perjantai 31. tammikuuta 2020

2020 tammikuu - veto poissa

  •  Tammikuun 2920 kuva-albumi  Googlen kuvapalvelusta.  
  • Joulukuun 2019 kirjoitus meni uusiksi, siksi, että puhelinsovelluksen käyttö sotki asettelun pahanpäiväisesti.  Laitoin myös joulukuun vauvavideot jakoon vasta nyt tammikuussa. 
  • Videota tammikuulta 2020. Kamerasta otettu ja Youtubeen melkein leikkaamattomana ladattu. 

Tammikuu on ollut kotona olemista ja jonkinlaista väsymystä. Jooga on jäänyt tauolle. On kuuma, veto poissa. Yöllä toki lämpätila laskee jopa 21 plus-asteeseen. Ei ole satanut, mutta silti kevät on alkanut. Se näkyy siitä, että puutarhaan kylvetyt siemenet itävät hyvin ja vanhemmatkin kasvit tekevät uusia lehtiä ja kukkivat tähän aikaan vuodesta.

Kevään juhla, vuoden suurin juhla on edessä. Tammikuun 25. alkaa uusi vuosi kuukalenterin mukaan. Se tunnetaan nimellä Kiinalainen uusi vuosi, Vietnamissa nimellä Tet. Poikani Erikin syntymävuosi Sian vuosi vaihtuu Rotan vuodeksi. Täällä Tet on paljon suurempi juhla kuin olivat joulu ja uusi vuosi joulukuussa.



Jouluna me  kuuntelimme joululauluja suomeksi ja englanniksi. Nyt kuuntelemme Uuden Vuoden lauluja sekä kiinaksi että vietnamiksi.



Vietnamissa Kiina ja kiinan kieli eivät ole kovinkaan suuressa huudossa. Minulle ovat edelleenkin lähellä sydäntä. Muutin Suomesta Singaporeen 18 vuotta sitten tammikuussa 2002. Siellä kuulin tätä gog xi, gog xi ni ya -laulua joka paikassa, koska oli tulossa Kiinalainen Uusi Vuosi (CNY paikallisesti ilmaisten). Tämä laulu tuo mieleen erittäin voimakkaat Singaporeen liittyvät tunteeni vieläkin. Ne ovat jopa vaoimakkaammat kuin yksikään suomalainen joululaulu on koskaan herättänyt. Siksi haluan välittää tämän laulun myös lapselleni.

Ehkä lapseni, jos hän niin haluaa, saattaa opiskella jopa kiinan kieltä hieman vartuttuaan. Se on täällä jättimäisen Kiinan naapurissa, eikä niin kaukana myöskään Taivanista, todella tärkeä kieli osata. Sen taito avaisi paljon isompia mahdollisuuksia kuin esimerkiksi suomen kieli, jota niin monet ovat yrittäneet meille tuputtaa.  Toki suomi on tärkeä toisessa mielessä: se on minun äidinkieleni ja muistojeni kieli, kieli, jota kuitenkin parhaiten osaan. Aion osia siitäkin välittää pojalleni, mutten arjen käyttökielenä.  Ihab samalla tavalla haluan välittää hänelle myös ainakin pienen osan joulua sellaisena kuin minä olen sen oppinut tuntemaan.

 Joulukuussa 2019   olin poissa kotoa liki puolet kuusta. Asiaan liittyvä blogikirjoitus on edellenkin keskeneräinen, mutta silti näkyvissä. Mitä sitä turhaan panttaamaan ja ottamaan paineita. Minä kun en ole millään tavalla sometähti enkä blogivaikuttaja, joten ei tätä  niin vakavasti tarvitse ottaa.

Kävin joulukuussa enin pikaisesti Saigonissa laulamassa joululauluja, sitten heti perään uudelleen Saigonissa lentämässä Taiwaniin. Reilun viikon kuluttua palasin takaisin Saigoniin, sitten joulun jälkeen matkustin taas Saigoniin, josta samana päivänä sinne vuoristoalueelle, josta olimme muutama kuukausi aiemmin muuttaneen takaisin Mekong-joen suistoalueelle  Duc Trongissa, lähellä Dalatin lentokenttää, osallistuin hyvän ystäväni häihin. Vietin myös pari päivää ja yötä Dalatin kaupungissa. Siellä otin myös vastaan uuden vuoden - unessa kuten tavallista.


Vuoden ensimmäisenä aamuna mietin, että miten sitä päivänsä kuluttaisi ennen illan bussimatkaan etelään.  Jätin matkatavarani vielä hotelliin säilytykseen ja lähdin kävelemään kaupungille. Melkein heti tuli puhelimeen viesti, jossa aiemmin tapaamani ranskalaispariskunta pyysi minua seurakseen seutukunnan korkeimmalle vuorenhuipulle.  Lang Biang on 2167 metriä merenpinnasta, kun Dalatin kaupunki on noin 1500 metriä.

Yritimme ottaa sinne ensin bussin, mutta arvelin, ettei sellaista ole vaan täytyy käyttää taksia. Otimme Grab-auton, joka ajoi tuon 14 kilometrin matkan. Hintaa sille tuli ehkä kolme euroa per henkilö.


Pidän taivaanrannassa siintävistä vuorista.  Siitä en ollut lainkaan varma, pystynkä kiipeämään tuonne huipulle edes sinne vievää tietä pitkin. Kumppanini lähtivät maastopolkua pitkin sinne päin. Minä aseurasin aluksi mukana, mutta, koska minun oli näköni takia vaikea löytää jalansijaa, käännyin takaisin ja lähdin kävelemään tietä pitkin.

Tämä on turistipaikka, ja tusiteille myös myydään palveluja.  Portilla täytyy ostaa lippu alueelle. Mahdollisuus olisi myös saada kyyti maastoautolla mäkeä ylös: asfaltoitua mutkaista tietä, joka paikoin on hyvinkin jyrkkä.


Tietä reuvustavat trooppiset mäntymetsät. Niistä lähtee jonkin verran myös männyn tuoksua. Se on yksi niistä tiuoksuista, joita haluaisin myös kotiini.  Tervaa tai mäntysuopaa pitäisi hankkia... Haaveet ja unelmat pitävät virkeänä.


En jaksanut ihan huipulle saakka, tai minulla ei ollut motivaatiota rääkätä itseäni. Vaikka oltiin liki kahden kilometrin korekeudessa merenpinnasta, tuli välillä kuuma ja sydämestä alkoi ottaa. Minä en ole enää nuori, enkä jaksa enää nuorten perässä. Sen tunnustaminen hämmästyttää välillä itseäni. Ikä ei ole vain numeroita, se on hyvä asenne, mutta todellisuus on vähän toisenlainen niissä tilanteissa kun pitäisi rämpiä vuorenrinnettä ylös tai opiskella uutta kieltä.

Matkalla alas tuli vastaani tuo ranskalaispariskunta. Toivotimme toisillemme hyvät päivänjatkot sen jälkeen kun he kertoivat jatkavansa vielä ylös ja minä kerroin antaneeni jo periksi.


Nautittuani tarpeeksi annoin itselleni luvan kääntyä takaisin  mutkaista ja mäkistä tietä alas. En ollut vielä ihan rättiväsynyt, joten voimia jäi myös alamäkeen kävelyyn. Se ei ole paljoa helpompaa kuin ylämäkkeenkään meno. Onneksi se  jarruttelu kuitenkin kuormittaa eri lihaksia.

Tulin levähdyspaikalle, join kahvit ja vietin puolisen tuntia hierovassa tuolissa. Aiemmin en ole ollut kovin suuri hiernoonan ystävä, mutta joulukuussa opin Taivanissa, että selän stimulointi, ehkä enemmän akupisteiden kuin lihasten, on yksi hyvä tapa edistää terveyttä. Ja tuntuihan se ihan rentouttavalta.

Vieressä olii myynnissä kuaniita puuesineitä, mutta tällä kertaa tyydyin vain katselemaan niitä.

Lähdin kävelemään kohti kaupunkia aikomuksena ottaa jostakin sopivasta paikasta mopotaksi. Yllätyksekseni löysinkin keskustaan menevän bussin ja hyppäsin siihen.

Napsin muutaman panoraamakuvan tästä eurooppalaistyylisestä kaupungista kävellessäni kohti iso bussiasemaa.   Aikaa oli vielä runsaasti, joten päätin poiketa kahvilla brittiläis-australialaisen tuttuni kahvipaikassa.  Hänen itsensä tiesin olevan poissa maasta, mutta kahvila oli auki, ja sen työntekijä oli aamulla toivottanut minut tervetulleeksi, kun olin kaupungin Facebook-ryhmässä kysellyt mukavaa ohjelmaa päiväksi.

Olin käynyt paikassa pari kertaa aiemmin. Silloin olin pettynyt kahviin, joka oli muovisuodattimen läpi laskettua tavallista vietnamilaista kahvia, jota tarjottiin jääkaapikylmän soijamaidon kera.  Kylmä maito kuumassa kahvissa paakkuuntuu ja jäähdyttää kahvia liikaa. Minä itse keitän kahvini mutteripannulla, vaikka en espresso-vahvuista teekään:  60% arabicaa ja loput robustaa tai jotain muuta  ruskeaksi vaan ei mustaksi paahdettuna ja suodatinkarkeuteen jauhettuna ellei ole saatavissa hienommaksi jauhettua. Useimmiten ei ole. Eikä minulla ole kotona kunnon kahvimyllyä. Joku halpa oli joskus, mutta eisillä saa espresso-jauhatusta.  Ruokakaan ei edellisen käyntini aikana viime vonna ollut kaksista. Päätin kuitenkin mennä.

Nyt yllätys oli todella positiivinen. Koko paikka oli muuttunut eduksi. Listalla oli paljon länsimaista miellyttäviä herkkuja, ja kaikki vegaanista. Takahuoneessa oli myös kahvin paahtamiseen ja jauhamiseen soveltuvat koneet. Listalla oli kaikenlaisia kahveja, mm. kylmäuutettuja.  Otin sellaisen ja lisäksi burriton.  Nuori tyttö ja poika, paikallisia, olivat odella ystävällisiä ja avuliaita.


Kävelin vielä pouolisen tuntia bussiasemalle, josta ylbussin oli määrä lähteä Can Tho -nimiseen kaupunkiin Mekong-joen suistossa.  Lipputiskillä en tahtonut saada lippuani vaikka olin esittänyt hotellivirkailijan kirjoittaman varauslapun. Vasta kolmannella luukulla onnistui. Siellä oleva virkailija puhui myös hyvää englantia, joten hän kykeni selvittämään minulle ongelman syyn: hotellivirkailija oli puhelimessa ilmoittanut väärän huoneen numeron, hän kertoi.   Tilannetta ei auttanut sekään, että makuupaikan numero oli kirjoitettu minulle lappuun samoin kuin hotellin puhelinnumero, josta tailus oli tehty.


Sain lippui, ja minulla oli vielä runsaasti aikaa.  Katselin odotussalissa olevia erittäin runsitaita joulukoritsteluja, jotka olivat vielä paikallaan.  Bussiyhtiö oli panostanut tänne, missä liikuu runsaasti ulkomaalaisia.    Myös Saigoniin liikkuviin busseihin on panostettu. Ne ovat niitä VIP-tyylisiä "Limusiisenja" kuten niitä mainostetaan. Isommat looshit ja paljon paljon enemmän yksityisyyttä.

Tämä bussikin meni Saigoniin, mutta ei pysähtynyt siellä, ja tällä vuorolla näytti matkustavan enimmäkseen paikallisia.


Kuuntelin bussissa äänikirjaa, en muista mitä. Muistan, että välillä joku vauva itki. Muistan yhden pysähdyksen, jonka aikana kävin vessassa.  Sitten muistan toisenkin sen joka on täältä meiltä noin sadan kilometrin päässä. Jos minulla olisi moottoripyörä ja voisin ajaa sitä, olisi niin helppo käydä Dalatissa tällä bussilla: ajaa vain sinne pysähdyspaikalle ja ottaa tämä bussi. Tai voisihan sinne tietysti ottaa toisenkin bussin täältä ja vaihtaa siellä, mutta täkäläisen hinnoittelun takia se ei ole järkevää. Täällä lipun hinta ei määräydy ainakaan pelkästään kilometrien mukaan vaan provinssin rajojen. Tämä pysähdyspaikka on eri provinssissa, joten lippu sinne on saman hintainen kuin Saigoniin.

Olimme Can Thossa vähän liian aikaisin: jo aamuneljältä, kahdeksan tunnin matkan jälkeen.  No, eihän se minulle kovin aikaisin ole. Usein olen kotonakin jo siihen aikaan hereillä ja tekemässä aamulenkkiä Mimi-koiran kanssa, tai tehnyt sen jo.

BigC-tavaratalon aukeamiseen oli neljä tuntia ja vielä pimeä. Kävelin pitkän matkan sitä kohti ja istuin Mekong-joen varrella katsellen maisemia.  Onneksi joen rannalla olivat hyvät kävelytiet ja myös penkkejä istuskeluun.

Seitsemän jälkeen olin jo lähellä keskustaa, ja löysin hyvän aamiaispaikan: kahvila kasvisravintolan yhteydessä. Söin täytetyn pienen ranskanleivän täytteillä. Tämä banh mi on hyvin suosittu aamiainen Vietnamissa. Tilasin myös kahvin ja kuuman soijamidon. Kahvia soijamaidolla ei voi tilata. Eivät ne paikallisissa kuppiloissa sitä ymmärrä, miksi joku haluaisi kahvinsa niin.

Vaimo perheineen olivat lähteneet jo seitsemältä kotoa veljen kaverin vuokra-autolla: minibussi, johon mahtui 8 henkeä.  Heidän oli määrä tulla BigC-tavarataloon hakemaan minua.   Minä tein siellä ostoksia: lisää siemeniä puutarhaan kylvettäväksi, ruoka-aineita, joitakin taloustavaroita, joita en täältä lähempää löydä. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, etten juuri nyt muista sen tarekemmin, mitä sieltä ostin.

En tiedä, tunsiko Erik enää isäänsä kun ostosteni jälkeen tapasimme kaupan pihalla. Lähdimme autolla ajamaan kohti sukulaistaloa.  Se ei ollutkaan kaupungissa eikä sen liepeillä vaan noin tunnin ajomatkan päässä Can Tho:n provinssissa.  Ajoimme kuitenkin kohti kotia, joten siitä ei sinänsä ollut harmia.

Viimiset metrit vaimon isän äidin ja veljen kotitalolle ajoimme metallisella moottoriveneellä.  Olisi sinne päässyt tietäkin pitkin, mutta kierrosta olisi tullut runsaasti.


Pieni sukulaistyttö oli kovasti Erikin perään.


Vaimon isän sukua eli Erikin äidin puolen isoisän sukua Mekongin suistosta läheltä Can Thon kaupunkia.

Iltapäivällä ylitimme joen ja ajoimme kotiin.  Hyvin paljon on siltoja rakennettu ja paranneltu viime vuosina, mutta silti edelleen ovat lossit ja lautat käytössä.


Kotona minua odotti vanha tuttu puutarhatyömaa.  Paljon on vielä tehtävää ennen kuin tulvavedet taas housevat noin 8 kuukauden kuluttua.

Nyt olen työskennellyt vähemmän puutarhassa, nukkunut enemmän ja pidempään. Silloin kun herään aikaisin teen pidempiä kävelylenkkejä koiran kanssa. Yritän myös ottaa aina vähintään muutaman juoksuaskeleenkin.  Edelleenkin varhaiset aamuhetket ovat minun parasta aikaani. Täällä niitä vain haittaa se, että muutkin ovat liikeellä hyvissä ajoin, joten sitä omaa rauhaa on vaikea löytää.  Sitä löytyy vain puutarhamajani tienoilta, jossa puurran yksinäni kuunnellen äänikirjoja.

Olen ostanut vaimon enolta hänen kompostoimaansa ja kuivaamaansa puutarha-ainesta, jota käytän siihen kun istutan siemeniä ruukkuihin.

Tuonne maalle niitä ei vielä voi istuttaa, kun täytyy ensin kunnostaa penkereet niin etteivät tulvavedet veisi niitä mennessään.


Amarantteja (revonhäntiä, Amaranthus-sukua) ja muita lehtivihanneksia, papuja. Niitä olen istuttanut. Myös kukkia.

Välillä mietin, että mitä sitten jos syyskuun tulvat vievätkin kaiken tekemäni työn hukkaan.

Liki kolmeen kuukauteen ei ole satanut. Riisi silti kukoistaa vihreänä. Se lienee korjagtavissa maaliskuun alkupuolella.

Olen ripustanut kukkapurkkeja puiden väliin sitomiini rankoihin. Tässä paikassa on viileämpää, eikä kaikille kasveille ehkä riittävästi valoa, mutta kokeillaan nyt näin.

Erik se kasvaa ja oppii jatkuvasti uutta.  Hän täytti kolme kuukautta kuun puolivälissä.

Tammikuun 25. alkoi uusi kuuklaneterin vuosi kun sian vuosi vaihtui rotan vuodeksi. Tällä seudulla viljellään paljon kukkia tuota juhlaa varten.


Kaupoissa ja muualla on runsaasti koristeita.


Kolmikuukautinen vauva ei vielä pysty näkemään värejä eikä näköaisti ole muutenkaan täysin kehittynyt. Silti pyrin tarjoamaan hänelle myös visuaalisia virikkeitä.


Vietnamilainen isoäiti osallistuu mielellään pojan elämään ja auttaa hänen hoitamisessaan.


Vietnamilaisena uutena vuotena, tet, Erik sai muutaman rahakuoren. Ne ovat vähän kuin joululahjat Suomessa.


Tuon juhlan aikaan kävi myös paljon vieraita.


Tämä 29-vuotias vaimon serkku oli todella innoissaan Erikistä. Taustalla näkyy tet-juhlan symboli eteläisessä Vietnamissa: keltakukkainen aprikoosipuu. Paria viikkoa ennen juhlaan sen kaikki lehdet riivitään pois, jotta se kasvattaisi uudet lehdet ja kukat kevään juhlapäiviksi.


Syömistä, juomista, maljojen kilistelyä, sukulaisvierailuja, kovaäänistä karaokelaulua. Sitä on tet-juhla täällä.

Mimi-koira käy mielellään tutkimassa takpihalla ja riisipellon laidaslla. Hanhillakin on poikaset niin kuin ankoilla ja kanoillakin. 
Mutta toki edelleenkin käymme myös muualla kävelyllä. 

Yleensä silloin kun Erik on parhaassa vauhdissa, ei ole kamera paikalla, mutta joskus sentään saadaan jotakin talteen. 

Vanha ystäväni kävi kylässä. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa jo 6 vuotta sitten toisella Vietnamin-reissullani.  


Loppukuuta kohden se vetokin alkoi palailla, mutta olkoon silti tuo alkuperäinen otsikko.
Helmikuussa en suunnittele matkustavani mihinkään, enkä myöskään toivo vieraita maailmalta, sillä täällä Vietnamissakin, ihan niin kuin Suomessa ja muuallakin varaudutaan Kiinasta leviävään koronavirukseen.



En taida olla riittävästi hehkuttanut isyyden autuutta?  Kaikkia niitä tunteita on vaikea pukea sanoiksi. Onneksi sen on tehnyt Juicw Leskinen kirjoitettuaan Olli Lindholmin tilauksesta kappaleen Ihmisen poika .  "Me sinut tehtiin, sä meidät loit ...".









tiistai 31. joulukuuta 2019

Joulukuu 2019 - pipareita, Taiwan ja viisumivapaus

  • Joulukuun kuva-albumi Googlen kuvissa.
  • Joulukuun 2019 vauvavideot Youtubesta. 
  • Ääniblogi, äänikuulumisia sekalaisten kuvien kera.  Kuva ja ääni eivät vastaa toisiaan. 
  • Video lennosta  Ho Chi Minh City - Taoyan, Taivan. 11.12.2019. Otettu SJCAM 4000 Air -kameralla. 
  • Taiwanissa  olin käynyt ensimmäisen ja edellisen kerran Joulukuussa 2012. Tässä sitä koskeva blogikirjoitus. 

Tässä kirjoituksessa on uutta teknisessä mielessä se, että kirjoitan tätä sanellen puhelimella. Olen toki aikaisemminkin yrittänyt sanelua, mutta silloin Googlen Voice input ei ymmärtänyt puhettani riittävän hyvin. Nyt tilanne näyttää parantuneen huomattavasti, niin että pystyn sanelemaan sekä suomea englantia että myös venäjää ilman pahempia virheitä.

Isoin ongelma ovat välimerkit ja yhdyssanat. Niitä täytyy pysähtyä korjaamaan käsin.

Tammikuussa huomasin, että se suinkaan ollut isoin ongelma. Vielä isompi ongelma oli se, että puhelinsovelluksella ja kannettavan tietokoneen selaimella vuorotellen tapahtuva tekstin muokkaus sekoitti muotoilut täysin. Niinpä jouduin tammikuun lopussa käyttämään useamman tunnin tämän kirjoituksen uudelleen muotoiluun. 

Uusi puhelin



Huawei Honor 8 -puhelin, jonka ostin viime Suomen-reissulla toukokuussa 2017, oli aika korvata uudella. Nyt ostin sen täältä Vietnamista:  xiamoi Redmi Note 8 Pro.


Se olikin varsin poikkeuksellisen pitkäikäinen puhelin: kesti kaksi ja puoli vuotta. Edellinen Sony taisi kestää  noin kaksi vuotta.

Suku-DNA-testi

Sen saisi tehdä virallisesti vasta 13-vuotiaalle, mutta minä tilasin jo sellaisen pojalleni. En malta odottaa. Haluan nähdä, löytyykö sieltä yhtään vietnamilaista eätserkkua. Niitä voisi olettaa löytyvän ainakin USA:sta ja muualta länsimaista.

Joulu

on taas ja taas ja taas... No, täällä Se ei onneksi ole niin vahvasti että siitä pitäisi hermostua ja huolestua vaikkei joulusta pitäisikään. Se näkyy yleensä vain ostoskeskuksissa ja sielläkin hyvin maltillisesti.


Minä olen ollut jo sen verran kauan poissa Suomesta ja poissa Suomen joulujen vaikutuspiiristä että minulle joulukin on jo kaukaista eksotiikkaa jonka tuominen lähemmäs välillä on jopa jännittävää.


joulusta voi siis nauttia silloin kun sitä ei tuputeta, vaan sen pariin voi hakeutua vapaaehtoisesti, ja sen parista pääsee pois heti halutessaan.



Kauneimmat joululaulut.  En ole jouluihminen enkä joululauluihminen, mutta oli silti mukava osallistua Saigonissa suomalaiseen yhteislaulutilaisuuteen. Laulattajana ja jouluevankeliumin lukijana oli Bangkokista saapunut Merimieskirkon pappi.



Alunperin ei ollut tarkoitus lähteä tuohon tilaisuuteen, koska minulla oli jo ostettuna liput lennolle taiwaniin joulukuun yhdestoista päivä. Annoin kuitenkin tilaisuuden järjestäjän houkutella itseni paikalle. Hän postitti Vietnamin suomalaisten facebook-ryhmään ihastuttavia kuvia pipareista ja innostunutta tekstiä asiasta.


Saigon

Niinpä sitten eräänä aamuna ajoin polkupyörällä viitisen kilometriä bussiasemalle,jätin polkupyörän vartijoidulle pysäköintialueelle ja ajoin nelisen tuntia bussilla ja edelleen minibussilka saigonin keskustaan.



Siellä kävin ostamassa tuon yllämainitun uuden matkapuhelimen. Sen jälkeen kävin kirjautumassa hostrlliin, hyvin halpaan sellaiseen joka sijaitsee baarin yläkerrassa. Ajattelin että saanpahan vaihteeksi nukkua kunnon yön.


Se oli virheellinen olettamus.hostellissa sattui olemaan meluisa porukka intialaisia, joista tytöt rupattelivat alkuyöstä ja pojat juopottelivat ja örisivät, yksi jopa tupakoi ikkunan ääressä.


kävin syömässä falafel-aterian. Enää saigonissa syömisessä ei ole niin suurta eksotiikkaa kuin aiemmin, jolloin kävin yleensä syömässä pizzaa tai intialaista ruokaa, erityisesti leipiä: rieskamaissia chapati-leipiä.


Nyt sellaiseen eksotiikkaa ei ole enää tarvetta koska teen kotona sekä pizzoja että intialaisia leipiä ja monia muita suosikkiruokiani. kikherneitäkin välillä ostan, mutta en ole tehnyt niistä falafel pyöryköitä vaikka niitäkin voisi tehdä.



Stten puoli kuuden maissa otin mopotaksin sinne joululaulutilaisuuteen noin 6 km päähän. Kävin matkalla vielä ostamassa perunalastuja tilaisuuteen vietäväksi.olin tarkoitus ostaa vegaanisia piparkakkuja, mutta en löytänyt ketään saigonista joka olisi niitä minulle tehnyt, ja kotonahan minulla ei oli uunia, eikä pelkällä kuumailma grillillä niiden tekeminen ole kovinkaan helppoa. Lisäksi kotoa puuttuu viileä tila jossa taikinaa ja pipareita saisi jähmeiksi. Jääkaappi toki on, mutta siellä ei ole tarpeeksi tilaa.

Tärkeintä tilaisuudessa oli kuitenkin ihmisten tapaaminen, ihmisten jotka ovat jo vanhoja ystäviä. Kovin montaa suomalaista ei paikalle ollut vaivautunut. Monia tuntuu eniten kiinnostavan juopottelun sävyttävät grillijuhlat. Vietnamilais-suomalaisen koulun opettajia siellä oli paikalla, ja he olivat hyviä laulajia. Heitä en ollutkaan aiemmin tavannut, joten nyt oli hauska tutustua.

Bussilla takaisin kotiin kolme ja puoli tuntia. Tarkemmin sanoen, kun minibussi ja odottamiset lasketaan, liki kuusi tuntia siithen meni. Hieman stressiäkin asiaan sisältyy, sillä oikea bussilaituri kuulutetaan vain vietnamin kielellä.

Pari päivää kerkesin olemaan kotona kunnes tuli taas eteen uusi bussimatka Saigoniin.


Pitkään poissaoloon valmistauduin muun muassa käymällä ostamassa ruokaa lapselleni, äidinmaidonvastike Etta 15 km päässä sijaitsevasta kaupungista. Tein matkan polkupyörällä kuten tavallista. Samalla reissulla ostin myös koiranruokaa ja  puruluita Mimi-koiralle.



Tiet, joita myöten pyöräilen, ovat varsin viehättäviä. Maisema ei tosin ole mitenkään luonnollinen vaan enimmäkseen ihmisen Luoma. Näiden kolmen vuoden aikana, jotka olen asunut näillä seuduilla, on paranneltu teitä ja siltoja huomattavasti. Infrastruktuuria on valmisteltu autoja varten. Se ei minusta tietenkään ole hyvä asia.minä haluan elää alueella jossa ei ole autoja, vaan enimmäkseen polkupyöriä ja mopoja. toivon näkeväni tulevaisuudessa täällä aurinkosähköllä toimivia sähköpyöriä. tietysti myös busseja ja muuta julkista liikennettä.



Toisella Saigonin-reissulla vietin yhden yön hotellissa. Tällä kertaa en valinnut hostellia vaan vähän kalliimman hotellin kaukana sieltä Bui Vienin baarivyöhykkeeltä. Se ei ihan onnistunut siitä syystä että jalkapallo tuli väliin. Vietnam voitti mestaruuden ja siitä seurasi torilla tavataan-ilmiö. Kadut täyttyivät illalla yhdeksän jälkeen meluavista ja riemuitseevista väkijoukosta.


Olin juuri silloin syömässä vegaanista illallista uuden ystäväni kanssa Filthy vegan-nimisessä ravintolassa jota pyörittää englantilainen tuttavani. Ystäväni ei uskaltanut ajaa mopolla kotiinsa, joka sijaitsi kauempana keskustasta.se olisi luultavasti vienyt useita tunteja, sillä kadut olivat todellakin täynnä juhlivia vietnamilaisia.

Emme kuitenkaan viettäneet yötä samassa huoneessa tämän viehättävän nuoren vietnamilaisen vegaaninaisen kanssa.


Aiemmin, edellisenä iltapäivänä, sen jälkeen kun olin saapunut kaupunkiin, tapasin suomalaisen nuoren naisen. Turusta kotoisin oleva hieman alle kolmikymppinen kahden  tytön äiti, jonka olin huomannut Couchsurfing-sivustolla ja kutsunut käymään kotonani. Suunniteltiin asiaa jo ennen hänen tuloaan, mutta lopulta suunnitelma ei tällä kertaa toteutunut, vaan se jäi jonkun myöhemmän vierailun ohjelmaan.

Vaikka en aiokaan kasvattaa lapsestani suomalaista enkä suomenkielistä, en pelkästään niitä,haluan silti varmistaa että hänellä on kosketus myös Suomeen ja suomalaisiin. Siksi kutsun mielelläni kotiini joitakin suomalaisia vieraita, sellaisia, joilla mielestäni on positiivista annettavaa sekä puolisolleni että lapselleni,  tietysti myös itselleni.
.

Tarjouslentoni Saigonista Taipeihin oli alunperin aamulla klo 11. päivä joulukuuta. Lentoyhtiö vietjet Air oli kuitenkin ilmoittanut jo viikkoa aiemmin että lentoni aikataulu on muuttunut aamusta iltapäivään.


Niinpä minulla ei ollut kiirettä lentoasemalle. Lähdin hotellista hyvissä ajoin mopotaksilla kohti lentokenttää. Lähtöäni hieman viivytti se että jäin suustani kiinni hotellin omistajan kanssa. Tänä järkäs mies mainosti osaavansa venäjää. Niinpä sitten aloimme puhumaan sitä.hän kertoi olleensa Neuvostoliitossa opiskelemassa vuonna 1985. Muistan itse tuon ajan. Olin käynyt Neuvostoliitossa kolmea vuotta aikaisemmin, joten saatoin kuvitella minkälainen maa se oli. Leonid Brezhnev oli kuollut, samoin hänen seuraajansa Abdropov ja Tsernenko. Nyt valtaan oli tullut Mihail Gorbatshov. toki hänen ajamansa muutokset alkoivat näkyä kansalaisten elämässä ehkä vähän myöhemmin.




Haluan yleensä olla paikalla mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Tämä pätee monen muun tilanteen lisäksi myös lentoihin.

Olin paikalla hyvissä ajoin, jopa liian aikaisin, sillä lento oli puolisen tuntia myöhässä.

Lennosta en paljoa muista, sillä olin rentoutunut ja puoliunessa tai sitten nukuin niin kuin lennoilla yleensäkin. Kuuntelin äänikirjaa puhelimellani. Suomen Celia-kirjastosta lataamani äänikirjat ovat todella merkittävä yhdysside Suomeen. En pysty lukemaan tekstiä paperilta juurikaan, ja vaikka pystyisinkin, tuskin lukisin suomalaista kirjallisuutta niin paljon kuin nykyisin. Suomalaisia kirjoja suomeksi ei maailmalta ole kovin helppo löytää.

Ruokaa en tilannut ennakkoon, sillä ainakaan mieleistä vegaani vaihtoehtoa ei ollut tarjolla. Koneen henkilökunnalta voisi myös tilata jotakin, mutta tämän yhtiön henkilökunta ei ole kovin palvelualtista. He juoksuttavat kärryn läpi nopeasti ilmiselvästi toivoen ettei kukaan enää tilaa mitään. Asenne joka on monille tuttu Venäjältä.


Käytin koneessa myös kameraani SJCAM 4000 Air, jonka olin ostanut marraskuussa korvaamaan kaksi vuotta sitten Ukrainasta ostetun vastaavan kameran, jota olin käyttänyt ahkerasti Suomen-matkallani toukokuussa 2017. Vietnamiin palattuani se oli jo hajonnut, ja lopullisesti siitä tuli käyttökelvoton viime vuonna.


Laskeuduimme illalla kahdeksan jälkeen, eikä maahantulo kestänyt kauaa. Roomassa minulla ei ollut matkatavaroita vaikka olin niistä maksanut erikseen. Minun annettiin ottaa iso kassi ne ruumaan sillä siellä ei ollut kuin viisi kiloa tavaraa: lämpimiä vaatteita, jotka olin ostanut Ukrainasta liki kolme vuotta sitten.

Taiwanissa on erinomainen julkinen liikenne, joten ei tarvinnut tuhlata rahoja taksimatkaan. Majapaikkani oli noin puolentoista tunnin junamatkan päässä. Googlen kartta auttoi reitin löytämisessä. Toki minun piti myös pyytää ihmisiltä apua muutaman kerran. Pankkiautomaatilla olin käynyt ennen junaan astumista. Samoin olin ostanut paikallisen sim-kortin sekä Easycard-maksukortin, joka helpottaa liikennevälineissä maksamista.

Vietnamissa ei käytetä kolikoita, mutta Taiwanissa kanniskellaan mukana metallinpaloja niin kuin Suomessakin vielä tehdään.



Keelungin kaupungin esikaupunkialueen rautatieasemalla olin vähän jälkeen kymmenen. Olisin voinut kävellä, mutta koska oli myöhä, käytin noin 4 euroa taksiin.


Airbnb-isäntäperheeni oli jo odottanut minua ja he olivat pihalla vastassa. Olin matkan aikana informoinut heitä siitä missä nyt mennään.  Oli pimeää eikä minulla ollut juurikaan käsitystä siitä, minkälaisissa maisemissa ollaan. Niiden ihailu jäi seuraavaan päivään.



Inhoan kiirettä ja tiukkoja aikatauluja. Olin alun perin ostanut aamulennon, jotta ehtisin päivänvalossa etsiä tieni ja kävellä loppumatkan asemalta asunnolle. Nyt piti ratatieasemillakin sekoilla yrittää etsiä tietäni oikeille junille ihmisiltä kyselemällä. Taiwanissa ovat kuitenkin ystävällisiä ja avuliaita.


Opasteet ovat hyvät, tosin kiinalaisin kirjaimin ja englanniksi hyvin pienellä. Pienen totuttelun jälkeen täällä olisi helppo kulkea. Sen sain kokea paluumatkalla.

Pieni ikkunaton huone noin 15 euroa yö. Aamiainen kuului hintaan. Se valmistettiin minulle vegaanisena kuten olin pyytänytkin. Mistään ruhtinaallisesti buffetaamiaisesta ei voinut puhua, ei sellaistesta, mitä saa hotelleissa ja laivoilla. Tämä  oli pieni kulhollinen nuudeleita ja tofua, jonka päälle kaadoin kuumaa vettä keittimestä. Asunnon isäntäperhe, opettajapariskunta, oli jo lähtenyt seitsemän maissa töihin ja jättänyt aamiaiset meille kahdelle majoittujalle.



Olin tohkeissani kun taas sai pukea jalkaansa pitkät housut ja sukat sekä takin päälle. Toki sitten, kun aurinko oli noussut ja päivä koittanut, tuli kuuma takissa ja villapaidassa, joten ne piti riisua ja panna reppuun. 





Ensimmäisenä päivänä en halunnut lähteä kauemmas vaan aloin tehdä jokseenkin ympyrää asuinpaikkani lähistöllä. Nautin kielestä, taiwanin kiinaa, joka kuulostaa naukuvan ja voimakkaan vietnamin kielen jälkeen mukvalta, lähes yhtä rauhalliselta kuin suomi.  Ilma on raikas ja luonto Vietanmiin verratuna hyvin.


Pieni joki, jäteveden puhdistamo, joka tuskin tuoksahtaa. Se tuoksuu paremmalta kuin vietnamilainen "normaali" paikka.  Kivat kävelytiet ja suhteellisen hyvin hoidetut maisemat. Hiljaisuus. Niissä mieli lepää Vietnamin jälkeen.

Ilma oli viileä, mutta välillä, kun aurinko tuli esiin, liian kuuma. Ihan kuin Suomessa: pitää varmuuden vuoksi kantaa takkia ja muuta lämpimämpää vaatetta mukana. Kävelyn lomassa yritin kaupoista kysyä pistokesovitinta: sellaista, joka muuntaisi laturin pyöreät pistokkeen päät amerikkalaismalliseksi litteäksi. Sellaista ei löytynyt ennen kuin toisen päivän iltana.



Kaunista temppeliarkkitehtuuria. Siitä läheitne kun tulin Kaakkois-Aasiaan, kiinalaiseen kulttuuripiirin, ensin Singaporeen vuonna 2002, olen suuresti ihaillut kiinalaisia temppeleitä, myös monia muita kiinalaisen kulttuurin osasia.


En minä mandariinikiinaa osaa puhua enkä ymmärrä, mutta minusta Taivanissa puhuttu kiina kuulostaa kotoisalta. Ehkä se johtuu siitä, että sen intonaatio on laimeampi ja rytmi verkkaisempi kuin esimerkiksi Vietnamissa, jossa puhe kuulosta naukumiselta ja kiekumiselta.



Busseissakin niin selkeät numerot, että pystyn näkemään ne suhteellisen hyvin. Vielä kun osaisin lukea niiden tekstiä, tai ne tekstit olisivat englanniksi, niin ei olisi mitään vaikeuksia osata perille.



Keelungin kaupungissa minut vietiin katsomaan nähtävyyksiä. Tapasin siellä sohvasurffauksen kautta noin ikäiseni naisen, joka kanssa vietin puoli päivää kaupungilla.


Taiwanin luonto on todella kaunista. Ihan samaa ei voi sanoa arkkitehtuurista.


Oikeasti olisin halunnut viettää koko aikani maaseudulla iloisen Buddhan naapurissa, siellä, misttä olin viettänyt vuodne 2012 joulukuun "maailmanlopun".  Ystäväni ei kuitenkaan ollut kovin innokas ottamaan minua kuin pariksi päiväksi, joten vastentahtoisesti yritin löytää ja keksiä muuta ohjelmaa.


Kolmantena päivänä sain luapuksen majoituksesta ja pääin maaseudulle, vanhaan tuttuun ympäristöön nauttimaan yksinkertaisesta maalaiselämästä ja hyvästä energiasta, kiinalaisesta lääketaidosta myös: mm. energiahieronnasta, jossa minua läpsittiin kepillä ja muksittiin nyrkeillä.


Sitten on tämä jättimäinen pronssinen naurava Buddha. Minulle se ei ole varsinainen uskonnollinen palvonnan kohde vaan symboli elämänasenteesta, ja ehkä myös lohtuna sille, että olen fyysisesti liian lähellä tuota muotoa, mistä en olisi ilman Buddhaa kovin iloinen. Sanotaan mitä sanotaan kehopositiivisuudesta, mutta kyllä minun ihanteellinen minäkuvani sisältää hoikan vartalon, vähintäänkin sopusuhtaisen. Aikuisiällä minulla oli sellainen vuosina 2001 - 2003, silloin kun muutin Suomesta Singaporeen ja Singaporesta Australiaan. Silloin myös avioiduin ensimmäistä kertaa, ja se liitto kesti noin seitsemän vuotta.




Ykinkertaista ja voimaannuttavaa ruokaa, joka on palolti tehty yrteistä ja vihanneksista, aineksista, jotka viilentävät kehoa ja edistävät energian virtaamista.



Kävimme vuoristossa sijaitsevissa buddhalaisissa temppeleissä.
Mieleeni tuli joulukuun 21. päivän ilta vuonna 2012. Sen oli määrä oilla maijojen kalenterin päättymisen päivä, jonka jotkut tulkitsivat maailmanlopun hetkeksi. Tuohon aikaan olimme temppelissä osallistumassa meditaatiotilaisuuteen.  Matkalla temppelistä kotiin tunsin jalkojeni alla maan pettävän. Sitä kesti tuskin sekuntiakaan. Se saattoi ola minimaalinen maanjäristys, mutta saattoi myös olla oman mieleni tekosia. Ystäväni ei asiaa havainnut.




Kuvassa näkyvän kolmijalkaisen Tudo-koiran olin tavannut jo edellisellä reisulla 7 vuotta sitten. Silloin koiria oli 3, ja kävin niiden kanssa kävelyllä joka päivä kerran tai kaksi.  Nyt kaksi koirista olivat jo menneitä ja niiden tilalla yksi kissa ja yksi toinen koira, joka oli päättänyt jäädä asumaan tänne. Niin oli tehnyt tämä kissakin.




Sunnuntaipäivän olimme vieraina taksissa. Ystäväni tuttavan aviomies on varakas lentokoneinsiööri ja hän tarjosi meillekin kiertoajelun seudulla taksissa. Käytiin mm. iltapäivätorilla, jossa myytiin ulkomaalaisille korkeatasoisia käsitöitä.




Tunnelma paikalla oli viehättävä, paikat siistejä. Jälleen kerran tuli mileen kontrasti Vietnamiin, jossa torit muistuttavat lähinnä kaatopaikkoja.


Käytiin myös uudessa taidekahvilassa.


Asunnolla keitettiin ruokaa ulkotulilla kissan ja koirien seuratessa vierestä.


Vierailimme paikallisella pienellä maatilalla, jota pitää jo yli 80-vuotias mies. Hän kasvattaa siellä kaalia ja muuta syötävää.



Appelsiinit ja muut sitrushedelmät kasvavat täällä hyvin. Niiden viljelyksiä näkyykin kaikkialla. Kävimme myös poimimassa niitä ystäväni tuttavan vanhalla tilalla. Hän oli saanut luvan poimia sieltä niin paljon kuin haluaa.




Näitä polkupyöriä ihailin Taoyuanin lentokentän odotustiloissa.  Tällaisen kokoon taitettavan polkupyörän hankkimista suunnittelin joskus muutamia vuosia sitten. Sen olisi voinut kuljettaa lentomatkatavaroissa. Päädyin kuitenkin lopulta kävelykärryyn, joka siihen pakattuine matkatavaroineen usein juuri ja juuri meni alle 20 kilon rajoituksen.




Nyt minull aoli vähän alle 10 kiloa matkatavaraa. Maahan tullessa olin kantanut sen käsissäni, mutta nyt laitoin ruumaan, koska siellä oli mm. puukeppejä ja kasveja.  Aamulla 19.12. kävelin bussipysäkille, jonne ystäväni tuli mopolla kantaen tavaroitani. Siellä pääsimme hänen tuttavansa auton kyydissä n. 15 kilometrin päässä olevaan pikku kaupunkiin.  Siellä ystäväni saattoi minut bussiin, joka ajoi noin tunnin verran Taipein keskustaan. Siellä jätin tavarani  rautatieaseman yhteydessä olevan ostoskeskuksen säilytyslokeroon ja lähdin etsimään ruokapaikkaa.




Löysin intialaisen pikaruokalan, jonka myyjä osasi hyvää englantia eikä hänelle tuottanut vaikeuksia loihtia minulle vegaanista annosta: yksinkertaista kik-hernekarria ja riisiä.

Vielä pari tuntia lorvittuani oli aika ottaa metrojuna lentoasemalle.



Myös paluumatka sujuin Vietjet Air -yhtiön koneella.



Takaisin Vietnamissa olin 19. päivä joulukuuta myöhään illalla, kello 23 jälkeen. Saigonin kentällä minun ei tällä kertaa tarvinnutkaan seistä viisumijonoissa, koska minulla oli kahden vuoden viisumivapaus, olisi viisi vuotta maksimissaan, mutta, koska passini vanhenee parin vuoden kuluttua, on vain sen voimassaoloaika minus kuusi kuukautta.  Kuuden kauukauden välein minun pitää myös käydä raan takana hakemassa uusi leima passiini.  Se asia ei ole minulle mikään ongelma vaan ihan päin vastoin: saan hyvän tekosyyn tehdä pienen matkan aina puolivuosittain:  joulun ja juhannuksen alla.

Olin ennakoinut myöhäisen saapumisen enkä yrittänyt matkata keskustaan vaan olin varannut hotellihuoneen läheltä lentoasemaa. Sinne matkasin Grab-mopotaksilla.  Se on tavanomainen kulkupelini täällä.


Huone oli kuudennessa kerroksessa, hiljainen ja mukava.  Nukuin katkeamattoman unen puolesta yöstä noin kello kuuteen aamulla. Seitsemän jälkeen jätin huoneeni ja lähdin kävelemään kohti keskustaa.



Nyt minulla on siis passissani leima, joka sallii minun oleskella massa puoli vuotta eli noin juhannukseen 2020 saakka. Sitä en ole vielä päättänyt, miten käyn hakemassa sen leiman. Todennäköisesti käväisen Kambodžassa tai Thaimaassa joko olemassa vähän aikaa tai sitten vain kääntymässä. Taiwanissa en tuohon aikaan käy, koska siellä on hyvin kuuma kesä.  Suomessa olisi tietysti mukava käydä, mutta se reissu on myös rahasta kiinni.


Tuttu reitti kotiin:  Le Hong Phong 231, D5:stä bussilippu, minibussilla Mien Tay -bussiasemalle, jossa odottelemaan isoa bussia  Tp Ho Chi Minh City - Long Xuyen.  Matkalla pysähdyimme  Cái Bè nimisellä paikkakunnalla Tien Giang -provinssissa. Se on iso Phuong Trang -bussiasema, jossa Can Tho:hon, Long Xueyniin ja muualla tähän suuntaan pysähtyvät bussit pysähtyvät.


Aiemmin siellä oli myös kasvisravintola, mutta se on ollut nyt monta kuukautta suljettuna meneillään olevan remontin vuoksi. En tiedä, avataanko sitä koskaan enää uudelleen.  Yllä oleva kuva on tuon bussin pysähdyspaikalta.


Kun bussi pysähtyy, olan yleensä kuvan sen rekisterikilvestä tai kyljessä olevasta samasta numerosarjasta.  Jos bussi sattuisi lähtemään ilman minua matkatavarni mukanaan, tiedän, miten kyselisin niiden perään.


Panorama-kuva tämän makuubussin sisältä.  Oikeasti pinnat eivät siis ole kaarevia, vaan kuvan kaarevat pinnat johtuvat panorama-tekniikasta.


En enää voinut ostaa lippua netistä etukäteen, koska minulla ei ollut enää luottokorttia, tai siis Mastercard Debit-korttini nettikäyttöön vaadittavia pankkitunnuksia.  Uutta puhelinta asentaessani tei sen virheen, että poistin Danske bank-mobiilipankki-sovelluksen ja Danske ID-tunnistautumissovelluksen liian aikaisin. Asentaessani Danske ID:tä uudelle puhelimelle, se kysyi turvalukukortilta turvalukua. Sellaista lukua minun vanhassa turvakortissani ei ollut. Soitin Danske bankin puhelinpalveluun. Ne sanoivat, että sen ID-sovelluksen käyttö syö joka kerta aina uduen turvaluvun kortilta, ja minun vanha korttini on jo käytetty loppuun. Minulle on kuitenkin lähetetty uusi Australian osoitteeseeni. Se osoite ei ole enää voimassa. Pyysin lähtettämään sen äitini osoitteeseen Suomeen. Se ei kuulemma käynyt, koska se pitää hakea henkilökohtaisesti. Edes valtakirja ei käy.  Lupasivat laittaa sen DHL:llä Vietnamin osoitteeseen, vaikka suhtautuminen oli hyvin nihkeää.  Sain sähköpostiosoitteen, johon minun oli määrä laittaa kuittaus sitten kun turvakortti on saapunut. Se ei koskaan saapunut ja pankki kieltäytyi puhumasta asiasta. Siitä on verkkopankissani pankkiviesti, jota en kuitenkaan pysty lukemaan. Meni pankki vaihtoon.  Tämä tapahtui jo joulukuun alussa, joten en voinut käyttää Mastercard Debit-korttiani kuin pankkiautomaateilla. Tämä on tilanne edelleen.  Tosin Danske bankiin ei enää mene mitään suorituksia vaan ohjasin Suomenkin saatavat Australian pankkiin.  Pitää vain aktivoida siellä uusi kortti nettiostoksia varten.

Toki voisin saada Danske-tilini kuntoon olemalla vähän aktiivisempi, ruinaamalla. Suomalaisista pankkitunnuksista olisi hyötyä muutamissa suomalaisissa verkkopalveluissa, mutta saamaani palvelua arvioidessani pätin antaa olla.

Kuvittelin, että pitkä viisumivapaus oikeuttaisi minut vietnamilaisiin pankkipalveluihin, esin  Timo-nimisen nettipankin käyttöön.  Johtuen kuuden kuukauden leimavaatimuksista en voi sitä käyttää enkä saada Debit-korttia. Pitäisi hakea oleskelulupaa sitä varten. Sen verran sain jo kokemusta tuosta pankista, että sähköposteihin tuli aina nopea ja selkeä vastaus ja nettisivut ovat hyvin rakennetut.  Ehkä sitten, kun seuraavan kerran uusin passini 2022, siirryn tuohon pankkiin.




Jouluksi kotiin poikani luokse!


Joululauluista tulikin sitten jouluna meidän yhteisen aikamme sisältö Erikin kanssa. Olen aina lauleskellut hänelle kutosen äänelläni, kerrannut, miten se Beatlesin Penny Lane nyt menikään. Nuku nuku nurmilintu oli ensimmäinen lauluni hänelle.  Nämä suomalaisten laulujen sanat ovat jääneet mieleen jo lapsuudessa, joten niitä on helppo lauleskella. 



Se lauleskelu tuo myös minun mieleeni lapsuuden ja nuoruuden joulumuistoja. Ne eivät ole ihan sitä, mistä laulujen sanat kertovat. Jouluruuasta minulle tulee mieleen Reunasen kaupast aostettu kinkku, jonka äiti ja muut sisarukset oksensivat keltaisiin muoviämpäreihin haisevan nesteen kera. Ne ämpärit olivat saman väirset kuin uuden muovisen kuorma-autoni lava, sen, jonka pukki oli tuonut rikkoutuneen puuautoni tilalle. Minä en sairastunut siihen ruokamyrkytykseen, koska en syönyt kinkkua. En ole koskaan tykännyt siitä kuten en muustakaan lihasta.  Kylässä käydessä oli muutama hankala tilanne, kun en uskaltanut sanoa, etten tykkää kinkusta enkä muustkaan lihasta, joten sitä piti ainakin kerran yrittää syödä oksennusta pidätellen.


Kotona Inkereen Kajalanrinteessä ja myöhemmin Kaoivolassa (silloinen Perttelin kunta) oli hulina ja meteli joulun alla. Ei ollut oikein minun mieleeni. Minä olin mieluummin hiljaa itsekseni ja mietteissäni. No, se, että oli pakko  joulupäivänä hiljentyä, hilentyä  niin, ettei uloskaan saant mennä. Ei sekään ollut kivaa. En minä aina ollut yksin, vaan kyllä usein rällättiin pyörillä kavereiden kanssa, rakenneltiin lumilinnoja ja majoja. En minä koskaan aikuisällä enää ollut mikään joulunviettäjä, en sen jälkeen kun lahjat lakkasivat houkuttelemasta eli niitä ei enää perheessä toisillemme annettu. Minulle vain juhlat eivät asetu kalenterin mukaan vaan henkilökohtaisten tunnelmien.


Toki elämässäni on ollut jouluja lapsuuden jälkeenkin, myöskin hauskoja ja antoisia, ei pelkästään kiusallisia tai ahdistavia, yksinäisiä.  Esimerkiksi vuonna 2010 nautin otdella pukkina toimismisesta singaporelaisessa vanhusten hoitokodissa.

Vuosina 2002 - 2008 meillä oli mukavia yhteisiä jouluja Nancyn ja eläintemme kanssa sekä joskus myös ytheisten ystävien. Ne olivat vähäeleisiä ja vilpittömiä, kohokohtana yleensä Suomesta äidiltä tulleiden pakettien avaaminen.  Oheisessa linkissä on siitä myös videota. 

Nyt muuttuneessa tilanteessa  eli isäksi tulon jälkeen joulukin on alkanut kiinnostamaan uudella tavalla.  Olen kaavaillut suomen kielestä meille lapseni kanssa yhteistä satujen ja seikkailun kieltä, pääkielemme englannin lisäksi. Joulu sopii tähän teemaan vallan mainiosti.



Jaakko Löytty oli minulle tuttu nimi jo 1970-luvun puolivälistä. Ainakin radiosta muistan kuulleeni hänen laulujaan, ja myös koulussa. Muistini saattaa tehdä minulle tepposet, mutta muistelisin, että hän vieraili jopa meidän koulussamme, Kuusjoen yhteiskoulu. Saattaa hyvinkin olla, sillä uskonnonopettajamme rovasti Maunu Sinnemäki oli sellainen mies, joka olisi saattanut hänet hyvinkin kutsua.  Varma en tosin ole, oliko se Löytty vai joku muu.   Joka tapauksessa vasta tänä vuonna löysin hänen kappaleensa Ilouutinen. Sitä soitetaan Suomen jouluradiossa.  Ja sitten, kuten videossa yllä, löysin sen Raskasta Joulua -artistien esittämänä useampanakin versiona.

Ehkä vielä joskus pääsen käymään Suomessa Jouluna, joko yksin tai poikani tai peräti perheeni kanssa. Voisin käydä Raskasta Joulua -keikan lisäksi jossakin viettämässä vegaanijoulua, myös vierailla sukulaisten luona perinteisemmissä joulutunnelmissa.


Joulun vieras oli tällä kertaa ukrainalainen nuori nainen, joka on kiinnostunut Suomesta ja haluaa joskus vielä asua siellä. Tapasin hänet viisuminhakumatkalla syyskuussa ja vein hänet suomalaisten juhlaan tapaamaan muita suomalaisia. Vietimme paljon aikaa yhdessä jutellen silloin, ja nyt hän saapui kutsustamme meille kylään katsomaan Erikiä ja tietysti myös meitä.  Iloinen yllätys oli se, että vaimoni näyttää hyväksyvän naispuoliset kaverini ja myös heidän vierailunsa luonamme.  Se on toivottavasti myös hyödyksi Erikille.



Todella hyvinhän ne tulivatkin juttuun keskenään.  Marraskuussahan meillä kävi kylässä kaksi suomalaista naista Saigonista. Toivon, että tulevaisuudessa saadaan nuoria vieraita myös Suomesta.


Joulun jälkeen oli aika lähteä taas matkaan.

Olin saanut hääkutsun parhaalta kaverilta niin siellä vuoristoalueella jossa asuin vuoden verran viime vuodesta tämän vuoden heinäkuuhun. Tämä Cuong oli auttanut minua hyvin paljon alusta lähtien haluamani ruoka-aineiden sekä talon ylläpidossa tarpeellisten tarvikkeiden löytämisessä paikkakunnan kaupoista.

Samalla oli mukava muutenkin käydä paikkakunnalla verestämässä vanhoja muistoja ja tapaamassa tuttuja, mm. sitä ranskalaista naista, Monaa, jota olin auttanut muuttamaan sinne, ja jonka muutto toteutuikin vasta sitten kun olin itse jo muuttanut pois.


Niinpä sitten sain mopokyydin paikallsielle bussiasemalle, ja sieltä taas makuubussilla Saigoniin.



Saigonissa olin alkuiltapäivästä. Tapasin uuden vegaaniystäväni kasvisravintolassa. Söimme ja juttelimme ja suuntasimme kulkumme kohti lähellä sijaitsevaa perinteisen lääketaidon keskusta, jossa käsittääkseni harjoitettiin kiinalaisen parannustdaidon kaltaisia asioita kuten akupunktiota ja yrttejä. Olin saanut ajatuksen niihin asioihin tutustumisesta Taivanissa, ja tämä nuori nainen suositteli minulle mainittua paikkaa.  Minä olisin mieluummin käynyt torilla jonkun yrttikauppiaan puehilla mieluumminkin kuin tällaisessa sairaalamaisessa paikassa.  Joku, ilmeisesti jonkin sortin lääkäri, haaastatteli minua ja sitten kirjoitti reseptin lääkkeisiin, joiden tarkoitus oli hillitä kehon ylikuumenemista. Myöhemmin kävi ilmi, että osa niistä oli valmistettu merimakkarasta eli meressä elävästä selkärangattomasta eläimesta. Heitin ne valmisteet pois, vaikka olivatkin olleet varsin kalliit paikalliseen hintatasoon nähden.


Viisi tällaista pulloa yrttijuomaa tuli myös. Niissä on mainittu vietnamiksi käytetyt yrtit, joten niistä voi vähän vakoilla, että mitä pitäisi etsiä elimistön viilentämiseksi ja energiavirran parantamiseksi.




Neito lähti kotiinsa ja minä otin mopotaksin kohti pientä puutarhaa, jossa olin käynyt Liljan kanssa syyskuussa. Sen omistaja Alex, oli ilmoittanut Facebookissa antavansa pois pistokkaita kasveistaan, mm. Currypuusta (Murraya Koenigii), jollainen minulla onkin jo kotona, mutta halusin niitä lisää.  Otin mopotaksin hänen luokseen, istuin siellä tunnin verran jutellen, sain pistokkaani ja sitten lähdin kävelemään kohti pientä bussiasemaa, josta pääsin suoraan isoon bussiin ilman, että täytyi ottaa keskustasa minubussi


Bussi lähti yhdentoista jälkeen. Minä olin kävellyt liki kolme tuntia - ihan vapaaehtoisesti. Olisin tietysti voinut odottaa jossain kahvilassa ja ottaa sitten mopotaksin pysäkille.  Minä mieluummin nautin suht viileästä ilmasta, kävin kioskilla ostamassa eväitä matkalle. Minulla oli kuulokkeet mukana äänikirjojen kuuntelua varten, joten bussimatka sujui kirjaa kuunnellen. En enää musita, mikä teos silloin oli menossa. 

Bussin rahastaja tuli herättämään minut aamuneljältä ja kertoi että olemme Duc Trongissa.  Se oli vähän liian aikaisin, sillä ystäväni, ranskalainen nainen, oli kertonut heräävänsä aamulla kuudelta ottamaan minua vastaan. En halunnut herättää häntä liian aikaisin, vaan pelkästään laitoin Facebook-viestin "jos olet hereillä ...". Olisin voinut kävellä sen kuusi kilometriä hänen asunnolleen, mutta otin sen sijasta vastaan tarjotun minubssikyydin. Vielä oli kuitenkin pari kilometriä käveltävää. Työnsin matkatavarani portin raoidsta hänenä pihalleen ja lähdin kävelemään kohti tuttua järveä, sitä järveä, jonka ranoilla olin usein istunut Mimin kanssa aamukävelyittemme aikana.  Odotin siellä katsellen itään päin auringon nousua. Tein siellä myös äänitteen puhelimen videonmuokkausohjelmalla. Latioin kuviksi joulukuussa otettuja kuvia. Yritin puheen ja kuvan synkronointia, mutta ei siitä tullut mitään.


Sitten kuudelta ystäväni tuli avaamaan minulle asuntonsa portin kun olimme sopineet asiasta Facebook-viestillä. Joimme kahvit, juttelimme, tutustuin hänen uusiin koiriinsa, otin pienet unet ja kymmenen jälkeen lähdimme hääpaikalle.



Vietnamilaiset häät: minullakin olivat sellaiset maaliskuussa 2018 .   Värejä, kovalla soivaa musiikkia, alkoholia, länsimaisia jäljitteleviä mahtavia seremonioita. Kaikki näyttää hulppealta, mutta on käytännössä muovia ja vaatteita,, jotka on lainattu pukuvuokraamosta. Samoin kaikki muu rekvisiitta on juhliin erikoistuneen yrityksen palvelupakettiin sisältyvää.


Ystäväni minulle lupaamaa kasvisruokaa ei kuulunut muiden ruokaillessa. Meitä oli kaksi kasvissyöjää paikalla. Kun ei mitään tapahtunut, kävin sanomassa asiasta parille tarjoiluhenkilökunnan edustajalle. Osaan sentään pyytää kasvisruokaa vietnamiksi. Jonkin ajan kuluttua paikalle tuotiin nuudeleita, joissa oli vähän kasviksia seassa. Se oli ilmeisesti hätäisesti kyhätty, valmistelematon annos.

Niitä sitten syötiin. Sulhanen oli jo niin humalassa, ettei ymmärtänyt asiaa. Vasta seuraavana päivänä hän pahoitteli tilannetta sanoen, että kasvisruokaa oli erikseenkin tilattu.

Lisää kuvia  tästä häätilaisuudesta Googlen albumissani.


Oli se kuitenkin ihan hauska tilaisuus, vaikkakin melulta en tahtonut aina kuulla, mitä minulle puhuttiin.

Tilaisuuden jääleen menimme ranskalaisen rouvan kanssa kaupungin keskustaan tapaamaan yhteistä ystäväämme.

Runoilija Thomaksen olin tavannut jo edellisessä jääjuhlassa tässä samassa kaupungissa. Istuimme muutaman tunnin juttelemassa.
Majoituin illalla ranskalaisrouvan vierashuoneeseen. Menin aikaisin nukkumaan.  Aamulla ihastelin kaikkea sitä, mitä hän oli saanut aikaan talossa ja puutarhassa.

Myös hänen uudet koiranpentunsa saivat huomioni. Ne hän oli hankkinut sen jälkeen kun toinenkin hänen Thaimaasta tuomansa koira, iäkäs jo, Kranky, oli kuollut lokakuussa.

Mona ei ollut koskaan käynyt talostaan alle kilometrin päässä sijaitsevalla järvellä, minun sosikkipaikassai. Niinpä vein hänet sinne.

Jo ennen puolta päivää olin vanhassa tutussa vihreässä bussissa matkalla Dalatin kaupunkiin. Bussi oli täynnä, Puhelin vieressäni istuvan 17-vuotiaan paikallisen koulutytön kanssa. Hän oli innokas kiinan kielen opiskelija, fiksu muutenkin. Hän sai minut miettimään sitä, kuinka kiinan kieli on hyvin tärkeä avain menestykseen tässä maassa. Ehkä meidänkin Erikin pitäisi oppia kiinaa ...


Dalatissa halusin antaa virran viedä eli en ollut sopinut tapaamisista enkä halunnut yöpyä tuttujen omistamissa majoituspaikoissa vaan löysin Booking.com:in kautta halvan ja kehutun hotellin. Hyvä paikka se olikin.


hotellihuone oli iso, neljännessä kerroksessa suht hiljaisen kadun varrella. Siinä oli jopa pieni parveke. Hintä oli noin kymmenen euroa yöltä.

Kävelin paljon kaupungilla ihaillen kukkaloistoa, jota vielä oli jäljellä edellisen viikon kukkafestivaalien jäljiltä.

Nuatin viileästä ilmasta ja epävietnamilaisesta ympäristöstä, verrattuna siihen ympäristöön, jossa nykyään asun.

Voisin kyllä hyvinkin asua näillä main, mutta puolisolleni se ei sovi, enkä minä halua riistää häntä juuriltaan. Hän haluaa olla siellä missä hänen perheensä on.

Vuoden viimeisenä aamuna tapasin myös ranskalaisen pariskunnan, jonka kanssa söimme aamiaisen kasvisravintolassa.  Heidän kanssaan kävin myös vaelluksella seudun korkeimman vuorenhuipun tuntumassa. Mutta se onkin sitten vuoden 2020 trainoita.

Hääparinkin tapasin Dalatissa. He yöpyivät samassa hotellissa kanssani ja tarjosin heille vegeillallisen.


Ei ollut selkeää tietoa siitä, onko kaupungilla ilotulitus vai ei. Kävimme sen mahdollisella tapahtumapaikalla, mutta siellä ei ollut paljoa elämää.


Jonkin ulkoilmakonsertin rippeille pääsimme illalla yhdeksän jälkeen. Emme jääneet ihastelemaan sitä, vaan hääpari lähti takaisin hotellille ja minä menin sisälle viereiseen Big C-valintamyymälään. Ostin siellä ison kasan siemeniä kotona kylvettäväksi.

Kävelin vielä tunnin verran kaupungilla. Sillä aikaa saapui tekstiviesti saksalaiselta tutavaltani, eninen hostellin omistaja, joka myös teki hapanruisleipää. Nyt hän oli kuapungissa osallistumassa ruotsalaisen kaverinsa häihin. Hän kertoi, että seurue on menossa jatkoille länximzzlzixgdn xuoximzzn Escape-baariin ja kutsui mukaan.  Minä en jaksanut lähteä. En siitäkään huolimatta, että tilaisuuden olisi voinut ottaa hänen läksiäisinään. Hän oli eronnut paikallisesta puolisostaan ja päättänyt muuttaa takaisin Saksaan. Täällä asuvaa tytärtään hän käy toki silloin tällöin katsomassa. Tämän pariskunnan hostellissa minulla oli tapana yöpyä viime vonna sen jälkeen kun olin käynyt iltajoogassa.

Tällä kertaa tapasin hänet vain vimmeisen päivän alkuiltapäivästä, jolloin istuimme porukalla hänen italiaisen ystävänsä ravintolassa syömässä pitsaa. Siellä oli listall myös vegaanipitsa, jossa oli kotitekoista rejuvelac-cashespähkinäjuustoa.


Olin kyllä aiemmin päivällä peruuttanut vuoden ensimmäiseksi aamuksi sovitun aamiaistapaamisen joogaopettajani kanssa, koska en ollut varma, mihin uudenvuoden yönä eksyn. Ei olisi tarvinnut, sillä olin kotona jo ennen puolta yötä ja nukuin vuodenvaihteen yli. Se on ollut minulla tavallisin tapa ottaa vastaan Uusi Vuosi.


Vuoden ensimmäisen päivän illaksi olin varauttanut bussilipun yöbussilla Can Tho -nimiseen kaupunkiin, joka on 60 kilometrin päässä kotoa täällä Mekong-joen suistossa. Olin puhunut vaimon ympäri tilaamaan auton, joka toisi Erikin ja hänen perheensä hakemaan minut sieltä. Yhdessä jatkaisimme kotiin tehtyämme ensin sukulaisvierailun vaimon isän äidin luokse.


Se onkin sitten tammikuun 2020 juttuja. Siitä asiasta tiedon jo jotain, koska tätä kirjoitusta jouduin korjailemaan ja täydentämään tammikuussa 2020.  Kuukalenterin mukainen Uusi vuosi ja työkielto olivat hyvä syy istua koneen ääressä väkertämässä tätä.  Täytyy uudelleen miettiä, missä määrin käytän jtakossa puhelimella sanelu blogitekstieni mukkauksessa.