Jokisalon Pentin kuolinilmoitus ilmestyi vasta melkein viikon kuluttua hänen kuolemastaan. Yleensä täällä ollaan nopeampia. Jos kuolema sattuu tiistaina, voivat hautajaiset olla jo saman viikon perjantaina, joskus jopa seuraavana päivänä. Nyt asiaa viivytti vähän se, että Pentin tytär Ulla oli lomamatkalla Kiinassa, eikä häneen saatu heti yhteyttä. Vasta kun hän pääsi äitinsä luokse maanantaina, he päättivät hautajaisjärjestelyistä. Englanninkielinen kuolinilmoitus ilmestyi sitten tiistain lehdessä.
(Jokisalo Pentti Jaakko entinen Heatley-kaupunginosan asukas poistui rauhallisesti luotamme Townsvillen sairaalassa keskiviikkona 29. päivä syyskuuta 2004. Häntä muistavat rakkaudella vaimonsa Liisa sekä lapset ja lastenlapset: Ulla, Alan, Damon ja Melina; Vesa ja Benjamin.
Hautajaiset järjestävä toimisto oli sama kuin Janen hautajaisissa eli tulisimme vierailemaan samassa paikassa toistamiseen lyhyen ajan sisällä.
Yllä oleva kuolinilmoitus on täkäläisittäin varsin tyypillinen. Kuolinilmoituksessa ei ole yleensä ristiä eikä muita uskonnollisia tunnuksia.
Hautajaiset olisivat siis torstaina 7.10.2004. Nancy ei päässyt paikalle, koska hänen piti olla työnsä takia muualla. Minä lähdin jo aamusta Nancyn mukana kaupunkiin. Niin minun täytyy tehdä, jos on siellä pienikin asia hoidettavana. Julkista liikennettä kun ei ole enkä minä voi ajaa autoa. Nuo muutamat tunnit ennen hautajaisia vietin Mesiäisen Kaijan luona ja sieltä käsin tehdyllä ostosmatkalla läheisessä ostoskeskuksessa. Edellisissä hautajaisissa minulla oli mustien pitkien housujen lisäksi tummanpunainen paita. Näihin ajattelin laittaa valkoisen. Sellaista kun ei ollut sopivan kokoista, se täytyi käydä ostamassa. Minulla kun on tänä vuonna kertynyt australialainen ruoka vyötärölle sitä tahtia, että pitää ostella uusia vaatteita aina silloin harvoin kun niitä tarvitsee.
Kaijalle kokoontuivat myös Erkkilän Salli sekä Rintalan Anne ja Tapani. Viimeksi mainittujen kyydissä ajoin muutaman kilometrin matkan hautajaispaikalle. Olimme hautaustoimistossa, tai kappelissa, jo hyvissä ajoin ennen kello yhtä, jolloin tilaisuuden oli määrä aikaa. Päivä oli aurinkoinen kuten suurin osa vuoden päivistä täällä on. Edes sellaisia päiviä, jolloin aurinko on puoli päivää pilvessä, sattuu vain kerran kuukaudessa tai harvemmin. Itse hautajaistilaisuus oli ilmastoidussa sisätilassa, samassa,jossa Janenkin hautajaiset olivat. Paikalle oli kerääntynyt suomalaisia Townsvillestä, Inghamista, Tullyn seudulta sekä Mt Isasta. Pentillä oli paljon ystäviä ja tuttavia. Hän oli puhelias seuramies. Tilaisuuden alkua odotellessa annettiin mahdollisuus käydä takahuoneessa katsomassa Penttiä avoimessa arkussa. Minä en ole koskaan nähnyt kuollutta enkä edes avointa arkkua muuta kuin kuvissa. Nyt päätin mennä. Seurasin hautaustoimistovirkailijaa ja muutamaa muuta hautajaisvierasta huoneeseen, jossa arkku oli. Siellä Pentti makasi pieneksi kutistuneena vahamaisin kasvoin. Ääntäkään hän ei päästänyt, jotan oli nyt uskottava, että hän on iäksi mennyt. Kaikki totesivat, että niin rauhallisen näköisenä hän nukkui, näkee, että tuskat ovat poissa. Viimeisen elinvuotensa aikana Pentti sanoikin suoraan, että elämästä on maku poissa kun ei kivuiltaan voi enää mistään nauttia. Kivuliain vaiva hänellä olivat verenkiertohäiriöt jaloissa, erityisesti toinen kantapää, joka vihoitteli todella pahasti. Tosin kuultiin myös, että lääketieteellinen tutkimus kuoleman jälkeen oli paljastanut, että kaikki hänen elimensä olivat jo lopussa, keuhkot pilalla, verisuonet kalkkeutuneet ja sydän huono. Aika oli siis Pentin lähteä. Raskas kaivostyö kivipölyineen, tupakointi, suolan ja rasvan syönti, olivat vaatineet veronsa.
Olimme siis helpottuneita kaikki kun näimme Pentin viimeisen kerran niin rauhallisen näköisenä. Minusta vainajan näkeminen hautajaisissa tuntuu ensi kokemuksen jälkeen pelkästään hyvältä. Voi omin silmin todeta tapahtuneen. Seremoniasta tulee sen jälkeen paljon todellisemman tuntuinen kun tietää, mitä siellä arkussa oikeasti on.
Hautajaiset olivat kaksikieliset. Tämä johtui osittain siitä, että vierasjoukossa oli suomea osaamattomia, mutta myös siitä, että siunauksen toimittanut pappi oli englanninkielinen. Aluksi omaiset ajattelivat kutsua australiansuomalaisen papin, Voitto Pokelan, mutta hän on jo iäkäs tekemään tuollaisen kahden tuhannen kilometrin matkan. Niinpä pappi, Matthew Tiele, oli paikallisesta luterilaisesta seurakunnasta. Ennen tilaisuuden alkua vieraille oli jaettu ohjelmalehtinen, jossa oli selitetty tilaisuuden kulku englanniksi sekä virsien ja rukousten tekstit myös suomeksi.
Aluksi pappi tietysti lausui muistosanat Pentistä ikään kuin olisi tuntenut tämän. Tosin hän sanoi, ettei tuntenut. Sitten Vesa-poika ja hänen poikansa Ben sytyyttivät vainajan muistoksi kastekynttilän. Pappi ja seurakunta lukivat muutaman rukouksen. Sitten pappi kertoi, englanniksi edelleen, että nyt suomalaiset laulavat virren. Hän kertoi tietävänsä, että siinä suomalaiset ovat hyviä. Niin sitten vanhempi väki suurimpaan ääneen veisasi vanhaan laahaavaan tyyliin sanat varmaankin ulkoa osaten, tai sitten paperista lukien "Oi Herra jos mä matkamies maan lopulla matkaa nähdä sun saan! Oi jos mä kerran näkisin Herran kunniassaan! Sinua kaipaa sydämeni, sun puolees huutaa mun henkeni. On yksin tästä sen ikävästä kyyneleeni... " Samaan tahtiin kaikki 6 säkeistöä. Sitä kuunnellessa oli vaikea uskoa, että tässä ollaan tropiikin helteessä palmujen katveessa. Raamatunluvun ja rukousten jälkeen seurasi Ulla-tyttären muistopuhe isälleen. Puhe oli myös painettu ohjelmalehtiseen sekä suomeksi että englanniksi. Ulla on tullut Australiaan jo 4-vuotiaana, mutta siitä huolimatta opetellut puhumisen lisäksi myös lukemaan ja kirjoittamaan suomea. Hän toimii nykyään Brisbanessa opettajana. Alla ullan puhe siten kuin se oli suomeksi painettu.
| Meidän isi Pentti syntyi Lohtajalla 3. päivä Lokakuuta, 1926, nuorin kahdesta veljistä. Hän oli vaan 2 ja puoli vuotias kun äitinsä sairastui ja kuoli. Erkin ja Pentin Mummu, Matilda, tuli hoitamaan perhettä. Kuin Frank Sinatra, Pentti eli elämansa omalla tyylillään, ja omalla tahdilla. Nuorena poikana koulussa hän oli innokas urheilija, hiihdossa ja 5000 ja 10 000 metrin juoksussa, josta hänelle myönnettiin Presidentin kunniakirjakin, hän pärjäsi hyvin koulussa, vaikka vilkkaalla pojalla oli joskus vaikeuksia sopeutua opettajien tahtoihin. 16 vuotiaana ennen rauhaa Pentti oli sotilas Pohjois Suomessa, taala hän näki nälkää ja puutetta. Liisa vaimonsa Pentti tapasi Väliviirteellä, Liisa oli tullut paikkakunnalle auttamaan siskoansa synnytyksen jälkeen. Nuori pari muuttivat Etelä-Suomeen, Perniöön, jossa Pentti oli työmiehenä Ali-Melkkilan perheelle. Perniössä syntyi perheelle ensin Ulla ja sitten Vesa. Kylmät talvet ja metsä työ työnsi Penttiä Australiaan päin, ja vuonna 1959 he matkustivat Strathnaver laivalla Suez kanalin kautta Brisbaneen, ja junalla Taliin, keinin hakkuulle. Puolen vuoden kuluttua jatkui matka Mt Isaan kaivostöihin. Pentillä oli kyllä kokemista raskaasta tyon teosta. Mainilla hän oli 24 vuotta, ja tästä ajasta jäi hänelle muistoksi kuulo probleemia ja asbestosia keuhkoissa. Pitkän työajan jälkeen Pentti nautti kovasti eläke vuosistaan. Hän kertoi ettie vaihtaisi paikkaa edes pääministerin kanssa. Liisan kanssa hän matkusti monta kertaa takasi Suomeen, Väliviirteella kun oli vielä mökki odottamassa, ja silakoita markkinoilta Lohtajalta. Pentista jää muistoksi meille kaikille hänen kohteliaisuus vieraille ja matkustajille, ja hänen vilkas huumori, joka toi jopa kärtyselle Liisallekin hymyn huulille. Lapsilleen han antoi tietää, mikä on tärkeä elämässa: säästäväisyys ja koulutus. |
Toisen virren ja rukouksen jälkeen pappi toimitti ruumiin siunauksen "maasta sinä olet tullut" englanniksi eli "dust to dust". Mitään oikeata hiekkaa tai lapiota ei käytetty vaan asia toimitettin vain kädenliikkeellä jalustalle nostettua arkkua kohti. "Luovutamme arkun tuhkattavaksi" sanoi pappi jälleen englanniksi. Olinkin tietoinen siitä, että vaikka täälläkin suurin osa erityisesti iäkkäistä suhtautuu polttohautaukseen karsaasti, Pentin kohdalla kuitenkin päädyttiin siihen. Näin siksi, että Liisa-vaimo haluaa lähteä Townsvillestä eikä vielä tiedä, mihin päätyy. Siksi hän ei halua sitoutua pysyvään hautapaikkaan tässä vaiheessa. Lopuksi arkku laskettiin koneellsiesti lattiassa olevaan syvennykseen. Jäi perheen yksityisasiaksi se, mitä sille sen jälkeen tehtiin. Rummissaattoa ei järjestetty kuten kutsussakin oli sanottu. Varmasti olisivat Pentti ja Liisa halunneet arkkuhautuksen Lohtajan kirkon kupeeseen täysin suomalaisin menoin. Mutta eipä ollut varmasti ensimmäinen asia, jossa täytyi antaa myöten siksi, että ollaan Australiassa.
Kahville ja suolapalle mentin Pentin ja Liisan kotiin Adams Street -kadulle Heatleyn kaupunginosaan. Sinne kokoontui pari-kolmekymmentä suomalaista ja heidän jälkeläistään. Suurin osa heistä oli minulle uusia tuttavuuksia. Erkkilän Joni oli jälleen tuonut pizzeriastaan pizzoja suolaiseksi tarjoiluksi. Juomaksi oli olutta kuten täällä tapa on. Suomalaisia konvehteja, piparkakkuja, kuivia kakkuja, pullaa ja karjalanpiirakoita oli tarjolla kahvin kanssa.
Kohta talon ja pihan täytti enemmän tai vähemmän iloinen puheensorina. Aluksi taloon tullessa oli selvästi tuntunut se, että isännän paikka tiilitalon verannalla, ulko-oven pielessä oli nyt tyhjentynyt. Siinä hän oli vuotta aikaisemmin minullekin tarinoinut oman elämänsä ja toistenkin elämän vaiheista. Muistin nyt miten hän oli kertonut ajasta Perniössä, siitä miten hänestä oli tullut läheinen Ali-Melkkilän väen kanssa. Nämä olivat muistaakseni Lohtajan Ali-Melkkilöiden lähisukulaisia. En muista kummasta talosta oli myöhemmin pankinjohtajaksi kohonnut Matti-poika. Hänet Pentti kertoi kuitenkin muistaneensa. Myös Matin itsemurhasta 1980-luvun lopulla oli tieto tullut Townsvilleen samana päivänä.
Muistan myös sen, miten Pentti kertoi hyvin katkerana pettymyksestään Suomen hiihtourheiluun kevättalven 2001 suurten dopingkäryjen jälkeen. Sittemmin ei enää kiinnostanut saada Suomesta videokasetille nauhoitettuja hiihtokilpailuja. Omat palkintolusikat ja mitalit olivat vielä kunniapaikalla kirjahyllyn lasivitriinissä.
Pentti oli hyvä tarinankertoja. Monesti kävi minulla mielessä, että olisi pitänyt nauhoittaa kasetille hänen tarinoitaan, jopa videoida. Niinhän sitä usein suunnitellaan iäkkäiden tuttujen ja sukulaisten kohdalla, mutta havoin päästään sanoista tekoihin. Eikä Penttikään enää viimeisen vuotensa aikana jaksanut edes tarinoida muuta kuin tupakan verran kerrallaan. Nyt oli tupakankin tuoksu haihtunut kuistilta.
Parin tunnin jälkeen lähdin kotiin viimeisten vieraiden joukossa. Nancy pääsi vasta silloin paikalle.
Pentin hautajaispäivän aamuna oli Suomesta Antilta tullut lyhyt viesti Sippalan Paulin kuolemasta. Pauli oli äidin setä eli äidinpuoleisen isoisäni veli. Pauli Valdemar Sippala oli syntynyt Saloisissa vuonna 1922 Heikki ja Hilma (os. Kerola, suku Keski-Pohjanmaalta Kaustiselta) Sippalan kymmenestä lapsesta viimeisenä. Osa lapsista kuoli jo ennen kouluikää, kuten ennen aikaan usein tapahtui. Aikuisista sisaruksistakin muut olivat menneet jo ennen Paulia, isoisäni Erkki, Sippalan myllyn isäntä Piehingistä, jo vuonna 1981.
Kesällä 2001 en vielä tiennyt, että se oli viimeinen kesäni Suomessa. Nyt jälkeen päin olen tosi kiitollinen siitä, että pidin työpaikalla pääni ja vaadin saada pitää neljän viikon kesäloman. Sellainen ei ollut lainkaan tavatonta sen ajan mielipuolisessa it-maailmassa. Lomallani ajoin junalla Paltamoon, josta pyöräilin kaverini Pertin mökille Kivesjärvelle. Sieltä n. viikon päästä pyöräilin Ouluun, jossa kävin tapaamassa vanhoja tuttujani. Oulusta pyöräilin Raaheen mummon luokse. Sieltä jatkoin vielä Saloisiin Sippalan Tellervon mökille, mistä käsin minulla oli tarkoitus tutustua sukuun ja paikkakuntaan. Sippalan talossa Haapajoella tulikin käytyä ja muutamia sukulaisia tulikin tavattua. Paulia ja vaimoaan Impiä kävin myös tapaamassa heidän mökissään Sippalan mailla. Paulia oli tullut ennenkin tavattua useamman kerran. Hän kun oli äidille niin läheinen, niin häntä tavattiin aina Raahen seudulla käydessämme. Olin minä ollut Paulin ja Impin häissäkin kesällä 1986. Pauli oli ollut pitkään poikamiehenä kunnes yllättäin avioitui 64-vuotiaana. Hänet tunnettiin paikallisena taksinkuljettajana.
Mitäpä muuta? Eläimet. Oli ankkaongelmia. Se meidän kesäkuussa Rintaloiden takapihalta löydetty ankka kun tahtoi harjoittaa lisääntymismenoja kanojemme kanssa. Siitä eivät pitäneet kanat eivätkä varsinkaan kukot. Muuten ne hyväksyivät ankan kaverikseen ihan mukisematta, mutta tuollaisen törkeyden jälkeen ankka sai nokasta jopa silmäänsä. Jaoin kanatarhan kahtia. Peräosaan, lähelle tietä aloin rakentamaan ankkatarhaa. Suurensin jo aloittamaani kaivantoa tarkoituksena tehdä siitä lammikko. Eräänä lauantaina sitten ostimme yhdeltä kyläläiseltä valkoisen ankan. Sen nimi on Mavis, ja se maksaa 8 dollaria, sanoi omistaja. Kun ankka oli kotona, päätettin että ankkamme ovat nyt Meivis ja Elvis. Elvis on tuo sorsan näköinen ruskean harmaa viralliselta rodultaan Khaki Campbell -ankka. Ankaksi se on varsin pienikokoinen, ketterä ja sulavaliikkeinen. Meivis taas on rodultaan myskiankka - tai myskisorsa, muscovy duck - minua edelleen vaivaa tuo ankan ja sorsan ero, mistä en ole perillä vieläkään.
Joka tapauksessa, Meivis on väriltään valkoinen ja koivet ovat keltaiset. Se kävelee vaappuen ja kömpelösti kuin ankka. Se liikkuu paljon vähemmän kuin kumppaninsa. Rakensin sille olopaikaksi puun siimekseen tuon kuvassa näkyvän savimajan. Siellä on myös ruohoa pesätarpeiksi. Vielä ei ole Meivis muninut. Taloon tullessan se pyöräytti yhden hätämunan vanhasta varastostaan. Elvis hieman pelkää uutta tyttöystäväänsä. Se mieluummin katselee aidan tai verkko-oven läpi kanoja ja himoitsisi päästä lähempään kontaktiin niiden kanssa. Ajateltiin, että ehkä Meivis on liian iso hänelle. Annetaan kuitenkin ajan kulua ja katsotaan, miten yhteiselo lähtee käyntiin.
Kuun puolivälissä oli Nancyn syntymäpäivä. Kävimme sen kunniaksi päivän mittaisella risteilyllä suurilla valliriutoilla. Ajoimme vesibussilla tunnin verran merelle, jossa pysähdyimme sukeltelemaan ja uimaan vihertävän sinisessä lämpimässä merivedessä. Ihailimme pohjan korallimuodostelmia sekä sukelluslasien että lasipohjaisen veneen pohjan läpi. Tulipahan ainakin nähtyä aavistus riutoista, vaikka näin lähellä mannerta suurin osa koralleista ovatkin kuolleet harmaaksi massaksi. Alla ensin kuva siitä, mitä turistimainokset antoivat meidän odottaa näkevämme ja sitten sitä, mitä todellisuudessa näimme.
Sanottakoon kuitenkin, että oli se jonkinlainen elämys kuitenkin päästä keskelle tuollaista hämärää maailmaa. Myös snorklaaminen pää pinnan alla oli ihan mukava kokemus. Laitesukellustakin olisi voinut kokeilla, mutta se jääköön hamaan seuraavaan kertaan.
Olimme kaupungissa viiden aikoihin iltapäivällä. Ajoimme erään koulun voimistelusalille, jossa oli alkamassa fijiläisten kansallispäivän kunniaksi järjestetty juhla. Fiji on Tyynen meren saari Australiasta itään päin, melkein idän ja lännen rajalla. Väestö siellä on tummaihoista, lähinnä kait intialaisperäistä. Ruoka ei ollut hyvää eikä musiikki päässyt oikeuksiinsa surkean äänentoiston takia, joten lähdimme äkkiä pois.
Meitä ajoi kotia kohti myös pieni possuminpoikanen, jonka olimme löytäneet vilkkaalta ajotieltä hortoilemasta. Toimme possumin kotiin ja aloimme etsiä internetistä hoito-ohjeita. Aluksi ruokimme sitä lämpimälleä hunajavedellä, mutta seuraava päivänä kävimme ostamassa eläinkaupsta jyrsijöille tarkoitettua laktoositonta maitojauhetta. Siitä lähtien possumi on otettu pari kertaa päivässä pienestä kissan kuljetushäkistä ja se on saanut tuttipullosta erikoismaitoaan. Se nukkuu pienessä kangaspussissa, jonka on tarkoitus jäljitellä emon pussia. Possumihan on yksi australian monista pussieläimistä. Se on aikuisena noin kissan kokoinen puissa öisin kiipeilevä ja kukkapenkin kukat syövä jyrsijä. Se pesii mielellään talojen välikatoissa ja muissa rakenteissa, jonne se pääsee piiloutumaan. Syönnin jälkeen Nancy kakattaa possumin pyyhkimällä sen takapuolta märällä rätillä.
Opimme, että löytöpossumi ei enää sovellu vapauteen, vaan meidän täytyy pitää siitä huoli sen koko elämän ajan. Olen ryhtynt rakentamaan sille kanatarhan vieressä kasvavan ison puun ympärille ulkohäkkiä. Sinne se muuttaa kunhan kasvaa ja oppii syömään marjoja, hedelmäiä, eukalyptuksen lehtiä ja erilaisia kukkia. Kyllä se niitä jo syö, mutta ei tahdo saada niistä tarpeeksi irti kun sen hampaat ovat vielä niin pienet.
Kissat ovat viihtyneet sisällä sen jälkeen kun tuli verkko-ovet. Misu ja isot kissat tulevat jo paljon paremmin toimeen keskenään. Maxi-koira söi taas kanan, sen keväällä hautoneen mustan emon. Sen poikasista yksi annettiin Dannylle ja kaksi on vielä meillä nyt jo täysikasvuisina.
Jälkeen päin lisättyä videota possumista:
Kommentit
Lähetä kommentti