Tammikuu 2002 - Euro tuli ja Timo meni - Rastilasta Singaporeen

Tässä erillinen albumi tammikuun 2002 kuvista   (Googlen kuva-albumi)

• 27.1.  Lähtö Helsingistä Nurmijärven kautta lentoasemalle.   Viimeinkin. Lähtöpäivää oli odotettu koko alkuvuosi. Asia oli kiinni siitä, miten nopeasti Singaporen viranomaisilta tulisi työlupa ja sitä myötä viisumi.  Kaikki oli jo valmista, joten neljän päivän varoitusajalla saatoin lähteä.  Tosin siinä oli viime hetken jännitystä mukana, koska aluksi ei firmalta tahtonutkaan löytyä rahaa lippujen maksamiseen  Myöskään hotellia ne eivät olleetkaan valmiita maksamaan, vaan sse piti tehdä itse. Tosin erään hotellin kanssa oli neuvoteltu alennus.
  
  
  
  
  Nettisivuillani kirjoitin:
  27.1.2002. Helsinki-Vantaan lentoaseman uusimmalta puolelta lähdettiin sunnuntaina 27.1.2002 kymmenen jälkeen illalla. Siitä on vasta 9 päivää, mutta olen jo unohtanut, miten kylmä silloin oli. Enkä silloin osannut kuin kuvitella olevani 13 tunnin kuluttua lämpimässä toisella puolella maailmaa. Matka-asu, musta pikkutakki, mustat reisitaskuhousut, musta kauluspaita ja mustat kengät olin ostanut edellisenä päivänä. Tulos osoittautui tyylikkäämmäksi kuin osasin kuvitellakaan. Vaatekaupoissa osoittautui ongelmaksi edelleenkin sopivan koon löytäminen. Nyt oli vaikea saada tarpeeksi pieniä vaatteita. Tiesin, että Aasiassa asia on toisin.  

• Finnairin lento ennen Bangkokin välilaskua oli kammottava: lentävä sikala. Siellä oli suomalaisen mistenlehden lukijamatkalaisia, jotka vetivät pään täyteen ja sitten alkoivat retostella sillä, mitä aikovat tehdä 12-vuotiaiden poikien ja tyttöjen kanssa. Loppumatkasta niitä sai työnnellä kauemmas, etteivät syliin olisi tunkeneet.
  Bangkokissa tehtiin välilasku, ja se oli ensimmäinen kerta kun astuin Aasian kamaralle. Tosin se oli vain lentokoneen transit-alueella, jossa ystävällinen Thai-henkilökunta ohjasi minut tupakkahuoneeseen. Siellä koin ensimmäistä kertaa kostean lämmön taviaallisen hivelyn. Se tuntui suuremmoiselta.  Olin Suomessa jo melkein onnsitunut lopettamaan tupakanpolton, mutta aina välillä se taas riistaäyty käsistä. Ja nyt Singaporessa se sitten oli riistäytyvä todella. Ulkosalla kun oli niin kiva istua ja poltella.
  
  Nettisivuillani kirjoitin tuolloin:
  28.1.2002. Runsaat kymmenen tuntia myöhemmin. Oltiin juuri noustu ilmaan Bangokin välilaskun jälkeen. Siellä olin pyytänyt päästä käymään tupakkahuoneessa ja siihen suostuttiin hyvin ystävällisesti. Minulle neuvottiin reitti ja hymyilevät Thaitytöt vartioivat sitä koko matkan pituudelta tiedottaen toisilleen radiopuhelimella. Tuntui siltä, että puolet lentokenttävirkailijoista oli ottanut sydämenasiakseen, että Mr. Hämäläinen pääsee käymään tupakalla. Osasivat jopa lausua sukunimenikin ihan oikein. Minä olin jo valmiiksi sekaisin koko matkan ajan vieressäni örisevästä juoppolaumasta. Yön aikana oli ollut hyvin vähällä etteivät olleet oksentaneet päälleni. Onneksi ne olivat jääneet Bangokiin (aavistin kyllä mille asialle). Nyt kone oli täyttynyt nuorista Aasialaisista. Lienevätköhän olleet Singaporessa opiskelevia thaimaalaisia.  
• Maanantaina 28.1. saavuin perille. Matkustin yksinäni. Mukana oli 28 kilon matkalaukku, josta suuren osan vei firman työasematietokoneeni, jonka olin pakannut mukaani (ilman näyttöä tosin).  Sen kovalevyllä minulla olivat kätkettynä henkilökohtaiset tiedostoni. Mukana oli myöskin iso kamerajalusta. Vaatteita ja muuta tavaraa ei ollut paljoa: yksi videokamera, yksi digitaalikamera.
• Lentokentältä otin taksin Harbour Ville -hotelliin. Matkan aikana kerkisi tulla pimeä, joten kellon täytyi olla jotain 18 - 18.30.  Minä en sitä tiennyt, koska olin asettanut rannekelloni väärään aikaan.
  
  Minä siis luulin yöksi tuota kun lähdin kävelemään hotellin ympäristöön tutkimaan paikkoja. Oli kirkas kuutamo. Sitä vasten läheisen moskeijan minareetti näytti todella lumoavalta. Ilma oli vielä kosten nihkeä, mutta siinä oli myös jo hitunen viileyttä.  Hotellissa olin käyttänyt lämpöpumppua eli ilmastointilaitetta ensimmäistä kertaa elämässäni.
• 29.1.  oli sitten ensimmäinen työpäiväni firman Singaporen toimistossa. Minulla oli vaikeuksia löytää sinne ja vaikeuksia tilata aluksi taksia, koska en  nähnyt kunnolla.
  Yritin ensin kävellä sinne, mutta käännyn akaisin, kun olin nähyt paikan, jossa on taksipysäkki.
  
  29.1.2002: Nukuin ensimmäisenä yönä nelisen tuntia ja heräsin kuumaan. Lähdin ulos kävelylle kello viiden jälkeen. Kävin netissä kännykän ja kannettavan tietokoneen avulla. Kyselin hotellin päivystäjältä puoli kahdeksan aikaan, miksei aamiaista jo tarjota vaikka aamiaislipuukkeesa lukee, että taroilu alkaa klo 7.30. Näytin hänelle kelloani, joka näytti varttia vaille kahdeksaa. Hän vei minut hotellin aulan kellon alle ja näytti sitä: varttia vaille kuusi. Selvisi siis, että Suomen talviaikaan aikaero onkin vain kuusi eikä kahdeksan tuntia. Joka tapauksessa oli mukava kävellä hautovassa lämmössä autiossa kaupungissa. Tulipahan heti todistetuksi, ettei täällä todellakaan tarvitse pelätä kulkeä yksin edes keskellä yötä
  
  Kuva on otettu turistien suosimasta ostoskekuksesta käyttäen laajakulmaa, jota minulle yritettiin myydä digikamerani varustukseksi. Pidän näistä aasialaisista. Ne ovat niin pienikokoisia, että niitä mahtuu tungokseenkin enemmän. Mukava, että aika harvoin törmään itseäni pidempään ihmiseen. Vaatimattomia ja yst ävällisiä. Lullenpa, että niiden kanssa voi ystävystyäkin aika helpolla. Aion yrittää. .
  
  30.1.2002: Tämäkin kuva tuli räpsäistyä muka laajakulmaobjektiivia testatessa. Muuten näissä kuvissani näkyykin paljon vähemmän ihmisiä kuin näkyy oikeasti. Monissa paikoissa on väkeä tungokseen saakka, varsinkin nyt kiinalaisen uudenvuoden alla. Se on vuoden suurin juhla, ja kaikkialla myydään sitä varten krääsää.
  
  Matkalla hotellilta toimistolle niin kuin muuallakin oli vain kaunnita yksittäisiä kuvia ei missään järjestyksessä. Näkö ja aivot eivät toimineet lainkaan yhteen niin kuin ne eivät täysin uudessa ympäristössä toimi. Alussa tuoti vaikeuksia jopa suora reitti paikasta A paikkaan B. Eikä suomalainen pää sitäkään hyväksynyt, että täällä voi kysyä tietä keneltä tahansa ja yleensä tulee hyvin ystävällinen vastaus.
  
  30.1.2002: Jo ennen tänne tuloa päätin, että asunnon pitää olla sellainen, että sen voi hyväksyä kodikseen, ei mikään tilapäinen majapaikka. Siksi kävinkin katsomassa useita. Asunnonvälittäjät tarjosivat ulkomaalaisille sopivia tilavia asuntoja, ei välttämättä kokoonsa nähdeen kohtuuttoman kalliita. Minä olin toivonut asuntoa mahdollisimman korkealta, sellaista, jossa on parveke. Otin kuvia asuntokandidaattien ikkunoista.
  
  Tämä oli 27. kerroksesta asunnosta, joka oli kallilla alueella ihan meren rannalla. Oli hyvin tuulista, vaikkakin upea merinäköala. Parveketta ei ollut.
  
  Jalkakäytävät ovat suhteellisen kapeita. Lisäksi täällä on vasemmanpuoleinen liikenne kuten Britanniassa. Autoja on suhteessa väkimäärään vähän eivätkä ne kaahaa, vaan noudattavat likkennesääntöjä ja antavat ystävällisesti tietä jalankulkijoille. Ainoa asia, mihin minun on vaikea tottua on se, että täällä tööttäillään torvella hyvin herkästi, ilmeisesti myös tervehdykseksi ja huvikseen. On vaikea yrittää opettaa itsensä siihen, että vaikka takanani soi torvi, ei se ole merkki siitä, että minä kävelen väärin.
  
  Työpaikkani on melko keskustassa toimistoalueella talossa, jossa työskentelee muutam tuhat muuta muodollisesti pukeutunutta.
  
  Takseja on liikkeellä paljon, ja niiden käyttö on edullista. Kyyti maksaa ehkä vain viidesosan siitä mitä suomessa
  
  Näkymä toimiston ikkunasta satamaan päin. Lieneeköhän Singaporen satama vieläkin suurimpia ja tunnetuimpia maailmassa.
  
  ltaisin yritin tutustua paikkoihin kulkemalla jalan ja eksyttämällä itseni. Metroakaan en ensimmäisen viikon aikana vielä käyttänyt
  
  Tämäkin kuva välittää vain osan siitä tunnelmasta, jonka tämän paikan näkeminen pimeässä ja lämpimässä illassa sai aikaan.

Muistoissa

Kirjoitettu  maaliskuussa 2018, jolloin noista tapahtumista on kulunut jo yli 16 vuotta. Olen edelleen tuolla samalla resissulla, jos sitä katsotaan Suomesta lähtemisen kannalta, ja siltä, että löysin Kaakkois-Aasian uudeksi kotiseudukseni.

Vuosi 2002 tuntuu edelleenkin elämäni suurelta käännekohdalta. Se oli kuin uusi aikuistuminen. Uusi syntymä kuulosstaisi jo liian dramaattiselta, joskin se saattoi olla myös sitä.

Fyysisesti näytin nuorelta, parhaalta, mitä ikinä aikuisiässä.  Olin edeltävän vuoden aikana hoikistunut, menettänyt yli 40% painostani. Olin paria vuotta aikaisemmin alkanut ajamaan hiukseni kokonaan pois, koska pälvikalju loisti entistä kirkkaammin johtuen hiusten lunnollisesta tummumisesta. Eivätkä ne hiukset enää kasvaneet, joten oli parempi ajaa pois.

Olin vuonna 2000 jättänyt valtion palveluksen ja siirtynyt töihin yksityiseen yritykseen. Siellä ei mennyt kovin hyvin: en koskaan pystynyt ottamaan paikkaani siinä maailmassa.  Se johti motivaatio-ongelmiin, konflikteihin esimiehen kanssa, joka muutenkin oli tunnettu aggressiivista johtamistavoistaan: Räyhämaha.    Firmalla alkoi menemään huonosti ja minutkin lomautettiin heinäkuussa 2001. Se johti masennukseen, elämänhalun katoamiseen. Olisi voinut hakea mielialalääkkeitä niin kuin huhujen mukaan moni muu teki, mutta sen sijaan pyysin lääkkeitä tupakoinnin lopettamiseen. Kasvissyöjäni oli herännyt henkiin maaliskuisen (2001) tupakkalakon aikana, joten kaiken synkkyyden keskellä oli kuitenkin myös toivoa.  Haaveilin siitä, että voisin muuttaa Kainuun korpeen ja tehdä sieltä käsin etätöitä.  Niitä ei enää vuoden 2001 jälkipuoliskolla ollut, sillä it-ala oli  uusmediakuplan puhkeamisen myötä suoltanut valtavan määrän työnhakijoita.  Tuosta ajasta kertoo mm. Mato Valtosen kirja Noh, sano naakka ku nokka katkes!
Tässä blogissa on myös kirjoitukseni vuodesta 2001.

Vuosi 2001 oli siis vuosi, jolloin tämä suri muutos kypsyi, ja se sitten toteutui vuonna 2002. Kivuton prosessi se ei lainkaan ollut. Singaporeen oli päätetty lähteä jo vuoden 2001 syksyllä. Minä olin aluksi kieltäytynyt, mutta sitten muutin mieleni ja päätin lähteä. Siitä lähtemisestä tein varsin lopullisen eli en vain lähtenyt käymään vaan lähdin olemaan. Myin tai annoin pois liki kaiken maallisen omaisuuteni, asumisoikeusasuntonikin vuokrasin kaverille,

Sitä ennen olin tyhjentänyt asuntoni ja hän oli tuonut sinne omat tavaransa.   Tuo roinan läpikäyminen ja sen päättäminen, mitä tekee millekin menneisyytensä esineelle oli hyvin terapeuttinen ja puhdistava prosessi.  Asuntoni oli mieluisin mitä minulla on koskaan ollut. Olin käyttänyt sen laittamiseen runsaasti rahaa ja aikaa. Ja juuri kun se oli valmis, piti alkaa purkamaan.

Työpaikalla ei ollut kivaa monestakaan syystä. Vielä viikkoa ennen lähtöäni oli epävarmaa, päästäänkö sinne Singaporeen vai ei. Ulosottomies taisi melkein jo kolkutella firman ovella, joten kukaan ei tiennyt, mistä saadaan rahat lippuihin silloinkaan kun kuun puolivälissä tuli teto, että Singaporen työministeriö on myöntänyt meille työluvat.

Lentomatka Finnairin reittilennolla Helsingistä Bangkokin kautta Singaporeen tammikuun 27. päivä vuonna 2002.  Se oli hirvein lento, mille olen ikinä osallistunut: lentävä sikala. Iso ryhmä suomalaisia miehiä veti päänsä täyteen sikaili koneessa.

Saapuminen Singaporeen oli lämmin ja hellä kokemus.
Työpaikalla ei edelleenkään mennyt kaikki hyvin, mutta sen vastapainoksi muuten kyllä meni.
Olin netistä saanut paikallisen ystävän, joka auttoi minua sopeutumisessa.

Tammikuun viimeisenä päivänä en vielä ollut muuttanut asuntooni vaan asuin hotellissa, mutta paikka oli jo katsottuna ja neuvottelun alla.