torstai 31. tammikuuta 2002

Tammikuu 2002 - Euro tuli ja Timo meni - Rastilasta Singaporeen


Tässä erillinen albumi tammikuun 2002 kuvista   (Googlen kuva-albumi)


  • 27.1.  Lähtö Helsingistä Nurmijärven kautta lentoasemalle.   Viimeinkin. Lähtöpäivää oli odotettu koko alkuvuosi. Asia oli kiinni siitä, miten nopeasti Singaporen viranomaisilta tulisi työlupa ja sitä myötä viisumi.  Kaikki oli jo valmista, joten neljän päivän varoitusajalla saatoin lähteä.  Tosin siinä oli viime hetken jännitystä mukana, koska aluksi ei firmalta tahtonutkaan löytyä rahaa lippujen maksamiseen  Myöskään hotellia ne eivät olleetkaan valmiita maksamaan, vaan sse piti tehdä itse. Tosin erään hotellin kanssa oli neuvoteltu alennus.




    Nettisivuillani kirjoitin:
    27.1.2002. Helsinki-Vantaan lentoaseman uusimmalta puolelta lähdettiin sunnuntaina 27.1.2002 kymmenen jälkeen illalla. Siitä on vasta 9 päivää, mutta olen jo unohtanut, miten kylmä silloin oli. Enkä silloin osannut kuin kuvitella olevani 13 tunnin kuluttua lämpimässä toisella puolella maailmaa. Matka-asu, musta pikkutakki, mustat reisitaskuhousut, musta kauluspaita ja mustat kengät olin ostanut edellisenä päivänä. Tulos osoittautui tyylikkäämmäksi kuin osasin kuvitellakaan. Vaatekaupoissa osoittautui ongelmaksi edelleenkin sopivan koon löytäminen. Nyt oli vaikea saada tarpeeksi pieniä vaatteita. Tiesin, että Aasiassa asia on toisin.  
  • Finnairin lento ennen Bangkokin välilaskua oli kammottava: lentävä sikala. Siellä oli suomalaisen mistenlehden lukijamatkalaisia, jotka vetivät pään täyteen ja sitten alkoivat retostella sillä, mitä aikovat tehdä 12-vuotiaiden poikien ja tyttöjen kanssa. Loppumatkasta niitä sai työnnellä kauemmas, etteivät syliin olisi tunkeneet.
    Bangkokissa tehtiin välilasku, ja se oli ensimmäinen kerta kun astuin Aasian kamaralle. Tosin se oli vain lentokoneen transit-alueella, jossa ystävällinen Thai-henkilökunta ohjasi minut tupakkahuoneeseen. Siellä koin ensimmäistä kertaa kostean lämmön taviaallisen hivelyn. Se tuntui suuremmoiselta.  Olin Suomessa jo melkein onnsitunut lopettamaan tupakanpolton, mutta aina välillä se taas riistaäyty käsistä. Ja nyt Singaporessa se sitten oli riistäytyvä todella. Ulkosalla kun oli niin kiva istua ja poltella.

    Nettisivuillani kirjoitin tuolloin:
    28.1.2002. Runsaat kymmenen tuntia myöhemmin. Oltiin juuri noustu ilmaan Bangokin välilaskun jälkeen. Siellä olin pyytänyt päästä käymään tupakkahuoneessa ja siihen suostuttiin hyvin ystävällisesti. Minulle neuvottiin reitti ja hymyilevät Thaitytöt vartioivat sitä koko matkan pituudelta tiedottaen toisilleen radiopuhelimella. Tuntui siltä, että puolet lentokenttävirkailijoista oli ottanut sydämenasiakseen, että Mr. Hämäläinen pääsee käymään tupakalla. Osasivat jopa lausua sukunimenikin ihan oikein. Minä olin jo valmiiksi sekaisin koko matkan ajan vieressäni örisevästä juoppolaumasta. Yön aikana oli ollut hyvin vähällä etteivät olleet oksentaneet päälleni. Onneksi ne olivat jääneet Bangokiin (aavistin kyllä mille asialle). Nyt kone oli täyttynyt nuorista Aasialaisista. Lienevätköhän olleet Singaporessa opiskelevia thaimaalaisia.  
  • Maanantaina 28.1. saavuin perille. Matkustin yksinäni. Mukana oli 28 kilon matkalaukku, josta suuren osan vei firman työasematietokoneeni, jonka olin pakannut mukaani (ilman näyttöä tosin).  Sen kovalevyllä minulla olivat kätkettynä henkilökohtaiset tiedostoni. Mukana oli myöskin iso kamerajalusta. Vaatteita ja muuta tavaraa ei ollut paljoa: yksi videokamera, yksi digitaalikamera.
  • Lentokentältä otin taksin Harbour Ville -hotelliin. Matkan aikana kerkisi tulla pimeä, joten kellon täytyi olla jotain 18 - 18.30.  Minä en sitä tiennyt, koska olin asettanut rannekelloni väärään aikaan.

    Minä siis luulin yöksi tuota kun lähdin kävelemään hotellin ympäristöön tutkimaan paikkoja. Oli kirkas kuutamo. Sitä vasten läheisen moskeijan minareetti näytti todella lumoavalta. Ilma oli vielä kosten nihkeä, mutta siinä oli myös jo hitunen viileyttä.  Hotellissa olin käyttänyt lämpöpumppua eli ilmastointilaitetta ensimmäistä kertaa elämässäni.
  • 29.1.  oli sitten ensimmäinen työpäiväni firman Singaporen toimistossa. Minulla oli vaikeuksia löytää sinne ja vaikeuksia tilata aluksi taksia, koska en  nähnyt kunnolla.
    Yritin ensin kävellä sinne, mutta käännyn akaisin, kun olin nähyt paikan, jossa on taksipysäkki.

    29.1.2002: Nukuin ensimmäisenä yönä nelisen tuntia ja heräsin kuumaan. Lähdin ulos kävelylle kello viiden jälkeen. Kävin netissä kännykän ja kannettavan tietokoneen avulla. Kyselin hotellin päivystäjältä puoli kahdeksan aikaan, miksei aamiaista jo tarjota vaikka aamiaislipuukkeesa lukee, että taroilu alkaa klo 7.30. Näytin hänelle kelloani, joka näytti varttia vaille kahdeksaa. Hän vei minut hotellin aulan kellon alle ja näytti sitä: varttia vaille kuusi. Selvisi siis, että Suomen talviaikaan aikaero onkin vain kuusi eikä kahdeksan tuntia. Joka tapauksessa oli mukava kävellä hautovassa lämmössä autiossa kaupungissa. Tulipahan heti todistetuksi, ettei täällä todellakaan tarvitse pelätä kulkeä yksin edes keskellä yötä

    Kuva on otettu turistien suosimasta ostoskekuksesta käyttäen laajakulmaa, jota minulle yritettiin myydä digikamerani varustukseksi. Pidän näistä aasialaisista. Ne ovat niin pienikokoisia, että niitä mahtuu tungokseenkin enemmän. Mukava, että aika harvoin törmään itseäni pidempään ihmiseen. Vaatimattomia ja yst ävällisiä. Lullenpa, että niiden kanssa voi ystävystyäkin aika helpolla. Aion yrittää. .

    30.1.2002: Tämäkin kuva tuli räpsäistyä muka laajakulmaobjektiivia testatessa. Muuten näissä kuvissani näkyykin paljon vähemmän ihmisiä kuin näkyy oikeasti. Monissa paikoissa on väkeä tungokseen saakka, varsinkin nyt kiinalaisen uudenvuoden alla. Se on vuoden suurin juhla, ja kaikkialla myydään sitä varten krääsää.

    Matkalla hotellilta toimistolle niin kuin muuallakin oli vain kaunnita yksittäisiä kuvia ei missään järjestyksessä. Näkö ja aivot eivät toimineet lainkaan yhteen niin kuin ne eivät täysin uudessa ympäristössä toimi. Alussa tuoti vaikeuksia jopa suora reitti paikasta A paikkaan B. Eikä suomalainen pää sitäkään hyväksynyt, että täällä voi kysyä tietä keneltä tahansa ja yleensä tulee hyvin ystävällinen vastaus.

    30.1.2002: Jo ennen tänne tuloa päätin, että asunnon pitää olla sellainen, että sen voi hyväksyä kodikseen, ei mikään tilapäinen majapaikka. Siksi kävinkin katsomassa useita. Asunnonvälittäjät tarjosivat ulkomaalaisille sopivia tilavia asuntoja, ei välttämättä kokoonsa nähdeen kohtuuttoman kalliita. Minä olin toivonut asuntoa mahdollisimman korkealta, sellaista, jossa on parveke. Otin kuvia asuntokandidaattien ikkunoista.

    Tämä oli 27. kerroksesta asunnosta, joka oli kallilla alueella ihan meren rannalla. Oli hyvin tuulista, vaikkakin upea merinäköala. Parveketta ei ollut.

    Jalkakäytävät ovat suhteellisen kapeita. Lisäksi täällä on vasemmanpuoleinen liikenne kuten Britanniassa. Autoja on suhteessa väkimäärään vähän eivätkä ne kaahaa, vaan noudattavat likkennesääntöjä ja antavat ystävällisesti tietä jalankulkijoille. Ainoa asia, mihin minun on vaikea tottua on se, että täällä tööttäillään torvella hyvin herkästi, ilmeisesti myös tervehdykseksi ja huvikseen. On vaikea yrittää opettaa itsensä siihen, että vaikka takanani soi torvi, ei se ole merkki siitä, että minä kävelen väärin.

    Työpaikkani on melko keskustassa toimistoalueella talossa, jossa työskentelee muutam tuhat muuta muodollisesti pukeutunutta.

    Takseja on liikkeellä paljon, ja niiden käyttö on edullista. Kyyti maksaa ehkä vain viidesosan siitä mitä suomessa

    Näkymä toimiston ikkunasta satamaan päin. Lieneeköhän Singaporen satama vieläkin suurimpia ja tunnetuimpia maailmassa.

    ltaisin yritin tutustua paikkoihin kulkemalla jalan ja eksyttämällä itseni. Metroakaan en ensimmäisen viikon aikana vielä käyttänyt

    Tämäkin kuva välittää vain osan siitä tunnelmasta, jonka tämän paikan näkeminen pimeässä ja lämpimässä illassa sai aikaan.

Muistoissa

Kirjoitettu  maaliskuussa 2018, jolloin noista tapahtumista on kulunut jo yli 16 vuotta. Olen edelleen tuolla samalla resissulla, jos sitä katsotaan Suomesta lähtemisen kannalta, ja siltä, että löysin Kaakkois-Aasian uudeksi kotiseudukseni.

Vuosi 2002 tuntuu edelleenkin elämäni suurelta käännekohdalta. Se oli kuin uusi aikuistuminen. Uusi syntymä kuulosstaisi jo liian dramaattiselta, joskin se saattoi olla myös sitä.

Fyysisesti näytin nuorelta, parhaalta, mitä ikinä aikuisiässä.  Olin edeltävän vuoden aikana hoikistunut, menettänyt yli 40% painostani. Olin paria vuotta aikaisemmin alkanut ajamaan hiukseni kokonaan pois, koska pälvikalju loisti entistä kirkkaammin johtuen hiusten lunnollisesta tummumisesta. Eivätkä ne hiukset enää kasvaneet, joten oli parempi ajaa pois.

Olin vuonna 2000 jättänyt valtion palveluksen ja siirtynyt töihin yksityiseen yritykseen. Siellä ei mennyt kovin hyvin: en koskaan pystynyt ottamaan paikkaani siinä maailmassa.  Se johti motivaatio-ongelmiin, konflikteihin esimiehen kanssa, joka muutenkin oli tunnettu aggressiivista johtamistavoistaan: Räyhämaha.    Firmalla alkoi menemään huonosti ja minutkin lomautettiin heinäkuussa 2001. Se johti masennukseen, elämänhalun katoamiseen. Olisi voinut hakea mielialalääkkeitä niin kuin huhujen mukaan moni muu teki, mutta sen sijaan pyysin lääkkeitä tupakoinnin lopettamiseen. Kasvissyöjäni oli herännyt henkiin maaliskuisen (2001) tupakkalakon aikana, joten kaiken synkkyyden keskellä oli kuitenkin myös toivoa.  Haaveilin siitä, että voisin muuttaa Kainuun korpeen ja tehdä sieltä käsin etätöitä.  Niitä ei enää vuoden 2001 jälkipuoliskolla ollut, sillä it-ala oli  uusmediakuplan puhkeamisen myötä suoltanut valtavan määrän työnhakijoita.  Tuosta ajasta kertoo mm. Mato Valtosen kirja Noh, sano naakka ku nokka katkes!
Tässä blogissa on myös kirjoitukseni vuodesta 2001.

Vuosi 2001 oli siis vuosi, jolloin tämä suri muutos kypsyi, ja se sitten toteutui vuonna 2002. Kivuton prosessi se ei lainkaan ollut. Singaporeen oli päätetty lähteä jo vuoden 2001 syksyllä. Minä olin aluksi kieltäytynyt, mutta sitten muutin mieleni ja päätin lähteä. Siitä lähtemisestä tein varsin lopullisen eli en vain lähtenyt käymään vaan lähdin olemaan. Myin tai annoin pois liki kaiken maallisen omaisuuteni, asumisoikeusasuntonikin vuokrasin kaverille,

Sitä ennen olin tyhjentänyt asuntoni ja hän oli tuonut sinne omat tavaransa.   Tuo roinan läpikäyminen ja sen päättäminen, mitä tekee millekin menneisyytensä esineelle oli hyvin terapeuttinen ja puhdistava prosessi.  Asuntoni oli mieluisin mitä minulla on koskaan ollut. Olin käyttänyt sen laittamiseen runsaasti rahaa ja aikaa. Ja juuri kun se oli valmis, piti alkaa purkamaan.

Työpaikalla ei ollut kivaa monestakaan syystä. Vielä viikkoa ennen lähtöäni oli epävarmaa, päästäänkö sinne Singaporeen vai ei. Ulosottomies taisi melkein jo kolkutella firman ovella, joten kukaan ei tiennyt, mistä saadaan rahat lippuihin silloinkaan kun kuun puolivälissä tuli teto, että Singaporen työministeriö on myöntänyt meille työluvat.

Lentomatka Finnairin reittilennolla Helsingistä Bangkokin kautta Singaporeen tammikuun 27. päivä vuonna 2002.  Se oli hirvein lento, mille olen ikinä osallistunut: lentävä sikala. Iso ryhmä suomalaisia miehiä veti päänsä täyteen sikaili koneessa.

Saapuminen Singaporeen oli lämmin ja hellä kokemus.
Työpaikalla ei edelleenkään mennyt kaikki hyvin, mutta sen vastapainoksi muuten kyllä meni.
Olin netistä saanut paikallisen ystävän, joka auttoi minua sopeutumisessa.

Tammikuun viimeisenä päivänä en vielä ollut muuttanut asuntooni vaan asuin hotellissa, mutta paikka oli jo katsottuna ja neuvottelun alla.







tiistai 1. tammikuuta 2002

Vuosi 2001

Tässä loppuvuodesta 2015 tehty äänite siitä, mitä musistin vuodesta 2001 14 vuotta myöhemmin. Alunperin Soundcloud-julkaisuna ilmestynyt äänite tehty youtube-videoksi vuonna 2017.


Vuosi oli iso käännekohta elämässäni.  Muutuin fyysiesti liki 40 kiloa. Henkisesti vuosi oli aika raskas johtuen työpaikan ongelmista: yt-neuvotteluista, lomautuksesta, työn jatkumisen epävarmuudesta. Sitten tuli tieto pelastuksesta: meidät siirretään Singaporeen, ja halukkaat pääsevät sinne töihin. Aluksi en halunnut lähteä, vaan olisin halunnut Paltamon Kivesjärvelle. Muutin kuitenkin mieleni parin ystävän taivuttelun säestyksellä.   Positiivista oli orastava uusi: olin päättänyt lopettaa tupakanpolton ja ryhtyä kasvissyöjäksi. Ne kumpikaan eivät vielä olleet onnistuneet, mutta hyvällä alulla olin.



Tämä kaikki liittyi siihen isoon myllerrykseen tietotekniikka-alalla. Mielenkiinto oli siirtynyt mobiililaitteisiin ja niiden sisältöjen tuottamiseen ja markkinointiin.  Oli Mato Valtosen ja Pekka Palinin ja muiden Wapit, joka  kuitenkin meni konkurssiin.  Kovasti haettiin sitä, minkä sitten ratkaisi älypuhelinten tulo ja niiden kytkeytyminen suoraan internetiin. Ennen sitä, työnantajani  OpenMobile Corporation  yritti ydhistää sisällön tuottajat ja operaattorit ja käyttäjät maailmanlaajuiseen verkkoon käyttäen Opensource-yhdyskäytävää nimeltään Kannel.  Projekti sai suurta huomiota kansainvälisesti, koska se sai miljoonarahoitusta suurilta amerikkalaisilta rahoittajilta, mm. Disneyn perheen omistamalta Shamrockilta.  Mukana olivat Pekka Palin, Nokia Aasian entinen toimitusjohtaja Thomas Zilliacus, Pekka Tarjanne ja muita .... näkyvät kuvassa yllä. Se on yrityksen lehdistölle jakama kuva vapaaseen levitykseen.



Silloin puhuttiin myös paljon uusmedia-alan työntekijöiden jaksamisesta.  Työtahti oli kova ja unelmat suuret. Tosin ei ollut mitään selkeää ohjetta tai käsitystä siitä, miten ne saavutetaan.  Kaikki oli uutta, hinku oli kova.



Noh, sano naakka ku nokka katkes : ihmeelliset seikkailuni uusmediamaailmassa

Valtonenkin kirjassaan puhui siitä, miten monet kävivät mielialalääkkeillä. Minä en niitä koskaan hakenut.  Ehkä olisin jossain vaiheessa tarvinnut, en tiedä.   Moni työntekijä katsoi kateellisena kadun varteen parkkeerattua Rytsölän Lamborghinia, vai mika kallis urheiluauto se olikaan. Minä olin nähnyt sen jo Hakaniemessä Juttutuvan edustalla monesti kun kävin siellä syömässä myös vapaa-aikanani kaverini kanssa.  Työkaverilla oli unelma ja esimerkkejä sen toteutumisesta: miten jotkut olivat rikastuneet ostamalla optioita ja sitten realisoimalla ne osakkeina. Uusmediassa liikkui iso raha. Jotkut uneksivat, että voisivat jättää Suomen, muuttaa trooppiseen paratiisiin ja lopettaa työtneon.   Olisinko minä, joka en tuollaisiin unelmiin uskonut, nyt jälkeen päin ainoa, joka pääsi hyvin lähelle sitä. Tosin en ole millään optioilla enkä muillakaan keinoin taloudellisesti rikastunut, henkisesti kyllä.  Löysin toisen tien pois palkkatyön ja oravanpyörän orjuudesta.





Singapore on pikkuruinen saarivaltio Malakan niemimaan kärjessä, Kaakkois-Aasiassa.  Se kuului aiemmin Brittiläiseen kansanyhteisöön. Malesia itsenäistyi siitä 1963, ja Singapore oli osa Malesiaa. Se kuitenkin itsenäistyi omaksi valtiokseen vuonna 1965.

Tässä Wikipedia-artikkeli Singaporesta



Minä asuin Itä-Helsingissä, Vuosaaressa, osoitteessa Meri-Rastilan tie 11 A 6.  Se on paras paikka ikinä, missä olen asunut. Olin isolla työllä ja vaivalla laittanut asuntoni mieleisekseni kunnes sitten kun se oli valmis, piti ruvat purkamaan kaikki.   Jostain syystä, jota en itsekään tarkkaan tiedä, ehkä se oli sisäinen "vaisto" tai vahva intuitio, tiesin, että en voi palata Singaporesta takaisin samoihin oloihin. En edes halunnut tehdä niin.

Fyysinen muutos, raju painon pudotus, yli 40 kiloa Maaliskuusta 2001 toukokuuhun 2002. Pysyvä se ei toki ollut, vaan kaikki tuli lähes kokonaan takaisin vuoteen 2004 mennessä. Siitä lähtien se on ollut yhtä taistelua ja sahaamista niin kuin monilla muillakin sukulaisilla isän puolelta. 

Singaporeen lähdin suomalaisittain hoikkana 27.1. 2002.  Siellä olin normaalikokoinen, oli helppo löytää vaatteita. Sikäläinen S-koko sopi minulle. Pääsin jopa naimisiin!   



Tyylikäs ja käytännöllinen nörtin koti. Iskun Multiplan-hyllyistä olin rakennellut baaritiskin näköisen työpoisteen, jonka sisään pystyin upottamaan kaiken tietotekniikan. 


Minulla oli myös televisi, joka oli liki aina auki kun olin kotona. Televisiosta oikealla oli paveke, jolla kävin tupakalla silloin kun en yrittänyt lopettamista.  Kuvaajan takana on pieni eteinen ja siitä menee ovi isoon kylpyhuoneeseen, vessa on erikseen ihan ulko-ovea vastapäätä.  Kylpyhuoneesta meni ovi saunaan, joka oli todella ahkerassa käytössä. Talo oli hyvin hiljainen, naapureita en tavannut juuri koskaan. Pihatalkoiden aikaan piilottelin sisällä enkä edes parvekkeelle uskaltautunut. 


Vuoteen 2001 liittyivät myös USA:n New Yorkissa tapahtuneet terrori-iskut, joissa World Trade Centerin kaksi pilvenpiirtäjätornia romahtivat ja noin 3000 ihmistä kuoli. Se oli iso uutinen myös Suomessa. Parin päivän päästä myös tuossa pihalla olleeseen lipputankoon pantiin lippu puolitankoon.  Työnantajani liikekumppanin edustaja menehtyi myös iskuissa. Ne jollain lailla säestivät sitä kaaosta, jonka lomautukset ja työn jatkumisen epävarmuus olivat aiheuttanet. 


Kun olin vastannut myöntävästi tarjoukseen lähetä Singaporeen, ostin viimeinkin sen digitkameran, josta olin pitkään haaveillut.  Videokameroita minulla oli ollut jo vuodesta 1998 lähtien.  Sony Cybershot P50 on kamera, jolla kuvani otettiin, monet näistäkin. Se oli minulle vuoteen 2005 saakka, jolloin se hajosi, ja kuvia kertyi yli 20 000. 


Olin harrastanut avantouintia jo teini-iässä Perttelin Varvojärvellä, nykyisen Salon kaupungin alueella. Osana ryhtikampanjaani päätin myös aloittaa avantouinnin, koska lähistöllä sijaitseva Rastilan leirintäalue tarjosi siihen hyvät mahdollisuudet.  Se oli ihan sauvakävelylenkkini varrella. Yleensä kiersin vartiokylänlahden kaksi tai kolme kertaa. 


Avantouinnin loetin tammikuussa 2012 vähän ennen kuin tuli lähtö Singaporeen. 


Näitä kuvia katsellessa tulee ikävä tuota asuntoa.  Nyt tuntuu siltä, että siellä oli kaikki juuri niin kuin pitikin. Mutta enhän minä voi katua Singaporeen lähtöä. Sitä kautta elämäni sai kokonaan uuden suunnan. 

Joskus kävelin myös Uutelaan, joka on myös Vuosaaressa. Siellä piti Skatan tilaa Miina Äkkijyrkkä, taiteilija joka oli kuuluisa lehmäteoksistaan. Hän piti tilan pihalla myös kyyttöjä, vanhaa suomalaista karjaa, joka kestää hyvin pakkasta.  Jossain vaiheessa Helsingin kaupunki hääti hänet pois tilalta, mutta silloin minä taisin asua jo Australiassa.



Ajoin metrolla keskustaan Mikonkatu neljään, jossa toimistomme oli. Siellä oli siainnut parikymmentä vuotta aiemmin Nokian pääkonttori. Siellä taisi olla silloin myös Kari Kariamon työhuone. Kairamohan teki itsemurhan joulukuussa 1988. Siitä puhu paljon kaverini Salmisen Pekka, jonka kanssa olimme muuttaneet yhdessä Oulusta Jyväskylään. Puoli vuotta myöhemmin Pekka itsekin mitä ilmeisemmin pääti päivänsä. Hän katosi Kreikkaan Santorinin saaren tienoille. 

Kuva kesäkuulta 2000. 

Tammikuulta 2002 helsingissä 

27. tammikuuta 2002 Helsinki-Vantaan lentoasemlla lähdössä Finnairin lennolle Bangkokin kautta Singaporeen. 


Helsingistä Bangkokiin lentokone oli kuin lentävä sikala, anteeksi siat, te ette koskaan käyttäytyisi noin kuin nuo ikäiseni ja vähän vanhemmat suomalaismiehet, jotka olivat koneessa lähdössä erään miestenlehden lukijamatkalle. Pohjakaljat oli varmaan jo otettu ja nyt sitten korkattiin omat pullot jo ennen nousua. Kahdeksan tunnin kuluttua meno oli ihan järkyttävän kuvottavaa. Jos olisin nauhoittanut vierustoverini puheet siitä, mitä hän aikoo tehdä 12-vuotiaiden poikien ja tyttöjen kanssa, se olisi ainakin nykyään jo syytteen alainen asia.  Rymysakki jäi Bangkokiin ja sieltä tuli kyytiin  fiksusti käyttäytyviä ja rauhallisia aasialaisopiskelijoita. Päätin karttaa suomalaisia ja veljeillä vain paikallisten kanssa kun saavun Singaporeen.  



Vajaassa vuorokaudessa -27 pakkasasteesta +35 lämpöasteeseen. Olin innoissani ja onnessani, tosin myös aikaerosta ja tuosta sikalakokemuksesta sekaisin.

Yhtä ihmeellinen oli koko ainakin Singaporessa.  Kitti-kissasta tuli koko sen ison muutoksen symboli, joka elämässäni tapahtui.  Kittin tarinan voit lukea tästä.




Säälitti purkaa Iskun multiplaneista ja muista ostohuoneklauista itselleni sopivaksi viriteelemäni kämppä.   Se koti Helsingin Meri-Rastilassa oli paras mitä minulla on ikinä ollut.  Sen purkaminen oli aluksi raskas prosessi, mutta lopulta siitä tuli nautino, kuin äärirajaurheilua: piti koettaa, miten pitkälle vähän pidemmälle jaksan mennä omaisuudesta luopumisessa. 








Projekti päättyi siihen, että kotini täyttivät vieraat tavarat, jotka olivat muussa järestyksessä kuin minun omassani.


Työpaikalla olin tekemisissä mm. isojen palvelinkoneiden kanssa. Niiden vaatima voimakas ilmastointi teki  minut sairaaksi. 





Painonpudotus alkoi siitä, että ostin vaa'an Itäkeskuksen Anttilasta.  Punnitsin itseni ja mittasin rasvaporsentin parhaimmillaan 2 kertaa päivässä. 


Boris jeltsin-t-paita, joka sen teettäessäni, yhden kappaleen Petterille läksiäislahjaksi, ei silloin mahtunut päälleni. Nyt se roikkui kuin säkki. 








Paljon aikaa kului raknnelmien purkamisessa, tavaroiden myynisessä huuto.netin kautta tai pois antamisessa. Se oli toisaalta ihan mielenkiintoinen valmistautumisrituaali uuteen elämään. 
 

Tallensin tietokoneelle päivittäiset painoni ja painoindeksini. Myöemmin tein sen staunnaisesti.





Tässä vielä erillisessä albumissa vuoden 2001 kuvia (Google photos)