torstai 30. huhtikuuta 2020

2020 huhtikuu - Huh huh!


  • Huhtikuun 2020 kuva-albumi (Googlen kuvapalvelu) 
  • Youtube-videolla  kuukauden aikana kuvattuja videonpätkiä ja puhuttuja mietteitä.

Kun oma lapsi sairastaa 

Reilut viisi kuuakutta Erik oli terve, mitä nyt muutamat pienehköt itkut ja raivarit ilmeisesti vatsanväänteiden takia. Sitten eräävä päivänä nyt huhtikuun alussa hänelle tuli kuumetta. Sen ajateltiin tulleen liian kylmässä vedessä kylpemisessä. Täällä ovat hyvin arkoja sille, jos ihminen altistuu esimerkiksi 25 asteen lämpötilalle. Ja kyllähän se 33:n jälkeen hyvin viileältä tuntuukin.

Minä olisin aiemmin voinut kuvitella, että lapseni voisi olla koko ajan alasti ja pullikoida kahluualtaassa. Niin itse tekisin, jos olisi kaikki valta päättä omasta ja nyt lapseni olemisesta. Mutta täällä ajatellaan toisin: kun lämpötila laskee alle 25 asteen, silloin putetaan talvivaatteet ylle, ainakin pitkähihaiset. Ne toki suojaavat myös auringolta.

Kun itkettää ja on paha olo, isoäit vie takapihalle katsomaan kananpoikia. Minä vien hänet usein eläinten luo ja myös Mimi-koiraa paijaamalla yirtän jo alusta asti tarjota hänelle positiivista ja empaattista suhtautumista eläimiin. 


Nousi kuume ja sitä lääkittiin parasetamolilla, niin kuin varmaan nykyään on tapa lähes kaikkialla. Sitä jatkui pari päivää. Poika oli normaalia kärrtyisempi, mutta ei kovin itkuinen. Hän itkee hyvin harvoin, ja silloin kun itkee, se on ollut sellainen keskivahva kiukunpuuska.  Toisena iltana kuumeileun jälkeen hän alkoi itkeä melkein suoraa huutoa ina puuskittain, 10 - 30 minuutia kerrallaan. 



Minä jo tiesin, että puhkeamassa olevat hampaat monesti kiusaavat ja saattavat aiheuttaa itkuisuutta ja ärtyisyyttä. Niin ajattelin nytkin, että kysmys on hampaiden puhkeamisesta.

Kuvissa ilme on usein hämmästynyt ja totinen. Tosioloissa hymy tulee useammin kuin sitä saa kameralla vangittua. 

Vaimon sisko oli käymässä miehineen ja poikineen, olivat meillä karanteenissa tai jostain muusta syystä noin kaksi viikkoa. He sitten lähtivät käyttämään poikaa lääkärissä. Kahdella mopolla lähtivät yötä vasten, ja minä jäin kotiin hyvin huolissani. Ensimmäinen kokemus siitä miten sydäntä raastaa kun oma lapsi sairastaa.


Reilun tunnin kuluttua koiti helpotus. Koko seurue palasi takaisin kotiin. Poika oli nukahtanut mopon kyydissä ja hän oli unessa myös lääkärillä. Lääkäri kuitenkin huomasi orastavat punaiset pilkut ja kertoi, ettei ole mitään hätää, vaan tämä on ihan normaali asia vauvalla.


Minä en ymmärtänyt asiaa ennen kuin seuraavana päivänä, kun sain vastausken Suomesta Facebookin kautta. Alan ihminen, kaverini ja sukulainen, kertoi, että kysymys on vauvarokosta eli roseolasta, herpesviruksen aiheuttamasta "kolmen päivän kuumeesta".  Eli oli poika ilmesisesti saanut lusikan tai muun kautta sylkeä minun tai jonkun muun suusta ja sitä kautta myös herepsvirusta, joka tuadin aiheutti.


Seuraavana päivänä niitä punaisia näppylöitä oli nemmän, mutta itkua ja ärtyisyyttä paljon vähemmän.



Loppukuuta kohden iloisuus ja energisyys vain lisääntyi. Ei ollut enää jälkeä siitä hamapaiden puhekeamiseen liittyväksi kokemastani epämukavuudesta, jonka olin aiemmin määritellyt itkuisuuden ja kiukkuisuuden lähteeksi.


Muuten elämä olisi ihan mukavaa, mutta iltaisin ei ole kivaa, kun pitää mennä nukkumaan, se kun käännetään selälleen ja suuhun työnnetään tuttipullo.  Miksei lapseni voi nukahtaa illan uneensa onnellisena, yhtä onnellisena ja iloisena kuin hän aamulla herää?   Elämä on kärsimystä, kuten on sanottu, tai oikeammin sanottuna: myös kärsimys kuuluu elämään, ei siis pelkästään se, vaan myös ilo ja riemu.  Tällainen itsestäänselvyytenä pitämämme asia tulee kuitenkin näkyviin ihan uudella tavalla omaa lasta seuratessa. Hänellä kaikki on niin spontaania, myös herkästi haavoittuvaa.




Kävelytuoli on mieluisessa käytössä monta kertaa päivässä. Sen avulla Erik pystyy liikkumaan jopa itsenäisesti. Kuvassa yllä Erikin takana on hänen äitinsä äidin äiti eli isoisoäiti.



Syliä ei tietystikään mikään korvaa, ja siitä Erik saa nauttia monelaisia versioita pitkin päivää. Isän syli on sellainen seikkailusyli. Joskus siinä ollaan vain ihan hiljaa ja katsellaan maailmaa paikaltaan, mutta usein myös liikutaan ja tutkitaan asioita, nykyään erityisesti kosketellaan. Joskus se muuttuu riipimseksi, repimiseksi ja kiskomiseksi. Liikkeiden hienosäätökin on asia, joka täytyy oppia.



Kuin terveisinä ja kommenttina vessapaperin hamstraajille, se on uutisten mukaan ollut nyt yleinen ilmiö ainakin Australaisssa ja Suomessa.  Meillä sitä on jopa niin, että on varaa vähän leikitelläkin sen kanssa.


Tutkia, koekilla, ksäitellä, etsiä, oppia ... sitä on pienen ihmisen elämä alussa. Pala palalta se minuus, oma maailma rakentuu näiden toimien kautta. Tässä hypistellään juomavesipulloa.  Nyt, kun ei ole kunnolla satanut aikoihin, on juomakelpoihinen vesikin täytynyt ostaa pulloissa. Toki nyt loppukuusta on joa alkanut satelemaan, joten jättimäisiin saviruukkuihinkin on saatu kerätyksi peltikatolle satanutta vettä.




Meidän kotimme on värikäs. Makuuhuoneemme on samalla lastenhuone. Se on se ikkunaton huone, jonka rakennutin pari vuotta sitten. Sen muoviseinät olen päällystänyt kaikenlaisilla tarroilla: isoilla ja pienillä: eläimiä, kasveja, maisemia, kukkia, perhosia ...  Lelujakin tulee tietysti hankittua, muttei mitään valtavia määriä.




Tässä ei ole Erikin jalka vaan minun. Kynnen alle ja ympärille iski jokin tulehdus, joka vaivasi siikon verran. Muuten en ole sairastellut aikoihin. Niitä Suomessa tuttuja flunssiakaan ei onneksi täällä ole, pahermmistä taudeista nyt puhumattakaan. Tosin nyt kun lämpötila joinakin iltapäivinä on kohonnut jopa 37 plusasteeseen, on täytnyt pitää ilmastointia päällä, se on saanut nenän vuotamaan ja silmät kirvelemään ajoittain.  Se helpottaa, kun pääsen takapihalle puutarhani ja mökkini pariin, kaivelemaan lapiolla mutaisessa vedessä.



Joskus sitä tulee ajatelleeksi, mtien ihanaa olisi, kun olisi varaa rakentaa kunnon talo, jossa olisi kunnolla ääni- ja hyttyseristetyt huoneet, jossa saisi pidettyä yllä viileää ilmaa koko ajan. Siellä voisi olla myös viileä keittiö, kylmiö, hygieeniset tilat hapankaalia, tempeä, nattoa, volgansientä, kefiiriä ja muita käymistuotteita varten. Olisi pihalla uima-allas ja puutarha, jota hoitaisi palkattu ammattilainen.  Sellaista varten ei tarvitsisi olla euromiljonääri, mutta enemmän rahaa pitäisi olla kuin mitä minula on nyt.




Olisi viileän hilajisuuden lisäksi vieläkin enemmän yksinoloa ja omaa rauhaa. Vietnamilainen elämä on hyvin sosiaalista: omaa tilaa ei kaivata ympärille niin kuin minä kaipaan. 

Tässä kuvassa naapurit eli vaimon sukulaiset, jotka asvuat ihan parin metrin päässä kuistilta. Toisella puolella suu myös ukulaisia.

Minä pääsen pakoon tätä yhteisöä sinne takapihan mökkiini riisipellon laitaan.



Siellä minä yritän rakentaa paratiisiani omin voimin: kaivaa käsipelillä mutaa joen pohjasta ja pengertää sillä ympäröivää maata korkeammaksi niin, etteivät tulvat sitä peittäisi tai veisi mukanaan. Ei ole mitään takeita työn tulosten pysyvyydestä, siitä etteikö vesi tulisi ja veisi kaikkea suurten sateiden jälkeen.

Minä yritän kuitenkin motivoida itseäni ajattelemalla, että tämä on minulle kuntosali. Kaivelen hiljakseen kuunnellen äänikirjoja. Saan olla yksin.

Kuvassa yllä näkyy jopa muutama tomaatin varsi. Ne yrittävät sinnitellä nailonverkon alla niin, ettei kuumuus ja polttava aurinko niitä tappaisi.



Mökin takana näkyy tuulen irrottama kattopelti. Sen appiukko laittoi viime syskuussa kun valitin, ettei kukaan auta minua suojelemaan musiikkivehkeitäni sateelta.  Äänikrijoten lisäksi kuuntelen joskus raskasta rokkia kaiutinsysteemilläni, jonka olen mökkiin virittänyt.

Viimekuussahan mökin ympäriltä kaadettin puusto. Nyt sinne tulee enemmän sekä aurinkoa että vilvoittavaa tuulta. Puiden kannoista kasvavat uudet versot todella nopeasti. Ihan mökin tältä puolelta alkaa anopin veljen maa, jolla puutkin olivat. Minä en aiemmin tiennyt, että mökki on ihan rajalla, mikä aiheuttaa sen, että olen muiden armoilla. No, itse maakin on anopin nimissä, joten senkin puolesta olen täysin muiden armoilla. 

Maaperä on tummaa savea. Kuulin, että siinä on runsaasti alumiinia, joka tekee maan happamaksi ja on myrkyllistä monille kaveille. Papaija ja banaani kasvavat tässä hyvin, samoin kookospalmu, joita kaikki tässäkin kasvaa. Minä haluaisin kuitenkin kasvattaa myös palkokasveja: kaikenlaisia papuja ja herneitä, mutta en ole saanut niitä kasvamaan. Maaperää ei ole järkeä paljon parantaa ennen kuin se on riittävän korkealla suojassa tulvilta. Toki tietysti kompostoituvaa materiaalia, kuten noiden kaadettujen puiden oksista jääneet risut, olen raahannut tänne. Samoin olen ostanut anopin velejltä kompostoitua turvetta, jota hän on alkanut valmistamaan ja myymään.

Noita netistä tilattuja vihreää hernettä, härkäpapua ja kikhernettä olen yrittänyt saada kasvamaan. Ne eivät kasva. Ehkä ne on peitattu, ja vaikkeivät olisikaan, näyttää siltä, että jotkut jyrsijät tai linnut käyvät kaivamasa ne ylös ja syövät ennen kuin ne ehtivät kasvaa

Haasteita siis on, muttei paljoa apua niiden toetuttamisessa. Tuttu tilanne myös Australiasta. Sielläkinhän minä yritin omin voimin kaivaa itselleni mieleisen paikan, enkä saanut riittävästi apua. Toki Nancy kuljetti minua aina Bunningsille ja olisi ollut halukas jopa palkkaamaan minulle apua, mutta minä en ottanut sitä tarjousta vastaan.




Enkä minä voi siellä työmaalla koko aikaa ähistä ja ahertaa.  Minun on anettava aikaani myös poalleni. Eikä se ole lainkaan vastenmielinen velvollisuus.


Innostunut katse ja aurinkoinen hymy. Ne ovat paras palkinto lapselta!




Nyt siis näihin papuihin ja herneihin, joita olen yrittänyt myös kasvattaa puutarhassani.

Koronaviruspandemian takia en enää pyöräile 15 kilometrin päähän kauppaan ostamaan erikoistuotteita, useimmiten tuontitavaraa Australiasta, Intiasta ja muualta. Sen sijan ostelen netistä ihan urakalla. Se on parantaut ruokakaappini sisältöä huomattavasti. Yksi päivä löysin intiasta tuotuja palkokasveja: herneitä ja papuja. Siinä on vihreää hernettä, härkäpapuka, kik-hernettä useammankinlaista. Niistä voin nyt keitellä entistä monipuolisempia intialaistyyppisiä keittoja, joita sitten käytän pohjina päivän aterioille: voin mm. lisätä vihanneksia, tofua, juurkeisa ja mitä nyt saattu olemaan saatavissa. Ja kaveriksi teen tietysti leipää niin kuin aina nykyään: rukiitonta ruisleipää.



Keiton haudutan painekeittimessä, joka on suljettu "aromipesään" eli alumiinifoliolla vuorattuun styrox-laatikkoon. Oikea  Arompiesäkin (R) minulla on, mutta se on liian pieni tälle 3 litran painekattilalle.  Ensin liotan pavut ja herneet, sitten huuhtelen ja keitän ne veessä, jonka heitän pois. Sitten keitän ne uudessa vedessä n. 5 - 10 minuuttia, ja suljen painekattilan sinne laatikkoon. Siellä annan keitoksen hautua 15 - 20 tuntia. Kun seuraavana päivänä otan kattilan laatikosta, on se edelleen  ihan tarjoilukuuma, ehkä 50 - 60 astetta.

Keittoni siis koostuu monista palkokasveista: herneestä, kikherneestä, härkäpavusta. Pavut keitän yhdessä merilevän kanssa, ja keiton maustan kurkumalla hajupihkalla (pirupaskalla), jota olen oppinut käyttämään valkosipulin ja sipulin asemesta.


Lisäksi oman puutarhan murraijalla eli intianjasmikilla, jonka lehtiä opin jo aikanaan Singaporessa käyttämään mausteena. Niitä kutstutaan englanniksi nimellä cury leaves  eli karilehdet. 




Oma jasmikkipuuni, joka pistokkaan istutin hääpäivämme tienoilla maaliskuussa 2018, on viime aikoina suorastaan pyrähtänyt kasvuun.  Nyt siitä kelpaa riipiä lehtiä vähän raskaammallakin kädellä.



Mustapapua, merilevää, sieniä, USA:sta tuotuja luomu-täysjyväjauhoja paikallisia vehnäjauhoja, mustaa riisiä, sesaminsiemeniä, chia-siemeniä. Siinä leivän perusainekset. Joskus lisään myös mung-apvun ituja ja nesteenä käytän mehustettua mangoa silloin kun niitä on liikaa talossa. Eli ei mitään resptin seuraamista vaan toimintaa tilanteen mukaan analyyttisesti ja ajatuksella. Siinä auttaa myös tieto ja kokemus. Laitan taikinaan kuivahiivaa, mutten anna hiivan pästä valloilleen vaan pikku hiljaa tehdä työtään jääkaapissa, sen aikaa kun takina hautuu siellä sen neljä-viisi päivää. Aina välillä alustan lisää jauhoa silloin kun otan nokareen pari-kolme kertaa päivässä kun paistan itselleni tuoreen leivätn kuumailmakypsentimessä.




Kokemukseni mukaan reikäleipä paistuu parhaiten, mutta ihan jännä tulee myös tästä spiraalileivästä eli käärmeestä. Senhän pitää olla melkein kypsentimen paistokorin kokoinen, mutta täytyy jättää aukkoja niin, että ilma pääsee kiertämään. Ja minä kun tykkään kovasta kuoresta, on hyvä, että sitä kuoripintaa on paljon.




Nyt kun takapihalla ei ole neää puita, siellä voi käyd katselemassa tähtiä ja kuuta. Nyt huhtikuun alussa oli  suuri superkuu, jota ihailin yöllisellä kävelylenkillä koiran kanssa, mutta yritin kuvata vasta aamulla kun oli jo tulossa valoisaa ja kuun oli painunut jo liian lähelle taivaanrantaa, sinne luoteeseen, jossa se näyttäytyi myös Suomessa tähän aikaan. Meidän aikaerommehan Suomeen nähden on viisi tuntia talvella ja kuusi kesällä. Meillä ei ole kesäaikaa, mutta Suomessa se vielä on, sikäli kun tiedän, tänä vuonna vimeistä kertaa.


Mökissäni palaa yövalo ilta seitsemästä aamu kuuteen. Siellä on lisäksi liiketunnistimella varustettu sisompi valo sekä kamerat, sekä vale- että oikeat. Polun varrella ovat pienet arungosta latautuvat liiketunnistimella varustetut led-valot.



Olleen heinäkuun lopusta 2019 asuttu taas täällä appivanhempien ja muun vaimon suvun kanssa. Anoppi eirtyisesti on ollut suuri helpotus lastenhoidossa. En edes halua kuvitella, mitä se olisi ollut, jos oltaisiin asuttu siellä kaempana keskenämme vain vaimon veljen vaimon skuku apuna.

Vaimo, hänen äitinsä ja minäkin olemme kotona lähes koko ajan, joten pojalla on aina joku katsomassa perään.



Terassi talon edessä on se paikka, jossa Erik ja muu perhe viettävät käytännössä koko valoisan ajan. Siellä Erik ottaa päiväuniaan riippumatossa, ja muillekin riippumatto on mieleinen olinpaikka: vähän samaa kuin olohuoneen sohva suomalaiselle.

Minulle siellä on liian kuuma, enkä minä pidä paikallani olemisesta. Minun täytyy saada liikkua ja touhuta. Kuumimman ajan päivästä vietän siellä takapihalla veden ääressä. viihtyisin siellä pidempäänkin ellei olisi poika odottamassa täällä etupihalla.




Minä laitan itse ruokani ja syön yksin, kun taas vaimo ja muu perhe syövät yhdessä.  Se oli tapani jo varhaisnuoruudesta lähtien. Vain lyhyitä aikoja tilanne on ollut toisin aikuisiälläni. En enää edes viitsi haaveilla sielunkumppanis puolisosta, joka kokkaisi ja söisi kanssani samaa vegaaniruokaa. Ei taida poikanikaan siihen ruveta?

Siitä kuitenkin haaveilen, että saisin täysin oman ison keittiön, jossa ei olisi eläintuotteita lähelläkään.

Minä teen sitä mustapapu-merilevä-leipää, joka rakenteeltaan on riittävän lähellä kovaa ruisleipää, sitä, mistä eniten pidän. Ja kun mausteena käyttää kuminaa, ei se makukaan kovin kauaksi heitä. Merilevää liotan niin pitkään, että siitä katoaa meren maku. Lisään sitä leipään vain kuidun ja värin takia.



Hyvää kahvia itse jauhetuista paikallisista pavuista. Mutteripannulla keitettyä, mutta ei niin vahvaa ja tummaa kuin italialainen espresso. Pavut ovat vain ruskeaksi paahdettua, enimmäkseen arabica-laatua, jonka maku ei ole niin voimakas.


Itse tehty punajuurihapankaali, jossa on myös omenaviinietikkaa säilyvyyden parantamiseksi, on hyvää salaatinkastiketta tai sitten muuten vain lisäkettä.

Siellä omassa isossa keittiössä, josta haaveilen, olisi viileähuone, ja tiloja, joiden lämpötilaa ja kosteuttav soisi säädellä niin, että erilaiset bakteerikäytetyt ja homeiden avulla valmistetut ruuat onnistuisivat paremmin: hapankaali, volgansieni eli kombucha, vesikefiiri, tempe, natto ... Sellaisten kanssa olisi kiva puuhailla.


Maailma on pysähdyksissä, tilassa, jonkalaiseen äkillistä joutumista ei olisi voinut kuvitellakaan vielä vuoden alkaessa. Me olemme kotona, mutta siitä ei ole haittaa. Poika kasvaa ja kehittyy, joka päivä oppii jotain uutta. Hän liikkuu jo kävelytuolinsa avulla: enemmänkin säntäilee kuin kävelee, halua repeiä ja riipiä kaikkea, tutkia ja kokeilla.


Täältä tullaa, elämä!  Olemme positiivisella mielellä. Eräs Facebook-kaverini ja joogaystäväni siteerasi juuri Suomen edesmennyttä presidenttiä Mauno koivistoa, joka sanoi:
"Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin". Koivistoa siteerasi myös suomen nykyinen pääministeri Sanna Marin.  Minulle tuollainen optimismi ei ole lainkaan vierasta, vaan voin tuntea samoin sekä koronakriisin että poikani tulvaisuuden suhteen. 
.


Olen valmis myös jatkamaan puurtamista tämän takapihan kesämökkiprojektini kanssa: tekemään sen minkä voin.



Kyllä siellä ruohon lisäksi kasvaa myös jotakin muutakin, kuten aiemmin kerroin.  Tässä kuvassa voi erottaa mm. Singaporesta tuodun kairapalmun, pandanus amaryllifolius. Myös joitakin palkokasveja kohottautuu vaivalloisen hitaasti kohti aurinkoa


Vesi on alkanut jo nousta muutamien sateiden jälkeen. Toukokuussa on odotettavissa enemmän sadetta ja sitten tulvia syyskuussa. Silloin saamme nähdä, miten kaiken tämän käy: olenko onnistunut saamaan maahan sen verran juuria kasvamaan, ettei vesi vie kaikkea.

Pentti Linkola 


Huhtikuun 5. päviä kuoli Pentti Linkola 87-vuoden iässä.
Ei hän minulle mikään suuri esikuva ollut, mutta tunnettu ajattelija. Muistan miten hänen pmaflettinsa Unelmat paremmasta maailmasta teki minuun lukioaikana hämmentävän vaikutuksen.  Siinä oli ihailuja, mutta myös jotakin muuta. Minuun on aina vedonnut kukkaisromantiikka enemmän kuin militantti asenne, mutta jotain siinä oli. Ja nuorenahan sitä haluaa kokeilla kaikenlaista, myös uusia näkökulmia asioihin.

Ilta-Sanomat julkaisi 26.4. uutisen Linkolan kuolinilmoituksesta. Sen yhteydessä oli tämä kuva, jonka siis on luonut Rami Marjamäki. 
Nuoruusvuosien jälkeen olen seurannut hänen ajatteluaan, joka jyrkimmillään oli hyvin negatiivisten tunteiden ja katkeruuden värittämää. Johdatus 1990-luvun ajatteluun oli viimeistään se piste, jossa minä en voinut enää olla hänen kanssaan samaa mieltä.

Ehkä minulla on ajttelussani kuitenkin jotain "linkolalaisia" vaikutteita, joskaan ne eivät ole ehkä yksin hänen. Vai onkohan niitä sellainen ajatus, että meneillään oleva koronakriisi, covid-19, voi olla jollain tavalla positiivinen koko eliökunnan tai maapallon ekosysteemin kannalta: ympäristön saastuminen on hidastunut, mm. ilman laatu joissain Kiinan kaupungeissa on parantunut; kun ihminen pysyy poissa metsistä ja niityiltä, eläimille jää enemmän tilaa. Viruksen aiheuttamat kuolemat ovat pientä siihen verrattuna, miten esimerkiksi tieliikenne tappaa ihmisiä ja myös eläimiä.  Virus on saanut yhtieskunnat pysähtymään. Uuhka on suuri, mutta kuolleiden määrä suhteellisen pieni ainakin toistaiseksi. Kuolleista suurin osa on iäkästä väestöä, mm. hoivakotien asukkaita, sellaisia, jotka kylmän "luonnollisesti" ajatelleen olisivat menehtyneet muutenkin.

Voisiko olla niinkin, että viruspandemian ansiosta ihmiset ja yhteiskunnat ovat tuleet valmiimmiksi ajattelemaan ilmastomuutosta, merenpinnan ja ilman lämpötilan nousua enemmän relaistisena mahdollisuutena ja sitä myös sitä, miten olemme oikeasti varautuneita, jos sellainen kriisi tulee ja pysähdyttää maailman samalla tavalla kuin tämä virus tuli nyt yllättäen.

Sellaisia ajatuskulkuja, että maailma saa sen minkä ansaitseekin, että kehitys ei aina kehity ja ihminen ei ole kaikkivoipa.  Tällaisia ajatuksia esittää myös biologi Thomas Lovejoy The Guardian-lehden haastattelussa  (alkuperäinen tässä)

Yksi nuoruuteni Suomen hahmosita on poissa. Viimeksi siellä käydessäni kuolivat Pekka Myllykoski ja Mauno Koivisto, ennen sitä moni muu mm. Juice Leskinen, joka kuului nuoruusvuosiini olennaisena esikuvana.


tiistai 31. maaliskuuta 2020

2020 maaliskuu - Pysytään kotona!



Olen pysynyt kotona


No, ihan kuun alussa taisin pistäytyä 15 km:n päässä isommassa kaupungissa ostoksilla, mutta kohta lopetin senkin ja aloin ostelemaan netin kautta.

Kotona pysymiseen on ainakin yksi hyvä syy, tai maailman paras syy: poikani Erik, joka täytti viisi kauukautta kuluneen kuun puolivälissä.  
Isoin asia hänen elämässään taitaa olla se, että maailmaa haluttaa nyt katsella uusista näkövinkkeleistä: ei enää selällään maaten vaan nyt hän jo käänty itse vatsalleen. Tosin kääntyminen takaisin selälleen ei onnistu niin hyvin, tai sitten se vain ei kiinnosta.   Vatsallaan on kiva olla myös sylissä, joskin sitä tietysti tehdään myös tasaisemmilla alustoilla.  Erityisesti tässä terassin reunalla on kiva istua ja katsella maailmaa: ihan edessä olevaa puuta, joka joskus myös kukkii keltaisia kukkia, sen takana olevia vaimon sedän, naapurtalon isännän, kukkaviljelmiä. Hän kasvattaa ruukkukukkia myyntiin. Isoäidin polkupyörä ilmestyy usein aamun ensimmäisen istunnon aikana, kun isoäiti tulee seitsemän jälkeen kylän torilta kantamuksineen: päivän vihannekset ja makeat aamupalat.  Minulle hän tuo yleensä jotain minimunkkien tapaisia, joskin hieman kovemmasta taikinasta tehtyjä ja mung-papumössöllä täytettyinä. 



Joogaava vauva, onnellinen vauva  joogasento (Ananda balasana), sen Erik on oppinut, tai oikeammin sanoen siihen kypsynyt tämän kuun aikana. Se tarkoittaa sitä, että hän kiteoisempi omasta kehostaan ja ehkä haluaa käsin tunnustella myös omia rajojaan. Kaikkea muuta hän myös haluaa tunnustella ja aika monia asioita tunnustella myös suullaan. 

Ja hän haluaa katsoa, heiluttaa käsiään ja jalkojaan, tervehtiä tuttuja ihmisiä hymyllään ja ääntelemällä. Tässä kuvassa  hänen seruanaan on serkkupoika, vaimon siskon poika, joka ätinsä ja pikkuveljensä kanssa on meillä karanteenissa koronaviruksen takia. 
Ihan vielä eivät lihasvoimat riitä ryömimiseen tai konttaamiseen, mutta yritys on jo kova. Sentään on jo totuttu mahallaan oloon ja maailman katseluun siitä näkökylmasta. Myös käsiä voi siinäkin asennossa käyttää esineiden tunnusteluun.  välillä tuppaa menemään myös nyrkki suuhun. Tutinkin hänelle ostin, mutta siihen hän ei ollut kovin innostunut, ja kohta tutit katosivatkin johonkin. Aika usein käy niin, että kun ostan jotain, se katoaa anopin kaappeihin ja pysyy siellä. 
Nyt on päivittäin seurana neljä pikkupoikaa. Heidän toimiaan Erik tykkääkin tarkkailla jo jäljitellä heitä.  Välillä myös kiukuttaa, jos joku syö jäätelöä eikä hänelle anneta. Myös se, että jos toinen vauva pääsee syliin silloin kun hännenkin pitäisi päästä, muttei heti pääse, nousee meteli.  
Vaikka me aikuiset yrittäisimme kuinka tarjota parhaat eväät elämään, ei vauvankaan elämä ole aina pelkkää päivänpaistetta. Onneksi Erikillä ei ole koliikkia eikä ole flunssiakaan ollut, mutta ilmeisesti hampaat ovat alkaneet kutittamaan leukaluussa ja joskus myös särkemään, koska silloin menee naama mutruun ja pääsee kitinä tai vikinä tai sitten iso itku. 
Eikä sekään ole aina kuvaa, kun yhtäkkiä temmataan pois leikiestä, käännetään selälleen ja suuhun tungetaan tuttipullo. Toki muutaman sekunnin päästä välähtää, että tämähän tuntuu hyvältä ja kasvoille vaihtuu tyytyväinen ilme.  Nukkumaan meno on toinen elämän murheenkryyneistä. Siinä jo joskus vähän ongelmia, erittäin harvoin yli 10 minuutin kiukkua, ja sitten kun nukutaan, niin yleensä nukutaan täydet yöunet korkeintaan kerran-kaksi maidolle heräten. 
Ymmärrän sen, että lapsen maailma on eirlainen kuin aikuisen, sen, ettei hän ymmärrä asioita niin kuin me, että esimerksiksi nälän ja väsymyksen tuntemuksia ei tunnisteta eikä niitä osata yhdistää niiden parannuskeinoihin: syömiseen ja nukkumiseen. Olen opiskellut psykologiaa sekä lukiossa, kansankorkeakoulussa että myös yliopistossa (mekein täyden Cum Lauden verran Jyväskylässä), joen teoreettista pohjaa on, ja minulle se on tarpeen.  Piaget'n vaiheteoria lapsen kehityksestä on esimerkiksi mielessä usein, esim. se että nyt ollaan sensomotirsessa vaiheessa, jossa ollaan siirtymässä reflekseistä tahdonalaisiin liikkeisiin ja esimerksi käsitys esineiden pysyvyydestä on vasta syntymässä.

Tässä kvuassa opetellaan ottamaan askeleita eli liikkumaan käyttäen apuna tällaista kävelytuolia, jonka saa liikkeelle liikuttamalla omia jalkojaan. Sen Erik jo jollain tasolla ymmärtää, joskin ympäristön ärsykkeet saavat hänet välillä unohtamaan sen, mitä oltiinkaan tekemässä.

Facebookissa eräs kaveri linkitti artikkeli kävelytuolin ja hyppykiikun riskeistä: ne eivät välttämättä olekaan hyväksi lapsen jaloille ja kävelytuoliin sisältyy onnettomuusriski.. Täytyy siis olla varovainen sen kanssa. Hyppykiikun saatan hyvinkin ostaa kuitenkin.

Toki muunkinlaista kehitystä tapahtuu rinnan, mutta olen antanut opettaa itselleni, että esimerkiksi kieltä lapsi ei vielä osaa käyttää eikä "oppia", eli ei jkäytä sanoja tai muutakaan symboleita ilmaisemaan asioita. Vauvan puhe on jokeltelua ja itkua, ääntelyä.  Aika usein minua kehottavat suomalaiset Facebook-kaverit puhumaan lapselle suomea tai opettamaan hänelle suomea. Tietysti he tarkoittavat totuttamista suomen kieleen ja suomenkieliseen puheeseen. Kyllä minä suomalaisia äänteitä hänelle esitän: sorisevaa ärrää, äätä ja öötä, mutta en puhu hänelle suomea. Vietnam tulee olemaan hänen äidinkielensä ja englanti isänkielensä: toinen kotikieli ja möskin hänen ja vanhempien yhteinen kieli.  Suomen kielellä ei tässä ympäristössä ole paljoa sijaa eikä sitä "opeteta" ennen kuin hän on piagetlaisittain esioperationaalisessa vaiheessa noin kaksivuotiaasta alkaen, eli silloin kun hän ymmärtää, että on eri kieliä ja jollain lailla ymmärtää että jossain kaukana jo Suomi, jossa asuu hänen mimminsa ja joukko muita sukulaisia sekä isän ystäviä. Silloin voidaan alkaa lähestyä suomen kieltä älyllisesti tai sitten puhtaasti sadun kautta, esimerkiksi katsomalla muumeja suomeksi ja tulemalla tietoiseksi siitä, mitä ne puhuvat. Olen siis ajatellut antaa hänelle valmiuksia joskus myöhemmin opetella suomea, mutta ei siitä ole takroitus tulla meidän yhteitä kieltämme.   Toki sitten lopullinen valinta riippuu myös hänestä: hänen kiinnostuksestaan, taipumuksistaan, mm. kielellisestä lahjakkuudestaan.  


Minkälaisen maailman jätämme lapsillemme? Minkälaisessa maailmassa lapseni saa elää? Minkälaiset ovat hänen arkensa puitteet? Joutuuko sotaan? Joutuuko kansanmurhan tai muun julmuuden uhriksi? Jos ilmastonmuutos etenee niin pitkälle, että merten pinta nousee ja monet maanviljjelys- ja muut alueet hukkuvat veden alle, säilyykö rauha maailmassa ja riittääkö ruoka kaikille.  Näitä kysymyksiä risteili mileen pohjalla hänen ensimmäisten kuukausiensa aikana, tosin hallitusti eikä ahdistukseen saakka. Nyt sitten helmikuusta 2020 ilmaantui yllättäin ihan uutta pohtimisen aihetta. Se, mikä alkoi Kiinasta, on nyt levinnyt kaikkialle ja on muuttamassa maailmaa, mutta miten ja miten pysyvästi?

Koronavirus jyllää 

Koronavirus, covid-19 leviää nyt myös Kiinan ulkopuolella: Koreassa, Japanissa, Euroopassa, myös Suomessa. Se on hyvä syy pysytellä kotona ja välttää kaikkea kanssakäymistä oman kylän ulkopuolisten kanssa.  Myös Suomessa on tartuntoja, jopa ylioppilaskirjoitukset ovat vaarassa lykkääntyä syksyyn.

Maaliskuun lopulla ilmoitettiin, että maailmassa on vähintäänkin 740 000 sairastunutta ja kuolleita yli 34 000.  Kuun viimeisenä päivänä Suomessa on reilut 1300 sairastunutta ja 13 kuollutta.  

Tilanne muuttuu joka päivä, uusi sairastuneita ja kuolleita, eniten Italiassa, Iranissa, mutta myös Suomessa on vakva tilanne. Kuun loppupuolella eristettin Uusimaa muusta maasta. Sitä ennen hallitus nuoren pääministeri Sanna Marinin johdolla otti käyttöön osan valmislaista , jota yleensä sovelletaan sotatlian tai muun vakavan kriisin aikana. Nyt on sellainen. Ilkka Remestä lukeneena ja Ukrainan tilanteen: Krimin miehitys, Itä-Ukrainan kriisi, muistaen ja hsitoriaa tuntien olisi saattanut kuvitella lakien käyttöönottoon syypäiden istuvan Moskovan Kremlissä. Mutta nyt eivät olleetkaan asialla pienet vihreät miehet vaan vielä pienemmän ties minkäväriset vihulaiset.

Meillä Vietnamissa on öinen ulkonaliikkumiskielto (jota minä siis olen tietämättäni rikkonut).Rajat ovat käytännössä kiinni lähes joka maassa.

Näytää siis siltä, että maailma on muuttunut parin viime kuukauden aikana?  Niin kuin joku suomalaisessa twitterissä totesi:  Persut saivat rajat kiinni, vihreät saivat lentokoneet jäämään maahan ... Kaiken tuon sai aikaa virus, ei Greta Thunberg eivätkä ilmastotutkijat, eivät vihreät ...  Nyt sitten odotetaan, mitä tuleman pitää. Tuleeko suuri lama? Palautuuko maailma koskaan entiselleen? Saanko minä jatkaa elämääni Vietnamissa vai joudunko palaamaan takaisin Suomeen tai Australiaan. Niistä viime mainittu on edelleenkin virallinen asuinmaani.

Suomeen paluusta on aina välillä ollut keskusteluja, kysymyksiä ja pohdintoja. Ei sillä, että minä haluaisin palata Suomeen, mutta siitä aina välillä kysytään, ja ulkosuomalaisten foorumeilla joillakuilla on täysi syy siihen. Minulla ei ole. Toki asia on välillä ollut mielessäni, esimerkiksi silloin kun toukokuussa 2012 olin innoissani Suomesta 10 vuoden poissaolon jälkeen. Mietin silloin asiaa, että jos ainakin tukikhdaksi ottaisin Suomen. Kaverini pyysi tulemaan marraskuussa miettimään päätöstä uudelleen. Verovirastostakin asiaa kysyin ja minulle määrättiin alustava veroprosentti, joka oli Australian minule määräämää nollaa 15 yksikköä suurempi.

Ulkosuomalaisuus, ulkosuomalainen, niihin käsitteisiin usein liitetään ymmärryksessä se, että ulkosuomalinen on jotenkin ulkona Suomesta, poissa sieltä mihin hän kuuluu, poissa juuriltaan, poissa kotoa. Maailmalla voi käydä seikkailemassa, mutta kun tulee vaikeaa, rahat on juotu tai pelattu tai joutuneet huijareiden taskuun, sillon ajaa routa porsaan kotio, ja siellä sitten murheissaan kadutaan menetettyä elämää ja kotiin kaipaamaan jääneitä omiaisa, joiden haudalla nyt sitten käydään itkemässä. Nyt koronakriisin tiimellyksessä oletetaan, että kaikki suomalaiset haluavat maailmalta turvaan Suomeen.  Mietä oltiin vähän liiankin avosylin vastaanottamassa: päästettiin maahan ilman karanteenia tai testausta, ei edes ohjeistettu vapaaehtoiseen eristätytymiseen.

Moni juuriltaan suomalainen on ollut jo kauan possa Suomesta ja se Suomi, jonka nykyisin Suomessa kohtaa on aika erilainen kuin esimerkiksi 1960- tai 70-luvun Suomi, jopa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Suomi.  Monilla on elämä, läheiset, rakkaan, kaikki nykyisessä asuinmaassa, Suomessa vain muistot. No, toisilla on kaipaus sinne, tai siihen menneseen Suomeen, toisilla ei.  Minulla on muistot, ja joskus kaipausta ihan siinä samassa mielessä kun jonkinlaisella kaipauksella muistelee naimisissaolevana sinkkuaikoja tai jotain päätöstä lähteä esim. työpaikasta, paikkakunnalta, aprisuhteesta ja sitten tulee miettineeksi, että mitä jos en olisikaan lähtenyt. Sellaista spekulaatiota se minulla enemmänkin on, ei varsinaista kaipausta.  Kaikki kunnia Suomelle ja suomalaisille juurilleni: ne ovat tärkeä osa minua, että eivät välttämättä se koti, johon routaa porsaan ajaa. Saapa nähdä.

Pysy kotona - tee etänä!






Etätyö on nykyään suosittua Suomessa ja maailmalla, myös koululaisten ja opiskelijiden osalta etäopiskelu. Siitä liikkuu monenlaista analyysia, tarinaa ja kuvausta netissä. Se ei ole kovin helppo tilanne varsinkaan perheissä, jossa pienessä asunnossa tekee etätyötä koko perhe kukin omalla koneellaan.   Yllä oleva video kiertää nyt netissä: Pelottomien riemulaulu on yksi positiivista henkeä luovista lauluista. Sen on säveltävnyt Jussi Chydenius, Kaisa Korhosen ja Kaj Chydeniuksen poika.  Laulu on saanut huomiota ihan maailmanlaajuisesti.


Puutarha 



Joulukuun alussa loppui sadekausi. Sen jälkeen ei ole satanut kunnolla kuin kerran-pari. Minulla on puutarhassani pumppu joka ottaa veden tuosta joestamme. Kastelen penkereet joka päivä, jotta siinä kasavaisivat ruoho ja muut kasvit, myös mangopuu ja muutama luonnonpuu. Toivon, että ne juurillaan sitoisivat maan niin, etteivät tulvavedet veisi sitä mennessään.  

Juuri mitään en ole saanut kunnolla kasvamaan, en maassa enkä purkeissa. Mutta "rikkaruohot" ja luonnonkasvit sentään kasvavat banaanin ja papiajan lisäksi. 

Virittelin puiden väliin keppejä tukemaan muovisia kukkapurkkeja, joihin kylvin papuja ja muita kiipeileviä kasveja, jotka kurottaisviat varjosta kohti aurinkoa. Myös tomaattia ja amarantteja eli revonhäntiä sain kasvun alulle.  Kukkia tulee erittäin harvoin. Siniherne eli Clitoria ternatea kukki vielä joulukuussa siinisiä kukkia, mutta nyt ne kasvitkin näyttävät kadonneetn. 

Pihamökiltäni riisipellolle katsoessa näkyy vasemmalla muutamia kookospalmuja, jotka appivahemmat ovat istuttaneet, samoin muutamia banaanikasveja. Tämä alue on syys- ja lokakuussa tulvan peitossa, mutta nuo kasvit slevinnevät siitä.  Omalla alueellani olen tehnyt paljon työtä korottaakseni maata niin, ettei tulva veisi kasveja. 

Mini-koiran kanssa teemme nyt iltapäivän kävely- ja tutkimusretket täällä emmekä mene tielle ihmisten ilmoille. Minusta tuntuu, että kun ihmiset näkevät minut, he ilmoittavat poliisille. Poliisi on käynyt muutamia kertoja kysymässä, että en kai ole matkustanut enkä aio matkustaa  pois Vietnamista.  Jos niin tekisin, en pääsisi takaisin ainakaan ilman karanteenia. 

Yöllisten lenkkien aikana meidän seuraamme on lyöttäytynyt Kiton näköinen koira. Näimme sen jo tammikuussa, kun se oli ihan pieni pentu. Nyt se on jo lähes Kiton kokoinen. Se on hyvin ystävällinen ja seurallinen. Meidät nähdessään se on karannut pihaltaan aidan ali ja seurannut meitä lenkille. Ne leikkivät ja nahistelevat Mimin kanssa ihan samalla tavalla kuin Kito ja Mimikin tekivät.  "Kito" seurasi meitä myös kotiin, mistä Mimi ei enää pitänyt vaan yritti häätää sen pois. Minä vein korian takaisin kotiinsa, jolloin omistaja tuli tetoiseksi sen retkistä. Nyttemmin aita on korjattu niin, että koira ei enää pääse pois pihalta. Minun tekisi kuitenkin mieli kysyä omistajalta, voisinko avata portin ja päästää koiran kanssamme kävelyllle. Lenkin jälkeen toisin sen takaisin ja lukitsisin pihalle. Kielivaikeudet kuitenkin estävät minua tekemästä niin, samoin kuin tieto siitä,että täällä koiria ei käytetä kävelyllä vaan ne viettävät  koko elämänsä pihalla. Ne voisivat lähteä kulkemaan, mutta pysyttelevät omalla reviirillään ilman aitoja ja hihnojakin. 

Eräänä iltapäivänä vaimo ilmoitti, että hänen setänsä, joka hallinnoi tätä vanhemmiltaan jäänyttä tilaa, on päätänyt kaadattaa ja myydä takapihan puut saadakseen lisää aurinkoista aluetta kukkaviljelmilleen. Työ oli tarkoitus aloittaa seuraavana aamuna, joten minulle jäi ihan liian vähän aikaa pelastaa ruukukasvit puiden välistä. 





Aluksi olin hyvin järkyttynyt aihetetusta tuhosta: sähköjohtoa ja verkkokaapelia käsiteltiin varomattomasti, joten jouduin pelastamaan ne työmiesten tieltä, samoin monet kasveistani oli vain sysätty veteen ja muut kannettu mökkiini. Nyt ei ollut enää varjoja kylmemmän ilmaston kasveille kuten tomaatille. 

Se varjo piti siis luoda levittämällä tiheäsilmaistä nailonverkkoa keppien varaan mökin eteen. 

Nyt loppukuusta, pari vikkkoa puunkaaodn jälkeen, huomaan, että kasvu on nopeampaa nyt kun ei ole puita varostamassa. Nyt voin säädellä varjoisuutta paremmin. 
Vaikka iltapäivät ovat nyt kuumimmillaan, jopa 35 astetta, ei tässä silti ole kovin kuuma. Tuuli pääsee nyt puhaltamaan entistäkin vapaammin riisipellolta jokea pitkin taloille päin.



Letkukastelu pitää kavit hengissä, mutta huhtikuussa alkavat sateet, ainakin tilastojen mukaan, saavat kaiken rehottamaan. Niin ainakin uskon ja toivon. 

Isommat sateet tulevat sitten syyskuussa, ja siihen mennessä penkereiden ruoho ja muut kasvit ovat toivottvasti työntäneet juurensa syvemmälle maahan suojellen sitä eroosiolta.  Joulukuussa istutetut vetiveriaruohotkin toivottavasti pääsevät kasvun vauhtiin ennen sitä. 

Pavunvarsien viidakkoa en ole täällä onnistunut luomaan niin kuin tein viime- ja edellisvuonna siellä vuoristoalueella Dalatin kaupungin liepeillä. Olen kuitenkin kylvänyt niitä papuja paljon ruukkuihin ja toivon niidenkin ryöpsähtävän kasvuun sateiden myötä. 

Minä tosiaankin viihdyn täällä takapihalla: täälläs aa olla omissa oloissan, yksin, luukuttaa heviä ja rokkia,, joita kuuntelen usein Rock Antenne Classic Perlen -asemalta netin kautta.  Tällä asemalla on kokemukseni mukaan paras kuuluvuus suhteessa soitetun musiikin sopivuuteen minun makuuni.  Myös äänikirjoja kuutelen tysökennellessäni. Mökissä minulla on vanha Linux-itetokone sekä kahdesta kaiutinjärjestelmästä viritetty yksi. Siitä saa ihan kunnon jytinän, vaikka basso tahtoo välillä särkeä. 

Mökissä on etuoven lisäksi myös takaovi. molemmat ovat ovat naapurien rajan tuntumassa. Tämä ostamamme alue on hyvin pitkä ja kapea, noin 80m x 4m, voisin arvioida. 

Kaikkialla maa on hapanta, savista, alumiinia sisältävää. Siksi siinä kasvavat vain harvat ja valitut kasvit. Muut täytyy yrittää kasvattaa ruukuissa. 



Hullun hommaahan tämä on, jos tuottavasti alkaa ajattelemaan, ja niin varmasti ajattelevat vaimo perheineen. Mutta minulle tämä on henkireitä: omaa ikaa, oma projekti, oma kuntosali. Tämä on myös uimahallini, sillä seison usein tuossa savisessa vedessä kaulaani myöten. Se viilentää mukavasti kuumana päivänä.

Mökin tukipaalut ovat alkaneet upottamaan tältä puolelta. Ties milloin se romahtaa.  Minä kyllä yritän vahvistaa maatan sen ympärillä, niin että laskeutuessaan mökki voisi seisoa jopa savisen maan varassa.  Ei olisi ilmeisesti kovin iso homma yrittää nostaa mökkiä tunnkin avulla ja sitten pöngätä sitä korkeammalle romahtaneista kulmista. Mutta täällä se ei ole yksinkertaita, koska en saa perheeltä tarpeeksi apua tällaisten asioiden järjestämiseksi eikä minulla ole täällä aikaansaapaa kaveira, joka voisi auttaa asioiden järjestämisessä. 



Meillä on lähettyvillä ostossa myös toinen maapala, enemmänkin omakotitontti, jolle on aikanaan helpompi rakentaa talo, koska se on ihan tien vieressä. Kunnallstekniikkakin lienee vedetty sinne jo. 

Mutta minä olen kiintynyt tähän paikkaan ja suhtaudun epäilleen siihen uuteen. 

Minulla on täällä jopa palanen Singaporea.  Kairapalmu eli Pandanus amaryllifolius on lähtenyt hyvin kasvamaan. Toin sen vuosi sitten Singaporesta. 



Leipää 




Kakkara, leipä lautasella. Lautanen on lautaa.   Tämä on ihan tarkoituksella väännetty
tällaiseksi hassuksi kakkaraksi. Minulla oli poikani toisessa kainalossa ja yhdellä
kädellä aloin sitten vääntämään leipää kerta-annokseksi, kuten tavallista.

Tavallisesti leipäni on kyllä hieman esteettisemmän näköistä, vaikka en aina viitsikään esimerkiksi harjata tai voidella jauhoja pois piinalta. Edelleenkin teen leipäni ilman uunia, ja "ruisleivän" ilman ruisjauhoja.  Paistan sen joko paistinpannulla tai sitten kuumailmakypsentimessä (Airfryer) tai molemmissa. Taikinaan käytän suuren määrän mustaa papua, ituja, merilevää, sieniä ja muuta kutua ja vain sidon ne yhteen vehnäjauhoilla.  Myös kauraa haluan lisätä leipääni, vaikka se pehmentää ja murustaa rakennetta. Chia- ja sesamin siemeniäkin lisään leipätaikinaan. Minun ihanteeni kun ei ole pehmeä leipä vaan  jälkiuunileipä, reikäsellainen.  Ruisjuahoja en viitsi käyttää, koska niitä on vaikea saada hyvälaatuisina ja sopian karkeina, eikä minun vatsani siedä ruista. 





 Vanhoja valokuvia koneellisesti väritettynä. 

Kuvien väritykseen on varmasti olemassa kehittyneempiäkin menetelmiä, mutta minä löysin pari ilamiasta palvelua, joita kokeilin huvikseni. 


Pertteli, Kaivola, Terveystalo 1960-luvun puolivälissä.  Tämä ei ole ihan ensimmäinen kotini, mutta ensimmäinen, josta minulla on muistikuvia. Asuimme perheeni kanssa tuolla oikeassa päädyssä vuosina 1965 - 1969. Kun muutimme Inkereelle Kajalanrinteeseen rivitaloon maaliskuussa 1969, olin 5-vuotias.  Isä ei ollut enää kanssamme. Hän oli edellisenä vuonna, 1968,  lähtenyt Viittakiven opistoon Hauholle ja sitä tietä eroon äidistäni ja meistä. Terveystalon toisessa päässä oli Osuuskassa, sittemmin Osuuspankkina tunnettu pankki. Sen vieressä oli äitiys- ja lastenneuvola, jossa äitini hoiti kunnankätilön virkaa.  Kuvan väirtys ei ole ihan onnistunut: etualalla oli soratie, myöhemmin pikisora ja asfaltti eli sen pitäisi olla ruskea. Muistan vielä, miten sitä tasoitettiin keltaisella tiekarhulla. Talosta oikealle on Ravolan talo. Talon emäntä Toini oli merkittävä apuna äidilleni ja meille lapsille. Hän kävi  hoitamassaa meitä, toi pullaa ja karkkia, jätskiäkin joskus.

Taloa vastapäätä oli Kaivolan kansakoulu, jonka keittäjän Inkeri Nietulan perhe oli perheystäviäni. Muistan miten heidän tyttärensä Tuija kävi kerran hakemassa minut kotoa, vei tien yli heille ja minua pelotti, koska se tapahtui ilman äitini lupaa, ja meitä oli ankarasti kielletty menemästä tielle.

Hiihtäjät.  Tämä kuva minusta ja siskoistani on ehkä vuodelta 1967 tai 1968, ehkä jopa ihan alkuvudoesta 1969.  Silloin olivat sukset puuta. Niiden pohjat tervattiin ja luistoa niihin lisättiin hankaamalla niihin kynttilänjämää.  Muistan isämme vieneen meidät joskus hiihtokilpailuihin Pertelin maamiestalolle, joka myöhemmin tunnettin urheilutalona.  Isämme oli kilpailujen järjestäjissä, ja ehkä siksi me saimme lusikat. Tai sitten ne saivat kaikki osallistujat. Saimme myös appelsiinit. Appelsiini oli silloin aika harvainaista herkkua Suomessa, ainakin hyvin uusi tuote kaupoissa.  Niitä oli ilmeisesti alettu tuomaan maahan sjuremmassa määrin Israelista Jaffa-appelsiineja ja ehkä myös Espanjasta joitain muita?



Perhe-elämää Pertelin kunnan Kaivolan kylässsä vonna 1965. Nuori kunnankätilö Sirkka Hämäläinen asuin meihensä ja kolmen lapsensa kanssa terveystalon toisessa päässä olevassa asunnossa.  Tuo etualalla nukea ihasteleva poika olen minä. Minulla on tuossa ilmeisesti jo silmät leikattu, synnynnäinen harmaakaihi poistettu molemmista silmistä, joten näenkin nyt jotain.  Ensimmäisen vuoden ja kaksi kuukautta minä elin lähes täysin sokeana. 

Lukuvudoen 1973-74, eli siis sen jolloin olin täyttänyt 10 vuotta, kävin neljättä luokka kansakoulua.  Olin keäsllä 1973 muuttanut perheeni kanssa Perttelin Inkereeltä takaisin Pwerttelin Kaivolaan. Oli asunut Kaivolassa vuosina 1965 - 69, kuten yllä kerroin. Sitä ennen oli asunut Inkreellä vuosina 1964-65.  Nyt siis vaihdoin Inkreen koulusta Kaivolan kouluun. Ensimmäisen kuukauden tai vähän päälle,osa luokastamme oli yhdistettynä viidenteen ja kuudenteen luokkaan ja meitä kaikkia opetti Pentti Palkkinen. Se toinen osa, johon minä en kuulunut oli samassa luokassa kolmannen luoka kanssa ja heitä opetti Aira Heinonen. Sitten muutaman viikon päästä meidät yhdistettiin kaikki samaan ryhmään, jota opetti Helsingistä paikalle tullut Airan meis Martti Heinonen.  Se oli minun onneni, sillä Martti ymmärsi minua paremmin kuin Pena. Hänellä oli modernit otteet: hän mm. järjesti meidät hevosenkengän muotoon ja antoi meidän joskus äänestää rangaistuksista ja muista sioista kertoen, että se on kouludemokratiaa.

Kuvassa päättäjäispäivän saavutusten näyttely.  Luokkatoverini katselevat näytteille asetettuja puukäsitöitä.
Kihlajaiskuva vuodelta 1935.  Piehingin Haapajoen Ranta-Sippalan talon poika Erkki Johannes on jo 30-vuotias ja kihlaa morsiamensa Lahja Maria Mäntylän (alkujaan Levänaho) Piehingin Ylipään Mäntylän talosta jota pitää hänen isänsä Väinö Mäntylä (alk. Levänaho, Levänahon Loviisan ja talon entisen isännän Kalle Mäntylän poika). Lahja on vasta 20-vuotias.  He kerisivät olemaan naimisissa 19 vuotta kunnes Lahja kuoli 39-vuotiaana munuaissairauteen.  He kerkisivät saamaan kolme tytärtä, jois yksi menehtyi jo vauvana, mutta kaksi on edelleen elossa. Toinen heistä on äitini. 
Tässä heidän hääkuvansa, siis Lahja ja Erkki Sippalan. 
Äitini on siis Piehingin Ylipään myllärin Erkki Sippalan tytär. Hän eli varhaislapsuutensa sodan varjossa. Sitten 1950-luvun lopulla hän lopetti Oulun ammattikoulun vaateompelijalinjan kesken ja lähti Helsinkiin opiskelemaan kätilöopistoon. Tuona aikana opisto sijaitsi Helsingissä Neitstypolun ja Tehtaankadun kulmassa. Uutta opistoa alettiin rakentamaan Kumpulaan Sofianlehdonkadulle.  Tässä kuvassa äitini on harjoittelussa Sofianlehdon lastenkodissa. Siellä oli asukkaana pieni Timo-poika, josta äitini piti kovasti.  Silloin hän päätti, että jos hänellä koskaan on poika, tästä tulee Timo. Niin sitten tapahtui noin kaksi vuotta hänen kätilöksi valmistumisensa jälkeen.  Silloin asuimme Oulussa, Intiön Vesitorninmäellä, mutta äitni matkusti Helsinkiin synnyttämään, joten minä tulin maailmaan tuolla Kätilöopisto sairaalassa Sofianlehdonkadulla. 



Vuonna 1969 vanhempani olivat asumuserossa, ja äiti sai meidän viiden lapsen kanssa rivitaloasunnon Perttelin Inkreeltä.  Sinne muutimme Kaivolan neuvolarakennuksesta, jonka esittelin yllä. Inkreen Kajalanrinteessä uudella rivitaloalueella asui paljon nuoria lapsiperheitä, joten kavereita riitti ihan pihapiirissä.  Asukkaat vaihtuivat aika usein sen neljän vuoden aikana, mitä me siinä asuimme. 

Minun isosiskoni sekä tätini eli äitini sisko Oulun Intiön Vesitorninmäellä vuonna 1963 eli minun syntymävuotenani. 



Samaisessa pihapiirissä Perttelin Inkereeen Kajalanrinteessä vuonna 1970.  Minulla on yhdysvaltain lipun kuosiin tehty puhallettava avaruusraketti, jonka äiti osti minulle Shell-huoltoasemalta lomamatkalla Niinisaloon, Saloisiin, Alajärvelle. Meitä oli kuusi lasta ja kotiapulainen sekä äiti kuskin kuplavolkkarissa sen pitkän reissun ajan. 

Isäni vanhemmat Koivistolta Karjalan kannakselta, jossa he pitivät Kiiskilän kylässä Kyöpelto-nimistä tilaa aina vuoteen 1944 saakka, mitä nyt olivat Talvisodan ajan ensimmäistä kertaa evakossa  Kiskossa, Orimattilassa...  He avioituivat suurin piirtein samoihin aikoihin kuin isänikin vanhemmat. Heille syntyi seitsemän lasta, joisa yksi tytär kuoli ihan imeväisikäisenä. Isoäiitini Kaino Loviisa os. Eskola eli vuonteen 1990 saakka, ja muistan hänet hyvin. Samoin isoisäni Nestor Matti Hämäläisen, joka kuoli 9.5.1989.

Kaino ja Matti olivat päälle 30-vuotiaita lähiessään lopulliseen evakkoon. He saivat rintamamiestilan Pornaisista Porvoon lähettyvilä. Siellä mummolassa tuli käytyä silloin tällöin lapsena ja nuorena. Muistan mm. 1960-luvun lopusta tai 70-luvun alusta kun kerrottiin, että äijä laittaa pellot pakettiin.  Minulle piti selittää mitä se tarkoittaa. Myöhemmin kuulin Veikko Vennamon suusta talonpojan tappolinjasta ja rötösherroista. Vennamo oli itsekin karjalaisia ja hän oli tehnyt suuren työn siirtoväen asuttamisen järjestelyisssä. 





Tässä jälleen vanha sukukuva väritettynä. Sen ihmisiä en tunne suoralta kädeltä, mutta voisin käydä lunttaamassa Facebook-ryhmästä Raahen seudun vanhat valokuvat ja muistot. Sinnekin olen tämän kuvan laittanut ja ihmisiä on siitä tunnistettu. 

Äitini parhaan ystävätternsä Kaisun kanssa joskus 1950-luvun alussa.  Muutama vuosi sitten onnistuin ydistämään ystävykset Facebookista löytämäni Kaisun sukulaisen avulla.  Kiitos sen, että olin jakanut tämänkin kuvan jossain ryhmässä. 

Isoäitini Lahja Sippala, os. Mäntylä, alk. Levänaho, josta kerroin jo yllä serkkunsa ja ystävänsä Bertta Pekonen os. Mänylä.  Naiset olivat serkkuja äitiensä  (Ojala, Pyhäjoki) kautta ja pikkuserkkuja isiensä puoeltä (Mäntylä, Piehinki).  Lahja siis kuoli jo vuonna 1954, mutta Bertta vasta vuonna 1998 Raahessa potkukelkkaonnettomuudessa.
Naisten edessä istuu maassa äitini. 

Kuvassa IFA-moottoripyörä, itäsakalainen  menopeli, 1940-luvulta. Sitä ajaa isosiäni mylläri Erkki Sippala ja takana istuu hänenn tyttärensä eli minun äitini. 
Piehingin mylly, Sippalan mylly Piehingin ylipäässä sai uuden sillan 1950-luvun alussa. 
Heikki Sippala (Henrik Sippala) kyyditsee Amerikan-vierastaan William Dartia hevospelilla Saloisten Haapajoella Ranta-Sippalan talolla. Takana lienee isoisäni Erkki. 
Hevosia Saloisten Ranta-Sippalan talossa. 
Olen todella kiitollinen siitä, että äitni puolella harrastettiin valokuvasuta, mm. isosiäni oli tunnettu kuvaaja jo 1930-lvvulla. Siksi minulla on skannattuna paljon sukukuvia. Tässä kuvassa ovat ätini vanhempineen ja isovanhempineen sekä muuta sukua Raahen sudulla, Saloisten Piehingissä. 

Toinen maailmansota, Talvisota 1939-40 sekä jatkosota 1941-44 sek vielä Lapin sota 1944-45, vaativat vain muutaman urhrin suvustani: isän puolelta tiedän yhden melko kaukaisen sukulaisen ja äidin puolelta kaksi. Nämä pojat, Erkki ja Veikko Sippala olivat Johan Albert eli Janne Sippalan poikia, äitini pikkuserkkuja.  Erkki kaatui heti jatkosodan ensimmäisenä vuonna Pistojoen taistelussa ja veikko Lpain sodan taistelussa Torniossa lokakuussa 1944.