2024 Elokuu - yskien sateessa

 

•  Kuvat elokuulta 2024 Googlen albumista

• Videota 
• Kooste elokuun 2024 videoista  
  

 

 Mitään isompia matkoja tai tapahtumia ei tähän elokuuhun ole mahtunut, enimmäkseen arkea kotona eikä edes kovin montaa matkaa lähikaupunkeihin. Syynä moiseen laiskuuteen on ollut se, että olemme olleet molemmat sairaina: ei kovin pahasti mutta sen verran kuitenkin, ettei ole aina ollut voimia lähteä.



Jaa, eipä tullutkaan Erik kuvaan, mutta onhan siellä leikkipaikalla muitakin lapsia, tosin ei viikolla päiväsaikaan ruuhkaa.

Vain kaksi kertaa on tämän kuun aikana käyty leikkipaikalla.  Kuun viimeisen päivän iltana Erik kävi äitinsä kanssa tänään avatulla leikkipaikalla noin kilometrin päässä kotoa.

Kuvassa ei kaikki ole Erikin piirtämää vaan minun tekemiäni malleja. Kiinnostus kirjaimiin on voimistunut, sillä nyt hän tietää, että niiden avulla voi löytää haluamiaan videoita ja pelejä.

Toinen syy runsaaseen kotoiluun, ehkä yhtä painava, on se, että nyt on sadekausi ja lähes joka päivä sataa.
Puutarhan kannalta on hyvä, että aamulla on aurinkoista ja iltapäivällä tulee lyhyehköjä sadekuuroja.
Sen takia puutarha on hyvällä mallilla.




Haaveeni siitä, että saan peitettyä talon kokonaan kärsimyskukalla ja muilla köynnöstävillä kasveilla voi hyvinkin toteutua jo ensi vuonna. Tienvierustan aita on jo palkokasvien peitossa.  Hieman tuosta oikealle kulkiessa talo vielä näkyy. 

Takapihalta eli pellolta tuolle tielle tullessa näyttäät ältä. kolmannen oven edessä avautuva vihreä käytävä on jo  hyvällä alulla.   Aurinko paistaa kuvaajan selän takaa eli kaakkosta, etelästä tai lounaasta. Vielä se kuumentaa talon kattoa aika tavalla.Tarkoitukseni olisi peittää myös katto kasveilla. puolen metrin korkeudelle verkko ja sitä pitkin kiipeilemään kärsimyskukkaa ja muuta. 

Etlän puolelta yleensä tuulee, koska siellä on parisataa metriä avaraa peltoa.  siinä tuulessaä kuivuvvat hyvin pyykit tuolla katosen alla. Olen tehnyt myös lisäkatoksen suojaamaan sateelta ja auringolta.
Katosten edessä kasvaa muutama puun taimi eli jos olemma täällä vielä kolmen vuoden kuluttua, ehkä asumme myös puiden varjossa. 

Pyykit kuivuvat nopeasti myös sadekautena, koska aamuisin paistaa yleensä aurinko.

 


Kissa kuljeskelee talossa ja puutarhassa.



Olohuoneessa on Erikin valtakunnan lisäksi hänen äitinsä ompelukone, jolla hän työskentelee silloin kun ei ole työpaikallaan.

Keittiön yhteydessä on mm. kuntosali ja minun pyöräkorjaamoni.

Sähköpyörä on edelleen työn alla. En ole löytänyt sen tuunaamiselle hyvää tekijää, joten epätoivoisesti yritän oppia asiat itse.

 Silmät 

  Kesäkuussa loitettiin oikean silmäni hoito. Silloin Singaporessa ja Britanniassa koulutettu brittiläis-kiinalainen lääkäri antoi hieman toivoa sen suhteen:  ehkä se sarveiskalvon ödeema: turvotus ja tulehdus saadaan paremmaksi. Ja niin saatiin paljon paremmaksi mitä odotin.  Sitten päätettiin tavata myöhemmin elo-syyskuussa ja katsoa, jospa uudella tippahoidolla saadaan vielä parempi tulos. Entisten 5% suolaiuostippojen lisäksi sain nyt timololmaleaattitippoja. Niiden tarkoitus on alentaa silmän painetta niin, että turvotuskin laskee. Se on elokuun aikana laskenut entisestään.  Syyskuun 9. päivä sitten tarkistetaan tilanne. 

Se on vähän aikaisemmin kuin sovittiin, mutta minun on parasta olla silloin Saigonissa, koska ystävällinen Vietnamin Suomi-yhteisön jäsen Antti tuo silloin minulle lstin mustikkajauhetta ja salmiakkia Suomesta.

Toki hän voisi lähettääkin ne minulle postitse, mutta päätin tällä kertaa hyödyntää tekosyytä ja käydä isossa kaupungissa.  Olisi kiva saada Erik mukaani, mutta en tiedä, haluaako hän.  Aion kysyä pari päivää ennen matkaa.

Voiko suolaliuos-silmätippojen käytöstä seurata yskä?  Se on nyt ollut mielessäni, kun yskä ja heikotus ovat olleet läsnä siitä lähtien kun aloin käyttämään noita tippoja. 

Kulttuuria

Kaipaan eläviä kulttuuritapahtumia: rock- ja muita konsertteja, tpahtumia, joissa saa keskustella ihmisten kanssa, kuunnella heitä ja leunnoidakin heille, juontaa, opettaa, kertoa tarinoita, jutella.

Youtubessa ja Facebookissa saa tehdä noita kaikkia, muuta ei  se aina riitä.

Näin paikkauntamme, lähikaupungin oikeastaan, ekspatriaattiryhmässä ilmoituksen rannikolta tänne siirtyneestä kirjallisuutapahtumasta ja päätin käydä siellä sunnuntaina 25.8.

Kuun toiseksi viimeisenä sunnuntai-aamuna jätin Erikin kotiin äitinsä hoiviin ja matkasin vihreällä paikallisbussilla tuon vajaan 30 kilometrin matkan 500 metriä ylemmäs vuoristoon. Tie on viime vuosina paranneltu niin, että matka taittuu nopeasti eikä liikenneruuhkissa tarvitse juuri aikaansa viettää.  Tuon reitin kuljemme Erikin kanssa leikkipaikoille, harvemmin kuljen yksin.

odottaessan bussia viitisentoista minuuttia kuulin tien viereisestä roskakasasta vikinää.  Kohta sinisen muovin alkta ilmestyi kaksi kissanpoikaa.  Mitä ilmeisemmin joku oli ne hylännyt sinne juuri äskettäin.  Ne eivät todellakaan näyttäneet sairailta eivätkä nälkäisiltä.

Mietin, että jättäisinkö tilaisuuden väliin ja veisin pennut meille kotiin. Päätin kuitenkin lähetä ja jättää ne toisten huomaan. Pyysin erästä kaveria, jonka kauppa oli tien toiselle puolella, jos hän hakisi ne kauppaansa ja pitäisi iltapäivään kunnes tulisin takaisin Dalatista. Hän sanoi, että on liian kiireinen. Eräs toinenkaveri, amerikkalainen, sanoi, että niin ne vietnamilaiset sanovat, koska eivät ymmärrä ystävällisyyttä eläimiä kohtaan. Monelle vietnamilaisellehan kissat ovat vain ruokaa tai hiirentappajia. Mikään ei estä heitä hylkäämästä kissanpentuja. Julmuus eläimiä kohtaan on niin tavallista täällä.
Pyysin seuraavaksi vaimoani hakemaan ne. Sitä hän ei tehnyt. Erik kertoi jälkeen päin, että hän oli pyytänyt äitiään pelastamaan kissanpennut, jotta niille voitaisiin löytää uusi koti, kuten olin hänelle ääniviestissä sanonut. Äitinsä oli kuitenkin sanonut, että emme tarvitse lisää kissoja kun meillä on jo yksi.


Olisin ehkä ehtinyt viemään pennut kotiin ja ottamaan toisen bussin, mutta en ollut varma, mtien usein niitä menee sunnuntai-aamuisin, joten raskain sydämin jätin pennut toisten huomaan, kun näin bussin tulevan.

Bussi tuli ja siksi olin paikalla reilu tuntia ennen tilaisuuden alkua. Jäin pois keskutaa aiemmin kaukoliikenteen busseille tarkoitetulla asemalla, kävin siellä vessassa ja jatkoi kävelyä.  Päätin poiketa aamiaisella reilun kilometrin päässä kasvisravintolassa, jota en tuntenut ennestään. 

Sen jälkeen otin Grab-mopotaksin tapahtumapaikalle. Paikka oli väärä. Minun syyni, sillä englantia puhuva kuljettaja vielä pyysi varmistamaan, että haluan nimenomaan sinne.  Niinpä otin toisen mopotaksin oikeaan paikkaan, jossa olin vain viisi minuuttia myöhässä.

Tämä oli ensimmäinen kerhon tapahtuma täällä päin. Sen pitäjä oli juuri muuttanut toisesta kaupungista. Hän on kuvassa ala-oikealla.  Ajatuksena oli, että jokainen esittelee juuri lukemansa tai mieleensä jääneen kirjan. 

 Ennen sitä esittelimme itsemme. Vetäjä oli Intiasta, mutta sunut useammassa maassa. Kolme naista olivat vietnamilaisia. Yksi osasi myös kiinaa ja toinen oli aloittanut sen opiskelun. 

Minä aloitin esittelemällä Mika Waltarin kirjan Sinuhe Egyptiläisen. Tein jopa kaksisivuisen paperin ja jaoin sen muille. Puheeni pilasivat pahat yskänkohtaukset.

Seuraava esitteli peter Wohllebenin teoksen The Secret Life of Trees. Suomeksi se on käännetty suoraan eli Puiden salattu elämä. Tässä siitä arvostelu.

Vasta muutaman kuukauden englantia opiskellut 17-vuotis tyttö esitteli Hetty Feather-kirjan, jonka hän oli lukenut jo lapsena ensimmäistä kertaa. Hetty-kirjat on kirjoittanut  Jacqueline Wilson.  Tuossa Wikipedia-linissä mainitaan häneltä suomennetut kirjat.

Seuraavaksi esiteltiin ruotsalaisen Fredrik Backmanin kirja A man called Ove. Tosin tässäkään tapauksessa esittelijä ei osannut laulua kirjailijan nimeä eikä tiennyt, että hänen esittelemänsä englanninkielinen Kindle-kirja oli käännös.   Minä kerroin sen hänelle ja sen, miten päähenkilön nimi lausutaan.

Vetäjä esitteli tietokirjan,   Cristopher Ryanin teoksen Civilized to death, joka on enemmän tai vähemmän modernin sivilisaation kritiikkiä, vähintäänkin pohdintaa sen eduista ja haitoista. Asiasta vähän keskusteltiin. 


Julkaisin yllä olevan kuvat ja syvempää tietoa teoksista kerhon Facebook-ryhmältä. Vetäjä ei hyväksynyt sitä, vaan sanoi, että se kuormittaa liikaa. Sen sijaan hän halusi julkaista vain yhden kuvan, kopoion tekstitaulukosta, jossa kirjat esitellään mainitsematta alkuperämaata ja julkaisuaikaa.

Jo kokouksessa huomasin, että hän ei oikein pitänyt minusta: vihjasi pari kertaa, että minä voisin jo lähteä kotiin. Ilmesesti halusi jäädä tyttöjen kanssa vielä lounastamaan.

Niinpä päätin jättää tuon kerhon, vaikka se mielenkiintoinen onkin, tarjosi myös soaiaalista sisältöä elämääni. Täytyy keksiä jotain muuta tilalle.

Sinuhen kuunelin taas kuunnelmana YLE-Areenasta, josta sen satuin löytämään.

Kirjoitin Facebookissa englanniksi:

The Egyptian was published in 1945 in Finnish. Soon it was translated into English and made into a Hollywood firlm (1954).

This audio drama on Finnish radio I listened to when I was 18 years old in 1982. Now I found it again and listened through it, all 22 parts, totally about 20 hours. I fell in love with it again. I have read the book twice in Finnish and once in English.

No doubt, one of my favourite books.

Sain tietää, että Sinhe Egyptiläinen on äänestetty Suomessa vuosisadan kirjaksi .

Koulut alkoivat  

Kavereiden Facebookissa julkiasemat koulunaloituskuvat saivat minut muistelemaan omaa koulunaloitustani syksyllä 1970:


Perttelin Inkereen kansakoulun luokkakuvat vuosilta 1969 ja 1971.

Aloitin koulutieni vuonna 1970. Taisi olla viimeinen syyskuun ensimmäinen päivä, kun koulu alkoi. Kuusipäiväisetä viisipäiväiseen kouluviikkoon taidettiin siirtyä 1971 ja sitä myötä koulut alkoivat jo elokuun puolella.

Muistan tuon ekan koulupäivän kuitenkin hyvin. Äiti ja kotiapulainen veivät meidät kouluun. Vuotta ylemmällä luokalla oli isosisko ja minun kanssani aloitti pikkusiskoni, joka kuitenkin lopetti parin päivän päästä.

Opettaja Laina Ylitalo antoi meille vahaliidut ja paperia ja pyysi piirtämään äidin. Meidän piirtäessmämme vanhemmat ilmeisesti katosivat vähin äänin. Jäätiin luokkaan opettajan ja hänen Maitsu-koiransa kanssa. Oli kyllä kiva opettaja tuo Laina meillä Inkereen koulussa. tokaluokkalaiset opiseklivat samassa luokassa, koska koulu oli varsin pieni.

Mustavalkokuva on siis vuodelta 1971 ja alempi värikuva on vuodelta 1969, jolloin isosiskoni oli ekaluokkalainen. Laitan sen, koska siinä näkyvät piirrokset äideistä. Minä muistan hävenneeni omaani, koska olin värittänyt hänen naamansa violetiksi.

Seuraavina päivinä opettaja antoi meille aapiset, laittoi meidät marssimaan tamburiinin tahdissa ja opetti kansantanhuja (Ylitalo on pohjalainen sukunimi, opin vasta aikuisena). Pihalta tultiin sisään parijonossa pituusjärjestyksessä. Sitä jononmuodostusta harjoiteltiin pitkään. Koulun johtajaopettaja Runola oli hyvin ankaran sotilaallinen mies. Ilmeisesti hän oli määrännyt tuon järjestyksen.

Koulua vastapäätä oli pieni metsikkö ja siellä pieni luola. Opettaja kutsui sitä peikkoluolaksi. Siellä käytiin kauniilla ilmalla istumassa.

Minnehän se vuoden 1970 eka- ja tokaluokan kuva on kadonnut?

Nämä molemmat kuvat on AI-parannettu tarkkuuden osalta, ei värejä.

Muistelin asiaa sekä omalla aikajanallani, että kotiseutuni muisteluryhmässä Muistellaan Saloa.

Siellä syntyi mm. keskustlua siitä, milloin missäkin siirryttin peruskouluun. Muutamassa kunnassa se tapahtui ennen mietä  Salon, Kuusjoen, Perttelin ja Halikon koululaisia. Perniöläiset väittivät, että heillä se oli tapahtunut jo vuonna 1974.

Toinen kysymys oli, että milloin Suomessa siirttyyin kuusipäiväisestä viisipäiväiseen kouluviikkoon. Työviikkoon oltiin siirrytty jo aikaisemmin, mutta lyhyempään kouluviikkoon siirryttin lopullisesti ilmeisesti syksyllä 1971.  Muistelin, että se olisi ollut vuonna 1970, mutta keskustelujen ja tarkistusten jälkeen olen päätynyt uskomaan, että vuonna 1970 syyskuu ja seuraavan vuoden toukokuu olivat viisipäiväisiä, mutta muut kuukaudet kuusipäiväisiä.

Myös kaikkien luokkakaveritten nimet selvisivät. Lukuvuonna 1971-72 oltiin pikkusiskoni kanssa samalla luokalla Perttelin Inkereen kansakoulussa, koska ensimmäinen ja toinen luokka oli yhdistetty. Sitä opetti todella mukava opettaja Laina Ylitalo, joka oli aiemmin asunut koulun yläkerrassa, mutta nyt muuttanut Salon kaupunkiin.   Yläkerrassa asui Toini Rosenqvist, joka opetti minua kolmannella luokalla ennen kuin muutin Perttelin Kaivolan kouluun neljännelle luokalle Pentti Palkkisen ja Martti Heinosen oppiin.

Opettaja Ylitalolla oli aina Maitsu-koiransa luokassa mukanaan.

Tuolla minä olen alakuvan alarivissä kolmas oikealta: tummansiniseen verkkapukuun pukeutunut pieni rillipää. Tosin en nut kovin paljoa muita eturiviläisiä pienemmältä näytä.

Sitten syksystä 1974 kesään 1976 kävin Kuusjoen yhteiskoulua.  Siellä olin pikku sintti, myös lempinimeltäni. Koulu ei mennyt hyvin, mutta olin suosittu myös tyttöjen keskuudessa.

Vain joskus antoi äiti periksi eikä pakottanut minua parturiin. Halusin olla pitkätukka aina 37-vuotiaaksi saakka, jolloin annoin periksi ja ajoin itseni täysin kaljuksi, koska ei se tukka enää kasvanut.  Taisi kaljuuntuminen alkaa heti murrosiän myötä.

Sitten elokuussa 1976 kun olin jo täyttänyt 13 vuotta,  minut siirrettiin peruskoulun myötä lakkautetusta yksityisestä oppikoulusta Salon Kaupungin peruskoulun Laurin yläasteelle, entiseen yhteiskouluun, jota myös kaksi siskoani kävivät.

Siellä en ollut suosittu vaan undulaatti, ujo poika, jota kiusattiin jopa niin, että eräällä välitunnilla lähes kaikki koulun oppilaat ajoivat minua takaa. Opettajat eivät puuttuneet asiaan ennen kuin kahdeksannella luokalla.

Ne kokemukset tuossa herkässä kasvuiässä vaikuttivat syvältä, ne heijastuivat jopa kotikylälle, jossa minua alettiin myös kiusaamaan, jopa entiset leikkikaverit, ja juuri he. 

Vasta luokkakokousessa toukokuussa 2001 entinen luokkakaverini, nykyinen saman koulun opettaja Jaana kertoi minulle, mistä se kiusaaminen johtui: minä olin ensimmäinen, joka "tunkeutui" tuohon pienestä asti yhdessä olleeseen luokkaan.
Jossitelle voisi sanoa, että olisi ollut parempi, jos samalla luokalla olisi ollut muita Perttelissä tai Kuusjoella kanssani opiskelleitä. Niitä ei ollut vaan kuusjokelaiset siirrettiin Halikon Yläasteelle samoin kuin monet opettajat. Pertteliläiset taas siirrettiin rinnakkaisluokalle ja parista heistä tuli kiusaajiani. 

Laurin lukiota kävin vuosina 1979 - 1982, jolloin kirjoitin ylioppilaaksi kahden ällän paperein: reaali ja äidinkieli.

Sitten tie vei Kälviälle Keski-Pohjanaan opistoon, koska en päässyt Tampereen yliopistoon lukemaan sosiologiaa enkä tiedotusoppia.

Sitten oli välivuosi, koska en edelleenkään päässyt Tampereen yliopstoon. Se kului työttömänä ja työllistymistä tukevilla kursseilla, mutta kevätpuolella humanistisen pääsykokokeisiin lukemalla.

Sitten pääsin vuoden 1984 hauissa sekä Turun yliopistoon lukemaan kotimaista kirjallisuutta. Siellä olisivat olleet opiskelemassa sekä Tuula Amberla että Kauko röyhkä, mutta minä valitsin Perttelistä katsoen kauempana sijaitsevan Oulun yliopiston, johon pääsin opiskelemaan kulttuurin tutkmuksen koulutusohjelmaan, jossa oppiaineina kirjallisuuden ja kulttuuriantropoligan lisäksi oli mahdollisuus valita myös aate- ja oppihistoria.  Kampus sijaitsi silloin Kasarmintiellä Åströmin nahkatehtaan entisissä rakennuksissa.  Paikka oli vain alle kilometrin päässä  kasarmialueelta, jossa olin viettänyt ensimmäiset elinkuukauteni Vesitorninmäellä isjaitsevassa armeijan kantehenkilökunnalle tarkoitetussa kerrostaloasunnossa.  Äiti oli töissä kaupunginsairaalassa ja minun raskauteni alkuvaiheessa joutui hoitmaan Oulun typpitehtaan räjähdyksen uhreja.  Sitä olen miettinyt, että olisikohan tuolla räjähdyksellä ollut osuutta kehitykseen, mm. silmien ja hampaiden häiriöihin.  Virallinen epäilys oli kuitenkin rubella kongenita eli äidin raskaudenaikainen vihurirokko virus, joka aiheutti niin lieviä oireita, ettei sitä hoidettu ja tutkittu.

Tässä kuusa oli kuudeskymmenesensimmäinen syntymäpäiväni.  Sen kunnaiksi julkaisin Facebookin Aristoteleen kantapää-ryhmässä kuvan synnytyslaitoskortistani, joka kait käy syntymätodistuksesta ainakin epävirallisesti.  En tarkkaan tiedä, miten se Suomessa menee.  Joka tapauksessa  K:ton poika ja kerasantin poika ovat ensimmäiset viralliset määritelmät minusta.

Synnyin virallisesti Oulussa, vaikka fyysinen synnytys tapahtui Helsingin kätilöopistolla, josta äitini oli kahta vuotta aiemmin valmistunut. Muistelen hänen kertoneen, että laitoksen johtava kätilö oli antanut ainakin hänelle luvan tulla synnyttämään sinne.  Aika hyvä juttu, käy varmasti jatkokoulutuksesta virassa toimiville kätilöille.

Postaus oli ihmisiä kiinnostava. Se sai lähes 200 reaktiota, erityisesti naisilta. Ja tietysi asiasta keskusteltiin muutenkin kuin kielen kannalta.

Kerroin mm. että:

"Tuolla vauvalla oli myös synnynnäinen harmaakaihi eli hän oli lähes sokea, onnistui piilottamaan sen seuraavat 7 kk kunnes häntä hoitanut teinityttö intti asiaa äiti-kätilölle. Äiti eikä paikallinen neuvolalääkärikaan eivät sitä uskoneet, mutta kaihi todennettiin vasta keskussairaalan tarkastuksessa."

"Turussa poistettiin lähes koko mykiö takaseinää lukuunottamatta. Helsingissä oltiin jo moderneja ja samentunut neste imettiin pois. Valitettavasti muutimme Oulusta Turun seudulle ennen leikkausta.

Joka tapauksessa se huomattin ja leikattiin liian myöhään, jotta näkö olisi tullut normaaliksi. Toisaalta ei tedetä, oliko näköhermo vaurioitunut jo syntyessä."

"Vauvojen terveyden seurantaan ja äitien neuvontaan osallistui myös tämän vauvan kätilö-äiti. Hän kun teki suurimman osan urastaan kunnankätilönä, jotka olivat virallisesti äitiyshuollossa tehden kotikäyntejä kunnan alueella hoitaen sekä äitejä että vauvoja.

1970-luvun alussa heidät sitten muuntokoulutettiin terveydenhoitjaiksi samalla kun terveyssisaret. Tämä johtui uduesta kansanterveyslaista. Monesti sen toteuttamiseksi perustettiin kuntainliittoja. Sellaisen palveluksessa oli myös tämä kätilö-äiti. Sittemmin hän teki äitien ja vauvojen lisäksi töitä myös kouluterveydenhuollossa ja vähän muutakin terveyskeskustyötä."

"Muistan itse elävästi kätilö-äitini ajaneen polkupyörällä tervehtimään sairaalasta kotiutettuja äitejä ja vauvoja. Pyörän taakse kiinnitettiin iso nahkainen laukku, jossa olivat torvet ja stetoskoopit sekä muut tarpeet."

Isä törttöili kännissä sotilasuransa ja jätti kasarmin joko pakosta tai vapaaehtoisesti.  Muutettiin Kirkkokadulla ja siitä sitten kohti etelää äidin tekemien kätilön sijaisuuksien perässä mm. Kihniöön. Sitten hän sai viran Perttelin kunnan kätilönä.  Siellä kasvoin ja sieltä käsin kävin kouluni.

Ehkä Ouluun muutom yhtenä syynä olivat juuret siellä. Merkittävä syy oli myös opistoaiikaisen kämppäkaverini Kaitsun vaikutus.  Ikäväkseni vain hän alkoi opiskella Kemissä tuolloin, joten tapaamiset jäivät harvoiksi.  

Ensimmäisen sykyn olin yksinäinen. Sitten sain kavereita, mutta vähän vääränlaista seuraa, jotta opiskelu olisi sujunut.  Toki siitä opiskelun sujumattomuudesta ja myöhemmästä keskeytyksestä ei voi syyttää kavereita eikä suoranaisesti itseänikään. Olin kaikin tavoin kypsymätön. Kapinoiva murrosikä oli elämättä, ihanteet olivat juoppojen rokkareiden, mm. Juice, seuraamisen sanelemat. 

Merkittävä tekijä oli se, että häpesin huonoa näköäni enkä osannut hakea asiaan oikeanlaista apua. Toki kävin Näkövammaisten keskusliitossa apuvälinesovituksessa ja testauksessa lukutelevisiota varten, mutta ei sielläkään oikein osattu katsoa asiaa oikealla tavalla.  Minut pantiin lukemaan minuutin verran lukutelevisiolla ja sitten toisen minuutin suurennuslasin avulla. Kun silloinen kehnolla kameralla vatustettu luku-tvei nopeuttanut lukemistani, pääteltiin,e tten tarvitse sitä. ei otettu huomioon sitä, että suurennuslaisa käyttäessäni minun piti lukea pöydän päällä röhnöttäen suurennuslasi viiden sentin päässä kirjasta.  Kukaan ei laskenut sitä, kuinka paljon sivuja täytyy lukea kirjallisuuden, filosofian, aatehisotrian ja muiden humanististen aineiden tutkintoa varten ja paljonko siihen menee aikaa minun lukunopeudellani ottaen huomioon myös tavittava lepo.

Minua pyydettin myös hakemaan työkyvyttömyyseläkettä, mutta koska hakupaperit menivät väärään osoitteeseen, en häpeältäni halunnut uusia prosessia.

No, vuosikymmenen lopulla sain työkyvyttömyyseläkkeen pariksi vuodeksi vakuutusoikeuteen ja tarkastuslautakuntaan tehtyjen valitusten jälkeen. Takautuvasti maksetuilla rahoilla ostin tietokoneen Jyväskylän tietokonehuollon Lahtisen Veikolta.

Se sitten ratkaisi uravalintani.   Sitä ennen olin keskeyttänyt opinnot, käynyt Turussa Kelan kuntoutustutkimuskeskuksessa arvioitavana ja vaihtanut Jyväskylään yhteiskuntatieteelliseen. Nyt minulla olivat apuvälineet hallussani, mutta sosiaalityön opiskelu ei oikeasti kiinnostanut. Sen sijaan suoritin paljon muita opintoja, mm. filosofiaa, psykolgoiaa ja venäjän kieltä ja tietojenkäsittelyoppia, mm. ohjelmointia Pascal-kielellä.

Sitten kolmantena opintovuonna joku Kelalla huomasi, että en ollutkaan opiskellut tutkinnon vaatimia aineita vaan kaikkea muuta,  Minulta uhattiin periä takaisin Kelan minulla vuosikausia maksamat opintotuet. Olin hädissä ja kysyin, että olisiko minun pitänyt alkujaankin opiskella näkövammaisten ammattikoulussa eikä yrittää akateemisia opintoja. Onko nyt myöhäistä vaihtaa sinne?  Kysymys oli lähinnä retorinen. Näkövammaisten kuntoutus ja sopeutumisvalmennuskurssilla oltiin vierailtu Nakissa ja kaikkien mielestä se oli vihonviimeinen vaihtoehto.  Minulle vastattiin, ettei ole myöhäistä vaan minun täytyy hakea sinne ja saada puoltavia lausuntoja sitä varten.
Sain edelleen jatkaa Jyväskylän yliopistolla  lähinnä venäjän kielen opintoja kunnes loka-marraskussa kävin Helsingissä testeissä ja haastatteluissa. Istuin muun muassa Heikki Lehtisen kanssa tietokonehuoneessa kuunnellen kun puhelias Heikki lateli ummet ja lammet kaikesta paitsi minun opiskelustani. En muista tarkalleen mistä.

Muu kurssi oli aloittanut jo syyskuussa yleisopinnoilla ja minä pääsin mukaan tammikuusta 1993.
Vuonna 1994 olin puolen vuoden työharjoittelussa Venäjän ja Itä-Euroopan instituutissa Annankatu 44:ssä. He olivat juuri muuttaneet Armfeltintieltä Neuvostoliitto-instituutin tiloista, joissa alkoi nyt toimimaan Latvian suurlähetystä niin kuin se oli toiminut ennen maan neuvostomiehitystä.

Sitten valmistuttuani jäin työttömäksi. Sinä kesänä en tainnutkaan tehdä matkaa Venäjälle. Ainoastaan toukokuussa oli tehty Koiviston Hämäläisten sukuseuran matka Karjalan Kannakselle Koiviston kauppalan Kiiskilän kylään, josta isäni suku oli evakuoitu läntisempään Suomeen ensimmäisen kerran vuonna 1939 talvisodan alta  ja toisen kerran kesällä 1944, jolloin alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäys kannaksella. Sitten tuli välirauha ja suurin Karjalaa menetettiin. 

Kuvat Venäjältä vuosina 1993-1994, jolloin kävin Pietarissa, Moskovassa, Vladimirissa  ja Suzdalissa


Niin, takaisin vuoteen 1995 jolloin valmistuin ATK-ohjelmoija-suunnittelijaksi, mutta en heti löytänyt töitä.

Erään näkövammaistyöntekijän rohkaisemana pääsin tukityöllistettynä Helsingin Yliopiston Slaavilaisten kielten laitokselle.  Niinpä pääsin ja jatkoin siellä ihan siihen saakka kun tukityöllistämisen jälkeen sain viran. En ollut siinä kuin pari kuukautta, koska eräiden kiistojen jälkeen hain  uutta työpaikkaa ja sainkin sen Kansainvälisesta henkilövaihdon keskuksesta, CIMO, joka nyttemmin on osa Opetushallitusta.  Siellä Venäjä vaihtui Eruooppaan: kävin työmatkoilla  Brysselissä montakin kertaa, Sabena-lentoyhtiön ensimmäisessä luokassa saimme lentää Euroopan komission laskuun ja hotelleissa asua jopa viikonlopun yli, jos lensimme sinne launtai-aamuna.  Myös Englannissa, Hollannissa ja Latviassa tuli käytyä. 

 

 

Tarina jatkuu tämän blogin alkukirjoituksissa. Tärkein virstanpylväs oli vuosi 2001.
Cimon ajoista kertoo myös kirjoitukseni silloisen esihenkilöni Kiti Aaltosen muistokirjoitus tässä blogissa. Omansa on myös HS-muistoissa.

Takaisin Salo-muistoihin:

Perttelin vanha paloasema purettiin 1970-luvun puolivälissä. Tätä mallia ne taisivat olla suurimmaksi osaksi Suomessa ennen 1970-lukua.

Välillä täytyy kysyä tekälyltä, kuka olen.  Nykyisellä nimelläni hakien ei tullut mitään tulosta, mutta kysymällä Who is Timo Tropiikista löytyy kuvaus, jopa entinen nimi.  Löytyyköhän tästä fantasiasta ja mielikuvituksen lennosta syy siihen, miksi blogini kävijämäärät lähtivät laskuun kohta sen jälkeen kun vuonna 2022 aloin käyttämään sotilallisen erikoisoperaation toteuttajasta r-sanaa.   Nyyään en enää käytä samaa r-sanaa, vaan puhun rusinamaasta ja sen rusina-aivoisista räyhääjä-raiskaajista. 

 

Kyselin myös ChatGPT:ltä aleksei Navalynyistä. Se kertoi, ettei Navalnyi ole kuollut, mutta hänet ytritettiin tappaa vuonna 2021. Toki se robotti myös lisäsi, etteivät sen tiedot ehkä ole ihan ajan tasalla ja kehotti tarkistamaan ne muista lähteistä. Sitten kysyin Microsoft Bingiltä, että kuka tappoi Navalnyin. Se antoi rehellisen vastauksen, että tappaja oli Putin. Putin tappoi Navalnyin siksi, että hän oli polittisesti menestynyt, siksi, että hän pystyi kertomaan ihmisille totuuden ja hän pystyi murtautumaan propagandan, joka sokeuttaa hänen maanhimehensä ja jotkut meistäkin.

Tässä kuussa jatkuu edelleen Venäjän terroriteko eli hyökkäyssota Ukrainaan.  Uusi käänne sodassa tapahtui kun Ukraina hyökkäsi Venäjän rajan yli Kurskin alueelle. Se oli iso nöyryytys Putinille ja toivottavasti johtaa hänen syrjäyttämiseensä ja sitä myötä oikeudenmukaiseen rauhaan.





Kuun puolivälissä kirjoitin Facebookissa näin:

"Ukrainan itsenäisyyspäivä on 24.8., ensi viikon lauantaina.

Sitä juhlivat ukrainalaiset ja suomalaiset, mutta entä Suomen venäläiset?

He järjestävät tuona päivänä HELSINGIN KAUPUNGIN ja Venäjän valtion tukeman Venäjän kulttuuri- ja tiedekeskuksen kanssa tai tuella oman tapahtumansa. 

 

Nimellisesti se on "viaton" kulttuuritapahtuma. Eiväthän he enääjärjestä autokulkueita eivätkä muuta suurta yleisöä tai mediaa provosoivia tapahtumia,

Mutta eikö jo se, että he ovat ajoittaneet tapahtuman Ukrainan itsenäisyyspäiväksi, kerro jotakin heidän motiiveistaan? 

 

Ja minkälaista toimintaa heillä on nykyään tuon kulttuurisen julkikuvan takana?

Millähän tavalla Helsingin kaupunki on mukana tapahtumassa?

"

Olin nähnyt tiedon tuosta aktivistikaverini aikajanalla ja laittelin sitä eteen päin mm. Ukrainan tilanne-ryhmään.
Asiasta nousi tietenkin kohu
Muutama aktivisti otti yhteyttä järjestäjiin ja Itäkeskuksen Stoaan. Kävi ilmi, että Helsingin kaupunki ei ole mukana järjestelyissä eikä Venäjän kulttuuri- ja tiedekeskukaan muuten kuin lähettämällä esinntyjäryhmän.  Niin ainakin sanottiin. Nykyään se keskus on Venäjä-talo. 

 

 

 

 

.

 

Logrus ry:stä en tiedä mitään, mutta Venäjän kulttuuri- ja tiedekeskus on minulle tuttu vuodelta 1994-1995, jolloin kävin siellä ilmaisissa venäjän kielen keskusteluryhmissä, joita veti rouva Matosova. Enää en menisi enkä halua olla sen kielenkään kanssa tekemisissä.

LogRus ry siirsi tpahtumansa Aurinkolahteen syyskuun 7. päiväksi. Enää ei Helsingin kaupunkia mainita yhteistyökumppaniksi, mutta edelleen he käyttävät kaupungin tiloja, jotka ovat varattavissa netin kautta.