tiistai 30. kesäkuuta 2020

2020 Kesäkuu - Eristyksen voima!


  • Kesäkuun 2020 kuva-albumi Googlen kuvapalvelusta
  • Ääniblogi kesäkuulta 2020. Yotuube-videoksi tehtynä. Siinä on kuvana nettikamerakuvaa perheemme elämästä terassilla. 
  • Ääniblogin toinen osa  - tien päällä. 



Lapsi kasvaa. Poika on jo kahdeksan kuukautta vanha.   Hieman ennen sitä, heti kesäkuun alussa hän sai jälleen uuden kokemuksen: hän sai kirjoittaa Linuxin komentoriville. Asensin tietokoneen ulkoisen näyön osoittamaan sänkyyn  päin ja lisäksi näppäimistön.  Siitä voimme katsoa mm. lastenlauluja Youtube-videooilta.




Maitohampaita on sen verran jo puhjennut, että niitä voi käyttää. Porkkanasta toki ei vielä saa palasta irti. 


Ilmeitä ja eleitä on jo sen verran runassati, että ei tässä enää mitään pikkuvauvoja olla, sentään jo 8 kuukautta ikää. 











Tutustumme isäpapan munamankeliin ja sen hienouksiin, mm. uusiin sivulaukkuihin.  Mopon ja polkupyörän päällä olemiseen täytyy tietysti totuutautua ihan pienestä pitäen. 


Sivulaukkuihin mahtui niin paljon tavaraa, ettei reppua ja etukoria olisi tarvinnut lainkaan. Kävin n. 15 kilometrin päässä sijaitsevan kaupungin kahdessa suurmmassa kaupassa, länsimaistyylisissä valintamyymälöissä Vincom (Vinmart) ja Co-opmart. Ne ovat pienehkön suomalaisen S-marketin tai K-marketin tyylisiä   paitsi että enemän on vaatetta ja kodintarvikkeita. Täällä ne ovat enemmänkin varakkaamman väestön, ainakin keskiluokan kauppoja.  

Minä tuhlaan yhdellä ostosreissulla helpostikin tavallisen työläisen viikon tai kahden tulot. 

Kaupan ovella suihkutettiin käsidesiä ja mitatiin kuume sellaisella pikamittarilla, jolla vain osotiettiin otsaa puolen sekunnin ajan. 



Parhaat sivulaukut, mitä minulla on olllut. Hinta euroissa on noin 40 euroa.
  
xx


Pitkästä aikaa pyöräilin pitkän lenkin, liki 40 kilometriä helteessä.  Välillä menin harhaankin, koska olin jo unohtanut reitit. 



Jäätelöä olen alkanut tekemään itse ja syön sitä vähäsen joka päivä.  Ei tämä ole mitään raikasta sorbettia, vaan kermaisen täyteläistä herkkua, kuin suklaata. Vegaanista jääteöä tietenkin: pohjana kookosta ja kasvisrasvaa sekä runsaasti banaania, myös avokadoa silloin kun on sen sesonki touko-kesäkuussa ja sitä pursuaa joka paikasta. Netin kautta olen ostanut kaakaojauhetta, jossa on myös kaakaovoita. Ja sitten tietysti vähän sokeria, mutta ei niin paljon kuin paikalliset käyttävät. 


Tehosekoittimena minulla on alle 100 euroa vastaavalla dongimäärällä hankittu Vitamixin kopio. Aito Vitamix jäi Australiaan ja se taitaa olla ystäväni Darrenin käytössä edelleen. Tämä kopio on ihan riittävä minulle, melkein yhtä hyvä kuin se aitokin. 

Nyt kesäkuussa on ollut saatavissa tuoretta duriota (durian), haisevaa herkkua, hedelmää, joka on minun suosikkini. Valitettavasti se on liian raskasta elimistölle, perinteisen kiinalaisen lääkeopin mukaan kuumentaa liikaa elimistöä, minut se tekee kuumeiseksi, joten en voi syösä sitä sellaisenaan. Sen sijaan silllä maustettu jäätelö on hyvä korkvike sille makunautinnolle, eikä kuumeilua tai muita haittoja ilmene.  Teen siis tuota kookos-banaani-avokado-suklaa-vanilja-jääteöseosta ja lisään siihen hieman duriota. Näin siitä makuelämyksestä voi nauttia päivittäin, koska jäätelö säilyy jääkaapin pakastelokerossa pitkiäkin aikoja. 

Mikä kahlitsee kulkuripojan sydämen?  Kanis nainen?  No, nuorella miehellä ehkä joskus, ja vanhemmallakin varmasti, jos oikea sattuu kohdalle. Tietysti ikä alkaa painaa ja vanhuus lähestytä, ja sitten kun on riittävästi kokemustakin kulkemisesta, alkaa tuntumaan siltä että kaikki oleellinen on nähty. Ei tarvitse matkustaa kaikissa maailman maissa eikä edes sadassa havaitakseen ihan omin aistein sen, että kaikkialla on periaatteessa sitä samaa: ihmisiä ja heidän luomiaan kaupunkeja ja valtioita, kulttuureja, niin erilaisia, mutta silti myös niin samanlaisia. Ja sitten on tietysti luonto ja säätila, jotka vaihtelevat, mutta kaikessa on hyvät ja huonot puolensa.  Suomen ja Ukrainan sää ja ilmasto tekivät minut usein sairaaksi: tuli allergisia oierieta, yskää, nuhaa, huuliherpestä, ihon kuivumista, kantapäiden halkeilua. Ja joskus tuli Suomessa todella kylmä, myös kesällä. Täällä Vietnamissa ilmasto on välillä liian kuuma, ja sitä myöten todella väsyttävä. Mutta ehkä se on paras tilanne kuitenkin. Hienosääsöillä, ja rahalla, tilanteen saisi paremmaksi. 

Ilmasto osittain, osin sirot kauniit naiset, jotakin kulttuurissa,vaikka siinä on myös luotaan työntävät puolensa. Ja sitten on tietysti myös paikallinen hintataso: tässä maassa minä kuulun keskitulositen ylempään ryhmään. Suomessa hätyyttelisin köyhyysrajaa. 

Mutta se, mikä minua todella pitää paikallaan on rakkaus, rakkaus omaan lapseeni. Tuo suloinen hymy, kaikki eleet, äänteet ja kokemukset oman rakkaan lapseni kanssa. 

 


Kävelykärry Radical Design Wheelie, jonka sain 50-vuotispäivälahjaksi symboloi minulle sitä vapaan kulkurin elämää, jota vietin 2010-2016, pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta. Se pieni poikkeus oli epätovioinen parisuhdeyritelmä Malesiassa, ja ennen sitä vielä lyhyempi Indonesiassa.  Nyt olen asettunut paikoilleni, tai päättänyt niin, ja kävelykärry joutaa uuteen rooliin. Tein siitä lastenrattaat.Isot hyvät pyörät tekevät niistä kevyet työntää. Taäytyy vain vielä kehitellä tuota istuinosaa. Autoon tarkoitettu lasten turvaistuin sopisi siihen tarkoitukseen paremmin kuin tuo pehmustettu muovituoli.  Sellaisen olen jo tilannutkin nettikaupasta, joten ensi kuussa näemme tuloksen. 



Myös makuuhuoneemme, jossa myös Erik nukkuu ja leikkii aamuleikkinsä, olen sisustanut häntä varten katselu- ja koskettelukirjaksi ja virikehuoneeksi. Värivalojen, musiikin ja youtube-videoiden lisäksi Erik voi katsella tarrakuvia elämistä ja muusta, isoa lumiukkoa katossa, hän voi kosketella erilaisia esineitä, vääntää ja repiä.  

Vaimo ei oikein ymmärrä virityksiäni. Hänestä olisi parempi ostaa jotakin millä voisi ylpeillä naapureille tai sukulaisille.  Meildän katsantokantamme ovat niin erilaiset vähän joka asiassa. Olemme naimisssa, mutta meillä ei ole oikeastaan muuta yhteistä kuin lapsi. 

Minä halusin vegaanivaimon ja yritin kasvattaa sellaisen hänestä, mutta se ei onnistunut.  Lapsenkin olisin suonut olevan enimmäkseen vegaani, vähintäänkin lakto-ovo-kasvissyöjä, mutta sekään ei toteutunut.  Minulle tekee suorastaan fyysisesti pahaa haistaa, miten lapselleni on syötetty sitä haisevaa kalakastiketta, jota täällä kaikki syövät.  Vaimokin haisee sille usein. Alussa yritin sietää sitä, mutta nykyään en edes yritä. 

Tästäkin asiasta meillä on usein riitoja, ja niiden yhteydessä puhutaan erosta. Minä olen myös itsekseni miettinyt asiaa, ja haluaisin lähteä omille teilleni. 

En kuitenkaan haluaisia eroon lapsestani, en halua viikonloppuisäksi.  

Olen myös miettinyt sitä, eettä onko tämä kriisi vain heijastumaa kulkuripojan ajattelusta, siitä, että heti kun tulee vaikeaa, sanotaan hyvästit ja vaihdetaan maisemaa.  



Sitä en halua nyt tehdä, vaan  haluan oppia kohtaamaan ongelmat ja etsimään niihin positiivisen ratkaisun yhdessä muiden osapuolten kanssa. Siihen tarvitaan ystävien tukea, mutta silti se on kovin vaikeaa.   Positiivista suhtautumista, rakentavaa ajattelua, sitä olen toki yrittänyt vuosikaudet opetella. Yksi merkittävä opettaja ja esikuva siinä on brittiläinen, nykyään Australiassa vaikuttava buddhalainen munkki Ajahn Brahm, (Ajan Brahmavamoso), johon tutustuin Singaporessa ystäväni vaikutuksesta.  Kävin jopa paeri kertaa kuulemassa hänen puheitaan siellä ja sitten myöhemmin kerran Malesiassa.  Hänen Youtube-videonsa  ovat minunkin katselulistallani silloin tällöin, tai kuuntelu-.  Ei se niin kummallista asiaa ole, mutta se miten hän kertoo niistä ja mikä tunnelma hänestä välittyy: valtava positiivinen energia ja brittiläinen älykäs, välillä mustakin huumori, vetoavat minuun. 






Tilanteeni on vähän samanlainen kuin on tuo takapihan vegaaniparatiisi-projekti.  Olen valinnut paikaksi alueen, jota on erittäin vaikea saada hyvään kuntoon ainakaan omin voimin. Maa on pettävää ja se sortuu usein tulvavesien vaikutuksesta. Niin on käynyt aas nyt kun sadekausi on alkanut. Minun omat voimani ja resurssini eivät riitä tilanteen parantamiseen, mutta silti jatkan yrittämistä  - suomalaisella sisulla?

Ehkä ei kannattaisi yrittää liikaa, voisi antaa vähän periksi, löysätä vaatimuksia itseään kohtaan.  Antaa mennä (let it go), kuten Ajahn Brahm usein neuvoo. 

Ystävät, ihmiset joille puhua, erityisesti samanhenkiset, ovat kultaa.  Minulla on paljonkin Facebook-kavereita, tuttavia, ja sitten muutama samanhenkinen ystävä, myös vegaaneita, jotka ymmärtävät tilanteeni siltä kannalta, eli siltä, että eläminen lähellä eläintuotantoa, lihan ja kalan haussa, on henkisesti raskasta. 

Häävieras vuodelta 1985. Se liitto kestää edelleen. 

Sitten on kavereita, jotka ovat naimisissa aasialaisen kanssa ja jakvat kokemuksiaan. Monet varottava kullankaivajista eli naiaista, joiden pääsyy olla miehen kanssa on raha ja taloudellinen hyöty. Muutamat epäilevät, että minä joudun taloudellisesti hyväksikäytetyksi.  Tavallaan se onkin totta ja sen myönnän. En löytänyt Nancyn jälkeen sielunkmppania en suurta rakkautta. Niinpä päätin ottaa vain vaimon. Sehän ei ihmiskunnan historiassa eikä monissa nykyisissä kulttuureissa ole mitenkään outoa.  Sen sijaan tullainen "panetukseen perustuva" ei-rationaalinen, voimakkaisiin tunteisiin nojaava rakkaus, rakkausavioliitto, ovat aika uusi asia. Ja kun se rakkaus katoaa, sitten tulee ero. Ja useimmilla se katoaa. Toki ei kaikilla: vanha kaverini Kaitsu Oulusta juuri vietti 35-vuotishääpäiväänsä. 

Minä luulin, että Nancyn ja minun liitosta tuli sellainen.  Siinä ei ollut ensimmäiseen seitsemään vuoteen epäilyksiä eikä juuri alamäkiä, ja edelleenkin väitän, että ulkoiset seikat eli minun surkea työtilanteeni ja urakehtiykseni alamäki olivat eron syynä. 

Niin, aloin etsiä netistä ja maailmalta vaimoa. Päätin asettua Vietnamiin ja ottaa täältä sellaisen yksinkertaisen maalaistytön, joska kasvattaisin itselleni vegaanivaimon ja hyvän äidin lapselleni. 
Epäonnistuin kasvatustyössä. Ehkä olen liian salliva ja ymmärtäväinen enkä osaa konentaa. Vaimo ei otdellakaan ole täällä hellan ja nyrkin välissä enkä saa häntä jynssäämään hammasharjalla kylpyhuoneen laattojen saumoja, kuten olen kuullut suomalaislta aasialaisten vaimojen osaan kuuluvan. 

Vaikea minun on tuossa suhteessa muuttua enkä haluakaa alkaa tuon stereotypian vahvistajaksi, mutta jonkin verran olisi syytä jämäköityä eli vahvemmin tuoda esille tunteitani, ajatksiani ja toiveitani. 

Taloudellinen "hyväksikäyttö" eli se, että elätän vaimoani ja vähän muutakin perhettä, jopa sukua, kuuluu asiaan, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Osaan pitää käytetyt summat kohtuudessa, rinnastan ne yleensä siihen,, mitä itse käytin kulkurielämäni aikana matkusteluun ja halvoissa hostelleissa elämiseen sekä edullisimmissa tai keskihintaisissa kasvisravintoloissa syömiseen.  Nyt saan tuolle rahalle parempaa vastinetta: saan kokata itse melkein omassa keittiössä ja tulos on parempaa kuin mitä saisin ravintoloista. 





Kesäkuun 19. päivä umeputuin oikeuteni olla maassa. Sen sijasta että olisin käynyt uusimassa oleskeluleiman vaikkapa käymällä Thaimaassa tai Taiwanissa, nyt piti käydä vain Saigonissa. Siitä asiasta kerron tuossa vähän myöhemmin. 
 
Olin jo järjestänyt facebookissa Vietnamin suomalaisten ryhmässä Juhannustapahtuman Vung Tau-nimiseen kaupunkiin n. sadan kilometrin päähän Saigonista.   Nyt oli siis kaksi syytä lähteä matkaan, ja ennen matkaa, kuten tuossa ensimmäisessä äänitteessä yllä kuuluu, tuntui myös,e ttä on sisäinen tarve päästä tuulettumaan. 

Niinpä sitten tuona perjantaina 19.6. otin bussin Saigoniin ja siellä kävin hoitamassa ton oleskeluasian lopppun ja illalla tapasin muutamia ystäviä baarissa, joss aoli myös elävää musiikkia. 


Niistä Saigonin herättämistä tunnelmista kertoilen tuossa jälkimmäisessä videossa. 


 Lauantaina sitten otin katamaraanialuksen, joka matkasi jokea pitkin merta kohti merenrantakaupunki Vung Tauhun. 




Matka on noin sata kilometriä pitkin jokea. Se taittui umpinaisessa laivassa, jossa ei saanut mennä kannelle ihailemaan maisemia. Kotimme on tuolla vasemmassa reunassa Mekong-jokea seuraten. n. 13 kilometriä toiseen suuntaan.   Kuvassa näkyy myös sen hotellin nimi, jossa yövyin Saigonissa: hiljainen ikkunaton huone, n. 10 eurolla yö.  Ja sitten se pizzapaikka, jossa ensimmäisenä söin Vung Taussa. 



Asukasluvultaan Vung Tau on hieman Helsinkiä pienempi.   Kaupungissa asuu paljon ulkomaalaisia. Aiemmin he olivat kaupungin alueen öljyteollisuuden palveluksessa, mutta nyt entistä enemmän eläkläisiä mm. Australiasta. 





Olen aiemmilla reissuillani, mm. äänestymatkalla Saigoniin ja suomalaisten juhlissa tutustunut siellä asuviin ikäisiini tai himean nuorempiin eläkeukkoihin.  Nyt sitten heidän, heidän puolisoittensa ja muutaman Saigonista tulleen jo entuudestaan tutun kanssa meillä oli juhannuksen saunailta.  

Eihän se oikeasti tätä ollut. Tyhjällä pullolla päätin demonstroida suomalaista juhannusta. No, olihan se pullo alukuillasta täysi kun sen joku tänne toi, mutta rymsteeraamista ei se meidän juhla ollut. Pääosassa oli sauna, ja muille paitsi minulle, grilliruuat sekä savustetut lihat ja kalat. 


Juteeleua uusien ja vanhojen tuttujen kanssa, sosiaalista kanssakäymistä, sitä se oli ilta parhaimmillaan. 
Parin suomalaisukon rouvan kanssa oli mukava jutella englanniksi ja itse ukkojen kannssa suomeksi. Yhtään suomalaista naista ei meillä porukassa ollut. 

Nyt oli todella mieltä lämmittävää ja rentouttavaa puhua suomea suomalaisten kanssa.  Niin mukavaa, että ihan hyvin kestin sen grillauksen ja savustuksen tuokstut. 

 
Saunaa ja sen kiuasta on kuvattuna tuossa jälkimmäisessä videossa. Oli todella hyvä masssiivinen kivikiuas, ja siitä irtosi lempeän pehmeä löyly, joka lämmitti ihan luissa saakka. 
 



Ainahan tämä kotiolot voittaa, ajattelin usein kävellessäni siistejä, enimmäkseen hajuttomia katuja. Kotona Mekongilla me elämme haisevassa paskakasassa. Onko se todella sitä elämää, mitä haluan? Entäpä jos tulisin elämän siistissä kaupunkiasunnossa?   Vaimo ei siihen suostuisi, mutta minä tulisinkin ihan mielelläni yksi elle ... ellei minulla olisi lasta, jonka lähellä haluan olla.  

 

Ja hänen lähellään tahdon olla, vaikka siitä itse kärsinkin. Kuitenkin samalla yritän löytää ratkaisua pulimiin.   Hänen läellään olemista rajoittavat täällä lämpötila: etutereassilla, jossa hän viettää aikaa perheen kanssa, on liian kuuma. Olen ostanut sinne lasten kahluualtaita kaksikin kappaletta, mutta niitä ei saa käyttää, koska vaimon mielestä poika sairastuu, jos hän ui. 


Eli unelma elämästä palmujen alla uima-altaan äärellä  viileitä juomia siemaillen samalla kun lapsi pullikoi altaassa ei ole ihan taoteutunut.  Ei ole toetutunut, koska mulla ei oo rahaa ... Miten pääsisi sitä lähemmäksi niillä resursseilla, mitä minulla nyt on? 



Vun taussa voisi puhua myös venäjää.  Siellä on jonkinsuuruinen venäjänkielinen väestönosuus, mm. venäläisä ravintoloita.  Voisi sieltä löytyä ukrainalaisiakin.  Minun mielenterveydelleni voisi venäjän puhuminen olla terveellisempää kuin mitä ajattelen. On vain Putinin ja muiden "stalinistien" ansiota, etten oikein pidä siitä kielestä enää.   Minulle osoitettiin kuitenkin kauppa, jossa puhutaan venäjää, ja josta voi ostaa isokokoisia vaatteita. Minä ostin ja vähän myös puhuin. 

 


Vun Taussa on myös vuoria, tai aiankin isoja kukkuloita, joille voi myös tehdä kävelyretkiä. Sellainen on minusta varsin houkuttelevaa. 

 

Tempe (tempeh indionsialaisittain)  on yksi ruuista, joita haluaisian ostaa tai tehdä itse.  Sitä ei ole myynnissä täällä, joten itse tekeminen on ainoa vaihtoehto. Kerran yritin, mutta tuloksena oli kasa mädäntyneitä soijapapuja. Nyt valmistauduin paremmin ja tilasin netistä ainekset haudutuslaatikkoon, jossa pystyn ylläpitämään tasaisen 32 asteen lämpötilan, jonka sen valmistus vaatii. Aloitusjauhe eli  Rhizopus oligosporus -sieniviljelmä oli joskus myynnissä lazada-nettikaupssa myynnissä. Ostin sen samoin kuin japanilaisen naton aloituspakkauksen. 


Tempe onnistui oikein hyvin.  Olen itsestäni suorastaan ylpeä! 




Nautin sitä itse tekemäni hapanvihannessalaatin kanssa.  En voi kutsua tekemääni hapankaaliksi enkä kimchiksi, koska se ei ole puhtaasti kumpaakaan. Eikä se ol myöskään täysin luonnollisesti hapatettu vaan olen käyttänyt apuna omenaviinietikkaan. Mutta erittäin hyvää einestä, josta vatsakin tykkää. 



Erikillä ei vielä ole omaa sänkyä. Sellaisen voisi hankkia, kunnon pinnasängyn, jossa voisi myös leikkiä. 


Minä saan illalla unen päästä kiinni helpolla. Silti kärsin unettomuudesta. Unettomuuteni on ollut aina sitä laatua, että herään liian aikaisin: jokin ajatus tekemättömästä työstä tai kivasta tekemisestä ajaa minut liikkeelle aamuyöstä, usein 4 - 6 tunnin unten jälkeen. Joskus se on sitä, että herään kuselle ja sitten päätän vilkaista puhelimesta kelloa, sitten katson myös viestit ja huomaamatta onkin kello kolme tai neljä ja aika lähteä viemään koiraa lenkille. 

Vung Taun reissulla suomalainen kaverini antoi tilanteeseen neuvon; ota antihistamiineja, ne ovat turvallinen unilääke, ne vanhan tyyppiset, joiden sivuvaikutuksena on väsymys. Niin aloin tekemään, ja nyt nukun ainakin kauemmin kuin aiemmin, jopa 9 - 10 tuntia vuorokaudessa, myös jopa kahdet päiväunet.  Masennustahan tuo uupumuksen tunne on ollut. Ei kovin vakavaa, mutta lievää. Toki sitä voisi unettomuus pahentaa.  Toivotaan,e ttä tilanne helpottuu nyt kun voin taas matkustella enemmän. 

Add caption


Koronakriisin sivutuotteena hain pysyvää oleskelulupaa suunniteltua aikaisemmin. Vielä viime joulkuussa hain vain viisumivapautta, joka pitää käydä rajalla uusimassa aina puolen vuoden välein. Nyt kun koronan takia rajat ovat kiinni tai karanteenin takana, oli helpompaa hakea oleskelulupaa, joka ei edellytä rajalla käyntiä kahdesti vuodessa.  Kortti on voimassa niin kauan kuin nykyinen passikin eli minun tapauksessani kaksi vuotta. Sen hankinta maksoi n. 330 euroa. Puolen vouden leiman korvaava poikkuslupa olisi maksanut melkein saman. 

Nyt siis voin matkustella enemmän Vietnamin sisällä kun ei tarvtise murehtia siitä rajalla käymisestä kolmen eikä edes kuuden kuukauden välein. 




Madeleine Mccann katosi Portugalissa vanhempiensa huomasta vuonna 2007.  Tapaus oli yli 10 vuotta selvittämättä, kunnes siihen on nyt saatu selvyys. Tyttö on kuollut. Sitä ei ole kerrottu milloin ja miten, mutta tarpeeksi järkyttävä uutinen silti.  Tuskin olen ainoa tässä maailmassa, joka on vuodattanut kyyneliä ajatellessaan tuon pikkutytön julmaa kohtelua ja mahdollisia kärsimyksiä ihmishirviön käsissä.  Olihan Suomessakin vastaava tapaus joskus 1980/uvun lopulla, ja silloinkn mediassa n'ytettiin kadonneiden pikkutyttöjen kuvat.  Siinä tapauksessa syyllinen jäi kiinni ja hänen syyllisyydestään saatiin vanhva näyttö niin, että hän eli lopun elämäänsä lukkojen takana, ensin vankilassa ja sitten hoitolaitoksessa. 

Jammu Siltavuoren haastattelu nähtiin TV:ssä joskus 1990-luvulla. Ei ollut mitään kaunista kerrottavaa, vaikka toimittajan mukaan pahimmat kohdat oli leikattu pois. Se asia tuli mieleeni lukiessani eli kuunnellesani, vasta nyt ensimmäistä kertaa, Vladimir Nabokovin teoksen Lolita. Siinä venäläistyylisen kertojan pohdinnat toivat mieleen tuon haastattelun: paha ja turmeltunut pikkutyttö houkuttelee heikon miehen julmuuksiin.   Nabokovin kirjaan minut sai tarttumaan kaksi ruotsalaisen Kicki Sehlstedt-nimisen kirjailijan teosta, joka käsittelee nykypäivän lolitoja moneltakin kantilta: alkaen ihan japanilaisesta alakulttuurista päätyen teineihin, jotka taskurahaa saadakseen vilauttelevat nettikameroissa.  Ja toinen teos Koskematon käsittelee tyttöjen roolia esikuvina instagramissa ja muissa somekulttuureissa sekä siihen liittyvää hyväksikäyttöä. 

Ei ole tyttönä oleminen helppoa sekään. Mutta silti vanha haaveeni olla tytön isä elää yhä. Teinitytön isällä, ja nuoren aikuistuvan naisen, on tietysti sitten ihan omat murheensa. Joskus ne kärjistyvät siihen, että pitää jahdata halikko kädessä sulhaskandindaatteja.  Minulla tuskin tulee eteen sellaista elämänvaihetta. Tosin kyllä se teoreettisesti ajatellen olisi vielä mahdollista. 

Jallu Junnilainen, mm. Oulussa vaikuttanut muusikko, jonka tunsin 1980-luvulla, menehtyi toukokuussa 2020.  Nyt löysin muutaman kuvan hänestä eräältä Facebook-sivulta. Kopioin kuva tähän luvatta, koska en musita miltä sivulta ne löysin. Jallun muisto varamsti elää vahvana niiden keskuudessa, joiden kanssa hän teki töitä ja jotka tunsivat hänet paremmin. 


Heinäkuu 2020. Mitä on odotettavissa? 

On odotettavissa matka  pohjoiseen. Käyn vahvistututtamassa avioliiton ja tekemässä Erikistä Suomen kansalaisen Suomen suurlähetystössä Hanoissa.  Venytän reissua vähän yli välttämättömän, koska sinne saakka kerran ollaan menossa ja minä tunnen edelleenkin olevani tuulettumisen tarpeessa. 





Matka on pitkä:  ensin bussilla Saigoniin, sieltä sitten kolmatta tuntia lentäen Hanoihin. Lauantaina 4.7. pitäisi olla sitten perillä. 










sunnuntai 31. toukokuuta 2020

2020 Toukokuu - ukkosta ilmassa





Toukokuu alkaa Vapun päivästä. Koronan takia vappua vietetiin hyvin rauhallisissa merkeissä sekä Suomessa että muualla maailmassa. Meillä sitä ei vietetty lainkaan. Ilman Facebookia ja Ilta-Sanomia en olisi varmaan edes tiennyt, että sellainenkin juhla on tulossa ja menossa.  Eipä ole kovin montaa vappua muistissa, eikä se johdu siitä, että olisin ollut silloin pelti kiinni. Joskus olen olltu rahaton, joskus saamaton, joskus vain laiska viettämään sitä, ja 1990-lvuulla olin aina töissä tietokoneiden parissa. 


Tämä kuukausi oli minulle sekä fyysisesti että henkisesti raskasta aikaa. Johtuukohan se osittain tästä koronavirusjasta: siitä, etten ole päässyt matkustamaan mihinkään tammikuun alun jälkeen, kohtaa viiteen kuukauteen vai siitä, että ilma on ollut painostava, ukkosta uhkuva,  siis hiostavan kuuma, välillä +38 astetta, öisinkin alimmillaan +26 vai siitä, että perheessä on pieni vauva? 


Erik-poka on jo 7 kuukauden ikäinen: iloinen ja touhukas, mutta myös haasteita tarjoava. 

Vieläkin minua surettaa se, että ihmistaimen elämä ei voi sekään olla pelkkää iloa ja auringonpaistetta vaan siihen liittyy kipua, tuskaa ja ahdistusta. Sitä siihen liittyy siitäkin huolimatta, että erittää hoitaa ja tukea mahdollisimman hyvin, olla aina läsnä.  Mutta eipä siinä näytä olevan kaikkivoipa kun kiukku iskaa silloin kuin hyvittaisi leikkiä, mutta on väsynyt eikä sitä itse tajua, ei ymmärrä, että suostumalla nykkmaan saa olon paremmaksi.  Tottahan siinä auttaa helliminen ja tuutiminen, mutta ei se heti auta. Kauhulla vain odottelen uhmaikää. 


 


Minä viettäisin hänen kanssaan koko päivän kahluualtaassa, jonka juuri ostin, mutta hänen äitinsä ja äidin kulttuurin mielestä jopa +30 asteinen ilma ja lähes yhtä lämmin vesi vilustuttaisivat hänet, jos hän pullikoisi altaassa yli 10 minuuttia päivässä.  Haasteita siis tarjoaa pojan lisäksi myös tämä kulttuuri. Esimerksiki koiran lähelle ei saisi lapsi mennä eikä koiran kanssa leikkiä. Se ei ole lainkaan minun mieleeni  


Surukseni en ole voinut viettää lapseni kanssa niin paljoa aikaa kuin olisin halunnut, en siltikään vaikka molemmat olemme lähes aina kotona. Minä en vain voi olla siellä kuumalla terassilla ihmisten keskellä koko aikaa, vaan minun on pakko päästä takapihalle yksinäisyyteen seisomaan tuossa mutaisessa, mutta viileässä vedessä, kaivelemaan, pengertämään, maisemoimaan, istuttamaan ja hoitamaan puutarhaani. Eipä sielä juuri mikään ole vielä kunnolla kasvanut, mutta nyt sadekauden alkaessa ainakin joitakin palkokasveja on hengissä ja myös marraskuussa istutettu vetiveria-ruoho on lähtenyt kasvamaan.  

Kaivellessessani kuuntelen äänikirjoja. Viime aikoina mm. Eeva Joenpellon Lohja-sarjaa sekä Panu Rajalan kirjaa Mika Waltarista ja hänen tuotannostaan. 


Vaikka välillä iskee uskonpuute, silloin kun monen viion työ on valunut veteen, on puutarha silti pääasiassa ilon ja virkistyksen lähde. Sellainen on tietysti myös poika, ja sellainen on ruuanlaitto. Nykyään laitan lähes kaiken itse: leivät, soosit ja myös jälkiruuat.  Nyt on paljon avokadoa saatavissa, joten teen siitä jäätelöä. Lisään siihen paikallista kookosmaitoa/kermaa, banaania ja kaakaojauhetta, jossa on mukana myös kaakaovoita sekä vaniljauutetta.  On se niin hyvä, ettei muita jäätelöitä kaipaa kuin omia. Vielä kun tulee saataville duriota (durian) ja mangoa, niin saa vähän vivahdetta makuun. 

Kameravalvontaa

Yksi herrastuksistani on tietotekniikka. Se on enimmäkseen ihan hyödynkin tavoittelua. Minä virittelen Linux-palvelinta, sen apuohjelmia esimerkiksi  valvontakameroiden ohjausta varten.



Aluksi ostin muutaman tuollaisen halvimman hintaluokan kameran, joissa oli kaikki samassa, ja joita sitten seurattiin ja ohjattiin puhelimeen ladatusta sovelluksesta. Yiritin viritellä niitä myös niin, että pystyin ohjaamaan ja seuraamaan niitä myös tietokneiltanii esim. rtsp-protokollaa käyttäen. Aina se ei onnistunut. Lisäksi nämä mallit eivät näytä kestävän täällä kuumassa ja kosteassa ilmastossa kovinkaan piktään. Lisäksi minulla on tunne, että appiukko on välillä sohinut ja kolhinut niitä ihan tahallaankin. 
Näihin haasteisiin olen vastaamassa siirtymällä hieman kalliimpiin ja kestävämpiin sekä enemmän ukoista puuttumista sietäviin ratkaisuihin. 


Virittelen noita kameroita, tietokoneita ja muuta tekniikkaa ihan harrastuksena, siinä missä joku muu tekee ristikoita, sudokuja, pelaa pelejä.   Minä en pelaa pelejä enkä katso elokuvia enkä juuri muutakaan visuaalista viidhettä. Sen sijasta minulla on harrastuksina tuo tekniikka ja sen lisäksi äänikirjojen kuuntelu sekä puutarhassa touhuaminen. Mitään mainittavia tuloksia en ole missään noista saavuttanut mutta pysyvätpähän ainakin aivot ja muu keho sekä mielikin jokseenkin kunnossa.  Jooga unohtui listalta, vaikka se on nyt kuumana aikana jäanyt vähemmälle.

Mutta onhan näistä kameroista mysö hyötyä. Ne tuovat turvallisuuden tunnetta ja ovat ehkä estäneet varkaiden vierailujakin, ken tietää.  Reilu vuosi sitten, kun oltiin täällä anoppilassa käymässä Uuden Vuoden juhlissa, yöllä kävi varas ja vei vaimon veljen sekä isän rahat. Mimi-koira ei nostanut asiasta isoa meteliä, joten epäilen, että voro oli joku pihapiirin asukeista, joap perhepiiristä. 



Tässä maassa ja tässä kulttuurissa, johon sopii Suomen persidentti Sauli Niinistönkin siteeraama kuvaus: "kasakka ottaa sen mikä on huonosti kiinni", joten kannattaa varsistaa, ettei mikään ole huonosti kiinni.  Jo, kasakat eivät varsinaisesti edusta marxismi-leninismiä eivätkä neuvostokulttuuria. Sen sijaan keltainen sirppi ja vasara ovat jättäneet jälkensä vietnailaiseen kulttuuriin ehkä samalla tavalla kuin venäläiseen.  Siltä minusta ainakin tuntuu: olen pudottanut lompakkoni tai se on muuten vain viety jopa kotipihalta, eikä sitä ole kukaan toimittanut poliisille eikä antanut takaisin edes vain rahoista putsattuna, vaan kaikki kortitkin on viety, vaikkei niitä ole välttämättä edes yritetty käyttää. Sillä tavalla menetin viime vuonna Urho Kokkosen kuvalla varustetun pankkikorttini. Se kiva-aihio sitten olikin poistettu jo valikoimasta uutta hakiessani, joten vain muisto on jäänyt tuosta 666-lukuun päättyvästä maksuvälineestä. 



Tämän nimenomaisen kortin menetyksellä sinänsä on vain symbolista merkitystä, se, että täällä ollaan erilaisessa ympäristössä ja kulttuurissa, eikä missään turvallsiessa lintukodossa. Mitä tahansa voi sattua. en luota edes puolisooni tai hänen perheeseensä, vaan heidänkin suhteensa olen varuillani. Toki en henkeäni pelkää, enä myöskään sitä, että he varastaisivat rahani tai pankkikorttini ainakaan suoraan, mutta kyllä olen sen verran realisti, että olen täällä haluttu ja rakastettu kuitenkin paljon enemmän  taloudellisista syistä kuin olisin Suomessa tai Australiassa. Siksi pidän varani, etten joudu kynityksi ja hyväksikäytetyksi, vaan että ohjat pysyvät minun käsissäni. 

Minulla on tapana hävittää ja unohdella tavaroitani. Kun niin käy, ja ne joku löytää, niitä ei anneta takaisin minulle vaan ne otetaan omaan talteen. Näin on käynyt monille työkaluille ja muille sinänsä pienille sineille on käynyt.  Se rassaa eniten, etten tiedä, onko ne vohkittu vai olenko itse työntänyt ne roskikseen tai johonkin muualle mistä en pysty niitä enää löytämään. 

Jopa lapsia varastetaan näillä seuduin, eipelkästään perheen koiria. Minähän menetin Ktio-koirani todennäköisesti varkaille viime vuonna. Poikaani en halua menettää. Siksi pitää yrittää tehdä voitavani hänen turvallisuutensa eteen. 

Ohjelmointia 

Viralliselta koulutkseltani olen atk-ohjelmoija/suunnittelija. Se olis itä 1990-luvun terminilogiaa. Suoritin tuon keskiasteen tutkinnon vuonna 1995. Tietokoneiden parissa olin puuhaillut jo vuodesta 1990 lähtien, jolloin ostin ensimmäisen tietokoneeni: Unisys PW500//2. Siinä oli 8 megahertsin suoritin, muistia 540 kilotavua, jonka päivitin jossain vaiheessa yhteen megatavuun.  Kiintolevynä oli 40 megatavun MFM-levy, joka oli hyvin meluisa ja altis häiriöille. Se oli sitä aikaa se: soiteltiin hitaalla modeemilla yliopiston soittosarjaan, käytettiin isoja koneita Unix-käyttöjärjestelmällä. Tukki, Palikka, Kalikka olivat koneiden nimet Jyväskylän yliopiston atk-keskuksessa. Lisäksi soitettiin yksityisiin BBS-jäjrestelmiin, jotka pyörivät ihmisten kotikoneissa. Minullakin oli sellainen kehittteillä Maximus-ohjelmiston avulla.

Tourukatu 8, vanha puutalo oli asuntoni  vuodesta 1989 vuoteen 1993. Vanha puutalo joen rannalla melkein kaupungin keskustassa. Jyväskylän tietokonehuolto, Veikko Lahtinen, oli ensimmäisen koneeni myyjä ja huoltaja.  Kohta opettelin itse sen huollon. myös käyttöjärjestelmän perusteet Petteri Järvisen kirjan PC-käyttäjän käsikirja avulla. 


Ohjelmointia harrastin Turbo Pascal-ympäristössä. Kävin siitä myös perus- ja jatkokurssit. Muistan kun vuoden 1991 Irakin sodan aikana oli kovassa kuumeessa. Makasin sängyllä ja radio oli auki. Sieltä tuli sotauutisia, mutta minun päässäni pyörivät houreet Pascal-kielen tietorakenteista ja moniulotteisista taulukoista.  Tietojenkäsittelyn ohella opiskelin sosiologiaa, yhtieskuntapolitiikkaa, filosofiaa ja psykologiaa sekä venäjän kieltä, johon sain myös sivuaineoikeuden.  Sitten vuonna 1993 jätin yliopisto-opinnot rahoittajan (KELA) painostuksesta ja päätin hankkia ensin käytännön ammatin eli virallistaa tietokonetaitoni.  Silloin alan töitä sai melkein jo sillä, että osasi käyttää tietokonetta eli ei pelännt sitä.


Pietarissa kävin usein 1990-luvulla. Siellä kävin myös virtuaalisesti puhelinverrkoa pitkin paikallisiin BBS-järjestelmiin.  

Minä päätin yhdistää tietokoneet ja venäjän kielen. Niistä tulikin sitten leipäpuuni 1990-luvulla.  Silloin kyrillisten merkkien tuottaminen skandinaavisten ja kielitieteen erikoismerkkien ohella oli haastava urakka työpaikassani Slaavilaisten kielten laitoksella.  Myös ihan perustason tuki työllisti. Silloisia asikkaitani olivat mm. opiskelijat Anni Sinnemäki ja Jussi Halla-aho. Sain jopa olla todistamassa viimeksi mainitun aatteellisen kääntymyksensä ensiaskeleita.


En voi sanoa olleeni hyvä tai lahajakas, en ainakaan teknisesti, puhumattakaan siitä, että olisin ollut sitä matemaattisesti. Vahvuuteni tuolla alalla oli ennen kaikkea sosiaalisuus: halu auttaa ihmisiä. 
Se pääsi oikeuksiinsa Kansainvälisen henkilövaihdon keskuksessa (CIMO) vuosina 1999 - 2000. Sen jälkeen yritysmaailma olikin ihan toista maata, enkä pärjännyt siellä millään lailla mainiosti, mutta olin vain onnekas. Niinpä työ vei minut Suomesta Singaporeen vuonna 2002. Niistä ajoista olenkin kertonut aiemmin tässsä blogissa.





Mutta siis aviovoimistelua, sudokujen ja ristikoiden korviketta, ehkä myös ajantappoa. Ainakin jos tuo kaikki otettaisiin pois, saattaisi tulla niinsanotusti aika pitkäksi. Muistan että sellaista sattui silloin ennen kuin olin hankkinut ensimmäisen tietokoneeni. 



xxxxx

Fruitaristin kuolema 



Mietin, että pitäisikö hakukoneille tarjota vielä raflaavampaa otsikkoa: esim. Vegaanin kuolema.


Kuulin siitä vasta nyt, koolemasta, joka sattui vanhoilla kotikulmillani Australiassa, Queenslandin osavaltiossa Cairnsin kaupungissa yli puoli vuotta sitten.  Hän oli Facebook-kaverini, jonka olin tavannut Cairnsissa siellä viimeksi käydessäni elokuun alussa 2013. En siis tuntenut häntä enkä ollut kuullutkaan hänestä silloin kun asuin siellä vuodesta 2005 vuoteen 2009.

Facebook-kirjoitusten tietojen mukaan Robert oli kuollut 75-vuotiaana kuivapaaston seurauksena.  Hänen munaisensa olivat pettäneet ensin, sitten sydän. Hän oli vajonnut tajuttomuuteen, josta ei ollut lääkärien mukaan enää toivoa parantua, joten hänet oli irrotettu letkuista lokakuun lopulla 2019.  Hänen Facebook-profiilinsa näkyy poistetun sen jälkeen kun sitä viimeksi katsoin muutama päivä sitten, joten yksttyskohtia en voi katsoa.

Terveysguru, kiropraktikko Dr. Robert Lockhart, hänet tapasin paikallisten vegaanien kommuunissa, vanhassa talossa järjestetyissä bileissä, jotka osoittautuivat fruitaristien tapaamiseksi: ei alkoholia, ei huumeita, ei tupakkaan, vain hedelmiä.  Minä kävin siellä tarkoituksenani tutkailla,  löytyisikkö sieltä kimppakämppää, johon voisin ehkä asettua asumaan joksikin aikaa.  Cairnsissa asuivat entinen vaimoni Nancy sekä neljä kissamme ja kaksi koiraamme, joiden lähellä halusin olla, etenkin Singaporessa Nancyltä adoptoimani Kitti-kissan lähellä, joka oli sairas ja jo yli 10-vuotias.  En sitten löytänyt sieltä sopivaa ausinpaikkaa, en myöskään ylhäältä vuorilta Kurandasta. Niinpä sitten lähdin seudulta kävelemään kohti etelää.








Vuosi 2013, silloin en kirjoittanut blogiini kovin ahkerasti vaan kerroin elämästäni lähinnä Facebookissa sekä Soundcloud-palvelun ääniblogissa. Tamnikuussa palasin Taiwanista Singaporen kautta Sydneyyn. Sieltä lähdin maaliskuun alussa pyöräilemään kohti etelää: Melbournea ja Adelaidea, ehkä myös Tasmaniaa. Matkan aluksi olin kuolla kaaduttuani autojen eteen vilkkaasti liikennöidyllä tiellä. Selvisin säikähdyksellä ja pääsin kuuden viikon päästä Adelaideen, jonne jätin pyöräni uuden ystäväni Frazerin vegaaniparatiisiin (Eden Sanctuary).

Olin tuon kulkurielämäni aikana tavannut monta hänen kaltaistaan "gurua" tai itsensä joksikin opettajaksi, esikuvaksi kokemaa ja jonkin verran myös muiden seuraamaa ihmistä.


Taiwanissa olin joulu-tammikuussa viettänyta kuusi viikkoa Manner-Kiinasta kotoisin olevan anisen luona, en rakastajana vaan perhemajoituksen asikkaana. Hän oli valaistunut teeseremonioiden ja henkisen hyvinvoinnin harjoittaja: meditaatiota, itseään muksivaa hierontaa, positiivisuta... Hänen luonaan maaseudulla minusta tuli hoikempi, energisempi, hyvinvoivampi, iloisempi. Seuraava vierailu hänen luokseen tapahtui muuten joulukuussa 2019, ja se olikin viimeinen ulkomaanmatkani ennen kornnaepidemian puhkeamista.


Sitten Sydenyyn saavuttuani osallistuin hyväntekeväisyysillalliselle sekä juoksutapahtumaan, jotka tukivat iäkästä pariskuntaa, joka aloitti vuoden kestävän projektinsa, jonka aikana he juoksivat maratonin joka päivä tuon vuoden aikana ja nauttivat vain raakaravintoa.  Projekti onnistui ja siitä puhuttiinkin aika tavalla:  Running Raw Around Australia. (video)

Heiädn sanomansa oli, että raakaravinto on tervelllistä ja voimaannuttavaa, ja sen avulla voi jopa parantua syövästä niin kuin Janette oli tehnyt.

Minä sain heiltä ajatuksen lähteä kiertämään Australiaa: en toki juosten, mutta ehkä polkupörällä tai kävelleen. Niinpä teinkin tuon vuoden aikana molemmat.


Ennen sitä kävin kuitenkin Suomessa ja muualla Euroopassa. Vuotta aiemmin, touko-kesäkuussa 2012 olin tehnyt Suomen-matkan liki kymmenen vuoden tauon jälkeen  Se oli todella positiivinen kokemus, joten päätin uusia matkan tänäkin vuonna. Päätin tehdä sen taas samaan aikaan eli keväällä, toukokuussa.  Tosin tällä kertaa päätin matkustaa myös muualla Euroopassa, erityisesti Balkanilla ja muualla Itä-Euroopassa. Ehkäpä sieltä löytyisi minulle uusi koti.




Tuon kuuden viikon pyöräretken aikana harkitsin, että jatkaisinko pyöräillen myös Euroopassa. Päätin että en, koska siellä on huomattavasti villkkaampia teitä ja myös vähemmän metsiä, joissa voisi yöpyä teltassa.


Niinpä sitten jätin pyöräni Frazerille sillä optiolla, että saisin sen takaisin, jos palaisin hänen luokseen. Sillä välin hän ja vieraansa saavat käyttää sitä. Sivulaukkuineni ja muine varusteineni sitten lensin Adelaidesta Sydneyn kautta Suomeen China Southern Airlinesilla, pieni välipysähdys Kiinan Guangzhoussa.





Suomessa minulle järjestettiin pieni syntymäpäiväjuhla vähän ennnakkoon. Elokuussa täyttäisin 50 vuotta.  Olin päättänyt ja hankkinut itselleni lahjankin. Perheenjäsenet osallistuivat siihen. Minulle oli saapunut Hollannista Radical Design-yhtiön valmistama kävelykärry Wheelie, hinta silloin liki 800 euroa lisävarusteineen.




Tämä kärry oli maktakumppanini seuraavien vuosien aikana. Pidempiä polkupyöräreissujakin tuli tehnyt pari: vuosina 2015 ja 2016 Suomessa.





Kärryä on kuljetettu myös polkupyrän ja mopon takana peräkärrynä. Sellaisessa käytössä se oli myös kesän 2016 pyörämatkalla Joensuusta Alajärvelle.

Ukrainan- ja Suomen-reissuilla vuonna 2017 kävelykärry odotti paluutani täällä Vietnamissa. Se on vieläkin tallella ja suhteellisen kelvossa kunnossa. Olen ajatellut tehdä siitä lastenrattat.




Ukrainassa en käynyt vielä vuonna 2013, en uskaltanut. Silloin olivat Kiovan Maidan-aukion mielenosoitukset ja niihin liittyvät kuolleet esillä mediassa. Ukrainan voro oli sitten vasta vuonna 2015 kun matkasin Euroopan halki Turkista Puolaan ja sieltä lentäen Suomeen.

Tämän, vuoden 2013 reissun aloitin matkaamalla laivvalla Helsingistä Tallinnaan. Sieltä jatkoimme kaverini kanssa Kuresaareen Saarenmaalle. Siellä vietin vajaan viikon verran kunnes matkasin itsekseni Tarttoon ja lähdin kävelemään kohti Latviaa.

Seuraavaan kahden kuukauden aikana kiiruhdin monen maan ja kaupungin halki. Kaikkea tapahtunutta en edes muista.



Tartossa vierailin vallatussa talossa. 


Tartosta koti Latviaa kävellessäni yövyin metsässä. Seuraavana aamuna minut yllätti raju ukkoskuuro, jonka yksi salamoista poltti lähelläni olleen muuntajan. Läpimärkänä ja pelästyneenä yritin liftata - tuloksetta. Sain kuitenkin otettua bussin Valgaan, josta otin junan Latvian Riigaan. Junaa odotellessani kävin läheisessä kyläkaupassa ostamassa syötävää. Sieltä löytyi tarjouksessa olleita vihreitä kuulia, joten lounaani koostui niistä ja limsasta.

Riiassa olin käynyt jo vuonna 1999, kun olimme työpaikkani Cimon pourkan kanssa tehneet sinne kesäretken.




Paikalliset kielet, sohvasurffauksen (Couchsurfing) kautta tavatut ihmiset, eritoten tytöt, keväinen luonto, vegaaniruka olivat matkallani kiinnosuksen kohteita. Toivon, että kohtalo johtaisi tielleni jotain, mikä pysäyttäisi minut ja saisi jäämään, näyttäisi uuden suunnan elämälleni.




Jatkoin Riiasta pikavauhtia Liettuan Vilnaan ja sieltä Puolan Varsovaan, jossa pysähdyin ainakin yhdeksi yöksi. Yöhvyin yleensä edullisessa hostellissa.



Se oli aika hätäistä ja tempoilevaa matkustelua, ihmeen odottelua, tai ainakin jonkin merkin, naisen, joka saisi minut jäämään, tai paikan tai molemmat. Olin eronnut Nancystä jo kolme vuotta aiemmin ja toivoin kuumeisesti löytäväni jotain mikä saisi minut asettumaan.



Sellaista ei löynyt, joten palasin Australiaan heinäkuussa, ja palasin siksikin, että eläkkeen maksaminen olisi loppunut, jos olisin viipynyt poissa maasta enemmän kuin kolme kuukautta. Aikaraja supoistui sitten kahteen heti palattuan, mutta nyt myös annettiin viranomaisille harkintavalta asiassa, ja muissa maissa syntyneet, pysyvästi työkyvyttömät saattoivat saada luvan poistua maasta niin pitkäksi aikaa kuin haluavat.  Minä anoin sellaista poikkeuslupaa ja sainkin sen yllättävän helpolla. 

Sitä en vielä tiennyt ollessani Cairnsissa. Kävin vanhassa kodissamme, näin Nancyn ja tapasin eläimet: kissat olivat kaikki vielä hengissä: Kitti, Lolita, Spartacus ja Misu. Myös koirat Bluey ja Sumi, jotka nekin tunsivat minut. Oli myös uusi koira Foxy, joka oli kaveri kaikkien kanssa. 

Yirtin etsiä sieltä asuinyhteisöä, joho olisin voinut jjäädä asumaan. Siinä tarkoituksessa vierailin myös vegaanien talossa hedelmäbileissä, joissa olivat myös Robert Lockhardt ja hänen Filipppiineiltä kotoisin oleva vaimonsa. He olivat paikalla ainoat, joiden kanssa oli mukava jutella ja joiden kanssa ystävystyin. Vegaanikommuuniin liittymisestä ei ollut edes puhetta. Kukaan ei sellaista mahdollisuutta edes tarjonnut, enkä muista kysyinkö edes. 


En viihtynyt Carinsissa, levottomuus ei kadonnut. Niinpä päätin lähteä kävellen kohti etelää.  Ennen lähtöäni ystäväni ja entinen työkavernini tsekkiläinen Albert näytti minulle kävelyeitin entisen taloni tienoilta kohti ylhäällä vuorella sijainnutta Kurandaa. 




Ne vuoret, joskus jopa Kurandan valojen kajo, näkyivät meidän talollemme Caravonican kaupinginosassa Carramar Crescent-kadulle.  Yirtin siellä asuessamme pari kertaa löytää sen kävelyrietin alun, mutta sitä ei ollut merkitty hyvin, ja se oli kaiken lisäksi virallsiesti suljetty hirmumyrsky Larryn tekemien tuhojen takia.  Nyt Albert käytti Googela parempaa navigaattoriohjelmistoa, jonka avulla hän pystyi löytämään sen polun alkupisteen ja pitämään meidät oikealla tiellä. 


Kurandassa leiriydyin Granite Gorge kansallispuiston lähes ilmaiselle leiripaikalle  muutamanksi päiväksi: syöttelin wallabeja, pieniä kengurueläimiä, kuutbtelin äänikirjoja, uin purossa ja vain lepäsin viileähkössä ilmassa.   Sitten lähdin kävelemään kohtei etelää: ensin alas vuorta kohti mission beachia ja Towsvilleä. 


Kävelin pitkin teitä kärryäni työnnellen, eninnäkseen maan suurimman valtatien reunaa. Yövyin joko metsissä, peltojen reunoilla tai leirintäalueilla.  Välillä istuin autossa, sitten parin kuukauden kuluttua jopa junassakin, mutta tuli niiden viiden kuukauden aikana käveltyäkin varmaan muutama tuhat kilometriä. 

Ehkä vähän ennen tai jälkeen 50-vuotispäiväni sain tiedän, että minun ei enää tarvitse pysyä Australiassa saadakseni tk-eläkkeeni vaan olen vapaa lähtemään, myös tulemaan takaisin, jos siltä tuntuu. Tosin virkailijan puheesta ymmärsin sen, että tarkoitus olisi nimenomaan se, että lähtisin. Syynä siihen oli epäilemättä se, etten olisi maassa kuormittamassa sosiaali- ja terveyspalveluja. 


Tämä oli minun  viidenkympin villitykseni, synttärijuhlani.  Aurinkopaneeleista sain virtaa puhelimeen ja mp3-soittimeen, jolla kuuntelin äänikirjoja suomeksi.   Kaikenlaista Australiaa sain nähdä: myös tuttuja paikkoja: Inghan, Townsville, Woodstock, Brisbane, Sydney, Melbourne. Sitten joulukuun vietin Tasmaniassa. Sieltä palasin ihan vuoden viimeisinä tunteina Melbrouneen, jossa vietin pari viikkoa ennen kuin lähdin maasta lentämällä ensin Malesian Kota Kinabaluun. 


Raimo Häyrinen kuollut 


Vuonna 1975 minä oli 11-12 -vuotias Asuimme äidin, isäpuolen ja sisarusten kanssa omakotitalossa Perttelin Kiavolassa. Kaikilla ei ollut omaa huonetta, mutta minulla oli. Se oli kellarissa oleva takkahuone erillään muista, pannuhuoneen vieressä. Isäpuoli oli remontoinut talon sen jälkeen kun se oli ostettu äidin ja isäuoli-Matin avioiduttua vuonna 1973 kesällä ja meidän muutettuamme omaan taloon. Muutto tapahtui Inkreeltä Kaivolaan. Samalla tuli eteen myös koulun vaihto.
Vuonna 1975 isäpuoleni kanssa Tammisaaressa. 


Usein en vaivautunut kuoulun jälkeen nousemaan huoneestani olohuoneeseen katsomaan televisiota muiden kanssa vaan kuuntelin itsekseni radiota. Olin ostanut isäpuoleltani vnahan matkardion. Ulos sitä ei uskaltanut viedä muuta kuin omalle pihalle, sillä radion kuunteluun tarvittiin tolloin radiolupa.

Silloin ei radiossa ollut läheskään niin paljoa kuunneltavaa kuin nykyään eivätkä puheohjelmat olleet mitä-sylki-suuhun-tuo-tyyppistä lätinää vaan useimmiten rauhallisempia ja paremmin suunniteltuja, jopa käsikirjoitettuja.  No, jääkiekkoselostukset ja muut urheiluselostukset olivat tietyti vauhdikkaista ja niissä puhuttiin "mitä sylki suuhun tuo".  Raimo Häyrisellä se toi suuhun jotain todella kuuntelemisen arvoista. Erityisesti jääkiekkoselostukset ovat jääneet mieleeni ja niistä Häyrisen värikäs kieli. 

Sitten paljon myöhemiiin, kun Häyrinen oli jo eläkkeellä, olin kerran Helsingin Hakaniemessä lounaalla työkavereittenii kanssa. Vuosti oli 2000 ja paikka Marco Polo, Juttutuvan parempi puoli. Siellä hätkähdin yhtäkkiä kun jostain alkoi kuulua Häyrisen ääni ja varsin kovalla vielä. Sittent uli näkyviin itse mieskin. Hän selitti jotain jollekullke vähän kauempana istuvalle. 

Toinen vastaava kokemus sattui Helsingin kadulla, olisiko ollut Pikku-Robertinkadulla vuonna 2012. Silloin istuin siellä penkillä ja jostain sisäpihalta tai ikkunasta kuului Häyrisen ääni. 

Jallu Junnilainen kuollut 


Siitä luin Facebookissa hänen kumppaninsa kertomana. Oli mies mennyt syövän uuvuttamana. Ei me kovin läheisiä oltu, mutta tuttuja kuitenkin: tavattu useammnkin kerran 1980-luvulla, jolloin Jallu mm. soitti Tunnelbana Bröder-yhtyessä Tero Intosen ja Vesa Niirasen kanssa. Vesankin kanssa oltiin tuttuja ja sain kuulla hänen kuolemastaan Suomen-vierailullaani vuonna 2012. Vesa oli kuollut kolmea vuotta aikaisemmin ikävissä olosuhteissa.  Sittemmin Jallu kunnostauti eritoten raggae-piireissä, mutta kyllä hän mm. esiintyi yhdessä Rölli-elokuvassakin.