perjantai 31. heinäkuuta 2020

2020 heinäkuu - Kulkuri nostaa päätään!

  • Heinäkuun 2020 kuva-albumi Googlen kuvapalvelusta
  • Videota  heinäkuulta 2020, ääniblogi - tulossa. 


Kulkuri.  Onko kohtaloni olla kulkuri?  Kun olin teini-ikäinen moponi oli Pappa-tunturi, mutta muodikas polkupyörä oli Tunturin ohella Helkama kulkuri. Sellaisella isäni kiersi Eurooppaa 1980-luvun taitteessa. Minä perin häneltä sen pyörän muutettuani Ouluun vonna 1984.  Se pyörä oli käytössäni ihan siihen saakka kunnes vuonna 2002 muutin Suomesta Singaporeen. 



Siitä pyörästä minulla ei ole kuvaa.  Sen sijaan 2000-luvun alussa olevasta sinisestä tunturista olisi, mutta en laita sitä tähän. Sen sjaan yllä oleva kuva on vuodelta 2010, jolloin vuosikausien paikallaan olon jälkeen aloin taas kulkemaan pyörälä pidempiä reissuja. Asuin silloin Australiassa ja olin eronnut puolisostani. 


Polkupyörä  edustaa minulle sitä, mitä auto monille: vapautta ja omien polkujen kulkemista, oman tiensä hallintaa.  Minä kun en ole koskaan nähnyt ajaa autoa, niin symboli ei ole vaihtunut pyörästä autoon. 






Vuosi 2013 oli minun viimeinen vuoteni Australiassa, poistuin tammikuussa 2014. toki siitäkin vuodesta olin nelisen kuukautta poissa maasta: ensin alkuvuodesta Taiwanissa ja Singaporessa, ja sitten touko-heinälkuussa 50-vutisjuhlani kunniaksi laajalla Euroopan kiertueella yli kymmenessä maassa. En tehnyt matkaa pokupyörällä vaan enimmäkseen junilla ja busseilla, joskus myös kävellen.  Pokupyörän olin päättänyt vaihtaa kävelykärrryyn, jonka sainkin sitten syntympäivälahjaksi omaisiltani. 



Tositoimiin kärry pääsi sitten elokuussa 2013 kun olin jo palannut takaisin suomen kautta Australiaan.  Viisi kuuakutta kävelin pohjoisesta kohti etelää, toki välillä käytin myös mita kulkuneuvoja, mutta kyllä tien reunaa kävellessä kului satoja ellei tuhansiakin tunteja.  Tasmaniaan päättyi kävelyreissuni vuoden viimeisenä päivänä. Sieltä lensin Melbourneen, jossa vietin vielä pari vikkoa ennen lentoani Borneon saarelle. 

Jo Australiaa pitkin kävellesäni minull oli aikomus, haave tai aavistus, ehkä päätöskin siitä, että joskus työntelen myös omaa lasani tuossa kärryssä. Siihenhän olisi saanut lisäaruteeenakin lastenistuimen.. ttSellaista en koskaan hankiinut, ja nyt olen päättänut ettei tarvitsekaan hankkia. 



Sin sijata aloin tuunaamaan kärrystä lastenrattaita ihan omin voimini. Toki sitten päädyin ostamaan autoon tarkoitetun  lasten turvaistuimen sekä muuta tarpeellista. 

Isän ja pojan yhteistä aikaa. 

Nyt on pojalla isän perintökaluna maailmaa nähneestä kävelykärrystä tuunattu oma kulkuneuvo.  Se on meille sellaista yhteistä aikaa, jolloin olemme erossa äidistä ja hänen perheestään.  Katsekontaktia meillä ei kulun aikana kuitenkaan ole, toisin kuin kuvasta saattaisi päätellä.  Yritin laittaa istuimen niin, että pojalla olisi ollut selkä menosuuntaan ja kasvot työntäjään eli minuun päin, mutta niin tehden kärryn painapiste tulisi liian eteen ja sitä olisi vaikea ohjata. Kun poika istuu kasvot menosuuntaan, tulee paino pyörille, jolloin kärryn työntäminen ei ole lainkaan raskasta vaan se pysyy pystyssäkin melkein itsestään. 




Välillä me pysähdymme katselemaan kaikenlaista. MInä näytän asioita Erikille, ja hän joskus kommentoi jokeltelemalla. Merkit viittaavat siihen, että hänestä tulee puhelias ja sosiaalinen lapsi, myös tempperamenttia löytyy, joten silloin kun ei meno tydytä, hän esittää myös vastalauseensa. Se toivottavasti avaa hänelle elämässä ovia ennen kaikkea rakentavassa mielessä.





Olemme välillä käyneet reilun kilometrin päässä kylän keskustassa, aamutorin vieressä asuvan isoäidin luona. HÄn on vaimoni äidin äiti, suurin piirtein minun äitini ikäinen nainen, joka asuu mieluummin yksinään jonkin matkan päässä perheestä. Ihan viiasas valinta sinänsä.   Hänellä asuu lastensa lisäksi myös veli lähistöllä. Tältä veljeltä vaimoni osti palasen maata, tontin taloa varten.  



Sukulaisia on ihan kotonakin riittänyt.  Kuun puolivälin jälkeen paikalla olivat vaimon vanhempien kaikki lastenlapset eli kuusi pientä poikaa. Hänen siskollaan on kaksi poikaa, yhdellä veljellä samoin kaksi poikaa ja toisella veljellä yksi poika. 



Isän perintönä on pojalla nyt myös Suomen kansalaisuus,  nimi ja henkiötunnus Suomen Väestätietojärjestelmässä jota ennen piti yllä Väestörekisterikeskus, mutta nyt se on Digi- ja Väestötietovirasto. Sieltä on tullut nopeaa ja täsmällistä palvelua nyt heinäkuun aikana ihan niin kuin maistraateista on miulle tullut siitä lähtien kun muutin suomesta pois. Kiitos siitä asianosaisille!




Suomen passia ei  poikasellani vielä ole, koska sitä ei ole järkevääkään hankkia ellei ole aikeissa matkustaa. Passihan vanhenee viidessä vuodessa. Passi ei Suomessa kuitenkaan ole mikään kansalaisuuden ehdoton seuraus, vaan se on matkustusasiakirja. Kansalaisuus näkyy sieltä rekisteristä ja sen osoitukena on suomalainen henkilötunnus, joka samalla on myös sosiaaliturvatunnus.  Suomen sosiaaliturvan piiriin poika ei kuitenkaan kuulu, koska häne ei asu Suomessa. Ja sosiaaliturvahan Suomessa perustuu asumiseen eikä kansalaisuuteen. Näitä asioita joutuu aika usein selittämään jopa muille suomalaisille, siksi vääntelen niitä nyt tässä rautalangasta. 

Australiassa taas paperinen syntymätodistus on se primääri asiakirja, joka todistaa henkilöllisyyden. Ainakaan minun kokemukseni mukaan sen tietoja ei saa pyytämällä mistään rekisteristä, kuten Suomessa saa. Siellähän ei ole ihmisellä henkilötunnusta kuteen Suomessa. Toki paikallisen Kelan asiakkailla on asiakasnumero, mutta sen käyttö ja kelpoisuus on rajoitetumpaa. 

Poikani ei ainakaan vielä ole Australian kirjoissa.  Se asia on seuraavana listalla. Ties kauanko siihenkin menee. 




Helppoa se ei ollut: tarvitttiiin lippua, lappua, leimaa ja varmennusta, ja lisäksi pitkä matka toiselle puolelle tätä pitkulaista maata. Mutta tulipahan tehdyki se matka, ja samalla tuli odotellessa ihan leikittyä kulkuriakin. 

Heti palattuani Vung Tausta juhannussaunareissulta aloin valmistelemaan Hanoin matkaa. Harkitsin ensin meneväni sinne junalla tai yöbusseilla, mutta pääydinkin sitten lentämiseen, koska sen on halvinta ja kätevintä. Tietysti sitä aina tuntee syyllisyyttä ympäristön vuoksi noin lyhyillä lennoilla. Mutta minä en ole Greta Thunberg, joka jaksaa oikeasti sitoutua ajamaansa asiaan ja elää niin kuin tuntee oikeaksi. 


Minun piti ottaa selvää, missä ja miten tarvittavat paperit saadaan: eli käännökset englanniksi. Minulle oli kerrottu että toiseksi lähimmän kaupungin, Erikin syntymkaupungin kansankomiteasta ne saisi: sekä aviolliittodistus että pojan syntymätodistus englanniksi käännettyinä ja notarisoituina.  Lähetin vaimon perheineen hakemaan ne, ja parin päivän kuluttua ne olivatkin minulla.   Aluksi ajattelin, että teen seuraavan vaiheen eli niiden vahvistuksen Saigonissa Vietnamin ulkoministeriön palvelupisteessaä. Niin en tehnyt vaan päätin matkustaa Hanoihin ja tehdä kaiken siellä. 


Saigoniin minun piti kuitenkin matkustaa ja jättää pieni poikani taakseni ties kuinka pitkäksi aikaa.  Vietin siellä kaksi yötä ennen lentoa tavaten jälleen vanhoja tuttuja. 




Lauantai-aamuna ennen kukonlaulua olin jo lentokentällä.  Oli hiljaisempaa kuin tavallisesti Toki oli ihmisiä ja pitkiä jonoja,, mutta paikat eivät olleet tupaten täynnä.  Turvaväiestä ei toki ollut tietoakaan. Kun yritin pitää sellaista, ihmiset etuilivat jonossa. Se on hyvin tavallista täällä. Siihen törmää usein myös kaupassa sellaista sattuu aina silloin tällöin. Kerran jopa kaupan turvamies kävi sanomassa etuileville pojille. Sen jälkeen minä olen myös itse alkanut reagoimaan etuiluun siitäkin huolimatta, että usein etuilijat yrittävät saada tilanteen näyttämään siltä kuin he olisivat samaa ryhmää edessäni olevan asiakkaan kanssa. 




Koronan mallimassa, jossa tartuntoja on väkimäärään nähden minimaalinen määrä, eikä yhtään koronakuolemaa ole raportoitu, voikin ottaa rennosti ja jättää turvavälit huomiotta. Kaikilla ei näkynyt olevan edes kasvosuojusta. 

lHeinäkuun neljäs päivä sitten laskeuduin aamu kahdeksan jälkeen Hanoin lentokentälle Vietnam Airlinesin lennolta. Lennon aikana torkuin. En voinut kuunnella äänikirjoja, koska kuulokkeet olin taaskin unohtanut kotiin. Kehtällä join kahvit ja ilmoitin Vietnamin suomalaiet-ryhmästä tutulle suomalaiselle Tapsalle, entiselle Liikkuvat lapset -yhtyeen saksofonistille, että olen saapunut, ja otan kohtapuoliin bussin heidän kulmilleen. 



Myös muita, netissä solmittuja kontakteja oli tapaamislistalla. Etsin ja tapaan edelleenkin uusia ihmisiä mm. Sohvasurffauksen ja Facebookin vegaaniryhmien kautta.  My;s Vietnamin suomalaisten ryhmän avulla järjestin suomalaisten tapaamista Hanoissa. 

 

Uudella suomalaisystävälläni on takana paitsi muusikkous Suomen Turussa mm. Tuula Amberlan bändissä myös työura tekniikan palveluksessa Aasiassa. Nyt hän on naumisissa vietnamilaisen kanssa ja heillä on suloinen pieni tytär, vuoden verran vanhempi minun poikaani.  Suomalainen isä puhuu lapselle pääasiassa suomea, äiti vietnamia ja yhdessä he puhuvat englantia. Minäkin leikin tyttären kanssa suomeksi.  Siitä sain ajatuksen määritellä uudelleen perheemme kielipolitiikkaa eli aloin miettimään että alkaisinko minäkin puhumaan Erikille suomea. Ainakaan vielä en ole niin tehnyt, mutta saapa nähdä jatkossa. 




Nyt olivat Hanoissa kuumat kesähelteet. Tilannetta toki helpotti se, että talossa oi iso tupakeittiö, jossa toimi ilmastointi. Saatoimme siis viettää aikaa siellä keskustellen, syöden, kahvitelleen, kokaten ja lapsen kanssa leikkien.  Siitä sain minäkin ajatuksen, käsityksen siitä, mitä elämästäni puuttuu, ja mitä hankkimalla parantaisin mahdollisuuksiani viettää yhtiestä aikaa lapseni ja siinä samalla vaimoni kanssa: minulla pitäisi olla asunto, jossa on iso ilmastoitu huone, mieluiten keittiö. Ja mieluiten vielä sellainen keittiö, jonka herrana minä saisin hääriä ilman pelkoa kalanhajusta, kananraadoista tai mistään muustakaan eläintuotantoon liittyvästä. 



Tässä usäntäväkeni taloudessa ei olut vegaaneja eikä kasvissyöjiä, mutta pahempia käryjä oli vain muutaman kerran kun perheen emäntä kokkasi ruokaa kahdelle talossa asuvalle aikamiespojalleen. Muutoin syötiin sellaista, mikä suureksi osaksi kelpasi minullekin.  Kävimme myös yhdessä syömässä vegaanista kebabia, joka Suomessa tunnetaan nimellä Vöner. 



Sen paikan on perustanut Saksasta vietnamilaisen vaimonsa kanssa palannut vietnamilainen nuori mies, jonka tapasin paikallisessa Loving Hut -ravintolassa. Loving Hut on Suomessakin tunnettu kansainvälinen vegaaniravintolaketju, jota pitää yllä uskonnollisluontoinen liike. Sen kannattajat ovat vegaaneja, palvovat mestariaan suurena johtajana ja harjoittavat tämän kehittämää meditaatiota. Tunnen liikkeen jäseniä erityisesti Australiasta.  



Ehkä paras Loving Hut-ravintolakokemuksesni oli Indonesian Jakartassa joulukuussa 2010 .   Toki hyviä syöminkejä on harjoitettu myös Brisbnen ravintolassa samanaja ja seuraavana vuonna. 




Suomen ensimmäinen Loving Hut taisi toimia perävaunussa, joka kierteli festivaaleja, ainakin Maailma kyässä -tapahtumaa ja joskus myös torerja. Vuonna 2012 kävin Espoon Tinurinkujalla, vai mikä se auko siinä lieneekään ollut nimeltään.  Juttelin omistajan kanssa, joka lämmitti mikrossa pakasteesta otettuja kevätrullia.   Muutaman vuoden kuluttua kuulin omistajan kuolleen.  




Olihan Helsingissä melkein samaa eli ravintola Ho Dai vuonna 2012.  Ne vitä voineet käyttää Loving Hut -nimeä, ilmeisesti, koska tarjosivat kahvin kanssa lehmänmaitoa.  Mhyöhemmin niillä oli myös Loving Hut-niminen, täysin vegaaninen paikka. Kävin siellä elokuussa 2016, juttelin sitä ylläpitävien naisten kanssa ja tapasin myös entisen kollegani, ystäväni Heinosen Jussin. Se tapaaminen jäi viimeiseksemme. Tiestin sen, ja taisi tietää Juusikin, sillä hänellä oli haimasyöpä. Muutamanv iikon päästä tuosta tapaamisesta hän menehtyikin Terhokodissa. Vielä tavatessamme hän oli virkeä ja yritti elää normaalisti, mm. kävi töissä kirjastossa. 

Mutta nyt siis Hanoissa heinäkuussa 2020, minä asuin ystävieni luona ja päätin korvaukseksi opettaa heidät tekemään rukiitonta ruisleipää eli tummaa leipää, jonka rakenne, ja jonkin verran makukin muistuttaa suomalaista ruisleipää. 



Opetin leivän teon ystävälleni ja hänen vaimolleen sekä seuraavana päivänä myös Hai Phongista saapuneelle Unnalle .  Unnan kansa löytyi mukava yhteinen kiinnekohta menneisyydestä: Keski-Pohjanmaan opisto Kävliältä. Minä kävin sitä vuosina 1982-83 ja hänellä opiston historia liittyy perheen historiaan.  Unna joutui lähtemään seurastamme ennen kuin pääsi maistamaan kuumailmakypsenimessä paistuneita lämpimäisiä.  Erityisesti ystäväni vaimon oli niistä todella innoisssan, ja kyllä leipä kelpasi myös perheen pikku tytölle. 






Minulle oli harvinaista herkkua se, että kokkaustaitojani kehutaan. Olen aina innostunut ruuanlaitosta, ollut luova ja kekseliäs, mutta kiitosta ja arvostusta olen saanut hyvin vähän. Jo kotona teini-ikäisenä tekemäni lihapullat kyllä kelpasivat perheelle, mutta välillä tuli haukkuja siitä, että niitä ei ollut tehty ohjeen mukaan vaan että ne "maistuvat piparkakulle". Olin käyttänyt mausteita tapani mukaan vähän vapaammalla kädellä.  



Oulussa ensimmäisen parisuhteen aikana kumppani Ulla kyllä arvosti kokkauksiani ja söikin niitä. Hänen perheensä, Eero-isä varsinkin kutsui minua ihan mestarikokiksi. Mukava mies tuo Kuusamon maatalousneuoja. Lienee hänestäkin aika jättänyt. En tiedä, koska minusta ei koskaan tullut hänen vävypoikaansa, vaikka kova hinku siihen oli.  Oli hinku vaan ei parisuhdetaitoja riittävästi. 

Ilo löytää usia tai vanhoja tuttuja ruoka-aineita. 
Ruisleipäisyys tulee osittain kuminasta. 

 

Taisi olla vuoden 1986 yhteishaku, jossa pääsin Rovanimen Hotelli- ja ravintolakoulun kokkilinjalle. Parisuhteen takia en kuitenkaan sitten ottanutkaan paikkaa vastaan, ja kun parin viikon päästä halusin pyörtää päätökseni, paikkani oli jo annettu toiselle. 



 Ystävilleni Jyväskylässä kyllä kokkasin ja tuotokseni kelpasivat. Sitten Singaporessa ne eivät kelvanneet tyttöystävälleni ja sittemmin vaimolleni Nancylle. Koko liittomme aan kokkasimme ja useimmiten söimmekin erikseen. 


Sama jatkuu näkyisessä liitossa ja ympräistössä.  Meillä ei ole vaimon kanssa mitään ytheistä keittiön ja ruokasalin puolella. Ja nyt poikanikin on kulinaarisesti luisunut pois luotani: hän kun syö kalaa ja ties mitä epävegaanista sontaa, jota en halua edes  päästää ajatuksiini.  


Australiassa minulla oli kunnon keittiö: riittävästi tilaa ympärillä, riittävästi hyllyjä, jotta kaikki oli helposti käden ulottuvilla ja näkösällä.  Täällä minulla ei ole vastaavaa.  Täällä kaikki on liian ahdasta ja kaikkialla on eläintuotanto läsnä. Tapettavat kanat ja ankat tepastelevat tuossa takapihalla. Ne teurastetaan muutaman askelen päässä.  Nenään tulee jatkvuasti eläintuotteiden käryä.  Ympäristö on liian ephygieninen ja alkeellinen mm. maitohappokäymiselle ja tempen valmistukselle. Toki yritän silti. 



Mitä olen matkoilla kaivannut, jo kulkurivuosinani, on ollut oma keittiö ja omat ruokani. Nytkin omat ruokani ovat parasta mitä tiedän. Ulkona syöminen on liki aina kompromissi, korkeintaan ideoiden hakemista omaan keittiöön    On tietysti joitakin tuotteita, joita en itse pysty tekemään tydyttävästi, mutta niiden lista pienenee koko ajan. Nyt saan kyllä leivät, ptisat, keitot, pataruuat, tempet omasta keittiöstä. 



Kunnon vegaaniusia makkaroita: nakkeja, salameja, Taimsed Viinerid, Wheaty Pikkupojan nakit ... niitä en ole vielä oppinut itse tekemään, mutta suurena makkaroiden ystävänä ja osittain Suomi-makkaran kasvattamana se tietysti kuuluisi asiaan.  Toki täältä saa ostaa suhteellisen käypään hintään, n. 15 euroa kilo, mieleisiäni nakkeja.  Mutta eihän niitä olisi kovin vaikea tehdä itsekään. Ensimmäinen askel olisi löytää vehnägluteenia eli sitä seitanin rakka-ainetta ja alkaa siitä sitten oikein maustamalla etsimään oikeaa makua ja rakennetta. 



Kotiin palattua on matkan sato pikku hiljaa alkanut kypsyä päässäni. Olen jotellut monien kanssa tilanteestani, jopa avautunut varsin rehellisesti siitä, etten ole tyytyväinen elämääni täällä vaimon suvun ja perheen luona, täällä, jossa minulla on aina liian kuuma, väsyttävän kuuma jotta voisin olla mielestäni riittävästi poikani kanssa.  Minulla ei ole täällä ystäviä, joiden kanssa voisin puhua. Facebook-kaverit ja nettiystävät eivät täysin korvaa eläviä ihmiskontakteja. Täällä pystyn hyvn harvoin edes lörpöttelemään tai flirttailemaan sattumaltakaan tavattujen ihmisten kanssa. Olen liian yksin. 

Vaimoni on täällä onnellinen. Hän viettää aikaa vanhempiensa ja muitten sukulaisten kanssa olettaen mnun olevan täällä yhtä tyytyväinen kjin hän on. Toki minuakin helpottaa se, että anoppi on suurena apuna pojan hoidossa ja myös minulle ostosten teossa. Mutta silti ... 



Jo kerran onnistuin viemään vaimon pois täältä. Vain pari kuukautta häiden jälkeen muutin sinne viileämpään vuroistoon käyttäen englannin opettamista tekosyynä. Aluski en ajatellut vaimon edes koskaan haluavan muutta sinne vaan oletin hänen vain vierailevan silloin tällöin joko yksin tai vanhempiensa kanssa. Hänen veljensähän asuu siellä lähistöllä.  Mutta kun olin saanut opettamisesta tarpeekseni ja vuokrasin sen ison talonröttelön puutarhoineen läheltä hänen veljensä paikkaa, hän halusi muuttaa kanssani 



Eihän se nyt ollut minun kannaltani mikään ideaali ratkaisu, mutta olipa meidän kahden itsenäistä elämää. Kun vaimon tuli raskaaksi, hän halusi muuttaa muutamaksi kuukaudeksi tänne äitinsä hoteisiin, jotta oppisi vauvanhoidon niksit ja saisi käytännön apua. Se oli hyvä ratkaisu, mutta minun aloitteestani me muutimme molemmat ja toimme kaikki tavaratkin tänne. 


Minä olen täällä tuskaillessani miettinyt sinne takaisin muuttamista, varsinkin kun minulla on siellä muutamia ystäviä. Vaimonkin olisis en hyväksynyt. Minä jätin asian mietintään.  Nyt Hanoista paluun yhtedessä, en lentänytkään Saigoniin vaan Dalatiin. Dalatin lentokenttä on vain viiden kilometrin päässä entisestä kodistamme Duc Trongin alueella. 




Vaimon äitinsä ja sekkrunsa kanssa ja tietysti myös Erik tulivat sinne minua tapaamaan.  inulla oli siis tilaisuus esitellä poikani ystävilleni. Samalla oli tilaisuus miettiä, haluanko muuttaa sinne takaisin. Päätin että en.  Ei ole aika palata vanhaan vaan etsiä jotakin uutta. 





Vaimosta ja pojasta eroaminenkin oli ihan vakavassa harkinnassa, mutta sen ajatteleminenkin teki kipeää.  Aikanaan tuntui kipeältä ajatus, että minusta tulee eronnut mies, vaikka erosinkin pelkästä vaimosta enkä lapsesta. Nyt ajatus siitä, että "olen viikonloppuisä minä vaan" tuntuisi liian haikealta ja vaikealta.  En ole varma kestäisinkö sitä taakkaa, voisinko koskaan olla onnellinen ajatellessani poikaani ja hänen menettämistään. Tietysti voisi löytyä uusi vaimo, todellinen rakkaus ja uusi lapsi, mutta ei ... ei sen näin pitäisi mennä. Toivon varjeltuvani siltä virheeltä.   Minähän halusin vakiintua ja sitoutua 55-vuotiaana, ja nyt on pallo jalassa lopun ikääni. Ehkä pitäisi ottaa se pallo haasteena ja oppia pelaamaan sillä niin, että peli kääntyisi onneksi ja menestykseksi. Lähteä pois, juosta karkuun, tyhjentää pöytä ja aloittaa puhtaalta... nyt se ei ole hyvä ratkaisu. 



 

Näitä asioita pyörittelin mielessäni ja pohiskelin koko tuon reilun kaksiviikkoisen matkan ajan. Välillä vaivuin hyvinkin synkkiin ajatuksiin ja epätoivoon. Tuntui, että se itse jalkaani valitsemani pallo on liian raskas minulle, se hukuuttaa ja vie syvyyksiin, joista ei ole paluuta. 


Mutta nyt en ole vain minä ja minun elämäni minua itseäni varten. Nyt minun on ajateltava myös muita, löydettävä kaikkia osapuolia tyydyttävä, jopa hyödyttävä ratkaisu.  Minä haluan olla osa poikani jokapäiväistä elämää, olla hänen lähellää, auttaa häntä kasvamaan. Ihan pyytettöntä se rakkaus ei ole. Toki yritän hyväksyä senkin, jos hän itse päättää haluta olla riisinviljelijä täällä maaseudulla: jyväjemma4i, joka osaa vain muutaman sanan englantia, on käynyt pakolliset koulut, tupakoi, juo, laulaa karaokea vapaa-aikanaan, haisee mädälle kalalle ja tupakalle.  Minä haluan tarjota hänelle kuitenkin jotakin muuta, jos hän vaikka innostuisi siitä. Haluan hänestä tulevan kielitaitoisen, varakatseisen, aktiivisen, uudistusmielisen.... Ja tokihan haluaisin että hän rakastaisi eläimiä kuten minä, ohtelisi niitä ystävinään eikä söisi niitä.  Luulen, että hänen ikäpolvensa täällä Vietnamissa tulee olemaan suurin piirtein samoilla linjoilla kanssani: haluaa huolehtia ympäristötään, tarjua ilmastomuutosta, syödä ainakin pääasiassa kasvisruokaa, kulutttaa järkevämmin maapallon resursseja. 

Nuo ihanteet eivät ole niin kaukana vietnamilaisesta todellisuudesta kuin voisi luulla. Mainitsemani Loving Hut-ketjun mestari Ching Hai  vietnamilaislähtöinen amerikkalainen, puhuu juuri noiden arvojen puolesta. 



Voisin elää täälläkin, jos oliis enemmän rahaa. Se oli lähtöajatukseni, ja myös ajatus, joka vei pattitilanteeseen: koska ei ole rahaa, ei mistään tule mitään. Minä en pysty tekemään rahaa, ja lottovoitto on hyvin epätodennäköinen pleastus.  Tietysti voisi mennä töihin ja hankkia lisää rahaa. Englantia voisin opettaa, mutta sillä alalla kilapilu työpaikoista on aika voimakas, ja minua se työ rasittaaa aika tavalla henkisesti, koska en osaa pitää kuria lapsille enkä nauti liian isoista opetusryhmistä. Tietotekniikan parissa olen jo menettänyt pelini nuroemmille, joten sitä en sellaisenaan edes harkitse.  Toki minulle niistä taidoista on aina hyötyä mitä ikinä teenkin.  


Täällä nykyisessä paikassa ole minulle mahdollisuuksia mihinkään, edes vapaaehtoinen englannin opettaminen ei ole järjestynyt.  Johonkin on siis lähdettävä. Ja nyt olen tehnyt päätöksen. Lähden Vung Tauhun. Se on pieni, vain Helsingin kokoinen, rantakaupunki, se sama, jsossa meillä oli viime kuussa muakva saunailta Juhannusaattona. 


Siellä minulla on muutamia suomalaisia ystäviä ja muitakin lienee aika helppo saada. Siellä asuu paljon ulkomaalaisia, erityisesti iäkkäämpää väkeä, mutta myös nuorempaa. Löytyy australialaisia, venäläisiä.  Sieltä löytyy myös jonkinlaisia vuoria, ainakin yksi kävelyreitti ylös kukkulalle. Ja sieltä löytyy se suomalainen sanna. Saigon löytyy noin tunnin bussimaktan tai jopa venematkan päästä. Sieltä löytyisi pojalle kansainvälistä seuraa.  Vaimolle sieltä ei löydy sukulaisia, mutta toivon hänen saavan ystäviä minun kavereitteni vaimoista, naapuriesta. 


Pikku hiljaa kypsyi ajatus, että saan vaimon lähtemään sinne rahan houkuttelemana. Olis siis aika löytää muijallekin töitä (ittestä ei niin väliä juu) Vaikka on kyllä ittestäkin.  Ajattelin alkaa uskomaan itseeni, jos en nyt mestarikokkina niin ainakin tyydyttävänä ruuanlaittajana, joka pystyy tarjoamaan jotain erikoista:  tummaa leipä, karjalanpiirakoita ja kaikki muita "sotkuja" joita kokkailen ja joista ehkä joku muukin kuin minä itse voisi pitää.   Voisin vuokrata talon, jossa on iso keittiö ja pari-kolme huonetta vaimon ja pojankin olla ja elää. Siellä sitten voisin ideoida jonkinlaisen kotileipomon, kotikeittiön pääasiassa länsimaiselle asiakaskunnalle, myös suomalaisille.  Minulla on jo tarkempiakin suunnitelmia, ja jo muutama asiakaskin.  Tärkeintä on saada vaimo innostumaan eli tienaamaan enemmän kuin hän täällä pystyy ompeluksillaan ansaitsemaan.  Hän saisi tienata itse sen havittelemansa maapalasen ja sille jonkinlaisen talon.  




Ei sieltä ehkä niin rauhallisia ja kiireettömiuä kyläteitä löydy kuin täältä, vaan täytyisi totutella vilkkaapaan autoliikenteeseen.  Mutta toisaalta nyt koronakriisin takia on paljon asuntoja tarjolla eli ehkä on vuokraajan markkinat.  Myös käytettyjä huonekaluja ja keittiötarvikkeita saa nyt kun moni ruokapaikka on suelkenut ovensa. 




Sieltä pääsisi sitten käymään täällä nykyisessä paikassa viiden-kuuden tunnin bussimatkan tekemällä.  Suoria bussiyhteyksiä ei tietääkseni sieltä ole, mutta yhdellä vaihdolla selvinnee. 





KIlometrejä Vung Tauhun tulee noin kaksi ja puolisataa.  Matkantekoa hidastaa se, että täytyy ajaa Ho Chi Minh Cityn kautta eli siellä olisi bussin vaihto. 



Suoralla yöbussilla sinne ei pääse. Eikä täältä pääse oikein mihinkään. Saigoniin tuki on  makuupaikat bussissa, mutta se matka on liian lyhyt yöunille. 



Sen sijaan ihan toisella puolella maata tuli sellainen yömatka tehtyä. Papereitten käsittely vaati muutaman päivn odottelua Hanoissa, joten päätin hyödyntää sen ajan tutustumalla pohjoisen ehkä suosituimpaan turistikohteeseen, ylhällä vuorilla sijaitsevaan SaPa-nimisen kaupunkiin ja sitä ympröiviin vuoristoseutuihin.  Siellä asuu mm. Hmong-kansaa. Hmongit ovat yksi Vietnamin vähemmistökansoista.  Heitä asui jonkinv erran Pohjoisessa Australiassa ja heitä näki Carinsin hedelmä- ja vihannestorilla myymässä tuotteitaan. 


Sa Pa on ihan Vietnamin luoteiskulmassa lähellä Kiinan rajaa. Lähellä on isompi kaupunki Lao Cai, josta voisi ottaa junan Kiinan ja Venäjän kautta Suomeen saakka. Olen haaeillut sellaisesta atkasta, mutta sitä en tieäd, riittäisivätkö voimani enää moiseen. En ajaisi nopealla Sieprian-junalla vaan Venäjän puolella käyttäisin paikallisjunia, joissa matkustaisi enimmäkseen paikallisia. Voisin jutella ihmisten kanssa ja pysähdellä asemilla. Venäjälisessä Facebookissa eli vk-sivustolla voisin ilmoittaa reitistäni ja pyytää ihmisiä tulemaan tapaamaan minua asemille, joilla pysähdyn, auttamaan maoituksen ja vegaaniruuan suhteen. Ehkä vegaani- ja kasvissyöjien ryhmistä voisi löytyä tarpeeksi innokkaita moiseen.  Mutta miten voisin jättää poikani yksin niin moneksi kuukaudeksi?   Oikeasti, hän toki pärjäisi helpommin ilman minua kuin minä häntä.  No, sellainen matka jää haavekksi: totuetuu jos toteutuu. Jos ei, niin sittenphän ei. 




Ilmastoltaan Sapa on hyvin paljon DaLatin kaltainen. Nyt oli kuumin aika vuodesta, kesähelteet. Talvisaikaan siell voi tulla jopa lunta. Hirvitti ajatus siitä, sillä taloja ei ole rakennettu lainkaan pysymään lämpiminä kylmällä. 





Monentlaista kiehtovaa puurakentamista näkyi seudulla. 


Ja upeat vuoristomaisemat tietenkin hivelivät silmää. 




Vesipuhelvit ovat edelleenkin merkittävän työuuhdan asemessa. 



tiistai 30. kesäkuuta 2020

2020 Kesäkuu - Eristyksen voima!


  • Kesäkuun 2020 kuva-albumi Googlen kuvapalvelusta
  • Ääniblogi kesäkuulta 2020. Yotuube-videoksi tehtynä. Siinä on kuvana nettikamerakuvaa perheemme elämästä terassilla. 
  • Ääniblogin toinen osa  - tien päällä. 



Lapsi kasvaa. Poika on jo kahdeksan kuukautta vanha.   Hieman ennen sitä, heti kesäkuun alussa hän sai jälleen uuden kokemuksen: hän sai kirjoittaa Linuxin komentoriville. Asensin tietokoneen ulkoisen näyön osoittamaan sänkyyn  päin ja lisäksi näppäimistön.  Siitä voimme katsoa mm. lastenlauluja Youtube-videooilta.




Maitohampaita on sen verran jo puhjennut, että niitä voi käyttää. Porkkanasta toki ei vielä saa palasta irti. 


Ilmeitä ja eleitä on jo sen verran runassati, että ei tässä enää mitään pikkuvauvoja olla, sentään jo 8 kuukautta ikää. 











Tutustumme isäpapan munamankeliin ja sen hienouksiin, mm. uusiin sivulaukkuihin.  Mopon ja polkupyörän päällä olemiseen täytyy tietysti totuutautua ihan pienestä pitäen. 


Sivulaukkuihin mahtui niin paljon tavaraa, ettei reppua ja etukoria olisi tarvinnut lainkaan. Kävin n. 15 kilometrin päässä sijaitsevan kaupungin kahdessa suurmmassa kaupassa, länsimaistyylisissä valintamyymälöissä Vincom (Vinmart) ja Co-opmart. Ne ovat pienehkön suomalaisen S-marketin tai K-marketin tyylisiä   paitsi että enemän on vaatetta ja kodintarvikkeita. Täällä ne ovat enemmänkin varakkaamman väestön, ainakin keskiluokan kauppoja.  

Minä tuhlaan yhdellä ostosreissulla helpostikin tavallisen työläisen viikon tai kahden tulot. 

Kaupan ovella suihkutettiin käsidesiä ja mitatiin kuume sellaisella pikamittarilla, jolla vain osotiettiin otsaa puolen sekunnin ajan. 



Parhaat sivulaukut, mitä minulla on olllut. Hinta euroissa on noin 40 euroa.
  
xx


Pitkästä aikaa pyöräilin pitkän lenkin, liki 40 kilometriä helteessä.  Välillä menin harhaankin, koska olin jo unohtanut reitit. 



Jäätelöä olen alkanut tekemään itse ja syön sitä vähäsen joka päivä.  Ei tämä ole mitään raikasta sorbettia, vaan kermaisen täyteläistä herkkua, kuin suklaata. Vegaanista jääteöä tietenkin: pohjana kookosta ja kasvisrasvaa sekä runsaasti banaania, myös avokadoa silloin kun on sen sesonki touko-kesäkuussa ja sitä pursuaa joka paikasta. Netin kautta olen ostanut kaakaojauhetta, jossa on myös kaakaovoita. Ja sitten tietysti vähän sokeria, mutta ei niin paljon kuin paikalliset käyttävät. 


Tehosekoittimena minulla on alle 100 euroa vastaavalla dongimäärällä hankittu Vitamixin kopio. Aito Vitamix jäi Australiaan ja se taitaa olla ystäväni Darrenin käytössä edelleen. Tämä kopio on ihan riittävä minulle, melkein yhtä hyvä kuin se aitokin. 

Nyt kesäkuussa on ollut saatavissa tuoretta duriota (durian), haisevaa herkkua, hedelmää, joka on minun suosikkini. Valitettavasti se on liian raskasta elimistölle, perinteisen kiinalaisen lääkeopin mukaan kuumentaa liikaa elimistöä, minut se tekee kuumeiseksi, joten en voi syösä sitä sellaisenaan. Sen sijaan silllä maustettu jäätelö on hyvä korkvike sille makunautinnolle, eikä kuumeilua tai muita haittoja ilmene.  Teen siis tuota kookos-banaani-avokado-suklaa-vanilja-jääteöseosta ja lisään siihen hieman duriota. Näin siitä makuelämyksestä voi nauttia päivittäin, koska jäätelö säilyy jääkaapin pakastelokerossa pitkiäkin aikoja. 

Mikä kahlitsee kulkuripojan sydämen?  Kanis nainen?  No, nuorella miehellä ehkä joskus, ja vanhemmallakin varmasti, jos oikea sattuu kohdalle. Tietysti ikä alkaa painaa ja vanhuus lähestytä, ja sitten kun on riittävästi kokemustakin kulkemisesta, alkaa tuntumaan siltä että kaikki oleellinen on nähty. Ei tarvitse matkustaa kaikissa maailman maissa eikä edes sadassa havaitakseen ihan omin aistein sen, että kaikkialla on periaatteessa sitä samaa: ihmisiä ja heidän luomiaan kaupunkeja ja valtioita, kulttuureja, niin erilaisia, mutta silti myös niin samanlaisia. Ja sitten on tietysti luonto ja säätila, jotka vaihtelevat, mutta kaikessa on hyvät ja huonot puolensa.  Suomen ja Ukrainan sää ja ilmasto tekivät minut usein sairaaksi: tuli allergisia oierieta, yskää, nuhaa, huuliherpestä, ihon kuivumista, kantapäiden halkeilua. Ja joskus tuli Suomessa todella kylmä, myös kesällä. Täällä Vietnamissa ilmasto on välillä liian kuuma, ja sitä myöten todella väsyttävä. Mutta ehkä se on paras tilanne kuitenkin. Hienosääsöillä, ja rahalla, tilanteen saisi paremmaksi. 

Ilmasto osittain, osin sirot kauniit naiset, jotakin kulttuurissa,vaikka siinä on myös luotaan työntävät puolensa. Ja sitten on tietysti myös paikallinen hintataso: tässä maassa minä kuulun keskitulositen ylempään ryhmään. Suomessa hätyyttelisin köyhyysrajaa. 

Mutta se, mikä minua todella pitää paikallaan on rakkaus, rakkaus omaan lapseeni. Tuo suloinen hymy, kaikki eleet, äänteet ja kokemukset oman rakkaan lapseni kanssa. 

 


Kävelykärry Radical Design Wheelie, jonka sain 50-vuotispäivälahjaksi symboloi minulle sitä vapaan kulkurin elämää, jota vietin 2010-2016, pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta. Se pieni poikkeus oli epätovioinen parisuhdeyritelmä Malesiassa, ja ennen sitä vielä lyhyempi Indonesiassa.  Nyt olen asettunut paikoilleni, tai päättänyt niin, ja kävelykärry joutaa uuteen rooliin. Tein siitä lastenrattaat.Isot hyvät pyörät tekevät niistä kevyet työntää. Taäytyy vain vielä kehitellä tuota istuinosaa. Autoon tarkoitettu lasten turvaistuin sopisi siihen tarkoitukseen paremmin kuin tuo pehmustettu muovituoli.  Sellaisen olen jo tilannutkin nettikaupasta, joten ensi kuussa näemme tuloksen. 



Myös makuuhuoneemme, jossa myös Erik nukkuu ja leikkii aamuleikkinsä, olen sisustanut häntä varten katselu- ja koskettelukirjaksi ja virikehuoneeksi. Värivalojen, musiikin ja youtube-videoiden lisäksi Erik voi katsella tarrakuvia elämistä ja muusta, isoa lumiukkoa katossa, hän voi kosketella erilaisia esineitä, vääntää ja repiä.  

Vaimo ei oikein ymmärrä virityksiäni. Hänestä olisi parempi ostaa jotakin millä voisi ylpeillä naapureille tai sukulaisille.  Meildän katsantokantamme ovat niin erilaiset vähän joka asiassa. Olemme naimisssa, mutta meillä ei ole oikeastaan muuta yhteistä kuin lapsi. 

Minä halusin vegaanivaimon ja yritin kasvattaa sellaisen hänestä, mutta se ei onnistunut.  Lapsenkin olisin suonut olevan enimmäkseen vegaani, vähintäänkin lakto-ovo-kasvissyöjä, mutta sekään ei toteutunut.  Minulle tekee suorastaan fyysisesti pahaa haistaa, miten lapselleni on syötetty sitä haisevaa kalakastiketta, jota täällä kaikki syövät.  Vaimokin haisee sille usein. Alussa yritin sietää sitä, mutta nykyään en edes yritä. 

Tästäkin asiasta meillä on usein riitoja, ja niiden yhteydessä puhutaan erosta. Minä olen myös itsekseni miettinyt asiaa, ja haluaisin lähteä omille teilleni. 

En kuitenkaan haluaisia eroon lapsestani, en halua viikonloppuisäksi.  

Olen myös miettinyt sitä, eettä onko tämä kriisi vain heijastumaa kulkuripojan ajattelusta, siitä, että heti kun tulee vaikeaa, sanotaan hyvästit ja vaihdetaan maisemaa.  



Sitä en halua nyt tehdä, vaan  haluan oppia kohtaamaan ongelmat ja etsimään niihin positiivisen ratkaisun yhdessä muiden osapuolten kanssa. Siihen tarvitaan ystävien tukea, mutta silti se on kovin vaikeaa.   Positiivista suhtautumista, rakentavaa ajattelua, sitä olen toki yrittänyt vuosikaudet opetella. Yksi merkittävä opettaja ja esikuva siinä on brittiläinen, nykyään Australiassa vaikuttava buddhalainen munkki Ajahn Brahm, (Ajan Brahmavamoso), johon tutustuin Singaporessa ystäväni vaikutuksesta.  Kävin jopa paeri kertaa kuulemassa hänen puheitaan siellä ja sitten myöhemmin kerran Malesiassa.  Hänen Youtube-videonsa  ovat minunkin katselulistallani silloin tällöin, tai kuuntelu-.  Ei se niin kummallista asiaa ole, mutta se miten hän kertoo niistä ja mikä tunnelma hänestä välittyy: valtava positiivinen energia ja brittiläinen älykäs, välillä mustakin huumori, vetoavat minuun. 






Tilanteeni on vähän samanlainen kuin on tuo takapihan vegaaniparatiisi-projekti.  Olen valinnut paikaksi alueen, jota on erittäin vaikea saada hyvään kuntoon ainakaan omin voimin. Maa on pettävää ja se sortuu usein tulvavesien vaikutuksesta. Niin on käynyt aas nyt kun sadekausi on alkanut. Minun omat voimani ja resurssini eivät riitä tilanteen parantamiseen, mutta silti jatkan yrittämistä  - suomalaisella sisulla?

Ehkä ei kannattaisi yrittää liikaa, voisi antaa vähän periksi, löysätä vaatimuksia itseään kohtaan.  Antaa mennä (let it go), kuten Ajahn Brahm usein neuvoo. 

Ystävät, ihmiset joille puhua, erityisesti samanhenkiset, ovat kultaa.  Minulla on paljonkin Facebook-kavereita, tuttavia, ja sitten muutama samanhenkinen ystävä, myös vegaaneita, jotka ymmärtävät tilanteeni siltä kannalta, eli siltä, että eläminen lähellä eläintuotantoa, lihan ja kalan haussa, on henkisesti raskasta. 

Häävieras vuodelta 1985. Se liitto kestää edelleen. 

Sitten on kavereita, jotka ovat naimisissa aasialaisen kanssa ja jakvat kokemuksiaan. Monet varottava kullankaivajista eli naiaista, joiden pääsyy olla miehen kanssa on raha ja taloudellinen hyöty. Muutamat epäilevät, että minä joudun taloudellisesti hyväksikäytetyksi.  Tavallaan se onkin totta ja sen myönnän. En löytänyt Nancyn jälkeen sielunkmppania en suurta rakkautta. Niinpä päätin ottaa vain vaimon. Sehän ei ihmiskunnan historiassa eikä monissa nykyisissä kulttuureissa ole mitenkään outoa.  Sen sijaan tullainen "panetukseen perustuva" ei-rationaalinen, voimakkaisiin tunteisiin nojaava rakkaus, rakkausavioliitto, ovat aika uusi asia. Ja kun se rakkaus katoaa, sitten tulee ero. Ja useimmilla se katoaa. Toki ei kaikilla: vanha kaverini Kaitsu Oulusta juuri vietti 35-vuotishääpäiväänsä. 

Minä luulin, että Nancyn ja minun liitosta tuli sellainen.  Siinä ei ollut ensimmäiseen seitsemään vuoteen epäilyksiä eikä juuri alamäkiä, ja edelleenkin väitän, että ulkoiset seikat eli minun surkea työtilanteeni ja urakehtiykseni alamäki olivat eron syynä. 

Niin, aloin etsiä netistä ja maailmalta vaimoa. Päätin asettua Vietnamiin ja ottaa täältä sellaisen yksinkertaisen maalaistytön, joska kasvattaisin itselleni vegaanivaimon ja hyvän äidin lapselleni. 
Epäonnistuin kasvatustyössä. Ehkä olen liian salliva ja ymmärtäväinen enkä osaa konentaa. Vaimo ei otdellakaan ole täällä hellan ja nyrkin välissä enkä saa häntä jynssäämään hammasharjalla kylpyhuoneen laattojen saumoja, kuten olen kuullut suomalaislta aasialaisten vaimojen osaan kuuluvan. 

Vaikea minun on tuossa suhteessa muuttua enkä haluakaa alkaa tuon stereotypian vahvistajaksi, mutta jonkin verran olisi syytä jämäköityä eli vahvemmin tuoda esille tunteitani, ajatksiani ja toiveitani. 

Taloudellinen "hyväksikäyttö" eli se, että elätän vaimoani ja vähän muutakin perhettä, jopa sukua, kuuluu asiaan, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Osaan pitää käytetyt summat kohtuudessa, rinnastan ne yleensä siihen,, mitä itse käytin kulkurielämäni aikana matkusteluun ja halvoissa hostelleissa elämiseen sekä edullisimmissa tai keskihintaisissa kasvisravintoloissa syömiseen.  Nyt saan tuolle rahalle parempaa vastinetta: saan kokata itse melkein omassa keittiössä ja tulos on parempaa kuin mitä saisin ravintoloista. 





Kesäkuun 19. päivä umeputuin oikeuteni olla maassa. Sen sijasta että olisin käynyt uusimassa oleskeluleiman vaikkapa käymällä Thaimaassa tai Taiwanissa, nyt piti käydä vain Saigonissa. Siitä asiasta kerron tuossa vähän myöhemmin. 
 
Olin jo järjestänyt facebookissa Vietnamin suomalaisten ryhmässä Juhannustapahtuman Vung Tau-nimiseen kaupunkiin n. sadan kilometrin päähän Saigonista.   Nyt oli siis kaksi syytä lähteä matkaan, ja ennen matkaa, kuten tuossa ensimmäisessä äänitteessä yllä kuuluu, tuntui myös,e ttä on sisäinen tarve päästä tuulettumaan. 

Niinpä sitten tuona perjantaina 19.6. otin bussin Saigoniin ja siellä kävin hoitamassa ton oleskeluasian lopppun ja illalla tapasin muutamia ystäviä baarissa, joss aoli myös elävää musiikkia. 


Niistä Saigonin herättämistä tunnelmista kertoilen tuossa jälkimmäisessä videossa. 


 Lauantaina sitten otin katamaraanialuksen, joka matkasi jokea pitkin merta kohti merenrantakaupunki Vung Tauhun. 




Matka on noin sata kilometriä pitkin jokea. Se taittui umpinaisessa laivassa, jossa ei saanut mennä kannelle ihailemaan maisemia. Kotimme on tuolla vasemmassa reunassa Mekong-jokea seuraten. n. 13 kilometriä toiseen suuntaan.   Kuvassa näkyy myös sen hotellin nimi, jossa yövyin Saigonissa: hiljainen ikkunaton huone, n. 10 eurolla yö.  Ja sitten se pizzapaikka, jossa ensimmäisenä söin Vung Taussa. 



Asukasluvultaan Vung Tau on hieman Helsinkiä pienempi.   Kaupungissa asuu paljon ulkomaalaisia. Aiemmin he olivat kaupungin alueen öljyteollisuuden palveluksessa, mutta nyt entistä enemmän eläkläisiä mm. Australiasta. 





Olen aiemmilla reissuillani, mm. äänestymatkalla Saigoniin ja suomalaisten juhlissa tutustunut siellä asuviin ikäisiini tai himean nuorempiin eläkeukkoihin.  Nyt sitten heidän, heidän puolisoittensa ja muutaman Saigonista tulleen jo entuudestaan tutun kanssa meillä oli juhannuksen saunailta.  

Eihän se oikeasti tätä ollut. Tyhjällä pullolla päätin demonstroida suomalaista juhannusta. No, olihan se pullo alukuillasta täysi kun sen joku tänne toi, mutta rymsteeraamista ei se meidän juhla ollut. Pääosassa oli sauna, ja muille paitsi minulle, grilliruuat sekä savustetut lihat ja kalat. 


Juteeleua uusien ja vanhojen tuttujen kanssa, sosiaalista kanssakäymistä, sitä se oli ilta parhaimmillaan. 
Parin suomalaisukon rouvan kanssa oli mukava jutella englanniksi ja itse ukkojen kannssa suomeksi. Yhtään suomalaista naista ei meillä porukassa ollut. 

Nyt oli todella mieltä lämmittävää ja rentouttavaa puhua suomea suomalaisten kanssa.  Niin mukavaa, että ihan hyvin kestin sen grillauksen ja savustuksen tuokstut. 

 
Saunaa ja sen kiuasta on kuvattuna tuossa jälkimmäisessä videossa. Oli todella hyvä masssiivinen kivikiuas, ja siitä irtosi lempeän pehmeä löyly, joka lämmitti ihan luissa saakka. 
 



Ainahan tämä kotiolot voittaa, ajattelin usein kävellessäni siistejä, enimmäkseen hajuttomia katuja. Kotona Mekongilla me elämme haisevassa paskakasassa. Onko se todella sitä elämää, mitä haluan? Entäpä jos tulisin elämän siistissä kaupunkiasunnossa?   Vaimo ei siihen suostuisi, mutta minä tulisinkin ihan mielelläni yksi elle ... ellei minulla olisi lasta, jonka lähellä haluan olla.  

 

Ja hänen lähellään tahdon olla, vaikka siitä itse kärsinkin. Kuitenkin samalla yritän löytää ratkaisua pulimiin.   Hänen läellään olemista rajoittavat täällä lämpötila: etutereassilla, jossa hän viettää aikaa perheen kanssa, on liian kuuma. Olen ostanut sinne lasten kahluualtaita kaksikin kappaletta, mutta niitä ei saa käyttää, koska vaimon mielestä poika sairastuu, jos hän ui. 


Eli unelma elämästä palmujen alla uima-altaan äärellä  viileitä juomia siemaillen samalla kun lapsi pullikoi altaassa ei ole ihan taoteutunut.  Ei ole toetutunut, koska mulla ei oo rahaa ... Miten pääsisi sitä lähemmäksi niillä resursseilla, mitä minulla nyt on? 



Vun taussa voisi puhua myös venäjää.  Siellä on jonkinsuuruinen venäjänkielinen väestönosuus, mm. venäläisä ravintoloita.  Voisi sieltä löytyä ukrainalaisiakin.  Minun mielenterveydelleni voisi venäjän puhuminen olla terveellisempää kuin mitä ajattelen. On vain Putinin ja muiden "stalinistien" ansiota, etten oikein pidä siitä kielestä enää.   Minulle osoitettiin kuitenkin kauppa, jossa puhutaan venäjää, ja josta voi ostaa isokokoisia vaatteita. Minä ostin ja vähän myös puhuin. 

 


Vun Taussa on myös vuoria, tai aiankin isoja kukkuloita, joille voi myös tehdä kävelyretkiä. Sellainen on minusta varsin houkuttelevaa. 

 

Tempe (tempeh indionsialaisittain)  on yksi ruuista, joita haluaisian ostaa tai tehdä itse.  Sitä ei ole myynnissä täällä, joten itse tekeminen on ainoa vaihtoehto. Kerran yritin, mutta tuloksena oli kasa mädäntyneitä soijapapuja. Nyt valmistauduin paremmin ja tilasin netistä ainekset haudutuslaatikkoon, jossa pystyn ylläpitämään tasaisen 32 asteen lämpötilan, jonka sen valmistus vaatii. Aloitusjauhe eli  Rhizopus oligosporus -sieniviljelmä oli joskus myynnissä lazada-nettikaupssa myynnissä. Ostin sen samoin kuin japanilaisen naton aloituspakkauksen. 


Tempe onnistui oikein hyvin.  Olen itsestäni suorastaan ylpeä! 




Nautin sitä itse tekemäni hapanvihannessalaatin kanssa.  En voi kutsua tekemääni hapankaaliksi enkä kimchiksi, koska se ei ole puhtaasti kumpaakaan. Eikä se ol myöskään täysin luonnollisesti hapatettu vaan olen käyttänyt apuna omenaviinietikkaan. Mutta erittäin hyvää einestä, josta vatsakin tykkää. 



Erikillä ei vielä ole omaa sänkyä. Sellaisen voisi hankkia, kunnon pinnasängyn, jossa voisi myös leikkiä. 


Minä saan illalla unen päästä kiinni helpolla. Silti kärsin unettomuudesta. Unettomuuteni on ollut aina sitä laatua, että herään liian aikaisin: jokin ajatus tekemättömästä työstä tai kivasta tekemisestä ajaa minut liikkeelle aamuyöstä, usein 4 - 6 tunnin unten jälkeen. Joskus se on sitä, että herään kuselle ja sitten päätän vilkaista puhelimesta kelloa, sitten katson myös viestit ja huomaamatta onkin kello kolme tai neljä ja aika lähteä viemään koiraa lenkille. 

Vung Taun reissulla suomalainen kaverini antoi tilanteeseen neuvon; ota antihistamiineja, ne ovat turvallinen unilääke, ne vanhan tyyppiset, joiden sivuvaikutuksena on väsymys. Niin aloin tekemään, ja nyt nukun ainakin kauemmin kuin aiemmin, jopa 9 - 10 tuntia vuorokaudessa, myös jopa kahdet päiväunet.  Masennustahan tuo uupumuksen tunne on ollut. Ei kovin vakavaa, mutta lievää. Toki sitä voisi unettomuus pahentaa.  Toivotaan,e ttä tilanne helpottuu nyt kun voin taas matkustella enemmän. 

Add caption


Koronakriisin sivutuotteena hain pysyvää oleskelulupaa suunniteltua aikaisemmin. Vielä viime joulkuussa hain vain viisumivapautta, joka pitää käydä rajalla uusimassa aina puolen vuoden välein. Nyt kun koronan takia rajat ovat kiinni tai karanteenin takana, oli helpompaa hakea oleskelulupaa, joka ei edellytä rajalla käyntiä kahdesti vuodessa.  Kortti on voimassa niin kauan kuin nykyinen passikin eli minun tapauksessani kaksi vuotta. Sen hankinta maksoi n. 330 euroa. Puolen vouden leiman korvaava poikkuslupa olisi maksanut melkein saman. 

Nyt siis voin matkustella enemmän Vietnamin sisällä kun ei tarvtise murehtia siitä rajalla käymisestä kolmen eikä edes kuuden kuukauden välein. 




Madeleine Mccann katosi Portugalissa vanhempiensa huomasta vuonna 2007.  Tapaus oli yli 10 vuotta selvittämättä, kunnes siihen on nyt saatu selvyys. Tyttö on kuollut. Sitä ei ole kerrottu milloin ja miten, mutta tarpeeksi järkyttävä uutinen silti.  Tuskin olen ainoa tässä maailmassa, joka on vuodattanut kyyneliä ajatellessaan tuon pikkutytön julmaa kohtelua ja mahdollisia kärsimyksiä ihmishirviön käsissä.  Olihan Suomessakin vastaava tapaus joskus 1980/uvun lopulla, ja silloinkn mediassa n'ytettiin kadonneiden pikkutyttöjen kuvat.  Siinä tapauksessa syyllinen jäi kiinni ja hänen syyllisyydestään saatiin vanhva näyttö niin, että hän eli lopun elämäänsä lukkojen takana, ensin vankilassa ja sitten hoitolaitoksessa. 

Jammu Siltavuoren haastattelu nähtiin TV:ssä joskus 1990-luvulla. Ei ollut mitään kaunista kerrottavaa, vaikka toimittajan mukaan pahimmat kohdat oli leikattu pois. Se asia tuli mieleeni lukiessani eli kuunnellesani, vasta nyt ensimmäistä kertaa, Vladimir Nabokovin teoksen Lolita. Siinä venäläistyylisen kertojan pohdinnat toivat mieleen tuon haastattelun: paha ja turmeltunut pikkutyttö houkuttelee heikon miehen julmuuksiin.   Nabokovin kirjaan minut sai tarttumaan kaksi ruotsalaisen Kicki Sehlstedt-nimisen kirjailijan teosta, joka käsittelee nykypäivän lolitoja moneltakin kantilta: alkaen ihan japanilaisesta alakulttuurista päätyen teineihin, jotka taskurahaa saadakseen vilauttelevat nettikameroissa.  Ja toinen teos Koskematon käsittelee tyttöjen roolia esikuvina instagramissa ja muissa somekulttuureissa sekä siihen liittyvää hyväksikäyttöä. 

Ei ole tyttönä oleminen helppoa sekään. Mutta silti vanha haaveeni olla tytön isä elää yhä. Teinitytön isällä, ja nuoren aikuistuvan naisen, on tietysti sitten ihan omat murheensa. Joskus ne kärjistyvät siihen, että pitää jahdata halikko kädessä sulhaskandindaatteja.  Minulla tuskin tulee eteen sellaista elämänvaihetta. Tosin kyllä se teoreettisesti ajatellen olisi vielä mahdollista. 

Jallu Junnilainen, mm. Oulussa vaikuttanut muusikko, jonka tunsin 1980-luvulla, menehtyi toukokuussa 2020.  Nyt löysin muutaman kuvan hänestä eräältä Facebook-sivulta. Kopioin kuva tähän luvatta, koska en musita miltä sivulta ne löysin. Jallun muisto varamsti elää vahvana niiden keskuudessa, joiden kanssa hän teki töitä ja jotka tunsivat hänet paremmin. 


Heinäkuu 2020. Mitä on odotettavissa? 

On odotettavissa matka  pohjoiseen. Käyn vahvistututtamassa avioliiton ja tekemässä Erikistä Suomen kansalaisen Suomen suurlähetystössä Hanoissa.  Venytän reissua vähän yli välttämättömän, koska sinne saakka kerran ollaan menossa ja minä tunnen edelleenkin olevani tuulettumisen tarpeessa. 





Matka on pitkä:  ensin bussilla Saigoniin, sieltä sitten kolmatta tuntia lentäen Hanoihin. Lauantaina 4.7. pitäisi olla sitten perillä.