misu viettää enemmän aikaa koiran ja ankkojen alueella.

Emme uskoneet, että ankkamme voisivat lisääntyä keskenään, koska ne ovat biologisesti niin kaukana toisistaan. Elvis on nopealiikkeinen jä äänekäs Khaki Campbell -ankka ja Mavis on lähempänä hanhea oleva myskiankka. Niimpä emme suhtautuneet kovin vakavati siihen kun Mavis alkoi hautoa joskus marraskuun alussa. Kolmen viikon kuluttua aloimme jo olla huolissamme, että se näänyttää itsensä turhalla sinnikkyydellä. Niinpä olisin sitten aika suuri yllätys kun neljän viikon haudonta alkoi tuottaa tulosta.

Seitsemästä munasta kuusi tuotti pienen ankanpojan kuun viimeisen viikon alussa. Joulukuulle tultaessa kaikki kuusi ovat vielä hengissä. Ajattelimme aluksi, että käärmeet, kissat ja koirat saattavat viedä osan ankanpojista, mutta niin ei käynyt. Mavis hautoi ja pitää pesää tontin taka-aidan alla. Kaivoin niille sinne pienen lammikon hiekkaan, ihan parinkymmenen sentin syvyisen. Lammikkoon heitämme niille ruokaa: liotettua leipää, keräsalaattia, tomaattia ja kissoilta jääviä rapujen ja äyriäisten kuoria. Myös koiran kuivaruoka maistuu ankoille. Aamuisin kun palaamme Blueyn kanssa lenkiltä, ruokimme ankat ja istumme katselemaan niiden elämää. Bluey katselee niitä hyvin kiinnostuneena. Myös Misu on usein paikalla haluten osan huomiostani itselleen. Samoin kuin Misu, myös Bluey yritti aluksi mennä haistelemaan pikku ankkoja lähempää, mutta pelästyi kun Mavis kävi puolustamaan lapsiaan. Myöskin isää vastaan on Maviksen täytynyt pikkuisiaan puolustaa. Aluksi Elvis kävi yhden poikasen kimppuun ja repi sitä jalasta. Jalka loukkaantui sen verran, että poikasella oli vaikeuksia pysyä muiden mukana. Emme huomanneet asiaa ennen kuin Bluey oli kantanut loukkaantuneen poikasen suussaan Nancyn eteen.

Laitan ankkojen touhuista myös videota.



Silloin kun äiti Mavis hautoi, puolusti isä-Elvis reviiriä. Se yritti häätää Bluey-koiran pois takapihalta, mutta Bluey otti sen leikkinä.

Lokakuu 2005 - videokirje, asunnon etsintää

 Maxi-koira oli kuollut auton alle. Olimme asettuneet Blueyn ja kissojen kanssa Cairnsiin, Machans Beach/nimiselle alueelle.

Näin jälkeen päin lisättynä, Vappuna 2016, muistelen kaiholla noita aikoja. Se oli onnellista aikaa yhdessä, yritettiin löytää paikkaa asettua.  Kuitenkin tuli ulkoisia vaikeuksia: Maxi jäi auton alle, Blueyn kimppuun kävi paikallisen narkkarin vanha koira ja melkein puri kurkun auki, ja minä hölmö en käynyt sen kimppuun puolustaakseni blueya.

Tässä äidilleni Suomeen DVD-levyllä lähettämäni videokirje.  Siinä näkyy olevan videota toukokuusta lokakuuhun. Tässä suora linkki Youtube-videoon.



Alla tuon kuukauden vuodatus-blogini kirjoitus


Lokakuun ehdoton ykkösteema, normaalin työssäraadannan lisäksi tietysti, on ollut ostettavan asunnon etsiminen. Olemme jo pidemmän aikaa katselleet myytäviä asuntoja internetistä, mutta nyt päätimme käydä ihan paikan päällä katsomassa niitä. Päätimme aloittaa maalaispaikoista, jotka olisivat noin 20-30 kilometrin säteellä kaupungista. Täällä päin sellaisia ei kovin paljoa ole hyvien kulkuyhteyksien päässä, koska vuoristo alkaa heti kun mennään meren rannalta sisämaahan.



Tässä kuitenkin ensimmäinen katsomamme kohde. Se sijaitsee n. 30 kilometrin päässä Cairnsista Gordonvalen alueella, tarkemmin Goldsboroughn laaksossa. Paikka on yllättävän halpa, eekkerin eli 0,4 hehtaarin tontti, jolla asumakelpoinen peltitalo vain 160 000 dollaria (100 000 euroa, liki 600 000 mummon markkaa). Ideana oli se, että josko ostettaisiin ensin tuo ja asuttaisiin peltitalossa ja myöhemmin rakennettaisiin tuonne tontin toiseen päähän kunnon talo. Eipä kuitenkaan kovin innostanut moinen projekti. Niin kuin näkyy, alue on vasta äskettäin kaavoitettu asuinalueeksi, ja sille on noussut lyhyessä ajassa paljon taloja. Varmasti ihan nätti alue sen jälkeen kun tonteille istutetut puut ovat kasvaneet. Lisäksi emme halunneet ihan ensimmäisenä ottaa taloa sielä, mistä ei ole julkista liikennettä kaupunkiin siltä varalta, että Nancyn työ olisikin joskus eri suunnassa kuin minun tai että hän piipahtaisi Singaporessa vähän pidempäänkin.



Muualla Gordonvalen suunnalla tilanne ei ole meidän kannaltamme paljoa parempi. Maalaispaikkoja siellä on hyvin vähän tarjolla. Siksi katsellaan myös täältä lähempää kaupunkia. Tämä Machans beach on loppujen lopuksi ihan mukava alue ollakseen kaupungin lähiö. Päätimme siksi myös katsoa, mitä täällä on tarjolla.



Tämä iso tontti taloineen ei ole edes myytävänä, ja jos olisi, olisi hinta todennäköisesti yli puoli miljoona dollaria (313000 euroa), mikä on vähän liikaa meille. Tällaisia ekkerin kokoisia paikkoja on täällä muutama. Niillä pidetään hevosia kuten tälläkin.



Tätä hevosta Bluey ja Maxi pysähtyivät tervehtimään aamulenkille mennessämme. Talo ja sen iso tontti ovat heti David-katumme päässä.



Tällainen n. parinsadantuhannen euron mökki n. 600 - 800 neliömetrin tontilla on hieman realistisempi vaihtoehto meille.



Lokakuussa myös kävimme talousneuvojan luona kysymässä neuvoja ja näkymiä asunnon ostoon. Saatiin vahvistus sile, että Melbournen kerrostaloasunto kannattaa myydä mahdollisimman pian. Se on ostettu ylihinnalla ja nyt ne hinnat ovat jo pudonneet ja jatkavat laskuaan. Siellä kun on rakennettu liikaa pieniä kerrostaloasuntoja. Tuon sijoituskohteen pitäminen siis tuottaa tappiota joka kuukausi. Päätimme siis panna sen myyntiin ja antaa oston odottaa siihen saakka kunnes se on myyty. Tämä talousasiantuntija on tilitoimisto, jolla teetimme myös veroilmoituksemme. Täällä melkein kaikki teettävät veroilmoituksensa asiantuntijalla. Siitä koituneet kulutkin saa vähentää verotuksessa. Verotuksessa saa myös vähentää sijoitusasunnon lainan korot ja itse lainan ylläpitokustannukset. Myös asunnon myynnin tappiot saa vähentää.



Pankin kanssa olemme jo keskustelleet lainasta. Meidän Australiassaoloaikanamme korot ovat nousseet alle viidestä prosentista noin seitsemään. Suomessa korot ovat tällä hetkellä 2 - 3%:n luokkaa. Lainaa omaa taloa varten saa 90% - 100% jos maksaa lainaturvavakuutuksen. Sen sijaan 20% omilla säästöillä ei vakuutusta tarvita.



Tässä esimerkki siitä, miten pienelle tontille saa lisätilaa nostamalla talon ylös. Tällaisia vanhoja queenslandilaisia puutaloja, jotka yleensä on rakennettu matalien tolppien päälle, saa melko halvalla, joskus jopa rakennusliikkeiltä ilmaiseksi kunhan itse järjestää pois kuljetuksen. Mekin kävimme katsomassa yhtä mukavan syrjäistä tonttia ja mietimme vanhan mökin siirtämistä sille. Taitaapa kuitenkin olla vähän liian työläs homma meille.



Varsinkin minulle kelpaisi hyvinkin vanha ja rähjäinen mökki aluksi. Täällä kun sen lämmönpitävyydellä ei ole kovasti väliä. Sen sijaan puutaloissa merkitsee paljon muurahaisten poissa pitäminen. Tällä alueella on runsaasti valkomuurahaisia eli termiittejä. Tämä mökki on vähän liian keskeisellä paikalla ihan postikonttorin vieressä.



Tässä paikallinen pikaruokapaikka, jossa me emme juuri käy. Nancy käy joskus ja minä en lainkaan. Pikaruokaa ovat täällä pizzojen ja kebabien lisäksi "fish & ships" eli rasvaiset ransakanperunat rasvaisen kalan kera, se kuuluisa Englannin kansallisruoka.



Tässä oikealla puiden takana metsän reunassa on se tyhjä tontti, jonka ostamista harkitsimme ja talon siirtoa sille. Tontti on aikanaan lohkottu tuosta valkoisesta talosta. Kävimme siis taloa asuvalta vanhalta naiselta kysymässä lisätietoja tontista ja sillä olevasta laittomasta hökkelistä. Yllättäin rouva kertoikin suunnittelevansa oman talonsa myymistä. Pääsimme asiassa jo niin pitkälle, että katselimme jo kauppakirjaluonnosta. Sitten kuitenkin otimme aikalisän talousneuvojan kehotettua ensin myymään tuon sijoitusasuntomme. Talon omistaja sanoi, että hänellä ei ole myymisen kanssa kiirettä, joten katsomme asiaa uudelleen kun olemme omamme myyneet. Alustava hintapyyntö talolle on 270 000 dollaria.



Paikallinen ala-asteen koulu, jossa lienee muutama kymmen oppilasta. Täällä yksityiskoulujen maassa eivät valtion koulut ole lainkaan hyvin varustettuja. Lähinnä voisi taas varmaan verrata Englantiin. Täällä lapset eivät saa kouluruokaa, vaan heillä on mukanaan omat eväät. Myös koulupuvut ovat käytössä.

Syyskuu 2005 - kuukakkuja, leijonatanssia - keskisyksyn juhlaa, Vierailu Woodstockiin

Syyskuu 2005

Nälkäisten henkien kuukausi sitten päättyi kuukalenterin kahdeksannen kuun viidentenätoista päivänä keskisyksyn lyhtyjen juhlaan. Meille juhlalla on henkilökohtaista merkitystä, koska se oli hääpäivämme. Niinpä  kolmivuotisen yhteisen taipaleen kunniaksi ostettiin pari rasiaa kiinalaisia kuukakkuja ja syötiin niitä. Tuossa alakuvan isossa pahvirasiassa on sisällä neljä peltirasiaa, joissa kussakin sisällä yksi kuukakku. Kakkuja on erilaisia, eri resepteillä tehtyjä. Usein niissä on ainakin lootustahnaa sisällä niin kuin näissä meidänkin oli. Kuukakuissa ei ole mitään voimakkaita mausteita, joten eivät paljoa miltään maistu, pehmeälle, puoliraalle vähäsokeriselle peruskakulle lähinnä. Lootuksen siemenet tietysti antavat vähän vivahdetta.

Viikko lyhtyjen juhlan jälkeen käytiin sitten kaupungin keskustassa katsomassa perinteistä kiinalaista leijonatanssiesitystä, jonka tarjosi Cairnsin kiinalaisesta ystävyyskaupungista, Zhanjiangista saapunut ryhmä. Kuvat alla ovat jälleen videokamerasta napattuja ja siksi vähän suttuisia. Tilaisuus oli Cairnsin kulttuurifestivaalin päätöstilaisuus, joka pidettiin lauantai-iltana kaupungin keskustassa. Aluksi tämä kiinalaisryhmä marssi juhlapaikalle ja piti pienen alustavan esityksen. Siitä ovat nuo kuvat.

Lisäys 2007. Siitä on myös videota:

Musiikkina oli kovaäänistä rumpujen pauketta, joka toi minulle mieleen Singaporessa näkemäni taolaiset seremoniat ja kiinalaisen oopperan. Rummutuksen motiivina lienee alun perin ollut pahojen henkien karkottaminen.  Virallisen ohjelman aloitti juhlaparaati, jossa esittäytyivät paikkakunnan järjestöt ja yritykset kauniissa puvuissa komeine autoineen, värivalojen, savujen ja kovaäänisen musiikin kera. Oli tietysti myös etnisten ryhmien musiikkiesityksiä ja ruokabasaari, josta mekin kävimme ostamassa hääpäiväateriamme, falafelia, kevätrullia, turkkilaisia leivoksia, jotka sitten nurmikolla istuen söimme.

Sitten oli vuorossa illan kohokohta eli se varsinainen leijonaesitys. Siitä en saanut kunnon kuvaa, koska esityspaikka oli järjestytty niin huonosti, etteivät juuri muut kuin eturivissä olleet nähneet mitään. Tuohon alle laitoin kuitenkin ryhmän kotisivuilta otetun kuvan, joka kertoo, mitä esityksessä tapahtui. Se siis on jonkinalista akrobatiaa. "kissat", joiden sisällä on kaksi ihmistä, temppuilevat noiden pylväiden päällä. Ja koko ajan on taustalla tuo terävä metallinen rummutus.





Meidän oli jo heinäkuussa tarkoitus viettää pidennetty viikonloppu lomaillen täällä pohjoisessa eräässä vuokramökissä, jossa on suomalainen sauna. Omistaja kuitenkin jostain syystä perui varauksemme paria viikkoa ennen aiottua ajankohtaa eikä tarjonnut uutta viikonloppua.  Syyskuun ensimmäinen perjantai oli jo pyydetty vapaaksi, joten teimme korvaavan matkan. Päätimme käydä Woodstockissa tervehtimässä entistä vuokranantajaa. Alun perin matka oli tarkoitus tehdä lokakuussa tai jouluna. Vähän arvelutti lähteä nyt kun ei enää ollut Maxia. Olimme jo keskenämme kuvitelleet sitä, mitän innoissaan Maxi olisi ollut päästessään käymään vanhoilla kotikonnuillaan lehmiä jahtaamassa. Olimme varmoja, että kotiinlähdön hetkellä se kuitenkin olisi halunnut taas seurata meitä Cairnsiin.

Menomatkalla pysähdyimme pari kertaa tauolle. Sain viimeinkin otettua kuvan banaanipuista. Kuvissa tosin banaanitertut on peitetty muovilla, kuten ne yleensä ovat. Peittäminen nopeuttaa niiden kypsymistä ja toisaalta myös suojelee niitä sekä lialta että auringon paahteelta. Tullyn seutu, n. sata kilometriä Cairnsista etelään, kohti Townsvilleä, on varsinaista banannialuetta siksi, että siellä sataa lähes joka päivä, ja banaanipuu tarvitsee runsaasti vettä tuottaakseen satoa. Keskellä banaaniviljelmiä on Cairnsiin tullessa parikin sikhitemppeliä. Nämä "intialaiset" sikhit pitävät kuulemma hallussaan suurinta osaa Australian banaanintuotannosta.

Bluey-koira on aina innokas lähtemään mukaamme joko juoksulenkille tai sitten autoajelulle. Tässä kuvassa se katsoo kookospalmuun kiivennyttä kuvaajaa ja odottaa, että tämä  heittäisi pallon, jonka hän voisi juosta kiinni ja retuuttaa suussaan takaisin. Aidan takaa katselee naapurin Bonnie-koira. Bluey ei välitä siitä kovin paljoa. Vallitseva tunne lienee mustasukkaisuus silloin kun Elvis-ankka käy aidan raosta nokkimassa Bonnieta ja provosoi sen takaa-ajoon. Silloin Bluey menee Elviksen viereen ja antaa kuulua komentohaukun, sen saman, jolla se on halunnut pitää kurissa Maxia ja Misua. Bluey haluaa Elviksen ajavan takaa mieluummin häntä eikä naapurin koiraa. Usein Elvis niin tekeekin. Silloin Bluey heittäytyy selälleen maahan ja potkii jaloillaan ilmaa toivoen kait, että ankka kutittaisi mahan alta. Toisinaan Bluey käy Elviksen kimppuun leikillään, mutta hyvin varovasti. Toivoa sopii, ettei se vahingossa puraise ohutta kaulaa poikki.

Meidän takapihallamme kasvaa kookospalmu, joka nyt syyskuussa on tarjonnut viisi kympsää pähkinää. Niistä saa sekä mehua, itse asiassa puun mahlaa, ja sitten pähkinän sisältä valkoista maitoa ja sitten sitä hedelmälihaa, josta tehdään kookoshiutaleita.

Tuohon ylle en laitakaan kuvaa entisestä Woodstockin mökistämme, jonka näin, ja joka on muuttunut sen verran, että takapihan verantaa oli laajennettu rakentamalla sen jatkeeksi kahden auton autokatos. Sen sijasta tuossa yllä onkin kuva sattumanvaraisesta talosta jossain Cardwellin ja Tullyn välillä eli Townsville-Cairns -reitin puolivälissä.

Niin, me kävimme entisillä kotikonnuillamme olemassa yhden päivän ja kaksi yötä. Lähinnä aika kului vanhoja tuttuja tavatessa. Perjantaina tulomatkalla tapasimme Mesiäisen Kaijan ja Rintalan Annen, joiden kanssa vietimme muutaman tunnin Townvillessä. Kävimme mm. katsomassa Annen ja Tapsan taloa Tapiolankadulla (kadun nimi todellakin on Tapiola's avenue). Sitten illaksi lähdimmekin Woodstockiin, jossa ensin piipahdimme Dannyn, Trissan ja lasten luokse yllätysvierailulle. Sinne emme jääneet pitkäksi aikaa, vaan sovimme tapaamisesta lauantai-illalle heidän puutarhassaan. Yövyimme Cavillien vierashuoneessa. Minä tapani mukaan nousin jo ennen kuutta ja muiden ylösnousua odotellessani kävin Blueyn kanssa kiertämässä vanhan tutun lehmilaidunlenkkini. Nyt täytyi tyytyä sauvakävelyn sijasta normaaliin kävelyyn, koska olin jättänyt sauvat kotiin. Reittini kulki entisen kotimme ohitse. Siellä olivat asukkaat paikalla, joten en mennyt kovin lähelle. Sen verran kuitenkin, että huomasin heidänkin pitävän kanoja. Sen sijaan he eivät harrastaneet puutarhanhoitoa lainkaan, joten melkein kaikki minun ylläpitämäni puut ja pensaat, näkyvimpänä keltaiset kanna-kukat, olivat kuolleet tai sitten vetelivät viimeisiään. Tilannetta eivät pelastaneet edes sateet, joita oli ollut elokuussa. Oli satanut jopa niin paljon, että ruoho oli kasvanut. Se oli karjanomistaja-Lidsaylle tietysti iloinen asia kun ei tarvinnut ruokkia lehmiä pelkällä melassilla.

Jossain Cardwellin ja Tullyn välillä on myös alue, jolla kasvaa runsaasti trooppista mäntymetsää. Siitä kuva alla vasemmalla. Oikeanpuoleisessa kuvassa on pieni paikallinen kapeaaraiteinen rautatie ja sokeriruokojuna. Noita raiteita on ruokoalueella runsaastikin. Kuten arvata saattaa, niitä käytetään ruo'on kuljettamiseen sokeritehtaalle. Iso sokeritehdas on Tullyssa reilut 100 kilometriä ennen Cairnsia. Siitä kuva tuossa alla. Lienee vesihöyryä tuo piipuista tuleva savu.

Vielä kuva kylpevistä ankoista. Paikka on myös Maxin hauta. Myöhemmin sillä kasvaa kukkia.





< Elokuu | Koko syyskuu | Lokakuu >

Elokuu 2005 - Maxin kuolema

Tuleepa minustakin pitkästa aikaa kokovartalo- ja kasvokuva. kuva on otettu elokuun puolivälissä (2005 kuten arvata saattaa) "Olemme muuttaneet" -postikortiksi. Nuo punaiset lyhdyt ja punainen vaate oven päällä ovat tietysti kiinalaista perua.  Ripustin ne sinne Nancyn pyynnöstä. Koristeet ovat ihan yleisiä etuoven koristuksia eivätkä ne liity mihinkään erityiseen juhlaan, kuten esimerkiksi seitsemännen kuun viidentenätoista päivänä alkavaan nälkäisten henkien kuukauteen, joka osuu nyt elokuulle ja päättyy tänä vuonna paria päivää ennen 3-vuotishääpäiväämme.

Tälle alueelle kiinalaiset lyhdytkin sopivat mainiosti, sillä täällä  talot voivat olla persoonallisia ja asukkaittensa näköisiä. Monissa taloissa on mm. intialaisiin uskontoihin liittyviä lippuja, yhdessä mm. käänteistä Suomen lippua muistuttava viiri. Tälle alueelle kiinalaiset lyhdytkin sopivat mainiosti, sillä täällä  talot voivat olla persoonallisia ja asukkaittensa näköisiä. Monissa taloissa on mm. intialaisiin uskontoihin liittyviä lippuja, yhdessä mm. käänteistä Suomen lippua muistuttava viiri.

Tuli jo heinäkuun viestissä varmasti selväksi, että tämä Machans beach on aika tavalla hippikylä, ei mitään uushippejä, vaan monet niitä aitoja 1960- ja 1970-lukujen kukkaislapsia, nykään jo aikuistuneita tietysti. Miehet kaljuuntuneet ja naiset lihonneet. Eivät kuitenkaan tyypillisiin australialaisiin mittoihin kuitenkaan. Eivätkä todellakaan kaikki: jos ympäristöön verrataan, ovat täällä ihmiset hoikempia ja terveemmän näköisiä. Moni jopa harrastaa liikuntaa.

Tämän sivun kuvissa esittelen alueen arkkitehtuuria vähän tarkemmin. Kuten jo aiemmin sanottu, tämä alue poikkeaa monista Cairnsin rantakylistä siinä, ettei täällä turismi ole lyönyt itseään läpi eikä myöskään moderni asuinrakentaminen. Moderneja tiilestä tehtyjä rivitaloja tai pienkerrostaloja ei ole, vaan vanhat rakennukset ovat säilyneet jopa arvokkailla merenrantatonteilla. Vanhat kalastajamökit ja sokeriruo'on leikkaajien asumukset ovat edelleen käytössä eivätkä suostu väistymään miljoonahuviloiden tieltä.

Kolme kuvaa yllä ovat meidän katumme taloja. Kun käännytään pihalta oikealle ja kävellään kohti rantaa ja pientä saarta. Tätä reittiä minä usein kuljen koirien kanssa aamuhämärissä. Heinäkuussa Maxikin oli jo oppinut sen verran varomaan autoja, ettei sille enää tehty heijastavia liivejä kadonneiden tilalle, vaan annoin sen juosta vapaana joko edellä tai jäljessä. Se yksi säännöllinen matkan varrelle sattunut autoilijakin oli jo oppinut varomaan meitä, ja muiden kanssa luotin hyvään tuuriin. Yleensä menemme nopeasti juosten saarelle ja metsään, jossa voimme olla vapaammin. Maxi juoksee edellä ja käy vain silloin tällöin tervehtimässä meitä. Se tuleekin nyt jo paljon mieluummin luokse, koska siitä se saa palkinnoksi hyväilyjä. Paremmin se jo seuraakin, ja Nancyn kanssa kulkiessa iltapäivällä se tulee vapaaehtoisesti talutushihnaan kytkettäväksi. Kuitenkin Maxissa on iso annos villieläintä. Sitä kiinnostaa ympäristön tutkiminen ja ruuan metsästäminen. Muutaman kerran se on kantanut retkiltämme kotiin haisevan linnunraadon ja onnessaan syönyt sitä ja sitten piilottanut loput pensasaidan vierelle kaivamaansa kuoppaan.

Heinäkuun puolivälissä aloin käyttämään myös toista kävelyreittiä, tai yhä enemmän juoksureittiä. Sen sijaan, että kääntyisimme pihasta oikealle, käännymmekin vasemmalle, kävelemme David-kadun päähän ja kierrämme koulun editse isolle tielle, sen vartta runsaan  kilometrin verran sinne, mistä alkavat sokeriruokopellot. Käännymme pellon reunaa seuraavalle polulle ja jatkamme sitä joen rantaan saakka. Käännymme seuraamaan jokea ohi lentokentän lähestymisvalojen aina kohtaan jossa James Cook- valtatie ylittää Barron-joen. Viikonloppuisin täällä viettävät iltapäiväänsä harrastajakalastajat jättäen jälkeensä eväspapereita ja juomatölkkejä. Silloin ei ole mukava tulla tänne kävelemään, koska autoja on niin paljon. Sen sijaan aamuvarhaisella ei ole liikkeellä ketään, joten alue on yksin meidän käytössämme. Minä välillä juoksen ja välillä sauvakävelen. Bluey-koira seuraa tiiviisti kannoillani ja harvoin poikkeaa mihinkään. Maxia pitää välillä huudella ettei se unohdu retkilleen.

Tavallisesti lähdemme aamulenkille 5.15 ja 5.30 välillä sen jälkeen kun minä olen tarkistanut sähköpostini ja puuhaillut muutakin tietokoneeni parissa. Elokuun kahdeksantena kuitenkin päätin aikaistaa ja samalla pidentää lenkkiäni. Olin jo viikonloppuna kokeillut reittiä, joka jatkaa jokea pitkin valtatien sillan luo ja siitä tien reunaa ja sokeripellon piennarta pitkin parikymmentä metriä kunnes tie taas kääntyy pieneen metsikköön ja palaa takaisin kotia kohti. Avattuani keittiöstä kuistille vievän oven, Maxi oli minua vastassa häntä heiluen ja innoissaan. Se oli varmaankin taas noussut heti vuoteeltaan kun oli kuullut minun olevan ylhäällä. Bluey on vähän laiskempi liikkeissään vaikka iloissaan sekin lähtee matkaan. Lähdin juoksemaan kohti jokea ja edelleen joen vartta kohti siltaa. Maxi juoksi edellä ja Bluey laahusti perässä. Saavuimme sillan luo. Tarjosin koirille mahdollisuutta pulahtaa veteen sillan alla. Bluey sen tekikin, mutta Maxi ei sellaisesta välittänyt, kuten tavallaista. Sitten jatkoin, en takaisin samaa reittiä, kuten olin tehnyt ennen, vaan valtatien vartta eteen päin. Tie on aika korkealla penkereellä joten koirat eivät pääse juoksemaan sinne. Arvioin siis reitin riittävän turvalliseksi, vaikka minulla ei ollutkaan mukana hihnaa koirille, Maxille lähinnä. Kuitenkin korkealla ohi kiitävien autojen valot häiritsivät, samoin kuin niiden aiheuttama meteli, joten päätin, ettei tämä ole hyvä valinta jatkossa. Koirat kuitenkin seurasivat minua ihan kiltisti. Jopa Maxi oli yllttävän fiksusti. Yritin väistää niin kauas pellon pientareelle kuin oli mahdollista. Sitten alettiinkin jo olla paikassa, josta voimme kääntyä pellolle ja metsikköön. Piennar oli kuitenkin jo melkein tien tasalla, joten oli huolissani koirista. Aloin katselemaan maahan löytääkseni jotain talutushihnaksi sopivaa. Kun pysähdyin, alkoi Maxi hyppiä innoissaan ympärilläni. Minä nousin pystyyn ja päätin että juoksemme äkkiä pellolle. Autoja meni ohitse koko ajan. Ihmettelinkin, että miten vilkasta voi olla aamulla viiden jälkeen. Mutta tämähän olikin valtatie eikä mikään pieni kylätie.

Se tapahtui niin yllättäin. Kun olin lähdössä uudelleen liikkeelle, näin Maxin käännähtävän ja säntäävän tielle. Huusin sitä nimeltä vaikka se olikin kadonnut autojen sekaan. Tiellä kulki juuri neljän auton ryväs. Ajattelin mielessäni, ettei tuosta voi kukaan selvitä. Kun vielä pari autoa oli mennut, tuli hiljaista. Lähdin kohti tietä, jossa näin Maxin makaavan keskiviivan kohdalla tien suuntaisesti. Bluey tuli mukaani ja alkoi haistella ystäväänsä. Minä tartuin Maxia jaloista ja nostin. Verta oli vain hyvin vähän, mutta koira oli eloton. Pää roikkui ikään kuin niska olisi ollut poikki. Kannoin Maxin tien reunaan ja komensin Blueyn mukaani pois tieltä.  Minulla ei ollut puhelinta taskussa, mutta toisaalta tiesin, ettei ollut kiirettäkään. Maxissa ei ollut pienintäkään elonmerkkiä, vaikkei näkyviä ruhjeita ollutkaan kuin vähän. Juoksin siis kotiin herättämään Nancyn. Puoli seitsemältä olimme jo hakeneet sen kotiin, ja minä kaivanut kuopan takapihalle. Sinne asettelimme Maxin pikku vuoteelleen, jonka se oli itse Woodstockissa ollessamme "rakentanut" pureskelemalla ja kaivamalla mukavan kuopan paksuun vaahtomuovinpalaseen. Peittelimme pikku kaverin vielä säkkikankaalla ja minä loin kuopan umpeen. Kummulle asetimme ankkojen muovisen altaan painoksi ja lähdimme töihin tavalliseen aikaan.

Niin vaikea oli uskoa tapahtunut, että yhtäkkiä rakas perheenjäsen on poissa. Todellakaan kyseessä ei ollut "vain koira", kuten joku voisi sanoa, vaan aidosti osa perhettämme. Bluey ei paljoa näyttänyt surevan, vaan se saattaa olla nyt jopa tyytyväisempi saadessaan enemmän huomiota aioana "vauvana".Sen sijaan me Nancyn kanssa emme saa asiaa meielstämme.  Tapahtunutta on täytynyt vatvoa ja jossitella viikokausia. Etenkin minä kaduin, että piti ylipäätään mennä sinne niin lähelle tietä ja vielä ilman talutushihnaa. Meillä oli tarkoitus lähteä käymään koirien kanssa syksyllä Woodstockissa. Kuvittelimme miten Maxi olisi ollut innoissaan päästessään juoksemaan vahoilla kotikonnuillaan. Kävimme kävelyllä kuolinpaikalla ja minä selitin Nancylle jälleen kerran, miten se tapahtui. Nancy hoksasi, että Maxin on täytynyt kääntyä takaisin auton osuessa, sillä ruhjeet olivat vasemmalla kun niiden olisi pitänyt olla oikealla puolella. Sen verran niitä ruhjeita oli, etenkin vasemmassa etutassussa, että näin saattoi päätellä.

Minä jatkoin lenkkejäni alueella Blueyn kanssa, mutta muutin reittiä turvallisemmaksi. Eräänä lauantaiaamuna, vajaat kaksi viikkoa Maxin kuoleman jälkeen, päätin käydä katsomassa, olisiko mitään mukavaa kävelyreittiä tuonne kuvassa taustalla näkyville vuorille. Joen luota pääsimme sillan alle ja sieltä valtatien toiselle puolelle. Siellä oli samanlaista metsikköä ja sokeriruokopeltoa. Niiden keskellä oli ränsistynyt vanha valtatie. Sitä pitkin lähestyi joku meidän ollessamme ylittämässä tietä. Mies huusi jotakin, mistä en saanut aluksi selvää. Hän toisi varoituksensa, etten päästäisi koiraani heidän lähelleen, sillä hänen koiransa ei siedä muita koiria. Ihmettelin hieman, sillä hänen koiransa tuli luoksemme ja häntää heiluttaen alkoi nuuskia Blueya. Minä kuitenkin pyysin blueya seuraamaan ja kiirehdin askeliani tien yli. Sitten minulle yllätyksenä jostain hyökkäsi toinen koira. Se kävi suoraan Blueyn kimppuun ja kaatoi sen maahan. Bluey heittäytyi selälleen ja nosti tassut pystyyn. Hyökkääjä ei kuitenkaan hyväksynyt antautumista, vaan yritti purra Blueyn kurkkua poikki. Minä pyysin omistajaa tekemään jotakin, mutta hän vain pysytteli kauempana. Aloin lyömään hyökkääjää kävelysauvallani, muttei sillä ollut paljoa vaikutusta. Se vain jatkoi vinkuvan Blueyn kiusaamista. Löin kovempaa ja kovempaa kunnes kävelysauvani hajosi. Omistaja kehotti minua lyömään vielä kovempaa, mutta ei itse tullut lähellekään. Minä kehotin häntä tekemään jotakin myös. Hän tulikin ja otti toisen sauvani ja alkoi lyömään koiraansa. Minä aloin olla jo täysin epätoivoinen, sillä kidutusta oli jatkunut jo pari minuuttia. Olin varma, että menetämme myös Blueyn vaikka verta ei näkynytkään. Lopulta mies sai lemmikkinsä irti Blueystä ja vietyä kauemmas. Hän pyysi anteeksi tapahtunutta, ja kertoi, että hänen koiransa on 14-vuotias eikä sillä ole juurikaan hampaita. Bluen kurkussa oli kuitenkin aika pahan näköinen reikä ja päässä naarmuja. Mies sanoi, että ne hoituvat joessa pesemällä ja lähti tiehensä. Minä en muuta kuin osannut olla onnellinen siitä, että Bluey oli hengissä ja näytti olevan vielä hyvässä kunnossa. Nyt minulla oli puhelin taskussa. Soitin Nancylle ja pyysin häntä tulemaan paikalle. Lähdimme Blueyn kanssa kävelemään häntä vastaan. Paikka oli noin sadan metrin päässä siitä, missä olimme menettäneet Maxin.

Muutaman tunnin eläinlääkärihoidon jälkeen maksoimme 260 dollarin laskun ja pääsimme kotiin. Olimme odotellessa käyneet tapahtumapaikalla keräämässä kävelysauvojen palaset ja todenneet ettei niistä kait enää saa käyttökelpoisia. Olimme myös käyneet paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen RSPCA:n tiloissa katsomassa sinne tuotuja eläimiä toivossa, että löytäisimme uuden Maxin. Koko elokuun ajan olemme heiluneet kahden vaiheilla siinä, otammeko uuden koiran vai emme. Päädyimme siihen, että meidän ei välttämättä tarvitse tehdä asian hyväksi mitään, vaan ennen pitkää uusi koira tai kissa löytää meidät, niin kuin on käynyt ennenkin.

Lisää kuvia asuinalueeltamme. Vaikka alue onkin viehättävä, kaipaamme silti edelleen takaisin maalle. Ja nyt elokuun tapahtumien jälkeen kaipaamme vielä enemmän. Pankin kanssa on jo alustavasti sovittu lainan ehdoista, ja me katselemme ostettavaksi  sopivaa paikkaa myynti-ilmoituksista. Näyttää siltä, että emme pääse ostamaan vielä tämän vuoden puolella vaan odotamme ensi vuoteen. Mainittakoon, että budjettimme on siinä 150 000 ja 220 000 euron välillä. Sillä pitäisi saaman muutaman (1 - 5) hehtaarin maapalasen ja asuttavan talon 40 kilometrin säteellä Cairnsista.

,br>Meidän kylämme pieni postitoimisto on auki vain silloin kun kylä on thjillään eli virka-aikana. Sikai monilla onkin vuokrattuna postilokero, että ainakin paketit ja kirjatut lähetykset saa heti eikä tarvitse odottaa lauantai-aamuun, jolloin posti on auki.

Kerrotaan tässä vielä lisää Maxi-koirasta. Tämä sekarotuinen koira syntyi Woodstockissa joskus vuonna 2000. Hallitsevia piirteitä siinä oli ainakin australian terrieristä ja mäyräkoirasta. Kertoivat, että siinä olisi myös Jack Russelin terrieriä.

Maxi asui ensimmäisen vuotensa Majors Creek -nimisessä kylässä, joka sijaitsee n. 10 kilometriä  Woodstokista itään kohti Giru-nimistä isompaa kylää. Sen perheeseen kuului kuusivuotias poika, joka kiusasi sitä. Myöhemminkin tämä poika on kunnostautunut sydämettömänä eläinten ja toisten lasten kiusaajana. Pojan takia perhe antoi koiran ystävälleen, joka asui vuokralla Cavillin perheen mökissä, siinä samassa, johon me Nancyn kanssa myöhemmin muutimme.

Koska uusi isäntä oli paljon poissa, alkoi Maxi viettää aikaansa Cavillien tilalla joen takana, n. kilometrin päässä mökistä. Niinpä isännän muutettua pois, Maxi jäi asumaan Cavilleille. Kun me alkuvuodesta 2004 muutimme mökkiin, Maxi kävi meillä usein isäntänsä Lindsayn ja hänen muitten koiriensa kanssa. Jossain vaiheessa se alkoi vierailla meillä myös itsenäisesti. Kuitenkin vasta huhti-toukokuussa se alkoi viipymään meillä pidempään. Ajattelimme sen johtuvan kanoistamme. Jo toukokuussa oli yksi kana tapettu, ja yllätimme Maxin ja Blueyn syömästä jäännöksiä. Myöhemmin Maxi todistetusti tappoikin pari kanaa ja todistamatta muutaman lisää.

Maxista tuli "yhteinen koira" siinä vaiheessa kun se heinäkuussa 2004 joutui dingon hamapisiin ja me, Nancy lähinnä, hoidimme sen terveeksi. Siitä lähtien se asui jatkuvasti meillä ja vieraili kotonaan vain meidän kanssamme tai silloin kun siellä teurastettiin lehmä tai koottiin lehmiä erotteluun.

Cavillin talon emäntä Joy halusi meidän ottavan Maxin mukaamme kun lähdemme Cairnsiin. Hänen mukaansa Maxi on niin kiintynyt meihin, että se kuolisi suruun jos se jäisi yksin. Niinpä me otimme, varsinkin kun he vastapalvelukseksi lupasivat huolehtia ankoistamme

Tämä on rannassa, puiston reunalla sijaitseva yleinen WC.