- Joulukuun kuva-albumi Googlen kuvissa.
- Joulukuun 2019 vauvavideot Youtubesta.
- Ääniblogi, äänikuulumisia sekalaisten kuvien kera. Kuva ja ääni eivät vastaa toisiaan.
- Video lennosta Ho Chi Minh City - Taoyan, Taivan. 11.12.2019. Otettu SJCAM 4000 Air -kameralla.
- Taiwanissa olin käynyt ensimmäisen ja edellisen kerran Joulukuussa 2012. Tässä sitä koskeva blogikirjoitus.
Tässä kirjoituksessa on uutta teknisessä mielessä se, että kirjoitan tätä sanellen puhelimella. Olen toki aikaisemminkin yrittänyt sanelua, mutta silloin Googlen Voice input ei ymmärtänyt puhettani riittävän hyvin. Nyt tilanne näyttää parantuneen huomattavasti, niin että pystyn sanelemaan sekä suomea englantia että myös venäjää ilman pahempia virheitä.
Isoin ongelma ovat välimerkit ja yhdyssanat. Niitä täytyy pysähtyä korjaamaan käsin.
Tammikuussa huomasin, että se suinkaan ollut isoin ongelma. Vielä isompi ongelma oli se, että puhelinsovelluksella ja kannettavan tietokoneen selaimella vuorotellen tapahtuva tekstin muokkaus sekoitti muotoilut täysin. Niinpä jouduin tammikuun lopussa käyttämään useamman tunnin tämän kirjoituksen uudelleen muotoiluun.
Uusi puhelin
Huawei Honor 8 -puhelin, jonka ostin viime Suomen-reissulla toukokuussa 2017, oli aika korvata uudella. Nyt ostin sen täältä Vietnamista: xiamoi Redmi Note 8 Pro.
Se olikin varsin poikkeuksellisen pitkäikäinen puhelin: kesti kaksi ja puoli vuotta. Edellinen Sony taisi kestää noin kaksi vuotta.
Suku-DNA-testi
Sen saisi tehdä virallisesti vasta 13-vuotiaalle, mutta minä tilasin jo sellaisen pojalleni. En malta odottaa. Haluan nähdä, löytyykö sieltä yhtään vietnamilaista eätserkkua. Niitä voisi olettaa löytyvän ainakin USA:sta ja muualta länsimaista.
Joulu
on taas ja taas ja taas... No, täällä Se ei onneksi ole niin vahvasti että siitä pitäisi hermostua ja huolestua vaikkei joulusta pitäisikään. Se näkyy yleensä vain ostoskeskuksissa ja sielläkin hyvin maltillisesti.
joulusta voi siis nauttia silloin kun sitä ei tuputeta, vaan sen pariin voi hakeutua vapaaehtoisesti, ja sen parista pääsee pois heti halutessaan.
Alunperin ei ollut tarkoitus lähteä tuohon tilaisuuteen, koska minulla oli jo ostettuna liput lennolle taiwaniin joulukuun yhdestoista päivä. Annoin kuitenkin tilaisuuden järjestäjän houkutella itseni paikalle. Hän postitti Vietnamin suomalaisten facebook-ryhmään ihastuttavia kuvia pipareista ja innostunutta tekstiä asiasta.
Saigon
Niinpä sitten eräänä aamuna ajoin polkupyörällä viitisen kilometriä bussiasemalle,jätin polkupyörän vartijoidulle pysäköintialueelle ja ajoin nelisen tuntia bussilla ja edelleen minibussilka saigonin keskustaan.
Siellä kävin ostamassa tuon yllämainitun uuden matkapuhelimen. Sen jälkeen kävin kirjautumassa hostrlliin, hyvin halpaan sellaiseen joka sijaitsee baarin yläkerrassa. Ajattelin että saanpahan vaihteeksi nukkua kunnon yön.
Se oli virheellinen olettamus.hostellissa sattui olemaan meluisa porukka intialaisia, joista tytöt rupattelivat alkuyöstä ja pojat juopottelivat ja örisivät, yksi jopa tupakoi ikkunan ääressä.
kävin syömässä falafel-aterian. Enää saigonissa syömisessä ei ole niin suurta eksotiikkaa kuin aiemmin, jolloin kävin yleensä syömässä pizzaa tai intialaista ruokaa, erityisesti leipiä: rieskamaissia chapati-leipiä.
Nyt sellaiseen eksotiikkaa ei ole enää tarvetta koska teen kotona sekä pizzoja että intialaisia leipiä ja monia muita suosikkiruokiani. kikherneitäkin välillä ostan, mutta en ole tehnyt niistä falafel pyöryköitä vaikka niitäkin voisi tehdä.
Stten puoli kuuden maissa otin mopotaksin sinne joululaulutilaisuuteen noin 6 km päähän. Kävin matkalla vielä ostamassa perunalastuja tilaisuuteen vietäväksi.olin tarkoitus ostaa vegaanisia piparkakkuja, mutta en löytänyt ketään saigonista joka olisi niitä minulle tehnyt, ja kotonahan minulla ei oli uunia, eikä pelkällä kuumailma grillillä niiden tekeminen ole kovinkaan helppoa. Lisäksi kotoa puuttuu viileä tila jossa taikinaa ja pipareita saisi jähmeiksi. Jääkaappi toki on, mutta siellä ei ole tarpeeksi tilaa.
Bussilla takaisin kotiin kolme ja puoli tuntia. Tarkemmin sanoen, kun minibussi ja odottamiset lasketaan, liki kuusi tuntia siithen meni. Hieman stressiäkin asiaan sisältyy, sillä oikea bussilaituri kuulutetaan vain vietnamin kielellä.
Pari päivää kerkesin olemaan kotona kunnes tuli taas eteen uusi bussimatka Saigoniin.
Tiet, joita myöten pyöräilen, ovat varsin viehättäviä. Maisema ei tosin ole mitenkään luonnollinen vaan enimmäkseen ihmisen Luoma. Näiden kolmen vuoden aikana, jotka olen asunut näillä seuduilla, on paranneltu teitä ja siltoja huomattavasti. Infrastruktuuria on valmisteltu autoja varten. Se ei minusta tietenkään ole hyvä asia.minä haluan elää alueella jossa ei ole autoja, vaan enimmäkseen polkupyöriä ja mopoja. toivon näkeväni tulevaisuudessa täällä aurinkosähköllä toimivia sähköpyöriä. tietysti myös busseja ja muuta julkista liikennettä.
Toisella Saigonin-reissulla vietin yhden yön hotellissa. Tällä kertaa en valinnut hostellia vaan vähän kalliimman hotellin kaukana sieltä Bui Vienin baarivyöhykkeeltä. Se ei ihan onnistunut siitä syystä että jalkapallo tuli väliin. Vietnam voitti mestaruuden ja siitä seurasi torilla tavataan-ilmiö. Kadut täyttyivät illalla yhdeksän jälkeen meluavista ja riemuitseevista väkijoukosta.
Olin juuri silloin syömässä vegaanista illallista uuden ystäväni kanssa Filthy vegan-nimisessä ravintolassa jota pyörittää englantilainen tuttavani. Ystäväni ei uskaltanut ajaa mopolla kotiinsa, joka sijaitsi kauempana keskustasta.se olisi luultavasti vienyt useita tunteja, sillä kadut olivat todellakin täynnä juhlivia vietnamilaisia.
Emme kuitenkaan viettäneet yötä samassa huoneessa tämän viehättävän nuoren vietnamilaisen vegaaninaisen kanssa.
Aiemmin, edellisenä iltapäivänä, sen jälkeen kun olin saapunut kaupunkiin, tapasin suomalaisen nuoren naisen. Turusta kotoisin oleva hieman alle kolmikymppinen kahden tytön äiti, jonka olin huomannut Couchsurfing-sivustolla ja kutsunut käymään kotonani. Suunniteltiin asiaa jo ennen hänen tuloaan, mutta lopulta suunnitelma ei tällä kertaa toteutunut, vaan se jäi jonkun myöhemmän vierailun ohjelmaan.
Vaikka en aiokaan kasvattaa lapsestani suomalaista enkä suomenkielistä, en pelkästään niitä,haluan silti varmistaa että hänellä on kosketus myös Suomeen ja suomalaisiin. Siksi kutsun mielelläni kotiini joitakin suomalaisia vieraita, sellaisia, joilla mielestäni on positiivista annettavaa sekä puolisolleni että lapselleni, tietysti myös itselleni.
.
Tarjouslentoni Saigonista Taipeihin oli alunperin aamulla klo 11. päivä joulukuuta. Lentoyhtiö vietjet Air oli kuitenkin ilmoittanut jo viikkoa aiemmin että lentoni aikataulu on muuttunut aamusta iltapäivään.
Niinpä minulla ei ollut kiirettä lentoasemalle. Lähdin hotellista hyvissä ajoin mopotaksilla kohti lentokenttää. Lähtöäni hieman viivytti se että jäin suustani kiinni hotellin omistajan kanssa. Tänä järkäs mies mainosti osaavansa venäjää. Niinpä sitten aloimme puhumaan sitä.hän kertoi olleensa Neuvostoliitossa opiskelemassa vuonna 1985. Muistan itse tuon ajan. Olin käynyt Neuvostoliitossa kolmea vuotta aikaisemmin, joten saatoin kuvitella minkälainen maa se oli. Leonid Brezhnev oli kuollut, samoin hänen seuraajansa Abdropov ja Tsernenko. Nyt valtaan oli tullut Mihail Gorbatshov. toki hänen ajamansa muutokset alkoivat näkyä kansalaisten elämässä ehkä vähän myöhemmin.
Haluan yleensä olla paikalla mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Tämä pätee monen muun tilanteen lisäksi myös lentoihin.
Olin paikalla hyvissä ajoin, jopa liian aikaisin, sillä lento oli puolisen tuntia myöhässä.
Lennosta en paljoa muista, sillä olin rentoutunut ja puoliunessa tai sitten nukuin niin kuin lennoilla yleensäkin. Kuuntelin äänikirjaa puhelimellani. Suomen Celia-kirjastosta lataamani äänikirjat ovat todella merkittävä yhdysside Suomeen. En pysty lukemaan tekstiä paperilta juurikaan, ja vaikka pystyisinkin, tuskin lukisin suomalaista kirjallisuutta niin paljon kuin nykyisin. Suomalaisia kirjoja suomeksi ei maailmalta ole kovin helppo löytää.
Ruokaa en tilannut ennakkoon, sillä ainakaan mieleistä vegaani vaihtoehtoa ei ollut tarjolla. Koneen henkilökunnalta voisi myös tilata jotakin, mutta tämän yhtiön henkilökunta ei ole kovin palvelualtista. He juoksuttavat kärryn läpi nopeasti ilmiselvästi toivoen ettei kukaan enää tilaa mitään. Asenne joka on monille tuttu Venäjältä.
Käytin koneessa myös kameraani SJCAM 4000 Air, jonka olin ostanut marraskuussa korvaamaan kaksi vuotta sitten Ukrainasta ostetun vastaavan kameran, jota olin käyttänyt ahkerasti Suomen-matkallani toukokuussa 2017. Vietnamiin palattuani se oli jo hajonnut, ja lopullisesti siitä tuli käyttökelvoton viime vuonna.
Laskeuduimme illalla kahdeksan jälkeen, eikä maahantulo kestänyt kauaa. Roomassa minulla ei ollut matkatavaroita vaikka olin niistä maksanut erikseen. Minun annettiin ottaa iso kassi ne ruumaan sillä siellä ei ollut kuin viisi kiloa tavaraa: lämpimiä vaatteita, jotka olin ostanut Ukrainasta liki kolme vuotta sitten.
Taiwanissa on erinomainen julkinen liikenne, joten ei tarvinnut tuhlata rahoja taksimatkaan. Majapaikkani oli noin puolentoista tunnin junamatkan päässä. Googlen kartta auttoi reitin löytämisessä. Toki minun piti myös pyytää ihmisiltä apua muutaman kerran. Pankkiautomaatilla olin käynyt ennen junaan astumista. Samoin olin ostanut paikallisen sim-kortin sekä Easycard-maksukortin, joka helpottaa liikennevälineissä maksamista.
Vietnamissa ei käytetä kolikoita, mutta Taiwanissa kanniskellaan mukana metallinpaloja niin kuin Suomessakin vielä tehdään.
Keelungin kaupungin esikaupunkialueen rautatieasemalla olin vähän jälkeen kymmenen. Olisin voinut kävellä, mutta koska oli myöhä, käytin noin 4 euroa taksiin.
Airbnb-isäntäperheeni oli jo odottanut minua ja he olivat pihalla vastassa. Olin matkan aikana informoinut heitä siitä missä nyt mennään. Oli pimeää eikä minulla ollut juurikaan käsitystä siitä, minkälaisissa maisemissa ollaan. Niiden ihailu jäi seuraavaan päivään.
Opasteet ovat hyvät, tosin kiinalaisin kirjaimin ja englanniksi hyvin pienellä. Pienen totuttelun jälkeen täällä olisi helppo kulkea. Sen sain kokea paluumatkalla.
Ensimmäisenä päivänä en halunnut lähteä kauemmas vaan aloin tehdä jokseenkin ympyrää asuinpaikkani lähistöllä. Nautin kielestä, taiwanin kiinaa, joka kuulostaa naukuvan ja voimakkaan vietnamin kielen jälkeen mukvalta, lähes yhtä rauhalliselta kuin suomi. Ilma on raikas ja luonto Vietanmiin verratuna hyvin.
Pieni joki, jäteveden puhdistamo, joka tuskin tuoksahtaa. Se tuoksuu paremmalta kuin vietnamilainen "normaali" paikka. Kivat kävelytiet ja suhteellisen hyvin hoidetut maisemat. Hiljaisuus. Niissä mieli lepää Vietnamin jälkeen.
Kaunista temppeliarkkitehtuuria. Siitä läheitne kun tulin Kaakkois-Aasiaan, kiinalaiseen kulttuuripiirin, ensin Singaporeen vuonna 2002, olen suuresti ihaillut kiinalaisia temppeleitä, myös monia muita kiinalaisen kulttuurin osasia.
Keelungin kaupungissa minut vietiin katsomaan nähtävyyksiä. Tapasin siellä sohvasurffauksen kautta noin ikäiseni naisen, joka kanssa vietin puoli päivää kaupungilla.
Oikeasti olisin halunnut viettää koko aikani maaseudulla iloisen Buddhan naapurissa, siellä, misttä olin viettänyt vuodne 2012 joulukuun "maailmanlopun". Ystäväni ei kuitenkaan ollut kovin innokas ottamaan minua kuin pariksi päiväksi, joten vastentahtoisesti yritin löytää ja keksiä muuta ohjelmaa.
Sitten on tämä jättimäinen pronssinen naurava Buddha. Minulle se ei ole varsinainen uskonnollinen palvonnan kohde vaan symboli elämänasenteesta, ja ehkä myös lohtuna sille, että olen fyysisesti liian lähellä tuota muotoa, mistä en olisi ilman Buddhaa kovin iloinen. Sanotaan mitä sanotaan kehopositiivisuudesta, mutta kyllä minun ihanteellinen minäkuvani sisältää hoikan vartalon, vähintäänkin sopusuhtaisen. Aikuisiällä minulla oli sellainen vuosina 2001 - 2003, silloin kun muutin Suomesta Singaporeen ja Singaporesta Australiaan. Silloin myös avioiduin ensimmäistä kertaa, ja se liitto kesti noin seitsemän vuotta.
Ykinkertaista ja voimaannuttavaa ruokaa, joka on palolti tehty yrteistä ja vihanneksista, aineksista, jotka viilentävät kehoa ja edistävät energian virtaamista.
Kävimme vuoristossa sijaitsevissa buddhalaisissa temppeleissä.
Mieleeni tuli joulukuun 21. päivän ilta vuonna 2012. Sen oli määrä oilla maijojen kalenterin päättymisen päivä, jonka jotkut tulkitsivat maailmanlopun hetkeksi. Tuohon aikaan olimme temppelissä osallistumassa meditaatiotilaisuuteen. Matkalla temppelistä kotiin tunsin jalkojeni alla maan pettävän. Sitä kesti tuskin sekuntiakaan. Se saattoi ola minimaalinen maanjäristys, mutta saattoi myös olla oman mieleni tekosia. Ystäväni ei asiaa havainnut.
Kuvassa näkyvän kolmijalkaisen Tudo-koiran olin tavannut jo edellisellä reisulla 7 vuotta sitten. Silloin koiria oli 3, ja kävin niiden kanssa kävelyllä joka päivä kerran tai kaksi. Nyt kaksi koirista olivat jo menneitä ja niiden tilalla yksi kissa ja yksi toinen koira, joka oli päättänyt jäädä asumaan tänne. Niin oli tehnyt tämä kissakin.
Sunnuntaipäivän olimme vieraina taksissa. Ystäväni tuttavan aviomies on varakas lentokoneinsiööri ja hän tarjosi meillekin kiertoajelun seudulla taksissa. Käytiin mm. iltapäivätorilla, jossa myytiin ulkomaalaisille korkeatasoisia käsitöitä.
Tunnelma paikalla oli viehättävä, paikat siistejä. Jälleen kerran tuli mileen kontrasti Vietnamiin, jossa torit muistuttavat lähinnä kaatopaikkoja.
Käytiin myös uudessa taidekahvilassa.
Appelsiinit ja muut sitrushedelmät kasvavat täällä hyvin. Niiden viljelyksiä näkyykin kaikkialla. Kävimme myös poimimassa niitä ystäväni tuttavan vanhalla tilalla. Hän oli saanut luvan poimia sieltä niin paljon kuin haluaa.
Näitä polkupyöriä ihailin Taoyuanin lentokentän odotustiloissa. Tällaisen kokoon taitettavan polkupyörän hankkimista suunnittelin joskus muutamia vuosia sitten. Sen olisi voinut kuljettaa lentomatkatavaroissa. Päädyin kuitenkin lopulta kävelykärryyn, joka siihen pakattuine matkatavaroineen usein juuri ja juuri meni alle 20 kilon rajoituksen.
Löysin intialaisen pikaruokalan, jonka myyjä osasi hyvää englantia eikä hänelle tuottanut vaikeuksia loihtia minulle vegaanista annosta: yksinkertaista kik-hernekarria ja riisiä.
Vielä pari tuntia lorvittuani oli aika ottaa metrojuna lentoasemalle.
Myös paluumatka sujuin Vietjet Air -yhtiön koneella.
Takaisin Vietnamissa olin 19. päivä joulukuuta myöhään illalla, kello 23 jälkeen. Saigonin kentällä minun ei tällä kertaa tarvinnutkaan seistä viisumijonoissa, koska minulla oli kahden vuoden viisumivapaus, olisi viisi vuotta maksimissaan, mutta, koska passini vanhenee parin vuoden kuluttua, on vain sen voimassaoloaika minus kuusi kuukautta. Kuuden kauukauden välein minun pitää myös käydä raan takana hakemassa uusi leima passiini. Se asia ei ole minulle mikään ongelma vaan ihan päin vastoin: saan hyvän tekosyyn tehdä pienen matkan aina puolivuosittain: joulun ja juhannuksen alla.
Olin ennakoinut myöhäisen saapumisen enkä yrittänyt matkata keskustaan vaan olin varannut hotellihuoneen läheltä lentoasemaa. Sinne matkasin Grab-mopotaksilla. Se on tavanomainen kulkupelini täällä.
Huone oli kuudennessa kerroksessa, hiljainen ja mukava. Nukuin katkeamattoman unen puolesta yöstä noin kello kuuteen aamulla. Seitsemän jälkeen jätin huoneeni ja lähdin kävelemään kohti keskustaa.
Tuttu reitti kotiin: Le Hong Phong 231, D5:stä bussilippu, minibussilla Mien Tay -bussiasemalle, jossa odottelemaan isoa bussia Tp Ho Chi Minh City - Long Xuyen. Matkalla pysähdyimme Cái Bè nimisellä paikkakunnalla Tien Giang -provinssissa. Se on iso Phuong Trang -bussiasema, jossa Can Tho:hon, Long Xueyniin ja muualla tähän suuntaan pysähtyvät bussit pysähtyvät.
Aiemmin siellä oli myös kasvisravintola, mutta se on ollut nyt monta kuukautta suljettuna meneillään olevan remontin vuoksi. En tiedä, avataanko sitä koskaan enää uudelleen. Yllä oleva kuva on tuon bussin pysähdyspaikalta.
Kun bussi pysähtyy, olan yleensä kuvan sen rekisterikilvestä tai kyljessä olevasta samasta numerosarjasta. Jos bussi sattuisi lähtemään ilman minua matkatavarni mukanaan, tiedän, miten kyselisin niiden perään.
Panorama-kuva tämän makuubussin sisältä. Oikeasti pinnat eivät siis ole kaarevia, vaan kuvan kaarevat pinnat johtuvat panorama-tekniikasta.
En enää voinut ostaa lippua netistä etukäteen, koska minulla ei ollut enää luottokorttia, tai siis Mastercard Debit-korttini nettikäyttöön vaadittavia pankkitunnuksia. Uutta puhelinta asentaessani tei sen virheen, että poistin Danske bank-mobiilipankki-sovelluksen ja Danske ID-tunnistautumissovelluksen liian aikaisin. Asentaessani Danske ID:tä uudelle puhelimelle, se kysyi turvalukukortilta turvalukua. Sellaista lukua minun vanhassa turvakortissani ei ollut. Soitin Danske bankin puhelinpalveluun. Ne sanoivat, että sen ID-sovelluksen käyttö syö joka kerta aina uduen turvaluvun kortilta, ja minun vanha korttini on jo käytetty loppuun. Minulle on kuitenkin lähetetty uusi Australian osoitteeseeni. Se osoite ei ole enää voimassa. Pyysin lähtettämään sen äitini osoitteeseen Suomeen. Se ei kuulemma käynyt, koska se pitää hakea henkilökohtaisesti. Edes valtakirja ei käy. Lupasivat laittaa sen DHL:llä Vietnamin osoitteeseen, vaikka suhtautuminen oli hyvin nihkeää. Sain sähköpostiosoitteen, johon minun oli määrä laittaa kuittaus sitten kun turvakortti on saapunut. Se ei koskaan saapunut ja pankki kieltäytyi puhumasta asiasta. Siitä on verkkopankissani pankkiviesti, jota en kuitenkaan pysty lukemaan. Meni pankki vaihtoon. Tämä tapahtui jo joulukuun alussa, joten en voinut käyttää Mastercard Debit-korttiani kuin pankkiautomaateilla. Tämä on tilanne edelleen. Tosin Danske bankiin ei enää mene mitään suorituksia vaan ohjasin Suomenkin saatavat Australian pankkiin. Pitää vain aktivoida siellä uusi kortti nettiostoksia varten.
Toki voisin saada Danske-tilini kuntoon olemalla vähän aktiivisempi, ruinaamalla. Suomalaisista pankkitunnuksista olisi hyötyä muutamissa suomalaisissa verkkopalveluissa, mutta saamaani palvelua arvioidessani pätin antaa olla.
Kuvittelin, että pitkä viisumivapaus oikeuttaisi minut vietnamilaisiin pankkipalveluihin, esin Timo-nimisen nettipankin käyttöön. Johtuen kuuden kuukauden leimavaatimuksista en voi sitä käyttää enkä saada Debit-korttia. Pitäisi hakea oleskelulupaa sitä varten. Sen verran sain jo kokemusta tuosta pankista, että sähköposteihin tuli aina nopea ja selkeä vastaus ja nettisivut ovat hyvin rakennetut. Ehkä sitten, kun seuraavan kerran uusin passini 2022, siirryn tuohon pankkiin.
Joululauluista tulikin sitten jouluna meidän yhteisen aikamme sisältö Erikin kanssa. Olen aina lauleskellut hänelle kutosen äänelläni, kerrannut, miten se Beatlesin Penny Lane nyt menikään. Nuku nuku nurmilintu oli ensimmäinen lauluni hänelle. Nämä suomalaisten laulujen sanat ovat jääneet mieleen jo lapsuudessa, joten niitä on helppo lauleskella.
Se lauleskelu tuo myös minun mieleeni lapsuuden ja nuoruuden joulumuistoja. Ne eivät ole ihan sitä, mistä laulujen sanat kertovat. Jouluruuasta minulle tulee mieleen Reunasen kaupast aostettu kinkku, jonka äiti ja muut sisarukset oksensivat keltaisiin muoviämpäreihin haisevan nesteen kera. Ne ämpärit olivat saman väirset kuin uuden muovisen kuorma-autoni lava, sen, jonka pukki oli tuonut rikkoutuneen puuautoni tilalle. Minä en sairastunut siihen ruokamyrkytykseen, koska en syönyt kinkkua. En ole koskaan tykännyt siitä kuten en muustakaan lihasta. Kylässä käydessä oli muutama hankala tilanne, kun en uskaltanut sanoa, etten tykkää kinkusta enkä muustkaan lihasta, joten sitä piti ainakin kerran yrittää syödä oksennusta pidätellen.
Kotona Inkereen Kajalanrinteessä ja myöhemmin Kaoivolassa (silloinen Perttelin kunta) oli hulina ja meteli joulun alla. Ei ollut oikein minun mieleeni. Minä olin mieluummin hiljaa itsekseni ja mietteissäni. No, se, että oli pakko joulupäivänä hiljentyä, hilentyä niin, ettei uloskaan saant mennä. Ei sekään ollut kivaa. En minä aina ollut yksin, vaan kyllä usein rällättiin pyörillä kavereiden kanssa, rakenneltiin lumilinnoja ja majoja. En minä koskaan aikuisällä enää ollut mikään joulunviettäjä, en sen jälkeen kun lahjat lakkasivat houkuttelemasta eli niitä ei enää perheessä toisillemme annettu. Minulle vain juhlat eivät asetu kalenterin mukaan vaan henkilökohtaisten tunnelmien.
Toki elämässäni on ollut jouluja lapsuuden jälkeenkin, myöskin hauskoja ja antoisia, ei pelkästään kiusallisia tai ahdistavia, yksinäisiä. Esimerkiksi vuonna 2010 nautin otdella pukkina toimismisesta singaporelaisessa vanhusten hoitokodissa.
Vuosina 2002 - 2008 meillä oli mukavia yhteisiä jouluja Nancyn ja eläintemme kanssa sekä joskus myös ytheisten ystävien. Ne olivat vähäeleisiä ja vilpittömiä, kohokohtana yleensä Suomesta äidiltä tulleiden pakettien avaaminen. Oheisessa linkissä on siitä myös videota.
Nyt muuttuneessa tilanteessa eli isäksi tulon jälkeen joulukin on alkanut kiinnostamaan uudella tavalla. Olen kaavaillut suomen kielestä meille lapseni kanssa yhteistä satujen ja seikkailun kieltä, pääkielemme englannin lisäksi. Joulu sopii tähän teemaan vallan mainiosti.
Jaakko Löytty oli minulle tuttu nimi jo 1970-luvun puolivälistä. Ainakin radiosta muistan kuulleeni hänen laulujaan, ja myös koulussa. Muistini saattaa tehdä minulle tepposet, mutta muistelisin, että hän vieraili jopa meidän koulussamme, Kuusjoen yhteiskoulu. Saattaa hyvinkin olla, sillä uskonnonopettajamme rovasti Maunu Sinnemäki oli sellainen mies, joka olisi saattanut hänet hyvinkin kutsua. Varma en tosin ole, oliko se Löytty vai joku muu. Joka tapauksessa vasta tänä vuonna löysin hänen kappaleensa Ilouutinen. Sitä soitetaan Suomen jouluradiossa. Ja sitten, kuten videossa yllä, löysin sen Raskasta Joulua -artistien esittämänä useampanakin versiona.
Ehkä vielä joskus pääsen käymään Suomessa Jouluna, joko yksin tai poikani tai peräti perheeni kanssa. Voisin käydä Raskasta Joulua -keikan lisäksi jossakin viettämässä vegaanijoulua, myös vierailla sukulaisten luona perinteisemmissä joulutunnelmissa.
Joulun vieras oli tällä kertaa ukrainalainen nuori nainen, joka on kiinnostunut Suomesta ja haluaa joskus vielä asua siellä. Tapasin hänet viisuminhakumatkalla syyskuussa ja vein hänet suomalaisten juhlaan tapaamaan muita suomalaisia. Vietimme paljon aikaa yhdessä jutellen silloin, ja nyt hän saapui kutsustamme meille kylään katsomaan Erikiä ja tietysti myös meitä. Iloinen yllätys oli se, että vaimoni näyttää hyväksyvän naispuoliset kaverini ja myös heidän vierailunsa luonamme. Se on toivottavasti myös hyödyksi Erikille.
Todella hyvinhän ne tulivatkin juttuun keskenään. Marraskuussahan meillä kävi kylässä kaksi suomalaista naista Saigonista. Toivon, että tulevaisuudessa saadaan nuoria vieraita myös Suomesta.
Joulun jälkeen oli aika lähteä taas matkaan.
Olin saanut hääkutsun parhaalta kaverilta niin siellä vuoristoalueella jossa asuin vuoden verran viime vuodesta tämän vuoden heinäkuuhun. Tämä Cuong oli auttanut minua hyvin paljon alusta lähtien haluamani ruoka-aineiden sekä talon ylläpidossa tarpeellisten tarvikkeiden löytämisessä paikkakunnan kaupoista.
Samalla oli mukava muutenkin käydä paikkakunnalla verestämässä vanhoja muistoja ja tapaamassa tuttuja, mm. sitä ranskalaista naista, Monaa, jota olin auttanut muuttamaan sinne, ja jonka muutto toteutuikin vasta sitten kun olin itse jo muuttanut pois.
Niinpä sitten sain mopokyydin paikallsielle bussiasemalle, ja sieltä taas makuubussilla Saigoniin.
Saigonissa olin alkuiltapäivästä. Tapasin uuden vegaaniystäväni kasvisravintolassa. Söimme ja juttelimme ja suuntasimme kulkumme kohti lähellä sijaitsevaa perinteisen lääketaidon keskusta, jossa käsittääkseni harjoitettiin kiinalaisen parannustdaidon kaltaisia asioita kuten akupunktiota ja yrttejä. Olin saanut ajatuksen niihin asioihin tutustumisesta Taivanissa, ja tämä nuori nainen suositteli minulle mainittua paikkaa. Minä olisin mieluummin käynyt torilla jonkun yrttikauppiaan puehilla mieluumminkin kuin tällaisessa sairaalamaisessa paikassa. Joku, ilmeisesti jonkin sortin lääkäri, haaastatteli minua ja sitten kirjoitti reseptin lääkkeisiin, joiden tarkoitus oli hillitä kehon ylikuumenemista. Myöhemmin kävi ilmi, että osa niistä oli valmistettu merimakkarasta eli meressä elävästä selkärangattomasta eläimesta. Heitin ne valmisteet pois, vaikka olivatkin olleet varsin kalliit paikalliseen hintatasoon nähden.
Neito lähti kotiinsa ja minä otin mopotaksin kohti pientä puutarhaa, jossa olin käynyt Liljan kanssa syyskuussa. Sen omistaja Alex, oli ilmoittanut Facebookissa antavansa pois pistokkaita kasveistaan, mm. Currypuusta (Murraya Koenigii), jollainen minulla onkin jo kotona, mutta halusin niitä lisää. Otin mopotaksin hänen luokseen, istuin siellä tunnin verran jutellen, sain pistokkaani ja sitten lähdin kävelemään kohti pientä bussiasemaa, josta pääsin suoraan isoon bussiin ilman, että täytyi ottaa keskustasa minubussi
Bussi lähti yhdentoista jälkeen. Minä olin kävellyt liki kolme tuntia - ihan vapaaehtoisesti. Olisin tietysti voinut odottaa jossain kahvilassa ja ottaa sitten mopotaksin pysäkille. Minä mieluummin nautin suht viileästä ilmasta, kävin kioskilla ostamassa eväitä matkalle. Minulla oli kuulokkeet mukana äänikirjojen kuuntelua varten, joten bussimatka sujui kirjaa kuunnellen. En enää musita, mikä teos silloin oli menossa.
Niitä sitten syötiin. Sulhanen oli jo niin humalassa, ettei ymmärtänyt asiaa. Vasta seuraavana päivänä hän pahoitteli tilannetta sanoen, että kasvisruokaa oli erikseenkin tilattu.
Lisää kuvia tästä häätilaisuudesta Googlen albumissani.
Tällä kertaa tapasin hänet vain vimmeisen päivän alkuiltapäivästä, jolloin istuimme porukalla hänen italiaisen ystävänsä ravintolassa syömässä pitsaa. Siellä oli listall myös vegaanipitsa, jossa oli kotitekoista rejuvelac-cashespähkinäjuustoa.
Se onkin sitten tammikuun 2020 juttuja. Siitä asiasta tiedon jo jotain, koska tätä kirjoitusta jouduin korjailemaan ja täydentämään tammikuussa 2020. Kuukalenterin mukainen Uusi vuosi ja työkielto olivat hyvä syy istua koneen ääressä väkertämässä tätä. Täytyy uudelleen miettiä, missä määrin käytän jtakossa puhelimella sanelu blogitekstieni mukkauksessa.