2020 tammikuu - veto poissa

•  Tammikuun 2920 kuva-albumi  Googlen kuvapalvelusta.  
• Joulukuun 2019 kirjoitus meni uusiksi, siksi, että puhelinsovelluksen käyttö sotki asettelun pahanpäiväisesti.  Laitoin myös joulukuun vauvavideot jakoon vasta nyt tammikuussa. 
• Videota tammikuulta 2020. Kamerasta otettu ja Youtubeen melkein leikkaamattomana ladattu. 

Tammikuu on ollut kotona olemista ja jonkinlaista väsymystä. Jooga on jäänyt tauolle. On kuuma, veto poissa. Yöllä toki lämpätila laskee jopa 21 plus-asteeseen. Ei ole satanut, mutta silti kevät on alkanut. Se näkyy siitä, että puutarhaan kylvetyt siemenet itävät hyvin ja vanhemmatkin kasvit tekevät uusia lehtiä ja kukkivat tähän aikaan vuodesta.

Kevään juhla, vuoden suurin juhla on edessä. Tammikuun 25. alkaa uusi vuosi kuukalenterin mukaan. Se tunnetaan nimellä Kiinalainen uusi vuosi, Vietnamissa nimellä Tet. Poikani Erikin syntymävuosi Sian vuosi vaihtuu Rotan vuodeksi. Täällä Tet on paljon suurempi juhla kuin olivat joulu ja uusi vuosi joulukuussa.

Jouluna me  kuuntelimme joululauluja suomeksi ja englanniksi. Nyt kuuntelemme Uuden Vuoden lauluja sekä kiinaksi että vietnamiksi.



Vietnamissa Kiina ja kiinan kieli eivät ole kovinkaan suuressa huudossa. Minulle ovat edelleenkin lähellä sydäntä. Muutin Suomesta Singaporeen 18 vuotta sitten tammikuussa 2002. Siellä kuulin tätä gog xi, gog xi ni ya -laulua joka paikassa, koska oli tulossa Kiinalainen Uusi Vuosi (CNY paikallisesti ilmaisten). Tämä laulu tuo mieleen erittäin voimakkaat Singaporeen liittyvät tunteeni vieläkin. Ne ovat jopa vaoimakkaammat kuin yksikään suomalainen joululaulu on koskaan herättänyt. Siksi haluan välittää tämän laulun myös lapselleni.

Ehkä lapseni, jos hän niin haluaa, saattaa opiskella jopa kiinan kieltä hieman vartuttuaan. Se on täällä jättimäisen Kiinan naapurissa, eikä niin kaukana myöskään Taivanista, todella tärkeä kieli osata. Sen taito avaisi paljon isompia mahdollisuuksia kuin esimerkiksi suomen kieli, jota niin monet ovat yrittäneet meille tuputtaa.  Toki suomi on tärkeä toisessa mielessä: se on minun äidinkieleni ja muistojeni kieli, kieli, jota kuitenkin parhaiten osaan. Aion osia siitäkin välittää pojalleni, mutten arjen käyttökielenä.  Ihab samalla tavalla haluan välittää hänelle myös ainakin pienen osan joulua sellaisena kuin minä olen sen oppinut tuntemaan.

 Joulukuussa 2019   olin poissa kotoa liki puolet kuusta. Asiaan liittyvä blogikirjoitus on edellenkin keskeneräinen, mutta silti näkyvissä. Mitä sitä turhaan panttaamaan ja ottamaan paineita. Minä kun en ole millään tavalla sometähti enkä blogivaikuttaja, joten ei tätä  niin vakavasti tarvitse ottaa.

Kävin joulukuussa enin pikaisesti Saigonissa laulamassa joululauluja, sitten heti perään uudelleen Saigonissa lentämässä Taiwaniin. Reilun viikon kuluttua palasin takaisin Saigoniin, sitten joulun jälkeen matkustin taas Saigoniin, josta samana päivänä sinne vuoristoalueelle, josta olimme muutama kuukausi aiemmin muuttaneen takaisin Mekong-joen suistoalueelle  Duc Trongissa, lähellä Dalatin lentokenttää, osallistuin hyvän ystäväni häihin. Vietin myös pari päivää ja yötä Dalatin kaupungissa. Siellä otin myös vastaan uuden vuoden - unessa kuten tavallista.

Vuoden ensimmäisenä aamuna mietin, että miten sitä päivänsä kuluttaisi ennen illan bussimatkaan etelään.  Jätin matkatavarani vielä hotelliin säilytykseen ja lähdin kävelemään kaupungille. Melkein heti tuli puhelimeen viesti, jossa aiemmin tapaamani ranskalaispariskunta pyysi minua seurakseen seutukunnan korkeimmalle vuorenhuipulle.  Lang Biang on 2167 metriä merenpinnasta, kun Dalatin kaupunki on noin 1500 metriä.

Yritimme ottaa sinne ensin bussin, mutta arvelin, ettei sellaista ole vaan täytyy käyttää taksia. Otimme Grab-auton, joka ajoi tuon 14 kilometrin matkan. Hintaa sille tuli ehkä kolme euroa per henkilö.

Pidän taivaanrannassa siintävistä vuorista.  Siitä en ollut lainkaan varma, pystynkä kiipeämään tuonne huipulle edes sinne vievää tietä pitkin. Kumppanini lähtivät maastopolkua pitkin sinne päin. Minä aseurasin aluksi mukana, mutta, koska minun oli näköni takia vaikea löytää jalansijaa, käännyin takaisin ja lähdin kävelemään tietä pitkin.

Tämä on turistipaikka, ja tusiteille myös myydään palveluja.  Portilla täytyy ostaa lippu alueelle. Mahdollisuus olisi myös saada kyyti maastoautolla mäkeä ylös: asfaltoitua mutkaista tietä, joka paikoin on hyvinkin jyrkkä.

Tietä reuvustavat trooppiset mäntymetsät. Niistä lähtee jonkin verran myös männyn tuoksua. Se on yksi niistä tiuoksuista, joita haluaisin myös kotiini.  Tervaa tai mäntysuopaa pitäisi hankkia... Haaveet ja unelmat pitävät virkeänä.


En jaksanut ihan huipulle saakka, tai minulla ei ollut motivaatiota rääkätä itseäni. Vaikka oltiin liki kahden kilometrin korekeudessa merenpinnasta, tuli välillä kuuma ja sydämestä alkoi ottaa. Minä en ole enää nuori, enkä jaksa enää nuorten perässä. Sen tunnustaminen hämmästyttää välillä itseäni. Ikä ei ole vain numeroita, se on hyvä asenne, mutta todellisuus on vähän toisenlainen niissä tilanteissa kun pitäisi rämpiä vuorenrinnettä ylös tai opiskella uutta kieltä.

Matkalla alas tuli vastaani tuo ranskalaispariskunta. Toivotimme toisillemme hyvät päivänjatkot sen jälkeen kun he kertoivat jatkavansa vielä ylös ja minä kerroin antaneeni jo periksi.

Nautittuani tarpeeksi annoin itselleni luvan kääntyä takaisin  mutkaista ja mäkistä tietä alas. En ollut vielä ihan rättiväsynyt, joten voimia jäi myös alamäkeen kävelyyn. Se ei ole paljoa helpompaa kuin ylämäkkeenkään meno. Onneksi se  jarruttelu kuitenkin kuormittaa eri lihaksia.

Tulin levähdyspaikalle, join kahvit ja vietin puolisen tuntia hierovassa tuolissa. Aiemmin en ole ollut kovin suuri hiernoonan ystävä, mutta joulukuussa opin Taivanissa, että selän stimulointi, ehkä enemmän akupisteiden kuin lihasten, on yksi hyvä tapa edistää terveyttä. Ja tuntuihan se ihan rentouttavalta.

Vieressä olii myynnissä kuaniita puuesineitä, mutta tällä kertaa tyydyin vain katselemaan niitä.

Lähdin kävelemään kohti kaupunkia aikomuksena ottaa jostakin sopivasta paikasta mopotaksi. Yllätyksekseni löysinkin keskustaan menevän bussin ja hyppäsin siihen.

Napsin muutaman panoraamakuvan tästä eurooppalaistyylisestä kaupungista kävellessäni kohti iso bussiasemaa.   Aikaa oli vielä runsaasti, joten päätin poiketa kahvilla brittiläis-australialaisen tuttuni kahvipaikassa.  Hänen itsensä tiesin olevan poissa maasta, mutta kahvila oli auki, ja sen työntekijä oli aamulla toivottanut minut tervetulleeksi, kun olin kaupungin Facebook-ryhmässä kysellyt mukavaa ohjelmaa päiväksi.

Olin käynyt paikassa pari kertaa aiemmin. Silloin olin pettynyt kahviin, joka oli muovisuodattimen läpi laskettua tavallista vietnamilaista kahvia, jota tarjottiin jääkaapikylmän soijamaidon kera.  Kylmä maito kuumassa kahvissa paakkuuntuu ja jäähdyttää kahvia liikaa. Minä itse keitän kahvini mutteripannulla, vaikka en espresso-vahvuista teekään:  60% arabicaa ja loput robustaa tai jotain muuta  ruskeaksi vaan ei mustaksi paahdettuna ja suodatinkarkeuteen jauhettuna ellei ole saatavissa hienommaksi jauhettua. Useimmiten ei ole. Eikä minulla ole kotona kunnon kahvimyllyä. Joku halpa oli joskus, mutta eisillä saa espresso-jauhatusta.  Ruokakaan ei edellisen käyntini aikana viime vonna ollut kaksista. Päätin kuitenkin mennä.

Nyt yllätys oli todella positiivinen. Koko paikka oli muuttunut eduksi. Listalla oli paljon länsimaista miellyttäviä herkkuja, ja kaikki vegaanista. Takahuoneessa oli myös kahvin paahtamiseen ja jauhamiseen soveltuvat koneet. Listalla oli kaikenlaisia kahveja, mm. kylmäuutettuja.  Otin sellaisen ja lisäksi burriton.  Nuori tyttö ja poika, paikallisia, olivat odella ystävällisiä ja avuliaita.

Kävelin vielä pouolisen tuntia bussiasemalle, josta ylbussin oli määrä lähteä Can Tho -nimiseen kaupunkiin Mekong-joen suistossa.  Lipputiskillä en tahtonut saada lippuani vaikka olin esittänyt hotellivirkailijan kirjoittaman varauslapun. Vasta kolmannella luukulla onnistui. Siellä oleva virkailija puhui myös hyvää englantia, joten hän kykeni selvittämään minulle ongelman syyn: hotellivirkailija oli puhelimessa ilmoittanut väärän huoneen numeron, hän kertoi.   Tilannetta ei auttanut sekään, että makuupaikan numero oli kirjoitettu minulle lappuun samoin kuin hotellin puhelinnumero, josta tailus oli tehty.

Sain lippui, ja minulla oli vielä runsaasti aikaa.  Katselin odotussalissa olevia erittäin runsitaita joulukoritsteluja, jotka olivat vielä paikallaan.  Bussiyhtiö oli panostanut tänne, missä liikuu runsaasti ulkomaalaisia.    Myös Saigoniin liikkuviin busseihin on panostettu. Ne ovat niitä VIP-tyylisiä "Limusiisenja" kuten niitä mainostetaan. Isommat looshit ja paljon paljon enemmän yksityisyyttä.

Tämä bussikin meni Saigoniin, mutta ei pysähtynyt siellä, ja tällä vuorolla näytti matkustavan enimmäkseen paikallisia.

Kuuntelin bussissa äänikirjaa, en muista mitä. Muistan, että välillä joku vauva itki. Muistan yhden pysähdyksen, jonka aikana kävin vessassa.  Sitten muistan toisenkin sen joka on täältä meiltä noin sadan kilometrin päässä. Jos minulla olisi moottoripyörä ja voisin ajaa sitä, olisi niin helppo käydä Dalatissa tällä bussilla: ajaa vain sinne pysähdyspaikalle ja ottaa tämä bussi. Tai voisihan sinne tietysti ottaa toisenkin bussin täältä ja vaihtaa siellä, mutta täkäläisen hinnoittelun takia se ei ole järkevää. Täällä lipun hinta ei määräydy ainakaan pelkästään kilometrien mukaan vaan provinssin rajojen. Tämä pysähdyspaikka on eri provinssissa, joten lippu sinne on saman hintainen kuin Saigoniin.

Olimme Can Thossa vähän liian aikaisin: jo aamuneljältä, kahdeksan tunnin matkan jälkeen.  No, eihän se minulle kovin aikaisin ole. Usein olen kotonakin jo siihen aikaan hereillä ja tekemässä aamulenkkiä Mimi-koiran kanssa, tai tehnyt sen jo.

BigC-tavaratalon aukeamiseen oli neljä tuntia ja vielä pimeä. Kävelin pitkän matkan sitä kohti ja istuin Mekong-joen varrella katsellen maisemia.  Onneksi joen rannalla olivat hyvät kävelytiet ja myös penkkejä istuskeluun.

Seitsemän jälkeen olin jo lähellä keskustaa, ja löysin hyvän aamiaispaikan: kahvila kasvisravintolan yhteydessä. Söin täytetyn pienen ranskanleivän täytteillä. Tämä banh mi on hyvin suosittu aamiainen Vietnamissa. Tilasin myös kahvin ja kuuman soijamidon. Kahvia soijamaidolla ei voi tilata. Eivät ne paikallisissa kuppiloissa sitä ymmärrä, miksi joku haluaisi kahvinsa niin.

Vaimo perheineen olivat lähteneet jo seitsemältä kotoa veljen kaverin vuokra-autolla: minibussi, johon mahtui 8 henkeä.  Heidän oli määrä tulla BigC-tavarataloon hakemaan minua.   Minä tein siellä ostoksia: lisää siemeniä puutarhaan kylvettäväksi, ruoka-aineita, joitakin taloustavaroita, joita en täältä lähempää löydä. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, etten juuri nyt muista sen tarekemmin, mitä sieltä ostin.

En tiedä, tunsiko Erik enää isäänsä kun ostosteni jälkeen tapasimme kaupan pihalla. Lähdimme autolla ajamaan kohti sukulaistaloa.  Se ei ollutkaan kaupungissa eikä sen liepeillä vaan noin tunnin ajomatkan päässä Can Tho:n provinssissa.  Ajoimme kuitenkin kohti kotia, joten siitä ei sinänsä ollut harmia.

Viimiset metrit vaimon isän äidin ja veljen kotitalolle ajoimme metallisella moottoriveneellä.  Olisi sinne päässyt tietäkin pitkin, mutta kierrosta olisi tullut runsaasti.

Pieni sukulaistyttö oli kovasti Erikin perään.

Vaimon isän sukua eli Erikin äidin puolen isoisän sukua Mekongin suistosta läheltä Can Thon kaupunkia.

Iltapäivällä ylitimme joen ja ajoimme kotiin.  Hyvin paljon on siltoja rakennettu ja paranneltu viime vuosina, mutta silti edelleen ovat lossit ja lautat käytössä.

Kotona minua odotti vanha tuttu puutarhatyömaa.  Paljon on vielä tehtävää ennen kuin tulvavedet taas housevat noin 8 kuukauden kuluttua.

Nyt olen työskennellyt vähemmän puutarhassa, nukkunut enemmän ja pidempään. Silloin kun herään aikaisin teen pidempiä kävelylenkkejä koiran kanssa. Yritän myös ottaa aina vähintään muutaman juoksuaskeleenkin.  Edelleenkin varhaiset aamuhetket ovat minun parasta aikaani. Täällä niitä vain haittaa se, että muutkin ovat liikeellä hyvissä ajoin, joten sitä omaa rauhaa on vaikea löytää.  Sitä löytyy vain puutarhamajani tienoilta, jossa puurran yksinäni kuunnellen äänikirjoja.

Olen ostanut vaimon enolta hänen kompostoimaansa ja kuivaamaansa puutarha-ainesta, jota käytän siihen kun istutan siemeniä ruukkuihin.

Tuonne maalle niitä ei vielä voi istuttaa, kun täytyy ensin kunnostaa penkereet niin etteivät tulvavedet veisi niitä mennessään.

Amarantteja (revonhäntiä, Amaranthus-sukua) ja muita lehtivihanneksia, papuja. Niitä olen istuttanut. Myös kukkia.

Välillä mietin, että mitä sitten jos syyskuun tulvat vievätkin kaiken tekemäni työn hukkaan.

Liki kolmeen kuukauteen ei ole satanut. Riisi silti kukoistaa vihreänä. Se lienee korjagtavissa maaliskuun alkupuolella.

Olen ripustanut kukkapurkkeja puiden väliin sitomiini rankoihin. Tässä paikassa on viileämpää, eikä kaikille kasveille ehkä riittävästi valoa, mutta kokeillaan nyt näin.

Erik se kasvaa ja oppii jatkuvasti uutta.  Hän täytti kolme kuukautta kuun puolivälissä.

Tammikuun 25. alkoi uusi kuuklaneterin vuosi kun sian vuosi vaihtui rotan vuodeksi. Tällä seudulla viljellään paljon kukkia tuota juhlaa varten.

Kaupoissa ja muualla on runsaasti koristeita.

Kolmikuukautinen vauva ei vielä pysty näkemään värejä eikä näköaisti ole muutenkaan täysin kehittynyt. Silti pyrin tarjoamaan hänelle myös visuaalisia virikkeitä.

Vietnamilainen isoäiti osallistuu mielellään pojan elämään ja auttaa hänen hoitamisessaan.

Vietnamilaisena uutena vuotena, tet, Erik sai muutaman rahakuoren. Ne ovat vähän kuin joululahjat Suomessa.

Tuon juhlan aikaan kävi myös paljon vieraita.

Tämä 29-vuotias vaimon serkku oli todella innoissaan Erikistä. Taustalla näkyy tet-juhlan symboli eteläisessä Vietnamissa: keltakukkainen aprikoosipuu. Paria viikkoa ennen juhlaan sen kaikki lehdet riivitään pois, jotta se kasvattaisi uudet lehdet ja kukat kevään juhlapäiviksi.

Syömistä, juomista, maljojen kilistelyä, sukulaisvierailuja, kovaäänistä karaokelaulua. Sitä on tet-juhla täällä.

Mimi-koira käy mielellään tutkimassa takpihalla ja riisipellon laidaslla. Hanhillakin on poikaset niin kuin ankoilla ja kanoillakin. 

Mutta toki edelleenkin käymme myös muualla kävelyllä. 

Yleensä silloin kun Erik on parhaassa vauhdissa, ei ole kamera paikalla, mutta joskus sentään saadaan jotakin talteen. 

Vanha ystäväni kävi kylässä. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa jo 6 vuotta sitten toisella Vietnamin-reissullani.  

Loppukuuta kohden se vetokin alkoi palailla, mutta olkoon silti tuo alkuperäinen otsikko.
Helmikuussa en suunnittele matkustavani mihinkään, enkä myöskään toivo vieraita maailmalta, sillä täällä Vietnamissakin, ihan niin kuin Suomessa ja muuallakin varaudutaan Kiinasta leviävään koronavirukseen.

En taida olla riittävästi hehkuttanut isyyden autuutta?  Kaikkia niitä tunteita on vaikea pukea sanoiksi. Onneksi sen on tehnyt Juicw Leskinen kirjoitettuaan Olli Lindholmin tilauksesta kappaleen Ihmisen poika .  "Me sinut tehtiin, sä meidät loit ...".