maanantai 18. syyskuuta 2017

Syyskuu 2017 - Asettunut Vietnamiin

ÄÄniblogi, eli ääni ja joitakin asiaan löyhästi liittyviä kuvia on tässä:


Jos video ei näy, voit katsoa sen suoraan Youtubesta.  Ääntä ja kuvia ei ole synkronoitu keskenään.





Ruokaa, vegaaniruokaa. Sitä saan kotona, herkullista ja terveellistä, niin vain matkustaessa tulee syötyä ulkona. Tämä taisi olla jossain Thaimaassa elokuun lopulla, kun kävin siellä viisuminhakumatkalla.

Saman matkan alussa ja lopussa kävin Sainogissa, Ho Chi Minh City viralliselta nimeltään.  Sohvasurffasin erään sveitsiläisen vegaanipariskunnan luona, ja heidän kanssaan kävin mm. tässä Loving Hut -nimisessä ravintolassa. Loving Hut on erään uskonnollisen yhdyskunnan ylläpitämä ravintolaketju. Niillä on ravintoloita Taiwanin lisäksi muualla Kaakkois-Aasiassa, jopa Indonesiassa, Australiassa, Puolassa, Venäjälläkin taitaa oll yksi. Suomessakn heillä on kaksi ravintolaa Helsingin Kalliossa, tosin ei tuolla nimellä. Loving Hutin tunnistaa siitä, että siellä on yleensä seinällä mestarin, Supreme master, Shing Hain kuva.



Järjestin myös Facebook-ryhmän kautta vegaanitapaamisen, jossa oli enimmäkseen länsimaalaisia, mm. pari Australialaista. Heidän kanssaan tuli myös testattua vegaaninen suklaapirtelö ja durian-jäätelö.



Bangkokissa oli sitten vuorossa lisää, Veganeria on suosikkipaikkani siellä, ja ollaan kavereita myös omistajan kanssa.  Viime vuonna käydessäni ilmoitin hänelle tulevani kaupunkiin ja kävyäni heidän kakkosravintolassaan. En saanut vastausta, ja käydessäni ravintola oli kiinni. Jälkeen päin hän pahoitteli asiaa. Tällä resissulla en ilmoittanut tulostani, van ex tempore kävin paikalla, kun oli nälkä siinä lähettyvillä ja vähän aikaa ennen Vietnamin konsulaatissa käyntiä. Siellä piti käydä kaikkiaan kolme kertaa: enin hakemassa hakemuskaavake ja saamassa ohjeet, sitten seuraavana päivänä jättämässä hakemus ja vielä kerran siitä kahden päivän päästä noutamassa viisumi. Prosessin olisi voinut jättää lentokentälle saapumiseen, mutta en halunnut ottaa sitä riskilä, koska nyt oli ensimmäinen kerta kun hain vuoden liiketoimintaviisumia.


Facebookista olin katsovinani, että omistaja on Amerikassa. Mutta eipä ollut enää, vaan hän tupsahti kimppuuni tehdessäni tiskillä tilausta: soijalattea ja korvapuustia. Hän ilostui vilpittömästi ja tarjosi nyt ruuat ja jälkiruuat hyvitykseksi siitä, ettei ollut paikalla kun viimeksi kävin.  Olen vieraillut Bangkokissa melkein pari kertaa vuodessa, aina lentäessäni Eurooppaan tai tullessani sieltä. Ainoastaan viime kerralla en saapunut Bangkokiin vaan Hanoihin. Kokeilin Aeroflotia ensimmäistä kertaa elämässäni, ja myös viimeistä ellei nyt ihan pakottavaa syytä ilmaannut.



Thaimaan kuningas Bhumibol Adulyadej kuoli lokakuussa vuonna 2016, Hänet haudataan tämän vuoden lokakuussa suureen mausoleumiin. Hänestä kertova näyttely, tai useita näyttelyitä oli ilmaiseksi avoinna Bangkokin keskustassa sijaitsevassa taide- ja kulttuurikeksuksessa. En olisi itse sinne hokannut mennä, mutta Sampo-serkku vei.  Siellä tuli nähtyä kuningasta monenlaisissa kuvissa ja toimissa, myös hänen perhettään. Tarinan mukaan tuo viisas mies osasi tehdä jopa sadetta.



Sampo on töissä muutaman muun suomalaisen kanssa Pattayalaisessa yrityksessä. Hänen asunnollaan kävin ensi kertaa tämän vuoden maaliskuussa matkallani Kazakstanin kautta Ukrainaan ja edlleen Suomeen (ja sieltä sitten Moskovan kautta Hanoihin):  Hän asuu condominium-asunnossa eli vartioidulla asuinalueella, jossa asukkaiden käytössä ovat uima-altaat, höyrysauna, kuntosali ja muita yhtieisiä tiloja. Yksi uima-allas on alhaalla ja toinen katolla.



Pattaya on suosittu kohde myös venäläisten keskuudessa, ja seksituristien. Mutta se ei ole kaikki. Sieltä kyllä löytää paljon muutakin.  Sieltä löytyy myös Turkinpippureita, Fazerin salmiakkikaramelleja, jotka liki jokainen suomalainen tuntee.



Tuli siinä verrattua asumistani Vietnamissa tähän ja mietittyä, miten hienoa olisi, jos olisi uima-allas käytettävissä. Tuli googletettua ja totesin, että jonkinlainen uimala on myös lähikaupunki Sa Decissa. Nyttemmin olen käynyt siellä myös tiedostuleretkellä. Uimassa käyn - joskus myöhemmin. 



Tykkään pullikoida altaassa, tehdä venytys- ja joogaliikkeitä ja juosta vedessä. Uiminenkin kyllä sujuu, mutta siitä en niin pidä. Kattoaltaalla oli hieno uiskennella illansuussa ja ihailla vastapäisen talon sulkisivun led-ilotulitusta.

Verrattuna Vietnamiin, Thaimaa on edistyksellisempi ja turistiystävälisempi, ja myös hieman kalliimpi. Englantia puhutaan ainakin Bangkokissa ja Pattayalla liki kaikkialla.

Mutta minä olen valinnut Vietnamin. Niinpä lensin reilun viikon päästä takaisin Saigoniin ja sieltä otin Phuong Trang eli FuTa-bussin Lai Vungiin. Noin kolme ja puoli tuntia se matka kestää, ja sen aikana tehdään yksi isompi pysähdys yhtiön taukopaikkaan, jossa bussia huolletaan ja jossa matkustajat voivat syödä ja ostaa evästä matkalle. Löysin sieltä myös kasvisravintolan.



Noissa busseissa on sekä istuma- että makuupaikkoja. Itse suosin istumapaikkoja. Molemmat tyypit ovat ilmastoituja,, ja matkustaja voi säätää omalle paikalleen tulevaa ilmavirtaa.

Syyskuun puolivälissä tein myös toisen reissun Saigoniin. Kävin siellä vain päiväseltään hakemassa kannettavan tietokoneeni takuuhuollosta. Siihen oli heinäkuussa tullut vika, jota en itse saanut korjatuksi, en edes määritettyä kunnolla. Olin jo luopunut toivosta sen suhteen ja ostanut korvaavan käytetyn koneen. Nyt minulla siis on kaksi kannettavaa.



Oli hienoa palata kotiin kukkaloiston ja vihreyden keskelle. Joki ja riisipellot viilentävät ilmaa, joten täällä ei ole niin kuuma kuin suurkaupungissa.



Ja tietysti Kito-koiran kanssa tehtävät aamukävelyt sekä omat pyöräretket ovat jotakin, mikä korvaa ne uima-altaat omalla pihalla.



Kito oli pienenpieni kun kesäkuun alussa palasin Vietnamiin. Nyr se on iso ja tanakka. Tulee mieleen, että ehkä sen rotu on jalostettu lihantuotantoa varten. Vietnamissahan syödään koiria, ei ihan yleisesti, eivätkä nuormmat useinkaan enää kannata moista ajatusta, mutta kyllä koiranlihaa on tarjolla, jos sitä haluaa.  Minulle on liki yhtä kamalaa nähdä sikoja, kanoja ja ankkoja kasvatettavan ja myytävän syötäväksi.  Pihallamme myös haisee sialle. Takapihalla kun on sikoja, joita serkku pitää. Myös kanoja ja ankkoja on paljon.  Olen siitä asiasta yrittänyt napista, mutta eihän tämä ole minun taloni. Minä olen täällä vieraana siitäkin huolimatta, että maksan oleskelustani ja ruuastani. Olen itse päättänyt niin ja määritellyt hinnan. Osa rahoista menee meidän yhteisen tulevaisuutemme hyväksi: häät, oma talo, mahdollisen lapsen ylläpito ...



Osittain tuon sikalanhajunkin takia päätimme remontoida makuuhuoneeni ja minä olin valmis sijoittamaan siihen. Tehtiin muovista sienät ja asennettiin ilmastointilaite. Myös metalliovi on. Sen voi sulkea kun haluaa olla viileässä ja rauhassa hajuilta.



Ainahan sitä tietysti pääsee myös ulos eli pois pihapiiristä, vaikka ilman syytä kylillä kuljeskelu ei kuulu täällä hyviin tapoihin ja minua on yritetty estää tekemästä sitä vedoten turvallisuuteeni. Olen kuitenkin itsepintaisessti jatkanut reissujani, ja muut ovat tottuneet siihen, että lähden Kiton kanssa johonkin pari kertaa päivässä. Joskus lähdemme pyörällä: Koira istuu korissa pyörän takana ja katselee ympärilleen, välillä vingahtelee näkemilleen koirille ja tökkii minun selkääni kuonollaan pyytäen pysähtymään haistelutuokion ajaksi.



Olen etsinyt hiljaisempia ja syrjäisempiä paikkoja: tiloille vievien teiden varsia vettä lainehtivien riisipeltojen laidoilla. Nyt on sadekausi ja vettä riittää.



Vettä on myös tuossa Joessa, joka ei kuitenkaan tulvi yli äyräittensä. Tästä kohtaa purettiin silta. Olisikohan se vahingoittunut sateissa ja tulvissa vai rakennetaankohan siihen uutta.



Kesäkuussa valmistui tuo ohitsemme menevän tien osittainen uudelleenrakennus. Se tehtiin raudoitetusta betonista. Nyt siinä on hyvä kävellä.


Tervehdittäviä koiria on lenkin varrella useita. Osa on muodostunut melkein ystäviksi, vaikka Kito ei muista koirista sitten suuremmin välitäkään. Leikkikaveria se on yrittänyt saada, mutta ei ole ihan kunnolla vielä onnistunut.  Aika harvassa täällä ovat vihaiset koirat. Joku on kyllä puraissut tai muuten saanut Kiton vinkumaan, tai melkein kirkumaan surkealla äänellän. Siihen on riittänyt pelkkä kumoon tönäisykin.  Joskus Kito kääntyy takaisin ja juoksee kotiin, jos ei halua kohdata toista koiraa.





Jokia täällä on, Mekong joki kaikkine sivuhaaroineen. Nyt sadekautena myös pellot lainehtivat vedestä. Niitä varten tarvitaan veneitä. Tuollainen vene ei kovin paljoa maksa, alle 50 euroa. Olen miettinyt sellaisen hankkimista ja soutuharrastuksen aloittamista.



Myös sähköavusteinen polkupyörä tai sähkömopo on toivelistalla, vaikka en ole ihan varma, tavitsenko sellaista, koska näillä tasaisilla mailla ei ole kovin raskasta polkeakaan.



Sitä muoviseinistä uutta huonetta olen sisustanut Kiinasta tilatuilla sisustustarroilla ja led-valoilla. Olkoon tämä ensimmäinen huoneemme täällä omistettu muoville, metallille ja kaikelle epäaidolle. Myös kasvit ovat movia, koska tässä ei ole ikkunaa. Katossa ei ole myöskään lämpöeristeitä, joten se kuumentaa huonetta päivän aikana huomattavasti. Enkä viel tiedä, paljonko sen jäähdyttäminen tulee maksamaan.



Yllä olevassa kuvassa Asus-tietokoneeni pöydällä sille rakentamassani telineessä. Käytän kannettavaa niin, että se on n. 45-asteen kulmassa, tai jopa 60:n.  Tässä taas se korvikkeeksi ostettu HP kiinnitettynä seinälle pöydänkulmaan tarkoitetun telineen avulla.



Tuosta muoviympäirstö ei ole kuin muutama askel tähän aitoon kukkaloistoon. Toki nämä ovat ihmisen istuttamia ja ylläpitämiä, mutei se himmennä niiden loistoa silmissäni.



Herään yleensä aamulla viiden maissa, joskus aikaisemminkin. Lähdemme Kiton kanssa lenkille n. 5:20, jolloin alkaa tulla valoisaa.



Kävelemme tunnin-pari kunnes seitsemän maissa on jo aika kuuma, joten on aika palata kotiin aamiaiselle. Toki bambut ja banaanikasvit viilentävät ilmaa siinä missä joki ja riisipelloilta puhaltava tuulikin.

Myös uimista ja veneilyä olemme alkaneet harrastamaan.

















torstai 27. heinäkuuta 2017

Heinäkuu 2017 - Kitti Sippala Singaporesta (2002 - 2017).- Kissani muistolle Osa 1

Tekninen huomautus;  tätä artikkelia on väännetty pitkään. Päivään sen Kitti-kissan kuolinpäivälle, vaikka varsinainen julkaisu tapahtuukin noin kuukautta myöhemmin.  Näihin aikoihin, elokuussa 2017 tein blogiin tyylitiedoston, joka näyttää tekstin ja kuvat kahdessa palstassa.  Mobiililaitteissa tämä näkyy kuitenkin nyt yksipalstaisena, eivätkä kaikki kuvat ja tekstit ole kohdallaan.


Ensimmäinen Youtube-videoni.

Ei se odottamatta tullut, mutta yllätyksenä juuri sillä hetkellä.  Kitti-kissa oli määrä saada armokuoleman jo maaliskuussa-2016, sattumalta tai sen suurin piirtein niihin aikoihin kun olisi ollut sen tapahtuman vuosipäivä, joka toi miedät kaksi yhteen: sen kun hän toi minun asuntooni adoptoimani pienen mustavalkoisen kissanpennun ja sitä kautta me tustuimme, rakastuimme menimme naimsiin, muutimme yhdessä Australiaan.   Ex-puoliso kuitenkin kertoi Kiitin kertoneen häenlle, ettei vielä ole aika. Ja minä luotan Nancyn päätöksiin näissä asioissa. Hän on erittäin hyvä eläinten kanssa, pystyy huolehtimaan niistä paljon paremmin kuin minä ikinä. Kittillä oli vakava ummetus, minkä takia kakkaa piti poistaa kaivamalla sitä ulos. Mitkään lääkeet tai muut eivvät auttanueet, paitsi hieronta viimeisen vuoden aikana.


Heinäkuun 27. päivä 2017 se tapahtui.  Päivällä tuli Whatsapp viesti pohjoisesta Australiasta tänne eteläiseen Vietnamiin: Kitti on huonona, hän on saanut kssaflunssan (suomeksi kissan kalikivirus) ja lähtö vaikuttaisi olevan lähellä. Saman päivän iltana, yöllä sikäläistä aikaa  tuli sitten tieto, että Kitti on lähtenyt ennen kuin lääkärin oli määrä tulla viikonoopun aikana antamaan nukutuspiikki.
Parempi näin. Kuolema oli siis luonnollinen. Ikävä vain, etten voinut olla paikalla tuomassa lohtua rakkaalle kissalleni.



Kitti sai hautansa meidän entisen talon, hänen nykyisen talonsa, takapihalle, puutarhaan, jota minä muutaman vuoden aikan kuokin, kaivoin ja mylläsin ihan urakalla. Siellä ovat haudattuna Elvis-ankan puolisot Mavis ja Trudi.  Iftse Elvis vietiin hänet tapaaneen kolmimetrisen puton-käärmeen vatsassa kauas metsään. Spartacus-kissa piiloutui itse metsään tai minne lie ennen kuolemaansa vuonna 2015. Hänellä oli kissojen immuunikato eli AIDS.   Vielä on jälejllä Nancyn Singaporesta tuotu Lolita -kissa sekä Woodstockin kaatopaikalta vuonna 2004 pelastettu Misu: alfauros, joka kuvittelee olevansa koira: tykkää koirista ja koiranruuasta, vihaa muita kissoja ja on yrittänyt jos ei tappaa niin vakavasti vahingoittaa montaa omaa ja naapurin kissaa.

 

Kissojen lisäksi meillä on ollut yhdessä kolme koiraa: Bluey, Maxi ja Sumi. Niistä Maxi jäi auton alle elokuussa 2005. Tämä tapahtui vain vuosi sen jälkeen kun Maxi oli kuin ihmeen kaupalla selvinnyt vakavasta dingon puremasta.  Se tapahtui hyvin kuivana aikana, jolloin dingot olivat aggressiivisia ja tulivat lähelle taloa, tappoivat koiria ja yrittivät tappaa jopa hevosen naapurissa. Maxilla oli maha auki ja suolet pursuivat ulos, mutta eläinlääkäri kursi hänet kokoon.
 
Maxilla itselläänkin oli tappamisen meininki. Se tappoi monta kanaa ja muita eläimiä. Siinä se oli tullut isäntäänsä Lindsayiin, joka oli isokokoinen lihansyöjä, piti kyllä koirista, mutta ei epäröinyt myöskään tappaa.


Olen jo aiemmin kirjoittanut kissan ja meidän tarinan englanniksi Here is the story of my Kitti cat

Sehän oli vain kissa vai onko? Ei ollut. Torjun tämän spesistisen näkemyksen (spesismi, lajisorto on sitä, että lajit asetetaan erilaiseen arvojärjestykseen, eli ihminen asettaa oman lajinsa muiden yläpuolelle).  En nyt torju asiaa filosofiselta enkä biologiselta tai kosmiselta kannalta vaan ihan henkilökohtaiselta.
 
Kittin poismenon aikoihin luin iltapäivälehden nettiversiosta artikkelia, joissa puhuttiin työstä poissaolon syistä. Siinä mainittiin yhtenä uutena syynä lemmikin kuolema jokseenkin vähättelevään sävyyn. MInä ymmärrän hyvin sen, miten rakkaan lemmikin menettäminen voi satuttaa ja lamauttaa henkisesti, johtaa jopa masennukseen.  Kyllä se voi tehdä työkyvyttömäksi vielä paljon syvemmin kuin kesäflunssa. Eläimillä on enemmän arvoa ja merkitystä elämässämme kuin monet haluavat myöntää. No, ainakin lemmikkiruokateollisuus ja eläinlääkintäbisnes ovat sen tunnustaneet. Eläimiin halutaan käyttää myös rahaa.


Kitti oli minulle onnen tuoja, sallimuksen tai kohtalon lähettiläs, joka antoi minulle puolison kahdeksaksi vuodeksi, uuden elämän, uuden asuinmaan, uuden asenteen elämään.  Hän toi lämpöä ja rakkautta siihen tekniikan ja rahan maailmaan, jonka parissa puuhailin päivät pitkät työssäni.
 
Enkä takuulla ole ainoa, jonka elämään lemmikit voivat tuoda jotakin ihan uutta ja ainutlaatuista, tärkeintä maailmassa. Ja tottahan sellaisen menettäminen sattuu. Lemmikkeihin liittyy muutenkin lähes aina vahvoja tunteita, ja niiden kautta kanavoidaan tunteita: sekä positiivisia että negatiivisia. Negatiivisia ainakin toisten lemmikkeihin.


Siinä mielessä kävi toisin kuin tuon tapahduttua ajattelin, ettei se uusi kestänyt Kittin ja hänen antamansa puolison kanssa loppuelämää, ei kenenkään meistä, vaan minun oli lähdettävä reilun seitsemän vuoden kuluttua tapaamisestamme ja  aloitettava jälleen uuden elämän etsintä.  Se lähtö ja se etsintä ovat olleet raskaat kestää. Niihin liittyy paljon tuskaa ja syyllisyyttä, levottomuutta.  Lapsia minulla ei ole, mutta voin kuvitella, että tilanne olisi sama kuin keski-ikäisellä miehellä, joka menettää (omasta tai toisten aloitteesta tai kohtalon oikusta) avioliittonsa ja lapsensä: hänestä tulee viikonloppuisä tai loma-aikaisä, joka van voi vierrailla entisessä kodissaan tervehtimässä entisiä läheisiään.



Viime kerran ellei peräti viimeisen, siltä nyt vaikuttaa, vierailin elokuussa 2013 ennen kuin aloitin viiden kuukauden pitkän kävelyretken alas Australian itärannikkoa aina Tasmaniaan ja Melbourneen sakka. Melbrounesta lähti lentoni Malesiaan tammikuun puolivälissä 2014.  Tätä kirjoittaessani olen siis ollut pois Australiasta jo kolme ja puoli vuotta. Ja siitä on jo neljä vuotta kun näin nuo kolme koiraa, jotka olivat minua vastaan ottamassa entisen talomme etupihalla: Bluey ja Sumi olivat minulle jo tuttuja ja rakkaita. Foxy oli taas uusi tattavuus.


Silloin oli viimeinen kerta kun Kitti saa maata vieressäni ja mahani päällä. Hänellä oli tapana "leipoa" käsivarttani käpälillään ja samalla imeä ihoani tai t-paitaani, niin kuin kissanpentu painelee emonsa nisiä saadakseen maidon tulemaan imettäväkseen.
 
Sain kyllä välillä kuulla hieman mustasukkaisuuteen vivahtavia kommentteja siitä, miten Kitti on minun "baby", siis joko vauva tai rakas. Vähän samantyylistä saan kuulla nyt tämän kirjoitusaikana Vietnamissa, jossa elän uudessa parisuhteessa paikallisen naisen kanssa, ja meillä on pieni Kito-koira, joka tietysti on minun silmäteräni.


Bluey ja Foxy koirat olivat siinä vieressä kärkkymässä vuoroaan. Kitti sähisi niille ja oli valmiina raapaisemaan kun ne tulivat liian lähelle. Koirat ja Misu-kissa olivat olleet talossa dominoivina niin, että Kitti oli suein sulkeutuneena omaan huoneeseensa.   Välillä se huone oli minun työhuoneeni, joten Kitti saaattoi makoilla työpöydälläni tai vanhan suuren CRT-näyttölaitteen päällä.  Se oli aikaa ennen litteitä näyttöjä, onnen aikaa kissoille.
 
Vierailu entisessä kodissa ei ollut helppo, vaikka olikin miellyttävä. Nancyn sisustusmaku on, niin kuin kuvista näyy, hyvin värikäs ja pehmeä: sohvia ja sänkyjä, tyynyjä, pehmoleluja. Hän mielellään loikoilee sohvalla tv auki ja lukee kirjaa. Minä taas mielelläni istun konttorituolissa tietokoneen ääressä.


Vuonna 2000 jätin valtion palveluksen ja siirryin seikkailumielessä yksytisen yrityksen palvelukseen. Se oli mobiililaitteiden sisällön jakamiseen tarkoitettua verkkoa kehittävä Opnemobile. Olen kertonut tästä seikkailusta muualla tässä blogissa mm. Mato Valtosen kirjan Noh sano naakka ku nokka katkes yhteydessä.  Minulta ei katkennut nokka vaan tuo seikkailu ja tuo yritys olivat jotain ihan muuta, samalla tavalla kuin Kitti-kissa ne olivat uuden elämäni moottoreita.
 
Minut siis siirrettinn yhtiön rippeiden mukana Singaporeen alkuvuodesta 2002. Tammikuun 27. päivä illalla taisi olla lentoni, ja saavuin tuohon trooppiseen  Kaakkois-Aasian maahan noin vuorokautta myöhemmin.

 

 
Ihan tarkkaan en tiedä päivää enkä viikkoakaan, mutta suurein piirtein samoihin aikoihn saapumiseni kanssa, ehkä viikkoa tai pari myöhemmin syntyi tuon pienen urbaanin saaren pohjoisosassa pieni kissanpentu. Tarina ei kerro sitä, missä se syntyi: kadulla vaiko jossain asunnossa vai näiden HDB-talojen porraskäytävässä, joka ovat yhdeltä seinältään avoimia, kuin parvekkeet, ja sellaisina ne toimivatkin. Monesti nämä ovat hyötykäytössä jopa ruukkupuutarhoina, kasvimaina.




Talon ensimmäinen kerros, siis se maaan tasalla oleva pohjakerros on yleensä avoin taloa kannattelevien pylväiden väleissä. Void deck on sen nimitys englanniksi.
 
Tuo void deck toimii usein oleskelutilana erityisesti talon vanhuksille. VArastointiin tai moopojen ja pyörien pysäköintiin sitä käytettäisiin Vietnamissa ja monissa muissa maissa. ei Singaporessa.

Kuva on otettu vuoden 2010 lopussa, jolloin vierailin toistaiseksi viimeistä kertaa Kittin synnyinmaisemissa Punggol-nimisessä kaupunginosassa. Nyt maa oli vielä siistimpi kuin ennen ja Punggolkin oli rakennettu jo aika täyteen. 

 
Singaporessa kaikki tapahtuu siististi ja hyvässä järjestyksessä. Roskia ei ole missään eikä epäjärjestystä kovin pitkään. Myöskään kulkukissat eivät saa ihan vapaasti mouruta ja soteka paikkoja.

Tämä pieni mustavalkoinen kissa oli eksynyt tai se oli tarkoituksella heitetty kadulle eräälle Punggol-kaupunginosan pihoista.  Kissanpentu lähestyi ihmisiä kerjäten huomiota ja suojaa.  Eräässä talossa asuva Nancy oli matkalla töihin kun hän näki kissanpennun. Hän otti pennun syliinsä ja vei sen mukanaan työpaikalleen Tan Tok Seng-sairaalan kuntoutusosastolle, jossa hän työskenteli toimintaterapeuttina.




Työpaikalla alettiin etsiä kissalle sijoituspaikkaa. Nancy olisi ottanut sen kotiinsa Lolita-kissan seuraksi, mutta äiti ei ajatukselle lämmennyt.

Kissaa ei iljennyt päästää takaisin kadulle. Ehkä se olisi siellä selvinnyt, mutta oli liian suuri riski siihen, että eläinten pitoa valvovan viraston öinen partio olisi ottanut sen kiinni ja lopettanut. Tarinan mukaan lopettaminen olisi tapahtunut sullomalla kaikki kiinni otetut kissat ja koirat suureen metallihäkkiin, kastelemalla ne vedellä ja sitten johtamalla häkin metalliin suurijännitteinen sähkövirta.  Viranomaiset kiistivät tällaisen tiedon, tietenkin.  Singaporessa myös hirtettiin ihmisiä, pääasiassa huudeiden salakuljetuksesta tai hallussa pidosta kiinni jääneitä. Hirttämiset tapahtuivat 10 kilometrin päässä asunnoltani Changin vankilassa yleensä perjantai-aamuisin kello kuuden ja seitsemän välillä. Siihen aikaan aamu valkeni Singaporessa.




Mettacattery, sittemmin Metta cats on singaporelainen eläinsuojelujärjestö, joka tekee valistutötä ja pitää kissojen ja koirien turvakotia. Joku Nancyn tuökavereista suositteli yhteyden ottamista heihin, jos he voisivat tarjota pikku kisulle kodin. Eivät he voineet, koska tajokkaita kissoja oli enemmän kuin paikkoja. Sen verran kuitenkin auttoivat heit alussa, että kehottivat julkaisemaan heidän nettifoorumilla adoptioilmoituksen.
 
Minä näin tuon ilmoituksen ja se jäi mieleen parin muun ohella. Mietin asiaa ehkä noin viikon ennen kuin tein päätöksen kissan hankkimisesta.


Minulla ei ollut mitään tietoa siitä, mitä minulle tapahtuisi puolen vuoden kuluttua kun työsopimukseni umpeutuisi, mutta luotin itseeni ja siihen, että kaikki järjestyy. Elämä oli silloin vuoristorataa, enimmäkseen suorastaan euforiaa masentavan edellisevuoden lopun jälkeen. Se oli ollut rankkaa silloin loppuvuodesta 2001 kun työpaikka uhkasi mennä alta ja toimistolla leijui suuri epävarmuus.  IT-kupla puhkesi, Wapit meni konkurssiin ... Mutta minä laihduin, unto kasvoi sauvakävellen, aloin uudelleen harrastaa avantouintia. Viimeksi olin sitä harrastanut lukiovuosina.


Niinpä sitten päätin ottaa kissan ja vastasin muistaakseni ainakin kahteen ilmoitukseen sähköpostilla. Nancylta tuli vastaus tunnin sisällä perjantai-iltapäivänä. Hän tarjoutui tuomaan kissan minulle saman tien.

Niin tapahtui.  Juttelimme, tutustuimme, minä otin pari kuvaakin Nancystä. Hänen mukanaan ollut nuori veljentytär Fang ei suostunut kuvaan.

Kissanpentu oli tosiaankin vilkas, ei paljoa ujostellut vaan alkoi kiertelemään asuntoa. Ruokaakin olin sille ostanut lähikaupasta.



Kävimme kolmisin metrolla eli MRT-junalla Simein lähiössä ostamassa kissalle hiekkalaatikon, kissanheikkaa sekä kissanruokaa.  Minä jäin pennen kanssa kahden. Se oli heti alusta hyvin luottavainen, leikkisä ja utelias.

Illalla myöhään tuli vielä sähköpostia Nancylta. Siinä hän kysyi miten kissa voi ja tarjoutui auttamaan mahdollisissa ongelmissa. Jatkoimme keskustelua seuraavina päivinä, ja hän tajoutui tulemaan kanssani eläinlääkärille tekemäänn kissalle terveystarkastuksen.



Minulla oli Sonyn digitaalikamera (P50) sekä Sonyn Handycam Hi-8 -videokamera. Niitä käyttelin ahkerasti ottaakseni kuvia ja videoita kissastani. Lähettelin kuvia sähköpostissa perheelleni ja laittelin niitä myös sippala.net -sivustolleni.  Silloin ei ollut youtubea eikä edes hyviä maksuttomia kuvanjakopalveluita ainakaan minun teidossani. Ehkä olisi Flickr ollut jo silloin, mutta kuulin siitä vasta vuonna seuraavana vuonna. Ensimmäiset blogialustat olivat jo käytössä, mutta niiden kanssa en vielä päässyt kunnon alkuun.
 
Mutta kuvat onneksi säilyivät ainakin suurimmaksi osaksi ja ovat säilyneet liki kaikki kuvat siitä lähtien. .












Videotkin säilyivät aluksi nauhoilla, sitten CD- ja DVD-levyillä kunnes sitten tuli aika joskus 2008-2009, jolloin niitä saattoi ladata Google videoihin ja myöhemmin Youtubeen sen jälkeen kun Google oli sen ostanut.  Niitä laittelen tuolloin tällöin lisää Youtubeen ja myös tähän blogiin.
 
Tässä alla on heti kaksi pätkää, jotka esittelevät sitä asuntoa, jossa asuimme Kittin kansa kolme ensimmäistä kuukauttamme.

 

 

Pari viikkoa ensitapaamisesta meistä tuli Nancyn kanssa pari. Tuon parin viikon aikana keskustelimme tiiviisti sähköpostilla tapasimme hänen työpaikallaan, kotonaan ja kävimme myös Mettacattery-eläinsuojassa.  Aloimme kulkemaan ulkona yhdessä, syömään hyvin, käymään välillä mm. työapaikkani juhlissa, hänen työpaikkansa viikonloppumatlkalla Malesian Malakassa.

Aika kului kuin siivillä yhdessä. Aina hänen kanssaan olis ellainen tunne, että mitään ei tarvinnut yrittää eikä väkisin vääntää vaan kaikki sujui luontevasti. Molemmat kävimme töissä ja olimme yhdessä vapaa-ajat aina tuonne puolilta öisn saakka, jolloin äiti odotti häntä jo kotiin.


Kitti-raukka joutui viettämään paljon aikaa yksin tuossa isossa asunnossa kun minä olin ensin töissä ja sitten Nancyn kanssa ulkona. Toki me myös joskus vietimme asunnossa aikaa yhdessäkin kaikki kolme.
 
Kävimme Nancyn kanssa myös Indonesiaan kuuluvalla Bintan-saarella, joka on muutaman tunnin laivamatkan päässä. Sinä aikana suomalainen työkaverini Ritu kävi hoitamassa Kittiä.


 
Aamuisin ennen töihin lähtöä kirjoittelin sähköposteja Nancyn kanssa. Silloin Kitti teki kaikkensa saadakseen huomioni. Nimi Kitti tulee osittain englannin sanasta Kitty mutta puoleksi suomalaisesta nimestä Kiti Aaltonen. Kiti oli pomoni CIMO:ssa, kansainvälisen henkilövaihdon keskuksessa. Olimme yhteydessä sähköpostitse ja yhdessä sellaisessa tilanteessa yhdistimme Kiti ja Kitty -nimet toisiinsa.


Vapaa-aikoina, silloin kun ollut uuden tyttöystäväni kanssa missään, harrastin tietokonejuttuja kotona. Kitti oli niissäkin mukana. Olin jo tullessani ostanut uuden pöytäkoneen ja kohta ostin toisen käytetyn Linux-palvelimeksi. Ostin sen lähistön kaupasta, jonka pitäjä kesken kaupanteon lähti moskeijaan rukoilemaan ja palasi sieltä viiden minuutin kuluttua jatkamaan.
 
Ei ollut ihan onnistunut ostos se, mutta olipahan kokemus. Olisi saanut paremman ja halvemmalla kiinalaisilta Slim Lim -aukion kauppiailta.

Minun asuntoani käytettiin myös löytökissojen väliaikaisena sijoituspaikkana. Ne asuivat siellä kunnes niille löytyivät uudet kodit netti-ilmitusten välityksellä.
 
Kuvassa oleva Nancyn työkaveri Elaine oli  ilmoitusten laatijana muutenkin hyvin aktiivisena organisaattorina prosessissa.  Muutama ihminen  kävi sen ansiosta hakemassa meiltä kissanpennun, mm. tämä nuori malajipariskunta.  Malajit ovat etninen ryhmä, jota tapaa enemmistönä Malesian alueella. Singaporessa heitä on muistaakesni toiseksi eniten etnisten kiinalaisten jälkeen. Malajit ovat yleensä uskonnoltaan islaminuskoisia.

Singapore olikin ensimmäinen paikka minulle, missä olin tekemisissä muslimien kanssa. Aojksi pelästyin sitä, että huivipäinen nainen lähestyy minua kaupassa tai työpaikalla ja puhuu minulle ihan normaalisti. Pelkäsin aina, että jostain hyökkää isä, veli tai eno ja iskee minua vähintäänkin nyrkillä ellei puukolla.




 


Yksi kissoista, Arto (nimetty pomoni mukaan) oli meillä noin kuukauden verran ja sinä aikana niistä tuli Kittin kanssa todella hyvät ystävät. Ei olisi pitänyt antaa Artoa pois, mutta niin tehtiin, koska Singaporessa oloni takaraja alkoi häämöttää ja töissä meni sen verran huonosti, ettei jatkosta siinä firmassa ollut toivoa. Ei ollut toivoa siinä vaiheessa liiketoiminnan menestysnäkymiä ajatellen - sikäli kuin niitä saatoin arvailla. Ennen minun kannaltani ei ollut toivoa minulle henkilökohtaisella tasolla. Tuntui siltä, että tämä rakkaus ja tämä uusi elämä vaativat ihan uudet ympyrät. Ehkä olisin voinut Singaporeen jäädäkin, jos olisi löytynyt toisenlainen työpaikka, ja jos olisimme sopineet asiasta Nancyn kanssa.



Huhti-elokuun välillä Nancy oli myös pari kertaa poissa: ensin äitinsä kanssa Vietnamissa ja sitten työmatkalla USA:ssa. Amerikasta hän tuli takaisin ja kertoi selvästi, etti haluaa minun lähtevän työsuhteeni päätyttyä takaisin Suomeen, vaan haluaa lähteä yhdessä kanssani Australiaan. Sitä seurasi kosinta ja häävalmistelut. Minun piti myöskin muuttaa pois työsuhdeasunnostani ja etsiä uusi. Siinä sain apua häneltä. Majoituin erään hänen ystävänsä minuuttia vaille valmiiseen asuntoon.  Ystävä ei voinut muuttaa siihen vielä, koska oli nälkäisten henkien kuukausi kiinalaisen kalenterin mukaan eikä tuon kuun aikana saanut tehdä mitään elämänmuutoksia.



Kitti rauhoittui ja kasvoi suureksi tuona aikana. Hänelle oli tehty sterilisaatio, mikä muutti luonnetta sekin. Ehkä sitä ei ollut tehty kunnolla vaan seurauksena oli kipuja?  Voisiko krooninen emmutos myös johtua huonosti tehdystä leikkauksesta?
 
Elokuun ja syyskuun alkua me asuimme Kittin kanssa kahdestaan Jalan Tenteram-kadulla, uudella asuma-aueella korkealla kerrostalossa, josta oli varsin hyvät näkymät tien toiselle puolelle Toa Payoh-kaupuginosaan ja sene mielikuvitukselliseen arkkitehtuuriin.
 
Myös muihin lähistön alueisiin oli mukava tutustua; Balestier, Novena, Upper Thomson ...


 
Elokuun vaihteessa minulta loppuivat työt ja aloin tutustumaan Singaporeen entistä tarkemmin. Tutustumisretkiä olin toki tehnyt aikaisemminkin; vapaa-aikana metrolla ja kävellen ja työaikana taksilla ja metrolla. Minusta tuli liikkuva järjestelmien ylläpitäjä ja toimiston it-yleismies, joka pidin huolta palvelinkoneista ja muusta tekniikasta. Kun jotakin tarvittiin, minä matkustin Sim Lim square tai Funan it-ostoskeskuksiin tai elektroniikkakauppoihin ja ostin mitä pitääkin. Ajoin taksilla palvelinkeskuksiin tekemään huoltotöitä palvelimillemme.


 



Syyskuussa me matkustimme Suomeen avioitumaan.  Olimme matkalla kaikkiaan viikon, syyskuun 14. - 21. päivä, joka oli hääpäivämme, kiinalaisen kalenterin mukaan Keskisyksyn lyhtyjen juhla, Suomessa syyspäivän tasaus. Vihkiminen oli Kafe Tombebossa, kiitos Notaari Vivi Malme, että tulit paikalle.  Siellä olivat myös Nancyn vanha äiti ja paras ystävä Julie Singaporesta, minun luottoserkkuni Juha ja kaverini Pera todistajina. Varsinainen juhla oli sitten veljeni talolla Nurmijärvellä.  Heti seuraavana päivänä lensimme takaisin Singaporeen.

 
Kitti ei ollut mukana vaan Nancyn perheen hoivissa Punggolissa.

Koska olimme virallisesti naimisissa muutimme yhteen. Asutimme yhtä huonetta Nancyn omistamassa kerrostalohuoneistossa. Muissa huoneissa oli kiinalaisia vuokralaisia.  Kissat Kitti ja Lolita asuivat meidän kanssamme huonetta, jonka yhteydessä oli WC ja suihkutila. Keittiö oli jaettu naapurien kanssa.  Siinä me asuimme siihen asti kunnes oli aika lähteä Australiaan.
 
Hougang on varsin kiinalainen asuinalue - etnisesti siis. Nykyään sen läpi kulkee pohjois-etelä-suuntainen metrorata, mutta silloin se oli vasta rakenteella. Siitä on vain muutama kilometri Punggoliin, Minä taisin sinnekin kävellä pari kertaa. Ellen ihan väärin muista, siellä syntyi lokakuussa 2002 ensimmäinen blogini ikinä. En muista palvelun nimeä, koska se lakkautettiin aika pian tuon jälkeen. Niinpä blogin sijasta aloin rakentaa sivuja omalle sippala.net -palvelulleni.


 

 
Lokakuussa meillä oli vielä hääjuhla Singaporessa. Siellä olivat mukana myös Kitti ja Lolita.
 
Meidät ja kissamme siunasi buddhalaismunkki Geshela Mettacatteryn tiloissa. Hän kävi siellä ja joissakin tapahtumissa siunaamassa lemmikkieläimiä. Toimitus tapahtui minun toivomuksestani ja eläinsuojan puuhamiehen, buddhalaishenkisen lääkärin avustuksella. Se oli minun kiitokseni heille, jotka olivat kehittäneet ja ylläpitäneet Mettacatteryn ja sitä kautta mahdollistaneet tämän liiton toteutumisen.


Iltapäivällä oli vielä tavanomaisempi hääjuhla lähellä sitä paikkaa, mistä Kitti oli viittä kuukautta aiemmin löynyt. Asuinalueen keskellä on puisto ja lasten leikkipaikka sekä katettu juhlatila. Tuossa juhlatilassa Singaporen kiinalaiset yleensä pitävät hautajaisia, mutta malajit häitä.  Olin vieraillut tuossa tilassa aiemmin Nancyn kanssa, ihan suhteemme alussa, ja silloin ajattelin, että jos tästä häät tulee, niin haluan pitää ne tässä tilassa.
 
Oli suvulle aika erikoinen vaatimus poiketa kiinalaisesta perinteestä  ja noudattaa malajien perinteitä tässä asiassa.  Juhla kuitenkin onnistui ihan mukavasti, vaikka vanha äiti ei suostunut tulemaan alas kuin näyttäytymään, mutta sen sijaan järjesti oman vastaanoton ystävilleen sisällä asunnossa.
 
Muut vieraat olivat nuorempia. Siellä olivat minun molemmat pomoni työpaikalta, pari työkaveria; kiinalainen ja intialainen ainakin (kaikki oli kutsuttu) sekä iso joukko Nancyn ystäviä tietysti.

Muutamasta hänen ystävästään oli jo ehtinyt tulla meidän yhteisiäkin ystäviä.
 
Juhlapäivän aamuna Suomen uutisia hallitsi Myyrannin kauppakeskuksessa tapahtunut räjähdys, joka myöhemmin paljastui pommiksi, jonka sinne oli vienyt repussaan nuori kotikemisti Petri Gerdt.
 
Juhlan jälkeen tuli uutinen Balilta, jossa pari sataa ihmistä oli kuollut pommiräjähdyksessä Kutan turistirannalla. Yökerhoihin tehdyssä iskussa kuoli parisensataa Australialaista.


 
Minä olin jo vähän aiemmin muuttanut tuohon asuntoon osoitteessa Hougang avenue 8.  Se oli jälleen paikallinen "arava"-asunto eli valtion tukemaa asumista. Niin kuin kuvasta näkyy porraskäytävä on yhdeltä seinältään avoin. Siten se hoitaa myös parvekkeen virkaa. Tosin muut asukkaat voivat kulkea parvekkeesi läpi.
 
Tämä kuva on vuonna 2010 ottamani. Siinä käytävä näyttää varsin autolta. Ehkä määräyksiä oli tieukennettu vuodesta 2002 eikä siellä saanut enää kasvattaa puutarhaa.


 

 
Singaporessa olimme laittaneet sisään myös pyvyän oleskelupahakemuksen. Päätös siitä kuitenkin tuli vasta kun olimme jo Australiassa. Vaikka se olikin myönteinen, ei meitä silti haluttanut asua Singaporessa. Jälkeen päin olen tosin miettinyt, että minä olisin saattanut olla siellä onnellisempi. No, jossittelu on turhaa, varsinkin kun sen tekee jälkeen päin.
 
Joka tapauksessa vuosi 2002 oli elämäni ihmeellisin, se vuosi, joka epäilemättä tulee mieleen kun pitäisi valita yksi merkkivuosi. Toki minulle on tapahtunut paljon muinakin vuosina, mutta ei mitään tällaista. Usin sitä vielä muistelen ja siihen viittaan. Olin tuolloin onneni kukkuloilla, eivätkä muutamat synkät varjot voineet sitä onnea peittää.


 
Paitsi että vaihdoin siviilisäätyä vaidhoin myös nimeni. Timo Matti Kalevi Hämäläinen on kansainvälisillä areenoilla ihan liian pitkä ja monimutkainen nimi. Sehän sisältää kaiken lisäksi erikoismerkkejä. Se oli aika työlästä kirjoittaa esimerkiksi maahantulolomakkeisiin valtioiden rajoilla. Muutenkin tuntui siltä, että tässäkin asiassa tarvitaan nyt muutos. Keskustelimme Nancyn kanssa siitä, minkä nimen otamme yhteiseksi sukunimeksemme ja päädyimme Sippalaan Pudotin myös kolmannen nimeni pois, joten minusta tuli Timo Matti Sippala. Uutta nimeä vastaavan passin sain kohta noutaa Suomen lähteystöstä Novena Squarelta.


Lähetimme kissat edeltä käsin Australiaan marraskuun puolivälissä. Niiden oli määrä olla karanteenissa kuusi viikkoa. Kuljetukset hoiti Petmovers-niminen yritys. Jälkeen päin saimme tietää, että kissat saapuivat sinne varsin huonossa kunnossa: kuivikkeita ei ollut tarpeeksi. Elävinä ja yhdessä ne kuitenkin aloittivat karanteenin.
 
Australiaan lähti myös muutokuormamme laivalla ennen meitä ja sen oli määrä olla perillä joskus tammikuussa.  Suurin osa tavarasta oli minun ostamaani näiden Singaporessa vietettyjen kuukausien aikana; 21-tuumainen CRT-näyttö  tietokoneeseen, astioita, kaksi keitintä, taloustavaraa vaikka kuinka. Myös tietokonepöytä oli tullut hankittua.


Tuon parin viikon aikana kun meillä ei ollut omia kissoja kotona, me toimimme muiden kissojen sijaisvanhempina.  Molemmat näistä, Posh ja nimetön kissanpoikanen, saivat sitten uudet pysyvät kodit.
 
Me lensimme Australiaan marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 2002. Tapasimme kissat karanteeniasemalla, asuimme Sydneyssä noin kuukauden. Muutimme Townsvilleen tammikuussa 2003 ja odottelimme minun oleskelulupapäätöstäni. Asuimme Townsvillessä vuoden, sitten vuoden Woodstockissa, ja sen jälkeen noin vuoden Cairnsin Machans beachille. Sitten vuonna 2006 ostimme oman talon. Siinä minä asuin vuoden 2009 loppuun saakka. Nancy on asunut siellä kissojen ja koirien kanssa koko ajan.



Tarina jatkuu toisessa osassa.