torstai 31. lokakuuta 2019

Lokakuu 2019 - Vauvakuvia!


  • Tässä lokakuun 2019 kuva-albumi Googlen kuvapalvelusta
  • Videota Youtubesta;   Pyöräillessäni äitiysklinikalle kahtena päivänä, juttelin ja kuvasin pitkän tovin. Tulos on tässä.  Videolla puhu välillä suomea, välillä englantia. 
  • Greta Thunberg on nimi, joka on kaikkien huulilla nykyään. Tässä muisteloita, liittyen hänen ajamaansa asiaan ja yleisemmin maailmassa esiitnyviin uhkiin ja niiden torjuntaan.
  • Lisää videota Youtubesta:  Yöllinen koirakävely , ja pieni lenkki iltapäivällä, Illansuussa pimeä tulee nopeasti,  Aamulla aurinko nousee nopeasi. 





Tässä on kuukauden pääuutinen. Lisää vauvakuvia ja juttua alempana. Vielä enemmän kuvia tuolla Googlen albumissa.

Mutta mennäänpä aaikajärjestyksessä. Lokakuun 2019 alkaessa pojasta olivat näkyneet vain ultraäänikuvat sekä tuntuneet potkut äitinsä vatsan läpi.




Odotusta, jännittävää odotusta, vauvan odotusta, sitä olivat kuun ensimmäiset puolitoista viikkoa. Minulla suuri osa niistä kului takapihalla, riisipellon laidassa äijäluolassani, joka toimii myös varastona, joogahuoneena, kuntosalina, musiikkihuoneena. Makuuhuoneena ja varsinaisena asuintailana se ei toimi. Monet ovat siitä kyselleet ja hieman huolestuneen sävyyn kommentoineetkin Facebookissa, ja siitä, että minä vain puhun ja näytän kuvia tuolta ja koirastani enkä lainkaan vaimostani tai varsinaisesta sunnostani.  Se on minun valintani, enkä aio sitä selitellä ja puolustella enempää kuin itse haluan. Kritiikkiä, nälvimistä, liiallista puuttumista asioihini en kovinkaan pitkälle siedä siitäkin huolimatta, että levittelen elämääni varsin avoimesti. En kuitenkaan katso velvollisuudekseni olla täysin rehellinen ja autenttinen, vaan teen kaiken omilla ehdoillani.


Sadetta, sadetta, lyhyehköjä mutta runasita sadekuuroja. Syyskuu on täälläkin sateinen, sademäärältään vuoden runsain kuukausi lokakuun ohella. Lokakuun puolivälissä sadekausi on  tavallisesti ohi.

Syyskuun lopulla ja ihan lokakuun ensimmäisinä päivinä mökkini lattia oli muutaman sentin veden peitossa. Kahtena päivänä vettä oli jooganurkkauksessakin niin paljon, ettei joogaamisesta tullut mitään.

Minähän olen harrastanut joogaa vähintäänkin silloin tällöin jo kymmenen vuoden ajan. Tosin aktiivista, viikottaista joogaamista niistä ehkä kolmasosan. Vuonna 2018 muuttaessani vuoristoon lähelle Dalatin kaupunkia aloitin joogan uudestaan muutaman vuoden tauon jälkeen. Tarjolla oli Sivananda-tyylistä joogaa, ja sen pohjana olevan 90-minuutin sarjan opettelin kunnolla.   Tein Youtubesta löytäästäni videosta äänitiedosto, jota täydenkin intailaisella tausta musiikilla: huiluja ja tiibetiläisiä maljoja, linnunlaulua ja luonnonääniä.  Olen pidentänyt sen taukoja tehdäkseni muutaman ylimääräisen liikkeen, laajennuksia sen neuvomiin asanoihin.

Toivon, että jooga pitää minut terveenä ja kunnossa myös vanhana, joten haluan jatkaa sen harrastamista pitkään.

Aloitin joogan kymmnen vuotta sitten Australian Cairnsissa, Knoff yoga nimisessä koulussa. Ensimmäinen joogaopettajani James Bryan on edelleenkin idolini ja musitelen usin hänen opetuksiaan.  Hän teki minuun vaikutuksen jo ensimmäisestä yhteydenotosta lähtien. Hän vastasi sähköpostitiedusteluuni toivottaen minut tervetulleeksi milloin vain, sillä matolla on aina tilaa minulle. Tuolloin sattui aika harvoin, että olisin saanut vastauksen sähköpostiviestiini. Australiassa se ei kuulunut kulttuuriin vaan ihmiset soittavat ja haluavat puhua asiasta henk8iökohtaisesti. Se ei ole vieläkään minun juttuni.  Jopa pankkiasioita ei voi vieläkään hoitaa tekstitse vaan aina pitää soittaa pankkiin.



Syyskuun sateet näkyvät etupihalla. Vaimoni sukulaismies, joka omistaa suurimman osan tästä tilasta, viljelee siellä kukkia.  Jonkinlainen kävelykäytävä on tuoss aoikealla seinän vieressä sillin kun siinä ei ole multakasaa. Usein joudun kävelemään tuosta veislammikosta tielle puoistuessani. Me kävelemme tuosta Mimi-koiran kanssa joka aamu ja  iltapäivä.

En voisi hyvällä omallatunnolla pitää koiraa, ellen kävisi sen kanssa kävelyllä. Lienen täällä ainoa, joka tekee niin. Muut koirat viettävät aikansa kotinsa pihapiirissä. Jotkut niistä ovat kytkettyinä, mutteivät kaikki.




Mimillä on oranssi huomioliivi ja se on hihnassa iltapäivällä, Aamuyöllä se saa kulkea vapaana, vaikka tiellä onkin jonkin verran liikennettä: töihin matkaavaia mopoilijoita. Niiden sattuessa kohdalle valaisen Mimiä kirkkaalla taskulampulla, jotta ihmiset näkyvät sen.

Vain harvoin Mimi lähtee juoksemaan mopon perään. Luulen, että silloin sen kyydissä on joko lihaa tai muuta ruokaa. Erään piemänä kulkevan mopon isoissa sivulaukuissa saatan kuvitella olevan myös varastettujen koirien raatoja. Sitä ajaa nainen.   Täällähän on liikkunut hyvinkin paljon koiravarkaita, veivät minunkin Kito-koirani tammikuussa.  Koirat taptetaan sähköllä ja viedään pois teruastettaviksi. Sitten ne myydään syötäväksi.

Betoninen kylätie seruaa jokea, jonka töyräät ovat niin korkealla, että vesi koskaan tulii tielle. Jokeen lasketaan monien talojen takaihoila ja pelloiltakin tulvavesiä.  Tässä näkyy tiilimurkaa, jota on kuskattu korottamaan pengertä enitsestään.  Penkereille on istuettu palmuja, banaanikasveja ja kukkia.

Kulkiessani katselen paikkoja: taloja ja puutarhoja haaveillen siitä, minkälainen oma paikkani joskus tulee olemaan. Se ei kyllä näkyisi tielle vaan sinne veisi tällainen pieni hiekkatie, vaikkapa vain 100 metriä pois tieltä. Siellä olisi paljon puita, ehkä hedelmäpuita, vettä, jopa uima-allas, paljon tilaa, iso putarha...  



Mimi haluaa usien kiivetä sillalle ja katsella sieltä joelle. Kito oli samanlainen pari vuotta sitten. Täällä on vieläkin siellä täällä kapeita siltoja, joiden kansi on lahoavaa puuta. Siinä on joskus irronneita lautoja, isojakin reikiä. Kuitenkin huonostakin sillasta voivat paikalliset ajaa mopolla yli.



Monia tällaisia on parin viime vuoden aikana korvattu kunnon silloilla, jotka kestävät myös auton painon ja ovat riittävän leveitä autoja varten.



Muurahaiset  löysivät tiensä vesikefiiriastiaani. Ne, tai joku muu oli syönyt kefiirinjyvät tykkänään. Olin tuonut ne syyskuun viisumireissulla Saigonista. Ostin ne paikallisesta terveyskaupasta. 

Samalla reissulla ostin myös volgansientä, tunnettu myös nimellä kombucha. Panin sitäkin käymään, sokeroituun teehen. Muutaman viikon jälkeen sieni-bakteerimöhkäle oli hädin tuskin kasvanut eikä se ollut tuottanut hapanta juomaa juurikaan. Ilmeisesti sokeri ei ollut käynyt kunnolla alkoholiksi, jota sitten sieni tai bakteerit olisivat tuottaneet tuota terveysjuomaa.

Kombucha sentään ei ollut kokoneen kuollut, ja sitä on käymässä edelleenkin.
Kefiiri  on mennyttä, joten sen siemeniä pitää hankkia uusi satsi. En tee sitä maitoon vaan veteen.



Kuun alussa tuo puinen silta ja mökin tämä nurkka olivat veden peitossa. Vesi lainehti myös mökin lattialla. Se oli sadekauden huippu ainakin tässä paikassa. Lokakuussa satoi vielä, mutta veden pinta riisipellolla ja pikku joessa laski koko ajan.  Lokakuun jälkeen suurten sateiden pitäisi olla ohi, ja joulukuussa on jo niin kuivaa, että pitää järjestää puutarhan kastelu. 



Puutarhassani monet kasvit ovat kuolleet: tukehtuneet liialliseen veteen tulvien jälkeen. Toiset taas kasvavat ja kukkivatkin menestyksellä.






Kuun lopulla tulivat nämä hennot kauniit kukkaset. Niiden nimeä en tiedä, kuten en tunne tai muista monienkaan istuttamieni kasvien. Kiva se on tietää nimetkin, joskin tärkeintä on tuoksu ja tunnelma, jonka kasvit tuovat. Toki syötävää ja mausteitakin on kiva saada omasta puutarhasta. Mutta tuoksu, odotan sitä päivää, jolloin mökkini ympärillä tuoksuvat jasmiini ja muut kasvit. Ja tietysti varjo ja suoja. Erityisesti banaani on mukava kasvi, koska se suojaa auringolta siten viilentäen tunnelmaa. Sama vaikutus on bambulla.



Ankkoja  en halua päästää mökkini edustan veteen, koska kahlaan siinä vedessä joskus niinkin syvällä, että vettä menee suuhun.  Tammi-toukokuussa kun on melkein täysin kuivaa, veden pinta laskee eikä lampi täydennyt uudella sadevedellä, haluaisin silti oleskella viilentävässä vedessä. Siksi yritän istuttaa rannoille kasveja, jotka luovat varjoa ja jonkin verran myös puhdistavat vettä, myös sitovat maata, ettei se seuraavana sadekautena romahtaisi veteen.


Pandanus amaryllifolius, jasmiinin tuoksuinen kasvi, jonka tuoksu yhdistyy minulla Singaporeen, on nyt lokakuussa kiihdyttänyt kasvuaan. Tämän yksilön toin maaliskuussa Singaporesta. 



Ankat on ajettu riisipellolle. Syyskuussa ne olivat tässä lähempnä. Eteen on laitettu tiheä nailonverkko, jotteivät ne tulisi takaisin ennen aikojaan. Joulukuussa ne otetaan takaisin ja tapetaan.


Riisipelloilla tulvii, eikä siellä kasvateta riisiä. Sen sijaan siellä kasvatetaan kaloja ja ankkoja. Ne syövät rikkakasvit ja lannoittavat pellot ulosteillaan. Sitten joulukuussa taas kylvetään sato, joka on valmis korjattavaksi viimeistään maaliskuun alussa.


Tässä kasvaa kookospalmu ja joitakin koristekukkia. Tavoitteenani on kiavaa vasemmalla puolella olevaa jokea syvemmäksi ja korottaa oikealla puolella olevaa aluetta niin, etteivät tulvavedet vie sillä kasvavia kasveja.  Nyt sinne aiemmin istutetut papaijat ovat kuolleet. Banaanikasvit ovat edelleen hengissä. 



Kuivan kauden aikana täytyisi myöskin saada mökkiä ylemmäs, etteivät tulevien vuosien tulvat kastele lattialautoja.  Veljeni mukaan asia hoituisi käyttämällä tunkkia. 




Hieman heikompilaatuista videota ja kuvaa esimerkiksi noissa koirakävelyvideoissa ja tässä yllä.
Päivitin turvakameran tähän SJCAM 4000, vanha malli, -kameraan. Minulla oli vuonna 2017 Ukrainasta ostettu uudempi malli SJ5000, mutta se hajosi.  Sen jälkeen ostin pienemmän kameran, mutta sitä oli hieman hankala käyttää, koska siinä ei ollut ruutua, josta olisi nähnyt asetukset ja tapahtumat.  Niinpä ostin uuden SJCAM:in, koska sen käyttöliittymä oli mieleeni.

Nyt olen asentanut kameran kävelykeppiini tehokkaan LED-taskulampun lisäksi. Kannan keppiä nykyään kädessäni, en nojaa siihen. Se on hyvä heijastin, koirienhallintatyökalu sekä myös ihmisten varalle. Täällä kylällä on muutama ihminen, joita en voi pitää ystävällisinä vaan jostain syystä he eivät pidä minusta. Se voi johtua koirasta tai siitä, etteivät he pidä vaimoni perheestä. En tiedä syytä, mutta on muitakin syitä olla varuillaan tiellä liikkuessa.


Vauva



Voin olettaa, että tämä on höpinöitteni odotetuin osio. Tiedän sen Facebookin perusteella. Nyt kun olen alkanut postittamaan kuvia, videoita ja tarinoita vauvasta, ovat erityisesti suomalaiset naiset aktivoituneet tykkäämään ja kommentoimaan. Paljon on heissä sukulaisia, äitini mukaan lukien, mutta myös ystäviä.




Jo toukokuussa saimme tietää, että odottamamme vauva on poika. Kovasti olin toivonut tyttöä, samoin vaimon suku, sillä vaimon vanhemmille tämä on jo kuudes poikalapsenlapsi. Tyttöjä ei ole vielä ensimmäistäkään. Tytölle minulla oli nimikin jo valmiina, ollut jo moneta vuotta.  Oli siis aikaa sopeutua siihen, että ensimmäinen lapseni on poika. Jokaisella lapsella on oikeus olla toivottu ja rakastettu, joten minun oli otettava haaste vastaan ja muutettava asennettani, Mielestäni olen siinä onnistunut. On hienoa seurustella oman lapsensa kanssa, katsoa häntä ja miettiä, mitä kaikkea tulemme yhdessä tekemään, mitä puhumaan.  Niin, myös, mitä kieltä puhumaan.


Toistaiseksi me vain köllöttelemme. 


Minulla, samoin kuin vaimolla ja hänen äidillään, on ainakin nyt paljon aikaa omistettavaksi vauvalle hja hänen hoidolleen. Naisilla niin paljon, että he eivät katso tarvitsevnasa minun apuani asiassa. Tietysti minäkin haluan tehdä jotakin: ainakin syöttää välillä, ja sitten pikku hiljaa enemmän ja enemmän olla hänen kanssaan sosiaalinen, huolehtia siitä henkisestä puolesta, olla lähellä, tarjota turvaa, tarjota seikkailua, opettaa, laulaa, piirtää ...



Nimi pojalla oli jo ennen syntmää. Se ei ole niin vanhaa perua kuin se tytön nimi Anna, vaan nimeä alettiin rustaamaan sen jälkeen kun ultraäänessä oli selvinnyt, että tuleva lapsi on poika.  Sitä piti miettiä vähän ankarammin. Mielessäni oli ainakin se, että nimen täytyy olla kansainvälinen eli suhteellisen helppo lausua kielellä kuin kielellä.  Tietysti halusin nimeen jotakin myös suvustani, juuristani. DNA-sukututkimuksen tuloksista olin oppinut, että geneettiset juureni ovat eurooppalaiset, skandinaaviset, eviät niinkään itäiset.  Niinpä ehdotin rouvalle, että nimeksi Erik (tai Eerik, Eric). Se kun on aito skandinaavinen, norjalainen alkujaan nimi, joka esiintyy ainakin äitini suvussa Raahen seudulla.  Myös isän puolen suvuissa Karjalan kannaksella nimeä on myös esiintynyt jonkin verran.

Vaimo ehdotti nimeksi Ben, mutta antoi minun tehdä siinä asiassa päätöksen. Ben-nimi on länsimaissa juutalaisperäinen. Nimi kuitenkin esiintyy myös Vietnamissa, mistä syystä  hyväksyn sen ilolla.  Ben Erik Sippala sointuu erittäin hyvin viralliseksi nimeksi ja Erik kutsumanimeksi. Se on helppo ääntää myös vietnamilaisille. 


Erik on kansainvälinen lapsi. Hänellä on mahdollisuus kolmeen kansalaisuuteen: Vietnam, Suomi ja Australia. Sitten 18-vuotiaana hänen täytyy valita niistä joko Vietnamin kansalaisuus tai sitten Suomi-Australia kaksoiskansalaisuus tai vain toinen niistä.  Näin ainakin nykyisen lain mukaan. 

Facebookissa on ollut keskustelu hänelle opetettavista kielistä. Minulle on vahvasti suositeltu, että puhuisin hänelle suomea ja opettaisin suomen kielen vahvaksi. Englantia kuulemma oppii muutenkin melkein automaattisesti. No, ei se ihan niin ole täällä ainakaan. Minä itse olen ajatellut puhua hänen kanssaan pääasiassa englantia, mutta ottaa suomen satujen ja seikkailun kieleksi: pitää satutunteja suomeksi: katsoa muumeja ja lukea kirjoja suomeksi, ja tietysti opetella lauluja. Olen jo alkanut hyräiklemään hänelle Nuku nuku nurmilintua. Kalevalaisen runouden ja laulun nuotin aion ainakin hänelle opettaa.  Myös Beatlesiä olen jo alkanut lauleskelemaan hänelle. 

Miten kasvatus, leikit, kotielämä sitten oikeasti järjestyvät, se saattaakin olla sitten eri juttu. Kokemusta kun ei vielä ole. 


Kuun puolivälissä Erik saapui kotiin autolla 15 kilometrin päässä olevasta sairaalasta. Hän meni sinne Aleksis Kiven päivän iltana ja vauva syntyi keisarileikkauksella seuraavan päivän iltana. Minä olin kotona lapsen isoisän kanssa. Isoäiti oli äidin tukena koko ajan sairaalassa. Minä pyöräilin sinne (katso video) kolmena aamuna. Näin lapseni siis 12 tuntia hänen syntymänsä jälkeen. Illaksi pyöäilin kotiin kaupan kautta.  


 Mimi-koira oli utelias tulokkaasta, mutta hyväksyi tietysti hänet, koska hän haisi isäntäväelle. 



Sanovat että pojassa on enemmän minun kuin äitinsä näköä. No, sen näkee tarkemmin muutaman vuoden kuluttua. Kuvassa Erikin vieressä on minusta 14-vuotiaana otettu kuva. 




Mitä merkitsee isyys? Mitä merkitsee vanhemmuus?  Itsekkyydestä luopumista. Ajatusta siitä, ettei elä vain omaa elämäänsä vaan ylläpitää myös toisen elämää. No, notain tällaista periaatteessa merkitse mös parisuhde. Lapsi on sne asian syventymistä?

Joku on sanonut, että lapsen saaminen korjaa ihmisessä jotain sellaista, minkä hän ei aiemmin edes tiennyt olevan rikki.

Ei se tapahdu yhtäkkiä. Se on prosessi, se on kasvamista. Se vaatii myös työstämistä.

Vastuu.  Se on ainakin suurempi. Vastuu merkitsee pientä huolta, ei paniikkia kuitenkaan. Se merkitsee myös toivoa ja optimismia  "Istuta vielä se omenapuu"....



Näinden kahden viikon aikana, kun vauva on ollut ihan käsinkosketeltavan todellisena ihanana olentona luonamme, olen huomannut itsessäni paljon muutoksia. Yksi on se, etten voikaan vetäytyä käytännön vastuusta ja luottaa anopin tietoihin ja taithoihin vaan haluan ottaa itse selvää asioista.  Siihen ovat ollleet innoittajina lukuisat Facebook-kaverini, jotka ovat ihastelleet ja kommentoineet Facebook-kuviani  Suurin osa heistä on suomalaisia äitejä ja isoäitejä. He haluavat selvästikin osallistua meidän ja lapsemme elämään. Se lämmittää mieltä ja antaa lisäksi hyviä neuvoja ja inspiraatiota vauvan hoitoon. 





Vauvan ruokinta, rintamaito, rintapumppu, imetys. Niistä on keskustelu Facebook-kavereiden kanssa sekä kommenteissa että yksiyisesti. Äitikin, vanhan polven kätilö, koulutettu 1950- ja 60-lukujen vaihteessa Helsingin Kätilöopistolla ja sen jälkeen hankkinut kokemusta sekä oman kuuden lapsensa kanssa että kunnankätilönä ja myöhemmin terveydenhoitajana äitiyshuollon ja pikkulasten parissa jaksaa vielä antaa neuvojaan sikäli kuin tietokone kotona pysyy kunnossa. Harva 81-vuotias on niin aktiivinen Facebookissa.


Erikin äidiltä ei tule ihan tarpeeksi maitoa, joten pitää turvautua pulloon ja välillä käyttää myös rintapumpppua.   Tässä yhteydessä joku mainitisi äitiyden panieista, siitä, että maidon tulo kuuluu osana hyvään äitityteen, että pulloon turvautuva äiti ei olisi yhtä hyvä kuin hän, jonka rinnat hevuvat maitoa vaikka muille jakaa.  Sellaisten paineiden luominen ja ylläpitäminen ei tietyskikään ole mitenkään reilua tai oikeudenmukaista.

 Joskus sitä maitoa vain ei tule. Niin on ollut enenkin, ja silloin käytettiin imettäjiä. Nykyisin turvaudutaan sitten yliksansallisen vauvanruokateollisuuden tuotteisiin.  Minua kiehtoo myös ajatus, että minä voisin avustaa imettämisessä ihan konkreettisesti eli ottaa maitohormnia, prolaktiinia ja katsoa alkaisko maitoa tulemaan. Kyllä, mieskin voi imettää, eikä tmä ole vitsi. Toistaiseksi en ole ryhtynyt asiassa konkreettisiin toimenpiteisiin.  En usko, että löytäisin Vietnamista lääkäriä, joka olisi valmis lähtemään kanssani tällaiseen hankkeeseen.Ehkäpä olen väärässä. No, katsotaan sitten kun tulee toinen lapsi.  


Pieni vauva ei tarvitse tyynyä nukkumiseen, koska sen pää on erittäin suuri suhteessa muuhun ruumiiseen. Vauvaa voi nukuttaa joko selällään tai kyljellään. Huomiota kannattaa kiinnittää siihen, että pää ei aina ole kääntyneenä samaan suuntaan vaan suunta välillä vaihtuu.  Näitä asioita ei anoppi  opettanut, vaan nekin piti minun hoksata. Ihmettelin sitä, että vauvan pää on aina kääntyneenä oikealle. Se ei näyttänyt hyvältä. Kysyin Facebookissa, pitääkö minun olla huolissani. Moni kertoi, että vauvan tyyny on liian korkea ja se rajoittaa pään liikkeitä.   Keskustelin asiasta äitini ja monen muun kanssa ja varovasti yritin saada puoliosni suostumaan siihen, että madalletaan pään alusta.. tyynyä ei ole tähänkaan asti käytetty vaan taitettua peittoa tai pyyhettä. Yritän nyt saada ne pois käytöstä. 



Pojan nimi  virallistettiin ihan kuun viimeisenä päivänä. Hakemus oli  jätetty aiemmin.  Aluksi minua ihmetytti, että miksi ne kirjoittavat Erik Ben eikä Ben Erik, kuten minä olin ohjeistanut. Sanottiin, että etunimen täytyy olla vietnamilainen, ja Ben on sitä ainakin riittävästi. Erik ei voi olla etunimi, koska se ei ole vietnamilainen. Mutta miksi ne kirjoittavat noin?  Siksi, että viettnamilaiset nimet kirjoitetaan  niin: ensin sukunimi, sitten toinen nimi eli välinimi ja viimeiseksi etunimi.  Sekin vaati Facebook-postauksen ja sitä kautta motivaation ottaa asiasta selvää kunnolla.
Pojan virallinen kutsumanimi siis tulee olemaan Ben, mutta käytännössä, jos hänellä myöhemmin ei ole mitään sitä vastaan, häntä kutsutaan Erikiksi.

Vesku Loiri



Vesa-Matti Loirin muistan nähneeni joskus 1970-luvun puolivälin tienoilla Spede show-ohjelmissa. Myös varhaista Uuno Turhapuroa muistan nähneeni mustavalko-TV:stämme. Spede eli Pertti Pasanen oli se varsinainen sankari.  Ja kyllähän se Loiri radossakin lauloi: muistan ainakin Kohtalokas Samba-nimisen kappaleen tuolta ajalta "Saiskos pluvan". Ja sitten myöhemmin tulivat Eino Leinon runojen tulkinnat 1980-luvun alussa. Äidinkielen opettaja Leena Sala Salon kaupungin Laurin Lukiossa soitti niitä myös kun käsiteltiin Leinon runoutta. Toki ne soivat radiosakin usein .... "Toivoni ainut, tuskaton tuokio pieni" oli säe, jolla lievitin nuorn miehen  ahdistustani.   Rekisteröin myöhemmin myös Naase sedän, Tyynen ja muut hahmot, mutta en niitä kovin paljoa seurannut, koska  en ollut kovin ahkera television katsoja opiskelijana ja nuorena aikuisena. Töllön sijasta tuijotin tietokoneen ruutua.

Vesku Loiri kaatuu hienosti, ja hilpeästi laulaa hän. Ja kaikki muutkin Kansallispankista aina löytää ystävän.  Näin lauloi Juice Leskinen kappaleessaan Paperitähdet. Taisi olla mies myös Kansallisosakepankin mainoksessa. Itse muistan vain suklaamainoksen: Kismet, olet kohtalon suklaa.

Lokakuuussa sain ilmoituksen Celianetistä, entisen Näkövammaisten  kirjaston nettipalvelusya, että varaamani Jari Tervon kirjoittama kirja Loirista on nyt  kuunneltavissa. Menin verkkopalveluun ja lainasin ja latasin sen Daisy-muodossa, johon sisältyviä mp3-tiedostoja pystyn kuuntelemaan puhelimessani olevalla äänikirjojen lukuohjelmalla tai millä tahansa mp3-tiedostoja toistavalla laitteella. Minä kuuntelen puhelimella, joskus myös Bluetooth-kaiuttimella, jossa on paikka myös Micro SD -kortille, jolle olen kopioinut kirjan vaatimat äänitiedostot.

Iltasanomissa olin nähnyt jo monta juttua kirjan paljastuksista: Loirin hurjasta seksielämästä lukuisten naisten kanssa ja hänen huumeiden käytöstään ja hillittömästä juomisestaan. Niiden perusteella sai vaikutelman siitä, että hän olisi laulanut Leinoakin huumepäissään ja mela pystyssä.
Piti itetysti lainata kijra ja tarkistaa, miten oli.

Jari Tervon tyyli ja huumori näkyvät kirjan sivuilla. Hyvä niin. Nuo hurjat jutut eivät kuitenkaan taida olla hänen liioitteluaan vaan täyttä totta.  No, ne eivät ole koko totuus, vaikka kyllä näyttää alkoholia ja huumeita kuluneen  ihan viime vuosinakin. Ja 1970-luvulla meno oli todella hurjaa. Ihan yhtä hurjaa kuin tämän kirjan jälkeen loppuun kuuntelemassani H.S. Arkon vuonna 2018 julkaistussa Totuus Palaa, Jouni Mömmön maailma -kirjassa.   Myös Timo Kojolta on hiljan ilmestynyt kirja Suomen musiikkipiireistä, jossa kuvataan lehtijuttujen perusteella ihan yhtä hurjaa menoa, mm. Albert Järvisen kuolinyönä.   Tuokin kirja täytyy jossain vaiheessa lainata.

Minä todellakin pidän suomalaisesta kirjallisuudesta, etenkin sellaisesta, jossa kuvataan 1900-luvun Suomea, sitä, jossa isovanhempani, vanhempani ja minä itse olen elänyt.  Toki uudemmatkin kuvaukset kiinnostavat ainakin kuriositeetteina.

Niin, lokakkuussa tuli myös puutarhassa kaivelun ohessa kuunneltua Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksen kolmas osa. Ykkös- ja kakkososat kuuntlein jo viime vuonna, mutta kolmososa uudesta luennasta jäi kuuntelematta silloin, koska se ei ollut vielä valmiina lainattavaksi. Se tuli vasta tänä vuonna.

Tätä ennen oli kirjojen kuuntelussa ollut pitkähkö tauko, Niitä taukoja on aina välillä ollut. Elo-syyskuussa minulla soi kaivelun taustalla vanha rock- ja pop-musiikki saksalaiselta ja brittiläiseltä nettiradioasemalta.




Marraskuu tuo tullessaan kuivempaa ja vähän lämpimämpää ilmaa, Vedet katoavat riisipelloilta ja joillekin jo aletaan kylvämään riisisatoa. Pellolla sadekauden eläneet kalat ja ankat kohtaavat loppunsa.


 Kuun vaihtuessa Erik täyttää kolme viikkoa. Marraskuun lopussa jo yhden kuukauden, mikä on täällä merkkipaalu lapsen elämässä. Silloin järjestetään juhla, jossa toivotetaan lapselle onnea ja menestystä.

perjantai 4. lokakuuta 2019

Je suis Greta! Huoli lapseni tulevaisuudesta

Minusta tulee isä! Elämäni jatkuu maapallolla. Miten se muuttaa minua? Miten se vaikuttaa suhtautumiseeni  ilmastomuutokseen ja muihin maailman ongelmiin?

Minun tehtäväni on pitää huolta lapsestani, tarjota hänelle hyvät eväät elämään, suojella, auttaa ja tukea häntä parhaan kykyni mukaan.  Se pistää miettimään, panee kyselemään, nyt kun laskettuun aikaan on pari viikkoa.  Minkälainen on minun lapseni tulevaisuus?  Miten hänen käy?  Mitä minun pitää tehdä hänen onnensa eteen?







Greta Thunberg, 16-vuotias ruotsalaisteini, joka on saanut nuoret ja vanhemmatkin mukaan ilmastolakkoihin, joka piti YK:ssa palopuheen maailman johtajille. Häntä tietysti myös kritisoidaan ja vähätellään, pilkataan ja kiusataan.  Mutta onneksi häntä myös kuunnellaan, ja sitä kautta myös ilmastotutkijoita.  Toisallta minunkin elämäni aikana on maailmanlopulle ollut monta kertaa sosiaalinen tilaus, ja sitä ovat vahvistaneet tutkijoiden ennustukset ja esittämät tosiasiat: vöestönkasvu, ympäristön saastuminen, nälänhädät, sodat, ydivoima, taloudellinen ja muu riisto, ihmisoikeuksien loukkaukset...   Siinäpä siis pohdittavaa, miten pysyä positiivisena realitetteja kieltämättä.

Nämä asiat pyörivät mielessäni. Yirtän nyt pukea niitä sanoiksi ja miettiä elämäni aikan kohtaamiani, ja maailman kohtaamia,  julkisuuden raportoimia, haasteita.

En mitenkään yritä vähätellä Thunbergia enkä ilmastonmuutosta. Olen sitä mieltä, että ne pitää ottaa vakavasti. Toki niitäkin saa pohtia, saahan?   Nyky-Suomessahan täytyy kysyä, saako. Englanniksi kirjoittaessani ei tulisi mieleenkään pyytää lupaa.

Kirjoitus on pitkä ja polveileva, hyvin itsekeskeinen.Se kertoo minusta ja minun ajatuksistani, elämäni historiasta.  En tässä blogissa esitä kovin jyrkkiä poliittisia tai aattellisia kantoja. Toki muistan aina kertoa olevani vegaani, niin kuin kunnon vegaanin tulee.  hah hah. Mutta Gretahan on myös vegaani! 







Kun minä olin  teinii-ikäinen, kävin Salon kaupungin Laurin ylästetta ja Laurin lukota.  Biologian tunneilla opettajat Heikki Teiro ja Veikko Peura puhuivat välillä ekologiasta, luonnonsuojelusta ja maailman tulevaisuudesta.



Olihan luonnonsujelun tarpeellisuudesta ja ympäristön saastumisestakin puhuttu jo aiemminkin, kait ihan kansakoulusta alkaen. Rooman klubin raportti saastmisesta oli ilmestynyt jo 1972.  Radiossakin lauloi Kirka Babitzin Varrella Virran hittiään (ja vasta myöhemmin siitä tuli Virralla Varren Akin ja Turon käsissä).

Uskonnollsissa piireissä, jotka ulottuivat myös kouluun, tarjottiin ratkaisuksi Jumalaa, sitä, että Jeesus tulee ja ottaa omansa kun maailmanloppu tulee, ja sen uskottiin tulevan ennen vuotta 2000.

Sitten lukoiaikana luin Pentti Linkolaa, "Unelmat paremmasta maailmasta" ja muita esseitä. Hänellä oli synkempi kuva maailman tulevaisuudesta.

En muista ahdistuneeni tai olleeni huolisani asissta. Toki kaikki tuo mietitytti ja ymmärsin luonnonsuojelun tarpeellisuuden.

Sitten tuli Koijärvi-liike. TV:ssä näytettiin miten luonnonsuojelijat kahlitsivat itsensä traktoreihin estääkseen järven kuivattamisen. Muutaman vuoden kuluttua siitä Vihreät sai ensimmäiset kansanedustajansa: Kalle Könkkölä yksi, ja toinen Koijärvi-aktivisti Ville Komsi.

Vastutstettiin ydinvoimaa. Minäkin sain houkuteltua siskoni kuskiksi ajamaan Loviisaan ja osallistumaan siellä mielenosoitukseen.

Minulla oli viiteryhmä ja maailmankatsoumus. Tosin en ollut riittävän innostunut ja aktiivinen tehdäkseni asialle paljoa enempää kuin tuo.  Atomivoimaako? - ei kiitos!  -rintanappiakaan en kehdannut kantaa koulussa tai koulumatkoilla, kotikulmista Perttelissä nyt puhumattakaan. Vihreä maihari minulla oli ja tuossa sivun ylälaiden kuvassa se näkyykin keltaisena pallukkana.  Silloin ydinvoima oli uhka, josta paljon puhuttiin: olivat ydinvoimalaonnettomuudet Harrisburgissa ja sitten myöhemmin Tsernobylissa.  Nykyäänhän hiilivoimaloista puhutaan suurempana uhkana, ja ydinvoima saatetaan nähdä jopa pelastavana energiantuotantomuotona, ellei aurinko- ja tuulivoimaan uskota riittävästi.  Kyllähän lisääntyvä sähköautokanta tarvitsee jotakin, millä niiden akut ladataan.

Suomessa vihreät ovat lähtenee hallituksesta kahdesti ydinvoiman takia, mutta suhtautuminen siihen lienee lieventynyt tällä vuosituhannella. On joitakin perusteita nähdä se tällä hetkellä käytännössä parhaana vaihtoehtona, jos vain jäteongelma hoidetaan asianmukaisesti.  Toki sitten vaihtoehtoiset tuotantotavat, kuten aurinkovoima ovat vielä parempia ratkaisuja. Esimerkiksi Vietnam on päättänyt olla rakentamatta ydinvoimaloita ja panostaa aurinkosähköön sen sijasta. Australiassa on vähän sama tilanne. Tosin siellä uskotaan fossiilisiin polttoaineisin myös.


Rauhaa, rauhaa, rauhaa rukoillaan!

Yhdysvaltoihin valittiin presidentiksi entinen näyttelijä Ronald Reagan. Minulle ja viiteryhmilleni hän oli kauhistus, idiotti, joka vie maailman tuhoon tähtien sota -ohjelmallaan ja muulla mielettömällä asevarustelulla.



Sienipilven varjossa, se ilmaus oli Pelle Miljoonalta. Hänen albumiaan  Pelle Miljoona ja avoimet ovat, Rakkaudesta elämään.  Mitä tänään koulussa opit?  Se oli suuri hitti. Sitä levyä kuunneltiin myös lukion historian tunnilla ja opettaja Risto Pikkola oli innoissaan.

Pellehän lauloi historian opetuksista, sodista, nälänhädästä, kodittomuudesta, julmuudesta, kovista arvoista, välinpitämättömyydestä.

Ylioppilaskirjoituksissa vuonna 1982 oli reaalin uskonnon tehtävän yhtenä kysymyksenä Kristinusko ja rauhantyö.  Siihen sain aika paljon aineksia Suomen kuvalehdestä, jota säännöllisesti luin. Se oli tilattu meille kotiin.  Uskonnonopettaja Matti Palmu opetti myös psykologiaa ja hän lainasi minulle kotiin myös filosofian kirjan, kun olin kysynyt, miksei meille opeteta filosofiaa. No, kyllä hän sitä vähän aina sivusi, tai nykyään se olisi ehkä elämänkatsomustietoa.

Niin, Afrikan lapsilla ei ollut ruokaa. Maailmassa riitti ruokaa kaikille muille paitsi ihmisten enemmistölle. Joskus koulussa kudottiin pieniä tilkkuja, joista tehtiin tilkkutäkkejä lähetettäväksi Afrikkaan, jossa nälkää näkevät lapset palelivat öisin. Se oli uusi tieto, että Afrikassakin voi olla kylmä.  Lapsuudessa 1960-luvulla äiti lauloi laulua, jossa Musta Saara, pien neekerlapsi lauloi ei taivahassa kuolon vaaraa. Hän oli omaksunut kristiuskon valkoiselta opettajalta ja  taivaassa hänen musta värinsä pestiin pois ja hänestäkin tuli valkoinen.   Se oli sitä aikaa kun ilman häpeää ja rasismisyytöksiä osteltiin neekerisuukkoja,  pelattin Mustaa Pekkaa, joskus myöhemmin syötiin Laku-Pekkaa, nyt vain Fazerin tai halvan lakuja, joiden kääreessä oli musta neekeri. Silloin  sanottiin "äiti, äiti, mä näin neekerin", koska kaikki ulkomaalaiset ja erirtouiset olivat aika harvinainen näky ainakin Helsingin ulkopuolella. Niitä Vietnamin ja Chilen pakolaisiakaan ei ainakaan meillä päin näkynyt.



Mustalle Saaralle ja hänen heimolleen läheteltiin Raamattuja ja maitojauhetta. Silloin oli maito hyväksi kaikille. Vasta jälkeen päin luin jostain, että maitojauhetta kutsuttiin Afrikassa valkoiseksi kuolemaksi, koska se sairastutti ja tappoi monia lapsia. Olivat laktoosi-intolerantteja varmaankin?


Halusin Tampereen yliopstoon lukemaan sosiologiaa, tiedotusoppia ja valtio-oppia. En päässyt. Se oli suuri pettymys. Hätäpäissäni vasta elokuun puolella, kun selvisi, ettei edes peruutuspaikkaa tullut, aloin soittelemaan kansanopistoihin kysyäkseni kansankorkeakoulupaikkoja. Keski-Pohjanmaan opisto Kälviällä toivotti minut tervetulleeksi, ja sinne sitten äiti minut vei, ja Kaitsun kanssa samassa huoneessa asuessamme väittelimme politiikastakin.

Molemmat kuitenkin kävimme rauhanmarrsilla Kokkolassa. Se oli silloin sellainen asia, johon kaikki edistykselliset ja aikaansa seuraavat osallistuivat, ja lisäksi vasemmistolaiset, Neuvostoliitto-seuran jäsenet.  Brezhnev oli kuollut 1982, Andropov toteutti uudistuksiaa jonkin verran, mutta sosialismin loppua ei näkynyt muualla kuin Ronald Reaganin puheissa. No, olivathan toki olleet jo vuonna 1981 Gdanskin satamalakot ja Solidaarisuus-liike Lech Walesan johdolla. Ne koskettivat minua henkilökohtaisesti, koska minulla oli Varsovassa Kirjeenvaihtokaveri Ann Berdubinska, vai miten se nyt kirjoittettiinkaan.  Kun maahan julistettiin sotilasvalta kenraali Jaruzelskin johdolla ja kulutustavaroista tuli pulaa, pyysin äitiä laittamaan osan minulle luvatuista Leningradin-matkan rahoista pakettiin, jonka lähetimme Varsovaa. Siinä oli riisiä, saippuaa ja jotakin muuta.




En halunnut armeijaa, vaan olisin mennyt siviilipalvelukseen, jos minua ei olisi kokonaan vapautettu lääkäri Jarmo Mäkisen suosituksesta.  Se oli punk-henkeä, uuden aallon ideologiaa. Anneli tempakka ja Maija Dahlgren syyttivät Rockradiota ja Heimo Holopaista vasemmistolaisen propagandan syöttämisestä musiikin varjolla.  Minä olin innokas Rockradion kuuntelija ja kotimaisen Uuden aallon musiikin ystävä. Pelle Miljoonahan tuli jo mainittua.  Mainitaan myt sitten vielä vaikkapa Kollaa kestää-yhtye ja Jäähyväiset aseille.




Vuonna 1985 täytin 22 vuotta. Silloin tuli Mihail Gorbatsov, joka toi perestroikan ja glasnostin Neuvostoliittoon. Opiskelin ja asuin, vähemmän opiskelin tutkinnon mukaisesti, enemmän elämää, Oulussa tuolloin.  Minulla oli niin isoja henkilökohtaisia asioita ratkottavana, että maailman tulevaisuus jäi niiden varjoon. Muutaman vuoden kuluttu, kun jo asuin Jyväskyläss, murtui Berliinin muuri, Eestissä laulettiin maa itsenäiseksi, maailma tuntui olevan toivoa täynnä.  Reagan oli jo dementoitunut. Hänen ansiotaan se Neuvostoliiton tie kohtai vapautta, demokratiaa ja hajoamista taisi kuitenkin olla. Rauhanmarssit ja ruahanliike eivät onnistuneet pysäyttämään asevarustelua, joka ajoi Neuvostoliiton talouden niin ahtaalle, ettei maa siitä selvinnyt?  Oliko se meidän vilpitön huoli rauhasta ja ne marssit vain pelaamista Moskovan hyväksi?  Rahoittiko Kreml länsimaiden rauhanliikettä?   Muistan vuosikymmenen alusta, miten kotiin tilaamani Ylioppilaslehti sisälsi Rauhanpuolustajien koko sivun mainoksen, jossa onniteltiin 60 vuotta täyttävää neuvostoliittoa (1922 - 1982), joka on toiminut maailmanrauhan puolesta ja toimii edelleenkin.



Neuvostoliitossa ei ollut ongelmia. Kaikki ympöristöongelmat ja muut johtuivat kapitalismista. 
Tämä oli pravdaa Suomessakin aina 1980-luvun lopulle saakka. Ainakaan ääneen ei saanut muuta väittää tai muuten Urho Kekkonen suuttui, ja herrat Neuvostoliiton tehtaankadun lähetystössä vielä enemmän.



Syksyllä 1979 aloitin opiskelun lukiossa, Laurin lukio silloin. Aloin opiskelmaan myös venäjän kieltä. Siihen oli syynä se, että olin kiinnostunut kielistä, vaikken niissä kovin hyvä ollutkaan. Myös se, että silloin piti valita joko kielilinja tai matikkalinja, ja niistä kielilinja oli ainakin pienempi paha Muita kieliä kuin venäjä en voinut valita, koska olin jo aloittanut pitkän saksan yläasteen kahdeksannella luokalla.

Venäjän kieli oli laajasti valittavissa poliittisista syistä. Samasta syystähän idänkauppa oli Suomessa pleastava enkeli. Kostamus oli rakennettu 1970-luvun puolivälissä siksi, että haluttiin pelastaa Suomi synkän laman kourista.  Silloinhan Kekkonen oli idänsuhteiden takumies, pleastava enekli hänkin, YYA-sopimuksen takuumies myöskin.  Silloin opin minäkin sen, että kun kokeissa tai tentissä muistaa kehua Kekkosta sekä Suomen ja Neuvostoliiton hyviä ja ongelmattomia suhteita, ei kukaan uskalla antaa siitä huonoa arvosanaa!

Osoitteeni on Neuvostomaa, Moi adres Sovjetski sajuz, niin me lauloimme lukion venäjän tunnilla vuonna 1979.  Meillä kävi myös luokassa vieraita Helsingistä: yrmeitä Brezhnevin näköisiä ukkoja, jotka tarkastivat vihkomme huolellisesti. Niitä varten me olimme tuon laulun opetelleetkin, ja sitten sen Minä soitan harmonikkaa, Krokotiili Genan syntymäpäivälaulun.

Kiinnostuin  uudelleen venäjän kielestä, kun glasnos alkoi näkyä niinkin, että  Yleisradion Musiikkia Nuevostoliitosta-ohjelmassa Tero Heinänen alkoi soittaa Vladimir Vysotskilta muutakin kuin sitä Ystävän laulua. Ja kiinnostus vain lisääntyi, kun 1990-luvun alussa Anton Nikkilä teki radioon ohjelman Neuvosto-punkista.  Jegor Letov ja Grazhdanskaja oborona olivat osa venäjän kielen harrastustani.  Osa sitä oli myös tietokone, jonka hankin vuonna 1990.  Aloin seikkailemaan internetissä, joka siihen aikaan oli pienen, läheimmä akateemisen ja tekniikasta kiinnostuneen piirin huvia.  Venästä ja tietokneista tuli sitten myös ammattini,, ja 1990-luvulla maailman tila jäi vähän sivuun, siitäkin huolimatta, että Balkanin alueen kriisi, Jugoslavian hajoaminen näkyi jopa työpaikallani Helsingin yliopistossa.

Sosialismi, kommunismi, ne olivat olleet ainakin vielä 1970-luvulla edistyksen ja oikeudenmukaisuuden, rauhan ja demokratian oppeja. Nyt niistä tuli jotain ihan muuta.  Osa niistä, jotka Suomessakin olivat olleet valmiit liittämään Suomen suureen nevustokansojen perheeseen, joka väsymättä taisteli rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta, käänsi takkinsa, osa vetäytyi, osa kait kielsi tapahtuneen.    Minä en ihan varauksettomasti uskonut tuohon suureen pelastusoppiin, olin ehkä liian nuori stalinistiksi, mutta kyllä sympatiani menivät siihen suuntaan.  ihervasemmistolainen, ituhippi, kyllä niillä sanoilla voi luonnehtia silloista ajatusmaailmaani, ehkä nykyistäkin jonkin verran, joskin tietysti leimat ovat leimoja ja tuollaiset termit yksinkertaistavat todellisuutta.   Taidan olla edelleenkin vähän liian flegmaattinen, hidas ja harkitsevainen ollakseni selkeästi jotakin mieltä ja toimiakseni tarmokkaasti sen mieleni puolesta. "Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan" on väittämä, jonka perusteella minä olen melkein kaikkea vastaan ainakin jossain määrin.  Tulee mieleen relativismin ylistys. Olikohan se joku runo, jossa paheksuttiin kaltaisiani?

Tietokoneet 

Aikuistuminen, tasaantuminen, sitä taisi olla 1990-luku. Myös työhulluutta. Kiinnostus tietotekniikkaan oli elämäni pääasia. Ihmisistä olen toki ollut aina kiinnostunut, ja nyt kun tietoteknnikkaan yhdistyivät slaavilaiset kielet ja niitä opiskelevien ja tutkivien ihmisten auttaminen tietokoneiden käytössä, oli virkani ja intohimoni, ei minusta tulllutkaan sulkeutunutta nörttiä. Minulla oli tuohon liitten myös rooli kansainvälisessä tietoverkossa  "Comrade Timaham TUMAXAM at Funet Russian Archive".  Keräsin venäjän kieleen ja kulttuuriin sekä maahan liittyvää materiaalia talteen suomalaiselle palvelimelle. Vuonna 1992 matkustin toisen kerran Venäjälle ja seuraavina vosina siitä tuli joka kesäinen ohjelmanumero. Myös sukuseruan kanssa kävimme esi-isieni mailla Koivistolla Karjalan kannaksella. Setäni järjesti sinne bussimatkoja, ja sitä hän tekee edelleen poikansa avustuksella.  Sukututkimus, sukuhistoria oli yksi sen ajan kiinnostuksen kohteistani. Senkin yhdistin tietenkin tietokoneharrastukseeni. Silloin älypuhelimet, tabletit ja joka paikkaan ulottuva netti eivät vielä olleet niin itsestään selvyyksiä kuin nykyään.

Niin, huoli tulevaisuudesta, sitä ei tainnut kovin paljoa olla, ei edes omastani. Elämä vei. Se vei minut Singaporeen ja Australiaan vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Avioiduin ja yhdessä vaimoni kanssa pidimme huolta kissoista ja koirista. Ihmisjälkeläistä emme onnistuneet saamaan. Vuosi 2010 toi mukanaan eron ja muuton uusiin ympyröihin: joogaa, vegaanikaverita, yhteisöasumista, myös ekokommuunissa, sosiaalista painetta vihreämpään suuntaan. Toki olin vähän mukana  Australian vihreiden kampanjassa jo vuonna 2007, kun olivat parlamenttivaalit, jossa Kevin Rudd saavutti voiton varsin edistyksellisellä linjallaan.  Ehdokkaamme Lasissa Waters ei vielä silloin päässyt läpi, vasta seuraavissa vaaleissa.  Niissä en ollut enää aktiivisesti mukana, mutta toki kävin äänesätmässä, enkä pelkästään sen takia, että Australiassa äänestäminen on kansalaisvelvollisuus, jonka laiminlyönnistä saa sakkoja.

Olen ollut kuitenkin poliittisesti valveutuut enemnän kuin sitoutunut jo varsin nuoresta lähtien. Koulussakin yhteiskuntaoppi ja historia olivat mieliaineitani psykologian ja äidinkielen lisäksi.  Edelleenkin uskon politiikkaan muutoksen välineenä ja pidän demokratiaa parhaana tai ainakin pienimpänä pahana hoitaa sioita. Toki suorempaakin kansalaisaktivismia tarvitaan, mutta väkivallan käyttöä en hyväksy, eikä omaisuuden turmeeminenkaan niin kivalta kuulosta.

Tässä muistellessa eksyy mukavasti sivupoluille, ja tarinaa tulisi vaikka kuinka, mutta palataan aiheeseen ja nykypäivään. 

Ilmastomuutos, uskonko siihen? 

Uskon. Aika kiistattomat todisteet asiasta on, joten ei se ole uskon asia, vaan pikemminkin kysymys siitä uskaltaako katsoa totuutta silmiin ja hyväksyä faktat toiminnan perusteeksi.  Asian kieltäminen ja kaiken luolen leimaaminen vouhotukseksi olisi minusta vastuun pakoilua ja ikävien asioiden tunkemista pois tajunnasta.

Totta kait ennustukset ja tieto saattavat muuttua, ainakin ne tarkentuvat, ja tietysti olisi hienoa, jos tulisi ilman ihmisen vaikutusta muutos, joka pysäyttäisi jäätiköiden sulamisen, jäähdyttäisi ilman ja kohta myös napa-alueiden vedet uudelleen. Mutta  usko  sellaiseen uutokseen  tekosyynä olla tekemättä mitään asian hyväksi ei käy.

Onko asia vielä korjattavissa ja maailma pelastettavissa? vai tuleeko maailmanloppu? 

Se, että maailma tuhoutuu on tietysti totta. Maailma siis maapallo, maailma siis ihmisen maailma. Maailma voi olla olemassa ilman homo sapiens -nimistä eläinlajia, ilman ihmistä. Se saattaisi olla jopa parempi paikka niin.  Ei, en tarkoita, että itsemurha, yksilötasolla tai kollektiivisesti, olisi ratkaisu. Antaa sen asian olla "korkeemmas kärees" eli luontoäidin helmassa.  Totta kai ilmaston lämpeneminen ja hiilidioksiditason nousu, ehkä myös metaanitason nousu, eli ilmakehän koostumuksen muutos, olisivat kuolinisku paitsi ihmiselle, myös monille eläin- ja kasvilajeille. Mutta eiväthän ne välttämättä merkitse maapallon autioitumista ja kaiken elämän loppumista.  Kasvit hengittävät hiilidioksidia ja muuntavat sen hapeksi. Jos siis kuvitellaan, että suurin osa ihmisistä olisi tekehtunut maaemon päästämän valtavaan metaanipieruun, kun napajään alle varastoitunut metaani vapautuu, tai sitten hitaammin liian korkeisiin hiilidioksidipitoisuuksiin, mitä jäisi jäljelle?  Jäisi jäljelle kasveja: ruohtoa, viidakoita, metsiä, jotka saisivat rauhassa kasvaa ilman, että ihminen olisi raivaamassa niitä laidunmaiksi tai kaupungeiksi, valtateiksi.  Kymmenine, satojen tai tuhansien vuosien kuluessa hiilidioksidin osuus taas laaskisi, hapen nousisi, kun maapallosta olisi taas tullut vihreä paratiisi, jossa kasvit ovat levittäytyneet kaikkialle: myös kaupunkien kaduille, autioihin taloihin, ostoskeskuksiin, jotka olisivat jo rapistuneet jätekasoiksi.

Voisiko käydä niinkin, että kun lämpötila nousee, se kiihdyttäisi myös muovien, mikromuovien, ydinjätteen ja muun ihmisen tuottaman saastan hajoamista?

Entä metaani?  Onkohan kasveja ja eläimiä, jotka pystyvät elämään korkeissa metaanipitoisuuksissa sen lisäksi, että sietävät hiilidioksidia?

Totta kai on sitten veden pinnan nousu, joka tietysti hukuttaisi ihmisten lisäksi monia maaeläimiä. Toisaalta kalat, merilevät, korallit ja muu merten eliöstä lisääntyisivät.

Tällaisia spekulaatioita voi esittää vaikka kuinka, mutta pääajatus on, että minusta maailma voi olla ilman ihmislajiakin. Ja olisi ehkä ihan hyväkin, että ihmispopulaatio kutistuisi murto-osaan nykyisestä.

Ennen kuin niin kävisi, voisi olla todella hankalat ajat: sotia, kapinoita, kansannousuja, kansainvaelluksia, kulkutauteja, nälänhätää.

Me ihmiset tietysti ajattelemme näitä asioita omalta kannaltamme: oman lajin, oman kansan, oman suvun, oman perheen ja oman itsen kannalta. Entä minä?  Entä minun poikani Erik? Miten minä voisin ajtella, että olisi hyvä asia, että hän ei saisi nauttia rauhasta ja hyvinvoinnista, vaan joutusi keskelle sotia ja levotomuuksia tai kuolisi siihen valtavaan metaanipieruun tai tukehtuisi hapen puutteeseen?


Siihen ahdistukseen saattaa tietysti olla aihetta, mutta kukaan ei tiedä miten käy.  Täällä Vietnamissa on tavattomasti porukkaa, ja jos se joutuu siirtymään korkeammille alueille täältä jokisuistoista ja muilta alavilta mailta, saattaa olla katastrofin ainekset koossa. Mutta toisaalta, jos tilanne ennakoidaan ja kehitys tapahtuu hitaasti, silloin kaikki voi sujua rauhallisesti.

Riittäkö ruoka?  Riittääkö se eksponentiaalisesti kasvavalle väestölle?  Se on tietysti suuri kysymys jopa ilman ilmastokriisiäkin.   Merestä ja kasvikunnan tuotteista sitä varmasti pystyään tuottamaan, ja jos lihakarjasta luvutaan, niin ehkäpä tarpeeksi.


Tietenkin minä toivon lapsellenu hyvää ja onnellista elämää, myös kohtuullista elintasoa, rauhaa ja rakkautta, tasapainoa ja lempeää auringonpaistetta.

Jos minä toivon niitä hänelle, ja haluan auttaa häntä saavuttamaan nämä tavoitteet, mitä tehdä?  Yksilötasolla tietysti olemalla hyvä vanhempi, hyvä opettaja (parempi kuin Vietnamin koululaitos), hyvä esimerkki.   Ja sitten laajemmalla tasolla: jos haluan auttaa poikaani saamaan hyvän elämän, miun pitäisi auttaa koko hänen sukupolveaan ja koko sitä ympäristöä, jossa he elävät. Minun siis pitäisi aktvioitua maailmanparantajana?




Miten? 

Ryhtymällä vegaaniksi. Olen jo. Kierrättmällä, kuluttamalla vastuullisesti, äänestämällä oikeita henkilöitä, olemalla hyvä esimerkki, välttämällä lentämistä Suomeen tai Australiaan tai yhtään mihinkään, edes maan sisällä.  Voisin opettaa hänet tyytymään vähempään. Kun Vietnam autoistuu, vaikuttaisin siihen, ettei hän hanki autoa vaan tyytyisi polkupyörään tai ainakin vanhaan mopoon.
Opettaisin häntä, neuvoisin, opastaisin kitenkin antaen myös vapautta ja tilaa hänen omille ajatuksilleen. Auttaisin häntä kasvamaan valistuneeksi maailmankansalaiseksi, joka osaa kieliä, hankkii tietoja, ajattelee asioita, kokkaa ja joogaa ... joka sitten pystyisi levittämään hyvää ympärilleen.

Toki kaikki tuo vaatii sitä, että aloitan itsestäni, lisään omaa ymmärrystäni ja tietoisuuttani maailmasta ja sen tilasta.  Toki myös täytyy pitää omaa mieli rauhallisena ja tyynenä. Ahdistus ei auta ketään eikä mitään. 

Lapsenomainen usko hyvään, optimismi, rohkeus, mielikuvitus, luovuus, usko hyvään.
Istuta vielä se omenapuu ...




Tarinan seuraavissa jaksoissa palaamme arkeen ja pienempiin sfääreihin. Katsomme, miten onnistun isänä.  Minulle saa toivottaa onnea!

Mutta toistaseksi, kiitos, Greta Thunberg, olet suuremmoinen!  Olet inspiraation lähde myös tällaisille setämiehille, mutta onneksi myös omalle sukupolvellesi!  Me tarvitsemme idoleita ja esikuvia.




maanantai 30. syyskuuta 2019

Syyskuu 2019 - sateita ja odotusta, ulkomaanmatka



  • Syyskuun kuva-albumi Googlen kuvapalvelusta  tässä 
  • Ja tässä ääniblogi, vlogi, videoploki Youtubesta. 




Vauvauutisia on jo kerrottu, ja itse vauvakin syntyy kohta, tosin ei vielä tässä kuussa, mutta ensi kuussa pitäisi olla jo kanssamme.  Nytt, syyskuun lopussa vauva painaa jo yli kolme kiloa, ja on lääkärin mukaan terve ja valmis syntymään.

Joka kuukausi on ollut ultraääni ja lääkärin tarkastus. Siitä on saanut myös raportin vietnamin kielellä. Tämä paperi on ihan syyskuun alusta, jolloin vauva painoi kaksi ja puoli kiloa. 


Syyskuu on kulunut pääasiassa kotona ja puutarhassa kaivellen ja pieniä puuhaillen, joogaten, pyöräillen, mutaisessa vedessä uiskennellen.   Henkinnen valmentautuminen isyyteen on myös ollut jatkuvasti käynnissä, osin tietenkin tiedostamatta.  Vielä on itsellenikin ylläts se, että mitä se tulee sitten oikeasti merkitsemään, miltä tuntumaan. Minähän olen jo 56-vuotias, ja tämä on ensimmäinen lapseni.  Minun ikäisillänihän on "normaalisti" jo lapsenlapsia. Näin on laita itseäni nuorempien sisarustenikin kohdalla. Ei lapsenlapsia ole kaikilla vielä, mutta lapsia on kaikilla, ja vanhimmat heistä jo täysi-ikäisiä. Äitini vanhin lapsenlapsi on jo 34-vuotias. Tämä minun lapseni lienee hänelle viimeinen lapsenlapsi. Ellen minä sitten saa sitä tyttöä tai lisää poikia aikaiseksi. Kyllä tytön isänä olisi sellainen kokemus, jota kovasti janoaisin.


Kuun puolivälissä umpeutui taas kolmen kuukauden turistiviisumi. Oli aika käydä rajan takana uusimassa se. Lähin raja on Vietnamin ja Kambodžan raja, jonne on lyhimmillään alle 100 kilometriä.    Käytännössä sitä matkaa ei voi tehdä ilman omaa kulkuneuvoa, joten minun tapauksessani täytyi ajaa kolme ja puoli tuntia bussilla Saigoniin, Ho Chi Minh City, ja sieltä ottaa buss tai minibussi Moc Bai-nimiselle raja-asemalle.  Näitä viisumin uusintamatkoja tekevät monet ulkomaalaiset, jotka oleskelevat maassa turistiviisumin turvin. Jopa työnteko onnistuu monilta kun lisäksi hankkii työluvan tai sitten työnantajan suostumuksella on hankkimatta.

Rahalla saa toki uusittua myös turistiviisumin, mutta se on hinnaltaa niin kallis, että useimmat käyvät "ulkomailla" sen uusimassa.  Lentäminen Bangkokiin on ollut minun suosikkitapani, mutta tällä kertaa päätin kokeilla viisumiagentin järjestämää automatkaa rajan yli ja heti takaisin.  Noin 12 euron pakettiin kuului kaikki tarvittava eli viisumia varten tarvittava kutsukirje (. 20 e), Viisumi Kambodzhaan (30 e), viisumileima Vietnamiin palatessa (25 e) sekä matka pikkubussilla (61 km suuntaansa), ja tietenkin oppaan palvelut.
Kartta: A: asumme nyt täällä. E: muutimme täältä heinäkuussa takaisin appivanhempien luo noin vuoden syrjähypyn jälkeen., B: Ho Chi Minh City eli Saigon, jonne pääsee bussilla 3,5 tunnissa.  C: Moc Bain raja-asema.  D: toinen mahdollinene raja asema ja sen lähellä on turistikohde Phu Quocin saari, joka lienee tuttu joillekin suomalaisille. 






Yksi lauantaipäivä siinä uusintamatkassa meni, ja koko reissussa meni minulta neljä päivää kun hdistin siihen pienen loman, suomalaisten syyskauden avausjuhlan, käynnit hammaslääkärissä ja silmälääkärissä sekä hieman sosiaalista elämää.


Thao Dien, D2, on yksi ulkomaalaisten suosimista asuinalueista kaupungin keskustasta itään päin. Siellä on paljon vartioituja asuinalueita ulkomaalsille länsimaistyylisine asuntoineen jopa yli 20-kerroksisissa taloissa.  On myös paljon kauppoja ja ravintoloita, joissa palvellaan englanniksi. Toki myös vietnamilainen todellisuus on läsnä mm. tulvien muodossa. Pienenkin sateen jälkeen kadut tulvivat.

Koska en lentänyt tällä kertaa ulkomaille, Bangkokiin tai Pattaijalle Thaimaassa, päätin elää vähän herroiksi ja vuokrasin yhdeksi yöksi huoneen huoneistohotellista.  Minulla kävi tuuri, kun ei asunnossa ollut muita, joten sain yksin käyttööni myös ison olohuoneen ja keittiön. Huoneen hinta yöltä oli hieman alle puolisen miljoonaa dongia eli parikymmentä euroa. Normaalisti huoneeni maksaa noin puolet siitä.   

Parveketta ei tässä asunnossa ollut, eikä talossa uima-allasta, mutta ikkunasta aukeni näkymä kaupungin keskustaa kohden. 

Kävelymaastot eivät ole ihanteellisia siellä päin, vaikka tiet ja kadut ovat vietnamilaisittain väljiä. Olen minä kuitenkin kävellyt tuon sietsemisen kilometriä kaupungin ydinkeskustaan.  Olen tänä vuonna oleskellut tai käynyt tällä alueella aika monta kertaa, koska silmälääkärini on täällä päin, ja ne suomalaiten juhlatkin ovat olleet tällä suunnalla. 



x
Pitsalla käynti on yksi isolla kylällä käyntini ohjelmanumeroista.  Kotipuolessa en usko olevan edes paikaa, josta siasin vegaanista pitsaa edes jättmällä juuston pois. Tässä pitseriasa käytetään Facebook-ryhmässä löytämäni tiedon mukaan cashewpähkinästä tehtyä vegaanista juustoa.  Kävin siis kokeilemassa. Pitsapohja oli makuuni melko hyvä: sellainen ohut ja rapea, muttei kuitenkaan ihan täydellinen. Täytteitä en halua pitsaani paljoa. Tässä oli ehkä vähän liikaakin sitä juustoa. Tiesin olevani allerginen cashewpähkinälle, mutta toivoin, ettei tästä tulisi mitään harmia. Kyllä siitä seuraavana päivänä tuli. 

Piti nyt ihan katsoa, mikä cashewpähkinä suomeksi. Munuaispuu on se kasvi, ja artikkelista opin, että itse kasvi ja se epähedelmä sisältävät myrkyllisiä aineita. Sisältäisiköhän tuo varssinainen siemenkin jonkin verran, koska se todellakin pistää vatsani sekaisin. 

Pitseriasta asunnolle kävelin parin kaupan kautta. Toinen oli Annam Gourmet Market, josta voi ostaa länsimaisia herkkuja. Sieltä sai nettiryhmän mukaan ostettua vegaanisia juustoja.  Siellä oli myös Violife-juustoa viipaleina, mutta vain mozzarella-tyylistä eikä suosikkiani cheddaria.. Eikä ollut isoina köntteinä.  Sen sijaan oli vastaavaa tuotetta kuon Violife/Viofast eli kreikkalaista Kolios-merkkistä juustoa.  Ostin sitä 400 gramman köntin noin kymmenellä eurolla. Vastavavan kimpaleen Violifea saisi Suomen K-kaupasta tai S-markeitsta noin viidellä eurolla. Samaa tavaraa se on, eli kokkosrasvaa ja käsiteltyä tärkkelystä. Ei siis kovin tervellinen tai ravintopitoinen tuota.  Lisäksi ostin, aika kalliilla myös, länsimaistyylistä leipää: ei ruisleipää, mutta kovkuorista sekaleipää kuitenkin.  Näitä juustoleipiä sitten söin pikakahvin kanssa asunnolla pitkin iltaa ja yötäkin. 

Tuntui niin oudolta asua tällaisessa paikassa, vaihteeksi ihan mukavalta, joa olisi kiva, jos kotiinkin voisi rakentaa yhden tämäntyyppisen huoneen, jossa voisi välillä käydä eksoottisella lomalla, tai nukkua hiljaisuudessa, mutta kyllä nämä maaseudun bambu- lauta- japeltihökkelit tuntuvat jo kodikkaamilta. 

Kyllähän tuollainen ikkuna, josta hyttyset, isommat äänet ja kuuma ilma eivät pääse läpi, olisi kotonakin ihan kiva. 



Tämän matkan aikana en ottanut kuin pari kuvaa, joten asiaa havainnollistaakeni kaappaan tähän muutaman kuvan agentin Facebook-sivuilta. 









Löysin tämän agentin netistä, Facebook-ryhmästä, oli kovasti kehuttu. Lähetin heille viestin ja sain vastauksen englanniksi. Se on jo paljon täällä.  Sain myös maksaa australialaisesta pankistani suoraan australialaiselle tilille.   Tämä tapahtui viikkkoa ennen matkaa. Agentti haki puolestani viisumia  itse laatimallaan kutsukirjeellä.   Sitten lauantai-aamuna 14.9. kävelin tuolta "luksusasunnoltani" vaaat 100 metriä agentin toimistolle, joss aoli jo ihmisä odottamassa. Siellä oli myös yksi tuntemani suomalainen, joka oli Vietnamin suomalaisten Facebook-ryhmässä huomannut kommenttini, jossa kerroin olevani tulossa suomalaisten juhlaan heti kun pääsen viisuminhakumatkalta tulemaan. Hänellä oli myös samat aikeet ja hän ehdotti yhdessä matkustamista.  Emme kuitenkaan päässeet vierekkäisille paikoille tuossa pikkubssissa, vaan hän pääsi isona miehenä eteen istumaan ja minä jouduin auton keskivaiheille. Jalkatilaa oli hyvin vähän, juuri ja juuri sopivasti minulle, mutta useimmille kaukaasialaisille ihan liian vähän. Tuli vähän sellainen olo kuin näillä reppumatkaajille suunntauilla edullisilla matkoilla eli "laumaa viedään"-tunne.   No, minulla oli vieressäni mukava tyttö juttukaverina, joskin hän halusi kohta nukkua.  Autossa oli muuten hiljaista, mutta etupenkiltä kuului miten toinen suomalainen keskusteli jonkun kanssa Suomesta ja yritti opettaa hänelle hieman suomea.


Päästyämme Vietnamin puoleiselle raja-asemalle, auto jätettiin sinne ja me ylitimme rajan jalan. Suomalainen kaveri kertoi, että hänen juttukaverinaan oli ollut ukrainalainen tyttö. MInä näin tytön, koptuin häntä olkapäähän, kerroin kuulleeni hänen olevan ukrainasta ja, että minä olne asunut siellä yhteensä reilut puoli vutta ja pidin siitä kovasti.  Hän on myös Kiovasta, jossa vietin suurimman osan ajatani Ukrainassa vuonna 2016, joten pääsimme hyvin jutun alkuun. 


Tämä Lilja on 30-vuotias, nykyään työskentelee ja asuu Saigonissa aika lähellä tuota "luksushotelliani".   Hän on alun perin innostunut Suomesta Ville Valon ja HIM-yhtyeen asniosta.  Ei ensimmäinen tapaamani ihminen, josta on tullut Suomi-fani suomalaisen musiikin, erityisesti metallin, ansiosta.  Hänen haaveenaan on muuttaa Suomeen jossain vaiheessa elämäänsä.

Vietnam-Kambodza-Vietnam- rajaseikkailussa meni aikaa noin kuusi-seitsemän tuntia. Aluksi kaikki sujui jouhevasti: agentin edustaja keräsi meiltä passit ja pyysi odottamaan, kävi antamassa passit takaisin ja sama juttu Kambodzan puolella. Meidän ei tarvinnut muuta kuin vilauttaa passiamme rajavartijoille.

Mutta kun olimme tulleet takaisin Vietnamin rajalle joudimmekin odottamaan useamman tunnin. Kerrottiin, että juuri ennen meitä oli rajaa ylittämässä iso kiinalaisryhmä, ja heidän viisumiensa antaminen kesti pitkään. Siellä ei ollut kunnon kahvilaa eikä edes kauppaa mutta kuin alkoholimyymälä.  Niinpä tulaisostosten jälkeen vain istuimme kätävällä ja juttelimme. Onneksi minä olin paahtanut paistinpannulla kuutoiksi leikkamani eilisen leivän tähteet ja pakannut ne mukaan paperipussiin chilillä ja soijakastikkeella maustettuna. Niistä sai jonkinlaista hiukopalaa.


Ajoimme Saigonin halki. 


Suomalaisten ilatjuhla oli alkamassa yli tunnin ajomatkan päässä, kun pääsimme taas Vietnamin puolelle. Minä olin pyytänyt uutta ystävääni Liljaa mukaan juhlaan ja hän lupasi tulla.
Päästyämme Saigoniin alkoi sataa. Se tapahtui juuri kun olin päässyt hotellilleni, tällä kertaa toiseen, edellistä halvempaan majoitukseen.  Lilja oli kotona ja kaupassa ostamassa grillattavaa.  Sade jatkui edelleen rankkana, eikä hän vonut tulla hakemaan minua moottoripyörällään vaan yritti ottaa taksia. Se kesti.

Lisää Suomi-Ukraina-ystävyyttä suomalaisten grillijuhlassa. 






Grillijuhlat oli siirretty  sateen takia grillikatoksesta, uima-altaan reunalta sisätiloihin, suomalaisen kaverin omistamaan baariin. Siellä oli hieman ahdasta ja meluisaa, mutta mukavaa kuitenkin. Minulla on suomalaispiireissä jo vanhoja tuttuja, ja Lilja nautti saadessaan lisää suomalaisia tuttuja ja ystäviä.

Juhlat olivat rauhallisemmat ja lyhyemmät kuin tavallisesti. Moni oli lähtenyt kotiin jo ennen meidän saapumistamme siinä iltaseitsemän aikaan. Mekin olimme jo matkalla kimppatakseissa koteihimme a hotelleillemme jo ennen puoltayötä.
Hammaslääkärissä käynti kuului ohjelmaan. 




Minun juhlintani on hillittyä ja sivistynyttä nykyään, joten seuraavana aamuna en ollut köyhä enkä kipeä.  Otin Grab-mopotaksin (paikallinen Uber, Malesiassa perustettu yritys, joka on ostanut Uberin pois markkinoilta) n. 10 kolometrin päähän vanhan tuttavani luokse, joka oli luvannut viedä minut englantia osaavalle hammaslääkärille.


Silta kaipaa remonttia. Synnynnäinen anodentia partialis oli syynä siihen miksi minulle tehtiin lääkinnällisenä kuntousuksen iso yläleuan hammasremontti vuonna 1989 Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa. Teijälääkärinä oli ystävällinen ja sympaattinen Liisa Pirhonen (terveisiä!).  Tuntikausia istuin siellä porattavana ja sähköveitsellä ikeniäni veistelyä haistelevana, kun minulle tehtiin "korvasta korvaan" keraaminen silta muutamien omien hampaiden päälle. Muun muassa ne tavaremerkikseni muodostuneet kaksi iso etuhammasta, jäniksen hampaat, typistetiiin pieniksi piikeiksi.  Niiden päälle sitten värkättiin vallkokullasta ja posliinista valmisettu silta.  Se vähän kiristi, mutta muuten tuntui ihan hhvältä. Vihdoinkin oli myös ristipurenta korjattu. 


Tämä silta siis kesti 30 vuotta. Oikeastaan vähän vähemmän.  Joskus vonna 2006 jouduttiin yhden hampaan läpi poraamaan reikä juurihoitoa varten jaj täyttämään se reikä muovipaikalla. Tämä reikä heikensi siltaa sen verran, että tämän reiän viereen lohkesi ihan ienrajaan toinen reikä, jota sitten on muutaman kerran täytetty paikka-aineella.


Vuonna 2016 lohkesi parhaalta ja näkyvimmältä paikalta eli toisesta etuhampaasta pala, siis tuosta, mikä näkyy kuvassa. Siitä tuli näkyviin sisällä oleva metalli, valkokulta ilmeisesti. Olin tolloin Ukrainan Kiovassa, ja kävin korjauttamassa sen paikallisella hammaslääkärillä. Se korjaus toimi melkein kolme vuotta, knnes elokuussa 2019, kun olin tapani mukaan kuorimassa sähkökaapelia hamapaillani, se lähti irti.  Kävin meidänn pikkukaupunkimme hammaslääkärillä pyytämässä tilapäistä korjausta asiaan. Se korjaus maksoi viisi euroa ja kesti noin kuukauden.

Nyt halusin korjauttaa lohkeaman uudestaan Saingonissa paremmalla hammaslääkärillä.  Se korjaus maksui 30 euroa ja kesi viikon.  Molemmat lääkärit olivat varoittaneet siitä, ettie  komposiitti kestä tuossa kohtaa.  Minä kuitenkin halusin viivyttää väistämättä edessä olevaa muutaman sadan eruon remonttia, jossa koko silta uusittaisiin.


Rubella-virus eli äidin rakauden aikana sairastama vihurirokko,  tässä tapauksess hyvin lievästi oireileva niin, ettei sitä rokoksi tunnistetu, aiheutti synnynnäisen harmaakaihen sekä osittaisen psyyvien hampaiden puutoksen. Molemmat puutokset on korjattu. Silmissä on tekomykiöt ja suussa  keraaminen silta omien hampaiden päällä yläleuassa sekä silta tiaanioksidiimplanttien päällä alaleuassa.  Kuvassa näkyvät viisaudenhampaat poistatin Ukrainassa vuonna 2016.  Suussa n lisäksi iso määrä amalgamia sekä muutama keraaninen paikka, jotka eivät näy tässä kuvassa. 




Ajattelin, että joulukuussa käyn Bangkokissa teettämässä uuden sillan. Siellä se on halvempi ja työ laadukkaampaa.

Sitä ennen ajattelin pyytää taas uuden muovipaikan siihen ja yrittää pitää sen siihen asti kunnes uusi silta on valmis.

Nyt puolet sillasta on kahtena kappaleena paikallisen kylähammaslääkärin pöydällä.   Hän kieltäytyi tekemästä enää väliaikaista paikkaa, koska sitä ei saa pysymään posliinissa ja tuossa metalliseoksessa. Sen sijaan hän teki tarjouksen puolikkaasta sillasta alle 200 euron hintaan.  Hieman epäilytti, mutta koska kommunikaatio sujui huvin ilman yhteistä kieltä, ajattelin antaa mennä, ja teettää sitten uuden puolikkaan Thaimassa, jos tämä menee pieleen. 


Puolet sillasta poistettiin ja tilalle alettiin väsätä uutta siltaa kahden oman hampaan varaan. 
Keskellä oleva keltainen tynkä on toinen nisitä isoista jäniksen hamapaistani. 








x


x

x



Mies työskenteli yksin ilman hammashoitajaa. Niinpä kukaan ei ollut imuroimassa puruja suusta, vaan ne piti itse huuhtoa aika ajoin.  Muuten hän vaikutti ihan pätevältä poran käyttäjältä. Ensin hän sahasi tuon olemassa olevan sillan keskeltä poikki. Sen ytimessä oleva metalli ei ole mitään ihan pehmeää ainetta vaan sen katkaisu vei aikaa. Sitten seurasi inhottavin vaihe kun hän kiskoi sillanpuolikasta pois. Se tuntuu ihan samalta kuin omien hampaiden kiskominen.


Onneksi ei kuitenkaan sattunut. Toinen tukihampaista on jurihoidettu, eli se ei tunne mitään ja tuo keskimmäinenkin lienee sitten kuollut?  Ainoastaan kiristävä tunne hampaiden juurissa on jäljellä. Se on ollut aina läsnä kun on ajatellut, miltä suussa tuntuu.

Reilu tunti siihen hiomiseen ja muottien ottamiseen meni. Neljän päivän päästä hän lupasi minulle sen uuden sillan, eli juurikin syyskuun viimeisenä päivänä.


30.9.  Kyllä nyt kelpaa hymyillä. Neljän hampaan keraaminen silta alle 300 eurolla.
Tuntuu ainakin hyvältä, ja lääkäri tuunasi purrentaakin niin pitkään ja pätevän olosisesti,
että pakkohan tämän on olla hyvä!   No, katsotaan, kestääkö 20 vuotta vai loppuelämän. 

ddadfda




Tuliasia isolta kylältä: kombucha eli volgansieni on ollut minulle tuttu jo vuodesta 1998 lähtien. Olen valmistanut sitä aina tuolloin tällöin. Nyt toin taas ison palan sitä ja nestettä aloittaakseni valmisuksen täällä.   Toin myös vesikefiirin aloitusryynit. Molempien käyttötarkoitus on ruuansulatuksen parantaminen ja sitä myötä yleisen hyvinvoinnin. 


Filthy vegan.  Kävin katsastamassa brittiläisen ystäväni uuden vegaaniravintolan heti hammaslääkärikähnnin jälkeen Saigonissa 15.9.  Mies on naimisissa paikallisen kanssa ja aiemmin pyöritti Bookworms cafe-nimistä paikkaa, jossa kävin useammankin kerran maistamassa niitä vegaaniannoksia, joita hän siellä kehitteli. Paikka ei ollut täysin vegaaninen, joten hän perusti uuden ja jätti vanhan vaimonsa hoteisiin.  Hän tekee juustot, makkarat ja kaikki muut tuotteet itse.




Tuossa pieness' vegaaniravintolassa  ajauduin puheisiin toisen asiakkaan kanssa. Tämä nuori mies on Saksassa syntynyt vietnamilainen, joka oli nyt käymässä Vietnamissa isoäitinsä hautajaisissa. Siellä  istuessa ja herkkuja maistellessa sekä jutellessa meillä vierähti koko iltapäivä.


 
Illan jo hämärtyessä otin mopotaksin hotellille. Illalla kävin vielä kävelyllä ja sen lomassa nautin pientä hiukapalaa, chapati-leipää ja dahl-hernekeittoa intialaisessa ravintolassa.  Sitten kunnon yöunet hyvin ilmastoidussa hotellihuoneessa.  



Aamulla aikaisin ylös, kuten tavallista, kävely lähistöllä sijatsevaan vietnamilaiseen kasvisravintolaan ja siellä aamiaseksi paikallista nuudelikeittoa. 

Sitten otin mopotaksin kaupungin keskustassa sijaitsevaan kauppaan, joka lähinnä vastaa Suomessakin tavattavia Aasia-kauppoja.  Ostin sieltä curry-jauhetta, tattariryynejä sekä kik-herneitä. Aiemmin olen ostellut sieltä myös kardemummaa ja muita intialaisia mausteita. Kik-herneitä olen yrittänyt kasvattaa omassakin puutarhassa. Niistä tehty muhennos intialaisittain maustettuna on herkkuani.  Niistä voi kuulemani mukaan tehdä myös tofua.  Niistä voi tehdä myös marenkia. Yksi suurista vegaanikeksinnöistä tällä vuosikymmenellä, vai oliko se jo aiemmin, on ollut aquafaba, eli kikhernevesi. Säilykeherneiden vettä keksittiin vatkata ja tehdä siitä munanvalkuaisen kaltaista ainetta, jota voi sitten käyttää munanvalkuaisen tavoin. Itse en ole sitä vielä tehnyt, mutta olen maistanut siitä tehtyä marenkia Suomessa.

Ilmeisesti tuo hernekasvi ei kuitenkaan kasva kovin hyvin täällä kuumassa tropiikissa, vaan vaatisi hieman viileämmän ilamston.



Maantanina lounasaikaan tapasin uuden ukrainalaisen ystäväni, jonka kanssa kävimme minulle jo tutussa vegaaniravintolassa, josta pari vuotta sitten sai pitsan lisäksi myös vegaanisia jäätelöitä, mm. duriojäätelyöä (durian). Nyt sitä ei saanut, vaan ruokalista oli hyvin vientamistunut, eikä henkilökuntakaan enää osannut juurikaan englantia.   Pari tuntia siellä meni jutellessa, ja sitten otimme taksin erääseen puutarhaan, josta kuulemani mukaan sai ostaa myös siemeniä. Niitä oli aika vähän siellä, mutta sen sijaan paikan omistaja ja muu henkilökunta oli erittäin ystävällistä ja puhui hyvää englantia. Sain sieltä muutaman hyvän vinkin kotiin viemiseksi, mm. sen, että täällä Mekong-joen suistossa maaperässä on paljon alumiinia.

Vielä pientä kävelyä ja kahvilakäynti kunnes oli aika antaa hyvästelyhalaukset ja toivoa pikaista tapaamista uudelleen.



Tiistai-aamuna kirjauduin ulos hotellista.  Olin tehnyt varauksen kansainvälisen verkkosivuston kautta, mikä on yleensäkin tapani.  Siellä oli ilmoitettu majoituksen hinta, joka myöskin pitää. Olen aiemminkin törmänhyt siihen, että jotkut yrittävät pyytää enemmän kuin on sovittu, mutta yleensä tiukka vetomainen booking.com:iin auttaa. Nyt se piti tehdä hieman tavallista tiukemmin ja jyrkästi kieltäytyä maksamasta lisähintaa. Ne uskoivat, mutteivät millän tavalla pahoitelleet tilannetta, mikä on täällä tyypillistä.  Minä jätin palautettav asiasta Googleen ja myös tuolle varaussivustolle. 


Kävelin muutaman kilometrin silmälääkärini vastaanotolle. Täällä päin kaupunkia näkyy vielä vihreää, eikä liikenne ole niin hirvittävä, paitsi ruuhka-aikoina tuossa isolla tiellä, jota pitkin pääsee joen yli keskustaan.





Maaliskuun 2019 ja osin myös huhtikuun kerroin minulle tehdyistä silmäleikkauksista: ensimmäinen Turussa 1964, sitten Jakartassa 2011 tehtiin kaikkiaan kolme leikkausta, kun asennettiin tekomykiö ensin vasempaan ja sitten oikeaan silmään, ja sitten oikean silmän tekomykiö korvattiin uudellla. Sitten maaliskuussa 2019, palattuani Signaporesta konsultaatiosta, löysin sattumalta Saigonista eurooppalaisen lääkärin, ehkäpä maan kallein, lyhyt konsultaatiokin maksaa 50 euroa. Hän poisti samna päivänä oikean silmän tekomykiön ja kertoi sarveiskalvon olevan vioittunut. Sitten kauukauden päästä hän kiinnitti vasemman silmän linssin paremmin iirikseen, koska se oli irronnut toisesta reunastaan. Puolitoista tuhatta euroa siihen meni, kaikki omasta pussista, koska minulla ei ole mitään vakuutuksia



Nyt oli jälkitarkastus.  Ei mitään hälyttävää. Oikean silmän sarveiskalvosta hän on edelleenkin huolissaan ja suosittelee siihen osittaista siirtoleikkausta eli endoteelistä sarveiskalvon siirtoa. Sen jälkeen, kun sarveiskalvo on saatu kuntoon,  voidaan asentaa uusi tekomykiö esimerkiksi oman mykiön taakse. Tätä hän suosittelee.  Hintava projektihan se olisi, ei tietystikään hinnaltaan läheskään sitä, mitä se tulisi kustantamaan Suomessa tai Singaporessa, mutta minun budjetilleni se tekisi kipeää.  Täytyy sitten vain toivoa, ettei mitään dramaattista taahdu, ja vaikka tapahtuisikin, minusta ei olisi mitenkään katastrofaalista, jos näkisin vain yhdellä silmällä. Oikea silmä on muutenkin aina kiinni. Joskin varasilmänä se on ihan hyvä olla olemassa, siksi yritän käyttää sitä ainakin joskus. Sankalaseilla ja noin plus kymmenen linssillä se olisi ihan käyttökelpoinenkin silmä.

Jo viides päivä poissa kotoa. Jo oli aikakin palata landelle katsomaan, miten Mimi-koira ja muut pärjäävät. Koirasta olen aina eniten huolissani, koska sillä ei ole ketään lenkittäjää minun poissa olleesani.  Kävin eläinkaupassa ostamassa sille tuliaisiksi puruluita. Sitten otin mopotaksin bussiasemalle, jossa kävin vaihtamassa aamulla tekemäni nettivarauksen lippuun. Minibussilla isommalle bussiasemalle. Huomasin, olin tullut vahingossa tuntia liian aikaisin, joten otin mopotaksin kilometrin päässä sijaitsevaan isoon AEON-ostoskeskukseen. Siellä olevasta kaupasta ostelin kukkien ja vihannesten siemeniä ja sitten taas mopolla bussiasemalle. 


Melkein jo perillä, Sa Decin kaupungin kohdalla huomasin Mekong-joen pinnan nousseen aika tavalla. Siitä tiesin odottaa näkeväni osan puutarhastani jääneen veden alle


17.9. veasi alkoi peittää puutarhaani. 
Tunnin kävely bussiasemalta kotiin. En halunnut ottaa moottoripyörätaksia, koska ne ovat täällä kaallimpia kuin Saigonissa. Mimi-koira oli innoissaan saadessan minut takaisin kotiin. Kävimme katsomassa takapihan takana riisipellon laidassa, miltä mökilläni näyttää. 




Tiesin, että syyskuu on sateisin, ja että tämä takapihan paratiisini tulvii kuun puolivälistä parin kuuakauden ajan. Vielä alkukuusta näytti tältä, mutta Saignonin-reissun aikana melkein kaikki peittyi veden alle. 
Sama paikka kuin kuvassa yllä toiseen suuntaan kuvattuna pari viikkoa myöhemmin. Kuun loppua kohden vesi nousi vielä tuostakin ja kookospalmu sekä muut istuttamani kasvit uhkasivat huuhtoutua pois veden mukana. 
Tiesin tämänkin riisipellon muutuvan järveksi. 
Ja niinhän siinä kävikin. Nyt siellä ei kasva riisi, vaan parin seuraavan kuukauden aikana siellä kasvateaan kaloja ja ankkoja. 
Kohta vesi alkaa huuhtomaan mäkin lattialatoja. 

Ja niinhän siinä kävikin.  Kuva 26.9. 

Sateinen syyskuu. Mimi-koirakin ihmettelee veden pinnan nousua riisipellon laidassa. 

Mäkkini lehväkatto alkoi vuotaa sateella. Vei aikansa ennen kuin sain apua sen korjaamisessa. 



Minun poissa ollessani appivanhemmat olivat istuttaneet alueelle banaania ja papaijaa. Vasemmalla näkyvät minun istuttamani pavut. 


ruokokaton alla lautalattia, jonka raoista tuuli pääsee puhaltamaan ja sen alla liplattava vesi viilentää hieman huonetta sen lisäksi, että  tuulenvire pääsee puhaltamaan läpi talon. Tässä ympärisössä joogaaminen on todella nautinnollista. Iltapäivisin on kuuma, joten jos silloin joogaa, saa kunnolla hien virtaamaan. 

Joogan jälkeen Mimi pyytää minua seuraamaan kohti päärakennusta ja sen toisella puolella olevalle tielle, jossa teemme iltapäiväkävelymme. 



Osa istutuksistani epäilemättä jää veden alle ja niiden juuret tuhoutuvat. Ainkain Clitorian (siniherne) yritän pelastaa, mangopuut ja limettipuun, kookospalmun ja joitakin anopin kukkia.
Kun joulukuussa tulee tai kuivempaa, täytyy muistaa, että akikki tämä jää veden alle taas ensi syksynä. Tosin pystyn vaikuttamaan asiaan maisemoinnilla. Se tietää runsaasti kaivamista. Ja siitähän minä pidän. 

Mangopuu, selviätköhän tulvan yli?




Eipä kovin hyvältä näytä nyt 28.9.



   Vesi alkaa peittämään mökkini vievän pienen sillan matalampaa päätä.



Kairapalmu, pandanus amaryllifolius, jonka toin Singaporesta, on pitänyt jo pari kertaa nostaa korkeammalle.  Oikealla näkyvän ison aloe veran, rohtoaloe, ostin viikolla. Sille pitää tehdä kuiva ja hiekkainen kasvupaikka.  Tuo muoviverkko on ankkoja varten. Ne eivät saisi päästä kakkimaan tuonne uima-altaaseeni.


Näkymä mökkini portailta riisipellon suuntaan. Suoraan edessä, aavistuksen vasemmalle, näkyvät ankat, joiden pääsy lähemmäs on estetty muoviverkolla. Etualan puuveneellä soudetaan tuosta vasemmalta, uina-alataani vierestä riisiepellolle. Sinne on istutettu kaloja, joita äijät käyvät aamuyöllä narraamassa.  Minä en haluaisi kuolleita kaloja ja kalanraadolle haisevia veneitä edes lähellekään majaani. 



29.9. on kuuma ja aurinkoinen päivä, mutta vesi vain jatkaa nousuaan. Se on alkanut nousta jo tuvan lattialle saakka.  Minusta tuntuu, että yksi mökin nurkista on alkanut vajoamaan. Koko mökkiä täytyy kuivan kauden tullen korottaa hieman.  Miksi ihmeessä appiukon ja hänen kavereittensa piti rakentaa niin naftisti tulvarajalle?   Ja miksi niiden piti tehdä katto vain mökin kokoiseksi. Minä olisin halunnut tehdä kunnon räystäät, jotka ulottuisivat metrin-pari seinien ulkopuolelle. 


Syyskuun viimeisenä päivänä vesi oli jo peittänyt suurimman osan hökkelin latttiaa. Toki se ei tee muuta vahinkoa kuin liottaa puuta. Mitään eristeitähän ei lattiassa ole vaan pelkät laudat ja niiden alla vettä.  Kunhan vesi laskee, voin repiä laudat irti, laittaa niiden alle korotavat koolaukset ja siten korottaa lattiaa noin kymmenellä sentillä.



Joitakin istutuksia olen menettänyt, mutta tärkeimmät olen saanut turvaan entistäkin korkeammille penkereille.



Riippuvat puutarhat. Joitakin kasveja olen istuttanut muoviverkon sisälle multaan ja sitten ripustanut nämä köntit korkeammalle. Jokin kaunis punainen pieni kukka on jo näkyvissä. 





Nyt kun ei voi joka päivä kaivaa, täytyy keksiä muuta ohjelmaa. Pyöräily on yksi harrastuksistani, ja ihan käytännön asia, jonka avulla pystyn liikkumaan itsenäisesti.


Pyöräilen n. 10 kilometrin päässä siaitsevaan valintamyymälään noin kerran kuukaudessa. Ostan sielä mm. koiranruokaa ja kahvia. Matkalla huomaan taas, miten joka paikassa korjataan ja rakennetaan. Tietä parannetaan. Se ei estä markkinakauppaita asettumasta tavallisille paikoilleen kylän torin laitaan.
Siellä kaupungissa on pari isoa valintamyymälää. Toisessa niistä, uudemmassa tapaa myös englantia puhuvia paikallisia. 



Välillä on ihan kiva vain jopa istuksia tai käveleskellä länsimaistyylisen viileän ostoskeskuksen käytäviä ja katsella ihmisiä. 



On liinnittänyt huomiota siihen, miten näissä vähän paremmissa ja kalliimmissa akupoissa alkaa olemaan entistä enemmän roskaruokaa ja pikaruokaa, ja monien tuotteiden ainesosaluettelossa alkaa näkymään maitotuotteita tai niiden johdannaisia.  Tässä kuvassa näkyy, miten soijamidon kylkiäisenä saa pienen pakkauksen lehmänmaitoa.  Se ilmeisesti tulee suureksi osaksi Australiasta tai sitten paikallisilta tuottajilta. Lehmänmaitoa tuottava VinaMilk myös tekee ja myy soijamaitoa. Ilmeisesti maitotuotteiden kulutus on laskussa Australiassa niin kuin monissa muissakin länsimaissa. Siksi niitä täytyy markkinoida Aasian maihin. Samaa kait on suomalainen Valiokin ainakin yrittänyt sen jälkeen kun maitouotteiden vienti Venäjälle katkesi Krimin niemimaan laittoman miehityksen ja siitä seuranneiden pakotteiden jälkeen.






On kiva pyöräillä pudien varjossa pitkin pikkuteitä, joilla ei kulje juurikaan autoja. Välillä joku on levittänyt riisinsä kuivamaan tielle.  En tohtinut ajaa tämän naisen riisien yli vaan yritin kiertää ne, mutta hän viittoili ja snanoi jotain rohkaistakseen minua vain ajamaan läpi.




Ceyloninmoringa, moringa oleifera, jota kylvin alueille, jotka nyttemmin jäivät veden alle. Toivotaan, että edes jotkin niistä itäisivät. Tämä nopeakasvuinen puu tekee myös tuokssuvia kukkia. Toivon, että niiden tuoksu aikanaan peittäisi sianpaskan, kalan ja muuta tuoksut täällä.  Moringan lehti voi syödä, samoin nuoria palkoja. Sen kuota ja puunaiesta voisi käyttää luonnonmukaisessa rakentamisessa, ja sen siementen sanotaan kykenevät puhdistamaan vettä.  Puun juuret tietysti sitoisivat maa-ainesta mökkini ympärillä, ja itse puut loisivat mukavaa varjoa.



Nukun täällä paremmin kuin siellä vuoristoalueella. Kuitenkin herään useina aamuina jo kolmelta. Teemme Mimi-koiran kanssa puolen tunnin - tunnin mittaisen lenkin, lyhyemmän kuin teimme siellä Duc Trongissa.  Huomaan selvästi, miten Mimi ei pidä täällä olevasta kuumuudesta.



Mutta muuten täällä on hänelle tilaa kulkea, ja on enemmän ihmisiä, joilta voi kärttää makupaloja.




Hammaslääkäristä palatessani otin taas muutamia kuvia. Tässä on levitetty riisiä kuivamaan pihalle.



Teitä ja siltoja on paranneltu ihan urakalla. 




Facebookin profiili- ja kansikuvat.  Laitoin ne tähän, koska sattuivat olemaan
jonossa ensimmäisenä kun avaisn kuvien lisäyssovelluksen. 


PIkkuserkkuni lähetti kuvan, jossa on isoäitini hauta  (ja myös vauvana kuolleen tätini) ja sen vieressä isosedän perhehauta. Kuva on Saloisten hautausmaalta. Saloinen kuuluu nykyään Raahen kaupunkiin.



Ad
Yhdestoista syyskuuta vuonna 2001 asuin Helsingin Vuosaaressa, Meri-Rastilan tie 11 A 6:ssa, SATO Oyn asumisoikeusasunnossa. Paras ikinä kaupunkiasunto, mitä minulla on koskaan ollut. Kaunis ja siisti koti. Minulla oli vapaapäivä, tai omaa vapaata Openmobile Oy:n palveluksesta. Käytin sen asentelemalla kotiini Linux-palvelinta omaan testi- ja kehtyskäyttöön. Koneen kanssa oli teknisiä ongelmia, joten päätin pitää kahviauton. Avasin television, ja sieltä tuli jotain ihan käsittämätöntä: lentokone lensi päin pilvenpiirtäjää.  Seuraavat kakai päivää kuluivat kuin unessa katsellen ja kuunnellen uutisia tapahtumasta CNN-kanavalta. Sieltä ei mitään muuta tiannut tullakaan.  Kuvassa suruliputus tapahtuman johdosta. 


Jukka Virtanen kuoli 1. syyskuuta.  Yksi ikikorvamadoistani on Simo Salmisen aikanaan esittämä Pornolaulu, jonka teksti on Jukka Virtasen. Myös muut hänen tuotoksensa ja esiintymisensä, Levyraatia myöten, ovat jääneet mieleen.
Suomen tapahtumia seuraan ja suomalainen kulttuuri on edelleenkin merkittävässä asemassa elämässäni, ja suomen kieli, vaikkei se olekaan päviittäisessä käytössni enää. (Kuva: Ilta-Sanomat, osittainen ruutukaappaus)