2024 10 lokakuu - kaverit hukassa!

•  Kuvat lokakuulta 2024 Googlen albumista
• Videota
• 1.10.2024  Moottoripyörällä  Nha Trangista kotiin Lam Dongiin
  
• 11.10.2024 Metsärekti koitkoululaisten kanssa. 
• 18.10.2024  Kaupunkiretki koululle 
• Kooste  lokakuun 2024 videoista. 
• Erikin oma Youtube-kanava
  
   
  

 Kuukausi alkoi siten, että olimme kaikki poissa kotoa: Erik oli äitinsä kanssa siellä vanhassa kodissamme mummolassa, paikassa, jota Erik kutsuu nimellä home number one (koti numero yksi). Siellä Dong thap-provinssissa Mekong-joen suistossa hän tapasi vanhoja kavereitaan.

Nämä kaverit, AK ja Jenny, jotka tavattiin reilu vuosi sitten, ovat hänelle edelleen tärkeitä. Valitettavasti he vain asuvat niin kaukana, ettei heitä voi tavata kuin muutaman kerran vuodessa. Yhteydenpito Whatsapp- Zalo- tai muiden puhelin- ja tietokonesovellusten kautta ei ole hänelle vielä mieluinen vaihtoehto. Hän kyllä lähettelee minulle ääniviestejä, kun emme ole yhdessä ja usein soittelee äidilleen töihin, mutta kavereilleen ei soittele.

Minä en ollut kodissa numero yksi enkä ollut myöskään kakkoskodissa vaan kuun vaihtuessa nukuin hotellissa reilun sadan kilometrin päässä kakkoskodista ja kun vuorokausi oli vaihtunut Suomessakin olin jo rannalla ihailemassa auringonnousua.  Aurinko nousee siellä viiden ja kuuden välillä melko säännöllisesti ympäri vuoden. Vielä kun Vietnamissa ei ole kesäaikaa käytössä, on valoisan ja pimeän ajan ennustaminen varsin helppoa. Keskikseän ja keskitalven välinen ero on alle tunnin sikäli kuin osaan arvoida. 

Minulle nouseminen kello viisi ei ole mikään ongelma. Yleensä herään ja nousen jo ennen sitä, jopa kolmen-neljän aikaan. Ilman antihistamiineja (doksylamiinisuksinaatti)  vielä aikaisemmin, Kun menee illalla aikain nukkumaan, kahdeksan ja yhdeksän välillä, niin tulee unta riittävästi.

En ole varsinaisesti rantihmisiä, en mikään rusketusraitojen ystävä, ei rajaton rusketuskaan houkuta, mutta tämä on poikkeus. Lähteä aamulla viiden aikaan hotellita, kun on vielä pimeä, kävellä kohti rantaa ja saapua sinne ennen auringonlaskua. Sitten kävellä paljain jaloin  juuri siivottua tai siivottavaa hiekkaraantaa. Sen siivoaminena aloitetaan yleensä jo ennen aamuviittä, joten siellä on auringon nousun aikaan turvallista kävellä myös paljain jaloin.

Käveleskelin rannalla auringon nousua odotellen ja vähän sen jälkeen. Kaverini oli myös herännyt, mutta oli kauempana.   Kun aurinko oli noussut ja alkoi tulla kuuma, vuokrasin mielijohteesta aurinkotuolin ja ryhdyin ärsyttämään venäläisiä: soitin ukrainalaista musiikkia, myös sota-sellaista ja "puttin huiloo" -pätkiä pienestä mp3-soittoon kykenevästä kaiuttmisesta. Myös Ukraina-lippis oli näkyvissä.
Ei oikein toiminut, koska venäläisiä ei ollut liikkeellä näin aikaisin. Suurin osa rannalla kävellesitä oli aikuisia.



Kaverikin tuli paikalle. Lähdimme kohta aamiaiselle ja sitten hotelliin, jossa meillä oli huoneet. Sovimme, että minä en menekään bussilla kotiin, vaan matkustan hänen moottoripyöränsä takana.

Tällä  videolla näkyy matkamme. Alussa vilahtavat myös Ukraina- paitamme.  Kauniit vuoristoiset ja metsäiset maisemat, niistä minä pidän, mutta kyllä se oli takamuksille raskasta istua pyörän takana siinä motskarin penkillä tuo 170 kilometrtiä.




Pysähdyttiin muutamia kertoja kahvilla, pitämässä sadetta ja pienen kylän keskustassa, jossa oli tori ja koulu. Lapset olviat innoissaant tavatessaan ulkomaalaisia ja minä olin innossani saadessani jututtaa heitä.


Toinenkin matka tämän kaverin kanssa oli suunnitteilla. 20.10. oli tarkoitus lähteä aamuvarhaisella tuohon samaan suuntaan, mutta poiketa isolta tieltä syrjäkylille, jossa entinen opiskelijani toimi paikallisessa koulussa opettajana. Sieltä minun oli illalla tarkoitus mennä rannikolle Cam Ranh-nimiselle paikkakunnalle ja ottaa  bussi Saigoniin.

Muutama päivä ennen matkaa tuli asioihin muutos. Kaveruus loppui kuin seinään, joten minä peruin bussit ja hotellin ja lähdin vanhaa tuttua reittiä täältä kodin lähettyviltä. Ainoa vaan, etten ajanut bussiasemalle pyörällä vaan taksilla rankkasateen takia. Takaisin tulin vihreällä paikallisbussilla, koska poikkeuksellisesti lähdin Saigonista vasta aamulla enkä edellisillän yöbussilla.

Ennen Saigonin matkaa ajastin tähän kirjoitukseen kuvan ja huolestuneen tekstini.

Nyt 16.10. olen hieman huolissani jopa fyysisen turvallisuuteni puolesta, ja tietysti perheeni myös.  Tämä ihminen tietää, missä asun ja on hyvin äkkipikainen, eilisestä lähtien hyvin vihainen minulle, lopulta suuttui niin, että katkaisi kaikki yhteydet viestimissä ja sosiaalisessa mediassa. Olen tuntenut hänet maaliskuusta lähtien, kun hänen tyttöystävänsä ja hän toivat meille löytökissan adoptoivaksi. Sen myötä pikkuhiljaa tutustuin ja hänestä tuli kaverini. Hän on juuri se kaveri, jonka kanssa kävin kuun vaihteessa tuolla rantalomalla Nha Trangin kaupungissa. Hän on aika kiivasluontoinan ja jopa vainoharhainen tyyppi: uskoo salaliittoteorioihin ja mielellään kertoilee siitä miten huono maa Vietnam on jo miten ihmiset täällä tekevät kaiken väärin, miten mikään ei toimi. Osittain olen samaa mieltä asioista, mutta hän vie niistä kertomisensa äärimmäisyyteen.  Syynä siihen toki saattaa olla, että hänen sanojensa mukaan minä olen hänen ainoa ystävänsä täällä. Jopa hänen tyttöystävänsä ei puhu hänelle.

Jotain hyvin epäilyttävää olen hänessä havainnut sitä enemmän mitä enemmän tunnen häntä.  Hän ei halua kuviaan julki sosiaalisessa mediassa eikä ihmisten tietävän hänen eikä edes tyttöystävänsä oikeaa nimeä eikä asuinsosoitetta.  Minulle hän näytti passinsa, jossa hän on USA:n kansalainen nimeltään Jay ja sukunimi jokin Sch:lla alkava saksalainen. Hän kertoi asuneensa myös Kanadassa ja Vietnamissa monessa paikkaa. Hän vihjaisi myös olleensa vankilassa. 

Hän suhtautuu toisiin ihmisiin hyvin arvostelevasti ja tuomitsevasti, välillä pilkallisesti. Niin myös minuun. Välillä tulee sama tunne kuin teini-iässä, jolloin minulla oli vapaa-aikana  vain yksi kaveri: Markku S, maanivljelijän poika, jolle minäkin taisin olla ainoa kaveri.   Hän usein suhtautui minun vähättelevästi ja muutamia kertoja jopa käytti fyysistä väkivaltaa: kuristi takaa päin.  Oli hyvä, ettei raiskannut, tulee nyt mieleen, eikä edes yrittänyt.
 

Oli vahva tunne siitä, että  minulla oli vääränlainen kaveri, toki sellainen josta oli hyötyä maailmalle laajentamiseen, mutta jonka syvemmin tuntien ei voi sanoa olevan millään lailla sielunkumppani. Tai jos on, niin kumppani sielun niille puolille, joita en haluaisi itsessäni olevan. Liian paljon outoa oli asiassa, viitteitä väkivaltaan ja muuhun elämän varjopuoleen, epätasapainoon.

Surullisinta tässä on se, että nyt Erik saattaa menettää Sunshine-tytön, jonka kanssa he tulivat niin hyvin toimeen. Tyttö asuu äitinsä kanssa pohjoisessa Hanoissa, käy siellä koulua ja ilmeisesti elää omissa ympyröissään. Hän ei ole kovin kiinnostunut pitämään yhteyttä Erikin kanssa puhelimen viestintäsovellusten välityksellä, mutta tänne lomilla tullessaan olisi voinut.tavata. Onnistuuko se ensi kesänä, siitä ei ole nyt varmuutta. 

31.10. päätin peittää kuvasta tunnistettavat piirteet ja tyypin henkilötiedot, koska mitään uhkaavaa en ole kokenut. Toki tarvittaessa ne kyllä löytyvät kun osaa etsiä.  

Aloin sitten etsimään uutta ohjelmaa sekä Erikille että itselleni.   Minä kaipaan enemmän kavereita, ihmiskontakteja saadakseni keskustella, puhua englantia ja suomea. Molemmat niistä kielistä kävyät, jopa venäjä, vaikka helmikuusta 2022 saakka olen vihannut sitä kieltä ja yrittänyt muuntaa sitä ukrainaksi. Tässä iässä se ei ole kuitenkaan helppoa.

Enimmäkseen Erik tykkää olla kotona, pelata puhelimella, katsella videoita, puhua minun kanssani, myös äitinsä kanssa silloin kun tämä on kotona aamulla ennen töihin menoa ja illalla töistä tullessa.

Minä veisin häntä enemmänkin matkoille, mutta hän ei useimmiten halua muuta kuin kauppaan ostamaan herkkuja ja joskus leikkipaikoille, lelukauppaan. Toisinaan käymme myös kävelyllä, mutta niiden retkien kohteena on usein pieni kauppa runsaan kilometrin päässä kotoa.

Hänen syntymäpäivänään halusin viedä hänet metsäretkelle ja hän suostui, kun sanoin, että mennään etsimään aarteita. Niitä aarteita sitten löytyikin. Oli siellä muita lapsiakin, kotikouluryhmä, jonka olin löytänyt Facebookista. Kuitenkin mielenkiintoisin juttu hänelle oli kerätä männynkäpyjä. Jonkin verran hän osallistui myös ryhmän leikkeihin. Se on nähtävissä tuolla tämän jutun alun videoissa.

Metsäretken lopussa tutustuimme myös mieheen, joka sanoi omistavansa koulun. Se oli pieni monetessori-koulu, joka sisustukseltaan poikkesi vietnamilaisista kouluista ja esikouluista. Siellä oli käytetty paljon puuta ja muita pehmeitä materiaaleja. Aktivoivia leluja oli paljon. Paikalla oli myös opettajia, jopa englanninopettaja, mutta se opetus kuulosti liian yksinkertaiselta hänelle. Aluksi koulun johtaja ei halunnut päästää minua lasten pariin ollenkaan, mutta minä sanoin haluavani myös "opettaa" lapsia eoli kommunikoida heidän kanssaan englanniksi. Niin myös tein. Siitä eivät opettajat tykänneet, vaikka lapset tykkäsivät. Tuo yllä olevassa kuvassa näkvyä pikkutyttö suorastaan ihastui minuun käydessämme siellä retkeä seuraavalla viikolla kahdesti.

Toisella kerralla huomasimme, etteivät opettajat pitäneet meistä ja koulun omistaja oli myös sitä mieltä, ettemme ole tervetulleita. Niinpä se sitten jäi viimeiseksi kerraksemme siinä "Kengurukoulussa".

Resmed Airsense 10. Ensimmäisen CPAP-laitteen, oikeastaan APAP, autoset, ostin kaksi vuotta sitten ja siitä lähtien se on ollut käytössä lähes joka yö vähintään kuusi tuntia. Nyt ostin toisen amerikkalaiselta kaveriltani, joka oli ostanut ja tuonut sen kotimaastaan, mutta havaitsi sen tehottomaksi. Aluksi halusin auttaa häntä myymään sen ja mukana tulevat maskit, mutta sitten päätin tarjota siitä 800 euroa. Kaupat syntyivät ja nyt minulla on kaksi laitetta siltä varalta, että toinen hajoaa. Seuraan itse OSCAR-ohjelmalla hoitotuloksia ja olen myös perehtynyt laitteen säätöihin, joten nyt voin nukkua huoletta sen ja antihistamiinien sekä melatoniinin avulla jopa yhdeksän tunnin makoisat unet.

Oikeastaan minun oli tarkoitus ostaa Resmed Airmini, pienempikokoinen matkoilla kätevämpi malli, mutta kun tällainen tarjous tuli kuin Maunolle iltapala, niin tyydytään tähän isompaan.

Pöytätietkone. Ostin sellaisen, vanhan mallin, käytettynä, mutta silti toimivan.  Halusin sellaisen nyt vähän isompaan koteloon rakennetun kuin aikaisemmat pari minikoteloon rakennettua.


On siinä ihan Intelin 17-prosessori ja emolevyllä PCI-e korttipaikkoja, USB-portteja sekä SATa-liitännät levyille.

Lisäkorteilla, mm NVME-levyillä sekä muilla mausteilla siitä saa enemmän tehoja irti. Mukava harrastus, josta on hieman myös hyötyä, joskaan ei enää ammatillisesti.

Tättä tietoa tuosta koneesta. Sen mukana tuli kyllä windows 10-lisenssi, mutta minä en sitä asenna vaan pelkästään Linuxilla aion sitä käyttää. Ubuntu Mate 24.10:n asensin siihen sen jälkeen kun normaali Ubuntu ei tykännyt Nvidia Geoforce G210-kortista. Yllätyksekseni Mate toimii siinä niin hyvin, että käytän tuota konetta jopa grafiikkatilassa RDP-yhteyden yli. Alkeuperäinen tarkoitus oli tehdä siitä pelkästään tiedostopalvelin, mutta nyt se suunnitelma on laajentunut. Olen käyttänyt Linuxia ja n. 30 vuotta, mutta silti siinä on vielä paljon oppimista.

Aikamoinen teknolouoa on huoneeni, siinä on myös makuuhytti, jossa lämpöpumppu imemässä ilman kosteutta.

Toinen tekninen harrastus on sähköavusteinen pyörä, 750 watin Toseven-keskimoottori, sen ohjaimet, akut ja niiden ympärille viritelty "tavallinen" pohjettava pyörä tykötarpeineen. Se projekti on ollut meneillään jo useamman kuukauden enkä ole tässä kuussa siihen paljoa koskenut.



Myös keittiöön ulottuvat tekniset harrastukseni. Sain viimeinkin tehtyä samanlaisen tempe-hautomon kuin oli siellä mummolassa. Ihan vielä ei ole systeemi niin hyvä, että pitäisi lämpötilan vakiona +32-asteessa, mutta hyvin ensimmäinen soijapaputempe onnistui. Vähän pääsi ylikypsymään, mutta ei noista muistista kohdista ole kuin esteettinen haitta.


Keittiö sai muuden mikroaaltouunin. Sellaista minulla ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen. Nyt ostin sellaisen pääasiassa yhtä tarkoitusta varten.

Olin jo Australiassa oppinut, että intialiset papdam (papad, appalam, papadum) leivät valmistuvat mikrossa parhaiten. Muuten niistä tulee liian öljyisiä. Papadumit ovat yksi Erikin herkuista, joten siksi haluan tehdä niitä useammin ja vähemmällä öljyllä. Heti niiden jälkeen hoksasin, että myös popcornit valmistuvat paremmin mikrossa. Nekin ovat Erikin herkkua.

Vaimoni ei saanut hankittua minulle uutta puutavaraa vanhempiensa luota. Siksi päätin hankkia sitä täältä. Paikallinen arkkitehti vinkkasi, että eräästä kaupasta saa puisia kuormalavoja kuljetuksen hinnalla. Niinpä hankin niitä samalla kun ostin pihalle levitettävää sepeliä ja hiekkaa. Salaojaputkea en ole vielä löytänyt.

Kävin tässä kuussa kerran Saigonissa (Ho Chi Minh City). Tarkoitus olis tosiaankin mennä sinne uutta reittiä rantaa myöten, mutta kun tuli ryppy ystävyyteen, tai kuolio paremminkin, päädyin vanhaan tuttuun reittiin: kuusi tuntia makuubussissa yöllä.


Myös Erikin valitsemat lelut tarjoavat joskus teknisiä haasteita. Tämän japanilaisen "hyrrän" lisäksi on tässä kuussa hankittu myös virtuaalilasit ja niitä varten bluetooth-ohjain puhelimelle.

Itselleni olen hankkinut mm. uuden kameran, SJCAM C300 jo olemass aolevien C200:n A10:n lisäksi, joissa molemmissa on pieniä puutteita niin, että päätin hankkia uuden.

Matkan syy oli Ville Tavio, nykyisen Suomen hallituksen ulkomaankauppaministeri, joka kävi seurueineen tapaamassa täkäläisen liike-elämän edustajia. Samaa lobbausta kävi maaliskuussa harrastamassa eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho muutaman kansanedustajan kanssa. Heidän kanssaan pääsin puheisiin: Halla-ahon kanssa lyhyesti, Sakari Puiston ja Inka Hopsun kanssa vähän pidempään. Nyt en päässyt tervehtimään Taviota, koska hän oli hyvin varattu koko ajan. Sen sijaan juttelin Suomen suurlähettilään ja muutamien suomalaisten ja paikallistenkin yritysten edustajien kanssa.

Minä menin paikalle, koska kutsuttiin. On kiva tavata uusia ihmisiä ja vanhoja tuttujakin. Ehkä tuollaisista tilaisuuksista ja siellä solmituista suhteista voisi olla hyötyä myös Erikin tulevaisuuden kannalta. Toivoin niin. Ajattelin usein sitä, miten hänen käy, jos minä kuolen ennen kuin hän on aikuinen, tai vähintäänkin teini-ikäinen. Hän saattaisi unohtaa englannin kielen ja hänestä tulisi köyhän perheen vietnamilainen.

Olisi niin hyvä, että hänellä olisi suomalaisia ja muita ei-vietnamilaisia, jotka hän tuntee ja jotka välittäisivät hänestä. 

Ei ole hänellä paljoa vakikavereita lähellä muuta kuin serkut, mutta heidänkin kanssan aikaa vietetään paljon vähemmän kuin vielä pari kuukautta sitten. Silloin alkoi ilmetä myös riitoja heidän välilleen, usein Erikin aloitteesta. 

Ei ole minullakaan juuri vakikavereita lähellä. Muutamia tutttuja on ja sitten on näitä menetettyjä. Aiemmin paras kaveri täällä on kiireinen työnsä vuoksi ja lisäksi hän jäi minulle velkaa pystymättä maksamaan takaisin. Muutama muukin, joihin tutustuin alkuvuodesta, on kadonnut.

En lähtenytkään kotiin yöbussilla vaan olin jo ottanut hotellihuoneen yöksi siltä varalta, että pääsisin johonkin jatkoille uuden tai vanhan tutun kanssa. Niin ei käynyt, joten kävin yksin syömässä intialaisessa ravintolassa ja sitten menin hotellille nukkumaan. Aamulla seitsemältä aloitin kotimatkan ja olin lähikaupungissa iltapäivällä kolmen jälkeen.

Kävin pankissa järjestämässä pääsyn rahoihini eli sulkemalla määräaikaistalletukset ennen aikojaan, jotta ne rahat olisivat käytettävissä pankkiautomaatin kautta. Heinäkuun alusta tuli tässä maassa voimaan laki, joka vaatii tilin haltijalta biometrisiä tunnisteita tilin käyttämiseksi. Pääasiallinen pankkini, Timo, sallii n. 400 euron arvoiset tapahtumat päivässä ilman niitä vielä tämän vuoden lopuun, mutta tuo Agribank otti heti tiukemman linjan enkä ollut pystynyt siellä kuin vastaanottamaan rahaa omilta tileiltäni myös ulkomailta mutta vain nostamaan rahaa automaatista. Internet-pankkia en pystynyt käyttämään muuhun kuin saldojen katseluun. Nyt sain tuon asian korjattua ja pystyn jopa automatisoimaan siirtoja vaimon tilille.

Meillekö koira?  Emme osta, vaan pelastamme kotia tarvitsevan. Päätös on jo melkein tehty ja puolitoistavuotias Sophie saattaa saada esittelynsä marraskuun 2024 kirjoituksessa. Kävimme Erikin kanssa jo tapaamassa häntä ja hänet pelastanutta englantilaisnaista.

Bussissa matkalla kaupungista koirareissulta kotiin Erik ystävystyi paikallisen pikkutytön kanssa. He riehuivat ja kiljuivat. Tytön nuori äiti näytti olevan hyvillään heidän touhuistaan samoin kuin minä. Englantia hän ei puhunut, mutta vaihdoimme yhteystiedot täkäläisessä some-sovelluksessa nimeltään Zalo.

Egor Letov, Grazhdanskaja oborona, neuvostoliittolainen punk, Kino, myös muu rock olivat harrasteeni 1990-luvulla. Lopetin venäläisen musiikin kuuntelun helmikuussa 2022. Nyt olen löytänyt vanhoista tutuista lauluista ukrainalaiset versiot. Ihan mielenkiintoisilta kuulostavat, mutta kyllä suosikkejani ovat uudemmat, ukrainaksi tehdyt kappaleet ja artistit: Viktoria Niro, Kalush, Skofka.

Olen liian vanha oppimaan ukrainaa enää sujuvasti, mutta sentään jotain voin yrittää ihan mielen virkistykseksi ja aivojen aktivoimiseksi. Vietnamin suhteen olen jo antanut periksi. En pysty oppimaan sitä millään.

Tommi Kinnunen, Kaarna oli todella vaikuttavaa kuunneltavaa. Kirjoitin ja linkitin siitä Facebookissa:
"Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto ei harjoittanut partisaanitoimintaa Suomessa siviilien keskuudessa".
Tämä oli totuus, joka 1940-80-luvuken YYA-Suomessa oli pakko uskoa, sen verran veitsi kurkulla silloin elettiin.
Minä muistan kuulleeni kun äiti ja Kuusamosta muuttaneen perheen vanhemmat kuiskuttelivat näistä asioista kahvipöydässä.  Kuulin jotakin raiskauksista ja ihmisryöstöistä, julmista murhista rajaseuduilla. Myöhemmin olen lukenut niistä lisää..  Tämä Tommi Kimnnusen uusin teos jatkaa niitä: kertoo siitä, miten sodan traumat, sisällä pidetyt salaisuudest  tuhoavat myös ihmisten mielen, siitä, miten naisten kokema sorto ja väkivalta ovat lukkiutuneet salaisuuksiksi, jotka pitkään uhkasivat valtion turvallisuutta.
Tarina on fiktiivinen, mutta ei kuulosta lainkaan mielikuvituksen tuotteelta. Mitä todennäköisimmin tällaista on tapahtunut Suomessa ja sitä tapahtuu tälläkin hetkellä Ukrainassa, siellä ehkä paljon enemmän ja vähintään yhtä julmasti.

Koskahan pystytään selvittämään, kuinka paljon Suomesta vietiin Venäjän puolellelle naisia ja lapsia ja moniko niistä eli siellä aikuisikään.

Mitä on kiitos Ukrainaksi?  Se on "djakuju", joskus alun d lausutaan sonnillisesti suhahtaen.  Se selviää mm. tältä videolta, jonka jakoi Facebookissa skandinaavisen koulun rehtori Tetjana. Opetin tuossa koulussa suomea ja englantia syyslukukaudella 2016 ennen kuin päätin tulla Vietnamiin lämmittelemään.

 

Tuolta ajalta minäkin jaoin ihanan muiston: sen miten kolme tyttöä pysäytti minut käytävällä ja pyysi opettajaansa ottamaan meistä yhteiskuvan.

Minä tykkään tytöistä, tykkään vanhoista, nuorista pikkutytöistä, tykkään lapsista, mummoista, papoista... tykkään  ihmisitä ja vuorovaikutuksesta heidän kanssaan.. Minä myös tiedän miten aikuisen, sekä opettajan, vanhemman että ventovieraan on soveliasta, kohteliasta reilua ja lainmukaista toimia lasten kanssa. 

Olen jo pitkään halunnut oman tyttären. Nyt minulla on oma poika enkä koskaan toivo hänestä tyttöä. En kohtele häntä miehenä tai naisena, tyttönä tai poikana perinteisessä mielessä. Hän saa valita vaalenapunaisia vaatteita, leikkiä nukeilla, leikkiä tyttöjen kanssa, jos niin haluaa. Se on täkäläisessä kulttuurissa jo aika epätvallista.  Täällä monet tekevät selvän eron siinä, mitkä asiat ovat tytöille ja mitkä pojille. Toki on myös toisenlaisia vanhempia.  Nettikaupoissakin lelujen kohdalla mainitaan aina onko se tarkoitettu tytöille vai pojille. Minä en sellaisesta välitä.

 

Erik kertoi minulle alkuvuodesta, että Pokemon on pojille ja Hello Kitty tytöille. Näin oli hänen kaverinsa opettanut hänelle. Nyt tuo kaveri, AK, asuu sen verran kaukana, etteivät he ole tekemisissä kuin pari kertaa vuodessa.   Minä teen töitä oikaistakseni pojan käsityksiä ja vakuuttaakseni siitä, että tytötkin saavat ja voivat olla hyviä kavereita. Onneksi oli Sunshine, tuo menneen kaverin tytär vahvistamassa  kertomaani. 

Hanoissa on ukrainalainen koulu, sellainen epävirallinen lauantaikoulu, jossa lapset käyvät harrastuksena. Vähän samalla periaattella toimivat myös suomikoulut maailmalla. Valitettavasti Hanoi on hyvin kaukana, joten siellä ei voi kovinkaan usein käydä, vain kun on Suomen lähetystöön passi- ja muuta asiaa.

 

Venäjä terrorisoi edelleen Ukrainaa, yrittää tuhota sen valtiona ja kansana. Suomalaiset ruohonjuuritason organisaatiot ovat edelleen mukana auttamassa ja tukemassa Ukrainaa. Minäkin tuen niitä aina välillä. Haluan tukea myös venäläisten eliminointia, tappamista, signmyrocket ja rahat Ukrainan aremeijalle on siihen yksi keino.

Ukrainassa taistelee edelleenkin joukko suomalaisia, ei valtion lähettäminä vaan yksityisesti sinne menneitä. Minusta heitä pitää kuitenkin kunnioittaa ja kohdella samalla tavalla kuin Suomen omissa sodissa taistelleita veteraaneja, esim. kuolleet haudata sankarihautoihin. Hehän taistelevat myös Suomen ja koko Euroopan vapauden puolesta. .

Kissat ja koirat pelkäävät ilotulitusrakettien melua. Voi vain kuvitella, mitä kaksi vuotta jatkunut pauke ja sekasorto on niillekin tehnyt. Ihan samaa kuin lapsille ja aikuisillekin. Kärsimys ja pelko on ollut sanoinkuvaamattoman valtavaa.

Fasistisen hyökkääjän miehittäjäterroristit ovat aiheuttaneet valtavaa kärsimystä ja sen lisäksi mittaamatonta tuhoa ympäristölle: sekä elolliselle että elottomalle.

#autaukrainaa #eläimet #kissat #koirat #rescueanimals #ukraine

Ilta-Sanomien Facebook-sivun postituksen kommenttiin, jossa kerrottiin tämän olevan tyypillistä muslimimaissa vastasin pitkästi näin:

Tämä asia ei liitty islamiin eikä muihinkaan uskontoihin muuta kuin välillisesti. Se liittyy yhteiskuntarakenteisiin ja -politiikkaan. Siellä missä ei ole hyvinvointivaltiota, sosiaaliturva on perheen tehtävä: lasten tehtävä on huolehtia vanhemmistaan, miehen tehtävä on huolehtia vaimostaan, usein myös tämän vanhemmista, joskus jopa sisaruksista.. Monet näistä maista vaimoiksi tai tyttöystäviksi tarjoutuvat olettavat miehen alkavan elättää häntä, hänen lapsiaan edellisistä liitoista, vanhempiaan ja serkkujaan. Suomesta visanvingutuksella Thaimaahan tai Vietnamiin tuleva uros onkin siinä ihmeissään, kun ensimmäisen lemmenyön jälkeen ilmestyy käteen lista kaikista sukulaisista, jotka tarvitsevan viimeisimmän iphone.n.

Täällä Vietnamissa on sama meininki kuin Venäjällä: mies on perheen pää, mutta nainen on kaula, joka tuota päätä kääntelee, kuten vanha sanonta kuuluu. Mies on velvollinen jopa antamaan palkkansa naisen haltuun, sillä jos niin ei tapahtuisi, mies joisi tilinsä ja talonsa kuin Anttilan Aukusti konsanaan siinä Veikko Lavin laulussa.

Nykyään moni perhe Venäjällä on tyytyväinen yhteen Ukrainan hyökkäyksen yhdestä puolesta. Syrjäkylien ukot on korjattu talteen rintamille ja viranomaiset lähettävät heidän palkkansa kotiin. Lisäksi voi vielä tulla rintamalta postipaketti, jossa on raiskattujen ja murhattujen ukrainalsityttöjen pitsiset alusvaatteet, joskus jopa kodeista ryöstetty persukone. Ja, jos se ukko kuoleen rintamalla, onpahan yksi vodkasieppo vähemmän nurkissa myös jatkossa ja raatorahoina tulee vielä parin vuoden palkka.

 

Veganismi Nobel-kirjallisuudessa.

Tein tästä aiheesta postauksen Facebookin Vegaani-ryhmään:

Nyt on tätäkin teemaa aihetta tutkia, koska vuoden 2024 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaja, korealainen Han Kang ksäittelee tätä teemaa yhdessä teoksessaan, joka on suomennettu nimellä Vegetaristi, englanniksi Vegetarian. Tarinassa kuitenkin käytännössä ruokavalio, jonka nainen omaksuu, on vegaaninen.

Varoitus! Kirja sisältää sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa vegaania kohtaan. Ei siis kovin herkille!

Toki teos on moniteemainen. Vegaanius on siinä kuitenkin esitetty mieskertojan ja muun naista ympäröivän maailman kannalta osoituksena järkensä menettämisestä, hulluksi tulemisesta. Siinä ovat vastakkain perinteiset arvot: naisen paikka kauneudestaan huoltehtivana, miehelleen kokkaavana kodin hengettärenä, jolle ainoa hyväksyttävä syy kasvissyönnille on itsensä hoikkana ja haluttavana pitäminen, kuitenkin niin, ettei liikaa laihdu ja etteivät rinnat pienene liikaa.

Kirjan henkilöiltä tulevissa kommenteissa viliset kaikki klassiset ennakkoluulot ja stereotypiat, jotka ovat varsin yleisiä monissa kulttuureissa, myös Aasiassa. Korealainen kulttuuri lienee näistä lihamyönteisin. Siellähän syödään myös koiraa eikä kasvissyönti ole niin yleistä kuin esim. kiinalaisessa kulttuuripiirissä, jossa mahajana-buddhalaisuus on muokannut asenteita kasvissyöntiä ymmärtävämmäksi.

Tässä vanha Image-lehden arvostelu:

 

Kommentointia ja reaktoita synyti.  Minä vastasin yhteen kommenttiin näin:

 Ensimmäisellä kerralla muutama vuosi sitten kuunneltuna se oli erittäin iljettävä, suorastaan suututtava. Nyt kun se tuli uudelleen julkisuuteen kuuntelin sen uudelleen. Ja vasta nyt hoksasin miksi se aiheutti niin voimakkaan reaktion silloin ekalla kerralla. Ilmeisesti se oli mennyt syvälle tunteisiin, koska minulla oli lapsuudessa samantapaisia kokemuksia kuin tuolla naisella eli painostusta ja pakkosyöttöä. Niille joille tuossa ei ole mitään henkilökohtaista Se on hyvä kuvaus lihansyöntikulttuurista jota on muuallakin kuin Koreassa. Sellainen oli vallalla myös monessa Suomen kouluissa 1970-luvulla ja ennen sitä. Ja toki sen voi sitten yleistää koskemaan naisen asemaa ja valtaa päättää omista asioistaan niin kuin moni on tehnyt.

 Todellakin:  Minä olin lapsi, joka ei tykännyt lihasta ja se aiheutti ongelmia sekä kotona että koulussa. Muutaman kerran isä löi kun taas äiti ymmärsi. Myöhemminkin äiti on tukenut kasvissyöjää minussa: osti jopa soijarouhetta tervyskaupasta kunnes muutaman kerran jälkeen totesi sen olevan liina kallista.


Kirjailija Eeva Kilpi ryhtyi vegaaniksi jo 1980-luvulla.  Minä halusin silloin oppia syömään lihaa tullakseni normaaliksi. Onneksi kuitenkin tajusin asian lopulta ja ensi vuoden helmikuun viidentenä päivänä  vietän vegaaniuteni 20-vuostipäivää.



"Anna-Riikka Carlson, Rakas Eeva Kilpi, Nämä juhlat jatkuvat vielä
Kuuntelin elämänkerran, erilaisen, kustantajan ja kirjailijan dialogin, muistiinpanoja ja otteita laajasta tuotannosta, rohkeita naisia molemmat, kustantaja ja kirjailija, sielujen sympatiaa, lujaa ystävyyttä…
”Samalla kun kirjailijan elämänlanka on ohentunut, hänen teostensa elinvoima on vahvistunut” Toden totta! Omistan kirjoja Kilven varhaisesta tuotannosta, mutta en vielä runokokoelmaa ”Perhonen ylittää tien” . Sen haluan nyt.

Näin luin Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmästä.  Ja kuun viimeisenä päivänä kommentoin:

Juuri kuuntelin. Todella vaikuttava ja ihastuttava. Eeva Kilpi lienee yksi Suomen ensimmäisiä vegaaneja, luonnon ja eläinten puolesta puhuja, jonka työtä jatkavat monet muut: mm. kirjassa mainitut Jenni Haukio, Elisa Aaltola. Upeita naisia niin monia Suomessa ja maailmassa, Kilpi yksi niistä ❤
Minua tuo "kehuminen" ja "palvonta" eivät häirinneet. Tuntuivat ulevan ne tunteet suoraan sydämestä molemmilla: Kilvellä ja kustannustoimittajallaan.

Hienoa todella, että kirjailija saa kiitosta ja rakkautta jo eläessään. Miki Liukkonen ei tainnut saada tarvitsemaansa määrää. Tässäkin kirjassa mainitaan Liukkosen kuolema ja luetaan hänen teostaan.

 Saunakokemukset maailmalla on yksi aihe, josta Suomessa mielellään keskustellaan. Se on hyvä ja poliittisesti neutraali tapa kertoa siitä, miten Suomi on joissain asioissa paljon parempi ja suomalaiset rohkeita ulkomaan pelkureihin verrattuna. 

Minunkin kokemuksiani on jossain julkaistu, mutta nyt kirjoitin niistä Facebookin kommenttikentissä:

Indonesian Bogorissa oli kuntosali, jossa oli sauna. Minä kysyin vastaanotosta, minkälainen se on. Sanoi mies, "sauna Finlandia". Menin sisään miesten pukuhuoneen kyljessä olevaan saunaan. Siellä oli vesikiulu ja kauha ilman vettä. Minä kävin kysymässä, että saako heittää kiukaalle vettä. Mies anoi, että saa ja niin paljon kuin haluan. Menin ja tein niin. Minä olin pelkissä uikkareissa, lauma nuoria miehiä urheiluvaatteissa. Yksi puhui englantia ja aloimme juttelemaan. Kohta hän käänsi ohjeeni paikallisille kavereilleen ja kaikki kävivät vaihtamassa kalsareilleen. Tykkäsivät kovasti kunnon löylyistä, mutta kljalle eivät sen jälkeen halunneet tulla naapurikuppilaan.

Australian Brisbanessa piti kirjoittautua saunaan 15 minuuttia ennen sinne menoa, allekirjoittaa "omalla vastuulla"-lomake. Sitten saunan ovella lappu, jossa kiellettiin veden heittäminen tai edes tuominen saunaan porttikiellon ohella. Sisällä porukka istui verkkarit päällä n. 50 asteen lämmössä. Saunan lasioven ohi kulki kerran minuutissa vartija, joka katsoi, ettei kukaan pyörynyt. Minä meinasin kuukahtaa tai hajota, sillä olin oppinut, ettei kylmä sauna tee muuta kuin vihaiseksi.

 

Kulunut lokakuu on ollut hyvin sateinen. Sadekausi yleensä loppuu marraskuussa. Lämpätilat pysyvät mukavan viileinä ainakin tammi-helmikuulle saakka, joskin iltapäivisin on lämpimämpää silloin kun ei sada vaan aurinko saa porottaa.

Minä tykkään tästä seudusta ja näistä maisemista. Tietysti haluaisin asua mieluummin metsässä luonnon helmnassa kuin näillä maatalaousalueilla, jossa käytetään paljon myrkkyjä. Mutta siellä syrjäkylillä ei ole näin hyviä tietä, ei näin hvyiä kulkuyhteyksiä ja muuta infrastruktuuria.


Tässä vuokramörskässä on paljon tekemistä sekä sisällä että ulkona. Tähän aion tehdä koiratarhan, ehkä myös kanatarhan kun olen salaojittanut alueen niin, että katolta valuvat sadevedet saa ohjattua muualle kuin varastotiloihin ja sitä kautta jopa sisälle taloon.


Kaikenlaista yritän puutarhassa kasvattaa: enimmäkseen syötävää, mutta myös sellaista, jolla voisin suojata talon auringolta: köynnöskaveja ja puita.


Tässä videotani Nha Trangin kaupungin keskustan rannalta.

d