sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Joulukuu 2017 - Kammottavaa aikaa

Ääniblogi  

Suomeksi omalla äänelläni joulukuun kuulumisia.  Tekstiä ja kuvia tulee videon jälkeen.



Suomi 100 vuotta!

Suomen juhlavuotta on vietetty varsin näyttävästi. Juhlinnan laineet ovat ulottuuneet jopa tänne Vietnamiin saakka: Hanoissa on saatettu juhlia enemmänkin, mutta Saigonissakin oli pari tilaisuutta: brusssi ja Sibelius-aiheinen sinfoniakonsertti.  En käynyt kummassakaan, enkä kovin voimakkaasti osallistunut juhlintaan. On minulla toki Suomen juhlavuoden passi, joka tuli tänä vuonna kun piti uusia vanha passini.  Kyllä minä äänibloia varten tein kaksi nauhoitusta siitä, mitä on olla suomalainen, mutta en ole niihin täysin tyytyväinen sellaisenaan. Päätin siksi muokata niitä joskus myöhemmin.

Olen esiintynyt suomalaisena joulupukkina, mm. Singaporessa vuonna 2010. 

No, eipä siinä sinänsä mitään kummallista ollut. Tärkeinpänä huomiona vain se, että minussa on muitakin suomalaisuuksia kuin valtiollinen, sellainen itsenäisyypäivä-talvisotasuomalaisuus. Uusin löydäkseni on DNA-testien eli geneettisen sukututkimuksen antama tulos siitä, että olen geneettisesti hyvin suomalainen, sitten pohjoismaalainen ja eurooppalainen. En siis ole lainkaan aasialainen tai slaavilainen.  Y-haploryhmäni on IM-253, eli sukututkimusslangilla olen Iivarin poikia, en Niilon poikia, kuten suurempi osa suomalaisista on.


Joulukuva vuodelta 2013. Se oli toinen jouluni poissa Suomesta. Tuo joulupukki on enemmänkin aasialainen, oikeastaan yhdistelmä eri kulttuureita. 

Sitten tietysti se kulttuurinen suomalaisuus: kieli ja kirjallisuus. Se on korostunut eirytisesti vuosien myötä Suomen ulkopuolella, ulkosuomalaisena ollessa. Vaikuttaneekohan ikä ja aivojen rappeutuminen siihen asiaan?  Suomalaiset Suomesta ja suomalaisista kertovat äänikirjat suomeksi ovat suurinta hupiani ja hengenravintoani.

Kuva huoneemme ulkopuolelta. Se on ruokailutilamme os osittain kiettiö. Jääkaappi jää oikealle. Kuvassa näkyvät mm. aromipesä sekä airfryer-kuumailmauuni, jotka olen hankkinut.  Pusseissa on ruokatarrvikkeita.  

Ruuminravinnoltani en ole koskaan ollut erityisen suomalainen. En enää niin hirveästi kaipaa ruisleipää tai karjalanpiirakoita. Toki olisi kiva, jos niitä olisi saatavilla. Salmiakkia, mutta vain trukinpippureita, kaipaan edelleenkin. Turkinpippureita ja turkinpippurilakuja pääsen nauttimaan muutaman kuukauden kuluttua.  Ruokasuomalaisuudessa on osittain kysymys varmaankin myös opituista maneereista tai ulkosuomalaisuuden säännöistä: ruisleipä, salmiakki, Fazerin sininen suklaa ja mitä niitä on, niitä kuuluu ulkosuomalaisen kaivata.

Geneettisestä suomalaisuudestani seuraa myös fyysinen suomalaisuuteni, ulkoinen olemukseni. Se on itsestäänselvyyn ympäristössä, jossa kaikki muut ovat samanlaisia. Vielä selvemmin se näkyy sukukokuksissa: Melkein kaikki aikuiset ovat lihavuuteen taipuvaisia aika isokokoisia ihon- ja hiustenväriltä melko yhteneväisiä.

Tältä punainen mies näyttää nyt. 


Kun  vuonna 2002 Singaporeen muutettuani törmäsin ensimmäistä kertaa tuohon ulkoiseen erilaisuuteen: olin valkoinen mies, itse asiassa punainen mies,, punanahka, ang mo, kuten paikallinen kiinalaisperäinen väestö asian ilmaisee. Myös täällä Vietnamissa olen punainen mies. Suomessa olen 169-senttisenä mieheksi aika pätkä, mutta Aasiassa olen vähintäänkin normaalipituinen, joskus jopa keskimittaa pidempi. Ja tiesyti olen muita paksumpi. Minulla on voimakkaat vyötärölihavuutta, kaksoisleukaisuutta ja muita Happy Buddha-ominaisuuksia korostavat geenit. Buddhan myötä suomalaisuus yhtäkkiä muuttuukin varsin Aasialaiseksi, tekee minusta pyhän miehen.

Kaksi koiraamme: Kito ja Mimi: Mimi asuu meillä ainakin toistaiseksi. Se on Myyn veljen koira, joka ei tullut toimeen pikkulapsen kanssa, joten se on meillä ainakin kunnes lapsi on kasvanut isommaksi, eikä enää retuuta koiraa. 

Ulkoiselta olemukseltani minua ei täällä Vietnamissa mielletä suomalaiseksi vaan ensisijassa  ulkomaalaiseksi. Meitä kaikki ulkomaalaisia kohdellaan jotensakin samaan kategoriaan kuuluvina siksi, että täällä maaseudulla ja ehkä koko maassakin on nähty ulkomaalaisia sen verran vähän, ettei tehdä eroa englantilaisen, venäläisen tai suomalaisen välillä, useimmat eivät edes erota minua amerikkalaisesta.  Ulkomaalaisen stereotyyppiin kuuluu paitsi punainen nahka ja suuri koko, myös taloudellinen vauraus. Se tuo mukanaan sen, että meitä katsotaan ylös päin. Toinen vaihtoehto, johtuen mm. Vietnamin sodasta ja kolonialismista, on, että minuakin katsotaan jonkinlaista vastenmielisyyttä tai vihaa tuntien: olen valloittajan, entisen vihollisen edustaja. Tosin täällä etelässä paikallinen väestö on enimmäkseen ollut USA-myönteistä ja edelleenkin amerikkalaiset ovat suuren ihailun ja jäljittelyn kohteena.

Yksinäinen kävelyretki aamuhämärissä, tai koirien kanssa yhdessä. Nautin avarista maisemista ja katselen yksinäisiä taloja ja pieniä maatiloja, joiden hankkimisesta ei voi olla haaveilematta.  

Mieltymykseni kävelyyn, harrstan jopa sauvakävelyä ainakin yhdellä sauvalla, myös kahdella on tullut aikaisemmin käveltyä. Nautin suuresti ysinäisistä kävelyretkistä varhain aamulla, nautin myös yksinolosta luonnossa. Valitettavasti täällä Vietnamissa en voi harrastaa sitä tarpeeksi. Nuo ovat hyvin tunnistettavia piirteitä suomalaisuuden stereotypiasta. Olen siis jossain määrin suomalainen eränkävijä ja impivaaralainen. Niin, haaveilen bambu-savimasta, joka olisi isossa puutarha erillään muista.



Kosketus luontoon metsässä ja muualla luonnossa kävelyn kautta, ja myös oman puutarhan, kasvimaan ... punainen tupa ja perunamaa ...  Mieleni palaa Australiaan, Woodstockiin ja Cairnsiin, jossa saatoin käyttää pihaa puutarhan hoitoon. Täällä piha on varattu: siat, kanat, ankat, romukasat. Ne eivät ole minun, joten en saa niitä siivottua pois. Olen kuitenkin pienen nurkan onnistunut valtaamaan pysytsuoralle puutarhalle. Vertikaalinen puutarhanhoito. Ostin kiinalaisesta verkkokaupasta, Aliexpress, taimitaskuja, istutustaskuja, mitä ne nyt ovat. Ne voi ripustaa vaikka seinälle ja puuhun ja tehdä puutarhansa sinne. Näin kanat eivät pääse niihin käsiksi. Toivon, että jatkossa siaisn enemmän tukea ja kannustusta puutarhanhoidolleni.

Nyt kuun lopussa muutamat taimet ovat jo alullaan,  basilika ja lima-pavut.





Joulukuun kammoja

En ole ollut kovin onnellinen nyt joulukuussa 2017. On ollut vähän sisäisiä vastoinkäymisiä ja ehkä vierotusoireita: sitoutumiskammoa, paikoilleen jämmisen aiheuttamaa ahdistusta, tytymättömyyttä oleviin oloihin.  Kysymys on varmasti uuteen tilanteeseen siirtymiseen liittyvästä kriisistä: enää minulla ei ole omaisuutta vain sen, minkä jaksan mukanani viedä, vaan nyt on kaappia, ilmastointilaitetta ja kokonainen huone, paljon keittiökoneita. Edessä on sitoutuminen avioliittoon, mikä Aasiassa tuo mukanaan myös taloudellisen sitoutumisen puolison elättämiseen.  En voi enää olla täysin vapaa päättämään asiositani, mm. rahankäytöstäni itse, vaan täytyy ottaa huomioon myös muita. Minä, jolla ei ole koskaan ollut lapsia eikä muita elätettäviä, mitä nyt eläimet yhdessä Nancyn kanssa, mutta hän kantoi asiassa suuremman vastuun kaikin puolin, joten minä saatoin olla niin vastuuton, että jätin eläimet täysin hänen vastuulleen. Siihen asiaan liittyvistä tunnontuskista tuskin koskaan pääsen täysin eroon.

Liika vesi ja ankat ovat poistuneet riisipelloilta ja niillä voi taas alkaa kasvattamaan riisiä.  Tosin peltojen välillä on eroja. Meidän takapihamme takana oleva pelto muistuttaa vieläkin enemmän järjevä kuin peltoa. 

Minä olen ollut nyt paikallani neljättä kuukautta, tuskin olen käynyt missään sinä aikana. Alussa vain Ho Chi Minh Cityssä korjauttamassa Suomesta ostamani tietokoneen. Se onneksi meni takuuhuoltona.

Syys- ja lokakuussa  olin hyvin innostunut ja halusin asettua tänne paikoilleni: työskentelin paljon tietkonella sukututkimuksen, blogien ja muiden omien juttujeni parissa.  Siirtelin paljon vuosien 2002-2014 materiaalia vuodatuksen blogista tänne Bloggeriin. Siinä tuli kohdattua paljon muistoja ensimmäsiestä avioliitostani, joka kesti noin kahdeksan vuotta.  Tuli surtua ja mietittyä niitä syitä, jotka johtivat sen päättymiseen. Suurimmalta osin ne olivat ulkoisia: ympäristö, jossa en viihtynyt ja mahdottomuus saada tyydyttävää työpaikkaa, ja yleisemmin päästä sopimukseen puolisoni kanssa siitä, mitä minun pitäisi nyt tehdä. Halusin tehdä irtioton, vaihtaa maisemaa. Sen myös tein enkä halunnut enää palata takaisin vanhaan, vaikka alussa toivoinkin, että Nancy seuraisi minua uuteen. 

Yksi asia, mikä minua tuossa ympäristössä painoi oli liikkuminen koiran, ja nyt koirien kanssa. Siinä tuli kohdattua paljon ihmisten epäystävällisyyttä: tosin vain muutaman, mutta otin asian aika raskaasti. Se on osoitus siitä, että en ole löytänyt rauhallista maalaisympäristöä, josssa olisi tilaa minulle ja sille mitä haluan tehdä. Tässä siis nähdään impivaaralaisuuteni (Aleksis Kiven teoksesta Seitsemän veljestä, jos joku ei satu tuntemaan tuon käsitteen alkuperää).



Ahdistus toki helpotti joulua kohden, mm. sillä, että aloin tekemään pidempiä pyörälemkkejä ja vierailin kahden tuttavan luona, joiden kanssa pystyin puhumaan asioista englanniksi, siis jakamaan murheeni. Erityisesti alkuvudoesta tapaamani rasnakalsimies, joka on ollut naimisissa vietnamilaisen kanssa jo kymmenisen vuotta, on aina mukava keskustelukumppani.  Hän on rakentanut tänne upean pikku talon, ison puutarhan hedelmäpuineen sekä kahvilan-pinen kaupan, jota he vaimonsa kanssa pyörittävät. Toinen kaveri on venäläinen. Hänen kanssaan ei olla vielä päästy kovin läheisiksi. 

Kito sai ottoveljen

Lokakuussa eräs pieni koira hyökkäsi Kiton kimppuun ja puri sitä niin kovasti takapuoleen, että siihen tuli syvä haava. Sitä Kito uikuttikin kovalla kimeällä äänellä ainakin parikymmentä sekuntia. Tuon tapahtuman seurauksena Kito pikku hiljaa alkoi kieltäytymään kävelylenkeistä. Ne muuttuivat yhä lyhyemmiksi ja lyhyemmiksi. Se myös lopetti nukkumisen sänkymme alla alkoi viettää öitään olohuoneessa lähellä ulko-ovea seinässä olevan reiän luona. Siitä reiästä se voi työntää kunonsa ja päänsä ulos ja katsoa tiellä kulkevia ja talon pihaan kääntyviä.


Joulukuun alkupäivinä meille tuli toinen koira, Mimi, jonka Myyn veli toi meille "hoitoon" heti sitä seuraavana päivänä kun hän oli ottanut sen leikkikaveriksi lapselleen. Koira ja lapsi eivät pärjänneet keskenään, jotan koira päätyi meille.  Viikossa Kitosta ja Mimistä tuli hyvät kaverit, kuin veljekset: välillä myös tapellaan, erityisesti huomiosta, minun huomiostani. Välillä ollaan hyvin mustasukkaisia ja yritetään sysätä toinen syrjään paikasta "auringossa".  Siinä hypitään, juostaan peräkanaa, muristaan ja purraankin välillä. Enimmäkseen kuitenkin ollaan ja liikutaan yhdessä.  Kuun lopulla alkoivat aamulenkitkin sujua. Tosin Kitoa täytyy alkumatkan pitää hihnassa, jottei se juoksisi peloissaan kotiin. Koko lenkin ajan se on hyvin varovainen ja pelkää matkan varrelle sattuvia vieraita koiria.  Nyt kun on toinen koira mukana, se tuntee olonsa ehkä hieman turvallisemmaksi, samoin kun saa olla hihnassa. 



Sianpaska haisee

Se iljettävä sianpaskan ja kalan haju, joka täällä leijuu aina on alkanut todella ärsyttämään. Täällä tosiaankin haisee lähes aina vain hajujen voimakkuuss ja keksinäinen suhde vaihtelevat.


Kuva on otettu talon takaovelta, eli keittiön ovelta. Sikala on siitä vain noin kymmenen metrin päässä. Kaksi tai kolme sikaa siellä vain on, mutta kun tuulee sieltä takaa riisipelloilta kuvaajaan päin, tuuli kuljettaa hajun suoraan meidän taloomme.  Minä olen pitänyt asiasta metelia koko ajan, ja perhe onkin yrittänyt tehdä jotain asian hyväksi. 


Sain viimeinkin vähän ennen joulua läpi ajatuksen, että laitetaan jokin este sikalan ja talon väliin. Näin sitten tehtiin. Ongelma on se, että siat eivät ole Myyn vanhempien vaan serkun, joka asuu samassa pihapiirissä kuvaajan selän takana vasemmalla olevassa talossa. Myös oikealla on talo, jossa asuu serkku, ja jossa pidetään kolmea sikaa. Sieltäkin tulevat hajut meille. 



Joulun jälkeen tilanne on se, että hajut ovat ratkaisevasti vähentyneet. Osa sioista vietiin  tapettaviksi tapaninpäivää seuraavana päivänä ja loput parin viikon kuluttua. Sitten seuraa vähintään muutaman kuukauden siaton tauko. Tosin minulle on pari kertaa luvattu, ettei uusia sikoja tule, mutta sitä lupausta en ota kovin tosissani. Valkoiset valheet ovat varsin yleisiä vietnamilaisessa arjessa.



Sian ja kalan hajut sekä eläintuotannon liika läheisyys ovat olleet yksi syy siihen, miksi epäilen avioliiton somimista ja tänne jäämistä, sitoutumista "loppuelämäkseni" tähän elämäntapaan.   Minä ehkä tarvitsisin enemmän tilaa ja vapautta. Onko niitä mahdollista saada täällä?  Onko minulla riittävästi uskoa tulevaisuuteemme?  Riittääkö minulla motivaatio ja kärsivälliyys odottaa niin kauan kunnes saamme oman maapaikan ja ehkä oman talonkin sille? Täällä jo ison palan maata saa alle 20 000 eurolla ja toinen mokoma menisi taloon. Lainan ottaminen ei tule minun kohdallani kyseeseen, koska en voi omistaa täällä mitään. Enhän minä edes voi olla varma, voinko saada joka vuosi pitkiä viisumeita tänne.


Naiset innostuivat puutarhanhoidosta sen verran, että istuttivat kukkia uudeksi vuodeksi. 

Lehtijuttu 

Ihan kuun alkupäivinä tehtiin haastattelu erään toimittajan kanssa. Puhuimme skypessä vajaat kaksi tuntia. Juttua  varten otettiin muutamia kuvia itsestämme, tai veljen vaimo otti. Niistä tuli erittäin hyviä.


Tämän kuun kirjallisuusnautinnot

Minä olen lukemisesteinen mitä tulee suurien tekstimäärien lukemiseen ja kirjallisuudesta nauttimiseen. Ehkä voisin lukea sähköistä kirjaa tietokoneen tai jopa puhelimen ruudulta, mutta en kovin pitkiä pätkiä kerrallaan, ja se olisi niin työlästä, että lukunautinto kärsisi. Onneksi on Celia-kirjasto, entinen näkövammaisten kirjasto, johon minulla on edelleenkin lainausoikeus.  Kirjoja on helppo ladata nettiselaimen avulla puhelimeen tai tietokoneeseen ja sitten kuunnella niitä  Ihan viime vuoteen asti kuuntelin kirjoja erillisella mp3-soittimella, mutta nyttemmin olen siirtynyt kuuntelemaan niitä älypuhelimella ja android-käyttöjärjestelmän alaisuudessa toimivalla sovelluksella nimeltään Smart Audiobook reader.  Siinä pystyy säätelemään kuuntelun nopeutta ilman, että puheääni muuttuu pikkuoraviksi. Ohjelma mös muistaa paikan, johon olen jäänyt vaikka käynnistän puhelimen uudelleen tai aloitan toisen kirjan. Näin minulla voi olla "yöpöydällä" auki useita kirjoja samanaikaisesti.



Kirjallisuuden sisältö on tässäkin kuussa ollut hyvin suomalaista, ja nyt harvinaisen laajalla aikaskaalalla. Syynä siihen on alkukuusta julkistetun Finlandia-palkinnon voittajan Juha Hurmeen teos Niemi, joka on Suomen(nimen) kulttuurihistoria aikojen alusta nykypäivään maustettuna monilla yhteyksillä Euroopan ja muun maailman tapahtumiin ja ilmiöihin:  täydellinen vastakohta Impivaara-idullylle. Suomi on aina ollut osa ympäröivää maailmaa eikä koskaan täysin syrjässä kultturi- kieli ja muilta vaikutteilta.  En ole pätevä arvoimaan miten tieteellisen tarkkaa teksti on, mutta mukaansa tempaavaa eikä mitään kuivaa luennointia.  Niin paljon siinä on asiaa, että täytyy varmaankin kuunnella joskus uudemman kerran, ja toisaalta sitä ei voi sulattaa kovin isoja pätkiä kerrallaan, vaikka osa asiasta onkin minulle tuttua.

Aloitin myös Veikko Vennamon kirjan Kulissien takaa elettyä.  Vennamohan on alkujaan Fennander, Karjalan evakkoja hänkin. Hän oli mukana myös evakkojen asutuksen järjestämisessä 1940-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä hän erosi Maalaisliitosta (Keskustapuolue) ja perusti Suomen pientalonpoikine puoleen ja sittemmin Suomen maaseudun puolueen.  Kaikki suomalaiset tiesivät minun nuoruudessani 1970-luvulla ja vielä 1980- ja 90-luvuillakin. Minäkin muistan kansakouluajoilta, miten jopa lapset koulussa puhuimme siitä, miten Vennamo kannettiin ulos eduskunnasta. Talonpojan tappolinja, seteliselkärankaiset, rötösherrat kiinni! Kyllä kansa tietää!  Pelin politiikkaa! olivat silloin tunnettuja iskulauseita. Vielä vuonna 1983 kun halusin opiskella valtio-oppia ja muita yhteiskunnallisia aineita, hätkähdytti maaliskuun 1983 eduskuntavaaleissa SMP:n "uurvoitto".  Ja tietysti Vennamo on jäänyt mieleen presidenttiehdokkuudestaan ainakin vuonna 1978. Sitten puolue otettiin hallitukseen 1980-luvulla ja Veikko oli luovuttanut puolueen puheenjohtajuuden pojalleen Pekka Vennamolle. Raimo Vistbacka, Sulo Aittoniemi ja muutamat muut olivat uutisissa vielä 1990-luvulla, kunnes vuonna 1995 puolue teki konkurssin. Sitä en henkilökohtaisesti muista. Taisin olla niin upputunut työhöni tietokoneiden parissa, tai en vain kiinnittänyt uutiseen huomiota. Perussuomalaiset jatkoi SMP:n linjalla ja on aina välillä ollut uutisissa:  ensin Tony Halme 2003-2008 (itsemurhaansa saakka) ja sitten Jussi Halla-aho, joka tänä vuonna 2017 valittiin puolueen uudeksi puheenjohtajaksi, ja siitä seurasi se, että enemmistö kansanedustajista ja kaikki puolueen ministerit lähtivät uuteen eduskuntaryhmään ja ovat perustamassa uutta puoluetta Sininen tulevaisuus.

Oma poliittista kantaani nuo kirjavalinnat eivät heijasta, mutta kiinnostustani Suomeen ja suomalsieen yhteiskuntaan, minun aikanani eläneisiin ja eläviin suomalaisiin, omien musitojeni ja tietojeni  syventämiseen ...

Timo Soinikin on minua vain vuoden vanhempi,  Sen tiedän siksi, että kuuntelin myös hänen vuonna 2008 kirjoitetun kirjansa Maisterisjätkä.  Siinä ei Halla-ahoa vielä ole mainittu, mutta Tony Halmetta kyllä käsitellään. Ja tietysti siinä käsiteltiin SMP:n hisotriaa ja Vennamoakin vähän toisesta näkökulmasta.  "Missä EU siellä ongelma" on Soinin ehkäpä tunnetuin iskulause. Hänellä on monia kielellisesti nerokkaita sutkauksia ja muutenkin suomen kieli hallussa ja persoonallinen ote siihen, mistä osa lienee peruna Vennamolta.  Tuossa EU-asiassa olen kyllä Soinin kanssa eri linjoilla: näen mieleläni Suomen osana EU:ta tai muuta Euroopan yhteenliittymää (jos EU hajoaa). Vuoden 1995 EU-kansanäänesyksessä en äänestänyt, koska en osannut muodostaa kantaani silloin. Asia ei kiinnostanut. Vasta tuloksen selvittyä, olin iloinen siitä, että Suomi sanoi kyllä.

Vennamo-kirjaan toi lisähohdetta sen lukija Carl-Erik Creutz, vanha yleisradion kuuluttaja "kreivi", jonka stereotestit, sää rannikkoasemilla tänään kello 16, valuuttakurssit ja muut luennat tulivat tutuiksi jo lapsuudessa.


Heimo Holopainen, Sähköbasso

Hollen muistelmat. Henkilönä Heimo Holopainen Rockradion toimittajana, Pop eilen - tänään ja muiden musiikkiohjelmien myös, Kapteeni sika, Leo eläin olivat osa minun 1980-lukuani. Frank Pappa televisiossa oli jo vähän eri juttu, joskin häntäkin joskus seurasin, mutta minusta nuo "kosketelkaa toisianne" ja "bailataan ankarrrrrasti" eivät olleet kovin hauskoja.

 Kun ensimmäisen kerran kuulin ja näin häntä, Heimo Hohtona ja yhtenä Hullujussi-yhtyeen jäsenistä, en tiennyt hänen henkilöstään mitään. Enkä tainnut tietää ainakaan aktiivisesti myöskään studiomuusikko Holopaisesta, joka soitti aiankin joillain Hecotrin (Heikki Harma) levyillä sekä monilla muillakin suomalaisilla 1970- ja 80-lukujen musiikkikappaleilla.  Hänen 1960-luvun edesottamuuksiinsa, mm. Topmost-yhtye olin liian nuori.  Onhan meillä sentään kokonaiset 15 vuotta ikäeroa!

Mutta Hullujussi, sen muistan oppikouluajoilta 1975- ja -76. Kävin silloin Kuusjoen yhteiskoulua, ja luokkakeverini Tuomo Peltola Perttelin Kurajoelta oli yökylässä käydessäni vihkinyt minut "rokkilaulujen" maailmaan:  Juice, Hector, Hurriganes ainakin olivat hyviä ja niitä piti kuunnella. Hullujussi oli sillin suostittu ryhmä. Sitä muistan nähneeni TV:ssä, Iltatähdessä ja Merirosvoradio-ohjlemassa jo ennen varsinaista rokkiheräämistä. Tosin Tuomo oli jo tuolloin keväällä 1974 kanssani samalla luokalla kun kävimme Perttelin Kaivolan kansakoulua. Peruskoulu tuli paikkakunnalle vasta pari vuotta myöhemmin. Opettajamme Martti Heinonen poltti punaista Marlboroa ja antoi henkilökohtaista tukiopetusta sille haisten. Luokassa hän oli edistyksellinen: pain luoka istumaan hevosenkengän muotoon ja puhui kouludemokratiasta.

Meillä oli kotona televisio jo vuodesta 1973 (tai -72), sellainen mustavalkoinen. Se siirtyi sitten Kaivolaan kun muutettiin uuden isäpuolen ostamaan taloon Rantakaukoon nykyiselle Mikolantielle.





Sitten lukioiässä kuuntelin Rockradiota, jossa Holopainen oli yhtenä juontajista. Hän soitti paljon kotimaista uuden aallon musiikkia, ja minä pidin siitä.

Topmost on kuitenkin hyvä aasinsilta Beatlesiin, jonka musiikkia kuuntelen tuolloin tällöin silloin kun musiikkia nyt haluan kuunnella, eikä sitä tapahdu nyt vanhemmalla iällä enää niin usein kuin teininä ja parikymmpisenä. Eleanor Rigby-kappaleesta heillä on oma versionssa, joka siis kuuluu ja näkyy tuosta linkistä halukkaille. Alkuperäiseen verrattua se on minusta kömpelö. Youtubesta toki löytyy lisää bändin musiikkia, jopa ihan tältäkin vuodelta.



Arved Viirlaid, Pohjantähden pojat

Viimeinen Viron metsäveli  kuoli vuonna 1978 (hukkumalla tai hukuttamalla). Metsäveljet olivat Balttian maissa: Virossa, Latviassa ja Liettuassa toimivia Neuvostomiehitystä vastustavia kansalaisia, jotka liittoutuivat keskenään ja pakenivat metsiin sieltä käsin yrittäen murtaa neuvostovallan. Voimakkaimmillaan liike oli heti toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.  Metsäveljistä on puhuttu aika vähän ja hiljaa ennen 2000-lukua. Sofi Oksanen on Suomessa yksi tämän hiljaisuuden rikkojista.

Myös Suomen puolella ja puolesta puna-armeijaa ja uhkaavaa neuvostomiehitystä vastaan taistelevista neuvostoliittolaisista on puhuttu aika vähän. Virosta heitä saapui muutama tuhat ja heitä kutsuttiin Suomen pojiksi.

Arved Viirlaid (1922 - 2015) oli Virolainen kirjailija, joka kertoi näistä aiheista mm. toeksessaan Ristittömät haudat ja tässä nyt lukemassani Pohjantähden pojat-muistelmateoksessaan.  Se jäi hänen viimeiseksi teoksekseen, mutta minulle se on hänen ensimmäisensä.  Tuskinpa jää viimeiseksi. Sen verran hyvää tekstiä hän tuottaa, ainakin käännettynä. Aihe tietysti on tässä se tärkein asia kuitenkin. Osittainhan se on häpeätahra Suomen historiassa, että kun oli tehty rauha Stalinin kanssa, sitouduttiin palauttamaan Neuvostoliittoon sotavangit ja muut Suomeen sodan aikana tulleet neuvostokansalaiset. Viirlaid oli yksi niistä, joita ei palautettu, koska hän pääsi pakenemaan.  Englannista ja Kanadasta käsin hän halusi tehdä tunnetuksi Viron asiaa.

Kammottava ajatusleikki olisi kuvitella, että Suomen hallitus olisi taipunut Neuvostoliiton vaatimuksiin syksyllä 1939, ja se olisi johtanut Suomen Neuvostomiehitykseen samalla tavalla kuin kävi Virolle.  Jos niin olisi käynyt, olisi saatettu kaikesta huolimatta viettää Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa eli jättää miehtiysaika tunnustamatta niin kuin ainakin Virossa on tehty.



Joulun juhlintaa Facebookissa.

Joulu 


Täällä Vietnamissa Joulu on vielä kaupallisempi kuin Suomessa. Joulumeininkiä näkyy liki pelkästään kaupunkien ostoskeskuksissa, ehkä joissakin ulkomaalaisten kodeissa tai kristityissä kirkoissa.  No, ei minulla ole mitään kaupallista joulua vastaan. Joulu ei ole mikään muusta elämästä ja ympäristöstä erillinen saareke, joka olisi kaupallistunut, vaan joulunviettotavoissa heijastuvat ihmisten elämänarvot, kulttuurin tavat ja ympäröivä yhteiskunta.

Täällä Vietnamissa joulua suurempi juhla on kuukalenterin mukainen uusi vuosi, jota muualla kutsutaan nimellä Kiinalainen Uusi Vuosi. Vietnamissa sitä kutsutaan nimellä tet.  Sen ajahkohta vaihtelee, mutta yleensä se kait on tammikuun puolenvälin ja helmikuun puolevnvälin välisenä aikana.




Neljä kuukautta paikallani

Tarkoitus oli olla täällä melkein vuosi ihan paikallani, mutta ei siitä tullut mitään. Joulukuun alussa luin Thaimaassa Nong Khaissa järjestettävstä luonnonmukaisen rakentamisen kurssista. Heikkona hetkenä ilmoittauduin sille ja maksoin ilmoittautumismaksun. Niinpä poistun Thaimaahan pariksi viikoksi tammikuun ensimmäisellä viikolla.

Nomadinen elämäntapa, kulkurin luonto, se tarkoittaa myös sitä, että kohdattuihin vaikeuksiin on aina yksi tehokas lääke: lähteminen, adioiden jättäminen taakse, oven sulkeminen perässään. Se ei välttämättä ole aina hyvä asia. Jos sitä tekee liikaa ja liian pitkään, katoaa kyky ratkoa ongelmia. Jos ei pysty lähtemään, katoaa helpolla mielenrauha, iskee levottomuus...


 Kuvakirja



Olen kerran aikaisemmin tehnyt äidilleni joululahkaksi kuvakirjan. Se aisi olla ainakin viisi vuotta sitten, jolloin tein kirjan siitä kun lähdin Suomesta Singaporeen. Sen värkkäämisessä meni useampi viikko. Jatko-osien tekeminen on ollut tekemättömien töiden listalla siitä lähtien. Aina se on jäänyt. Nyt päätin tehdä seinäkalenterin vanhoista kuvista: äidin lapsuuden ja nuoruuden aikaisista. Tein myös uusista kuvista ja niihin liitetyistä teksteistä katsauksen vuoteen 2017 minun elämässäni. Tilasin ne tuotteet ifolor-palvelusta Suomesta. Maksoin nettipankissa ja annoin osoitteeksi siskonpojan osoitteen. Hän ystävällisesti otti tuotteet vastaan ja vein ne jouluksi perille. Liikuttuneet kiitokset tulivat Facebookissa.  Pitäisi tehdä enemmän kirjoja. Minullahan olisi tuhansia kuvia niihin laitettaviksi: sekä vanhoja että uusia.


Säätila
Joulukuussa on ollut muutamia sateisia ja ihanan viileitä päiviä.  Pari sellaista on saanut kehoni lepäämään, olen pystynyt nukkumaan silloin jopa 8 tuntia. Tavallisesti uni jää 6-7 tuntiin, josta yli puolet ajoittuu ennen keskiyötä.  Minulla ei ole yleensä nukahtamisvaikeuksia, mutta tuppaan heräämään aina aikaisin, silloinkin kun nukkumaanmeno on venynyt.  Näin on ollut jo lapsuudesta saakka.  Viileäksi nukkumasääksi riittää 20 - 23 astetta, siis öisin. Sellainen viileä makuuhuoneen lämpötila siis.








sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Joulukuu 2017 - Live stream on Facebook. Videota englanniksi ja yksi suomeksi

Tänään tein monta suoraa lähteystä Facebookiin. Useat englanniksi, mutta yksi myös suomeksi.
Tässä alla ne ovat upotettuina aikajärjestyksessä.
















Eiliseltä 2.12.2017


 








1. joulukuuta.


 

Ja tässä myös Youtube-videota: