torstai 31. toukokuuta 2018

Toukokuu 2018 - Opettajan paluu

  • Toukokuun 2018 Kuva-albumi (Google-kuvat)
  • Kieku minicast  1.5.2018: Vappunakin joisin mieluiten suomalaista kraanvettä. Vuonna 2012 kävin Suomessa ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Vapusta muistan sen, miten vanha hokeam "Klrava vappen, hela natten, dricka bara kranavatten" tuli todeksi. Siman sijasta maistuin kraanavesi.  Tässä kerron suhteestani juhlapäiviin: uusimpina Vietnamin TET-juhla, kuukalenterin mukainen Uusi Vuosi, sitä ennen Kiinalainen Uusi Vuosi Singaporessa ja Australiassa.  Vapusta ei ole kovin montaa hienoa juhlamuistoa. Toki olen simaa ja munkkeja nauttinut joskus.
  • Tässä vapunaaton tunnelmia  30.4.2018: Sauvakävelyllä Vietnamissa (Kieku minicast).
  • Google slides -diaesitys toukokuun kvista ja tapahtumista.  Esitys on myös upotettu alle. Olen opetustehtäviäni varten tutustumassa Google-työkaluihin, joiden avulla melkein kaiken sen, mitä Microsoft-officella pystyi ennen tekemään omalla tietokoneella, voi nyt tehdä verkossa, jopa puhelimalla tai tabletilla



Vapun ja kuninkaan juhlapäivän jälkeen lähdin taas sinne ylänköaluulle Lâm Ð?ng-nimiseen maakuntaan Dalatin kaupungin liepeille Duc Trongin piirikuntaan Lhien Nghia-nimiseen pikkukaupunkiin.  Majoituin samaan Khai Khai -hotelliin kuin pari viikkoa sitten.   Kävin paikallisessa kielikoulussa haastattelussa, anooin opetusnäytteen ja tulin hyväksytyksi vapaaehtoiseksi opettajaksi.  Ansiotyötä en saa tällä hetkellä tehdäkään, koska tilanteen mukaisen viisumin hakeminen on kesken ja se vie oman aikansa. Tosin en minä ansiotyötä ole etsimässäkään vaan vapaaehtoista osapäivätyötä.

Tapasin paikkakunnalla myös nuoria auikuisia, jotka halusivat parantaa englannin osaamistaan keskustelemalla kanssani tai muuten vaan halusivat kontakteja ulkomaalaiseen.  Tämä kaikki sopii minulel erittäin hyvin. Verrattuna nykyiseen asuinpaikaan Mekong-joen suistossa, jossa minulla ei ole juurikaan kaverieta ja sosiaalisia kontakteja, tuo paikka tuntuu paratiisilta: siellä on ihmisiä, joiden kanssa voin jutella, joilta saan apua jokapäiväisissä asioissa, hankinnoissa.  Reilun puolen tunnin ja vajaan euron maksavan bussimatkan päässä on Dalatin kaupunki, jossa on sitten enemmän ulkomaalaiskontakteja tarjolla. Sieltä saa myös ruisleipää ja hapankaalia, ehkä paljon muitakin tuotteita, josita täällä etelässä voi vain haaveilla.
Reilun viikon päästä palasin kotiin noin kuukaudeksi, ehkä vajaaksi. Hiki valuen ja kuumuudesta läähättäen odotan pääsyä takaisin viileään: sauakävelyä, opettamista, uusia haasteita. Nyt koulu on etsimässä minulle sopivaa asuntoa ja minä olen aloittanut paperityöt saadakseni asianmukaisemman viisumin. Siinä menee muutama kuukausi aikaa. Kun kaikki on valmista, voimme muuttaa yhdessä asumaan uudelle paikkakunnalle, tai sitten olla vuorotellen siellä ja täällä. Miten se nyt sattuukin parhaiten sopimaan.

Minä odotellessani valmistelen uutta materiaalia opetusta varten: alan käyttämään uusia työkaluja, enemmän Googlen palveluita myös opetuksessa. Heillä on opetuksen tueksi jopa erityinen ohjelma.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä matkustan bussilla Saigoniin, vietän siellä pari päivää tehden ostoksia Dalatia ja opetustyötä varten: mm. siistejä työvaatteita, paitoja, jotka eivät soi vatsan kohdalta.  Sitten Dalatissa olisi tarkoitus alkaa sauvakävelemään ahkerammin, käymään joogassakin.

Kävisikö nyt niin, että peräkammarin miehestä, huoneeseen suljetusta lemmikistä, tulee aktiivinen ja toimiva aviomies?  Aluksi se merkitsisi osittaista etäsuhdetta. Jos asiat lähtevät siellä sujumaan, niin sitten kun aika on kypsä, voitaisiin asettua sinne ja käydä täällä vain "mökillä".



Joitakin varjoja asiaan myös liittyy, mm. se, että koirat jäävät aluksi tänne ilman jokaamuista lenkittäjäänsä. Ne kuitenkin saavat ihan hyvää hoitoa täällä, vaikka eivät pääsekään kauemmas kävelylle. 

Kuvassa yllä Kito-koira noin vuosi sitten. Minä olin juuri palannut Suomesta Hanoin kautta kotiin, ja pieni koiranpento oli täällä odottamassa.

Lisää kuvia Kitosta ja  myös Mimistä sekä niiden koirakavereistä löytyy tästä Google-albumista.



Kumppani hyväksyy ajatuksen osittaisesta erillään olosta pienen miettimisen jälkeen. Hänelle ei riittäisi syyksi pelkkä vapaaehtoistyö, vaan asiassa täytyy olle myös itsekkäämpiä ja rahakkaampia motiiveja:  työnantaja voi avustaa viisumin hankinnassa ja myöhemmin, sitten kun minulla on työlupa, myös maksaa palkkaa.  Vietnamissa palkat ovat onneksi niin matalat, ettei ole pelkoa eläkkeen tulorajojen ylityksestä. 



Puutarhani etupihassa rehottaa erityisesti palkokasveja, joukossa on myös yrttejä ja mm. chiliä: kaikki suloisesti sekaisin ja toinen toistaa tukien.  Siellä elää myös muutama sammakko, ja ne kurnuttavat öisin.  Jasmiinin tuoksu leviää sieltä aamuvarhaisella kun suuntaamme siitä ohi koirien kanssa kävelylle. 



Kumppanin perhe on siirtynyt sianhoidosta kukkien kasvatukseen. Lisämaan ostokin on hiljalleen nytkähdellyt eteen päin, vaikka luulin, ettei siitä tule koskaan mitään.


Sateet ovat jo alkaneet, ja etupiha on usein veden vallassa. Sinne pitäisi oikeastaan ajaa monta kuormaa soraa. 


Takapihalla minulla on toinen puutarhapalsta kanatarhan aidan vierellä. Siellä kasvaa tomaattia ja muita kuumalle etupihalle sopimattomia kasveja.  Etualalla pylvään vieressä näkyy suosikkikasvini Murraya koenigii, currypuu.  Se on lähtenyt yllättävän hyvin kasvamaan oksapistokkaasta. Sen pistokkaan helmikuussa saigonilaiselta joogaopettajalta. 



Tässä se takapihan puutarha. Taustan vaalealla muovilla peitetyssä kopissa oli ennen sikoja, nyt kukkien taimia. Tuon vihreän verkon takan ovat kaikki taskuista siirretyt taimet, nuo jotka näkyvät ylemmäksin kuvassa, mm. se murrraija.  Taimitaskut eivät ole tällä hetkellä käytössä. 







    maanantai 30. huhtikuuta 2018

    Huhtikuu 2018 - Toista viikkoa jäähyllä

    Ääntä 

    • 1.4.  Istun pellon laidassa ja katselen kun riisiä korjataan ja koirat telmivät - Youtube
    • 8.4.  Kansalaissota 100-vuotta sitten: kieku.
    • 10.4.  Tulin viileämpään - DaLat, Vietnam, Youtube
    • 15.4.  Mietteitä Dalatissa, Youtube
    • 17.4.  Pitsalla Youtube
    • 18.4. Aamaisella kasvisravintolassa - Youtube
    • 22.4. Kolonialistinen aamiainen:  kieku
    • 29.4.  Tunnelmia aamukävelyltä kotoa tmatkan jälkeen, Kieku 

    Kuvia




    Maaliskuussa oli häät ja häävieraita: oleskelua heidän kanssaan lähikaupungissa ja Saigonissa. Kuun puoliväliin mennessä olivat vieraat lähteneet,  ja elämäni oli pysähtynyt kotielämää.   Puutarhamaan hankinnasta ei tullut mitään uutta. Uusia ostettavia maita tarjottiin muutamia, joten minun oli toppuuteltava niiden tuputtamista ja kerrottava, ettei ole rahaa enkä aio lainata sitä mistään.

    Sen pienen maapalon, josta kaupat ovat olleet tekeillä helmikuussa, suhteen ei näytä tapahtuvan edistystä. Käsiraha katosi johonkin eikä minulle kerrota tarkkaan, mitä on tapahtunut.


    Menneet sukupuolvet, kuolleet esivanhemmat ovat läsnä arkipäivässä. Hiedän hautojaan on takapihiilla ja riisipelloilla. Onkohan tässä ollut joskus asuintaloja vai onko vainjat haudattu tarkoituksella pelloille?    Joissakin kivissä on kuolinaika 1960-luvun puolivälissä. Silloinhan tämä oli Etelä-Vietnamin valtiota, ja täällä toimi Pohjois-Vietnamista tulleita sissejä, jotka halusivat kaataa USA-mielisen hallituksen.  Mitähän silloin tapahtui nimenomaan tällä paikalla, tässä kylässä, tämän joen varrella?



    Riisipelloilla näkyy vuoden kierto.   Nyt huhtikuun alussa korjattiin sato. Se korjataan eri tiloilla vähän eri aikaan. Aika riippuu ilmeisesti lajikkeesta ja pellon kosteusolosuhteista. 


    Loppukuussa pellolla jo orasti uusi riisi. Vanhan sandon oljet oli poltettu, maa kynnetty tai äestetty ja uusi sato kylvetty. Pelloille oli ilmeisesti myös pumpattu vettä joesta uuden sadon itämisen varmistamiseksi.


    Alkukuusta saatoimme kävellä koirien kanssa pellolla ihan vapasti, ylittää sen joen rantatöyräille, joilla kasvoi banaania ja joitakin puita. Koirat tykkäävät tonkia ja haistella siellä. Taitaa olla paljon lintujen ja pienten eläinten pesiä.   Loppukuusta voimme kävellä vain sarkojen välisilllä penkereillä. Koirat eivät kuitenkaan malta pysyä niillä, vaan juoksevat märässä liejussa liaten itsensä. 


    Vielä yksi stao ehtinee ennen sadekauden huipentumaa, jolloin pellot muutuvat järviksi ja niillä kuljetaan käyttäen kapeita puuveneitä, joita työnnetään eteen päin pitkää keppiä käyttäen. Tähän aikaan  pelloilla ei viljellä riisiä vaan pidetään ankkoja ja kaloja. Ne ilmeisestikin lannoittavat pellot tulevaa satokautta varten. Ehkä niiden ansiosta vietnamilainen riisi ja muu kasvisruoka sisältää B12-vitamiinia?  Teoria on minun omani, enkä ole löytänyt sille vahvistusta. 

    Yllä oleva kuva on otettu lokakuussa 2017 samalta paikalta kuin  riisipeltokuvat yllä.

    Koiranluukku ja koiratarha




     Viime vuonna jo olin asentanut pienen koiranluukun, jonka olin ostanut nettikaupasta. Se oli itse asiassa kissanluukku, josta vain pieni koira mahtui kulkemaan läpi.  Vain Mimi-koira saattoi käyttää sitä, Kito ei.  Tammikuussa kun on kuuma aika ja koirat juoksentelivat jatkuvasti huoneeseen ja huoneesta pois, niitä varten piti aina avat huoneen metallinen liukuovi, ja siinä samalla sisään pääsi lämmintä tai kuumaa ilmaa, aloin etsimään uutta koiraovea, sellaista isoa, osta moelmmat koirat mahtuisivat kulkemaan.  Aloin etsimään paikallisista ja kiinalaisista nettikaupoista ovea, jonka mitat olisi ilmoitettu.  Sellainen löytyi kiinalaisesta nettikaupasta, ja tilaus tuli perille kuudessa viikossa.

    Oven asentaminen on täällä helppoa, koska huoneemme seinät on tehty pehmeästä muovista, jota on helppo leikata tavallisella mattoveitsellä. Laikkasin seinään oven kokoisen reiän, tein sen ympärille pikku reiät ruuveja varten ja kokosin oven näiden ympärille. 

    Sattui olemaan puolison sisko kylässä lapsineen, ja lapsi alkoi käyttää ovea ennen koiria. Äkkiä ne koiratkin sitten oppivat kulkemaan siitä läpi, Ktio ensimmäisenä.



    Olen myös jo pidempään halunnut rakennuttaa pihalle pienen koiratarhan, jonne koirat voisi sulkea silloin kun ne on pesty tai kun minä lähden pyöräilemään tai kävelylle ilman niitä eivätkä kotiin jävät pysty pidättelemään niitä. Maaliskuussahan sattui niin, että Kito koira lähti seuraamaan kun lähdimme polkupyörillä ja mopoilla muutamab kilometrin päähän katsastamaan ostettavaa maapalaa, ja se sitten jäi jälkeen ja katosi useaksi tunniksi.



    Tarkoitus oli  itse asiassa teettää puukehyksiin kanaverkosta tehty häkki, mutta kieliongelmien takia tuli hyvin tukeva, mutta aiottua pienempi rautahäkki. Se on tehty hyvin vahvaksi ja varustettu lukonpidikkeellä niin, ettei sieltä pysty koiriua varastamaankaan, jos sen lukitsee riippulukolla.

    Myös koirien häkissäoloajasta meillä oli eri käsitykset perheen kanssa. Heidän mielestään koirat olisivat siellä lähes koko ajan, kun minä taas halusin rajoittaa häkin käyttöaikaa  ja tehdä siitä niin miellyttävän kokemuksen, ettei se tuntuisi koirista vankeudelta.

    Parin viikon päästä tultuani matkalta, josta seuraavaksi kerron, huomasin, ettei häkki ollut enää koirien käytössä, vaan siellä oli kukko. Taas anopin päätös varmaankin. Kerroin puolisolle mitä mieltä olen asiasta ja ajoin kukon pois häkistä. Otin sen uudelleen koirien käyttöön.


    Käynti viileässä 


    Vuoden kuumin aika on helmikuusta toukokuuhun. Tilastonumeroina ero vuoden kylmimpään aikaan, marras-joulukuuhun ei ole kovin suuri: keskimäärin alle kymmen astetta. Mutta se tuntuu paljon suuremmalta, ehkä siksi, ettei kuumana aikana ole paljoa sateita eikä tuultakaan ehkä niin paljoa kuin sadekautena.

    Nyt huhtikuun aikana olen todellakin kärsinyt kuumasta samalla tavalla kun aloin kärsimään siitä Australiassa oltuani tropiikissa yhtäjaksoisesti vuosia.



    Nyt olen ollut lumettomissa ja pakkasettomissa oloissa vasta vajaan vuoden. Täällä oli marras-joulukuussa suhteellisen viileää:  lämpötila laski alle 20 lämpöasteen muutamana yönä. Sitten tammikussa vietin pari vikkoa Thaimaassa luonnonmukaisen rakentamisen kurssilla. Puolet kurssiajasta oli viileää: nukuin teltassa pihalla ja jouduin käyttämään paksuja vaatteita, koska lämpömittari näytti välillä +12 astetta.  Vaikka välillä heräsin kylmään, tunsin myös uneni laadun  parantuneen.  Mutta se ei ilmeisestikään ollut tarpeeksi. Nyt kehoni suorastaan huutaa viileää ilmaa!

    Ehkä kehoni muistaa tämän vuosikymmenen lähes jokaisen vuoden, jolloin olen viettänyt huhti-toukokuun viileässä ilmassa, lähes jokaisen:  vuonna 2010 olin aurinkorannikolla ja Brisbanen seudulla. Oli alkusyksy ja huomattavasti viileämpää kuin Cairnsissa, jossa olin asunut edeltävät vuodet, kuumassa tropiikissa yli seitsemän vuotta. Vuonna 2011 lensin Brisbanesta Suomeen 26.4. Siltä ajalta on tuo yllä oleva kuva. Se on otettu Hakaniemestä keskustaan kävellessä, vähän ennen Pitkää siltaa.  Ne olivat suuremmoiset kaksi kuukautta: kävin monessa paikkaa ja tapasin monta vanhaa kaveria ja sukulaista.  Siitä on jäänyt upeat muistot.



    Vuonna 2013 olin Suomessa vain viikon verran myös vähän ennen vappua kunnes sitten matkustin Viron kautta keskiseen Itä-Euroopaan: Latvia, Liettua, Puola, Tsekki, Slovenia, Itävalta, Serbia, Kroatia, Bosnia .... Ennen matkaa olin jo nauttinut viileästä säästä pyöräillessäni Sydensystä Melbournen kautta Adelaideen. Kuusi viikkoa ja yli 1500 kilometriä, yöt enimmäkseen teltassa metsissä ja leirintäalueilla.  Nyt en kulkenut pyörällä vaan aloin käyttää 50-vuotispäivälahjaksi saamaani kävelykärryä.  Se olikin sitten seuranani monena päivänä, ensin Europpassa ja sitten Australiassa, jossa tein pitkän kävelymatkan itärannikon pohjoisosasta etelään, ihan Tasmaniaan saakka kunnes tammikuussa 2014 lensin Melbrounen kautta pois, enkä ole vieläkään palannut takaisin.



    Vuonna 2014 saavuin niinikään huhtikuun lopulla Suomeen, tällä kertaa Vietnamista Bangkokin kautta lentäen. Tosin viivyin vain muutaman päivän ennen kuin lensin Espanjaan kävelykärryineni. Se koko reissu oli täysi floppi, ja se päättyi siihen, että lensin takaisin Aasiaan.  Päällimmäisesksi muistoksi tuolta matkalta jäi vappuviikonloppu Somerolla eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Sieltä on tuo yllä näkyvä kuva, jossa talutan hevosta.





     Sitten vuonna 2015 olin sidottuna parisuhteeseen, mutta otin siitä pitkän loman ja lensin Malesiasta Istanbuliin, josta lähdin matkaamaan busseilla ja junilla kohti Suomea. Toista kuukautta nautin Iätisen Euroopan keväästä kunnes toukokuun yhdeksäs päivä lensin Puolan Gdanskista Suomeen. Kolmatta kuukautta meni Suomessa ja viikon verran vielä Ruotsissakin ennen kuin lensin takaisin Malesiaan.
    Ruotsin Åmålissa kävin ystäväni maatilalla, jossa tein mm. heinätöitä hevosella. Suomessa olin tehnyt pitkän pyöräretken, osan siitä junilla ja autolla johtuen kylmästä säästä,  Jyväskyään, Ouluun, Kajaaniin, Taivalkoskelle, Kuusamoon ja sieltä itärajaa pitkin alas aina Vaalimalle saakka, sieltä vielä Pornaisiin ja takaisin Nurmijärvelle.



    Vuonna 2016 lähdin Malesiasta ja siellä olleesta parisuhteesta jo tammikuun puolivälissä.  Olin Vietnamissa maaliskuun puoliväliin saakka kunnes lensin sieltä Bangkokiin ja edelleen Ukrainan Odessaan. Odessasta matkasin Dnepropetrovskiin, sieltä Harkovaan ja Lviviin. Myös Kiovassa kävin. Suomeen pääsin vasta kesäkuun puolivälissä ja viivyin siellä pari kuukautta. Elokuussa en lähtenytkään Aasiaan vaan takaisin Ukrainaan muutaman Balkanin maan Moldovan kautta. Ukrainassa toimin opettajana aina joulukuun puoliväliin saakka, jolloin saavuin tänne Vietnamiin.  Tuona vuonna kerkisin siis kokea jonkinasteisen sateisen ja kolean syksyn, myös talven ensimmäiset lumisateet. Lähtiessäni Kiovasta oli maa jo lumesta valkoinen, joskin syksy ja talvi olivat siellä yleensä ottaen lempeämmät kuin Suomessa.





    Samoin oli kevät paljon pidemmällä silloin kun maaliskuun puolivälissä 2017 saavuin Kiovaan täältä Vietnamista Thaimaan ja Kazakstanin kautta.  Vietin Kiovassa reilun kuukauden ja Suomessa toisen mokoman. Lähes koko ajan oli kylmä molemmissa paikoissa. Se tuntui inhottavalta ja teki minut sairaaksi. Ajattelin, että liian kuuma on paljon parempi kjuin liian kylmä.


    Niin ajattelin nukkuessani tässä ei-talviasuttavassa vanhassa mökinmörskässä Inkoossa. Olin hakeutunut sinne kokeakseni jotain uutta Suomessa. Joka vuosi on tehnyt mieli etsiä uutta myös vanhasta tutustua ympäristöstä.  Suomen lisäksi sitä uutta on tällä vuosikymmenellä tullut myös Ruotsista.  Se maa on tullut minulle paljon läheisemmäksi. Voisin harkita siellä asumista yhtä paljon tai vähän kuin Suomessakin asumista.  Mutta toistaiseksi aiankin harkitsen pääasiassa täällä Vietnamissa asumista.


    Kuumaa ja kylmää, saattaapa olla, että molempia tarvitaan. Tasapaino on paras. Vähän niin kuin avantouinnissa, joka on yksi niistä asioista, joita muistelen kaiholla. Sitä olen harrastanut viimeksi 16 vuotta sitten eli alkuvuodesta 2002.  Avntouinti ja sauna yhdessä. Ilman saunaa en ole koskaan avantoon uskaltautunut.





    Ei siis tunnu nyt hyvältä olla paikallaan kuumassa, vaan tekisi mieli viileämpään.  Ja tarkemmin ajatellen tekisi mieli myös matkustaa kauas Suomeen. Olen kuitenkin päättänyt, etten tänä vuonna matkusta vaan pidän tauon jos suinkin mahdollista.   Rahastahan se on kiinni, ja myös osittain siitä, että matka olisi hyvin raskas. Lentokoneessa sistuminen sinänsä menettelee, jo odottelu kentillä. Niiden aikana oin kuunnella äänikirjoja. Mutta sitten lennon jälkeen: usein tulen sairaaksi ja väsyneeksi.  Vanhuus sitä se varmasti on. Se heikentää ääriolosuhteiden sietokykyä. Ja sitä heikentää myös ylipaino, josta ei näy pääsevän kokonaan eroon koskaan.

    Suomen-matka tulee yleensä todella kalliksi, joten sitä ei voine muutenkaan näissä oloissa tehdä joka vuosi. Ja minua kuitenkin viehättäisi ajatus pysyä paikallani,,kuten olen niin monesti toistellut. Tosin, niin kuin näkyy, se ei ole ihan helppo ja yksiselitteinen päätös. Kulkuri nostaa aina välillä päätään ja vaatii tien päälle.


    Dalat 

    Virallinen kirjoitusasu on  Đà Lạt (linkissä kaupunkia koskeva Wikipedia-artikkeli. Ja tässä Wikitravel-artikkeli) . Vietnamissa on hyvin tärkeä mainita se mihin provinssiin jokin paikka kuuluu.  Da lat kuuluu Lam Dong -provinnssiin.

     Nyt on tutkailun alla ratkaisuehdotus paikallaanpysymisen ja kuumuuden ongelmaan. Entäpä jos matkailisin Vietnamissa ja kävisin välillä kylmillä seuduilla.  Tällaisen koematkan tein huhtikuun alkupuolella. 


    Lähdin kotoa 10.4. aamubussilla Saigoniin. Mopotaksilla asemalle, siellä lipun osto ja bussiin. Ostan yleensä lipun istumabussiin.  Vihaan noita makuubusseja. joita on yleensä pidemmillä reiteillä, joskus myös tällä.




    Saigonissa tällä Phuong Trang -yhtiöllä oli vain niiti. Minun siis piti ostaa kuitenkin lippu tähän vihaamaani hökötykseen.  Sänkynä on sellainen kapea metallikehtikko, ikään kuin kallistettu penkki. Pahinta on se, ettei kallistuskulmaa voi säätää, eli silloin kun haluaa istua, ei voi tehdä sitä mukavasti. Jalkojakaan ei saa roikkumaan sängyn ulkopuolelle. Yläpteillä ehkä saisi, mutta ei ei ole kovin mukavaa.  Joka tapauksessa minulla tulee niissä bussesissa pää ja niskat kipeäksi. Niin tuli nytkin. Pari päivää sai kärsiä "krapulaa" tuon 8 tunnin matkan jälkeen.



    Maisemat matkan varrella ovat upeat: tie kiemurtelee ylös vuoristoon 1500 metrin korkeuteen. Ilma on viileän raikasta. Olisiko se "krapula" osittain johtunut myös ilmaston vaihdoksesta. Olisiko kyseessä ollut sittenkin lievä vuoristotauti eli sopeutumisilmiö korkeampaan paikkaan saapuessa?


    Bussi saapui kuapunkiin illalla kahdeksan aikoihin. Minibussi vei miut varaamaani hotelliin. Olin saanut huoneen edullisemmin Sohvasurffaus-yhteisön kautta.  Hotelinomistajan poika tarjosi edullisempia huoneita vanhempiensa omistamasta hotellista.  Iso huone omalla kylpyhuoneela noin 7 euroa.   Seillä nukuin vain yhden yön, ja jo aamulla kahdeksalta olin matkalla hieman takaisin päin,



     mäkeä alas n. 10 kilometriä sijaitsi tämä vasta rakennettu hirsihuvila.  Minulle oli luvattu sinne erittäin edullinen majoitus tuttavan kautta.  Isäntäväki oli kuulemma kasvissyöjiä ja "joogaihmisiä", Ananda Marga-liikkeen jäseniä.  Asia oli järjestetty sen samaisen joogaopettajan kautta, jolta sain helmikuussa karipuun (Murraya Koenigii) taimen, joka muuten on lähtenyt ihan kiitettävän hyvin kasvamaan pihallamme.




    Perheen reilu parikymppinen tytär kuljetti minut sinne kaupungista moottoripyörällään. Vimmeinen puoli kilometriä minun piti kävellä mopon takana ylös vuoren rinnettä. Tontti oli aidattu ja vieressä oli sukulaismiehen tontti ja lähettyvillä muita taloja. Pihalla oli myös koira, joka vietti siellä yksinään päivät. Tosin sen liikkuma-ala oli suuri ja sillä oli ruokaa ja vettä. 



    Kokkasin meille ruokaa jääkaappiin jätetyistä vihanneksista ja sienistä sekä tofusta.
    Kohta tytär lähti kaupunkiin ja minä jäin talolle koiran kanssa. Lähtiessään hän ilmoitti minulle majoituksen hinnan, joka oli huomattavasti korkeampi kuin aiemmin sovittu viikkohinta.  Sanoin sen hänelle ja hän lupasi keskustella perheensä kanssa.



    Ei se hinta mitenkään tavaton ollut, suurin piiretin sama kuin hotelliyö kaupungissa. Olisin sen voinut hyvin maksaakin, mutta en halunnut, koska tunsin itseäni huijatun, tulleeni vedätetyksi.

    Hieno paikkahan se oli: hyvät maisemat, lähettyvillä metsää, jonne saattoi tehdä kävelyretkiä. Ties mitä olisi seudulta löytynyt, jos olisin asunut siellä sen suunnitellun viikon.





    Illalla perhe ilmoitti uuden hinnan Facebook-ryhmäviestillä. 200 000 oli vuorokausihinta. Viikko-tai kuukausihintoja ei enää hyväksytty. Tuo saigonilainen joogaopettaja yritti vielä taivutella minua hyväksymään sen, hän kertoi perheen äidin, joogaavan vegetaristin, jopa suostuneen alentamaan hintaa alun perin lupaamaansa vuorokausihintaan.   Ilmoitin etten hyväksy, erosin viestiryhmästä kerrottuani, että lähden seuraavana aamuna. Joogaopettaja yritti vielä taivutella kahdenksekisesssä keskustelussa, mutta kerroin, etten hyvänksy tuota toimintatpaaa: hinnoista pitää neuvotella ennen saapumistani eikä vasta sen jälkeen.  Lisäksi olin pettynyt siihen, että olinkin perheelle etupäässä maksava asiakas enkä ystävä ja hengenheimolainen, samoinajatteleva, kuten olin yhteydenpidon perusteella olettanut.  Lisäksi paikka ei herättänyt minussa positiivisia värähtelyjä, vaan tunsin siellä jotain kiusallista. Se tosin saattoi johtua myös tuosta krapulapäänsärystä.

    Nukuin seuraavaan aamuun. Päätä särki ja harmitti. Minullahan oli tuo matkasta johtunut "krapula" pahimmillaan.  Se hellitti vasta seuraavana iltana kun olin ostanut apteeksita ibuprofeenia ja päivän mittaan syönyt niitä muutaman kahvin kanssa.   Maksoin pyydetyn korkeamman summan ensimmäisestä yöstä. Jätin rahat vieraskirjan väliin.

    Lukitsin ovet perässäni ja laitoin avaimet sovittuihin paikkoihin. Koira jäi pihalle. Se ei ollut vieläkään tottunut minuun vaan kyräili matkan päästä. Ainoastaan ensimmäisenä aamulla kun tulin ulos, se istui oven takana kylmissään ja tuli kanssani sisälle paijattavaksi. Mutta heti kun se oli lämmennyt hyväilyistäni, se alkoi taas pelkäämään ja juoksi ulos.



    Aamun ollessa vieläkin kirpakan viilkeä lähdin painava reppu selässäni ja keppi kädessäni  kävelemään kothi parin kilometrin päässä olevaa keskusta, jossa oli vesiputous ja siihen liittyvä maksullinen puisto turisteille (Prenn-vesiputous) sekä tori paikallisille, muutamia kahviloita ja ruokapaikkoja.   Perille päästyäni istuin kahvilaan, tilasin kahvin ja kasvispatongin, banh mi, perua ranskan siirtomaa-ajoilta, suosittu aamiainen, mutta yleensä muulla kuin kasvistäytteellä.  Kuvassa yllä näkyvät leivät olleet tuosta paikasta vaan myöhmemmin kaupungin kasvisravintolasta.




    Yritin kysyä kahvilaa pitävältä vain vietnamia puhuvalta naiselta mopotaksia tai muuta taksia Dalat cityyn.  Ymmärrän sen verran vietnamia, että hän mainitsi bussin ja viittasi kädellään vieressä kulkevalle nelikaistaiselle tielle (moottoritie se olisi muissa maissa).  Hän kävin vielä näyttämässä minulle, mistä sinne tien varteen oikaistaan.  Ylitin toiseen suuntaan menevät kaistat ja jäin odottamaan keskiviheriölle.  Eipä minun tarvinnut seistä siinä kuin minuutti-pari kun joku rähjäinen bussin näköinen ajoi kohti. Minähän en aina näe, onko se bussi vai joku muu. Australiassa olen pysäyttänyt kuorma-auton ja ambulanssinkin bussina.




    Tämä bussi meni ainakin oikeaan suuntaan ja rahastajakin ymmärsi kun sanoin Dalat city ja suostui laskuttamaan minulta 15 000 Vietnamin dongia eli alle puolen euroa matkasta.   Seuraavien päivien aikana näin kaupungissa paljon paikallisbusseja, ja käytinkin sellaista vielä uudelleen kaupungista poistuessani. Olin varsin haltioissani siitä, että näytän olevan kaupungissa, jossa paikallisliikenne toimii ja jossa toimii myös Grabbike, tuo Uberin kilpailija ja sittemmin Uberin ostanut auto- ja mopotakiyhtiö, josta voi tilata kyydit mobiilisovelluksella ja ennen kyytiin astumista nähdä, kuka on kuljettaja, minkälainen on ajoneuvo ja myöskin sen, paljonko kyyti maksaa. Täällä meillä Lai Vungissa ei toimi Grab, ja siksi kyytien hinnat ovat jopa kolme-neljä kertaa kalliimmat kuin Saigonissa tai Dalatissa.



    Dalatissa olen käynyt aiemminkin: ensimmäisen kerran huhtikuussa 2014  olemassa pari päivää ja seuraavan kerran saman vuoden joulukuussa: vietimme silloisen kumppanin Shuin kanssa siellä joulun ajan. Minä olin joulupukkina lähistön kylässä, jossa asui joitain paikallisia alkuasukkaita.


    Järven ympäri pystyy kävelemään ilman että täytyy ihan autotiellä kävellä. Sen rannalla näkyi jopa hevosia. Kaupungin keskusta on pieni ja osa siitä on käytännössä maaseutua.



    Seutu on hyvin mäkistä, joten pyöräily on vähän työläämpää täällä, mutta jotkut sitäkin harrastavat. Pitää vain olla hyvät jarrut. Jalankulkijanakin täytyy ottaa huomioon se, että alamäkeen rullaava tai ylämäkeen vauhdilla kaasuttava auto ei välttämättä pysähdy ihan heti. Ruugkia ei ola paljoa, ja Saigonin jälkeen ruuhkaisenkin tien ylittäminen tuntuu helpolta.


    Da lat on turistikaupunki. Siellä on runsasti sekä edullisia hostelleja reppumatkaajille että satojen eruojen luksuslomakyliä vähän äveriäämmille. Kutienkaan siellä ei tunnu samanlainen turistihulina kuin Saigonissa. Tai minä en ainakaan ole löytänyt Bui Vien-katua vastaavaa paikkaa. Täytyy kutsua asiaan paremmin perehtyneitä sukulaisia tai kavereita vierailuille sillä ilman heitä minä en taida tuollaisiin paikkohin edes vahingossa eksyä.

    Vanhoja Ladojakin näkyy katukuvassa vai ovatko ne Fiateja?  Kaupunki ei ole niin suttuinen ja likainen kuin muut Vietnamin kaupungit vaan niihin verrattuna se on rauhallinen ja kultivoituneempi, jotenkin eurooppalainen. En tiedä, miten ranskalainen se on, koska en ole koskaan käynyt Ranskassa. Ranskalaisin kaupunki, jossa olen käynyt on Belgian Bryssel. Sinne tuli tehtyä työmatkoja viime vuosituhannen vaihteessa.



    Aamulla kaupunki on usein sumuinen, iltapäivällä sateinen. Joskus sataa koko päivän jopa monta päivää peräkkäin. Näin on minulle kerrottu.  Itse en muista kokeneeni sadetta aiemmilla käyntikerroilla vaan on ollut aurinkoista.



    Lämpötilat kaupungissa ovat nyt huhtikuussa +12:n ja +30:n välillä kun ne täällä Lai Vungissa ovat +22:n ja +35:n välillä. Dalatissa on aamuyöstä ja aamusta slevästikin kylmä. Se itse asiassa tulee illalla heti auringon laskettua siinä kuuden aikoihin. Pystyn siis kävelemään sekä aamulla että illalla viileässä säässä.  Aamu- ja iltapäivällä on hieman kuuma, muttei sentään niin hiostavaa kuin täällä etelän tasangoilla.




    Minun ei siis tarvitse pysytellä ilmastoiduissa sisätiloissa kuin muutaman tunnin päivisin. Muulloin voin kävellä ja tutkia ympäristöäni. Valittaen täytyy myös todeta, että kävely ilman koiria ja niiden mukanaan tuomia paineita, vastuuta, tuntuu myös hyvältä.  Koirien kanssa ei ole kiva kävellä kaupungissa, ihmisten ilmoilla vaan niiden kanssa ptiäisi päästä kauemmas peltoteille ja metsäpoluille.




    Kasvisravintola, joka ainakin aiemmin oli Loving Hut, nytkin se nimi näkyy vielä ainakin ruokalistassa. Se tarjoaa vegaanista buffettia alle eurolla. Ilmeisesti se on tarkoitettu paikallisille, mutta eivät ne minuakaan kieltäneet siitä syömästä.  Toisin kuin muissa paikoissa, täällä voi ottaa ruuat itse. Muualla ne annostelevat varsin säästeliäästi.  Täällä oli tarjolla jopa raakasalaattia ja runsaasti keitettyjä vihreitä kasviksia. Buffetti on tarjolla aamukymmenestä iltakuuteen. Ravintola oli suurimman osan ajasta lähes tyhjä. Se ei sijainnut ihan kaupungin keskustassa, vaan parin kilometrin päässä ydinalueelta. Minä satuin olemaan kolme ensimmäistä yötä hotellissa siinä lähellä.  Siellä oli mukava omistajapariskunta ja heidän kaksi tytärtään. Heidän kanssaan pystyi juttelemaan oikeasti englanniksi.


    Täältä saa myös noita täytettyjä patonkeja heti aamusta.




    Evitäkä lista-annoksetkaan ole hinnalla pilattuja. 



    Muutam kerta tuli syötyä ihan herroiksi eli maksoin lähelle kymmentä euroa pitsasta ja oluesta tai sitten intialaisesta ruoka-annoksesta ja oluesta. En juo olutta humaltuakseni vaan otan sitä pitsan tai intailaisten leipäruokien kanssa. Tässä kuvassa on dahl-keittoa, eli keltaisista herneistä tehtyä mausteista hernekeittoa  chapati- ja roti-leipien kera.  Oli muuten ihan hyvää, mutta mausteita oli liian vähän eikä mausteena ollut käytetty asafoetidaa eli hing-jauhetta. Aitoon intialaiseen kasvisruokaanhan eivät kuulu sipuli eikä valkosipuli. Tässä niitä oli. Ne eivät mhyöskään kuulu kiinalaiseen kasvisruokaan, eivätkä vietnamilaiseen.



    Löysin ruisleipää. Kyllä, tuo epämääräisen siniharmaa möykky on ruis-vehnähapanleipää. Oli se kuitenkin hyvää hapankurkkujen ja tomaatin kanssa. Kyllä, hapankurkkuja eikä mitään etikkakurkkuja. Leipää ja kurkkuja valmistaa Hobbit-hostellin pitäjä, saksalainen kaveri, joka puhuu myös erinomaista venäjää sekä monia muita kieliä.  Hänen hostellissaan kävin erään usbekistanilaisen sohvasurffaajan kanssa juuri siksi, että hän oli Facebook-ryhmässä mainostanut ruisleipäänsä. Päivällä käydessämme leipä ei ollut vielä valmista ja se oli kaikki varattu. Lupasin tulla illlalla venäläiseen iltaan ja samalla katsoa, josko joku olisi peruuttanut leipätilauksensa.  Illassa ei ollut minun lisäkseni ketään, ja leipiä olisi ollut useampikin saatavilla. Otin kaksi. 


    Leivissä on käytetty aitoa hapanjuuriruistaikinaa, mutta 2/3 jauhoista on vehnää., Ohjeistin kaveria käyttämään jotain tummaa väriainetta esimerkiksi suolan asemesta laittamaan tummaa soijakastiketta. Niin hän tekikin jatkossa, ja niistä leivistä tuli paljon parempia.  Jauhot ovat aika hienojakoisia niin kuin olivat nekin, joita minä käytin Australiassa. Minä loin leipiini karheutta käyttämällä taikninajuuren asemesta hapatettuja vehnän ituja, jotka olin jauhanut karkeiksi tehosekoittimella.


    Kuva elokuulta 2006, jolloin oltiin juuri muutettu taloon, jossa oli hyvä leivinuuni, sähköuuni vain, mutta kun siihen oli hankkinut pitsakiven, tuli reikäleivistä ihan kelvollisia.   Nämä olivat kyllä hyviä leipiiä, mutta ne pierettivät todella valtavasti. Nämä saksalaisen tkemät eivät pierettäneet juurikaan.


    Neljä yötä asuin tuossa hostellissa.  Usein istuin pienessä oleskelutilassa juttelemassa siellä käyneiden vieraiden, enimmäkseen eurooppalaisia ikäisiäni miehiä.  Mietin, että jos asuisin täällä, olisi täältä helppo käydä hakemassa sosiaalisia kontakteja. Myös englannin opettaminen olisi tuossa piakassa mahdollista, ei olisi täysin poissuljettua etteikö myös suomen kielen.


    ystävystyin myös erään hanoilaisen miehen kanssa.  Olin ottanut Grab-motskaritaksin läheiselle isommalle järvelle ja lähdin kävelemään sen ympäri.  Mies kyyditsi minua pari tuntia moottoripyörällään samalla kun tutustui itsekin ensimmäistä kertaa alueeseen. 


    Kaupungin keskustan järven rannalla sijatsi Big C -tavaratalo tai valintamymälä. Sieltä sai jonkin verran vaatteita, ja myös ulkomaalaisille sopivia isompia kokoja. Myös  ulkomaalaisten havittelemia ruokia siellä oli paljon enemmän kuin täällä meidän paikallisessa Co-opmartissa. 




    Kaikki nämä hyvät puolet tekivät minuun niin suuren vaikutuksen, että päätin harkita ja kokeilla, voisiko tehdä niin, että asuisi osan vuotta Dalatissa ja osan Lai Vungissa. Ja ehkä sitten joskus myöhemmin muuttaisi kokonaan Dalatiin, jos se vielä viehättäisi.  Päätin kertoa ajatuksesta alustavasti vaimolle. Sanoin, että haluan asua täällä kaksi-kolme kuukautta ja sitten tulla takaisin. Se oli hänelle suuri järkytys. Ilmeisesti hän suuttui siitä kovatikin. Luulin jo hänen laittavan välit täysin poikki.  Hän kysyi, onko minulla täällä tyttöystävä, jonka kanssa haluan muuttaa tänne asumaan. Se tuntui olevan hänelle ainoa ajateltavissa oleva syy moiseen.  Ei tuntunut menevän perille, vaikka monta kertaa ja erilaisin sanakääntein yritin selittää, että tunnen itseni sairaaksi ja yksinäiseksi täällä, jossa voin lähteä kävelylle vain aamuyöllä ja aina tulee vaikeuksia koirien takia, koska niiden kävely tuntuu häiritsevän aina jotakuta. Yritin selittää, että Dalatissa minulla on kavereita, joiden kanssa voin puhua englantia. 

    Ehkä ajatus meni jossain vaiheessa perille, tai hän oletti minun peruneen suunnitelmani, koska viesteihin alkoi ilmestyä jälleen sydänaiheisia hymiöitä.



    Nyt vapunaattona tätä kirjoitusta viimeistellessä otin asian jälleen puheeksi, sille seudulle muuttamisen. Nyt minulla oli konkreettinen ehdostus, sillä olin saanut siltä seudulta alustavan tarjouksen opettamisesta: vapaaehtoisena aluksi asuntoa vastaan.  Aion lähteä sinne nyt toukokuun ensimmäisellä viikolla pariksi viikoksi.



    Ai minne?   Kolmenkymmenen kilomertin pääähän Dalatista kohti etelää. Duc Trong on paikan nimi. Se on tunnettu siitä, että siellä on Dalatin kansainvälinen lentokenttä. Sinne voi lentää Bangkokista ja lisäksi muista Vietnamin kaupungeista.


    Kävin tuossa pikku kaupungissa viime vuoden heinäkuussa, sillä siellä asuu Myyn veli vaimoinen ja lapsineen.  Hänen voisi olla helpompi hyväksyä sinne muuttaminen kuin varsinaisen Dalatin kaupunkiin.



    Duc Trong on kilometrin verran meren pinnan yläpuolella eli 500 metriä Dalatia alempana.  Se sijaitsee laaksossa vuorten ympäröimänä. Lämpötilat ovat suhteellsien samoja kuin Dalatissa, ehkä pari astetta ylempänä. Maasto ei ole niin mäkistä, rakennukset ovat rumempia kolkompia ihan kuin muissakin kaupungeissa.




    Tärkeintä on, että sieltä pääsee bussilla Dalatiin ja takaisin suhteellisen nopeasti, erittäin edullsiesti ja helpolla. Voisi käydä BigC:ssä ostoksilla, hostelleissa ja baareissa tapaamassa muita eruooppalaisia., opettamassa englantia kenties.



    Englantia voi opettaa siellä Duc Trongissakin, ja enemmän ehkä siellä. Siellä on kielikoulu, johon otin yhteyttä matkalta palattuani, ja sain sieltä lupauksen asunnosta, jos opetan heille vapaaehtoisena muutaman tunnin viikossa. Se sopisi minulle vallan hyvin. 

    Keskiviikkona 18. päivä hostellin omistajarouva auttoi minua varmaan huoneen Khai Khai-hotellista  Facevbook-ryhmässä kysyin busseista sinne ja sain riittävät tiedot. Otin Grab-moottoripyörätaksin, jonka kuljettaja, nuori nainen, vei minut bussille.  Bussi lähti kaksi minuuttia sen jälkeen, olisi varmaan lähtenyt aiemminkin, mutta taksikuskini oli kiilannut motskarinsa sen eteen niin, ettei se päässyt lähtemään ilman minua.



    Khai Khai -hotelli oli edullinen, hieman rempallaan, mutta riittävän siisti minulle. Ja mikä parasta patja sängyssä oli pehmeämpi kuin patjat täällä yleensä, ei kuitenkaan lötkö vaan joustinpatja, juuri sopiva minulle. Eihän minulla ole kotonakaan hyvää paltjaa vaan käytän kovan patjan päällä pehmentäjä ja joustajana Thermarest-ilmapatjaa.

    Huoneessa oli jääkaappi ja se toimi.  Kuumaa vettäkin tuli suihkusta välttävästi kunhan piti veden paineen erittäin matalana. Se on aika yleistä täällä. kaikissa maissa, jossa on sellainen varaamaton vedenlämmitin, joka lämmittää lämmityselementtien ohi virtaavan veden.  No, kotona minä en käytä lämmintä vettä juuri lainkaan, vain auringon putkissa lämmittämää. Joskus vddenkeittimellä lämmitettyä peusvatiin laskettua. Vatia voisi käyttää hotelleissakin. Sehän ei kaupassa paljoa maksaisi.



    Hotellista viiden minuutin kävelymatkan päässä oli hyvä ja yksinkertainen kasvisravintola, josta sai Pho-keiton alle eurolla ja aamiaiseksi niitä banh mi -täytettyjä sämpylöitä.

    Hyvään kahvipaikkaan on rielu kaksi kilometriä, enemmän kuin lentoasemalle, josta ehkä voisi saada myös hyvää kahvia.



    Oli hienoa viettää päivät rauhassa yksikseen, ptkään nukkuen (sitä se viileä ilma teettää), äänikirjoja kuunnelleen, välillä kävelyllä käyden ja kaukana siintäviä vuoria ihaillen.



    Myy tuli sitten perheensä kanssa minibussilla veljensä talolle.  Mukana olivat vanhempien lisäksi toinen veli, tämän vaimo ja pieni lapsi.



    Minä olin jo keskipäivällä asettunut lähistöllä sijaitsevaan toiseen hotelliin, jota veli oli suositellut. Hänen tuttunsa oli sen juuri rakentanut ja avannut.  Se ei ollut samalla tavalla mieleeni kuin Khai Khai, mutta loppujen lopuksi olimmekin siellä vain yhden yön. Seuraavan päivän vietimme veljen talolla, jossa sukulaiset juhlivat veljen vaimon isän kuoleman vuosipäivää.


    Minä kuljeskelin lähistöllä ihaillen maisemia, vihreitä viljeyksiä kauempana siintäviä vuoria.  Tämä paikka oli noin viiden kilometrin päässä Duc Trongin keskustasta, sieltä Khai khaista. .




    Illaksi sitten lähdimme Dalatin kaupunkiin.  Veljen lapsi kuitenkin sairastui matkalla kuumeeseen, joten ilta meni sairaalassa odotellessa. Yöksi mentiin paikalliseen hotelliin. Aamulla toiset lähtivät katselemaan jotain nähtävyyksiä ja minä käveleskelin yksinäni kaupungilla, niin kuin olin tehnyt viikon ajan ennen sitä. 



    Sunnuntaina 22.4.  palattiin sitten veljen talolle. Myy ja äiti tekivät viime hetken ostokset: perunaa, papuja, punajuuria, kurkumaa sekä tuoreena että juurina, runsaasti kahvia papuina ja ostajan nähden jauhettuna. Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, kun eräs kahvia valmistava yhtiö jäi kinnnit mm. käytettyjen paristojen muun jätteen jauhamisesta kahvin joukkoon. Täkäläinen kahvi paahdetaan todella kitkeräksi joskus.


     

     Iltapäivällä neljän jälkeen lähdettiin sitten ajamaan kotia kohti. Matka kesti noin kahdeksan tuntia. Kotona oltiin yöllä yhden jälkeen.




    Koirat pääsivät taas pitkästä aikaa aamulenkille. Aluksi kävimme riisipellolla, mutta siellä alkoi olla jo aika kuraista. 

    Minulla on ollut tämä matkan jälkeinen viikko todella hikiset oltavat. Ilmastointilaite paahtaa aamusta iltaan ja silti on aika tukalaa.



    Puutarha





    Etupihan puutarhapläntti rehottaa mukavasti ja levittää hyviä tuoksuja: mm. oregano ja jotkut paikalliset kukvat ympäriinsä. Siinä kasvavat parhaiten istuttamani pavut. Ne sitovat typpeä ja siten parantavat maan laatua toimimalla luonnollisena lannoitteena kun ne kompostoi.




    Takapihalla minulla ei ole enää niitä kasvatustaskuja vaan ennen Dalatiin lähtöä istutin kaikki taimet maahan kanatarhan aidan viereen. Sieltä on hitaasti nousemassa ainakin tomaatteja, mutta myös joitakin papuja, paprikoita, chilejä.



    Myös Murraya koenigii, tuoksuva karipuu, curry tree, on ilmeisesti juurtunut hyvin ja kasvattanut uusia versoja.  Tämän puu liittyy juuri noihin yllä kerrottuihin joogaihmisiin ja siihen epäonnistuneeseen hirsimökkiin asettumiseen.

    Varsinaisesta rehottamisesta ei voi näiden kasvien kohdalla puhua. Ehkä on liian kuuma ainakin tomaateille, lajikkeet eivät ole tänne soveltuvia, maa on liian savista eikä siinä ole riittävästi ravinteita. Pitäisi lannoittaa.  Sateita on alkanut tulemaan, mutta ehkä ei vielä tarpeeksi.





    Kirjallisuutta



    Huhtikuussa olen kuunnellut todella runsaasti äänikirjoja. Kaikki mainitsemisen arvoisetkaan eivät ole saaneet mainintaa alla.



    Viimeinen tyttö

    Olin Isisin vankina

    Rankka selviytymistarina naisesta, joka pakeni terroristien seksiorjuudesta.
    Irakilaisen 21-vuotiaan Nadian rauhaisa elämä muuttui täysin, kun Isis valloitti kotikylän, tappoi hänen perheensä ja myi hänet seksiorjaksi. Sama kohtalo on ollut tuhansilla muilla jesiditytöillä. Harvinainen Isisin sisäpiirin kuvaus paljastaa, millaista on elää terroristien hirmuhallinnon vankina.
    Mukana myös ihmisoikeusjuristi Amal Clooneyn esipuhe!

    Tämä oli suora kopiointi kustantajan sivulta.  Järkyttävyydessään koskettava. Uskomatonta, että tällaista ihmisen nöyryyttämistä ja häpäisyä vieläkin tapahtuu. No ei se kenellekään liene yllätys.

    Mari Saat, Lasnamäen lunastaja

    Mari Saat, virolainen kirjailija on minulle ihan uusi tuttavuus. Viro taas on maana minulle ainakin hieman tuttu, sen historia ja kulttuuri, myös synkkä neuvostoaika ainakin sikäli kuin Sofi Oksanen antaa siitä luotettavan kuvan.

    Dostojevskiläisiä teemoja. Ainakin minulle tuli kohta mieleen Sonja Marmeladova Rikos ja rangaistus -romaanista. Keronta ja pohdinta on samantyyppistä: maailmoja syleilevää ja sen kaikkia ongelmia suurella tunteella taivastelevaa. Toki dostojevskimäisen laveaa ei tämä kerronta ole, mutta perusjuonteeltaan samanalista. Aiheet toki ovat hyvin maanläheisiä:  venäjänkielisen elämä Virossa kun ei osaa viron kieltä: ei saa helpolla töitä vaan pahimmillaan joutuu elättämään tisensä protituoituna. Tosin sitäkin on hieman pehmennetty: kyse ei ole baari- tai katuhuoraamisesta vaan vähän rajoitetummasta piiristä.  Päähenkilöllä on tytär: lahjakas ja pätevä, vastuullinen teini,, joka toki tekee sen verran virheitä, että hänetkin ihmiseksi tunnistaa.

    Tämä aloitti teeman, joka näyttää nyt olevan näissä huhtikuun kirjoissa: naisen elämä oloissa, joihin hän ei ole itse syypää, vaan ne tulevat "miesten maailmasta": tässä taannoin tapahtunut Viron neuvostomiehitys, kommunistisen yhteiskunnan luominen .... Niissä oloissa täytyy vain käyttää arkipäivän älykkyyttä ja taitoja, myös sydäntä, selvitäkseen niin kuin parhaiten taitaa.

    Uskonto, venäläinen ortodokisuus näyttelee myös omaa rooliaan tässä teoksessa. Ja se tuo mukaansa myös dostojevskiläisen profeettahahmon. Nyt en heti keksi, minkä niminen kaksoisveli hänelle voisi Dostojevskiltä löytyä.

    Ainakin tämän lukijan mielessä teos saa onnellisen lopun, melkein sadunomaisen. Joskin se jää vain mahdollisuutena ilmaan.


    Heidi Köngäs, Sandra 



    "Voisi yleisesti sanoa, että se kertoo sodasta kotirintaman näkökulmasta, eli naisten, lasten ja vanhusten. Erittäin mielenkiintoista kerrontaa ja mukaansa tempaavia, silmät kostuttavia tapahtumia: eli ei siis räiskintää ja politiikkaa vaan niiden aiheuttamia arkisia ongelmia: mistä saada leipää ja vaatteita lapsille, missähän se mies on ja milloinka se tulee kotiin, miten saada viljat kylvettyä ja korjattua ilman miehiä. Tapahtumat ovat välillä varsin raakoja ja julmia, niin kuin oli se vuoden 1918 sotakin."

    Näin minä luonnehdin sitä eräässä Facebook-ryhmässä vastauksena kysymykseen: Mistä kirja kertoo?

    Aamulehden arvostelu kertoo tarkemmin. 

    Minulle tämä oli ensimmäinen ikinä Heidi Köngäksen kirjoittama kirja. Aiemmin vain nimi on ollut tuttu - jostain.Tämän perusteella voisin hyvinkin jatkaa myös hänen muitten teostensa parissa.

    Kanslaissota, vapaussota, punakapina. Suomi oli virallisesti itsenäistynyt joulukuussa 1917 samaan aikaan kun Venäjällä oli menossa työläisten ja talonpoikien bolshevikkinen vallankumous. Myös Suomessa monet työtätekevät, köyhät ja sorretut unelmoivat vallankumouksesta ja paremmista ajoista, jolloin kaikkien kesken vallitsisi tasa-arvo eivätkä raha ja syntyperä määrittelisi ihmisen olemista. Silloin ne määrittelivät paljon enemmän kuin nyt. Oltiin vielä hyvin lähellä sääty-yhteiskuntaa, jossa vallitsi tiukka hierarkia, ja jossa alemmat olivat olemassa palvellakseen ylempiä. Nämä ylemmät näkivät asemansa Jumalan säätämänä, ehkä palkintona omista tai isien hyvistä töistä, joka tapaukswssa järjestelmänä, jota ei sovi rikkoa.

    Punaiset julistivat vallankumouksen alkaneeksi tammikuussa 2018.  Se alkoi etelästä ja eteni noin Tampereen korkeudelle saakka. Punakaartit koostuivat enimmäkseen amatööreistä ja heidän aseistuksensa oli heikkoa. VAstassa olivat vahvemmat valkoiset, joilla oli enemmän koulutettuja ja kokeneita sotilaita riveissään. He saivat myös apua saksasta, mm. suomalaisia jääkäreitä kouutettiin siellä.

    Punaiset hävisivät ja olivat antatutuneet toukokuuhun mennessä. Monia oli teloitettu puolin ja toisin, osa heistä ilman oikeudenkäyntiä, sattumanvaraisesti. Osa hävinneistä suljettiin vankileireille, joissa he kuolivat nälkään ja tauteihin, jopa janoon!

    Näiden kaikkien myllerrysten keskellä olivat naiset, eivät naiskaartilaiset tai naissotilaat, vaan tavalliset naiset, jotka yrittivät pyörittää arkea: hankkia lapsilleen vaatteita ja ruokaa, suojaa sillä aikaa kun isät olivat rintamalla. Heillä oli huoli miehistään ja pojistaan, joiden olinpaikka tai kohtalo oli pitkään tietymättömissä.  Joskus heidän tehtävänsä oli haudata miestensä ruumiit, jotka tulivat kotiin arkussa tai sitten ne vain kipattiin sinne reestä tai hevoskärryiltä, auton lavalta. Politiikasta tai suurista aatteista  he eivät juuri välittäneet, arkipäivän selviytyminen oli heidän aatteensa. Epäilemättä työväenaatteeseen tuolloin liittynyt raittiusaate, alkoholijuomien myyntiä ja nauttimista koskeva kieltolaki saattoi olla heidän mieleensä. Se oli yksi työväenliikkeen vaatimuksista, Ja viina oli vienyt monen köyhänkin perheen vielä syvemmälle köyhyyden suohon.

    Totta kai jokainen valtio rankaisee valtion vastaisesta toiminnasta ja kumouksellisuudesta, varsinkin nuori valtio, jonka olemassaolo on vielä hataralla pohjalla. Punaisia rangaistiin ankarasti: ampumalla, näännyttämällä nälkään, kiduttamalla. Eihän se oikein ole ihmistä kohtaan, vaikka tuolloin ei ollutkaan vielä YK:n yleistä ihmisoikeuksien julistusta. Toki oli Suomessakin monia, jotka tuomitsivat koston väkivallan ja kapinan nujertamista seuranneet rankaisutoimet, varsinkin silloin kun ne tapahtuivat oikeuslaitoksen ulkopuolella.  Jotkut jopa vaativat kotiin jääneitä naisiakin tilille, vaikkeivät he olisi suoraan osallistuneetkaan väkivaltaan: vetäneet housuja jalkaansa ja ottaneet kivääriä käteen. Tarinoiden mukaan housujen käyttäminen oli yksi kumouksellisen naisen merkki ja saattoi johtaa teloitukseen.

    Naisnäkökulma kansalaissotaan, voisi sanoa ellei se kuulostaisi jo hieman lattealta. Ja kyllähän teoksesssa on myös nykynäkökulma läsnä: kokoavana kertojana,  päähenkilö Sandran lapsenlapsena, joka on free lance -näyttelija ja alkaa tutkimaan isovanhempiensa historiaa, josta he eivät olleet paljoa puhuneet, eivät ainakaan tästä kipeästä asiasta.  Useinhan  kanslaissotaan liittyvista kokemuksista ei ole haluttu puhua.  No, viime aikoina, Suomi 100 -juhlavuoteen liittyen niistäkin on puhuttu, yritettiin painaa jopa kansalaissotaan liittyvä juhlaraha, jossa näkyi teloituskomppania.

    Huomatessaan tappionsa punaiset yrittivät suurin joukoin paeta Venäjälle, mutta heidät saatiin pysäytettyä, esimerkiksi Lahden seudulla näin kävi ja siellä olivat suuret vankileirit ja monia teloitettiin. Ne, jotka pääsivät pakenemaan työveäen ihmemaahan, menettivät aika todennäköisesti henkensä  Stalinin puhdistukseissa 1930-luvulla tai joutivat suljetuksi vankileiriin, gulagiin, vielä sotien jälkeenkin.

    Entä jos punaiset olisivat voittaneet?  Olisiko Suomi liitetty Neuvostoliittoon ja sen väestö pikkuhiljaa sulautettu muuhun neuvostokansaan ja venäläistetty? Vai olisiko käynyt niin kuin virolaisille, että jouduttiin taipumaan, mutta lopullisesti ei murruttu, vaan pystyttiin säilyttämään oma identiteetti ja päästämään se esille sorron vuosikymmenten jälkeenkin?


    Minä asun nyt maassa, jossa kommunistit eli punaiset voittivat. Vietnamin sota tosin oli pidempi, kansainvälisempi ja monella tapaa erilainen kuin Suomen sisällissota.

    Samaan sotaan uusi näkökulma tuli seuraavassa teoksessa.

      Anneli Kanto, Lahtarit

    Tämä on varmasti sitä miesnäkökulmaa, valkoiselta puolelta ja pohjalaisten miesten sekä valkoisen Suomen virallisten dokumenttien valossa.  Ryssä piti ajaa pois Suomessta, eli venäläinen sotaväki ja lisäksi punikit piti panna kuriin. Siinä tarvittiin nuoria poikia, joista moni joutui ensimmäistä kertaa tappamaan ihmisen.

    Väkivallan muodollinen tarkoitus: vihollisen eliminointi, ja valkoisten kannalta kapinan kukistaminen, usien ylittyivät ja ampumisista tuli mielivaltaista ja tarpeettoman julmaa. Ajauduttiin koston kierteeseen.


    Tämä teos tuo kuvaan mukaan valkoisen näkökulman, ja pohjalaisen, ihan murretta myöten.  Dokumentinomainen tyyli, eli päiväkirjat ja viralliset asiakirjat ovat kerronnan välineinä.   Puhe on hyvin suoraa, mm. ryssäviha, joka periytyy Nuijasodasta ja Isonvihan ajoilta lähtien: miten ryssät ovat mellastaneet Suomessa ja tehneet täällä pahojaan. Nyt on aika ajaa pois ja lahdata jokainen, joka vähänkin haisee ryssälle. Ja ryssälle haisevat tuo ryssien aivopesemä punainen roskasakki.   Tosin sitten on myös kristillinen näkökulma: "älä tapa" ja sen toteaminen, että miten ne teloitettavast punikit näyttävät ihan tavallisilta ihmisiltä. Mutta tappamiseen tottuu: siinä menee ikään kuin johonkin verehhimoiseen hurmioon. 



    Kostotoimissa oli myös rotuhygienia-näkökulmaa, puhdistusta: Suomen puhdistamista punataudista, kommunismin rutosta, ryssän levittämästä saastasta. Siihen aikaanhan olivat vallalla käsitykset rodun ja kansan puhtaudesta: siitä, miten tiettyjen kansanosien eliminoimisella tai ainakin lisääntymisen estämisella yritettiin vaikuttaa tulevaisuuteen. Siihenhän sitten vähän myöehmmin pyrki Adolf Hitler, mutta Suomen kansalaissodan aikoihin hän lienee jo pyöritellyt noita asioita mielessään.



      

    Täällä Pohjantähden alla

    Väinö Linna on kirjoittaja, kuten varmaan melkein jokainen yli kolmikymppinen suomalainen ainakin tietää.  Vai tietääkö?  Tuntematon sotilas on tullut uutena elokuvaversion minunkin elinaikanani kahdesti. Pohjantähdestä ei ole tullut uutta versiota sitten sen ensimmäisen, vuodelta 1968. Muistan siitä joitakin pätkiä kun se esitettiin televisiossa joskus 1970-luvun puolivälissä: ainakin sen kun ryhmä naisia teloitettiin ampumalla heitä konepistoolilla ja muita teloituskohtauksia. Sitten tuli Akselin ja Elinan tarina viisitettynä elokuvasta. 

    Elokuva ja kirja eivät ole sama asia, vaikka joskus elokuvan näkeminen estää kirjaan tarttumisen.  Niin kävi minulle Pohjantähden suhteen monen vuoden ajan. Ja äänikirjaan "tarttumisen" esti erittäin vanha luenta, joka on teknisesti ja sisällöllisesti joskus esteenä kirjan kuuntelulle.

    Nyt siitä tuli Celiaan Martti Mäkelä lukema uusi versio, tai kaksi ensimmäistä osaa. Siinäpä oli oiva tekosyy ottaa se luettavaksi. Kaiken kaikkiiaan liki kolme vuorokautta siihen olisi mennyt, jos ihan pötköön, nukkumatta olisi kuunnellut.  Alussa oli suo, kuokka ja Jussi ... niihän se alkaa, kertomuksella siitä, miten Jussi kovalla työllä raivaa pappilan mailla olevaa suota torpakseen, alkaa viljellä sitä perheineen maksaen vuokraa työllään eli tekemällä taksvärkkiä pappilaan. Niihän sitä vielä 1910-luvulla tehtiin.  Linna kuvaa, miten torpparia riistettiin enemmän tai vähemmän, ja miten tuo riisto synnytti vihaa ja katkeruutta, ja miten työväenliike sen vihan ja katkeruuden auttoi kanavoimaan toiminnaksi: uhmaksi, väkivallaksi, vallamkumoukseksi. Torpparien häädöt ja häätöuhat ovat yksi esimerkki toisen puolen vallankäytöstä. Pitäjän pappi ja hänen rouvansakin syyllistyvät ainakin epäoikeudenmukaiseen kohteluun.   Jussin Akseli-pojasta tulee punapäällikkö, jolla on ominaisuuksia, jotka sitten kulminoituvat Tuntemattoman sotilaan vänrikki koskelaan, joka on tämän Akselin poika, omapäinen mutta oikeudentuntoinen Vilho.  

    Linnan teoksessa esitetään hyvin selkeästi se syy, miksi Akselin kuolemantuomiota ei pantu täytäntöön huhtikuun 2018 jälkeen. USA ja Englanti olivat esittäneet diplomaattiensa kautta vastalauseen sille, että Suomen valkoinen valta toimeenpani yöllisiä teloituksia ilman oikeudenkäyntejä puhdistaakseen maan punaisesta saastasta.  Ne uhkasivat evätä Suomen itsenäisyyden tunnustamisen, ellei tuollainen barbaria lopu. Se siis loppui - loppui painostuksen alla. 
    Tässäkin, niin kuin muissakin edellä mainituissa teoksissa ovat läsnä nälkä ja taudit, jopa janoon kuoleminen vankileireillä, myös lasten ja naisten teloitukset, jopa ihan sattumalta paikalle osuneiden, kuten erään viipurilaisen koulupojan, jolla on vain venäläinen sukunimi, vaikka hän onkin suomenkielinen, kantaa repussaan suomalaisia koulukirjoja.

    Toinen osa päättyy siihen miten Akseli palaa vankileirin kuolemansellistä kotiin, miten Elina saa hänet takaisin. Vähän samalla tavalla kuin Sandrakin saa miehensä taksin kuolemalta ja sodalta.
    Kolmas osa on vielä tulematta uusintana. Toki juonen siitäkin jo tiedän, mutta en yksiityiskohtaisempaa tapahtumien kerrontaa.

    Pauliina Rauhala, synninkantajat 


    Tässäkin käydään sotaa, ei fyysisin asein vaan hengen asein, henkisin asein: kansalaissotaa uskonnollisen liikeen sisällä: valtaa pitävät, "laillinen esivalta" käy harhautuneiden ja väärälle tielle eksyneiden kimppuun yrittäen puhdistaa heistä kososlaisuuden, väärän hengen, lakihengen, hempeyden hengen, omavanhurskauden .... Puhdistus ja sen sosiaaliset, yhteiskunnaliset taustat ...
    Kyllä, minäkin olen lukenut Taivalaulun, Pauniina Rauhalan esikoisteoksen ja kirjan, josta moni sen ilmestyttyä puhui: Nainen synnytyskoneen vanhoillislestadiolaisuudessa, naisen osa seurojen kahvinkeittäjänä ja pullanleipojana, seurakunnan yhteydestä erottamiset ja syntien sitomiset osana miehistä vallankäyttöä. Kaikki tuo sisältä päin nähtynä, naisen kokemana.  Anna-Maija Ylimaulan Papin tyttö ilmestyi jo 1970-luvulla, sitten jo tällä vuosituhannella Riikka Pelon Taivaankantaja. Lyyristä kieltä ja vahvaa luonnokuvasuta oli myös Timo K Mukan teoksessa Maa on syntinen laulu, ja sen seurakuvaus toi mieleen juuri lestadiolaisuuden.  Ja olihan itse Lars Leevi Laestadiuksen saarnoissakin vahvoja kielikuvia luonnosta.

     Ei siis ihan ensimmäinen tästä aihepiiristä oleva teos tämä Synninkantajat, mutta oli se vaikuttava.

    Rauhala siirtyi ammattikirjailijaksi Taivaslaulun menestyksen myötä ja kertoi halauvansa kirjoittaa muusta kuin lestadiolaisuudesta.  Kuitenkin hän sitten kirjoitti toisen teoksensa hoitokokouksista, liikeen ilmiöstä, joka oli voimakkaimmillaan 1970-luvulla ja jatkui vielä 1980-luvullakin piilossa, kuten on kerrottu. 


    Tämä ei ole enää mukaansa tempaava romaani vaan useille lukijoille varmasti hankalakin: pitkiä lonnonkuvauksia ja runsaasti kielikuvia. Kirjailija varmastikin on halunnut vieraannuttaa sekä itsesään että lukijaansa  hoitokokous-aiheesta ja lestadiolaisuudest.  Hän tuo mukaan myös nykyisyyteen sijoittuvan kertojan, joka yllättin luo siteen Taivaslauluun - sehän on Viljan aviomies!

    Kyllä, tämä on kirjallisuutta ja ammattimaista sanankäyttöä eikä pelkkä tarina. Henkilöissä on elävyyttä ja kielessä niin monia tasoja, että kaikki ei ensimmäisella lukukerralla aukea.



    Katkeroitunut vegaani

    Nyt siirryttiin pois kirjallisuudesta erääseen kuukauden uutistapahtumaan. Nyt käydään yhden naisen sotaa suurta kansainvälistä yritystä vastaan. Voisin kertoa myös siitä, miten nyt käydään Suomessa oikeutta Turun puukottajaa vastaan:  Marokkolainen mies tappoi kaksi ihmistä ja haavoitti kahdeksaa Turun kauppatorilla, minullekin tuttu paikka, elokuussa 2017. Hän oli radikalisoitunut ja halusi puolustaa Isalmia ja ISIS-järjestöä. Eli hänkin halusi käydä sotaa vihollista vastaan.

    Mutta tämä vegaani ... 

    Youtube-ampuja oli katkeroitnut vegaani.  näin uutisoitiin joissakin lehdissä tapausta, jossa intialaistaustainen amerikkalaisnainen suuttui Youtubelle, ajoi heidän päämajaansa Kalifornian San Brunoon ja ampui kolmea ihmistä siellä. Lopuksi hän surmasi itsensä.  Otsikko voi sinällään olla ihan oikein: hän oli katkeroitunut ja hän oli vegaani. Mutta olivatko nuo asiat syynä ampumisiin?  Tarkemmin uutisia seurattua tietää, että hän oli katkeroitunut siitä, että Youtube-muutti käytäntöjään niin, että sisältöön liittyvistä mainoksista ei tule niin helpolla tuoja kuin mitä tuli aikaisemmin. Ne olivat olleet tämän "sometähden" ainoat tulot ja niiden menetys suututti hänet.  Hän oli määritellyt itsensä muun muassa vegaanikehonrakentajaksi, mutta ymmärtääkseni hänen kanaviensa sisältö ei ollut ainkaan pelkästää, tai edes korostetusti vegaaniaiheista. Toki hän puhui ainakin eläinten oikeuksista, mutta sehän ei ole kovin harvinaista nykyään.  Ja kyllä hän puhui maailman vääryydestä, jonka yksi ilmenesmismuoto voi olla eläiten riisto. Mutta enemmän se vääryys hänen viimeaikaisissa tuotoksissaan näyttäytyi Youtuben vääryytenä häntä kontaan: sensuurina ja ohjailuna.

    Otsikon perusteella toki voisi ymmärtää, että hänen katkeruutensa johtui vegaaniudesta  ja se sai hänet ampumaan.  Tuollainen tulkinnan mahdollisuus tuli mieleeni, ja tietnkin se sai minut huolestumaan oman viiteryhmäni puolesta:  kohtako joka puolella toitotetaan siitä, että vegaanit ovat niin epätasapainoisia ja hihhuleita, että ovat valmiita tarttumaan aseeseen.  Näinhän ei tyesti ole, vaikka vegaaneissa on toki kaikenlaista tallaajaa, myöskin mielenterveysongelmaisia (ja) sellaisia, joiden käsitys maailmasta ja ympäristöstään on hyvin negatiivinen, jopa vainoharhainen.

    Tietysti vegaanin kohdalla on joidenkin mielestä aina niin, että sattuipa vegaanille mitä tahansa, se on aina varrallisen vegaaniruokavalion syytä.  "Normaali" ihminen sairastuu flunssaan siksi, että sitä on liikeellä, mutta vegaani sairastuu flunssaan, koska vegaaniruokavalio on heikentänyt hänen vastustuskykyään niin, että kaikki taudit tarttuvat.  Jos vegaani ampuu tai tekee terroriteon, se on tietenkin veganismin syytä?

    No, eipä tästä sen laajemmin somekansa revennyt eikä raivostunut.  Joitain yksittäisiä kommentteja tyyliin "Tätä se sokea ideologia tekee, kun uskoo yhteen ainoaan ”totuuteen” kykenemättä myöntämään, että muitakin vaihtoehtoja on, ja tuosta sokeasta uskosta johtuva hulluus alkaa aina korvien välistä." (Pirkan blogi) 
    Jos tämä  otsikko olisi kirjallisuuden alaotisikkona, voisi vetää yhtäläisyyksiä edellä kerrotun aiheisiin: nainen kansalaissodan pyörteissä, vironvenäläinen nainen itsenäistymisen synnyttämissä valtiollisissa ongelmissa.  Tässä nainen, nykynainen, hän on ideologisesti aktiivinen, perheen sijasta suuntautunut sosiaalisen mediaan, on valmis toimimaan aatteensa ja uskomustensa puolesta. No, on naissotureita ja taistelijoita ollut ennenkin, oli niitä housuja käyttäviä naisia myös kansalaissodassa ainakin punaisten sotureina ja agitattoreina, ja on naispuolisia joukkoampujia ja massamurhaajiakin kait ollut niitäkin. Mutta enimääkseen ne ovat olleet miehiä.  Ja tässä tapauksessa motiivina olivat enemmän tai vähemmän naisen omat sisäiset tekijät.

    Israelissa on paljon vegaaneja ja israelilainen veganismi on näyttäytynyt minulle jotensakin karumpana kuin esimerkiksi suomalainen "ituhippeily".  Erityisesti Gary Yourofsky on ollut siellä suosittu ja hän lienee käännyttänyt siellä tuhansia ihmisiä veganismiin. Hänen suomalaisittain hyvin kuumakallemainen toimintansa ja kiihkeät saarnansa tuntuvat juuri sellaisilta, jotka sillä alueella ihmisiin uppoavat. Tulipahan vain mieleen kun näin tämän ampujan pari vuotta sitten nettiin lataaman Youtube-videon, jossa hän voimistelee Israelin lipun edessä.

    Alkoi asia sen verran kiinnostaan, että etsin lisätietoa tästä tapauksesta:

    Nasim Aghdam on sukujuuriltaan iranilainen.  Hän julkaisi materiaalia englannin, farsin ja turkin kielillä.  Hän  kertoi olleensa ensimmäinen persialainen vegaanikehonrakentaja ja kustantaneensa ensimmäisen vegaanimaiksen Iranin TV:ssä.  Useilla videoilla hän tanssii perinteisen iranilaisen musiikin tahdissa.  Monilla hän jakaa vegaanireseptejä ja puhuu eläinten oikeuksista.

    Hän puhuu siitä, miten sensuuri toimii sosiaalisissa medioissa: Jos haluaa puhua moraalista ja ihmisyydestä, ei tule nostetuksi esiin ja huomioiduksi.   Hän siis väittää Youtuben, ja sitä kautta sen omistajan Googlen harjoittavan sensuuria, olevan uudentyyppinen diktatuurin muoto.  Se tekee ihmisitä ohjelmoituja robotteja, jotka uskovat siihen, mihin nämä aivopeisjät saavat heidät uskomaan ja ovat kiinnostuneita siitä, mitä ne heille tuputtavat.  Nämä sensorit pystyvät piilottamaan tärkeät asiat ihmisten huomiolta:  terveyspalvelujen alasajon, eläinten hyväksikäytön, luonnon saastuttamisen, perhearvojen tuhoamisen. Niiden sijaan ne tarjoavat materialismia ja seksuaalista rappiota vapauden nimissä.

    Nainen siteeraa Einsteinia, Martin Luther King junioria ja jopa Adolf Hitleriä: "Tee valheesta suuri, tee siitä yksinkertainen, toista sitä yhä uudelleen ja uudelleen ja ennenpitkää he uskovat sen"

    Nainen teki väkivallanteon, ei surmannut muita, mutta haavoitti, yhtä hyvin vakavasti, aiheutti vaaratilanteen. Oliko hänen tarkoituksensa tapaa mahdollimman monta?  Vai oliko hänen tarkoituksensa tapaa vain itsensä mutta tehdä itsemurha niin, että se saa mahdollisimman suuren huomion?  Jos näin oli, niin siinä hän epäilemättä onnistui.  Hän käytti väkivaltaa, sekä itseään että muita kohtaan saadakseen huomiota itselleen ja asialleen.   Sitä hän epäilemättä halusi. Halusiko hän pitää uhrimäärän "kohtuullisena" tai "mahdollisimman pienenä", mutta silti riittävänä saadakseen asiansa esiin?

    Kaikki vegaanit eivät ole eläinoikeusaktivisteja ja kaikki eläinoikeusaktivistit (tai vegaanit) eivät hyväksy väkivaltaa. Me "ituhipit"  ahimsa-vegaanit (ahimsa - elämän kunnitoittamisen periaate), pitäisikö sanoa "tolkun vegaanit" emme hyväksy väkivaltaa muita eläviä olentoja kohtaan, mukaan lukien ihminen ja me itse.  Minä ja monet muut vegaanit tuomitsemme naisen teot: väkivalta ei ole kestävä ratkaisu mihinkään.  Tämä nainen saattoi tehdä toiminnallaan enemmän vahinkoa asialleen, veganismille ja eläinoikeusliikkeelle kuin hyötyä ajamilleen asioille.

    Näihin samoihin aikoihin on puhuttu Facebookista kriitiseen sävyyn, miten se on myynyt tai ainakin sallinut, edesauttanut käyttäjiensä tietojen myynnin ulkopuolisille tahoille ja käytettäväksi tarkoituksiin, joista käyttäjille ei ole kerrottu: Donald Trumpin presidentinvaalikampanjaan, Britannian Brexit-äänestykseen.  Tämä on tehty Facebook-testejä hyväksi käyttäen.

    On ihmisiä, jotka melkein paranoidisuuteen asti välttelevät sosiaalista mediaa: Facebookia, Twitteriä, kaikkia Googlen ylläpitämiä palveluja. Minä en kuulu heihin, ja olen tässäkin asiassa mieluummin liian hyväuskoinen kuin varovainen.  En oikein usko menettäväni siitä mitään ainakaan yksilönä, vaikka tietoni ja asiani ovat netissä levällään. Ongelmani ei ole siinä, että ihmiset näkevät vaan siinä, etteivät ne halua katsoa: blogipostaukseni, videoitteni podcastieni ja muitten tuotoksieni yleisömäärät ovat yleensä kymmenissä, jopa alle.  Suomen kieleen liittyvät opetusvideot ovat suosituinta materiaaliani. Joillakin on jopa kymmeniä tuhansia katseluita, yhdellä vielä enemmän: suosituimmalla videollani, Counting in Finnish  on tätä kirjoittaessani yli neljännesmiljoona katselua, ja kommenteista päätellen sitä on ihan oikeastikin katseltu.   Jossain vaiheessa sen on joku "sensori" huomannut ja nostanut esiin: se tulee ensimmäisenä esille hauissa, siihen on linkkejä useilta sivustoilta. 

    Jos siis haluaisin suuria yleisömääriä, minun kannattaisi lopettaa näiden suomenkielisten vuodatustan kirjoittelu ja keskittyä opettamaan suomea joko englanniksi tai venäjäksi.
    En aio sitä tehdä, sillä en usko pystyväni olemaan koskaan niin suosittu, että ainakaan merkittäviä rahasummia pystyisin tienaamaan. Sen sijaan tietysti houkuttelisi ajatus olla hyödyksi ja tuottamaan jotakin yhteiskunnallista tai yksityistä hyötyä ja positiivista iloa.

    Teitojen keruu on tieysti eri asia kuin sosiaalinen huomio. Jos jollakulla olisi aihetta, minusta saisi varsin hyvän profiilin tehtyä - ainakin jos sen tekisi suomeksi lukemalla. Mutta siihen menisi hyötyyn nähden ihan kohtuuttomasti aikaa, eikä noissa Facebookin yhteydessä puheena olevissa tapaukseissahan tiedonkeruu on afutomatisoitua: se perustuu tykkäyksiin ja siihen, mitä vaihtoehtoja valitsee persoonallisuus- ym. testeissä.  Tällaisia anonyymejä profiileita sitten myydään kaipuallisiin tarkoituksiin.   Minä en ole kovin huolissani asiasta. Totta kai meitä yritetään aivopestä joka suunnalta ja sen tekijät yrittävät löytää entistä tehokkaampia menetellmiä päämme kääntämiseksi.

    En ole kovin huolissani siitä, jos aivopesijänä ovat läntiset hallitukset tai jopa yritykset: toimijat, jotka ovat länsimaisen kulttuurin piirissä, jossa niille on aina olemassa myös vastavoima: kritikot, paljastusten tekijät ja tietovuotajat, median ja eri sosiaalisten tieteiden analyytikot. Enemmän olen holissani siitä, mitä Venäjä ja muut toisenlaista ajattelutapaa ja toisenlaisia päämääriä edustavat tekevät: yrittävät vaikuttaa muiden maiden asioihin ja rapauttaa vihollisiksi kokemiensa maiden yhteiskuntaa mm. yrittämällä kääntää ihmiset toisiaan vastaan.


    Gösta Sundqvist

    Hän kuoli 46-vuottiaana elokuun 16. päivänä 2003.  Minä olin täyttänyt 40 kolmea päivää aikaisemmin. Asuttiin silloin Australian Townsvillessä. Minulla ei ollut työlupaa eikä pysyvämpää oleskelulupaa, odoteltiin sitä samoin kuin yksivuotishääpäiväämme.

    Kesällä 1978 taisin ajaa punaisella Pappa-tunturilla ellei se ollut rikki. Täytin 15 vuotta elokuussa. En muista sitä päivää enkä tuota kesää kovin tarkasti. Muistan kuitenkin, miten radiosta tuli tuo kappale Mitä kuuluu Marja-Leena ja minä ajattelin, että sen esittää Hector.  Siitä lähtien on tullut seurattua Gösta Sundqvistin tuotantoa, muttei kuitenkaan aktiivisesti eikä famittaen.

    Nyt luin hänestä ja hänen musiikistaan kertovan kirjan.

    Elisenda-kappaleesta tuli vapun seudun korvamato tämän kirjan ansiosta.




    Timo Kalevi Forss,  Gösta Sundqvist  -kirja oli varauksessa Celiassa, ja nyt kun se oli luettu äänikirjaksi, lainasin ja kuuntelin sen.

    Hyvin antoisa kokemus.

    Ensimmäinen kokonaisvaltainen esitys Suomirockin suurmiehestä, Leevi and the Leavingsin nerokkaasta Gösta Sundqvistista (1957-2003).

    Leevi and the Leavings -yhtyeen nokkamies Gösta Sundqvistin (1957-2003) elämäkerta Gösta Sundqvist - Leevi and the Leavingsin dynamo on puuttuva teos suomalaisen populaarikulttuurin kaanonissa. 
    Sundqvist oli värikäs persoona ja Suomi-rockin suurmies. Monista hänen tekemistään lauluista kuten Teuvo, maanteiden kuningas, Pohjois-Karjala ja Mitä kuuluu Marja-Leena? on tullut klassikkoja, joissa suomalainen arkitodellisuus jäsentyy omaperäiseksi lempeän humoristiseksi kokonaisuudeksi. Sundqvistin teksteissä oli myös syvempi pohjavire, jossa nousivat esiin yhteiskunnalliset teemat kuten heikomman puolella oleminen, ympäristönsuojelu ja ihmisoikeudet.

    Leevi and the Leavingsin lisäksi Sundqvist muistetaan myös Yleisradiolle tekemistään radio-ohjelmista, kuten Koe-eläinpuistosta. Hän teki myös nousujohteisen uran luotsaamansa ja omistamansa jalkapallojoukkueen Johanneksen Dynamon valmentajana ja omistajana.

    Gösta Sundqvist on Reino Helismaan ja Juha Vainion perinteen jatkaja, joka yhdisti rahvaanomaisen jätkäkulttuurin terävän ironiseen rockkulttuuriin. Pienten piirien kulttisuosikista tuli koko kansan Gösta, joka jätti pysyvän jäljen suomalaiseen sielunmaisemaan.

    Gösta Sundqvist karttoi julkisuutta ja keikkailua. 
    Elämäkerta pureutuu persoonaan myytin takana. Kirja koostuu Sundqvistin kanssa työskennelleiden sekä ystävien haastatteluista, arkistomateriaalista sekä Sundqvistin laajan tuotannon esittelystä ja analysoinnista.