Aloitettu 2.12.1216.
Kymmenen päivän päästä olen jo Kaakkois-Aasian lämmössä ja kärsin hikoilusta. Sitä ennen saan pitkästä aikaa nauttia talven riemuista: lumista, jotka satavat tänään ja sulavat parin päivän kuluttua pois. En olisi aluksi halunnut lähteä Ukrainasta vaan suunnittelin jääväni tänne talven yli aina vuoden 2017-touko-kesäkuulle saakka. En kuitnekiaan saanut apua viisumin järjestämisessä, joten on pakko pistua maasta joulukuun puoleenväliin mennessä. Ilman viisumia saan olla täällä 90 päivää 180 päivän aikana eli puolet vuodesta.
Lippu piti varata jo hyvissä ajoin, lokakuun alussa. Kun olin sen hankkinut ja kului muutama päivä, alkoi pois lähteminen tuntua taas miellyttävältä ja normaalilta. Alun perin suunnittelin evakkomatkaa Kanadan Torontoon, mutta luovuin ajatuksesta, koska sikäläinen koulu ei vastannut tarjoukseeni vapaaehtoisesta opetuksesta, ja koska siellä on kylmää ja kallista. Niinpä päätin palata vanhaan tuttuun Vietnamiin.
Jatkamme joulupäivänä 25.12. Nämä talviset kuvat Ukrainan Kiovasta lisäsin tuolloin joulukuun alussa. Oli juuri satanut ensi lumen kun olin tullut tällä erää viimeisteltä reissultani Harkovaan, jossa opetin niinikään vapaaehtoisena lapsille englantia. Ny kolmatta viikkoa jälkeen päin on vaikea kuvitella, että olen edes ollut noissa maisemissa. Kirjoitat tätä n 30 asteen lämmössä etelä-vietnamilsisessa lauta- ja peltihökkelissä, jossa asun uuden tyttöystäväni Pikku Myyn ja hänen perheensä kanssa. Nettikin toimii tällä hetkellä niin huonosti, etten saa laitettua tähän vertailun vuoksi kuvia trooppisista kukista ja banaanikasveista. Nyt ei tunnu siltä, että olisin tullut Ukrainasta Vietnamiin evakkoon. Otsikko kuitenkin pysyköön sellaisena kertomassa niistä tunnelmista, joissa läksin matkaan.
Ukrainassa kävin ensimmäistä kertaa keväällä 2015. Se oli sitä aikaa kun maassa oli sota, Venäjä oli ryöstänyt Krimin niemimaan vuotta aiemmin ja sen masinoimat rosvojoukot riehuivat Itä-Ukrainssa yrittäen suistaa koko maan Venäjän syliin. Sota ei maan länsiosissa kuitenkaan paljoa näkynyt, mitä nyt katukuvassa näkyi paljon nuoria sotilaita, jotka olivat ilmeisesti menossa ja tulossa jonnekin. Isäntäväkeni kertoi myös monien nuorten miesten yrityksistä välttää kutsunnat ja sotaan joutuminen.
Minulla jäi ensimmäisestä matkasta aika passiivinen kuva. Olin isäntäväkeni vietävänä, ihan mukava sinänsä, Venäjääkin pääsin puhumaan jonkin verran, mutta minulle syntyi vahva kuva, että kapungissa puhutaan enimmäkseen ukrainaa, maan virallista kieltä, jota minä en osaa. Ja totta se onkin, erityisesti Lvivissä puhutaan enimmäkseen Ukrainaa.
Toinen reissuni Ukrainaan tapahtui sitten vajaan vuoden kuluttua, sen jälkeen kun olin ensimmäiseltä reissultani matkannut bussilla Puolaan, sieltä Gdanskista lentänyt Turkuun, sieltä Saloon, Nurmijärvelle, Jyväskylään, Ouluun, Helsinkiin tietty. Ja sitten olin pyöräillyt pari kuukautta Suomen Itärajaa alas Kuusamosta aina Porvaooseen saakka. Sitten Tukholmasta Thaimaan kautta Malesiaan, Cameron highlandsille. Vuoden 2016 kaksi ensimmäistä viikkoa vietin Kuala Lumpurissa sanoen jäähvyäisiä siellä olevalle ihmissuhteelle. Sitten taas Bangkokiin ja sieltä hetimmiten Vietnamiin. Kuutsien viikkoa Saigonissa ja Nha Trangissa. Sitten taas Bangkokiin ja sieltä lento Ukrainan Odessaan maaliskuun puolivälissä.
Odessa oli aurinkoinen, vaikkakin vielä aika kylmä, varsinkin kun kaikki lämpimät vaatteeni olivat matkatavaroissani, jotka olivat jääeet pariksi päiväksi jonnekin Kiovaan. Suhteilla sain ne takaisin niinkin pian. Minua peloteltiin, että siinä saattaisi mennä kuukaus-parikin, ennen kuin näkisin vanhan rakkaan kävelykärryni.
Odessassa oli vanhoja Ladoja ja siellä puhuttiin selkeää venäjää. Tarkoitukseni oli saada aikaan englannin kielen opetusta jossain muodossa. Ei se oikein onnistunut, joten lähdin Dnepropetrovskiin, jossa minulla oli kutsu vapaaehtoisiin opettajan hommiin. Siellä olikin varsin miellyttävää asua vanhojen ihmisten kanssa neuvostoaikaisessa talossa, puhella heidän kanssaan pihalla, odottaa taksia, joka hakisi minut kouluun ja sitten jatkaa rupattelua taksinkuljettajan kanssa. Sieltä sitten jatkoin vielä Harkovaan ja Lviviin. Harkovasssa solmin suhteen AMMA:an, monilapsisia perheitä tukevaan ja auttavaan yhdistykseen, jolle aloitin englannin opettamisen. Lupasin tulla syksyllä takaisin, ainakin käymään. Tarkoitukseni olikin asettua Harkovaan, jopa yrittää saada niin pitkä viisumi Ukrainaan, että voisin olla siellä ensi kevääseen saakka, ensimmäistä kertaa 14 vuoteen talvehtia oikeassa talvessa.
LIenee ollut onneni, etten sitä viisumia saanut, vaikka olin vapeehtoisena opettajana sekä Skandinaavisessa koulussa, että yliopistossa suomen kilen opiskelijoille. Olisi sekin ollut mielenkiintoista ja antoisaa. Mutta siinä tapauksess aolisi jäänyt tämä nykyinen elämä kokematta.
Tapasin tämän nykyisen ystävättäreni joskus viime kesänä netissä. Suhde eteni aika hitaasti, osin johtuen siitäkin, että My ei puhu juuri lainkaan englantia vaan keskustelemme konekääntäjien välityksellä. Niin teemme edelleenkin kun olemme olleet noin viikon yhdessä ihan oikeassa elämässä. Toki hyvin tärkeiden asioiden kohdalla käytämme joskus myös ihmiskääntäjiä. MInulla on paljon vietnamilaisia ystäivä, joista monet osaavat englantia erittäin hyvin. Hdieän apuaan olen saanut ottaa vastaan tärkeimmissä asioissa. Ja sittne on tietysti vertaistuki muilta samassa tilanteessa olevilta länsimaisilta miehiltä.
Haluaisin olla sekä Ukrainassa että Vietnamissa. Ne ovat kaksi suosikkimaatani. Muualla matkustelusta en paljoa välitä, en edes Suomessa enää. Siellä on tullut reissattua viime vuosina aika tavalla. Ainakin pidempi tauko olisi varmaankin paikallaan. Viime keän reissusta jo oli aika lailla hoto pois. Sehän olikin jo neljäs vuosi peräkkäin kesävierailulla Suomeassa.
Vietnamissa en pärjää paikallisella kielellä. Ehkä voisin sitä vuosien myötä oppia, mutta en mielestäni tarpeeksi. Huomaan, että vanhempana on jo vaikea oppia kieliä. Paras opiskella silloin kun on nuori. Totta kai, vanhana voi vielä oppia jotakin, mutta paljon hitaampaa se on. Aiemmin kaduin sitä, että tuli nuorena käytettyä niin paljon aikaa ja energiaa venäjän opiskeluun, sekä kursseilla että itsenäisesti. Ukrainan ansiosta se ei enää kaduta. Toki olisi ollut kiva opiskella silloin myö jotakin tonaalista kieltä, esim. kiinaa tai japania, mutta enhän minä silloin voinut kuvitellakaan päätyväni niin kauas Suomesta.
Venäjälle olisin saattanut kuvitella päätyväni, ainakin joksikin aikaa, ja siitä haaveilinkin. Ukrainasta en paljoa tiennyt, ja se mitä tiesin, tuli Neuvostoliiton ja Venäjän kautta niin kuin momella muullakin. Tosin kyllä jonkin verran töissä Venäjän- ja Itä-Euroopan instituutissa jouduin tekemisiin teknisessä mielessä Kasjanovin ja Pilipenkon kirjan Ukrainan Historia -kanssa. Sainkin sen kirjan lahjaksi tai kiitoksesksi, mutta lukematta se jäi.
No, nyt 2016 olin Ukrainassa toistamiseen, ja koko vuodesta oleskelin lähes puolet siinä maassa. Ei se ollut loppujen lopuksi niin vaikeaa, vaikka kyllä sen tunsi, että auringon valon puute ja kylmä väsyttävät ja heikentävät. Varsinkin yt sen tuntee kun olen taas palannut tropiikkiin. Jalkani oli aika kipeä koko Ukrainassa oloni ajan. Olin loukannut sen Malesian vuoristoisessa sademetsässä valetaessani erään vietnamilaisen ystäväni perässä liian lujaa sateen liukastamilla poluilla. Akillesjänne siitä venähti tai revähti. Se oli yksi syy siihen, miksi käytin keppiä. Toinen on se, että kun en kunnolla näe, keppi helpottaa liikkumistani: ei tarvitse tuijottaa keskitetysti maahan vaan osan havainnoinnista voi tehdä kepillä tunnustelemalla, ihan lennossa vain. Yhtä tärkeä tekijä on se, että kun autoilijat ja muut teillä ja kaduilla kulkevat näkevät kepin, he tietävät varoa ja antaa tietä. Se toimi erittäin hyvin sekä Vietnamissa että Ukrainassa katuja ja teitä ylittäessä. Ukrainassa minulle annettiin lähes aina paikka metrossa ja usein myös tultiin auttamaan kadun yli ja metrossa oikealle vaihtopaikalle.
