Joulukuu 2009 - Takaisin Nimbiniin

2017:  Kirjoitus siirretty vuodatus.net-pavlelusta ja kuvat lisätty uudelleen.

Nimbin on pieni kylä Australian itärannikon keskiosissa. Siellä järjestettiin vuoona 1973 suuri vesimiehen festivaali, jossa musiikin lisäksi olivat edustettuina uudet vaihtoehtoiset elämänmuodot. Festivaalin osanottajista moni asettui paikkakunnalle pysyvästi perustaen kommuuneja tai jääden asumaan vanhoihin mökkeihin. Niin tästä kuolevasta maalaiskylstä tuli hippien, kannabiksen, ympäristöliikkeen, itämaisten uskontojen ja muiden vaihtoethoisten elämäntapojen tyyssija. Kylässä vierailu ei kuulunut alkuperäisiin suunnitelmiini, mutta siellä tuli yövyttyä matkalla Findon Creekiin. Ja nyt olin taas matkalla sinne tarkoituksena tutustua noihin kommuuneihin ja kylän elämänmuotoon  hieman tarkemmin.

Yksi Nimbinin kulttuurin piirre on paikallisten alkuasukasperinteiden läsnäolo ja kunnoitus. Se näkyy mm. kylän tervetuliaiskyltissä.

Ja vielä selvemmin tässä pääkadun opastetaulussa, jossa Bunjulung-heimon vanhimmat opastavat seuraavasti sekä omalla kielellään että englanniksi:  Me kuulumme tälle maalle. Me huolehdimme tästä maasta.  Älä tee vääryyttä ollessasi tällä maalla. Me täällä emme vahingoita tätä maata. Me kuulumme täle maalle.

 

Alue on ikivanhan tulivuoren kraateria ja sen rinteitä. Myos sateenkaarialueeksi (Rainbow region) sitä kutsutaan. Nimbinin kylä on perinteistä karjankasvatus- ja erityisesti maidontuotantoaluetta. 1950-luvulta alkaen kylä alkoi hiipua, kun maidontuotanto väheni. 1970-luvun alussa se olikin melko kuollut paikka. Sitten vuonna 1973 Australian yliopisto-opiskelijoiden järjesto loysi kylän pitopaikaksi vesimiehen festivaalille, jonka oli tarkoitus olla jonkinlainen Australian Woodstock eli 10 päivää musiikkia, rauhaa ja vapaata rakkautta, keskustelua ympäriston tilasta, Vietnamin sodasta, marihuanan vapauttamisesta.   Osa festivaalivieraista asettui alueelle perustaen sinne kommuuneja. Näistä kommunneista suhteellisen moni on vielä jäljellä. Kahnauksia virkavallan kanssa sattui alkuvuosina usein ja ne kärjistyivät jopa ampumisiin ja suuriin joukkopidätyksiin. Cairnsin lähellä kuulemma oli myös kommuuni, jonka jäsenistä yhden poliisi ampui kuoliaaksi siksi, ettei tämä totellut pysähtymiskehotusta vaan juoksi alastomana karkuun.



Täälläkin olivat 1970-luvun loppuvuosina esillä ympäristöasiat ja luonnon puolesta osoitettiin mieltä ja harjoitettiin kansalaistottelemattomuutta. Suomen Koijärveä vastaava jupakka oli Terania Creek -nimisellä alueella Nimbinin tuntumassa.


 Siellä mielenosoittajat kahlitsivat itsensä metsäkoneisiin ja puhin sekä asettuivat makaamaan tielle estääkseen ikimetsien hakkuut sen jälkeen kun neuvottelut hakkuiden rajoittamisesta olivat kariutuneet. Luin vielä viime vuosien paikallisista lehdistä Nimbin News ja Nimbin magazine  paljon näistä asioista. Olihan vuonna 2009 tapahtumien vuosipäivä. Eräs kirjoittaja oli sitä mieltä, että ilman tarjoutunutta yhteistä vihollista ja yhteistä taistelua paikallinen kommuunielämä ei ehkä olisi menestynyt niin hyvin, ja hän haikaili vastaavien uusien ihmisiä yhdistävien kokemusten perään.

Tällaisia juttuja lueskelin mökissä keskellä metsää noin 8 kilometriä Nimbinistä mainitulle Terania Creekin seudulle päin. Olin sopinut erään talon kanssa majoituksesta puutarhatöitä vastaan. Sekä isäntä että emäntä olivat molemmat alkeperäisiä uudisasukashippejä ja osasivat kertoakin paljon noista ajoista. Kuvassa näkyvä talo on tyypillinen heidän kommuuninsa asumus: itse rakennettu, ulkovessalla ja aurinkopaneeleilla sekä sadevesitankeilla varustettu. 




Nyttemmin vanhat lehmälaitumet ovat metsittyneet niin, että alue näyttää siltä kuin siellä olisi vain yksittäisiä metsään kyhättyjä maalaamattomia mökkejä.  Kommuunin sosiaalinen toiminta on supistunut lähinnä viikonloppuihin ja kuukausittaisiin kokouksiin. Luin myös sen säännöt läpi mielenkiinnosta. Niissä on vieläkin pykälä, joka kieltää vesivessat ja rohkaisee ihmisiä pissaamaan puun juurelle. Myös kylän läpi vritaavassa purossa uiminen alastomana on mainittu kenen tahansa asukkaan tai vieraan oikeudeksi. Kommuuniin liittymisessä ja asumuksen pystyttämisessä ovat myös omat sääntönsä. Käytännössä jäseneksi pääsee vain olemassa olevan jäsenen kautta. Alueelta täytyy nimittäin vuokrata asunto yleensä pariksi vuodeksi ja sinä aikana voittaa ihmisten luottamus ja ystävyys puolelleen niin, että saa puoltoääniä enemmistön verran kahdessa asukaskokouksen käsittelyssä, jotka vaaditaan uuden jäsenen hyväksymiseen.



Jäsenyyteen vaadittava osakkuus maksaa 200 dollaria. Sillä saa käyttöönsä sen suuruisen palan maata kuin katsoo tarvitsevansa ja mistä pystyy huolehtimaan. Maata ei kukaan osta eikä myy vaan se säilyy yhteisön omistuksessa. Vain maalle pystytettyjä rakennuksia voi myydä, ja nekin lähelle omakustannushintaa. Rakennuspaikan varattuaan jäsen pystyttää rakennuksen paikalle sen korkeutta vastaavan lipun, jota pidetään paikallaan muutama viikko. Tänä aikana naapureilla on oikeus protestoida rakentamista vastaan.



Kommuunissa on yli 300 asukasta, ja heistä yli pulet ovat lapsia ja nuoria. Lapsia on niin paljon, että alueelle on perustettu muutama vuosi sitten oma esikoulu. Alueella on myös yhteinen kerhotila, pieni kauppa sekä paloasema, jossa on kaksi paloautoa. Alueen asukkaista on koottu vapaaehtoinen palokunta. Kommuunilla on myös yhteinen traktori, jota voi vuokrata maksua vastaan. Myös kuljettaja on ostettavissa käyttöön.







Vietin kommuunissa vain kolme päivää. Sinä aikana kävin mm. Nimbinin harrastajateatterissa katsomassa ympäristöpolitiikkaa käsittelevän näytelmän. Kaikenlainen kulttuuritoiminta on siinä kylässä todella vilkasta. Myös teatterissa tuoksuu kannabis.



Kommuunista lähdin pyöräilemään takaisin alas vuoren rinnettä eräänä sunnuntaina. Tein lerini jälleen Nimbinin leirintäalueelle, jossa vietin pari päivää sinä aikana kierrellen kylää tarkemmin ja toivoen näkeväni jotain uutta. Heti saavuttuani Nimbiniin näin ilmoituksen, että n. 15 kilometrin päässä valtatien varressa järjestetään sinä päivänä musiikkifestivaali, jonka tuotto menee paikalliselle asukasyhdistykselle yhteisöpuutarhan perustamiseksi.  Ostin kaupasta leipää, tomaatteja ja auringonkukan versoja evääksi, pakkasin runsasti vettä laukkuuni ja lähdin polkemaan mäkiä ylös ja alas. Aurinko poltti kuumasti, mutta pääsin perille varsin nopeasti.



Istuin ruohikolle eväineni ja nautin lämmöstä sekä paikallisin voimin esitetystä varsin kokeilevasta musiikista. Kannabis tuoksui täälläkin, välillä todella vahvasti kun takanani oleva miksaaja piti tupakkataukoaan. Eivät sitä kaikki tietenkään polttaneet, mutta silti kaikki näyttivät nauttivan päivästä. Alkoholi en muuten nähnyt kenenkään nauttivan eikä sitä kait edes myyty alueella.



En voinut jäädä paikalle pääesiintyjien ajaksi, koska minulla ei ollut pyörässä valoja enkä halunut ajaa takaisin kapeaa ja mutkaista vuoristotietä pilkkopimeässä. Niinpä lähdin suosiolla pois ennen kuin alkoivat olla parhaimmillaan.




Uhrasin sinä päivänä myös muutaman ajatuksen Suomelle, koska oli joulukuun kuudes eli itsenäisyyspäivä.



*  * *
Näitä muistelen nyt jo parin kuukauden päästä kun olen edelleen matkalla, nyt jo Pohjoisempana Childersissä Bundabergin lähellä. Yritän jatkaa tarinaa taas heti kun voin.

Joulukuu 2009 - Aitoa maalaiselämää etsimässä

2017:  Siirto vuodatuksesta tänne Bloggeriin, kuvien palautua ja lisäsys.  Tästä "isännästä" tuli hyvä ystäväni, jonka luona kävin useita kertoja Australiassa ollessani.

Tämä kirjoitus on jatkoa  marraskuun 2009  kirjoitukselle

Tällä tilalla siis olsekelin 7.11 - 3.12. 2009. Joulukuun kolmantena lähdin takaisin kohti Nimbiniä uuteen paikkaan. Mutta siitä myöhemmin.

Findon creek

Mutta me siis lähdimme vihannesostosten jälkeen minua noutamaan tuleen is'nn'n kanssa ajamaan kohti pohjoista, laaksoa, joka sijaitsee vuorten välissä lähellä paria isoa kansallispuistoa. Kuulin, että tällä alueella ei sitten kännykkä toimi (paitsi ehkä 3G/NextG voisi toimia kuulin jälkeen päin, muttta eihän sillä ole väliä kuna täällä toimii internet satelliittiyhteydellä).

Tätä kirjoittaessa olen ollut tilalla neljättä viikkoa ja todennäköisesti lähden uuteen paikkaan joulukuun alkupäivinä.

Isäntäni on minua muutaman vuoden nuorempi, syntynyt ja kasvanut Walesissa Isossa Britanniassa. Hän on tullut Australiaan suurin piirtein samoihin aikoihin kuin minäkin. Aluksi hän asui australailaisen vaimonsa kanssa kaupungissa, Brisbanessa, joka on parin tunnin auto- tai junamatkan päässä täältä. Kaupungissa olleessaan he alkoivat etsiä asuinpaikkaa maaseudulta ja löysivät tämän runsaan 100 hehtaarin tilan samoihin aikoihin kun me Nancyn kassa muutimme Wodstockista Cairnsiin. Silloin kiinteistöjen hinnat olivat suhteellisen alhaalla ja he maksoivat tästä liki saman kuin me talostamme Cairnsissa.

Yllä olevassa kuvassa kylätie on heti puiden takana oikealla. Puiden keskellä virtaa pieni joki. Sen yli ei ole siltaa talolle, vaan tänne kuljetaan joen kivikkoa pitkin. Joen tulviessa auto jätetään tien toiselle puolelle ja uidaan kotiin, eikä ison tulvan sattuessa mennä minnekään muuta kuin kanootilla.

Kaikki tilalla on hyvin vanhan näköistä ja jossain mielessä alkeellista, vielä vähän keskentekoista. Paljon on pariskunta jo saanut aikaiseksi, mutta vielä enemmän heillä on suunnitelmia. Siinä mielessä tämä onkin minulle erittäin hyvä paikka, että olen saanut kuulla runsaasti tarinoita ja yksityiskohttia siitä, mitä se on, kun kokematon kaupunkilainen tulee maaseudulle ja yrittää saada paikat mieleisekseen itse tekemällä ja vaatimattomalla budjetilla.



Mielelläni kuuntelenkin isäntää, joka on hyvin puhelias ja puhuu kaikenlisäksi vielä brittiläisellä korostukeslla. Periaustralialaisesta ´puhetavasta en ole koskaan oppinut pitämään. (lisäys: Darren on koitisin Walesista, Isosta Britanniasta).

Tavoitteena on mahdollisimman yksinkertainen, luonnonmukainen, ekologiesti kestävä elämäntapa. Kaikki rakennusmateriaali on vanhaa ja kierrätettyä, mahdolisimman paljon luonnonpuuta ja metallia. Muovia on käytetty hyvin vähän. Luonnonpuu on otettu oman metsän tuulenkaadoista tai kuolleista puista. Lahonkaan näköinen puu ei välttämättä ole lahoa, vaan sen sisältä löytyy terveen näköistä, usein punertavaa puuta, ,Toona ciliata -nimistä mahongin sukuista,  eukalyptusta tai muuta paikallista kovaa puuta. Pehmeää mäntyä ei ole käytetty, vaan melkein kaikki rakennuspuu on niin kovaa, että sitä porattaessa savu nousee.

 Varsinaista maanviljelystä ei tällä tilalla harjoiteta, vaan pelkästään puutarhan pitoa sen verran, että se tuottaa oman talouden ruuat. Hedelmiä, mm. mangoja, kasvatetaan sitten myyntiin, ja mahdollisesti yrttejä myöhemmin. 

Pääasia täällä ovat kuitenkin eläimet. Niitä ei teurasteta eikä lypsetä, vain kanojen munia ja kaikkien lantaa kerätään. Eläimet ovat eläinsuojista tai tuttavilta saatuja, sellaisia, jotka eivät normaaliin maatalouteen kelpaa, koska ne ovat sairaita tai vanhoja tai muuten vain heitteille jätettyjä.  Perusteilla on kotieläinpuisto, jossa perheet ja koululuokat voivat käydä tutustumassa maatilan eläimiin ja saamassa tietoa niistä. Muuta maatilamatkailuakin on tarkoitus sisällyttää ohjelmaan.

Yläkuvassa Jerusalemin aaseja, jotka kantavat ristiä selässään. Eli niiden selässä on ristikuvio.

Tilalla on tällä hetkellä siis lampaita, vuohia ja hevosia ....

... kaksi koiraa, mutta ei kissoja tällä hetkellä, vaikka ainakin hiirikannan runsauden puolesta niitä voisi ollakin. Olisipa tämä paikka lähempänä Cairnsia, niin minä toisin Misun tänne asumaan.
Sitten on kanoja niin kuin meilläkin.



Niiden munia syövät koirat, mutta suurin osa niistä annetan pois naapurielle ja tuttaville, jotka sitten vuorostaan antavat oman kasvimaansa satoa. Myös tytötä vaihdetaan käyttämättä rahaa eli kun joku tarvitsee jotakin, naapuri auttaa ja saa apua sitä itse tarvitessaan. Siksi tulokkaan on hyvä tutustua paikkakuntalaisiin ja yrittää olla mahdollisimman hyvää pataa siitäin huolimatta, että täälläkin joidenkin vanhojen vakiasukkaiden on vaikea hyväksyä muualta tulleita. Tietysti kateutta ja riitojakin on siinä missä Suomessakin tai ihan missä tahansa muuallakin. Tällä hetkellä kylän ykkösjuoruna onkin se, miten naapuri X on monien vuosien riitojen jälkeen lopulta otti ja pieksi naapurinsa Y:n halolla melkein sairaalakuntoon ja valmistautuu nyt edessä olevaan parin vuoden vankilatuomioon.

 ... ja sitten on tusinan verran hanhia. Yhden niistä oli tuloviikollani vienyt kettu. Samoin viime vikkolla ilmeisesti kettu oli vienyt yhden kanan, joka lähti munimaan liian kauas metsikköön. Taustalla näkyvissä vihreissä tynnyreissä säilytetään jyviä ja muuta eläinten ruokaa. Siellä jyvät ovat turvassa hiiriltä ja muilta kutsumattomilta vierailta.

 Yksi lehmä ja yksi sonni on myöskin.  Isäntänikin on kuvassa, kävisi ihan Jukolan Jussista, mietiskelin.

 Vuohia on lähemmäs kymmenen. Puolisenkymmentä sikaa, joista osa on puoliksi villisikoja eli väriltään liki mustia.




Sika on oikeasti fiksu eläin, vaikka päälle päin näyttää ja haisee aika sikamaiselta.






Minulla oli oma huone.



Paljon vanhaa tavaraa: kirjoja, vinyylilevyä ... Suurin osa peräisin kirpputoreilta.





.Suurin osa tilasta on vuoren rinteellä sijatisevaa metsää ja heinikkoa. Täältä käydään hakemassa heiniä eläimille kuivikkeeksi.  Heinää eikä muutakaan tarvitse säilöä talveksi, koska ruoho kasvaa talvellakin, vaikka välillä onkin pakkasta jopa alle kymmenen asteen.

Tämä laakso on hallanarkaa, mutta ylempänä kukkuloilla voi kasvattaa jopa banaaneja tai mangoja.  Itse asiassa tärkein syy tälle heinänteolle on palontorjunta. Metsään täytyy taata pääsy palokalustolle, sillä tälläkin alueella, niin kuin monilla muillakin seuduilla Australiassa on näin kesäaikaan suuri metsäpalojen vaara.

Paljon mielenkiintoisia vanhoja ja käsikäyttöisiä työvälineitä tuli nähtyä. Tällä kairalla tehtiin reikiä maahan. Niihin reikiin sitten istutettiin puun taimia. Yksi tavoite tällä entisellä karjatilalla oli nimittäin laidunmaiden ja hakkuuaukoiden uudelleen metsittäminen.  Monta Grevilleaa eli silkkipuuta (kultasilkkipuu, Grevillea robusta) jäikin kasvamaan tilan multiin minunkin jäljiltäni.  Myös omenapuita istutettiin. Tavalliset omenat eivät täällä menesty, mutta saimme naapurilta subtropiikkiin soveltuvan lajikkeen taimia ja niitä istutimme kokeeksi. Naapurin puusta söinkin muutaman sellaisen omenan. Ne maistuivat samalta kuin lapsuuden kotipihani talviomenat: kovia ja kitkeriä, mutta silti hyviä suoraan puusta syötyinä.

Olin myös apuna rakennusprojekteissa. Tuon oikealla näkyvän aitan me rakensimme kolmistaan isomman aitan kylkeen. Se on itse asiassa kanojen yökoppi. Se näyttää vanhalta siksi, että on rakennettu kierrätysmateriaaleista ja luonnonpuusta. Käytetty puu ei kuitenkaan ole lahoa, vaan edelleen sisältä hyvin kovaa niin, että esim. reikää poratessa nousee savu ja poranterä katkeaa hyvin helpolla ellei poraa pidä täysin suorassa.

Kesään tietysti kuuluvat kärpäset, täällä ne tosin kuuluvat myös talveen. Kärpäsiä on tällä tilalla paljon, johtuen kait siitä, että eläimiä on pihapiirissä paljon.  Myös paarmat kiusaavat jonkin verran. Sen sijaan hyttysiä on väemmän kuin Suomessa. Minua hyttyset eivät kiusaa täällä juuri lainkaan. Kuvata näkyy myös minun suurempi alttiuteni ihosyöville. Minulla on nimittäin paljon luomia. Tämänkin matkan aikana muutama niistä on muuttanut väriään ja kokoaan tai kuivunut auringossa.  Niitä pitäisi jatkuvasti käydä tarkistuttamassa lääkärillä, mutta sitä ei tule tehtyä, vaikka sairausvakuutus sen korvaisikin.



Yön eläimet viettivät tallissa.

Karjatilojakin on lähistöllä. Kävimme avustamassa naapuria lehmien ajossa laitumelta toiselle.



Ruoka oli yksinkertaista, mutta hyvää, esimmäkseen intialaistyylistä: täysjyväriisiä, tomaattipohjaista karria ja salaattia. Mitään eläinkunnan tuotteita ei ruokapöydästä löytynyt. Ruoka-ajat olivat himena poikkeukselliset. Lounasta ei syöty eikä illalla mitään. Sen sijaan oli yksi suuri ateria iltapäivällä kolmen-neljän maissa. Aamiaiseksi sitten syötiin lähinnä hedelmiä ja me miehet joimme teetä. Minä halusin kokiella tuota ruokailurytmiä ja omaksuin sen osittain jopa tilalta lähdettyä. Eriyisesti iltasyömisen välttäminen tekee ihmeitä.


Ja vessa on kompostoiva ulkovessa. Pyttynä toimiva ämpäri tyhjennetään parin päivän välein isompaan kompostiin, jossa kakat sitten kompostoituvat sahanpurun ja heinän seassa.  Kuvassa vasemmalla näkyy sahanpuruastia, josta  puruja lisätään aina käynnin jälkeen. Vessa on lähes hajuton, eivätkä kärpäset pääse käsiksi pöntön sisältöön.  Ulkovessa on todella mukavakin kun ei ole talvipakkasia tai lumihankia.  No, juuri tällä seudulla niitä talvipakkasiakin joskus kyllä on.




Mainittu ulkohuussi näkyy kuvassa yllä keskellä. Nuo metalliset säiliöt ovat sadevesitankkeja. Niihin kerätään talteen katoille satava vesi. Sadevesi onkin ainoa talossa käytettävä vesi. Sitä ei juurikaan tarvitse pumpata tankeista, koska ne on sijoitettu ylemmäs kuin hanat, joten maan vetovoima riittää veden juoksuttamiseen. Ainoastaan katolla sijaitsevaan auringolla toimivaan vedenlämmittimeen täytyy vesi pumpata.  Lämmintä vettä käytetään lähinnä vain suihkussa.



Tiistaisin me kävimme isännän kanssa 30 kilometrin päässä Kyoglen kaupungissa joogatunnilla. Lauantai-aamuisin taas tultiin toriostoksille täydentämään hedelmä- ja vihannesvarastoja.




Erityisesti emäntä on valtavan eläinrakas. Tässä hän on löytänyt loukkaantuneen tai sairaan eläimen, ilmeisesti pussimäyrän (bandicoot englanniksi)  ja poistaa siitä punkkeja.  Eläin kuoli samana iltana.



Australiassa on paljon vaarallisia hyönteisiä. Koirille ovat vaarallisia nämä punkit, jotka aiheuttavat halvauksen ja sitten kuoleman. Bluey-koirahan melkein kuoli sellaisen puremasta vuonna 2007.



Tuolla ollessani Nancy oli Cairnsissa eläinten kanssa. Hän lähetti minulle kvuia. Tässä Bluey-koira.





Ihmiset talossa olivat vegaaneja, mutta koirille syötettiin lihaa. Sitä käytiin hakemassa lihakaupasta.



 Kolmen ja puolen viikon jälkeen tie kutsu jälleen. Isäntäväki ja koira hyvästelivät minut aamulla 3. joulukuuta kun lähdin pyöräilemään n. 70 kilometrin matkaa ensin Kyogleen ja sieltä takaisin kohti hirvittäviä ylämäkiä ja Nimbiniä. Siitä kerron seuraavassa kirjoituksessa.



India-koira oli minua saattamassa.



Matkalla Kyogleen kasvoi joku suuri puu, en muista sen nimeä.

xxxxx