perjantai 1. lokakuuta 2004

Syyskuu 2004. Kahdet hautajaiset - Townsville Australia


 Remonttiuutisilla aloitamme. Viime kuussa kerroinkin, että keittiöön uusittiin ikkunat  tiskipöydän taakse. Remontin teki kaupungin palveluksessa oleva mies vapaa-ajan homminaan. Talon omistaja kertoi, että tänne syrjäkylille on hyvin vaikea saada ketään tulemaan. Siksi on pitänyt odottaa remonttia kuukausikaupalla. Eikä tämäkään mies kerkiä tekemään kuin vähän kerrallaan aina vapaapäivinään. Syyskuun alussa hän kävi sitten laittamassa toisen puolen ikkunat uusiksi. Jälleen poistettiin vanhat puusäleiköt ja vihreästä lasista tehdyt ikkunat. Tilalle laitettiin alumiinikehykset, joissa on läpinäkyvä lasi-ikkuna sekä hyönteisverkko. Ja tottahan toki uudetkin ikkunat ovat vain yhdenkertaiset. Ei täällä muunlaisia näekään.



Eikä seinien välissä tietystikään ole mitään eristeitä, ilmaa vain. No, toki uusimmissa ja kelliimmissa taloissa on eristeet pitämässä kylmän sisällä kesäaikaan.

Tilan vanha emäntä Joy kävi eräänä päivänä tarkistamassa remontin tuloksen, samalla hän ehkä  halusi myös omin silmin todeta, että vuokralaiset ovat pitäneet taloa asianmukaisesti. Joy voisi olla tuollainen perinteinen pohjalainen vanhaemäntä, joka kammaristaan käsin säätää ja määrää sen, mitä talossa tapahtuu ja pitää miesväen nuhteessa ja kaidalla tiellä.     Meillä ei ole hänen kanssaan ollut mitään ongelmia. Päin vastoin, hän on ollut hyvin otettu siitä, että heidän pikku Maxi-koiransa sai sairastaa meillä dingonpuremaansa ja että me muutenkin pidämme siitä huolta. Nyt minä esittelin hänelle puutarhaani hänen kommentoidessaan ja kertoillessaan omista kasveistaan. Ylipainonsa vuoksi hän, niin kuin monet monet muutkin täällä, kärsii selkä- ja nivelvammoista. Liikkuminen on hyvin hankalaa. Minä annoin hänelle lainaksi kävelysauvat (minulla kun on kahdet) ja näytin miten niillä kävellään. Kerroin, että jos ei halua kävellä kahdella voi käyttää vain yhtä kävelykeppinä. Annoin mukaan sauvaan sopivat kumitulpat, joiden avulla sauvan sisäkäyttö ei naarmuta lattioita. Sitten olikin helppo vihjaista tyytyväiselle emännälle, tietysti tehtyä remonttia ensin ylistettiin, että vielä kun saisi etu- ja takaovelle hyttysverkot, ettei tulisi sisälle niin paljoa sammakoita ja hyönteisiä. Kerroin, että ollaan itse katseltu käytettyjä hyttysverkko-ovia, mutta ei oikein osata niitä laittaa paikalleen. Siihen emäntä, että katsotaan mitä voidaan tehdä. Kului viikko ja remonttimies parkkeerasi valkoisen pakettiautonsa pihaamme. Parin tunnin kuluttua olivat hänen hankkimansa  käytetyt verkko-ovet paikoillaan. Aika iso rako on takaoven alla, ja etuvoenkin yläkulmasta pääsee rottaa pienempi otus ryömimään siälle, mutta ihan hyvät ovet kuitenkin.



Pikku kuvassa näkyy etuovi ulkoa päin ja isossa kuvassa takaovi sisältä päin. Ovessa on harvan metalliverkon lisäksi samanlainen ohut, lähes näkymätön hyttysverkko kuin ikkunoisssakin. Hyttysverkon voi tarvittasessa vaihtaa helpolla irrottamalla sitä pitävä kumitiiviste urastaan ja laittamalla se takaisin paikalleen verkon uusimisen jälkeen.



Omaan taloon olisin yrittänyt laittaa itse nuökin ovet. Ikkunoiden suojaksi olenkin tehnyt jonkinlaiset puukehykset hyttysverkkoja varten. Takapihalla heti keittiön ikkunan alla, wc:n ja kylpyhuoneiden sisäänkäyntien luona minulla on jonkinlainen työpöytä ja vertas. Höyläpenkki, joka näkyy kuvassa, on vielä työn alla. Työkalujakaan ei paljoa ole, mitä nyt muutamia halpahalleista tai autotallikirppiksiltä ostettuja. Ei minusta kunnon timpuria millään saa, mutta jotain pientä on ihan hauska näpertää. Vertaan takana on pesuallas ja siitä oikealle kuvassa kulman takana piilossa pesukone. Täällä kun sataa niin harvoin, joten ulkotilaa voi käyttää reilusti hyödyksi.



Syyskuu ei ole täällä alkavan synkkyyden ja pimeyden kuukausi vaan koittavan kevään. Tämä syyskuu on kuitenkin sattunut olemaan meille synkkä kuoleman kuukausi. Kaksi perhetuttavaa kuoli. Ensiksi kuun puolivälissä kuoli Jane, Nancyn työkaveri, englantilainen sairaanhoitaja, joka 8 vuotta sitten meni naimisiin täkäläisen saksalaissyntyisen miehen kanssa ja muutti Townsvilleen. Meille tämä Jane ja hänen perheensä tuntuivat läheisiltä jo alusta saakka. Jane oli Nancyn paras työkaveri ja ensimmäinen työhön perehdyttäjä.



Paikallinen sanomalehti Townsville Bulletin julkaisi Nancystä ja Janesta kuvan heti Nancyn toisella työviikolla helmikuussa 2003. Paikkakunnalla oli suuri uutinen se, että tämän Queenslandin osavaltion viranomaiset olivat päättäneet perustaa selkärangan vammoihin erikoistuneen huippuyksikön ja sijoittaa sen Townsvillen sairaalan yhteyteen. Täältä käsin yksikkö hoitaa koko osavaltion pohjoisosan eli maantieteellisesti Keski-Euroopan kokoisen alueen erikoishoitoa vaativat tapaukset. Jane oli toiminut yksikön erikoissairaanhoitajana jo muutaman kuukauden. Nancystä tuli sen toimintaterapeutti tammikuun lopulla 2003. Lisäksi yksikössä  oli lääkäri ja sosiaalityöntekijä. Uutisoinnin arvoinen oli tieto, että nyt yksikkö on todellakin aloittanut toimintansa. Kuvassa näkyvä potilas on Jeff, maanviljelijä, joka oli vammautunut kaaduttuaan maastossa moottoripyörällään. Hänen kanssaan Nancy ja Jane työskentelivät muutaman kuukauden ja kuntouttivat miehen. Jeffistä olenkin kertonut tuossa 9-10/2003 -jutussani. Siellä on kuvakin siitä, miten Nancy työntelee häntä pyörätuolissa lehmälaitumen luona.

Olihan meillä Janen ja hänen perheensä kanssa muutakin yhteistä. Kun aloin puolitoista vuotta sitten hakemaan pysyvää oleskelulupaa Australiaan, päätimme käyttää siirtolaishakemuksiin erikoistuneen lakimiehen palveluja. Kun Nancy mainitsi asiasta työkavereilleen, kertoi Jane, että he käyttävät samaa lakimiestä. Jane oli jo 5 vuotta sitten pannut alulle prosessin saadakseen veljensä Englannista asumaan kanssaan Australiaan. Veli on vammainen, autistinen ja jo melkein sokea. Vammaisia ei tämä maa tietenkään siirtolaiseksi halua, joten pääsy evättiin. Niin oli käynyt jo monessa vaiheessa, vaikka perhe ja lakimies olivat todistelleet viranomaisille, että veljen, Miken, maassa olo ei aiheuta mitään julkisia kustannuksia. Jane oli hyvin tomera ajamaan järjestämään ja ajamaan asioita. Hänen miehensä Olaf on sanoin, lisäksi on on kekseliäs ja käytännöllinen. Hän oli järjestänyt niin, että Mikella oli oma firma, joka tuotti puutarhakeppejä, puutikkuja, joiden avulla puut, kukat ja pensaat pysyvät ojennuksessa. Meidän tutustuessamme perheeseen oli asian käsittely pahassa vaiheessa. Kohta tulikin viides kielteinen päätös. Viimeisenä oljenkortena päätettiin vedota suoraan siirtolaisministeriin ja saada muutama kansanedustaja tueksi. Viime vuoden lokakuussa sitten tulikin yllättäin tieto siitä, että siirtolaisministeri oli kumonnut aiempien viranomaisten päätökset. Mike siis sai jäädä maahan. Minä tein tuolloin vapaaehtoistyötä paikalliselle näkövammaisjärjestölle ja tapasin Mikea sen tukiryhmän kokoontumisissa. Oma hakemukseni oli lähes samanlaisessa tilanteessa eli minun terveydentilani epäiltiin aiheuttavan liikaa julkisia kustannuksia. Miken myönteinen päätös tietysti rohkaisi meitä. Meitä tietysti suoranaisesti auttoikin se, että lakimies oli joutunut tekemään Miken tapauksen kanssa niin paljon töitä, että se kokemus suoranaisesti hyödytti meitä - myös loppulaskua pienentävästi. Tuossa yhteydessä tuli esille se, että Australian viranomaiset väittävät jokaisen pienen ja vähäisenkin vamman lisäävän todennäköisesti henkilön aiheuttamia julkisia kustannuksia. Jane kuitenkin korosti ja todisteli sitä, että aia ei pidä paikkansa. Edes vaikea vamma ei lisää JULKISIA kustannuksia. Näin siksi, että suurin osa vammaispalveluista täällä on yksityiseen hyväntekeväisyyteen perustuvia.

No, sittenhän tuli tammikuussa 2004 minullekin myönteinen päätös, ja oltiin kaikki iloisia ja tyytyväisiä. Sitten jo huhtikuussa tulikin huonoja uutisia toisesta suunnasta. Janella todettiin varsin pitkälle edennyt maksasyöpä. Kuukausien myötä selvisi, että syöpä oli levinnyt pitkkälle, eikä maksaa voitu enää leikata. Sädehoitoa kokeiltiin, mutta se ei tuntunut auttavan. Jane meni yhä huonompaan kuntoon. Loppukesästä oli selvää, että hän ei enää kovin montaa kuukautta elä. Nancy vieraili hänen luonaan syyskuun toisella viikolla. He olivat sopineet, että me molemmat kävisimme viikonloppuna. Ei käyty, vaan päätettiin käydä seuraavalla. Sitten maanantai-aamupäivällä Nancy soittikin töistä ja kertoi, että Jane on tuotu sairaalaan erittäin huonona. Iltapäivällä hän sitten soitti ja sanoi, että Jane on kuollut.  Olimme hyvin suruissamme sekä Janen että Mike-veljen puolesta. Jane oli puhut Nancylle, että kun hänestä aika jättää, Mike ei voi jäädä Olafin taakaksi vaan hänen on palattava Englantiin muiden sisarusten hoiviin.

Hautajaiset olivat saman viikon perjantaina. Täkäläisen tavan mukaan hautajaiset pidetään niitä varten erikoistuneen yrityksen, lähinnä kait hautaustoimiston, tiloissa, harvemmin missään kirkossa tai seurakuntakodissa kuten Suomessa.     Nämä olivat meille ensimmäiset hautajaiset täällä. Osasimme toki odottaa hautajaisia, sillä monet suomalaistutuista ovat jo viettäneet 80-vuotispäivnsä tai sitten ovat ihan niiden kynnyksellä. Eipä osattu odottaa, että ensimmäiset hautajaiset ovatkin nuoren, vasta 56-vuotiaan tuttavamme.



Hautajaistilaisuus oli siis perjantai-iltapäivänä. Se on kuulemma hyvin tavallaista että hautajaiset ovat viikolla, yleensä työaikana. Tosin edes työkaverin hautajaisia varten ei saa välttämättä vapaata, ainakaan palkallista. Nancynkin piti ottaa tuo aika kuukausivapaistaan. Minua oli tietysti askarruttanut tilaisuuden vaatima pukeutuminen. Vuoden takaisissa häissä olin huomannut, että sinne olisi ihan hyvin voinut mennä vaikka shortseissa ja t-paidassa. Farkut ja lyhythihainen kauluspaita olisivat käyneet ihan hyvin, nustat suht suorat housut vielä paremmin. Nancy kertoi, että työkaverit ovat tulossa normaalissa työasussaan. Sellainen Nancylla yllä olevassa kuvassa näkyykin. Paikan päällä huomattiinkin, että miehistä ainoastaan hautaustoimiston edustajat olivat pukeutuneet pukuun ja kravattiin. Leski, joka oli pukeutunut mustiin pitkiin housuihin ja valkoisiin kauluspaitaan toimi tilaisuuden juontajana oli suunnitellut ohjelman, ilmeisesti kuitenkin osittain yhdessä vainajan kanssa. Arkun päällä oli Janen kuva sekä hänen sairaanhoitajan tunnuksensa ja muutamia koruja sekä tietysti kukkia. Arkku ei ollut missään vaiheessa auki. Arkun yläpuolella oli kultakehyksinen valkokangas, johon oli heijastettu videotykillä tietokoneen ruudulta multimediaesitys Janea esittävistä valokuvista eri ajoilta. Katon kaiuttimista tuli musiikkia niin että sen juuri ja juuri kuuli. Se oli enimmäkseen 1960- ja 1970-luvun melodista ja rauhallista pop-musiikkia.  

Puheita pidettiin muutama, yhteensä alle puoli tuntia. Tilaisuutta johti vainajan leski Olaf. Hän esitti valkokankaalla uudestaan nuo kuvat ja kertasi niiden avulla Janen elämän vaiheet sekä sanoi jotain kaunista heidän liitostaan. Hän kertoi, että nämä hautajaiset eivät ole millään tavalla uskonnollinen tilaisuus, koska Jane ei ollut uskonnollinen. Myös Jeff, tuo ylempänä esitelty Janen ja Nancyn potilas, piti muistopuheen. Jeff oli valittu myös arkun kantajaksi. Se, että hän istuu pyörätuolissa, ei ollut mitenkään esteenä. Myös Nancy ja toinen  läheinen työkaveri olivat arkun kantajina. Olaf oli yhtenä ja sitten oli Olafin poika, ja joku mies, en muista kuka. Arkku kannettiin salin halki pihalla odottavaan ruumisautoon. Sinne jotkut jättivät kukkia, eivät läheskään kaikki. Auto lähti ja vei arkun kreamtorioon. Siellä se tuhkattaisiin, ei kuitenkaan ilmeisesti heti, sillä vainajan sukulaiset jäivät vielä paikalle ja pyysivät vieraita oluelle ja pienelle suolaiselle kaupungin keskustassa sijaitsevaan baariin. Me käväisimme paikalla, mutta lähdimme pian kohti kotia. Olimme tavanneet veli-Miken ja jutelleet hänen kanssaan. Mike esitti voimakkaasti, ettei aio lähteä Australiasta, vaan haluaa jäädä ja hakea kansalaisuutta ensi vuonna. Muutama päivä hautajaisten jälkeen kävimme Janen entisessä kodissa hyvästelemässä hänen sisarensa, joka oli lähdössä takaisin kotiinsa Jordaniaan. Hän kertoi heidän sopineen Olafin ja Miken kanssa, että Mike jää ainakin toistaiseksi Olafin luokse.

Monet täkäläisistä suomalaisystävistämme ovat viettäneet jo 70-vuotispäivänsä, muutamilla on myö 80 jo takana päin. Sitä ikäluokkaa taitaa olla suurin osa Australiassa asuvista suomalaissiirtolaisista. Enemmistä heistä tuli tänne vuosien 1959 ja 1971 välillä. Tullessaan he olivat parhaassa työiässä. Monet näille seuduille tulijoista menivät joko Mt Isan kaivoksille tai Inghamin sokeriruokoviljelmille. Vielä 1970-luvun alussa sokeriruokoa leikattiin käsin isoilla veitsillä, joten korjuuaikana tarvittiin runsaasti työvoimaa "keinin hakkuuseen". Inghamia kutsuttiin pikku Lohtajaksi, sillä suurin osa sinne asettuneista siirtolaisista oli kotoisin Lohtajalta, josta oli lähdetty muiden kyläläisten esimerkin innoittamana. Tärkeä innoittaja oli jo 1920-luvulla näille main tullut valkoinen jääkärikenraali Nestori Karhula. Eräs vanha inghamilainen kertoi, että tulijan määritteleminen oli helppoa: kysyttiin vain kuka olet ja kuka oli isäsi. Jos mies tai isä tunnettiin lohtajalaisiksi, järjestyi työtä ja apua seudulle asettumisessa. Muualta tulleet taas lähetettiin eteen päin.

Toinen kahdesta täällä ensimmäisenä tapaamastani suomalaisesta oli Lohtajalta Inghamiin muuttaneen ja sinne suuren sokeriruokofarmin pestaneen Eino Erkkilän tytär Salli. Sallin tapasin sattumalta kirpputorilla. Kuulin vain ohimennen jonkun puhuvan suomea ja menin puhujien juttusille. Salli oli juuri muuttanut Townsvilleen ja oli aloittanut jonkinlaisena kotiavustajana ei-englanninkeilisten siirtolaisten parissa työskentelevässä järjestössä. Sallin kautta sainkin sitten kutsun vierailla hänen tuntemiensa suomalaisten luona. Huhtikuussa 2003 kävin ensi kertaa Jokisaloilla. He asuivat noin kolmen kilometrin päässä meiltä, joten pääsin helposti paikalle    polkupyörällä silloin kun Nancy oli töissä. Ensi vierailulla Pentti kysyi, josko olisin kiinnostunut käymään ajamassa heidän nurmikkonsa. Sopihan se minulle ihan mainiosti, varsinkin kun sai ajaa moottorikoneella eikä tarvinnut työnnellä käsikäyttöistä kuten kotona.



Pentillä oli tapana istuskella tiilitalonsa verannalla tupakoimassa. Hän poltti lähes ketjussa. Poltellessaan hän tarinoi koko ajan tai kommentoi maailman menoa. Alla oleva kuva on ensivierailultani huhtikuulta 2003. Silloin Pentti oli suhteellisen hyvässä kunnossa, ja hän kertoili elämänsä ja muiden siirtolaisten vaiheista. Myös hän on kotoisin Lohtajalta. Armeija-ajan hän vietti Oulussa ja oli sen jälkeen töissä myös Varsinais-Suomessa Perniössä.  Australiaan Pentti lähti työkavereidensa innoittamana vuonna 1959. Hän tuli ensin Tullyn seudulle maataloustöihin, mutta sai pian paikan Mount Isan kaivoskaupungista. Lapset tulivat opiskelemaan Townsvilleen ja vanhemmat seurasivat perässä kun Pentti oli jäänyt eläkkeelle 26-vuoden kaivostyön jälkeen. Perhe osti Townsvillestä talon, jossa Pentti ehti viettää eläkepäiviään yli 20 vuotta.  Hän kävi useamman kerran Suomessa, viimeksi vuonna 2002, jolloin hän vietti siellä 4 kauukautta. Vasta muutama viikko ennen kuolemaansa hän oli myynyt Lohtajan Vähäviirteellä sijaitsevan talonsa. Siitä hän mielellään kertoili, mutta ei kuitenkaan halunnut palata sinne pysyvästi. Puhelmitse toki pidettiin edelleen säännöllisesti yhteyttä sukulaisiin ja ystäviin Lohtajalla.




Sitten aika yht'äkkiä toukokuussa 2003 Pentin tila huononi. Hän käri pääasiassa verenkiertohäiriöistä, erityisesti jaloissa. Hän joutui sairaalaankin pariksi viikoksi ja sitten heinäkuussa vielä pidemmäksi aikaa. Yllä oleva kuva on kesältä 2003, jolloin entinen Mt Isan suomalaispappi Voitto Pokela vieraili Jokisaloilla ja piti ehtoollisseurat entisille seurakuntalaisilleen. Minulle kyllä tuli sellainenkin tunne, että tilaisuudella oli jotakin tekemistä Pentin heikkenevän terveyden kanssa. Liisa-vaimo halusi minun ottavan hänestä ja miehestään kuvan taustanaan tuo Lohtajan kirkkoa esittävä taulu, joka näkyy Pentin takana.

Viimeisen vuoden aikana Pentti vietti aina välillä muutaman päivän tai viikon sairaalassa ja kävi lääkäreillä. Hänen vointinsa parani viime vuoden loppua kohden. Tämän vuoden tammi-helmikuussa hän näytti jo paljon paremmalta. Sitten sairaalakäynnit taas tihentyivät.

Eihän se syyskuun viimeisen päivän aamuna tullut Kaijan puhelinsoitto täydellisenä yllätyksenä tullut. Pentti oli nukkunut ikuiseen uneen edellisenä päivänä. Myöhemmin iltapäivällä Liisa kertoi puhelimessa, että Pentti oli todellakin lähtenyt rauhallisesti yhä syvempään uneen vaipuen. Mutta kyllä se Pentin lähtö kaikesta huolimatta sykähdytti ja jätti tyhjän kohdan paikkakunnan suomalaisyhteisöön. Enää ei yhteisissä kokoontumisissa kuultaisi Pentin turinoita ja kommentteja. Kovin äkkiä se tuli  ennen kuin oltiin ehdditty sopeutua Janen lähtöön.

Iloisesta juhlasta käy esimerkiksi syyskuun 21. päivä, jolloin meillä oli 2-vuotishääpäivä. Päivä sattuu olemaan myös syyspivän tasauksen päivä Suomessa ja kevätpäivän tasauksen päivä täällä meillä. Singaporessa tuolloin aurinko paistaa liki kohtisuoraan. Se kun on lähellä päiväntasaajaa.

Kiinalaisen kalenterin mukaan naimisiinmenomme sattui suureksi juhlapäiväksi. Zhong qiu eli keskisyksyn festivaali sijoittuu 7. kuukauden 15. päiväksi vanhan kuukalenterin mukaan laskettuna. Se on suuri kuun juhla, runoilijoiden ja rakastavaisten juhla. Silloin syödään kuukakkuja "moon cakes", jotka on täytetty joko lihalla tai sitten pähkinöillä, kookostahnalla ja muilla kasvien siemenillä. Sekäsyyspäivän tasaus että tämä kiinalainen juhla sijoittuvat eri päiville eri vuosina, joten meillä olisi aika paljon enemmän muistettavaa hääpäivän suhteen kuin pelkkä länsimaisen kalenterin päivämäärä. Lisäksi meillä on vielä toinenkin hääpäivä. tuo ensimmäinen on meidän vihkimispäivämme Suomessa. Sitten Singaporeen palattuamme 12.10. järjestimme vielä juhlan 70 kulkukissalle ja muille singaporelaisille ystävillemme. Tuo päivä taas on liian lähellä Balin ja Myyrmannin pommiräjähdyksiä, joten sitä ei nyt kovin mielellään muistella.




Tässä kahden vuoden takainen kuva (lokakuulta 2002 Singaporen lentokentällä) johdattelemaan kuukauden urheilu-uutisiin. Siinä näkyy vasemmalla valmentaja, sitten urheilusankari lähdössä kilpailumatkalle ja oikealla me saattajat.  Elokuisista Ateenan olympialaisista meillä seurattiin vain avausta ja päätöstä. Oltiin iloisia siitä, että ne olivat Kreikassa eivätkä missään englanninkielisessä maassa. Olympialaiset eivät meitä paljoa sykähdyttäneet kuitenkaan. Päähuomiomme oli niitä seuraavissa Paralympialaisissa syyskuussa. Singaporen joukkueessa kun oli mukana ystävämme Azman Yosuf, Nancyn entinen työkaveri. Häntä varten luvattiin nauhoittaa avajaiset, päättäjäiset ja kaikki kilpailut, joissa hän on mukana. Huonoksi onneksi sadan metrin juoksuihin ei osallistunut yhtään Australialaista, joten täällä ne eivät saaneet lainkaan huomiota, ei niitä näytetty tv-lähetyksissäkään. Kävi sitten vielä niinkin, ettei Azman voinut osallistua avajaismarssiin valmentajan kehotuksesta. Juoksutkin menivät huonosti verrattuna kanssakilpailijoihin, vaikka omat ennätyksensä hän löi pari kertaa. Azman oli loppukilpailun viimeinen, mutta silti meidän sankarimme. Olihan kisoissa myös joitakin tuttujani Suomesta, ainakin näkövammaisten maalipallojoukkueesta, mutta täytyypä tunnustaa, ettei heidän menestystään tullut seurattua lainkaan.

Tarina on ilmestynyt alun perin Vuodatus.net blogissani Timo Tropiikista