perjantai 28. heinäkuuta 2017

Heinäkuu 2017 - Kitti Sippala Singaporesta (2002 - 2017).- Kissani muistolle Osa 1

Tekninen huomautus;  tätä artikkelia on väännetty pitkään. Päivään sen Kitti-kissan kuolinpäivälle, vaikka varsinainen julkaisu tapahtuukin noin kuukautta myöhemmin.  Näihin aikoihin, elokuussa 2017 tein blogiin tyylitiedoston, joka näyttää tekstin ja kuvat kahdessa palstassa.  Mobiililaitteissa tämä näkyy kuitenkin nyt yksipalstaisena, eivätkä kaikki kuvat ja tekstit ole kohdallaan.


Ensimmäinen Youtube-videoni.

Ei se odottamatta tullut, mutta yllätyksenä juuri sillä hetkellä.  Kitti-kissa oli määrä saada armokuoleman jo maaliskuussa-2016, sattumalta tai sen suurin piirtein niihin aikoihin kun olisi ollut sen tapahtuman vuosipäivä, joka toi miedät kaksi yhteen: sen kun hän toi minun asuntooni adoptoimani pienen mustavalkoisen kissanpennun ja sitä kautta me tustuimme, rakastuimme menimme naimsiin, muutimme yhdessä Australiaan.   Ex-puoliso kuitenkin kertoi Kiitin kertoneen häenlle, ettei vielä ole aika. Ja minä luotan Nancyn päätöksiin näissä asioissa. Hän on erittäin hyvä eläinten kanssa, pystyy huolehtimaan niistä paljon paremmin kuin minä ikinä. Kittillä oli vakava ummetus, minkä takia kakkaa piti poistaa kaivamalla sitä ulos. Mitkään lääkeet tai muut eivvät auttanueet, paitsi hieronta viimeisen vuoden aikana.


Heinäkuun 27. päivä 2017 se tapahtui.  Päivällä tuli Whatsapp viesti pohjoisesta Australiasta tänne eteläiseen Vietnamiin: Kitti on huonona, hän on saanut kssaflunssan (suomeksi kissan kalikivirus) ja lähtö vaikuttaisi olevan lähellä. Saman päivän iltana, yöllä sikäläistä aikaa  tuli sitten tieto, että Kitti on lähtenyt ennen kuin lääkärin oli määrä tulla viikonoopun aikana antamaan nukutuspiikki.
Parempi näin. Kuolema oli siis luonnollinen. Ikävä vain, etten voinut olla paikalla tuomassa lohtua rakkaalle kissalleni.



Kitti sai hautansa meidän entisen talon, hänen nykyisen talonsa, takapihalle, puutarhaan, jota minä muutaman vuoden aikan kuokin, kaivoin ja mylläsin ihan urakalla. Siellä ovat haudattuna Elvis-ankan puolisot Mavis ja Trudi.  Iftse Elvis vietiin hänet tapaaneen kolmimetrisen puton-käärmeen vatsassa kauas metsään. Spartacus-kissa piiloutui itse metsään tai minne lie ennen kuolemaansa vuonna 2015. Hänellä oli kissojen immuunikato eli AIDS.   Vielä on jälejllä Nancyn Singaporesta tuotu Lolita -kissa sekä Woodstockin kaatopaikalta vuonna 2004 pelastettu Misu: alfauros, joka kuvittelee olevansa koira: tykkää koirista ja koiranruuasta, vihaa muita kissoja ja on yrittänyt jos ei tappaa niin vakavasti vahingoittaa montaa omaa ja naapurin kissaa.

 

Kissojen lisäksi meillä on ollut yhdessä kolme koiraa: Bluey, Maxi ja Sumi. Niistä Maxi jäi auton alle elokuussa 2005. Tämä tapahtui vain vuosi sen jälkeen kun Maxi oli kuin ihmeen kaupalla selvinnyt vakavasta dingon puremasta.  Se tapahtui hyvin kuivana aikana, jolloin dingot olivat aggressiivisia ja tulivat lähelle taloa, tappoivat koiria ja yrittivät tappaa jopa hevosen naapurissa. Maxilla oli maha auki ja suolet pursuivat ulos, mutta eläinlääkäri kursi hänet kokoon.
 
Maxilla itselläänkin oli tappamisen meininki. Se tappoi monta kanaa ja muita eläimiä. Siinä se oli tullut isäntäänsä Lindsayiin, joka oli isokokoinen lihansyöjä, piti kyllä koirista, mutta ei epäröinyt myöskään tappaa.


Olen jo aiemmin kirjoittanut kissan ja meidän tarinan englanniksi Here is the story of my Kitti cat

Sehän oli vain kissa vai onko? Ei ollut. Torjun tämän spesistisen näkemyksen (spesismi, lajisorto on sitä, että lajit asetetaan erilaiseen arvojärjestykseen, eli ihminen asettaa oman lajinsa muiden yläpuolelle).  En nyt torju asiaa filosofiselta enkä biologiselta tai kosmiselta kannalta vaan ihan henkilökohtaiselta.
 
Kittin poismenon aikoihin luin iltapäivälehden nettiversiosta artikkelia, joissa puhuttiin työstä poissaolon syistä. Siinä mainittiin yhtenä uutena syynä lemmikin kuolema jokseenkin vähättelevään sävyyn. MInä ymmärrän hyvin sen, miten rakkaan lemmikin menettäminen voi satuttaa ja lamauttaa henkisesti, johtaa jopa masennukseen.  Kyllä se voi tehdä työkyvyttömäksi vielä paljon syvemmin kuin kesäflunssa. Eläimillä on enemmän arvoa ja merkitystä elämässämme kuin monet haluavat myöntää. No, ainakin lemmikkiruokateollisuus ja eläinlääkintäbisnes ovat sen tunnustaneet. Eläimiin halutaan käyttää myös rahaa.


Kitti oli minulle onnen tuoja, sallimuksen tai kohtalon lähettiläs, joka antoi minulle puolison kahdeksaksi vuodeksi, uuden elämän, uuden asuinmaan, uuden asenteen elämään.  Hän toi lämpöä ja rakkautta siihen tekniikan ja rahan maailmaan, jonka parissa puuhailin päivät pitkät työssäni.
 
Enkä takuulla ole ainoa, jonka elämään lemmikit voivat tuoda jotakin ihan uutta ja ainutlaatuista, tärkeintä maailmassa. Ja tottahan sellaisen menettäminen sattuu. Lemmikkeihin liittyy muutenkin lähes aina vahvoja tunteita, ja niiden kautta kanavoidaan tunteita: sekä positiivisia että negatiivisia. Negatiivisia ainakin toisten lemmikkeihin.


Siinä mielessä kävi toisin kuin tuon tapahduttua ajattelin, ettei se uusi kestänyt Kittin ja hänen antamansa puolison kanssa loppuelämää, ei kenenkään meistä, vaan minun oli lähdettävä reilun seitsemän vuoden kuluttua tapaamisestamme ja  aloitettava jälleen uuden elämän etsintä.  Se lähtö ja se etsintä ovat olleet raskaat kestää. Niihin liittyy paljon tuskaa ja syyllisyyttä, levottomuutta.  Lapsia minulla ei ole, mutta voin kuvitella, että tilanne olisi sama kuin keski-ikäisellä miehellä, joka menettää (omasta tai toisten aloitteesta tai kohtalon oikusta) avioliittonsa ja lapsensä: hänestä tulee viikonloppuisä tai loma-aikaisä, joka van voi vierrailla entisessä kodissaan tervehtimässä entisiä läheisiään.



Viime kerran ellei peräti viimeisen, siltä nyt vaikuttaa, vierailin elokuussa 2013 ennen kuin aloitin viiden kuukauden pitkän kävelyretken alas Australian itärannikkoa aina Tasmaniaan ja Melbourneen sakka. Melbrounesta lähti lentoni Malesiaan tammikuun puolivälissä 2014.  Tätä kirjoittaessani olen siis ollut pois Australiasta jo kolme ja puoli vuotta. Ja siitä on jo neljä vuotta kun näin nuo kolme koiraa, jotka olivat minua vastaan ottamassa entisen talomme etupihalla: Bluey ja Sumi olivat minulle jo tuttuja ja rakkaita. Foxy oli taas uusi tattavuus.


Silloin oli viimeinen kerta kun Kitti saa maata vieressäni ja mahani päällä. Hänellä oli tapana "leipoa" käsivarttani käpälillään ja samalla imeä ihoani tai t-paitaani, niin kuin kissanpentu painelee emonsa nisiä saadakseen maidon tulemaan imettäväkseen.
 
Sain kyllä välillä kuulla hieman mustasukkaisuuteen vivahtavia kommentteja siitä, miten Kitti on minun "baby", siis joko vauva tai rakas. Vähän samantyylistä saan kuulla nyt tämän kirjoitusaikana Vietnamissa, jossa elän uudessa parisuhteessa paikallisen naisen kanssa, ja meillä on pieni Kito-koira, joka tietysti on minun silmäteräni.


Bluey ja Foxy koirat olivat siinä vieressä kärkkymässä vuoroaan. Kitti sähisi niille ja oli valmiina raapaisemaan kun ne tulivat liian lähelle. Koirat ja Misu-kissa olivat olleet talossa dominoivina niin, että Kitti oli suein sulkeutuneena omaan huoneeseensa.   Välillä se huone oli minun työhuoneeni, joten Kitti saaattoi makoilla työpöydälläni tai vanhan suuren CRT-näyttölaitteen päällä.  Se oli aikaa ennen litteitä näyttöjä, onnen aikaa kissoille.
 
Vierailu entisessä kodissa ei ollut helppo, vaikka olikin miellyttävä. Nancyn sisustusmaku on, niin kuin kuvista näyy, hyvin värikäs ja pehmeä: sohvia ja sänkyjä, tyynyjä, pehmoleluja. Hän mielellään loikoilee sohvalla tv auki ja lukee kirjaa. Minä taas mielelläni istun konttorituolissa tietokoneen ääressä.


Vuonna 2000 jätin valtion palveluksen ja siirryin seikkailumielessä yksytisen yrityksen palvelukseen. Se oli mobiililaitteiden sisällön jakamiseen tarkoitettua verkkoa kehittävä Opnemobile. Olen kertonut tästä seikkailusta muualla tässä blogissa mm. Mato Valtosen kirjan Noh sano naakka ku nokka katkes yhteydessä.  Minulta ei katkennut nokka vaan tuo seikkailu ja tuo yritys olivat jotain ihan muuta, samalla tavalla kuin Kitti-kissa ne olivat uuden elämäni moottoreita.
 
Minut siis siirrettinn yhtiön rippeiden mukana Singaporeen alkuvuodesta 2002. Tammikuun 27. päivä illalla taisi olla lentoni, ja saavuin tuohon trooppiseen  Kaakkois-Aasian maahan noin vuorokautta myöhemmin.

 

 
Ihan tarkkaan en tiedä päivää enkä viikkoakaan, mutta suurein piirtein samoihin aikoihn saapumiseni kanssa, ehkä viikkoa tai pari myöhemmin syntyi tuon pienen urbaanin saaren pohjoisosassa pieni kissanpentu. Tarina ei kerro sitä, missä se syntyi: kadulla vaiko jossain asunnossa vai näiden HDB-talojen porraskäytävässä, joka ovat yhdeltä seinältään avoimia, kuin parvekkeet, ja sellaisina ne toimivatkin. Monesti nämä ovat hyötykäytössä jopa ruukkupuutarhoina, kasvimaina.




Talon ensimmäinen kerros, siis se maaan tasalla oleva pohjakerros on yleensä avoin taloa kannattelevien pylväiden väleissä. Void deck on sen nimitys englanniksi.
 
Tuo void deck toimii usein oleskelutilana erityisesti talon vanhuksille. VArastointiin tai moopojen ja pyörien pysäköintiin sitä käytettäisiin Vietnamissa ja monissa muissa maissa. ei Singaporessa.

Kuva on otettu vuoden 2010 lopussa, jolloin vierailin toistaiseksi viimeistä kertaa Kittin synnyinmaisemissa Punggol-nimisessä kaupunginosassa. Nyt maa oli vielä siistimpi kuin ennen ja Punggolkin oli rakennettu jo aika täyteen. 

 
Singaporessa kaikki tapahtuu siististi ja hyvässä järjestyksessä. Roskia ei ole missään eikä epäjärjestystä kovin pitkään. Myöskään kulkukissat eivät saa ihan vapaasti mouruta ja soteka paikkoja.

Tämä pieni mustavalkoinen kissa oli eksynyt tai se oli tarkoituksella heitetty kadulle eräälle Punggol-kaupunginosan pihoista.  Kissanpentu lähestyi ihmisiä kerjäten huomiota ja suojaa.  Eräässä talossa asuva Nancy oli matkalla töihin kun hän näki kissanpennun. Hän otti pennun syliinsä ja vei sen mukanaan työpaikalleen Tan Tok Seng-sairaalan kuntoutusosastolle, jossa hän työskenteli toimintaterapeuttina.




Työpaikalla alettiin etsiä kissalle sijoituspaikkaa. Nancy olisi ottanut sen kotiinsa Lolita-kissan seuraksi, mutta äiti ei ajatukselle lämmennyt.

Kissaa ei iljennyt päästää takaisin kadulle. Ehkä se olisi siellä selvinnyt, mutta oli liian suuri riski siihen, että eläinten pitoa valvovan viraston öinen partio olisi ottanut sen kiinni ja lopettanut. Tarinan mukaan lopettaminen olisi tapahtunut sullomalla kaikki kiinni otetut kissat ja koirat suureen metallihäkkiin, kastelemalla ne vedellä ja sitten johtamalla häkin metalliin suurijännitteinen sähkövirta.  Viranomaiset kiistivät tällaisen tiedon, tietenkin.  Singaporessa myös hirtettiin ihmisiä, pääasiassa huudeiden salakuljetuksesta tai hallussa pidosta kiinni jääneitä. Hirttämiset tapahtuivat 10 kilometrin päässä asunnoltani Changin vankilassa yleensä perjantai-aamuisin kello kuuden ja seitsemän välillä. Siihen aikaan aamu valkeni Singaporessa.




Mettacattery, sittemmin Metta cats on singaporelainen eläinsuojelujärjestö, joka tekee valistutötä ja pitää kissojen ja koirien turvakotia. Joku Nancyn tuökavereista suositteli yhteyden ottamista heihin, jos he voisivat tarjota pikku kisulle kodin. Eivät he voineet, koska tajokkaita kissoja oli enemmän kuin paikkoja. Sen verran kuitenkin auttoivat heit alussa, että kehottivat julkaisemaan heidän nettifoorumilla adoptioilmoituksen.
 
Minä näin tuon ilmoituksen ja se jäi mieleen parin muun ohella. Mietin asiaa ehkä noin viikon ennen kuin tein päätöksen kissan hankkimisesta.


Minulla ei ollut mitään tietoa siitä, mitä minulle tapahtuisi puolen vuoden kuluttua kun työsopimukseni umpeutuisi, mutta luotin itseeni ja siihen, että kaikki järjestyy. Elämä oli silloin vuoristorataa, enimmäkseen suorastaan euforiaa masentavan edellisevuoden lopun jälkeen. Se oli ollut rankkaa silloin loppuvuodesta 2001 kun työpaikka uhkasi mennä alta ja toimistolla leijui suuri epävarmuus.  IT-kupla puhkesi, Wapit meni konkurssiin ... Mutta minä laihduin, unto kasvoi sauvakävellen, aloin uudelleen harrastaa avantouintia. Viimeksi olin sitä harrastanut lukiovuosina.


Niinpä sitten päätin ottaa kissan ja vastasin muistaakseni ainakin kahteen ilmoitukseen sähköpostilla. Nancylta tuli vastaus tunnin sisällä perjantai-iltapäivänä. Hän tarjoutui tuomaan kissan minulle saman tien.

Niin tapahtui.  Juttelimme, tutustuimme, minä otin pari kuvaakin Nancystä. Hänen mukanaan ollut nuori veljentytär Fang ei suostunut kuvaan.

Kissanpentu oli tosiaankin vilkas, ei paljoa ujostellut vaan alkoi kiertelemään asuntoa. Ruokaakin olin sille ostanut lähikaupasta.



Kävimme kolmisin metrolla eli MRT-junalla Simein lähiössä ostamassa kissalle hiekkalaatikon, kissanheikkaa sekä kissanruokaa.  Minä jäin pennen kanssa kahden. Se oli heti alusta hyvin luottavainen, leikkisä ja utelias.

Illalla myöhään tuli vielä sähköpostia Nancylta. Siinä hän kysyi miten kissa voi ja tarjoutui auttamaan mahdollisissa ongelmissa. Jatkoimme keskustelua seuraavina päivinä, ja hän tajoutui tulemaan kanssani eläinlääkärille tekemäänn kissalle terveystarkastuksen.



Minulla oli Sonyn digitaalikamera (P50) sekä Sonyn Handycam Hi-8 -videokamera. Niitä käyttelin ahkerasti ottaakseni kuvia ja videoita kissastani. Lähettelin kuvia sähköpostissa perheelleni ja laittelin niitä myös sippala.net -sivustolleni.  Silloin ei ollut youtubea eikä edes hyviä maksuttomia kuvanjakopalveluita ainakaan minun teidossani. Ehkä olisi Flickr ollut jo silloin, mutta kuulin siitä vasta vuonna seuraavana vuonna. Ensimmäiset blogialustat olivat jo käytössä, mutta niiden kanssa en vielä päässyt kunnon alkuun.
 
Mutta kuvat onneksi säilyivät ainakin suurimmaksi osaksi ja ovat säilyneet liki kaikki kuvat siitä lähtien. .












Videotkin säilyivät aluksi nauhoilla, sitten CD- ja DVD-levyillä kunnes sitten tuli aika joskus 2008-2009, jolloin niitä saattoi ladata Google videoihin ja myöhemmin Youtubeen sen jälkeen kun Google oli sen ostanut.  Niitä laittelen tuolloin tällöin lisää Youtubeen ja myös tähän blogiin.
 
Tässä alla on heti kaksi pätkää, jotka esittelevät sitä asuntoa, jossa asuimme Kittin kansa kolme ensimmäistä kuukauttamme.

 

 

Pari viikkoa ensitapaamisesta meistä tuli Nancyn kanssa pari. Tuon parin viikon aikana keskustelimme tiiviisti sähköpostilla tapasimme hänen työpaikallaan, kotonaan ja kävimme myös Mettacattery-eläinsuojassa.  Aloimme kulkemaan ulkona yhdessä, syömään hyvin, käymään välillä mm. työapaikkani juhlissa, hänen työpaikkansa viikonloppumatlkalla Malesian Malakassa.

Aika kului kuin siivillä yhdessä. Aina hänen kanssaan olis ellainen tunne, että mitään ei tarvinnut yrittää eikä väkisin vääntää vaan kaikki sujui luontevasti. Molemmat kävimme töissä ja olimme yhdessä vapaa-ajat aina tuonne puolilta öisn saakka, jolloin äiti odotti häntä jo kotiin.


Kitti-raukka joutui viettämään paljon aikaa yksin tuossa isossa asunnossa kun minä olin ensin töissä ja sitten Nancyn kanssa ulkona. Toki me myös joskus vietimme asunnossa aikaa yhdessäkin kaikki kolme.
 
Kävimme Nancyn kanssa myös Indonesiaan kuuluvalla Bintan-saarella, joka on muutaman tunnin laivamatkan päässä. Sinä aikana suomalainen työkaverini Ritu kävi hoitamassa Kittiä.


 
Aamuisin ennen töihin lähtöä kirjoittelin sähköposteja Nancyn kanssa. Silloin Kitti teki kaikkensa saadakseen huomioni. Nimi Kitti tulee osittain englannin sanasta Kitty mutta puoleksi suomalaisesta nimestä Kiti Aaltonen. Kiti oli pomoni CIMO:ssa, kansainvälisen henkilövaihdon keskuksessa. Olimme yhteydessä sähköpostitse ja yhdessä sellaisessa tilanteessa yhdistimme Kiti ja Kitty -nimet toisiinsa.


Vapaa-aikoina, silloin kun ollut uuden tyttöystäväni kanssa missään, harrastin tietokonejuttuja kotona. Kitti oli niissäkin mukana. Olin jo tullessani ostanut uuden pöytäkoneen ja kohta ostin toisen käytetyn Linux-palvelimeksi. Ostin sen lähistön kaupasta, jonka pitäjä kesken kaupanteon lähti moskeijaan rukoilemaan ja palasi sieltä viiden minuutin kuluttua jatkamaan.
 
Ei ollut ihan onnistunut ostos se, mutta olipahan kokemus. Olisi saanut paremman ja halvemmalla kiinalaisilta Slim Lim -aukion kauppiailta.

Minun asuntoani käytettiin myös löytökissojen väliaikaisena sijoituspaikkana. Ne asuivat siellä kunnes niille löytyivät uudet kodit netti-ilmitusten välityksellä.
 
Kuvassa oleva Nancyn työkaveri Elaine oli  ilmoitusten laatijana muutenkin hyvin aktiivisena organisaattorina prosessissa.  Muutama ihminen  kävi sen ansiosta hakemassa meiltä kissanpennun, mm. tämä nuori malajipariskunta.  Malajit ovat etninen ryhmä, jota tapaa enemmistönä Malesian alueella. Singaporessa heitä on muistaakesni toiseksi eniten etnisten kiinalaisten jälkeen. Malajit ovat yleensä uskonnoltaan islaminuskoisia.

Singapore olikin ensimmäinen paikka minulle, missä olin tekemisissä muslimien kanssa. Aojksi pelästyin sitä, että huivipäinen nainen lähestyy minua kaupassa tai työpaikalla ja puhuu minulle ihan normaalisti. Pelkäsin aina, että jostain hyökkää isä, veli tai eno ja iskee minua vähintäänkin nyrkillä ellei puukolla.




 


Yksi kissoista, Arto (nimetty pomoni mukaan) oli meillä noin kuukauden verran ja sinä aikana niistä tuli Kittin kanssa todella hyvät ystävät. Ei olisi pitänyt antaa Artoa pois, mutta niin tehtiin, koska Singaporessa oloni takaraja alkoi häämöttää ja töissä meni sen verran huonosti, ettei jatkosta siinä firmassa ollut toivoa. Ei ollut toivoa siinä vaiheessa liiketoiminnan menestysnäkymiä ajatellen - sikäli kuin niitä saatoin arvailla. Ennen minun kannaltani ei ollut toivoa minulle henkilökohtaisella tasolla. Tuntui siltä, että tämä rakkaus ja tämä uusi elämä vaativat ihan uudet ympyrät. Ehkä olisin voinut Singaporeen jäädäkin, jos olisi löytynyt toisenlainen työpaikka, ja jos olisimme sopineet asiasta Nancyn kanssa.



Huhti-elokuun välillä Nancy oli myös pari kertaa poissa: ensin äitinsä kanssa Vietnamissa ja sitten työmatkalla USA:ssa. Amerikasta hän tuli takaisin ja kertoi selvästi, etti haluaa minun lähtevän työsuhteeni päätyttyä takaisin Suomeen, vaan haluaa lähteä yhdessä kanssani Australiaan. Sitä seurasi kosinta ja häävalmistelut. Minun piti myöskin muuttaa pois työsuhdeasunnostani ja etsiä uusi. Siinä sain apua häneltä. Majoituin erään hänen ystävänsä minuuttia vaille valmiiseen asuntoon.  Ystävä ei voinut muuttaa siihen vielä, koska oli nälkäisten henkien kuukausi kiinalaisen kalenterin mukaan eikä tuon kuun aikana saanut tehdä mitään elämänmuutoksia.



Kitti rauhoittui ja kasvoi suureksi tuona aikana. Hänelle oli tehty sterilisaatio, mikä muutti luonnetta sekin. Ehkä sitä ei ollut tehty kunnolla vaan seurauksena oli kipuja?  Voisiko krooninen emmutos myös johtua huonosti tehdystä leikkauksesta?
 
Elokuun ja syyskuun alkua me asuimme Kittin kanssa kahdestaan Jalan Tenteram-kadulla, uudella asuma-aueella korkealla kerrostalossa, josta oli varsin hyvät näkymät tien toiselle puolelle Toa Payoh-kaupuginosaan ja sene mielikuvitukselliseen arkkitehtuuriin.
 
Myös muihin lähistön alueisiin oli mukava tutustua; Balestier, Novena, Upper Thomson ...


 
Elokuun vaihteessa minulta loppuivat työt ja aloin tutustumaan Singaporeen entistä tarkemmin. Tutustumisretkiä olin toki tehnyt aikaisemminkin; vapaa-aikana metrolla ja kävellen ja työaikana taksilla ja metrolla. Minusta tuli liikkuva järjestelmien ylläpitäjä ja toimiston it-yleismies, joka pidin huolta palvelinkoneista ja muusta tekniikasta. Kun jotakin tarvittiin, minä matkustin Sim Lim square tai Funan it-ostoskeskuksiin tai elektroniikkakauppoihin ja ostin mitä pitääkin. Ajoin taksilla palvelinkeskuksiin tekemään huoltotöitä palvelimillemme.


 



Syyskuussa me matkustimme Suomeen avioitumaan.  Olimme matkalla kaikkiaan viikon, syyskuun 14. - 21. päivä, joka oli hääpäivämme, kiinalaisen kalenterin mukaan Keskisyksyn lyhtyjen juhla, Suomessa syyspäivän tasaus. Vihkiminen oli Kafe Tombebossa, kiitos Notaari Vivi Malme, että tulit paikalle.  Siellä olivat myös Nancyn vanha äiti ja paras ystävä Julie Singaporesta, minun luottoserkkuni Juha ja kaverini Pera todistajina. Varsinainen juhla oli sitten veljeni talolla Nurmijärvellä.  Heti seuraavana päivänä lensimme takaisin Singaporeen.

 
Kitti ei ollut mukana vaan Nancyn perheen hoivissa Punggolissa.

Koska olimme virallisesti naimisissa muutimme yhteen. Asutimme yhtä huonetta Nancyn omistamassa kerrostalohuoneistossa. Muissa huoneissa oli kiinalaisia vuokralaisia.  Kissat Kitti ja Lolita asuivat meidän kanssamme huonetta, jonka yhteydessä oli WC ja suihkutila. Keittiö oli jaettu naapurien kanssa.  Siinä me asuimme siihen asti kunnes oli aika lähteä Australiaan.
 
Hougang on varsin kiinalainen asuinalue - etnisesti siis. Nykyään sen läpi kulkee pohjois-etelä-suuntainen metrorata, mutta silloin se oli vasta rakenteella. Siitä on vain muutama kilometri Punggoliin, Minä taisin sinnekin kävellä pari kertaa. Ellen ihan väärin muista, siellä syntyi lokakuussa 2002 ensimmäinen blogini ikinä. En muista palvelun nimeä, koska se lakkautettiin aika pian tuon jälkeen. Niinpä blogin sijasta aloin rakentaa sivuja omalle sippala.net -palvelulleni.


 

 
Lokakuussa meillä oli vielä hääjuhla Singaporessa. Siellä olivat mukana myös Kitti ja Lolita.
 
Meidät ja kissamme siunasi buddhalaismunkki Geshela Mettacatteryn tiloissa. Hän kävi siellä ja joissakin tapahtumissa siunaamassa lemmikkieläimiä. Toimitus tapahtui minun toivomuksestani ja eläinsuojan puuhamiehen, buddhalaishenkisen lääkärin avustuksella. Se oli minun kiitokseni heille, jotka olivat kehittäneet ja ylläpitäneet Mettacatteryn ja sitä kautta mahdollistaneet tämän liiton toteutumisen.


Iltapäivällä oli vielä tavanomaisempi hääjuhla lähellä sitä paikkaa, mistä Kitti oli viittä kuukautta aiemmin löynyt. Asuinalueen keskellä on puisto ja lasten leikkipaikka sekä katettu juhlatila. Tuossa juhlatilassa Singaporen kiinalaiset yleensä pitävät hautajaisia, mutta malajit häitä.  Olin vieraillut tuossa tilassa aiemmin Nancyn kanssa, ihan suhteemme alussa, ja silloin ajattelin, että jos tästä häät tulee, niin haluan pitää ne tässä tilassa.
 
Oli suvulle aika erikoinen vaatimus poiketa kiinalaisesta perinteestä  ja noudattaa malajien perinteitä tässä asiassa.  Juhla kuitenkin onnistui ihan mukavasti, vaikka vanha äiti ei suostunut tulemaan alas kuin näyttäytymään, mutta sen sijaan järjesti oman vastaanoton ystävilleen sisällä asunnossa.
 
Muut vieraat olivat nuorempia. Siellä olivat minun molemmat pomoni työpaikalta, pari työkaveria; kiinalainen ja intialainen ainakin (kaikki oli kutsuttu) sekä iso joukko Nancyn ystäviä tietysti.

Muutamasta hänen ystävästään oli jo ehtinyt tulla meidän yhteisiäkin ystäviä.
 
Juhlapäivän aamuna Suomen uutisia hallitsi Myyrannin kauppakeskuksessa tapahtunut räjähdys, joka myöhemmin paljastui pommiksi, jonka sinne oli vienyt repussaan nuori kotikemisti Petri Gerdt.
 
Juhlan jälkeen tuli uutinen Balilta, jossa pari sataa ihmistä oli kuollut pommiräjähdyksessä Kutan turistirannalla. Yökerhoihin tehdyssä iskussa kuoli parisensataa Australialaista.


 
Minä olin jo vähän aiemmin muuttanut tuohon asuntoon osoitteessa Hougang avenue 8.  Se oli jälleen paikallinen "arava"-asunto eli valtion tukemaa asumista. Niin kuin kuvasta näkyy porraskäytävä on yhdeltä seinältään avoin. Siten se hoitaa myös parvekkeen virkaa. Tosin muut asukkaat voivat kulkea parvekkeesi läpi.
 
Tämä kuva on vuonna 2010 ottamani. Siinä käytävä näyttää varsin autolta. Ehkä määräyksiä oli tieukennettu vuodesta 2002 eikä siellä saanut enää kasvattaa puutarhaa.


 

 
Singaporessa olimme laittaneet sisään myös pyvyän oleskelupahakemuksen. Päätös siitä kuitenkin tuli vasta kun olimme jo Australiassa. Vaikka se olikin myönteinen, ei meitä silti haluttanut asua Singaporessa. Jälkeen päin olen tosin miettinyt, että minä olisin saattanut olla siellä onnellisempi. No, jossittelu on turhaa, varsinkin kun sen tekee jälkeen päin.
 
Joka tapauksessa vuosi 2002 oli elämäni ihmeellisin, se vuosi, joka epäilemättä tulee mieleen kun pitäisi valita yksi merkkivuosi. Toki minulle on tapahtunut paljon muinakin vuosina, mutta ei mitään tällaista. Usin sitä vielä muistelen ja siihen viittaan. Olin tuolloin onneni kukkuloilla, eivätkä muutamat synkät varjot voineet sitä onnea peittää.


 
Paitsi että vaihdoin siviilisäätyä vaidhoin myös nimeni. Timo Matti Kalevi Hämäläinen on kansainvälisillä areenoilla ihan liian pitkä ja monimutkainen nimi. Sehän sisältää kaiken lisäksi erikoismerkkejä. Se oli aika työlästä kirjoittaa esimerkiksi maahantulolomakkeisiin valtioiden rajoilla. Muutenkin tuntui siltä, että tässäkin asiassa tarvitaan nyt muutos. Keskustelimme Nancyn kanssa siitä, minkä nimen otamme yhteiseksi sukunimeksemme ja päädyimme Sippalaan Pudotin myös kolmannen nimeni pois, joten minusta tuli Timo Matti Sippala. Uutta nimeä vastaavan passin sain kohta noutaa Suomen lähteystöstä Novena Squarelta.


Lähetimme kissat edeltä käsin Australiaan marraskuun puolivälissä. Niiden oli määrä olla karanteenissa kuusi viikkoa. Kuljetukset hoiti Petmovers-niminen yritys. Jälkeen päin saimme tietää, että kissat saapuivat sinne varsin huonossa kunnossa: kuivikkeita ei ollut tarpeeksi. Elävinä ja yhdessä ne kuitenkin aloittivat karanteenin.
 
Australiaan lähti myös muutokuormamme laivalla ennen meitä ja sen oli määrä olla perillä joskus tammikuussa.  Suurin osa tavarasta oli minun ostamaani näiden Singaporessa vietettyjen kuukausien aikana; 21-tuumainen CRT-näyttö  tietokoneeseen, astioita, kaksi keitintä, taloustavaraa vaikka kuinka. Myös tietokonepöytä oli tullut hankittua.


Tuon parin viikon aikana kun meillä ei ollut omia kissoja kotona, me toimimme muiden kissojen sijaisvanhempina.  Molemmat näistä, Posh ja nimetön kissanpoikanen, saivat sitten uudet pysyvät kodit.
 
Me lensimme Australiaan marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 2002. Tapasimme kissat karanteeniasemalla, asuimme Sydneyssä noin kuukauden. Muutimme Townsvilleen tammikuussa 2003 ja odottelimme minun oleskelulupapäätöstäni. Asuimme Townsvillessä vuoden, sitten vuoden Woodstockissa, ja sen jälkeen noin vuoden Cairnsin Machans beachille. Sitten vuonna 2006 ostimme oman talon. Siinä minä asuin vuoden 2009 loppuun saakka. Nancy on asunut siellä kissojen ja koirien kanssa koko ajan.



Tarina jatkuu toisessa osassa.


sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Heinäkuu 2017 - Ei Ukraina vaan Vietnam?

Tämän jutun kirjoitin vuodatus.netin-blogiin. Alun perin oli tarkoitus vain pitää sitä hengissä ja pistää pari lausetta ja kuvaa, mutta iskikin inspiraatio kirjoittaa vähän enemmän.  Kopioin sieltä html-koodin tänne, ja ainakin itselleni tänne Vietnamiin kuvat näkyvät. Sitä ei sitten tiedä, kauanko näin on.

Puolet vuodesta 2016 kului Ukrainassa, n. 6 viikkoa Vietnamissa  alkuvuodesta parin viikon Malesian-jäähyväisten jälkeen. Maaliskuusta  kesäkuuhun opetin Ukrainassa,  Suomessa vietin pari kuukautta lähinnä Joensuussa ennen kuin matkustin Kroatian, Montenegron, Makedonian, Bulgarian ja Romanian kautta takaisin Ukrainaan, jossa vietin taas n. 90 päivää opettaen ja hampaita hoitaen.


Olin jo huhtikuussa solminut suhteet Harkovan kaupungissa toimivaan AMMA-järjestöön. Palasin heidän luokseen ensimmäisenä, vuikrasin huoneen juopon miehen asunnosta ja kävin joka viikko Kiovan skandinaavisessa koulussa opettamassa.  Vuokraisäntä oli aika rasittava, sellainen kännissä tunteellinen ja selvänäkin melkein yhjtä juntti ukko. Vaimo oli lähtenyt ja lupasi tulla takaisin jos juominen loppuu. Yirtystä oli, mutta ei se selvä kausi paria päivää kauempaa kestänyt.  Ihan rehellinen ja mukava tyyppi sinänsä, mutta en jaksanut sitä. Ja tiesyti kersatkin olivat välillä aika mahdottomia. Jos opettajan ote herpaantuu, ne huomaavat sen käyttävät tilaisuutta hyväkseen pistämällä hulinaksi.





Asustelin lähiöiden neuvostoaikaisissa kerrostalokämpissä paikallisten kanssa. Puhun sen verran hyvin venäjää, ja ukrainalaisten venäjää ymmärrän myös erittäin hyvin, joten käytännön elämä ei ollut sen hankalampaa kuin paikallisillakaan. Helpompaa se oli sikäli, että taloudellisesti olin paremmassa asemassa kuin monet heistä. Ei tarvinnut venyttää penniä. Kuitenkin tuo syksyinen sää, leudompi kuin Suomessa toki, ja kulkeminen pitkiä matkoja metrolla, ratikalla ja bussilla kävi aika tavalla voimille.

 Vasemman jalkani akillesjänne, jonka oin loukannut jo marraskuussa 205 Malesian viidakoissa, vihoitteli tuossa ilmanalassa pahasti. Kävin hierojalla, joka n. 15 eurolla antoi puolentoista tunnin käsittelyn. Poistatin myös kaikki neljä viisaudenhammasta ja laitatin keraamisen paikan vanhan amalgaamin tilalle.  Eikä ollut kallista sekään lysti, koska saatoin käydä klinikalla, joka oli korkeatasoinen, mutta kuitenkin siellä saattoi asioida venäjäksi. Englanninkielinen hoito olisi saattanut epäilemättä olla kalliimpaa.






Kävin myös Tsernobylin ydinvoimala-alueella, jossa huhtikuussa 1986 tapahtui vakava ydinvoimalaonnettomuus.  Alue on suljettu asutukselta ja hallitsemattomilta vierailuilta, mutta hallitus kuitenkin järjestää sinne laillisia turistimatkoja kerätäkseen rahaa alueen puhdistamiseen ja ylläpitoon. Läheinen Pripyatin kaupunki on myös virallisesti autio. Se on jäänyt suurin piirtein siihen tilaan, mihin asukkaat sen yli 30 vuotta sitten jättivät:  asunnot, koulut, huvipuisto,
Vapun juhlintaan valmistavat propagandajulisteet ja koristeet.  Nyt kaikki on rapistunutta ja kasvien sekä eläinkunnan valtaamaa. Huhutaan alueella asustavista susilaumoista Kettuja ainakin on näkyvissä, ja tietysti koiria.

Minulla oli retkikaverina paikallinen nuori neiti, jonka olin löytänyt Couchsurfing-sivustolta. Aika usein olen matkoillani tavannut sitä kautta uusia ihmisiä. Aika usien nuoria naisia, mutta myös pariskuntia ja miehiä. Mikäs siinä, nuori nätti seuraa kelpaa vanhalle ukolle ilman, että siinä on mitään sen kummempaa.




Nuori haluaa tutustua ihmisiin ja maailmaan, ja sosiaalinen ja puhelias ulkomaalainen on useille varsin kiinnostava tuttavuus.
Onhan siinä toki joskus myös hienoinen katsastamisenkin maku, vaikkei varsinaisesta deittailusta olisikaan kysymys.
Myös muita nuoria neitejä tapasin aika tavalla, mutta yleensä yhtä vain kerran, ja hyvin harvois sellaisesta edes pysyvää yhteydenpitoa tai ystävyyttä on tullut.

No, olihan minulla keväällä ollut se Thaimaalainen neiti tai eronnut rouva, jonka kanssa yritettiin paluuta syyskuussa, mutta se kaatui omaan mahdottomuuteensa, tai minun kannaltani hänen mahdottomuuteensa.  Oli siihen rinnalle tullut myös pari muuta: vietnamilaista nettideittiä, joista sitten yhden kanssa juttu eteni niin pitkälle, että lupasin joulukuussa tulla tapaamaan

Marraskuussa väsyin junamatkailuun ja typerään alkoholistivuokraisäntään. Niinpä päätin viettää pääosan ajasta Kiovassa. Kuun lopussa istten tulivatkin lumipyryt ja pimeät iltapäivät. Toisaalta nautin siitä, mutta fyysisesti olin väsynyt.

Ehkä väsymykseen vaikutti myös ruokavalio. Pidän toki tattarista, mutta ehkä se ei sopinut keholleni. Myös liikaa leipää, limsoja, kahvia, mehuja. Kaiken kaikkiaan ympäristö ja elämä eivät tuntuneet hyviltä.






Pidän opettamisesta. Opetin sekä suomen että englannin kieltä. Suomen opiskelijat eivät olleet kovin motivoituneita eivätkä korkealla tasolla paria poikkeusta lukuun ottamatta. Mutta kiva oli kuitenkin olla tekemissä lasten ja nuorten kanssa.
Oli myös kiva ja hyödyllinen tutustua Ukrainaan ja ukrainalaisiin paremmin kuin mitä tiedotusvälineiden kautta voi tehdä. Minä saatoin kuunnella suoraan nuorta sukupolvea ja esittää heille kysymyksiä.



Tässä on meneillään Georgian ja Ukrainan ystävyysjuhla koululla. Joulukuun alussa juhlittiin teknisessä yliopistossa myös Suomen itsenäisyyspäivää. Paikalla oli myös suurlähettiläs ja muuta lähetystön väkeä. Vain osa juhlasta oli omistettu Suomelle. Toinen oli opiskelijoiden esittämä amerikkalaistyylinen revyy. Ilman erästä yliopiston aktiivista professoria ehkä tätäkään ei olisi.
Monille oppilaille suomen opiskelu oli enemmän tai vähemmän pakkopullaa. Sitä oli alettu opiskelemaan koulun määräyksestä, tai sitten vanhempien. Se oli selvästi oppilaille vaikeaa. Minulle oli vaikeinta edetä heikoimpien tahdissa ja jättää motivoituneet ja hyvät oppilaat vaille erityistä mahdollisuutta, jonka olisin voinut heille tarjota. Heillä kun ei useinkaan ole syntyperäistä eikä edes "oikeasti" suomea osaavaa opettajaa.



Kävin myös jututtamassa eli opettamassa keskustelutaitoja teknisen yliopiston opiskelijoille, 16-17 vuotiaille. Se oli lauantai-iltana klo 19 jälkeen. Pari tuntia siinä vierähti kuin siivillä, ainakin minun kannaltani. Opettajakin tuntui tykkäävän, koska antoi minun jatkaa yliajan. Ystäväni tytär, joka minut sinne järjesti, 16-vuotias Masha tuskin oli ainoa, joka taisteli unta vastaan. Olihan takana pitkä opiskeluviikko ja sen lopuksi vain yksi päivä vapaata.
Joulukuun 11. päivä sitten lensin Kiovasta suoralla lennolla Thaimaan Bangkokiin ja sieltä suoraan Vietnamin Ho Chi Minh Cityyn, joska onkin minulle jo tuttu paikka. Saavuin kolmen kuukauden viisumilla. Olin luvannut Kiovaan palaavani todennäköisesti takaisin heti kun viisumivapaus sallisi eli 90 päivän kuluttua. Jos menisi oikein hyvin, niin sitten en palaisi



Ho Chi Minjh Cityssä eli Saigonissa oli lämmin. Vierailin englantia opettavassa hostellissa ja asetuin läheiseen hotelliin tuon aiemmin mainitun netti-ihastuksen kanssa. Hän on 29-vuotias, 140-senttinen Pikku-Myy. Ei osaa paljoa englantia, mutta pärjättiin kuitenkin, ja sen verran hyvin meni, että päätettiin matkustaa hänen perheensä luokse Dong Thap provinssiin, Lai Vungin kaupunkiin.

 


Aluksi minut vietiin perheen pojan isännöimään komeampaan kaupunkiasuntoon Lai Vungin pikkukaupungissa. Se oli sellainen betonista tehty rivitalotyyppinen asunto. Siellä oli ilmastoinnit ja kaikki.  Keittiössä oli pesuvadissa yön yli eläviä kaloja, joista lähti ällöttävä haju jo ennen paistamista. Jo niiden loiskinnan kuuleminen teki pahaa, kun tiesi, että ne kärsivät. Erilaiset hajut ja syötäväksi kasvatettavien ja myytävien eläinten näkeminen päivittäin ovat asioita, joist edelleen kärsin.


Minulle kerrottin, että vanhemmat asuvat kolmen-neljän kilometrin päässä maalla. Kaupungista siirryttiin kohta hänen vanhempiensa hökkeliin maaseudulle, ensin katsomaan, mutta kun ilmoitin haluavani mieluummin asua siellä, siirryttiinkin tähän pelti-lautahökkeliin,  jossa  sillä rupeamalla vietinkin sitten liki kolme kuukautta. Pidän sitä aikamoisena saavutuksena, sillä sellaiseen en ollut pystynyt aikoihin.

Joulunaika oli Suomessa, ja Uusi Vuosi. Vietnamissa ne eivät juuri näkyneet muuten kuin kalliimpien kauppaliikeiden koristelussa. Enkä minä ole sellaisia juhlia koskaan oikein kaivannutkaan.  Odoteltiin jo täkäläistä Uuden Vuoden Juhlaa, joka siis ei ollut joulu-taamikuun vaihteessa vaan myöhemmin, tänä vuonna tammi-helmikuun vaihteessa. Se on siis kuukalenterin mukainen uusi vuosi, jota täällä kutsutaan nimellä tet. Kiinalainen uusi vuosi on muissa maissa käytettävä nimitys tälle samalle asialle eli kuukalenteriin perustuvalle vuoden vaihtumiselle. Kiinalainen horoskooppi liittyy tähän asiaan siten että on olemassa 12 eläintä, jotka liittyvät kukin omaan vuoteensa 12 vuoden kierrossa. Eli jokaisen syntymävuoteen liittyvä eläin tulee vuoroon joka 12. vuosi. Minulla se on kissa, kiinalaisessa jänis.



Joulukuun lopussa ostin polkupyörän, sellaisen halvan yksivaihteisen. Ei täällä ole juurikaan mäkiä, joten tuolla pärjää, ja kun sen takoitus oli nimenomaan rasvan polttaminen, niin paremminhan se tuollaisella sujuu. Sitäpaitsi nämä tiet ovat kapeita ja huonoja, paljon mopoja liikkeellä, välillä lahoja siltoja. Parempi on ajaa hissukseen kuin kaahailla pyörällä tällä näkökyvyllä.


Vietnam on moottoripyörien ja mopojen maa. Yksityisautoja ei juurikaan ole, bussejakin aika vähän, ja suuri rekkoja vähemmän kuin luulisi. Täällä etelässä Mekong-joki ja sen sivujoet ovat merkittävä tavarnkuljetusväylä. Pieniä kuorma-autoja ja kuormamopoja näkee.  Suurkaupunki Saigonissa (Ho Chi Minh) saattaa joutua tilanteeseen, jossa ohitse sojuu tuhansien moottirpyörien katkeamaton virta. Suojatietä ei ole lähimaillakaan, joten katu on yritettävä ylittää omin neuvoin.

Ei voi jäädä odottamaan sopivaa rakoa, vaan on hivuttauduttava sekaan. Nimenomaan hivuttauduttava hiljaa. Ei saa juosta. Perussääntö näyttää olevan se, että autojen tielle ei saa mennä, mutta moottoripyörät väistävät jalankulkijaa. Siinä kun kiirehtimättä kulkee, ja turisti voi vielä huitoa käsiään, kuten monet tekevät, niin kyllä sitä sovussa saadaan sumplittua, että kenen tässä on järkevintä mennä ensin. Tämän taktiikan oppii yllättävän äkkiä. Pääasia on ottaa rauhallisesti eikä koskaan lähteä pakoon.



Julkistakin liikennettä on, muttei sen käyttö ole kovinkaan yksinkertaista ellei osaa vietnamin kieltä. Ja minä en ossa. Se oli yksi tekijä, joka arvelutti minua kun mietin valintaa Vietnamin ja Ukrainan välillä. Ukrainassa pärjään paikallisella kielellä, mutta en ole oikein varma, voinko tässä iässä enää oppia taätä laulavaa (tonaalista) lyhyistä äännähdyksistä koostuvaa kieltä.  Toki se auttaa, että jos pääsen opettamaan englantia ja sitä kautta hankin kavereita, jotka osaavat kääntää, se helpottaa asiaa.
Ja kumppanini kanssa opetellaan yhdessä sekä vietnamia että englantia. Pidemmällä tähtäimellä sekin tuottanee tulosta.

Ja onhan niitä vaikka kuinka paljon nettiresursseja, joidan avulla voi oppia Vietnamia. Erityisesti minulle, koska englanti alkaa olla jo melkein ensimmäinen kieleni, niin pystyn käyttämään sitä opiskelukielenä.



Joulu-Tammikuussa vierailin sekä saingonissa, että 60 kilometrin päässä sijaitsevassa Can Tho-nimisessä vähän siommassa kaupungissa tutkiskelemassa mahdollisuuskia opettaa englantia.  Ei siitä oikein tullut valmista, enkä minä halunnut isoon kivikylään vaan mieluummin odottaa ja katsoa mitä eteen tulee täällä maalla.



Täällä maalla ei autoja juuri ole. Jokia seuraavat pikkutiet, joiden jokea vastakkaisella seurnalla ovat talot ennen riisipeltoja, ovat niin kapeita, ettei niille siompi auto mahdu ilman ongelmia. Joskus näkyy joitain city-maastureita, ja ne näyttävät todella kömpelöiltä ja kolhoilta. Moottoripyörien nopeduet ovat alhaiset  ja kuljettavat ovat hyvin huomaavaisia, tottuneita yhteispeliin.  Tämä on kiva ympäristö minulle.  Paljon tuollaisia pikku teitä. Silloissakaan ei ole kaiteita, vaan täytyy mennä varoen. Joskus niissä on myös jalan mentäviä rakoja.
Kuljeskelin pyörineni aamupäivän tutkaillen maisemia. Tutustuin myös muutamaan ihmiseen, mm. ranskalaiseen mieheen joka on asunut täällä jo yhdeksän vuotta ja on sinä aikana oppinut jopa kieltä jonkin verran. Hänen vaimonsa pitää kahvila-kioskia erään koulun lähellä, joten siellä käy paljon koululaisia aamiaisella ja sitten koulun jälkeen viettämässä aikaa ja ostamalla jotain pientä. Gregoir on käyttänyt n. 40 000 euroa pienen länsimaalaistyyppisen talon sekä kauppa- ja kahvilatilojen rakentamiseen.



Kumppani olisi halunnut pitää minut kokona kaiket päivät, mutta sain taisteltua itselleni vähän vapaamman liikkumisoikeuden. Täkäläisessä kulttuurissa yksityisyyttä ei ole niin kuin suomalaisessa tai muissa länsimaalaisissa kultttuureissa. Hän itse on varsinainen kotihiiri, ei halua käydä juuri missään.  Hän ja perhe pelkäsivät päästää minu yksin mihinkään, mutta minä menin. Niinpä siinäkin asiassa saatiin särmät hiottua. Sitähän se suhde on alussa: toisen tuntemisen opettelua ja yhteiten kuvioiden hakemista.  Minulle tietysti laihdutus on hyvä tekosyy saada pyöräillä ja liikkua.
Kumppani asuu vanhempiensa kanssa samassa hökkelissä, ja pihapiirissä ovat äidin sukulaisten, hänen serkkujensa neljä  taloa.  Myös isoäiti asuu omassaan ja isoisän hauta on takapihan perällä riisipellon laidassa.   Äiti ja isä ovat olleet läsnä koko ajan. Äiti on myös laittanut ruuat. Hän ei ole ollut kasvissyöjä, mutta jo tustumisvaiheessa oli puhetta, ellei peräti sovittu tai luvattu, että hän on minun seurassani sellainen Kovin tiukka en asiasta halunnut aluksi olla, mutta ajan myötä ajattelin hitaasti edeten pyrkiä siihen päämäärään. Joku voisi kysyä, että miksi. Eikä tuo ole henkilökohtainen valinta?  No, minä kerroin haluavani lähes vegaanisen kumppanin ja hän kertoi haluavansa olla sellainen. Ei ole kiva suuudella suuta tai maata ihmisen vieressä, joka haisee lihalle tai kalalle. Ja sen todella haistaa kun ei itse niitä tuotteita käytä: jopa maidon ja kananmunat haistaa.























Yllä olevassa kuvassa on vegaaninen juhlapöytä. Vietnmilainen kasvisruoka kun on käytännössä vegaanista.  Noita feikkilihoja ja -kaloja, siis gluteenista tai pavuista tehtyjä, saa kyllä melkein joka kylästä, mutta minä en niistä arkioloissa perusta. Mieluummin syön perusruokaa, johon täällä tietysti kuuluvat riisi, pavun idut, tuoreet lehtivihannekset sekä tofu. Soijapauhan on täällä paikallinen kasvi. Myös mustapapua ja muita papuja on saatavissa, soijamaito niin ikään.



Tätä kirjoittaessa kesäkuussa 2017 kuppani on oppinut kokkaamaan minulle mieleistäni ruokaa, ja  huolenpito on muutenkin sitä tasoa, ettei paljoa valittamista. Suurin huolen aihe ovat takapihalla, heti talon takana röhivät ja haisevat siat. Se haju tunkeutuu myös taloon ohuiden ja rakoisten lautaseinien läpi.

Niin kuin kiinalainen ja thai-ruokakin, vietnamilainen ruoka usein sisältää  sokeria, ja MSG-lyhenteellä kulkevaa inetta,, eli natriumglutamaatia, se on tuo aromivahvike, pussikeittojen ja aromisuolan lsiäaine.  Yhdysvaltalaisissa tutkimuksissa sitä ei ole todettu millään lailla suolaa vaarallisemmaksi, mutta kyllä sen nauttiminen monille tuntuu päänsärkynä ja vatsanväänteinä.    Olen kuitenkin saanut perille kotona sen ajatuksen, etten minä niitä aineita halua ruokiini,  ja nyt niitä ei ole kuin joissain ostoruuissa. No, sokeria tietysti jälkiruuissa.   Virvoitusjuomiin, limsoihin toki tulee itsekin sorruttua pyöräreissuilla, vaikka mukanani onkin aina pullo jäävettä















Olen minä tääällä ollessa sairastellut.  Tammikuussa oli sinnikäs yskä ja nyt kesäkuussa iski siihen vasempaan jalkaan paha bakteeri-infektio. Ei ollut veritulppa eikä varmaankaan syöpäkään. Juuri toukokuussa Suomessa käydessäni se jalka kuin yhtäkkiä parantui.

Yllä olevassa kuvassa on vietnamilainen sauna.  Siinä minua kylvetettiin kun oli se yskä ja vähän kuumetta.  Se on alumiininen pesuvati, jossa on kiehuvaa vettä ja joitain yrttejä, puiden oksia, joista lähtee miedohko tuoksu. Kylpijä asettuu vadin ympärille varoen polttamasta itseään ja sitten avustaja laittaa hänen päälleen villakankaisen, vai onko se puuvillaisen viltin. Tuntuu todella mukavalta ja kyllä se saunan virkaa minulle hoitaa ihan riittävästi.

20170108_102747.jpg

Kuvaillessani suhdettani tulee itsellenikin mieleen sterotypia: ruma ja lihava länsimainen mies ei löydä naista omasta maastaan, vaan hakee sen Aasiasta: kielitaidottoman, huomattavasti nuoremman tytön, joka elää hänen rahoillaan ja vastapalvelukseksi toimii kotiorjana: kokkina, siivojana ja ... No, minä saan hoivaa ja huolenpitoa, mutta myös tuon jotain taloon eli pari-kolme kuukausipalkkaa joka kuukausi. Maksan tästä kuitenkin vähemmän, mitä maksaisin nomadielämästäni: halvoista hostelleista ja syömisestä edullisissa kasvisravintoloissa. Kaikin puolin tyydyttävä kauppa, harkittu ja suunniteltu valinta. En minä ole halunnut olla loppuikääni kulkuri tai nomadi. Ryhdyin sellaiseksi löytääkseni jotain: uuden paikan, jonne voisin asettua, jossa voisin olla rauhassa, vanheta. Jos lähtemisestä ja kulkemisesta tulee itsetarkoitus ja paikallaan oleminen ei onnistu, ei se ihan terveeltä kuulosta. Se kulostaa juuri nykyisenkaltaiselta ADHD-elämältä, nettisurffailulta, jossa ei pystytä syvnetymään mihinkään, vaan vilkaistaan yhtä sivua muutama minuutti ja sen jälkeen surffataan uudelle.




Tammikuun aikana minulle tuli vanha tunne siitä, että olen siellä mihin kuulun ja missä minun pitääkin olla. En ollut kuitenkaan varma siitä tunteesta ja vastoin haluani jäädä eikä matkustaa enää Ukrainaan, päätin tehdä sen kuitenkin koetellakseni tunnettani ja suhteen kestävyyttä. Kumppani ymmärsi asian täysin ja antoi kolmen kuukauden lomalleni suostumuksen.
Yllä olevassa kuvassa pönötän puku päällä paikallisen hyväntekeväisyysjärjestön Uuden Vuoden juhlassa tammikuun lopulla. Vietnamilainen Uusi Vuosi, TET, on sama kuukanlenterin mukainen juhla, jota yleisemmin vietetään nimellä Kiinalainen Uusi Vuosi. Sitähän olin jo tottunut viettämään ollessani naimisissa etnisen kiinalaisen kanssa.



Riisinkorjuuta  Näyttää siltä, että riisisatoa tulee vähintäänkin kolme kertaa vuodessa. Kun riisi kylvetään, lainehtii pelto vettä. Sanovat, että riisin kasvattaminen vaatii paljon vettä, mutta näyttää siltä, että se täällä on enimmäkseen sade- ja tulvalettä. Joka paikassa on ojia lampia, johin satanut vesi kerääntyy.




Tässä sama paikka kesäkuussa, joka on tänä vuonna ollut jo hyvin sateinen. Sadekauden huippu ajoittuu yleensä syyskuuhun, mutta nykymaailmassahan nuo asiat eivät enää näytä pitävän paikkaansa.




"kevyen liikenteen väylä", käytännössä polku, muttaa Googleenkin merkitty kulkuväylänä, on tässä kohtaa hyvin kapea, niin että kaksi ohittavaa mopoa on mahdottomuus, vaan toisen täytyy jäädä odottamaan tai peruuttaa.



I

hmiset, joiden seurassa tunsin viihtyväni, vaikkei yhteistä kieltä olekaan.   Perheen olohuoneena on tämä huterahko lautaterassi, jonka pylväisiin on tukevasti kiinnitetty kaksi riippumattoa. Vasemmalla on oviaukko, josta näkee varsinaiseen olohuoneeseen, jossa nyt myös vanhemmat nukkuvat, koska me valtasimme makuuhuoneen, joka on huonekaluilla eristetty, ei ovea, vain verho.

Vasemmalla näkyy banbusuikaleista punottuja koreja, joita perheen naiset sesonkityönä valmistavat kukkakoreiksi. Niiden kysyntä on huipussaan ennen Uuden Vuoden juhlaa, joka tänä vuonna sattui helmikuun alkuun.





Kukkaset.  Niitä, ja muitankin kauniita kasveja, näkee melkein joka puolella.  IIlman sikoja ja muuta eläintaloutta tämä  alue näyttäisi paratiisilta ja keitaalta.   Sanotaan,e ttä tässä osassa Vietnamia ei ole köyhyyttä, sillä maa on viljavaa, jokisuistoa, jonne Mekong-joki on kuljettanut ravintetita.  Täällä kasvaa hyvin riisi ja täällä kasvavat banaanit, papaijat ja muut trooppiset hedelmät.





Tienvasrien ja takapihojen banaanikasvit. Banaanipuu ei ole puu. Banaani on ruohokasvi, ei puu.




Jokilaivat, joet, ja niitä seuraavat pikku tiet, joita joka päivä uudella innolla seurasin ja tutkailin niiden varrella olevia paikkoja.

Aavistus siitä, että tästä paikasta voisi tulla kotini.  Ei haluttanut jättää sitä, mutta päätin vielä kerran ryhtyä seikkailijaksi. En edes lentänyt suoraan Ukrainaan, vaan halusin kokeilla jotain uutta.





Maaliskuun 10. päiväkö se oli kun lensin ensin Bangkokiin, vanha tuttu paikka, ja sieltä otin seuraavana aamuna bussin Pattayalle, tuohon lomaparatiisiin, johon en olisi kuvitellut vapaaehtoisesti meneväni.  No, minähän olin asunutkin Australian Cairnsissa, joka on samanlaisen lomaparatiisin mainessa, mutta josta löytää paljon muutakin. Serkkuni oli siellä töissä suomalaisessa asiakaspalvelu tms. firmassa, ja hän kutsui kylään. Päätin siis mennä.





Siellä tuli sitten tavattua kaksikin serkkupoikaa.   Alkoi jo jossain vaiheessa harmittaa ja kaduttaa, että lähdin ja mietin jo, että kääntyisikö takaisin ja palaisi Vietnamiin.  Suoraa reitti' ei oltu kovinkaan kaukana "kotoa", vaikka olinkin kiert'nyt aika tavalla ajaesani ensin bussilla Ho Chi Minhiin


Kelaisella tähdellä merkitty paikka on tämä Lai Vung - Sa Dec, Dong Thap -nimisessä provinssissa.  Ja Paattayahan näkyykin merkityn karraan Bangkokin alalpuolelle.  Bangkok on minulla nykyään yleensä lentomatkojen välietappi, koska sieltä ja sinne on halvinta ja kätevinä lentää kun matkaa Euroopan ja Kaakkois-Aasian väliä.

20170313_125623.jpg
ja syötyä erilaista vegaaniruokaa. Myös Turkinpippureita ostin eräästä moottripyörävuokraamosta.

aaukr.jpg

Kolmen päivän kuluttua oli sitten Air Astanan lento Kazakstanin Almatyyn, jossa vietin yhden yön ja yhden päivän. Ei ollut paljoa motivaatiota tutkia kaupunkia. Kävisn syömässä intailaisten Hare Krishna-liikkeen Govinda's kasvisravintolassa ja sitten l'hdin lentokentälle, jossa lorvailin nelisen tuntia.  Eipä voi ihan sanoa, että Kazakstan tuli nähtyä, mutta toisaalta voi, jos luottaa ensivaikutelmaa ja siihen, että kohtalo tai jokin muu ohjaa sinut näkemään ja kokemaan sen, minkä pitääkin.  No, joka tapauksessa ei enää huvita käydä Kazakstanissa ihan pelkkää uteliaisuuttani. Saatankvitella, että sitä samaa neukkulaa se on kuin on Ukrankin - tietyssä mielessä.

Lento siis oli jaettu kolmeen osaan: ensin tunti Vietnamista Bangkokiin, parin päivän oleskelu siellä, ja sitten melkein samalla aikavyhykkeellä, oliko se nyt 8 tai 9 tuntia vai vähemmän Bangkokista Almatyyn (Alma Ata oli Neuvostoliiton aikana Kazakstanin pääkaupuki nimeltään).  Sieltä sitten lento noin vuorokauden kulutua kolmen aikavyöhykkeen halki kohti länttä ja Ukrainaa. En paljoa muista lennoista, ellei siellä tapahdu jotain ikävää tai hauskaa: pahin on ollut Finnairin lento Helsingistä Bangkokiin tammikuun lopussa 2002: lentävä sikala, täynnä örveltäviä suomalaisa känniukkoja. Monesti noissa vanhojen yhtiöiden koneissa tuppaa ilma loppumaan silloin kun valot himmenevät ja ihmiset nukkuvat.  Niin kävi mm. toukokuusn lopulla 2017 kun lensin Aeroflotilla Helsingistä Moskovan kautta Hanoihin. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta niiden kyydissä.  Moskovan lentokenttä, mikä se nyt oli Serentjevo tai sinne päin, oli töykeä ja ynseä kuin Moskova-baari ja lentokoneessa ei saanut kunnon vegaaniruokaa. .
20170316_073433.jpg
Vanhaa neukkulaa se on Ukrainakin, tyyliltään, vaikka on näkyvissä aktiivinen pyrky pois siitä kohti jotakin uutta, ja sitä pyrkyä minäkin olen halunnut olla auttamassa opettamalla länsimaisia kieliä, suomea ja englantia ja sitä myöten myös kansainvälistä, läntistä ajattelua, toki myös kokemusteni mukaan kertomalla niistä maista ja kulttuureista, joissa olen llut ja myös valistamalla teinejä neuvostoaikojen meiningistä.  Puolueeton en tuossa asiassa ole, vaan minulla on tietyt arvot ja periaatteet, joiden puolesta haluan puhua - pehmeästi ja kysellen toki, en saarnaten ja käännyttäen.



 Betonirakennuksia, vanhoja Ladoja, julkisissa rakennuksissa prameutta ja kulltturihistoriaa,  ympärillävenäjää puhuvia ihmisiä, maalaisia kauppaamassa omenoita ja muita maataloustutteita kaduilla ja alikulkutunneleissa, kolisevia metrojunia ja raitiovaunuja, väentungoksia metroasemien liukuportaissa, kauniita puistoja ja kirkkojen kultaisia sipulikupoleita, joista auringon säteet heijastavat sinistä taivasta vasten. Kaunista ja rumaa rinnatusten, mutta nyt minulla oli sellainen apea ja väsynyt mieliala koko ajan.


Kiovassa, Harkovassa, Lvovisssa eli Lvissä ei ole sotaa. Ne ovat turvallisia edullisia paikkoja vierailla. Vierailu sujuu jotenkuten myös englanniksi, mutta halvemmalla pääsee ja enemmän kokee, jos osaa venäjää. Lvivissä sitä ei kovin mielellään puhuta, mutta muualla kyllä. Slaavilaisen sydämellisyyden ja vieraanvaraisuuden, vilpittömän kansanmielen voi kohdata myös taksissa Harkovassa tai Kiovassa, ehkä vielä enemmän pienemmillä paikkakunnilla. Venäjää puhuvat miehet, yleensä vanhemmat ukot, kertovat mielellään koko sukunsa tarinan taksimatkan aikana ja kyselevät vieraan elämästä ja oloista.  Vanhoissa ladoissa tällaista olen enimmäkseen kohdannut.  Uusissa hienoissa autoissa istuu yleensä tympääntyneitä, ehkä ylistressaantuneita kuljettajia, jotka eivät halua puhua venäjää, mutteivät osaa muitakaan kieliä.

Sota toki näkyy mm. asemilla ja kaduilla liikkuvissa varusmiehissä, sotapalvelukseen määrätyissä, jotka ovat tulossa tai menossa rintamalle, tai turvaamaan rauhaa sinne itään.


Sota, tai Ukrainaan kohdistettu aggressio näkyvät myös julkisesa "propagandassa", viime vuonna Jamalan Eurovisiovoiton aikaan se näkyi kampanjassa jossa haluttiin tuoda esille Krimin tataarien kärsimyksiä, niitä, joista Jamalakin lauloi.   Kuvassa yllä on puistoon luotu Krimin kartan muotoinen mistomerkki.


Kiovassa toimiva skandinaavinen koulu, jonka painopiste ovat vieraat kielet ja kansainvälisyys, oli minun pääsyyni tulla tänne. Koulussa opetetaan pääkielenä englantia ja toisena kielenä joko saksaa, tanskaa, norjaa, ruotisa tai suomea.
Opetus on suomalaisittain katsoen aika perinteistä, autoritatiivisen opettajan johdolla tapahtuvaa kääntämiseen perustuvaa, siis omaan äidinkieleen vanhvasti tukeutuvaa. Sitä se oli vielä yliopistotasollakin.  Minun vahvuuteni taas on muualla, vaikka osaankin opettaa venäjäksi, en sitä halua tehdä, vaan haluan opettaa nimenomaan englanniksi ajattelua ja niiden ajatusten kommunikointia.  Aika monien kohdalla se onnistuu, erityisesti 10 - 14 votiaat olivat yllättävän hyviä siinä.  Suomen kielen osalta ei voi ihan samaa sanoa Monille suomi oli pakkopullaa, ja niille, joille se ollut, oli vaikea antaa edistynyttä opetusta, koska matalammalla tasolla olevat eivät ymmärtäneet siitä mitään vaan alkoivat häiritä tuntia.  Yhden luoka kanssa minulla oli ihan mahdottomia kurinpito-ongelmia, lähinnä yhden provokaattorin ansiosta.  Ja jos siinä kohtaa opettaja on epävarma ja hermostuu, se vain lisää vettä myllyyn.  Nyt ymmärrän niitä opettajia, jotka kertovat itkevänsä koulupäivän jälkeen.

<

Mutta suurin osa kokemuksista oli erittäin myötnteisiä, jopa pienempien kanssa. Erityisesti englannin opiskelu motivoi lähes kaikkia, ja sai heidät yrittämään ilmaista ajatuksiaan sillä kielellä ja myös kuuntelmaan kertomuksiani vieraista maista ja myös kokemuksistani Ukrainassa.


Tytöt näyttivät olevan vahvemmilla kommunkoinnin ja keskustelutaitojen suhteet.  He tuntuivat aina dominoivan luokassa. Pojat puhuivat lyhyemmin ja vain silloin kun tytöiltä sai suunvuoron. He eivät kovin voimakkaasti uskaltaneet sanoa mielipiteitään kun taas tytöille tuntui luontuvan  omista ajatauksestaan ja elämästään kertoninen.  Sama juttu oli myös Vietnamissa, jossa alkuvuodesta 2016 opetin ryhmiä. Pienissä ryhmissä, jossa oli vain tyttöjä syntyi jopa luottamuksesllisia keskusteluja esim. seurustelusta. Niiden päätteeksi tytöt olivat itsekin ihmeissään ja sanoivat, että vanhempien kanssa ei tällaisista asioista voi puhua.




Ukrainalainen naiskauneus on tunnettua. VArsinkin Vietnamista tullessa se tietysti pistää silmään jo teinityttöjä katsellessa. He kun ovat pitkiä ja fyysisesti kehittyneitä joa varhaisessa teini-iässä, kun taas Vietnamissa kolmikymppisetkin näyttävät usein lapsilta.   Slaavilaisessa kulttuurissa sekä maskuliinisuus että feminiinisyys näytetään avoimemmin ja ilmaistaan perinteisin keinoin.  Niin tpahtui myös koulun juhlissa.  Kuva yllä on koulun tanssikerhon järjestämästä esityksestä ensimmäisenä sunnuntai-iltapäiänäni  maassa maaliskuun puolivälin jtienoilla.

Totta kai vanha ukko haluaa katsella nuoria nättejä tyttöjä ja nauttia myös heidän seruastaan, nuoruuden innosta ja uteliaisuudesta.  Mutta sivistynyt aikuinan ja opettjan asemassa oleva tietysti pitää rajat ja kunnioittaa opiskelijoitaan ihmisinä ja ymmärtää asemansa ja tehtävänsä.






Olen halunnut mainostaa Ukrainaa matkailumaana ja siellä kaivattavia kansainvälisiä kontakteja ja nimenomaan henkistä tukea maan ja sen ihmisten yrittäessä luovia vaikeassa tilanteessa ja vahvistaa omaa kansallista identiteettiään, eli prkiä eroon neuvostoaikaisesta menosta. Toki siinä neuvostoajassa oli varmasti jotainn hyvääkin, jak kaksikielisyys voi olla maassa rikkaus, niin kuin se Suomessa on, mutta silti tarvitaan jotain omaa, jotain mikä erottaa meidät muista. Siinä haluaisin vieläkin olla mukana auttamassa Ukrainaa, mutta tällä hetkellä olen kuintekin haluton matkustamaan sinne uudelleen, vaan olen valinnut Vietnamin.

Oli kyllä aika lähellä, etten olisi valinnut Ukrainaa. Voisin valita Suomenkin, mutta molemmissa tapauksissa ilmasto on se päätekijä, joka pitää minut poissa.  Ja molemmissa tapauksissa kieli, tai kielet, olisivat se tekijä, joka niihin maihin vetää. Tosin suomen kieli ekä tuntuu paremmalta Suomen ulkopuolella, ihan samoin kuin Venäjää en enää mensisi harjoittamaan Venäjälle.

Jos koulu olisi aktiivisemmin auttanut minua kunnon asunnon löytämisessä eikä keiltäytynyt auttamasta minua "liian kalliin" eli n. 350 euroa kuussa maksavan kämpän, jonka olisin itse vielä maksanut, löytämisessä, ja jos olisi järjestynyt sieltä tai heidän avullaan mahdollisuus pidempiaikaiseen viisumiin, olisin ainakin vielä viime vuonna harkinnut vakavasti sinne siirtymistä.

Kokemuksistani Ukrainassa ilmestyi alkuvuodesta 2017  Näkövammaisten kultttuuripalvelun Kajastus-lehdseää aritkkeli:

https://sites.google.com/a/sippala.com/sippala-com/teachertim/opettajana-ukrainassa






Kun siis maaliskuun puolivälissä saavuin, oli vielä aika viileä  ilma, kuin Suomen kesä, lehdet vasta puhkeamaisillaan puihin.  Aluksi koulu majoitti minut erään opettajan perheeseen, mutta en pitänyt ajatuksesta. Niinpä kerroin vuokraavani saman kämpän, joka minulla oli ollut aiemmin: remontin alla oleva iso asunto, jossa on pölyä ja ties mitä homeita. Mutta tilaa ja rauhaa siellä kuitenkin oli.

20170316_113757.jpg
Minulle iski paha huuliherpes ja allergiselta päänsäryltä tuntuva päänsärky, mikä oli vaivannut minua jo edellisenä vuonna Ukrainassa. Otin silloin siihen ibuprofeenia ja antihistamiineja, mutta ne eivät paljon auttaneet. Inkivääritee auttoi jonkin verran.  Nyt menin apteekkiin ja pyysin lääkkeitä puolet alahuulesta vallaanneen herpesrakkulan prantamiseksi. Sain Zoviraxia ja Herpevir-nimistä lääkettä, jotka tehosivat.  Olin koko Ukrainassaoloajan väsynyt ja heikkovointinen.  Kuntosalijäsenyyskin jäi käyttämättä ensimmäisen kerran jälkeen. Kuukauden kulut olivat noin 30 euroa. Sillä hinnalla olisi myös päässyt saunaan, tosin kylmään sellaiseen ilman lisämaksua. Noin 10 eurolla olisi päässyt kunnon lämmitettyyn suomalaiseen saunaan. Turkkilainen saunakin oli naapurustossa, mutta ei tullut sitäkään käytetyksi.



Neukkutlaoissa riittää kuumaa vettä ainakin talvikautena.  Se tuotetaan paikallisissa lämpövoimaloissa käyttäen pääasiassa maakaasua, jota on saatu Venäjältä. Nykyään kaasu osetaan Europan maista, koska se on sitä kautta halvempaa. Venäjähän alkoi jo 2000-luvun alussa painostamaan Ukrainaa korottamalla hintoja ja uhkaamalla sulkea kaasuhanat ellei noita tuntuvia korotuksia ja vanhoja velkoja makseta.  Venäjä on läntisen median tietojen mukaan kohdistanut Ukrainaan kaikenlaista painostusta. Nyt tätä kirjoittaessani mielessä ovat viime vikkojen laajat kyberhyökkäykset yritysten verkkoja kohtaan, ja erityisesti Ukrainalaisten tai Ukrainassa toimivien.  Toivon, että ainakin kuliessien takana muut maat tekevät kaikkensa Ukrainan auttamiseksi. Krimiä, jonka Venäjä valtasi "takaisin" vuonna 2014 tuskin saavat takaisin, mutta Itä-Ukrainaa tuskin saavat myöskään haltuunsa.  Nythän siellä on globaalisti katsoen jäätynyt konflikti, vaikka kuukausittain siellä  kuolee tai haavoittuu useita kahinoissa Ukrainan armeijan ja Venäjän tukemien tai lähettämien kapinallisten välillä.

Yllä kalansilmäkameralla otettu kuva kylpyhuoneestani, Kamera on SJCAM 5000, jonka ostin sieltä palkkarahoillani: opetin suomea myös kaupalliselle yritykselle neljän euron tuntihintaan.  Kylyphuoneen seinät kasvavat ja erittävät ties mitä. Kuumaa vettä tuli kuitenkin hanasta, sellaista Pietarin-kävijöille tuttua, vain vähän puhdistettua välillä ruskehtavaa, välillä kellertävää käyttövettä. Jotkut sitä juovatkin keitettynä, mutta suurin osa joutuu ostamaan vetensä muovipulloissa.

20170426_184638.jpg
Makkuuhuoneen sängyt olivat seläntappajia samoin kuin kaksi olohuoneen sohvaa. Minulla onneksi on aina mukanai ThermARest-puhallettava retkipatja, joka on kallis mutta rielusti hintansa väärti ostos. Sen kun lvirittää lattialle ja käyttää hyväkseen talon tyynyjä

Ikkunat olivat sellaisia puukehyksisi' kasiruutuisia, joita meill'kin oli 1970-luvulla. Sinne v'liin laitettiin avatut tulitikkuaskit keräämään kosteutta ja talveksi piti teipata raot kiinni. Näinä ei ollut teipattu eivätkä ne edes kunnolla sulkeutuneet. Niinpä minä itse teippasin niitä pakkausteipillä ja viime vuonna paihimman kylmän aikaan jopa teippasin viltin sen teteen, niin ettei veto päässyt sisään.  Suhteellisen lämmin siellä oli kuitenkin, ja jos ei ollut niin ainakin pääsi kuumaan kylpyyn, mitä olisi esimerkiksi Australiassa kylminä aamuina kaivannut.

20170427_032732.jpg

Keittö oli samaa tasoa kuin muukin asunto. Siellä oli sähköhella, jossa toimi vain yksi levy, eikä senkään säätönuppi kunnolla, vaan sitä piti taivutella sivuille saadakseen levyn pois päälstä.  Vedenkeittimen ostin sinne jostain  halvalla, samoin kuin sauvasekoittimen, ja espressopannun tietysti.  Ukrainalaisetkin ovat kovia kahvinjuojia. Ainakin kahviloita on paljon ja monet myyvät kadulla moderneilla kahvikoneilla valmistettuja kahveja autojen tapakpäistä ja pienistä kojista

Keittoleveyissä olivat tuollaist keirteiset vastukset. Sileät metallilevyt eivät toimineet. Talossa oli joku vanha rasvainen ja pinnastaan kulunut teflon-panno. Ostin sen tilalle uuden matalan lettu- tai leipäpannun. Sillä lämmitin itselleni rullafalafeleja tai vastaavia.  Kaupasta sai sellaista ohutta leipää, libanonilaista, turkkilaista, mitä ne nyt ovat.  Sellaisen siään voi kääräistä salaattia, tattaripuuroa, mitä nyt mieli tekee.  Minä käytin paljon hapankaalia, etikkapunajuuria, suoakurkkua, korealaisittain maustettua porkkanaraastetta, jota sai ostaa valmiina muovirasioissa.  Sitten vain rullaa lämmitäää ja vähän paastaa pannulla rasvassa.


Ukraina on omenoiden luvattu muu. Ne ovat siellä hyviä ja halpoja ja niitä on kaikkialla. Kaupasta ostin usein omena- ja muita hedelmämehuja  sekä jopa koivun mahlaa, ja tietysti kivennäisvettä ellen sitten juonut vuokraisännän tuomaa lähdevettä.

Tattaria, erilaisia papuja, keltaista ja vihreää hernettä, kuului ruokavaliooni siellä.   Tattari on yksi Ukrainan parhaista ja edullisimmista ruoka-aineista. Minä pidän siitä kuorimattomana, vahvemman makuisena.


Sieniä on tietysti myös paljon,  joko turoeina tai sitten säilykkeinä. Ruokaa on paljon kaupoissa ja katujen varsillakin tarjolla. Hinnat ovat suomalaisittain hyvin edulliset, eikä ravintoloissakaan syöminen kallista ole.  Viidellä-kuudella eruolla syönee jo aika hyvän aterian.

Löytyipä kaupoista myös suomalaisia, tai suomalaiseksi mainostettuja tuotteita:  Pauligin kahveja, Oltermanni-juustoja, myslejä.  Turkinpippureita ei ikävä kyllä löytynyt.


Minulle tarjottiin ruokaa myös koulussa: sellaista perusruokaa, josta oli jätetty liha ja muut eläintuotteet pois: tattaria, perunaa, punajuurta, omenaa, porkkanaa Aika lähellä suomalaista kotiruokaa. Viime syksyän tullessani minulle tarjottiin pari kertaa selvästi lihaliemeen tehtyä ruokaa.  Söin kohteliaisuudesta, mutta myöskin mainitsin asiasta koulun johtajalle ja minua opstamaan määrätylle englannin opettajalle ja osastonjohtajalle. Keittäjä kiisti asian, mutta seuraavana päivänä lihaliemen maku ja haju olivat ruuista poissa ja ne pysyivätk poissa myös nyt keväällä.
Keskustelin koulussa kasvisruuasta useiden ryhmien kanssa. Asian saattoi  ottaa puheeksi mm. siinä yhteydessä kun keskusteltiin ukrainalaisesta identiteetistä ja perinteistä. Ortodoksinen kristillisyys eli kreikkalaiskatolisuus on maan perinteinen uskonto,, ihan niin kuin Venäjälläkin ja itäisessä Suomessa myös. Heidän perinteisiinsä kuuluu myös paasto laskiaisesta pääsiäiseen. Eipä kukaan tunnustanut paastoavansa, vaan sitä pidettiin uskovaisten mummojen hommana. Kasvisruokaa pidettiin kallinna: jos alkaisi kasvissyöjäksi tai vegaaniksi, pitäisi kuulemma södä tofua ja muita kalliita erikoisruokia. Kalliitta ne ovatkin siellä, ja huonosti saatavilla.  Litra soijamitoa, Alproa tay Joyaa, maksaa suurin piirtein sen mitä Suomessakin, jopa vähän enemmän, kun taas litra lehmänmaitoa on jopa 5 kertaa halvempaa. Minä yritin selittää, että tofua ei tarvitse välttämättä ollenkaan syödä, koska proteiinit voi saada tattarista, pavuista, linseeistä ja muista palkokasveista, joita Ukrainassa on tarjolla yllin kyllin.  Ajatus meni läpi vain muutamalle tytölle, muut väittivät vastan, että kasvava nuori ei voi elää pelkällä kasvisruualla. Samaa mieltä tuntui olevan koulukin. Siellä ei ole tarjolla kasvisruokaa, vaan jos joku on kasvissyöjä, hänen täytyy ruokajonossa vain pyytää jättämään lihanpalat pois annoksestaan. Sitä lihalientä sinne kuitenkin jää.


Pyykin pesin kylpyammeessa pesuvadissa. Hanasta ja suihkusta tuli vettä sen verran kovalla painaalle, että oikesta kulmasta ohjattu suihku sai aikaan pyörimisliikeen, joka jäljittelee pesukonetta, ainakin melkein. Kuivaksi pyyin sai ripustamalla sen ensin valumaan kylpyhuoneen pyykkinaruille ja puolikuivana isoon olohuoneeseen kävelysavuoista tehdyille tangoille.

Koululla kävin kolmena päivänä viikossa, joskus kahtena, ja opetin neljästä kuuteen tuntiin. Minulla oli irina ohjaajana, henkilönä, joka kertoi mihin luokkkaan piti milloinkin mennä. Tieto tuli joskus myöhässä eikä tietoa luokkamuutoksesta tullut lainkaan.  Muutaman aamuna en löytänyt suomen-luokkaani mistään. Opettaja ilmeisesti ei llut paikalla, ja saattoi olla antanut lapsillekin luvan olla tulematta, tai sitten he olivat menneet johonkin piiloon. Se opettaja oli opiskellut suomea itsekseen lukemalla oppikirjan sanakirjan avulla ja käyttäen nettimateriaaleja. Hänellä ei ollut tietystikään mitään tajua ääntämisestä, eikä hän osannut keskustella suomeksi lainkaan. Siksi minua käytettiin hänen täydentäjänään eli pitåmään tunnit hänen puolestaan kun hän teki jotain muuta joko luokan takaosassa istuen tai sitten lähistöllä.   Jos hän oli poissa, tuli luokasta ihan mahdoton, kuten jo yllä kerroin..  Paljon motivoivampaa oi vetää engalnnin keskusteluja luokissa, joihin minua oki pyydetty vieraaksi, ja jossa omakin opettaja osallistui kiinnostuneena keskusteluun. Yirtin pitää tuota ukrainalaita identiteettiä, maan kielikysymystä ja laasten käsityksiä omasta maastan sekä muusta maailmasta pääteemoina. Tietysti piti aina välillä kertoa Australiasta, Vietnamista, Suomesta.


Vähän suoritettiin myös kielten vertailua. Monet olivat kiinnostuneet esimerkiksi Jpanin kulttuurista ja sitä kautta mös kielestä. Engannin opiskeluun oli korkea motivaatio käytännön syistä. Pidinpä myös tuntia  osittain ruotsiksi ja osittain englanniksi. Ruotisa oppilaat eivät osanneet tarpeeksi käyttääkseen sitä keskustelussa, mutta pitivät erittäin hyvänä sitä kun selitin joitakin kanoja englanniksi, käytiin esimerkiksi läpi maiden ja kaupunkien nimiä ruotsiksi.  ÄÄntäminen on minlla aina yksi opetuksen keskeinen sisältö. Korostan ukrainalaisille aina sitä, että pitäisi välttää liian voimakasta slaavilaista korostusta, koska lännessä se mielletään venäläiseksi, eikä lännesääkään katsota venäläisiä kovinkaan kunnioittavasti.  Tämä ajatus meni kyllä hyvin läpi Ukrainassa. Ei tarvinnut selittää, miksi näin on.

Vokaalit, pitkät ja lyhyet sekä etu- ja tokavokaalit, kaksoiskansonanti, niitä piti harjoitella usein:  kuka - kukka, u,a,o, y,ä,ö, hyvää yötä tuttu nätti tyttö ja muita harjoituksia mitä heille nyt keksinkään.   Mys sakan kielestä tuli juttua saksaa toisena kielenä opiskelevien kanssa. Koulun oma saksan opettja sai pyyhkeitä: ei hän osannut juuri mitään eikä ollut koskaan selittänyt umlauteja kunnolla. Totesin tämän itsekin kun olin hänen tunnillaan. Hänen saksansa jäi kirkkaasti jälkeen jopa minun ruosteisesta saksastani.
Opetus on sidoksissa autoritääriseen opettajaan ja lisäksi oppikirjoihin. Tämän huomasin joidenkin ryhmien kanssa: silloin kirjoja ei avata, ollaan kuin vapaalla tai välitunnilla ja silloin saa meluta ja touhuta omiaan. Niinpä opettajakin oli sitä mieltä, että voidaan joskus vain käydä minunkin kanssani kirjan kappaleita läp ja tehdä harjoituksia. Pystyyhän niihinkin ymppäärmään ääntämistä ja selityksiä kielen käytösä sekä lisäkysymyksiä.   Useimmiten kuitenkin kävin keskustelua kirjan aiheesta lukematta edes kyseistä kappaletta. Oppilaat sitten selittivät mistä siinä oli kerrottu ja minä lisäilin omiani.
Alla pari kuvaa tuosta opettajana Ukrainassa -artikkelista, jonka saa myös pdf-muodossa.  Nämä kuvat ovat vuoden 2016 keväältä Dniprosta eli silloin vielä Dnepropetrovskista, joka on itäisin piste Ukrainassa, missä olen käynyt.
 
Perinteiestä turistielämääkin tuli vietettyä kahtena päivänä kun osallistuin couchsrufgin-sivutolta löytämääni ilmaiseen opastuskierrokseen, tai lahjoituksiin perustuvaan, jota vieti historiaa opiskellut, mutta paremmin palkattuu nettityöhän siirtynyt Olga sujuvalla, mutta väliin kömplelölläkin englannilla.

Mihail Bulgakovin talolla käytiin, Tolstoin vaiheista Kiovassa kuultiin samoin kuin vuoden 2014 Maidanin tapahtumista. Hän oli ollut itse paikalla ja osa mielenosoittajajoukkoa, nähnyt jopa nuoria miehiä ammuttavan.


Vähän nihkeätä oli kuitenkin koko ajan: olin väsynyt ja tunsin itseni sairaaksi. Olikohan sitä ikävää Vietnamiin, heijastusta tunteesta, että poissa jostakin ja kaikesta täällä olevasta mielenkiintoisesta huolimatta, haluaisin olla "kotona".


Rämisevät ratikat, olisevat metrot, loska ja välillä kylmä viima. Ei ei. Olin jo ilmoittanut lähteväni Suomeen huhtikuun lopulla, ja niin tapahtuikin 27.4.  Lensin Air Balticin pinehköllä potkurikoneella Lativan Riikaan ja siitä saman yhtiön koneella Helsinkiin. Se kone oli täynnä suomalaisia Jopa juttelin vieressä istuvan iäkkäämmän naisen kanssa jonkin aikaa, mutta keskustelu sitten tyrehtyi hänen aloitteestaan jonkin ajan kuluttua.

Helsingin lentoasemalla ei ollut kukaan vastassa. Minulla oli iso matkalaukku, halvalla Ukrainasta ostettu, ei kävelykärryä enää mukanani.  Ajoin junalla Helsingin rautatieasemalle, jossa jätin laukun säilytykseen ja menin Hesburgeriin falafel-purilaiselle chilimajoneesilla.

Vanha kaverini Jarmo sattui olemaan lähistöllä, joten tavattiin pikaisesti ja käveltiin ohi vappulehtiä myyvien teeekkareiden Kiasmalle.  Minä en mennyt sisään, vaan tein jotain odotellessani myöhemmin Saloon menevää junaa.

Vietin Suomessa kuukauden. Olin valinnut asuinpaikakseni Inkoossa sijaitsevan vanhan puutalon. Kuvittelin viettäväni siellä lämpimiä kevätpäiviä pyöräillen ja ehkä pihalla touhuten. Toisin kävi.

Suomen-reissustakin saatan innostua laatimaan tällaisen lyhyen sepustuksen.