Timo Tropiikista: 2006

sunnuntai 31. joulukuuta 2006

Joulukuu 2006 - Joulukuu tuo kesän, ja vihreät sammakot, käärmeet ...

Ensimmäinen kesäpäivä, perjantai joulukuun ensimmäinen, oli kuuma verrattuna edellisten viikkojen päiviin. Vielä illalla kymmenen aikaan oli 28 astetta ja kosteaa. Puutarhassakin on nykyään niin kuuma, että lauhkean vyöhykkeen kasveilla on vaikeuksia. Korianterit ovat kuolleet jo ajat sitten, ja nyt tomaatit alkoivat jo pahasti kärsiä: lehdet mustuivat ja nahistuivat aluksi siellä, missä ne saavat vähänkin aurinkoa ja lopulta kasvit kuolivat. Tässä kuva kuun puolivälistä.

Marraskuun puolivälin jälkeen olimme saaneet nauttia pienistä trooppisista tomaateista. Niitä on mukava popsia suoraan pensaista kuin marjoja ikään. Ennen nimitin niitä kirsikkatomaateiksi, mutta sitten joku sanoi, etteivät ne ole niitä, vaan jotain muuta lajiketta. Tuo lajike on kuulemma paikoin villiintynyt niin, että se lisääntyy itsekseen luonnossa. Woodstockissa niitä kasvoi villinä sikäli kuin lehmät eivät niitä olleet ehtineet syödä.

Töihin pyöräillessä pääsee taas mukavasti hikeen. Yritän päästä uudella pyörälläni uusiin nopeusennätyksiin. Nyt aika on nopeimmillaan 40 minuuttia. Sen jälkeen on kyllä paita märkänä ja hiki virtaa. Onneksi työpaikalla on suihku käytössä ja minulla konehuoneessa hyvät mahdollisuudet vaihtaa kuivat vaatteet ylle ja puhalluttaa tuulettimella märät kuiviksi samoin kuin pyyhkeen.

Tämän Cairnsin ja Kurandan väliä kulkevan junan näen lähes päivittäin työmatkalla. Se on se sama juna, josta olen jo kertonut. Rakennus junan peräpäässä on Freshwaterin asema. Sen edessä on runsaasti turistibusseja odottamassa matkustajia. Tämä on tosiaankin vain turistijuna. Se kuljettaa turisteja Kurandan vuoristokylään. Tämä juna kylläkin on kuljettamassa heitä takaisin iltapäivällä vähän ennen viittä. Juna on laskeutunut alas noilta taustalla näkyviltä vuorilta, ei ihan huipulta, vaan noin puolivälistä. Minua edelleenkin harmittaa suuresti, että täällä ei ole minkäänlaista matkustajaliikennettä, josta me paikallisetkin voisimme hyötyä. Olisi niin mukava asua Kurandassa kun pääsisi kulkemaan työmatkat junalla. Mutta ei, ne suunnittelevat uutta parempaa valtatietä rautatien parantamisen sijasta. Sama juttuhan oli Woodstockissa. Siellä rautatien henkilöliikenne oli lopetettu 1990-luvun alussa. Silloin oli moni käynyt päivittäin Townsvillessä töissä junalla.

Tästä kuvasta näemme, että passionhedelmät kana- ja ankkakopin edustalla ovat kasvaneet ja alkaneet kiivetä verkkoaitaa pitkin kohti korkeuksia. Oikealla lähikuva kanatarhassa kasvavista puista. Aivan samoin kuin lähellä oleva mangopuu, myös kookospalmu tuottaa satoa. Molempien kohdalla on ongelmana tuon sadon korjaaminen. Edes tikapuut ja pitkä keppi eivät ole riittävä varustus kaikkien mangojen ja kookospähkinöiden korjaamiseen.

Tuli se banaanipuukin sitten viimein istutettua. Tai ei tullut banaanipuuta vaan banaaninkorsi. Vai miten tuota kutsuisi, kun banaani ei olekaan puu vaan se kuuluu ruohokasvien heimoon ihan samalla tavalla kuin bambutkin. Ne kasvavat maan rajasta eivätkä kärjestään. Näin tuli taas sivistettyä itseään wikipedian ja muun nettimateriaalin avulla. Kävimme hakemassa kasvin entiseltä asuinalueeltamme Machans Beachilta suomalaisperheeltä, josta melkein tuli naapurimme (olimme toukokuussa jo allekirjoittaneet kauppakirjan melkein heidän naapuritalostaan kunnes kauppa raukesi termiittivaurioiden johdosta). Banaanin istutimme ankkalammikon ja talon väliselle alueelle paikkaan, johon valuvat ankkalammikon vedet silloin kun lammikko täyttyy yli äyräidensä. Olin jo pitkään muiden kaivuutöitteni ohessa valmistellut paikkaa banaanille. Olin kaivanut syvän kuopan, jonka täytin hakkeella, lannoitteilla ja mullalla. Nämä kaksi kasvia tuottavat sitten aikanaan molemmat niitä makeita minibanaaneita. Niiden pitäisi nyt kesän aikana venähtää ainakin kolmimetrisiksi ja tuottaa sitten satoa noin vuoden kuluttua.

uunniteltujen remonttien suhteen alkoi marraskuussa jo tulla uskon puute. Ei ollut näkynyt keittiön kaappien laittajaa eikä aidan tekijääkään. Aidan tekijää olimme etsineet jo elokuusta saakka. Yksi oli jo käynyt katsomassa paikkoja elokuussa ja jättänyt tarjouksen (4700 dollaria). Häntä ei sitten kuitenkaan kuulunut eikä häntä saanut puhelimitsekaan kiinni. Tämä vanha mies ei alunperinkään minusta vaikuttanut kovin lupaavalta. Ennen häntä oli jo tilattu erään toisen firman mies tekemään tarjousta. Ensimmäisellä kerralla kun otin häntä varten jopa vapaata töistä, hän ei ilmaantunut paikalle eikä soittanutkaan kuin parin päivän päästä. Hän lupasi käydä seuraavan viikon aikana katsomassa paikkaa itsekseen, mutta ei enää antanut kuulua itsestään. Samoin kolmannen firman edustaja ei koskaan tullut paikalle. Sitten ilmaisjakelulehdestä löytyneen ilmoituksen perusteella löytyi yksi. Olin jo kyllä oppinut, että niissä, jotka näinä ylikuumentuneina aikoina tarjoavat palvelujaan lehdissä, täytyy olla jotakin vikaa: joko ammattitaito on huono ja hinnat korkealla tai sitten molempia. Tämä kuitenkin kertoi, että hän etsii keikkoja joulutauon ajaksi. Niinpä hän, Luke, sitten kävi eräänä sunnuntaiaamuna katsastamassa paikat ja kertoi alustavia arvoita: maasto on sen verran vaikeaa, että hintaa tulee aidalle normaalia enemmän. Hän sanoi, että jopa 90 dollaria metriltä (kun aidan korkeus on haluamamme eli 1,8 metriä. Se on maksimi, jonka saa pystyttää ilman erikoislupaa). Olimme tuon vanhan ukon kanssa mitanneet, että aitaa tulisi vähän alle 50 metriä. Siitä tulisi alle viisi tuhatta, ja yli sen jälkeen kun lisätään tuo 10% lvero (täkäläisittäin GST, joka vastaa suomalaista ALV:tä). Luke lupasi laittaa tarjouksen sähköpostilla. Sitä ei kuitenkaan kuulunut pariin päivään. Soitin ja hän kertoi laittavansa uudestaan kun olimme tarkistaneet osoitteen. Tuli kyllä sähköposti, muttei tarjousta. Soitin uudelleen. Kysyin samalla, mikä olisi tarjouksen loppusumma. Hän sanoi jotain, minkä kuulin mielestäni 4900. Sanoin, että ei kuullosta pahalta, mutta sanoin kuitenkin odottavani kirjallista tarjousta ennen päätöksen tekemistä. Sitä ei edelleenkään kuulunut, mutta Luke soitti seuraavana päivänä ja kertoi tilanneensa ja toimittaneensa tarvikkeet tontillemme. Seuraavana päivänä (13.12.) hän sitten saapui aamulla ja oli aloittamassa töitä. Kerroin, etten ole vielä saanut tarjousta ja kysyin, onko hänellä sitä mukana. Hän sanoi, että vähän myöhäistä jo tässä vaiheessa ja ojensi paperin, jossa oli tajous 60 metristä aitaa hintaan 6500 dollaria. Lisäksi oli ehto, että minä vastaan kustannuksista, jos alueella on kiviä tai he kaivavat kaapeliin tai vesijohtoon. Edelleenkään ei tehty mitään kirjallista sopimusta tai tilausta. Enkä minäkään tässä vaiheessa valittanut siitä, että mielestäni aidan pituus on arvioitu väärin ja hinta on huomattavasti korkeampi kuin alkujaan tehty suullinen tarjous. Ei ole ensimmäinen kerta kun törmään tuollaiseen. Tuntuu vähän siltä, että tällaistahan se meininki täällä on: jokainen vain yrittää pelata omaan pussiinsa melkein keinolla millä hyvänsä. Kaiken kukkuraksihan sitten molemmat naapurit kieltäytyivät osallistumalla aidan kustannuksiin. Olisimme tietysti voineet viedä asian oikeuteen, mutta siitä olisi tullut vielä enemmän kuluja.

Ja sitten vajaan viikon kuluttua aloituksesta oli aita portteineen pystyssä ja Luke kinuamassa rahojaan. Hän olisi halunnut ne jo ennen kuin oli edes laskua kirjoittanut. Summaksi tuli sitten 6806 dollaria sisältäen ylimääräisen verkkoaidan poiston Maryn tonttia vasten. Sitä me emme saaneet keskenämme pois, koska se oli kaivettu metrin syvyyteen. Hinta ei sinänsä kaivele, ja työn laatukin on erittäin hyvää. Sen sijaan en voi mitenkään pitää reiluna tapaa, jolla rakentaja hoiti tarjouksen tekemisen. Mittasimme aidan sen valmistuttua, ja sitä on todellakin vain 45 metriä. Tekeepähän kuitenkin tehtävänsä, eli nyt voi koiratkin päästää silloin tällöin etupihalle juoksemaan.

Joulun vietosta ei ole paljoa sanottavaa. Tällä ei ole keskitalvi, ei ole kylmää eikä pimeää, meillä ei ole lapsia, emmekä me itse ole mitään juhlaihmisiä, meillä ei ole sukulaisia eikä edes hirveästi ystäviä. Siksi joulu meni vain kahdestaan, tai eläinten kanssa, kotona ollessa ja vapaapäivistä nauttiessa.

Joulupäivänä onnistuimme viimeinkin tapaamaan vihreän sammakon ( tieteelliseltä nimeltään litoria caerulea ja suomeksi korallisormisammakko). Minä näin sen nukkumassa ankkalammikon pumpun ulosmenoletkun päällä. Jo aiemmin joulukuussa olimme kyllä kuulleet sammakon pitävän puussa soidintaan. Se on sellainen hyvin kova raakkuva ääni. Tämä oli ilmeisesti se kutsuun vastannut naaras, koska tapaninpäivänä Nancy näki sammakon samassa paikassa ja sen kutua ankkalammikon pinnalla. Woodstockissa meillä oli näitä sammakoita joka paikassa: niitä lymyili keittiön lusikkalaatikoissa ja istui rivissä kymmenkunta vessan oven päällä, ja vessan seinillä kiipeili vähintään yhtä monta. Täällä kaupungissa niitä ei ole yhtä paljoa siksi, että ilma ja ympäristö ovat täällä saastuneita. Meidän puutarhaamme niitä toivottavasti tulee enemmänkin, koska me emme käytä tuholaismyrkkyjä.

torstai 30. marraskuuta 2006

Marraskuu 2006 - naapurisopua, Kaijan kuolema

Aluksi huomautus siitä, että tämä kirjoitus on vasta luonnos. Poikkean ihan kiusallanikin totutusta blogi-tyylistä ja annan itselleni koko kuukauden aikaa täydentää tätä tarinaa. Niinpä tällä sivulla kannattaa käydä uudelleen marraskuun 2006 jälkeen, ja katsoa, josko on tullut uusia kuvia ja kuulumisia.

Jotain kiinnostavaa se Bluey-koira selvästikin näkee. Enkä minä nyt henno lähteä kamerani takaa hätistelemään sitä pois tallomasta juuri, viikko-pari sitten, istuettuja luffan taimia. Luffahan on kurkun sukuinen köynnöskasvi, jonka hedelmistä tulee vanhetessaan pesusieniä. ( Tässä hyviä kuvia ja englanninkielinen selostus luffasta wikipedian sivulta. Tuollaista pesusientä olen käyttänytkin. Meillä kasvoi niitä Machans beachillä). Niin tuo kuva on takanaapurin aidan edestä, siitä, jossa minulla on se iso kaivuutyömaa. Tuolle paikalle olen aikonut aitaa pitkin kiipeävän luffan lisäksi istuttaa pienen bambumetsikön. Viime lauantaina ostin jälleen kipsiä, jota levitin maahan savenpilkkojaksi. Maa on siksi märkää, että olen kasvien lisäksi kastellut myös tuon saven. Tulevana viikonloppuna olisi taas ohjelmassa kaivuuta. Nyt neljän kuukauden jälkeen tässä uudessa talossa olen päättänyt sen verran löysätä, että viikolla en juurikaan rehki pihalla enkä muualla talossa vaan aion pyöräillä töihin niin kuin tein ennenkin. Pyöräily viekin liki kaksi tuntia päivästäni, joten eipä siinä normaalin työpäivän lisäksi kovin paljoa aikaa pihatöille jääkään. Aamulla kun teen lisäksi sen tunnin-puolentoista koirakävelyn sauvoilla.

Lokakuun jälkimmäiset viikonloput olen työskennellyt aika tiiviisti kanakopin ja tarhan parissa, eli tuon ehkä noin 6 neliömetrin ja 170 cm korkean entisen lintuhäkin kunnostamiseksi niin, että siitä tulisi sekä ankkojen yöpaikka, kanojen yöpaikka että säilytystila puutavaralle ja joillekin puutarhavälineille. Osastot piti erottaa toisistaan siksi, ettei Elvis-ankka pääsisi käpälöimään vieraita naisia, ja myös siksi, etteivät ankat eivätkä kanat pääsisi sotkemaan varastoitavaa tavaraa. Lokakuun viimeisenä viikonloppuna sain kopin ja sen taakse rakentamani kanatarhan niin hyvään kuntoon, etten malttanut odottaa löytökanojen saapumista paikalliseen eläinsuojaan (eivät tienneet milloin niitä tulisi), vaan otin ja ostin niitä eräältä kanoja pitävältä perheeltä. No, voihan sitä vieläkin ottaa pari löytökanaa kun niitä tulee tarjolle. On tuolla kopissa ja tarhassa tilaa enemmälle kuin noille kolmelle, jotka hankimme tällä erää.

Tässä sitten yksityiskohtia projektista. Vasemmalla, siellä, minne kameran linssi ei ole yltänyt, on sisäänkäynti ankkalammikolle ja -tarhaan. Siellä on pieni ovi, josta ne pääsevät yöksi kiipeämään tuolla kopin takavasemmalla olevan tilaan. Olen laittanut niille vanhat portaat, niin että ne voivat kiivetä joko portaille tai sitten lymyillä niiden alla. Ankkatilasta ylhäällä oikealla on puuvarastoni. Alhaalla oikealla on kanojen munintakoppi ja pari pientä ortta. Yönsä ankat siis viettävät hieman kanoja korkeammalla. Tarpeen tullen voin toki tyhjentää tuon puuvaraston ja antaa sen kanojen käyttöön. Ankkojen tilan edessä on muovisäkeissä lannotteita: kanankakkaa (oikeastaan kukon, ainakin tuotemerkki "RoosterBooster" antaa niin ymmärtää), kalkkia, ureaa ja yleislannoitetta. Nyt kun on kevät ja vielä varsin vähän sateita, kannattaa puutarhaa lannoittaa runsaasti samoin kuin levittää multaa ja haketta. Sitten kun sadekausi alkaa joskus marras-helmikuun välillä, ei paljoa kannata levittää mitään vetten vietäviksi.

Kopin etuseninälle, hyvin aurinkoiseen paikkaan, istutin niinikään lokakuun viimeisenä viikonloppuna, kaksi passionhedelmää. Vasemmalla on punaisia kukkia tekevä lajike ja oikealla herkullisia hedelmiä tekevä. Toive olisi, että nuo passionhedelmät lähtisivät kipuamaan pitkin verkkoaitaa ja levittäytymään ympäriinsä. Sitä varten olen rakentanut myös kopin katon ympärille verkkoaidan. Kunhan saan aidan valmiiksi, voin päästää kanat tai ankat kipuamaan myös katolle. Kopin ympärillä on siis ulkotarha sekä ankoille että kanoille. Niiden raja menee kopin oikeassa takanurkassa. Siellä on iso kompostikasa ja sen edessä aita.

Tässä lisää kuvaa tarha-arkkitehtuuristani. Vasemmalla siis ankkojen yökoppi, ylhäällä oikealla puusäleikkö-oven takana puuvarastoni ja alhaalla oikealla kanojen yöpymispaikka. Seinässä näkyy puusta värkkäämäni luukku, jonka voi sulkea yöksi niin, etteivät käärmeet, lähinnä pyyttoneita täällä liikkuu, pääse kanojen kimppuun. Tuossa etualalla on ainakin vielä toistaiseksi suht vapaata lattiatilaa, jossa säilytän lannotteita ja sekalaista tavaraa kuten sanottu. Mutta on siinä sitten yksi orsikin kuten kuvasta näkyy. Mainittakoon muuten, että käytetty puutavara on suureksi osaksi kyllästettyä niin, etteivät siinä pesiydy termiitit eivätkä kanojen syöpäläiset - nuo jälkimmäiset ainakaan paljoa. Tosin olisi ollut syöpäläisten torjunnan kannalta parempi käyttää rakennusmateriaalina pelkkää metallia kuin puuta. Minä en kuitenkaan käyttänyt, koska minulla ei ole metallin työstämiseen tarvittavia välineitä eikä taitoja. Ehkä niitä pitäisi alkaa pikku hiljaa hankkimaan. Tosin on tuon puun työstämisen kanssakin vähän niin ja näin. Vaikka paljon teen ja rakentelen, en silti ole siinä puuhassa taitava lainkaan. Jälki on sitä mistä vanhat kannaksenkarjalaiset kuulemani mukaan totesivat "venneeks tehty" eli vähän vinksallaan ja kirvellä veistetyn näköistä.

Tässä sitten vielä kuva kanatarhan puolelta kopin taakse. Tuo maassa näkyvä vihreä ruoho on minun sinne muualta siirtämää. Oikealle lähtee nousemaan tuo mainittu kompostikasa, jonka takana on ankkojen tarha ja lammikko. Olen peittänyt kompostikasaa mullalla ja istuttanut sen päälle muualta kaivamiani ruohotuppaita (ja rikkaruoho-sellaisia etenkin) . Tuossa vasemmalla ovat siis nuo aidan viereen istutetut luffat ja niiden takana bambumetsikkötyömaa. Tämän paikan yläpuolella leviää palmuja, jotka kasvavat osapuilleen kuvaajan takana. Kuvaajasta etuvasemmalle ankkalammikon takana levittäytyy jättimäinen mangopuu. Sen oksat varjostavat tätäkin paikkaa vielä. Varjoa tulee vielä lisääkin kunhan nuo kaikki luffat ja passionhedelmät kasvavat.

Tässä yllä kuva, joka saadaan kun edellisen kuvan ottamispaikassa käännytään 45 astetta oikealle. Eli katsotaan kanatarhasta ankkatarhan ja -lammikon yli kohti taloa. Tuo vihreä verkko on pingotettu lammikon ylle estämään mangoja putoilemasta lammikkoon. Ensimmäiset mangot omassa puussa alkavat olla jo kypsiä. Tuossa vasemmalla, kanakopin nurkalla kiipeää ylös päin jälleen yksi passionhedelmäköynnös. Se on kasvanut paikalla jo ennestään, joten emme tarkemmin tiedä, mikä lajike se on. Näyttää villiltä, joka tekee vain pienenpieniä pahanmakuisia hedelmiä. Että miksikö näin paljon passionhedelmää? Se nyt vain sattuu kasvamaan täällä hyvin. Luffan ja sen lisäksi en oikein keksi muuta köynnöskasvia, jota voisin istuttaa. Yksi- tai kaksivuotisia tietysti olisi, vaikkapa pavut. Niitä yritin Woodstockissa, mutta eivät lähteneet kasvamaan. Taisivat kanat syödä ne heti alkuunsa.

Tässä kuva takapihan terassilta. Terassi pöytineen jää kuvaajan selän taakse vasemmalle ja itse talo, keittiö, selän taakse oikealle. Selän takana terassilla on pyykinpesukone ja pesuallas. Suoraan oikealle on portti autokatokseen ja sitä kautta on kulku etupihalle ja tielle. Portista eli tuosta kellertävästä aidasta kuvaajaan päin näkyy pari kanna-kukkasta. Yhden lehdet ovat violetit, ja se kasvaa erittäin hitaasti. Se teki woodstockissa punaisia kukkia. Toinen, vihreälehtinen, kukki noin kuukausi sitten keltaisia kukkia. Nämä ovat niitä samoja kannoja, jotka monessa varhaisempien merkintöjen kuvissa kukoistavat keltaisin kukin. Alun perin ne ovat ensimmäisestä vuokra-asunnostamme kohta 4 vuotta sitten. Sieltä siirsimme pari taimea Woodstockiin, jossa ne tuottivat suuren pusikon ankkalammikon taakse. Machans beachilla kannat kasvoivat Maxi-koiran haudalla. Maxi jäi sinne, mutta kannat otettiin mukaan hänen muistokseen. Siksi tuota kannanurkkaa kutsutaankin Maxin nurkaksi.

Kohta 3 kuukautta sitten istuttamani tomaatit ovat vasta nyt lähteneet kunnolla kasvamaan. Tarkoitus olisi antaa niiden rehottaa niin, että näkyvyys naapuriin peittyisi. Tomaatista vasemmalle on chilipippuripensas. Sen hedelmät ovat raakana kellanvihreitä, mutta kypsinä ne muuttuvat pnaisiksi, keltaisiksi tai violeteiksi. Näin ainakin tuon taimen mukana tulleessa lapussa väitettiin. Onpa kuvaan mahtunut vielä puolikas basilikan taimestakin. Basilikasta vasemmalla, tämän kuvan ulkopuolella, kasvaa nuori laakeripuu (laurus nobilis tai joku muu?), jonka tuoreita lehtiä käytämme mausteena. Vai pitäisiköhän sittenkin kokeilla mieluummin kuivattuna?

Ja tässä sitten kuva etupihalta. Tontille tultaessa vasemmanpuoleisen naapurin aitaa vasten. Naapuri on niin lähellä, että aamuisin näitä kasveja kastellesani täytyy paeta toiselle puolen pihaa kun hän sattuu olemaan vessassa. Neljä kuukautta sitten tuossa aidan vieressä ei ollut kasveja vaan kaikki olivat tuossa kuvassa oikealla eli vajan ja talon seinustalla. Minä olen kohottanut tuota vasemmalla olevaa pengertä ja istuttanut siihen lukuisia puita ja pensaita, jotka olen kaivanut ylös muualta tontilta. Aidan viereen olen kuskannut satoja kottikärryllisiä multaa ja haketta täytemaaksi. Ruukuissa odottavat vielä muut kasvit istutustaan. Aita oli alun perin harmaa puuaita, jonka raot olivat ainakin viisi, ellei kymmenen senttiä leveät. Kun naapuri oli pyörtänyt lupauksensa ja kieltäytynyt yhteistyöstä uuden aidan rakentamiseksi ja vanhan korjaamiseksi, päätin alkaa rakentamaan tuota pengertä ja sille elävää aitaa. Pian hoksasin myös kaupoissa myytävän varsin edullisesti Kiinassa valmistettua risuaitaa. Sitä sitten aloin levittää tuon vanhan aidan päälle. Samalla tuli vähän lisättyä korkeuttakin. Kunhan nuo puut ja pensaat tuosta kasvavat ja saan aitaa pitkin kasvamaan myös köynnöskasveja, tulee paikasta vähän siedettävämpi asua.

Ja tässsä niitä karvajalkakanasiamme. Niin, tuo valkoisten kanojen karvajalkaisuus on rodun ominaisuus. En kyllä tiedä, mikä rotu on kysymyksessä. Aika värittömiähän nämä ovat Woodstockin katraaseemme verrattuna. Mutta siellähän väriä antoivat ennen kaikkea nuo värikkäät ja hohtavasulkaiset kukot. Tässä kuva toukokuulta 2004:

Niin, vuodatus.net ... ja nyt voinkin vähän vuodattaa elämän kurjuutta. Ensimmäkin, se oli tuo marraskuun ensimmäinen, jolloin kirjoitin suurimman osan tuosta yllä olevasta. Tulin pyörällä töistä kotiin siinä puoli kuuden maissa, tällä kertaa ennen Nancya, koska hän oli ostoksilla tai tukanleikkuussa, en muista. Tapani mukaan ennen sisälle menoa tein kierroksen pihalla tarkistaen eläimet. Kakki muu oli kunnossa, mutta kanoja oli tallella vain kaksi. Aloin etsiskellä kolmatta. Aidan ulkopuolella, siellä, missä Bluey tapaa makailla talloen luffiani, näin pienen tukon valkoisia höyheniä. En voinut olla ihan varma, olivatko ne Mavis-ankan vai kanan. Jatkoin etsintää, mutta en löytänyt muuta kuin muutaman valkoisen höyhenen sieltä täältä. Jokin se on yhden kanoista vienyt, mutta mikä. Aloin etsiskellä irrallisia jalkoja. Jos sellainen löytyisi, voisimme syyttää koiria. Nancy saapui kotiin ja auttoi etsinnässä. Yht'äkkiä hän huusi löytäneensä kanan. Totta tosiaan, hän toi sen esille ankkatarhasta. Kysyin, että onko se kuollut. Ei ollut, se oli vain peloissaan. Se löytyi ankkatarhan äärimmäisestä kulmauksesta piiloutuneena roskien alle. Samasta kulmauksesta löytyi pieni aukko aidan alta, josta se on saattanut livahtaa ankkatarhan puolelle. Kanan pää oli värjäytynyt mudasta tummaksi ja sen toinen silmä oli ummessa. Vanha juttu. Elvis oli Woodstockissakin kanojen kimpussa ja nokki niitä silmiin. Jää sitten vain arvailun varaan, minkälainen karuselli oli pyörinyt kun ankka jahtasi kanaa pitkin pihaa ja kaksi koiraa todennäköisesti jahtasi ankkaa. Muutaman päivän päästä kanan silmä oli taas avautunut ja ruhjeetkin parantuneet.

Parina seuraavana päivänä murhetta aiheutti parinsadan metrin päässä oleva naapuri, joka "ahdisteli" Nancya hänen viedessään koiria puistoon. Hän pysäytti autonsa Nancyn kohdalle ja alkoi sättimään tätä siitä että koirat kakkaavat nurmikolle, jossa hänen lapsensa kävelevät. Mitään erikoisempaa syytä sättimiseen ei ollut. Ensimmäisellä kerralla hän jopa antoi pussin, joihin hänen mielestään koirankakat tulisi kerätä. Mutta eipä tehnyt mieli toimia hänen mielikseen, sillä sen verran aggressiivista oli hänen käytöksensä. Sama toistui seuraavana päivänä. Mies oli uhkaava vaikkei suoraan väkivaltainen. Soitimme poliisille, mutta he eivät halunneet tehdä mitään vaan kehottivat kiertämään toista kautta. Meitä alkoi todella harmittaa se, millaiseen paikkaan olemme joutuneet. Tämä kun ei ollut edes ensimmäinen kerta. Minä olin saanut hieman kauempana erään miehen kimppuuni siitä syystä, että vein koirat aidan vierille haistelemaan, en hänen maalleen kuitenkaan vaan kaupungin. Tämä sattui lauantai-aamuna kuuden maissa. Jo edellisessä asuinpaikassa huomasin, että se ei ole hyvä aika lähteä ulos. Silloin on liikkeellä ilmeisesti krapulaisia miehiä, jotka ovat äreissään ties mistä ... tai sen puutteesta, ja ovat kärkkäitä kertomaan toisille miten heidän tulisi elää. Ajattelimme, että meidän pitää päästä pois täältä alueelta jonnekin syrjemmäksi ja kauemmaksi ihmisistä. Nancy puhui kokemastaan ahdistelusta lähinaapurille ja sai tämän tuen. Ei naapurikaan aio mitään pusseja alkaa mukanaan kantamaan. Sanoi vielä, että se puisto sitä paitsi on alue, jolla koiria saa pitää vapaana, ainakin epävirallisesti. Niin kaikki tekevät. Kehotti siis vain jättämään huomiotta moisen rutisijan. Sen verran kuitenkin halusi antaa periksi, ettei ihan lasten leikkitelineiden juuress koiraansa kakata. Mekin yritämme kestää täällä sen aikaa kun on käytännön syistä pakko. Yritetään keskittää huomio vain ystävällisiin ihmisiin, joita täällä kaikesta huolimatta on enemmistö.

Sitten eräänä päivänä Nancy näki miehen kaatuvan polkupyörällään talomme edessä. Hän oli kaatunut yrittäessään estää koiraansa käymästä Misun kimppuun. Ilmeisesti koira kuitenkin oli onnistunut satuttamaan kissaa jonkin verran, sillä Misu tuli jonkin ajan päästä kotiin vähän vaikeasti kävellen ja se aristeli takajalkaansa ja vatsan seutua yrittäessä tarkistaa sen kunnon. Sama toistui sitten myös 6.11. aamulla. Misu saattoi meidät lenkille, mutta ei ollut odottamassa palatessamme. Reilun tunnin kuluttua se tuli kotiin taas jalkaansa ontuen.

Kaija Mesiäisen syntymäpäivä maaliskuussa 2004. Hän sai elää vielä puolitoista vuotta tuon jälkeen.

Perjantaina 3.11. tuli sitten Townsvillestä puhelu, jota osasinkin odottaa. Mesiäisen Kaija on kuollut. Kaija oli toinen niistä suomalaisnaisista, johin törmäsin alkuvuodesta 2003 Townsvillessä Lifeline-järjstön kirpputorilla. Siitä lähtien olemme aina olleet yhteyksissä silloin tällöin. Kaija oli hyvin herttainen harmaapäinen mummo. Panen tähän alle kuvan, jossa vietämme hänen 80-vuotissyntymäpäiviään maaliskuussa 2004.

Kuvassa vasemmalta: Dave Rintala ja lapsensa, Anne ja Tapani Rintala, Eila Rintala, Erkkilän perhe: Janella, Heidi ja John (Juhani). Toinen rivi: Timo ja Nancy Sippala, Kailia ja äitinsä Salli Erkkilä, heidän takanaan Liisa Jokisalo, sitten Riitta ?. Eturivissä Kaija ja Tauno Mesiäinen, jotka alun perin ovat kotoisin Oulusta, mutta lähteneet Australiaan joskus 1960-luvun alussa.

Tuossa kuvassa on hyvin edustettuna kaksi sukua. Rintalat ovat lähtöisin jostain Seinäjoen tietämiltä. Heitä on Pohjois-Queenslandissa enemmänkin. Erkkilän Sallin ja Johnin isä on lähtenyt 1900-luvun alkupuolella Lohtajalta Inghamiin, jonne hän perusti suuren sokeriruokofarmin. Tilaa pitää edellenkin yksi hänen pojistaan.

Joskus syyskuun alkupuolella, siis pari kuukautta sitten, Rintalan Anne soitti ja kertoi uutisen Kaijan syövästä. Se oli jo levinnyt kaikkialle vatsan seudulle niin, että Kaijalle oli annettu maksimissaan pari kuukautta elinaikaa. Anne pyysi minua soittamaan Kaijalle. Minä epäröin pari päivää. En ole nimittäin koskaan aikaisemmin soittanut kuolevalle. En tiennyt mitä sanoa. Soitin sitten sunnuntai-iltana. Satuinpa soittamaan juuri siihen aikaan kun siellä oli Ari Korhosen vetämä suomenkielinen radio-ohjelma menossa. Pyytelin tietysti kovasti anteeksi niin epäsopivaa ajankohtaa. Siitäpä se juttelu sitten lähti käyntiin. Ihan sama mukava ja herttaisen sydämellinen Kaija se siellä oli edelleenkin. Hän oli kovasti iloissaan soitostani ja siitä, että olimme vihdoinkin ostaneet oman talon. Kovasti hän olisi halunnut tulla katsomaan taloamme ja meitä, mutta sanoi vain, että "taitaa se nyt jäähä kun on tämä sairaus". Hän kertoi tietävänsä, että kohta se lähtö tulee ja olevansa valmis lähtemään. Ainoa asia, joka pelottaa on kipu. Sitä varten hänelle oli annettu suuret annokset morfiinia, jota voi ottaa aina tarvittaessa. Lisäksi Kaija oli huolissaan heidän kahdesta kissastaan. Hänen miehensä Tauno on itsekin niin huonossa kunnossa, ettei pysty huolehtimaan niistä. Minä kerroin, että RSPCA-nimiselle eläinsuojelujärjestölle voi testamentata osan omaisuudestaan, ja vastalahjaksi he lupaavat huolehtia jälkeen jääneistä lemmikeistä. Tämä järjestely sopisi Kaijalle ja Taunolle hyvin, sillä heillä ei ole lapsia eikä lähisukulaisiakaan Australiassa. Puhelun lopulla Kaija ei halunnut sanoa lopullisia hyvästejä vaan pyysi puhelinnumeroni voidakseen soittaa joku ilta. Sekin sitten jäi.

Kaija oikeanpuolimmainen. Vieressä Armas Latvakoski, joka kuoli huhtikuussa 2005.

Olin jo nukkumassa kun Anne soitti. Hän kertoi Kaijan kuolleen perjantaina aamupäivällä Townsvillen sairaalassa. Edellisenä päivänä hän oli jo mennyt niin heikoksi, ettei enää pystynyt puhumaan, mutta oli kuitenkin ymmärtänyt. Anne oli laulanut ja lukenut hänelle runoja koko päivän. Kolme päivää aiemmin Kaija oli lopettanut myös puhelimessa puhumisen. Sitä hän muuten harrasti paljon viime päivinään.

Hautajaiset ovat tiistaina 7.11. Townsvillen luterilaisessa kirkossa. Yleensä ne ovat täällä hautaustoimiston tarkoitusta varten ylläpitämässä salissa, mutta Kaija halusi ne kirkkoon. Kukkia hän ei toivonut vaan halusi niihin käytettäväksi ajatellut rahat lahjoitettavan syöpäsäätiölle. Hautajaisten jälkeen on tuhkaus ja myöhemmin sitten tuhkien sirottelu.

Kissojen kohtalosta ei Annekaan vielä tiennyt.

Nämä kukkivat kannat, Maxin kukat, on kuvattu 8.11. Tuo punainen lienee jonkinlainen mutaatio. Sen lehdetkin ovat violetit, ja se kasvaa hyvin hitaasti.

Yhden etupihalta kaadetun palmun kyljessä kasvoi päällyskasvina tämä hirvensarvisaniainen. Nancy halusi puunkaatajan säästävän saniaisen. Minä luulin, että se tietysti kuolee siihen hiljalleen kun isäntäkasvi kuolee. Wikipediasta piti sitten opiskella, että tämä Platycerium ei ole loinen vaan epifyytti, mikä tarkoittaa sitä, että se ei ime ravinteita toisesta kasvista, vaan hakee siitä pelkästää fyysistä tukea. hmmm... siis turvallista olkapäätä vain.

Tämä punainen leopardi on kannukasvien sukuun (Nepenthes) kuuluva lihansyöjäkasvi. Sen lehtiruotojen päähän kasvaa tuollaiset kannut, joiden pohjalla on hyönteisiä houkuttelevaa makeaa nestettä. Siihen ne hyönteiset sitten takertuvat ja tuo neste sulattaa niiden ruumiit kasvin ravinnoksi. Kasvi roikkuu täydessä varjossa takaterassin kalalammikon yllä. Ostimme sen Nancyn syntymäpäivänä lokakuun puolivälissä paikalliselta sunnuntaitorilta.

Lokakuun lopussa minä sitten annoin periksi ja ostin uuden polkupyörän. Sain sen pari viikkoa tilauksen jälkeen. En vain viitsinyt hoputtaa liikettä luvatun viikon odotusajan jälkeen vaan odotin vielä toisenkin viikon. Kiirettä kun ei ollut. Sysäyksenä hankinnalle oli Nancyn turvallisuuteen vetoavan kehotuksen lisäksi se, että vanhasta meni taas kumi rikki. Siihen on vähän hankala saada enää varsinkaan päällysrenkaita, eikä noista vahvemmista erikoisrenkaista siihen voi haaveillakaan. Muuten se on kyllä vielä ihan kelpo pyörä. Renkaat vain ovat näille täkäläisille teille liian kapeat. Ja aivan liian kapeat ne ovat erityisesti tätä kuvassa näkyvää maastoa ajatellen. Kuvauspaikka on taas läheltä tuota maatilaa työmatkan varrelta. Jos haluan oikaista valtatien ali joen vartta, täytyy ajaa ensin pehmeässä hiekassa, sitten kuoppaisella niityllä ja lopuksi vähän matkaa tämän yksityisen rautatien vartta tai raiteiden välissä. Junia tuolla rautatiellä tuskin kulkee, tai ei ainakaan joka päivä. Ehkä vain sokeriruo'on korjuuaikana. Niin se pyörä, siitä en laita kuvaa. Se ei ole mikään hieno ja kallis pyörä vaan erikoisliikkeen hinnaston alapäästä: hybridipyörä merkkiä Avanti Discovery. Vaihteita siinä lienee jotain 24. Renkaat ovat melkein yhtä paksut kuin maastopyörässä, joten tuolla rautatien kivikossa sillä on mukavampi päästellä. Erikoisrenkaita en vielä saanut vaan pelkästään sisä- ja päällyskumin väliin laitettavat vahvikevyöt. Huomasin muuten vanhasta pyörästä sen, että täällä myös renkaiden kumi haurastuu nopeammin. Erityisesti haurastumista tapahtuu siinä, missä venttiilin metalli liittyy kumiin. Mutta muutenkin jo vuoden ikäinen sisärengas on ollut niin hauras, että sen on saanut melkein käsin revittyä rikki.

Eräänä aamuna aika lähellä tätä kuvan paikkaa koin yllätyksen kun erään toisen käyttämäni oikopolun varressa laiduntava aasi tervehti minua valtavalla mylvinällä. Mylvintää se minusta oli ennemmin kuin iihahaa-hirnuntaa. Vai oliskohan se ollut muuli. Joka tapauksessa niin vekkuli se tervehdys oli, että vieläkin hymyilyttää. Ikävä kyllä en kerennyt kaivamaan kameraa repustani.

Tämän työhuoneen ikkunan takana, risuaidan vieressä kasvavat nuo oranssina kukkivat Kosmot. Niiden edessä saviruukussa kasvaa lääkealoeta eli Aloe Veraa, Aloe Barbadensis Miller. Puut aidan vieressä ovat ilmeisesti viikunapuita. Voivat olla myös kirsikkaa. En tiedä. Sitten Mavis-ankan nokan edessä kasvaa hyvin hitaasti keltainen kahvipapu. Tuossa etualalla marraskuun 19. paikalliselta sunnuntaitorilta hankittu sokeriruoko Saccharum officinarum badilla. Kasvin myyjä kertoi, että sen ruokoa voi syödä sellaisenaan kunhan se tuosta on venähtänyt liki kolmimetriseksi. Sitten on muutama maniokkipuu Manihot esculenta, tyräkkikasveihin kuuluva puolipensas, jonka mukuloita voi käyttää ravinnoksi. Se onkin monissa tropiikin maissa tärkeä ravintokasvi runsaan tärkkelyspitoisuutensa vuoksi. Sitä kutsutaan myös nimillä tapioka ja cassava.

Nämä maniokit meillä on jo Woodstockista lähtien. Maniokki kasvaa erittäin helposti ja nopeasti maahan tökätystä oksasta, jopa viisi metriä vuodessa.

Ja sitten tässä kohta jossa sivun ensimmäisessä kuvassa Bluey makoili luffieni päällä. Ne luffat eivät sitten kuolleetkaan, vaan kasvavat tuossa vasemmalla. Niistä oikealle alkaa sitten bambumetsikköni. Ensimmäisenä on bambu nimeltään Buddhan vatsa (Bambusa Ventricosa). Nimi tullee rungon pullistumista. Sitten tuolla oikealla, lähellä lauta-aitaa on kaksi palmua: vasemmanpuoleinen on syötävä lajike, ilmeisesti Bambusa Balcooa.

Ensimmäinen buddhanvatsapalmu, jonka ostimme, kuoli. Tosin toivoa on, että se lähtisi vielä pukkaamaan uutta versoa. Toistaiseksi kasvista on jäljellä tämä hauskalla kuvalla varustettu nimilappu. Siinä on siis kuvattu aasialainen pyhä mies. Minulle asia on huvittava siitä syystä, että anoppini harjoittaa jonkinlaista taolaista uskontoa. Hänenkin pyhät miehensä ovat kaljupäitä, pyöreäposkisia pullukoita ja kasvissyöjiä. Hänen siis pitäisi pitää minua jonkinlaisena pyhimyksenä. Sitä, pitääkö vai ei, en ole kuitenkaan viitsinyt kysyä.

Terveisiä serkuille!

Lauantaina 25.11.2006 teillä oli Kaino ja Nestor Matti Hämäläisen jälkeläisten tapaaminen Pornaisissa. Se on yksi niitä harvoja tilaisuuksia, joista poissa oleminen on todella harmittanut. Olisi siellä ollut kiva olla ja tavata sekä tuttuja että tuntemattomia serkkuja ja heidän perheitään. Kuulin, että teitä oli paikalla yli 200 henkeä. Tilaisuuteen lähettämäni videotervehyds oli teknisistä syistä jäänyt ilman ääntä. Harmittaa tietysti se, että vaimo Nancyn "joulunäytelmän" repliikit jäivät kuulematta. Hän kun pani kaikki osaamansa suomen sanat peliin. Mutta eipä voi mitään. Itsekin olin sen kanssa pahasti myöhässä. Ensi kerralla sitten paremmalla onnella.

Minun repliikeissäni oli tervehdyksen ja menestyksen toivotusten lisäksi enimmäkseen tätä samaa jorinaa, mitä löytyy täältä kirjoitettuna. Ehdotettiin, että voisin laittaa tervehdyksen nettiin. Voin kyllä, mutta en nyt ihan julkisesti kuitenkaan. Kunhan saan laitetuksi, kerron osoitteen sitä erikseen pyytäville. Pyynnön voi esittää esimerkiksi tuolla uudella hämäläisten keskustelupalstalla osoitteessa http://www.foorumi.info/koivistonhamalaiset

Kuulin ilokseni, että aika moni seuraa elämääni netin eli näiden kirjoitusten välityksellä. Se on hauska kuulla. Sitähän varten minä näitä juttuja tänne laitan. Tosin olisi kyllä hauskaa, ja reilua myöskin, kuulla jotakin teidän elämästänne. Linkkejä kotisivuillenne ja nettipäiväkirjoihin sekä kuva-albumeihin otetaan siis vastaan. Ja jälleen kerran foorumia mainostaakseni: se, ja sen meille tarkoitettu alifoorumi voisi olla oiva paikka kuulumisten vaihtoon ja muuhun keskusteluun. Toki muutakin kautta voi pitää yhteyttä, vaikkapa sähköpostilla. Osoite löytyy esim. sukuseuran vieraskirjasta. Näihin kirjoituksiinkin voi lisätä kommentteja ja terveisiä - jopa ihan nimettömänä.

Kommentti 2017: Sain tuosta tapahtumasta videota, joka on minulla tallessa.

tiistai 31. lokakuuta 2006

Syyskuu - Lokakuu 2006 - Ruisleipää omasta uunista

Huomautus vuonna 2017: Vasta nyt pääsen palauttamaan vuodatus.net-sivustolta kadonneita kuvia
Kuvat eivät välttämättä ole samoja kuin alkuperäiset, mutta kuitenkin samalta ajalta. Olen jakanut kappaleita pienemmiksi ja lisäillyt runsaasti kuvia.

Siirsin nettipäiväkirjani (tai kirjeeni sukulaisille, kuten niitä alun pitäen kutsuin) pois omalta palvelimeltani tänne vuodatus.nettiin siitä yksinkertaisesta syystä, että täällä niiden ylläpitäminen on helpompaa: ei tarvitse alkaa rakentamaan blogiohjelmistoa omalle palvelintilalle. Käyttöliittymä täällä oli juuri sitä, mitä olin ajatellutkin. Edelleenkään en ajatellut kirjoittaa varsinaista blogia vaan kertoa kuulumisia ystäville ja sukulaisille, ihmisille, jotka minut tuntevat.

Vielä viime vuonna kirjoittelin kuulumisiani kuukausittain. Tänä vuonna on tahti ollut huomattavasti löysempää. Syynä on se, että nykyään sisällä istumisen sijasta tongin ja rakentelen puutarhassa. Itse taloa en paljoakaan remontoi, koska sen osaa, eikä siellä paljoa remonttia tarvitakaan. Kissoille voisi korkeintaan kiipeilytelineitä ja oleskeluhyllyjä rakennella, esimerkiksi portaat terassilta välikatolle, jonne ne voisivat mennä piiloon. Eritoten Lolitha tarvitsisi nyt sellaista piilopaikkaa, koska meille on tulossa vieraita viikoksi: Nancyn äiti ja sisko.

Vaikka Lolitha onkin neljä vuotta sitten asunut heidän kanssaan, ei se enää heitä muista, vaan maaliskuussakin asui naapurissa koko heidän vierailunsa ajan. Meitä vastapäätä asui violettitukkainan vanha omituinen psykiatri Una, jonka terassilla Lolitha asusteli. Nyt olemme ajatellet sulkea sen toimistohuoneeseen vierailun ajaksi.

Uudessa paikassa on mennyt suht mukavasti eläinten kanssa. Ei johtune paikasta se, että Blueyn korvatulehdukset ovat pahentuneet. Nancy käyttää sitä eläinlääkärissa melkein joka toinen viikko. Antibiootit eivät tehonneet, joten nyt kokeillaan siklosporiinihoitoa. Atopica-merkkiset kapselit maksavat noin 13 Australian dollaria eli 7,8 euroa päivässä. Niitä on kohta jo otettu kuuden viikon kuuri, eikä juuri tulosta tule.

Parin viikon päästä lääkitys täytyy kait lopettaa ja toivoa parasta. Vielä tosin ovat jäljellä luonnolliset konstit eli ruokavalion muutos lisäaineettomaan kotiruokaan sekä lisäravinteet, jotka sisältävät antioksidantteja, omega-rasvahappoja ja muita atooppisen ihottuman oireita lievittäviä valmisteita.

Tässä pari kuvaa kertomaan harrastuksestani eli leivän teosta. Leivon itse tuhtia ruishapanleipää. Inspiraation ja alkuohjeet sain aikoinaan australiansuomalaisten foorumilta. Lisäohjeita ja kannustusta tulee edelleenkin samasta paikasta.

Teen juuren yleensä idätetyistä ja maitohappokäytetyistä rukiinjyvistä. Mitään kerrasta toiseen kulkevaa juurta en käytä. Lisään leipään runsaasti jauhettuja ituja siitä syystä, että ainoat saatavillani olevat ruisjauhot (terveyskaupasta) ovat vähän liian hienojakoisia. Hyvää leipää siitä tulee, menee aika lähelle suosikkiani eli oululaisen jälkiuunileipiä. Nuo limput käytin pikahiivalla ja niistäkin tuli ihan loistavia. Pyysin elokuussa äitiä lähettämään paketin reissumiestä verratakseni makuja. Reissumies hävisi. Se on minusta liian suolaista ja pehmeää. Ei siinä mikään ruis maistu.

Ennen olin siinä uskossa, ettei sähköuunissa saa paistettua kunnon ruisleipää, ja ajattelin kokeilla sen paistamista vasta kun olisi leivinuuni käytössä. Nyt olen oppinut, että kyllä se kuitenkin onnistuu myös sähköuunissa. Meillä on kiertoilmauuni, jonka saa lämpiämään noin 300 asteeseen. Käytän paistokivinä kahta savesta tehtyä pihalaattaa. Uunin pohjalla on paistinpannullinen vettä. Aloitan paistamisen maksimilämpötilasta, mutta lasken lämmön melko kohta 220 asteeseen. Eiväthän ne limput aina kunnolla sisältä paistu, mutta jälkikypsytys liinojen sisällä muovipussissa auttaa asiaa.

Oikeastaan minun ei pitäisi tehdä ruisleipää ollenkaan, koska minulla on keliakian oireita. Tai no, ei ainakaan tehdä kovin usein.

Leipääni en syö voin ja maidon kanssa suomalaisittain vaan enimmäkseen ruuan kanssa. Viime aikoina olen jopa alkanut paistaa sitä kuutioina kiinalaiseen tyyliin vokattujen vihannesten ja tofun kanssa. Lisään joukkoon vielä kookosmaidosta, misosta, tahinista ja ravintohiivahiutaleista tehtyä kermaista kastiketta.

Ruokavalioni on todellakin aika omituinen sekoitus suomalaista, venäläistä, kiinalaista, intialaista ja japanilaista ruokakulttuuria, vai mitä lie? Mutta mitäpä määrittelyistä kun itselleni kelpaa, ja enemmänkin: olen sitä mieltä, että prasta minun makuuni sopivaa ruokaa teen minä itse. Yksi lisävivahde ruokailuuni on se, että noudatan vegaanista kasvisruokavaliota eli en käytä ruuassani mitään eläinperäistä: en lihaa, en kalaa, en maitoa, en kananmunaa. Silti syön erittäin hyvin ja olen edelleenkin hieman ylipainoinen. Kasvisruoka kun ei todellakaan ole pelkkää salaattia ja porkkanoita vaan paljon muutakin: papuja, linssejä, pähkinöitä, soijatuotteita (tofu, miso, tempe), leipiä, perunoita, riisiä, runsaasti tuoreita hedelmiä ja tuoreita vihreitä kasvinosia. Keittokirjaa en omista, mutta luen toki reseptejä netistä ja kokeilen niitä reilusti soveltaen.

Kuvassa viuhkapalmu talon edessä. Se jouduttiin poistamaan juurineen, koska se on liian lähellä taloa ja aiheuttaa termiittivaaran. Surullista oli luopua tuosta puusta, mutta uskoimme asiantuntijaa, joka siihen kehotti. Nyt onkin kulunut paljon aikaa siihen, että kaivan multia ja puiden juuria ylös talon seinustoilta Tarkoitus olisi panna niiden tilalle n. 20 sentin kerros nyrkin kokoisia tai vähän pienempiä kiviä. Näin ei termiiteille olisi mitään ruokaa talon lähettyvillä. Ne kun syövät mielellään puuta ja kaikkea muuta selluloosaa sisältävää.

Tässä talon katolta otettu kuva mäkeä ylös takapihalle. Siinä näkyy pari viime aikojen projektiani. Jos aloitetaan vasemmalta, näkyy siellä aitaprojektini. Päällystän naapuria vastaan olevaa vanhaa lauta-aitaa kiinalaisella risuaidalla. Se on tehty ohuista risuista punomalla ne yhteen ohuilla rautalangoilla. Olen kiinnittänyt sitä vanhaan aitaan ruuveilla ja rautalangalla. Tarkoitus on vielä kasvattaa köynnöskasveja, passionhedelmää ja Pesusienikurkkuköynnöstä eli luffaa , sekä satunnaisia pensaita aidan tällä puolella. Tuo vihreä paketti sisältää kolmen metrin pätkän sitä kiinalaista risuaitaa.

Sen vasemmalla puolella oleva tummana näkyvä aita on jo kiinnitettyä aitaa. Enää kuutisen metriä jäljellä, niin sitten on vasemman puolen aita kunnossa. Aidata vähän etuoikealle päin on kaivamani ankkalammikko. Sen yllä on vihreä nailonverkkokangas estämässä roskien ja kypsyvien mangojen putomainen lammikkoon. Aidan ja lammikon välissä on vielä lammikon tyhjennykseen käytettävä pumppu, mutta se ei näy tässä kuvassa. Tässä kuvassa ei näy myöskään se, miten ankkojen aitaus jatkuu kapeana aidan viertä alas päin.

Ankkojen aitauksen takana on avokomposti eli valtava kasa palmunrunkoja ja lehviä sekä muuta puutarhajätettä. Olen peittänyt sen hakkeella ja mullalla sekä istuttanut sen päälle vielä muualta puutarhasta kaivamiani ruoho ja rikkaruohotukkoja. Siksi kasa näyttää noin vihreältä Kasa ei kuulu ankkatarhaan vaan sen takana olevaan kanatarhaan, jota olen nyt 20.-22.10 viikonloppuna rakennellut. Minulla oli perjantai lomapäivä anopin kylääntulon kunniaksi. Tuon kanatarhan kompostikasan ja lammikon välissä on vielä suomuinen palmunrunko. Sen kylkeen olen istuttanut orkideaa. Se kasvaa hyvin hitaasti. Ehkä paikka on liian varjoisa. Ankka- ja kanatarhan yläpuolelle nimittäin levittäytyy valtava mangopuu. Sen runko on tuolla vasemmalla naapurin puolella, mutta suurin osa oksista on meidän puolellamme.

Lammikosta oikealle on muovinen musta kompostilaatikko ja sen edessä ankkatarhan sisäänkäynti, joka on rakennettu kahdesta pystyyn nostetusta lasten leikkikehän laidasta. Nuo kehän osat ovat kulkeneet mukanamme Townsvillestä saakka, jossa ostimme ne noin 3 vuotta sitten pihakirppikseltä.

Sisäänkäynniltä tarhalle mentäessä oikealla on tuo peltikattoinen rakennus. Se on alunperin papukaijahäkki, mutta toimii nyt ankkojen ja myöhemmin myös kanojen yömajana. Se on nimittäin tehty kokonaan 10 x 10 mm verkosta, josta vain hyvin pieni käärme pääsee läpi. Ankkojen sisäänkäynti on ankkatarhan puolella ja kanojen kanatarhan. Koppi on jaettu osastoihin niin etteivät ankat ja kanat pääse toistensa puolelle. Muistamme vielä Woodstockista, miten Elvis oli niin hurjana kanojen kimpussa, että nokki yhdeltä toisen silmän sokeaksi. Ei se vihainen niille ollut vaan halusi pelkästään lisääntyä niiden kanssa. Eivät ilmeisesti sovi ankat ja kanat fyysisesti yhteen tuossa mielessä. Lintukopin oikealla sivustalla on ihmisen mentävä sisäänkäynti, kun taas pieni kanojen luukku on sen takana. Kanatarhan sisäänkäynti on heti lintuhäkin takana. Kopin katolla näkyykin kanatarhan ovi, jota olen juuri värkkäämässä. Se odottelee enää vain saranoita ja hakaa.

Häkistä oikealle alkaa maisemointiprojektini. Osa palmuista oli myrskyn kaatamia ja osa minun. Jäljelle jääneet kannot, varmasti 20 - 30 ohutta, yritän kaivaa juurineen maasta. Aion siirtää nykyisen maan alueen reunoille niin, että keskelle syntyy suuri kuoppa. Tuon kuopan aion sitten täyttää kompostilla, hakkeella ja muulla täytemaaksi sopivalla. Lopputuloksena olisi nykyistä hieman korkeampi kumpu, jolla kasvaisi kookkaita bambuja. Palmuja en viitsi istuttaa, koska niitä on tontilla ympäristössä jo riittämiin, jopa liikaa. Bambut kasvavat varsin nopeasti, joten, jos kaikki menee hyvin, on takanaapuria vastaan näkösuojaa jo vuoden kuluttua, viimeistään kahden.

Nyt jälkeen päin hoksasin, että tästä samasta paikasta on vähän vanhempi kuva tuolla elokuun 2006 merkinnöissä, tämä. Kuvia vertailemalla näkyy ainakin se, miten rankalla kädellä on tuhonnut kasvillisuutta. Osan toki olen vain siirtänyt muualle. Puutarhan tonkiminen ei ole kovin helppoa, sillä maa on kovaa savimaata. On täytynyt käyttää kemikaalia saven pilkkomiseen ennen kaivamista. Tuo täkäläinen "Gypsum" linee kipsiä eli kalsiumsulfaattia. Sitä on tullut levitettyä puutarhaan jo kymmenkunta kiloa.

Kuvasta jos vielä kerrotaan. Vasemmalla ankkalammikon edessä on pieni kosteikko, jonne johdan osan lammikon tyhjennysvesistä. Siihen on tarkoitus istuttaa banaanipuu tai kaksi heti kun sellainen mukava löytyy, sellainen, joka tuottaa pieniä ja makeita banaaneja. Ja kun tuolta kohdalta lähdetään suoraan rinnettä alas pain tullaan talon päätyyn, toimistohuoneen ikkunan taakse, varastokopin eteen.

Otin vielä kuvan tuolta ankkalammikon takaa talolle päin. Tämä on otettu siis tuon kompostikasan viereltä kanatarhan puolelta. Siinä nyt näkyy ainakin tuo risuaita vähän paremmin, ja se, mitä aita oli ennen risupeiton saamista. Ja näkyy myös tuo kapea käytävä, jota pitkin ankat pääsevät etupihan aidalle saakka. Ajattelin tehdä tuosta käytävästä vihreän tunnelin, jota pitkin myös kissat pääsisivät etupihalta ankka- ja kanatarhalle koirien häiritsemättä. Nykyäänhän vain Misu uskaltaa oleskella takapihalla.

Tässä kuvassa Lolitha-kissa nukkuu toimistohuoneessa tietokoneeni näytön päällä. Minulla on vielä molemmissa koneissa vanha jättiläiskokoinen putkinäyttö. Niitä kun saa nykyään melkein ilmaiseksi käytettynä. Ehkä vuoden-parin sisällä siirryn minäkin litteiden näyttöjen aikakauteen. Lolithalla tosin saattaisi olla siihen valittamista: putkinäyttö kun lämmittää mukavasti, mitä litteä ei tee. Vaikka tropiikissa ollaankin, kissat silti etsivät lämpimiä paikkoja. Joskus ne kyllä myös läähättävät ja etsivät viileää. Niin, monikos teistä on kuullut ja nähnyt kissan tai kanan läähättävän? Minä olen. Taitaa siitä olla videotakin. Laitan joskus, jos muistan.

Pelko Lolithan reaktioista sukulaisvierailun suhteen oli aiheeton. Lolitha vain vierastaa heitä, mutta ei ole kauhuissaan niin kuin viime kerralla. Lukitsimme hänet toimistohuoneeseen runsaaksi vuorokaudeksi. Sinä aikana Nancyn sisko kävi huoneessa, ja Lolitha pyrki hänen syliinsä.

Nyt 23.10. pyöräilin töihin ja takaisin. Kyllä se neljän kuukauden tauko pyöräilyssä tuntuu. Olen kuvitellut, että laipioiminen ja kuokkiminen puutarhassa kävisivät kuntoilusta, mutta eivätpä näytä pyöräilyä korvaavan. Niin raskaalta se polkeminen jaloissa tuntui varsinkin aamulla. Vai olisikohan vain ollut rasvan puutetta ketjuissa? Joka tapauksessa tällaisia maisemia on matkan varrella. Meidän talomme jää vähän kuvan keskiosan oikealle puolelle, puiden ja joen taakse. Tästä on sinne noin kaksi kilometriä linnuntietä. Hyvin haikea se on tuosta ohi kulkea. Maalaiselämä kun on niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Mukava kuitenkin, että maalaismaisema on matkan varrella. Lehmiä ei ikävä kyllä ole näkynyt, mutta kukko siellä on. Sen kiekunaa kuulen aamuisin viiden jälkeen kun olen koirien kanssa kävelyllä.

Herään tosiaankin aamulla neljältä (7-8 tunnin unten jälkeen) ja lähden koirien kanssa lenkille. Kävelemme sellaisen tunnin-puolentoista mittaisen lenkin läheisessä puistossa eli aukolla, jolla on se pieni keinotekoinen järvi ja sen ympärillä lenkkirata. Siellä näkee suhteellisen hyvin, koska tähdet ja kuu pääsevät valaisemaan hyvin. Myös talojen valot näkyvät, mutta aika kaukaa onneksi. Annan koirien juosta vapaana, koska muita ei ole niin aikaisin liikenteessä. Lähtiessämme on Misu melkein aina saattamassa meitä pienen matkaa. Se nukkuu jossain makuuhuoneemme lähettyvillä ja ilmestyy paikalle kun teen lähtöä lenkille. Joskus viikonloppuisin kun nukun myöhempään, sekä Misu että Kitti tulevat katsomaan, mikä minun on kun en ole jo noussut.

Parin viikon ajan lokakuun alussa Misu seurasi meitä koko matkan puistoon ja vieläpä teki kanssamme lenkin järven ympäri. Minä en voinut pitää sauvoineni normaalia vauhtia vaan piti aina pysähdellä ja odottaa Misua. Jos en odottanut, alkoi takaa kuulua surkea vollotus niin, että koiratkin kääntyivät ihmeissään katsomaan siihen suuntaan. Ja miten tyytyväinen kissa kehrää jaloissa kun hänet on taas liitetty laumaan. Niin, kissahan ei ole mikään laumaeläin sikäli kuin biologian oppikirjoja on uskominen. Mutta meidän Misuhan onkin puoliksi koira: se tulee paremmin toimeen koirien kuin kissojen kanssa. Muut kissat eivät nimittäin pidä siitä, etttä Misu tulee lähelle vaan sähisevät sille. Näin on ollut ihan siitä asti kun me toimme hänet kotiin Woodstockin kaatopaikalta kaksi ja puoli vuotta sitten.

Puiston reunalta kotiin on noin puoli kilometriä. Siinä pitää ylittää aika iso tie, jolla kulkee jokunen auto jopa näin aikaisin aamulla. Muutaman kerran Misu asettautui keskelle tietä nuolemaan itseään eikä väistänyt vaikka auto oli tulossa. Kun hätistelin sitä tiehensä, se tietysti lähti, mutta kuin minua härnätäkseen juoksi tien yli auton edestä. Niimpä sitten päätinkin juosta alkumatkan niin että Misu ei pääse seuraamaan vaan jää noin 50 metrin päähän pusikkoon odottamaan meitä. Sieltä se tullessamme säntää tielle ja heittäytyy pötkölleen eteemme vaatimaan huomiota kuten kuvasta näkyy.

Usein olen huolissani kissoista. Ne kun kulkevat vapaasti teillä ja naapurien pihoilla. Aluksi meillä oli tarkoitus jopa rakentaa kissa-aitaus pihalle, mutta luovuimme ajatuksesta. Sen sijaan aiomme aidata myös etupihan ja laittaa myös portin. Näin olisi tarkoitus pikku hiljaa vaikeuttaa kissojen pääsyä pois tontilta. Toivottavasti ehditään tehdä jotakin ennen kuin mitään sattuu. Aidan rakennus kun etenee yhtä hitaasti kuin muutkin ulkopuolisella teetettävät hommat. Nyt kuuman rakennus- ja remonttibuumin aikana vain ei ole helppo saada edes aidan tekijää.

Elokuu 2006

Nyt elokuun loppupäivinä tätä kirjoittaessani en halua jatkaa jännittävää asunnonmetsästystarinaa vaan menen suoraan lopputulokseen. Olemme muuttaneet alla olevan kartan vihreästä pisteestä sen punaiseen pisteeseen. Linnuntietä mitaten matka näyttäisi olevan vain kuusi-seitsemän kilometriä, autolla tai pyörällä ajaen yksitoista. kaupungin keskusta on tuolla oikealla alhaalla. Siellä ovat meidän molempien työpaikat. Alueet punaisen pisteen oikealla puolella ovat alankoa, lähinnä sokeriruokopeltoja. Näin lähellä kaupunkia ei ole laajoilla alueille asutusta siksi, että osa maista on meren pinnan alapuolella ja osa taas sitten suojeltua sademetsäistä vuoristoa. Suurin piirtein tuon punaisen ympyrän kautta menevän pystyviivan vasemmalla puolella alkaa vuoristo, Tablelands-niminen ylänkö, joka jatkuu kymmeniä kilometrejä, ellei pari sataakin sisämaahan. Tuo keltainen piste, Kurandan vuoristokylä olisi minulla ollut se haaveiden asuinpaikka. Siellä olisi vielä löytynyt isohkoja, vähintään puolen hehtaarin kokoisia tontteja kohtuuhintaan. Ongelmaksi olisi kuitenkin muodostonut sieltä kulkeminen: tie on suhteellisen kapea ja mutkainen vuoristotie, jolla sattuu aika paljon onnettomuuksia.

Kompromissina työn haasteille jäimme siis kaupunkiin, ihan sen pohjoisreunalle, tai koilliskulmalle. Alueemme nimi on Caravonica. Hyvin lähellä taloamme on pieni järvi, oikeastaan joen laajentuma nimeltään Lake Placid. Melkein takapihaltamme alkaa kansallispuisto nimeltään Barron gorge. Se on vuoristoista sademetsää, komeimpana elementtinä vuorilta alas laskeutuva Barron-joki syvine kanjoneineen.

Tässä kuvassa ollaan jätetty idyllinen pieni hippikylä, Machans Beach, selän taakse ja ollaan menossa Kapteeni Cookin valtatien alitse kohti tuota punaista pistettä. Oikeastaan se punainen piste jäisi vähän etuvasemmalle. Suoraan edessä näkyykin vuorilla pylväitä. Ne ovat kaapelirata eli "köysirata" Kurandaan. Köysirata on yksi alueen turistipyydyksistä. Liki tunnin mittainen seikkailu kaapelivaunulla yli vuorten ja sademetsien. Meiltä on pari kilometriä vaunujen lähtöpaikalle, Tjapukai-nimiseen alkuasukasmuseoon. Hieman lähemäpä meitä ylhäällä vuoristossa kulkee rautatie Cairnsista Kurandaan. Sillä ei ole varsinaista reittiliikennettä vaan sillä kulkee pelkästään turistijuna aamulla Kurandaan ja iltapäivällä takaisin. Alunperin, 1800-luvun loppupuolella, rata on tietysti rakennettu muuta kuin tursimia varten. Rataan kuuluu 15 käsin kaivettua tunnelia ja 37 siltaa. Rata kulkee parhaimmillaan yli 320 metrin korkeudussa. Se taitaa olla juuri meidän kohdalla, sillä me tosiaankin saatamme kuulla junan kulkevan taivaalla.

Kerrottakoon tästä kuvan tiestä. Se on pyörätie, oikeastaan pätkä pyörätietä, joka alkaa yhtäkkiä keskellä tienpiennarta ja päättyy lähes yhtäkkiä. Tuttavani kertoi, että se rakennettiin joskus 1980-luvulla yliopisto-opiskelijoita varten. James Cook -yliopiston Cairnsin sivupiste kun on tuosta kuvan paikasta kolmisen kilometriä oikealle. Mainittakoon, että pyörätien oikealla puolella näkyvä mitta-asteikolla varustettu pylväs on tulvia varten. Tuo ylhäällä sillalla menevä valtatie on usein poikki sadekauden aikaan.

Pyörätie jäi sitten hunningolle muka käytön puutteen takia. Ihmettelen vain, miten joku on kuvitellut sitä käytettävän kun sillä ei ole alkua ja loppua. Täällä uuden asunnon lähettyvillä on muitakin paikkoja, joissa kulkee puoliksi tai alkuunsa rakennettu kevyen liikenteen väylä, joka on sitten jäänyt oman onnensa nojaan. Suomen kaupungeissa, minun kohdallani Oulussa, Jyväskylässä ja Espoossa, ja Helsingissäkin, sai tottua vähän liian hyvälle noiden keveyn liikenteen väylien suhteen. Täällä niitä ei juurikaan ole, ja jos on, ei niitä käytetä tarpeeksi. Haaveilen edelleenkin siitä, että joku rakentaisi loppuun meidän asuinalueeltamme kohti keskustaa lähtevän reitin. Sielläkin on joskus tehty pohjustustöitä ajamalla hiekkaa ja kiviä. Kesken on työ jäänyt niin, ettei reittiä voi käyttää kuin osittain. Pyöräillessäni joskus töihin aloitan ajamalla asuinalueemme halki vanhalle sillalle, jota pitkin ylitän joen. Sitten käännyn joen suuntaisesti vasemmalle ja seuraan pientä hiekkaista polkua valtatien ali. Sitten tulenkin sokeriruokopeltojen laitaan, josta tässä kuva.

Talomme jää pari kilometriä etuoikealle, ja työpaikkani keskustassa etuvasemmalle. Raiteet ovat sokeriuo'on kuljettamista varten. Maanviljelijöillä on pieniä junia, joilla he ruokoa kuskaavat. Kuvaajan selän takana on maatilan laitumet, joilla voi nähdä hevosia ja lehmiä. Jostain täältä päin voin aamulenkin aikana, viiden-kuuden välillä aamulla kuulla kukon laulavan. Periaatteessa kukon pito on kiellettyä kaupungin alueella. Me emme kuitenkaan uskalla sellaista takapihalle hankkia vaikka mieli tekisikin.

Työmatkasta suurin osa on rauhallista maalaismaisemaa tai omakotialuetta. Vain pari viimeistä kilometriä on ruuhkaista valtatietä. Työpaikkani sijaitsee kuvasta vasemmalle jäävässä kaksikerroksisessa toimistotalossa. Nancyn työpaikka on parin kilometrin päässä tästä tuolla etuoikealla. Siellä on myös kaupungin keskusta.

Tässä kuvassa ollaan palaamassa vanhalta sillalta asuinalueellemme. Joki jää puiden taakse vasemmalle. Uusi tie menee tuolla ylhäällä. Tämä on vanha tie, jota käytetään kevyen liikenteen väylänä. Edessä ovat Lake Placid, vuoret ja sademetsä. Talot ovat etuoikealla. Olimme käyneet täällä päin ajelemassa noin vuotta aikaisemmin juuri muutettuamme Cairnsiin. Tarkoitus oli ollut käydä Placid-järvessä uimassa, mutta siitä ei tullut mitään, koska koirien vienti järven rantaan oli kielletty. Siksi olimmekin uineet joessa vähän kauempana. Nyt toukokuun viimeisinä päivinä 2006 olimme nähneet lehdessä ja internetissä ilmoituksen täällä myytävästä asunnsta, joka jollain tavalla tyydytti meitä. Ei se missään tapauksessa unelma ollut vaan enemmänkin kompromissi. Ihan samalla tavalla kompromissi kuin koko kaupungissa asuminen ainakin minulle.

Me siis tulimme uudestaan katsomaan taloa ja samalla koko aluetta. Kävimme taas joessa uimassa. Tämä uimapaikka on noin kilometrin päässä talosta kuten on se järvikin. Vesi on puhdasta ja viileää, se kun laskeutuu alas vuorilta. Minä istuskelin pitkän aikaa vesiputouksen alla ja annoin sen hieroa niskojani.

Samana sunnuntaina Nancyn vielä nukkuessa olin pyöräillyt tänne yksikseni testailemaan pyöräilyreittejä. Näin ihmisten ulkoiluttavan koiriaan tällä kentällä noin 500 metrin päässä talokandidaatistamme. Kentällä on pari keinotekoista lampea, joiden rannoilla näkyi pikkupoikia kalastamassa. Eihän tämä Machans beachin saarelle veroja vedä eikä tästä pääse sademetsään tai pelloille kävelemään mutta .. kompromissi jälleen, parempi kuin ihan suljettu lähiö kuitenkin. Sitä paitsi jos aion pyöräillä täältä töihin, tuo 15 kilometrin matka kestää tunnin verran, ei minulle jää aamulla niin paljoa aikaa lenkkeilyyn koirien kanssa. Nämä alueet ovat tyydyttävät noin tunnin mittaisen sauvakävelylenkin tekemiseen. Lammen ympäri kun kiemurtelee sopiva polku. Sen voi tarvittaessa kiertää parikin kertaa. Sitten lenkkejä tehdessäni huomasin, että parempi on lähteä jo puolen kierroksen jälkeen joen rantaan. Siellä on koirille enemmän haisteltavaa ja jopa jahdattavaa. Ainakin pieniä pussimäyriä kuuluu pusikoissa liikkuvan. Ne ovat huomattavasti kengurua pienempiä, lähinnä kait rotan kokoisia, mutta siitä huolimatta tömistävät varsin kuuluvasti takajaloillaan paetessaan. Myöskin yölintuja on aika tavalla liikkeellä aamulenkkimme aikaan neljän ja kuuden välillä. Luotan siihen, että koirat eivät tee niillekään mitään kunhan vain jahtaavat.

Tuonne vuorten sademetsäalueille, kansallispuistoon ei koiria saa viedä. Eikä sinne kovin läheltä vie edes kulkuväyliä Barron-joen voimalaitokselle kulkee tie. Olen siellä pari kertaa käynyt kävelemässä, mutta en pidä sitä oikein turvallisena kulkea aamuhämärissä kapean tien laitaa. Siellä kun kulkee jonkin verran autoja jopa siihen aikaan. Muutama on myös pysähdyksissä: turistit yöpyvät niissä. Tuossa kuvassa yllä on nykyinen kotikatumme Carramar crescent. Se on osa Caravonican lähiötä, melkein Lake Placid-nimisen rajalla tosin. Kuten jo sanoin alue on enemmänkin tavallinen lähiö verrattuna edelliseen asuinpaikkaamme. Talot ovat uudempia, kalliimpia, pihat siistimpiä ja persoonattomampia. Kulkiessa tapaa enemmän ihmisiä, jotka eivät tervehdi vastaantulijaa. Tosin tutustumisretkien aikana myös törmättiin useisiin ystävällisiin ihmisiin, jotka mielellään vastasivat kysymyksiimme. Vaikka jonkin verran kyseltiin, vertailtiin ja otettiin selvää ennen muuttamista ja ostotarjouksen tekemistä, toimimme kuitenkin ehkä vähän liian nopeasti paineen alla. Oltiin niin pitkään odotettu omaan pääsemistä, ja hinnat näyttivät koko ajan nousevan, että oli pakko valita kiireesti jotakin. Ei nyt sentään mitä tahansa, mutta jotakin meille mieleistä, mutta kuitenkin hieman entistä kauempana unelmasta.

Talo ei ole kadun päässä eikä tontti rajoitu metsään vaan kolmelta puolelta naapuriin. Tontti on 800 neliömetrin rinnetontti. Talo on vajaa 20 vuotta vanha peltikattoinen tiilitalo, siisti ja vastikään maalattu sekä sisältä että ulkoa. Ei olla Australiassa asuttu koskaan näin pienessä talossa. Kaikki huoneet ovat hyvin pieniä. Myöhemmin hankalimmaksi osoittautui keittiön pienuus. Asialle on kuitenkin päätetty tehdä jotain. Lisäksi tilojen pienuutta helpottaa se, että on suojaisa ja katettu terassi. Sinne voi siirtää ainakin ruokailutilan ja myös ison osan säilytystiloista.

Me siis kävimme katsomassa taloa ensimmäisen kerran lauantaina, ja sitten uudelleen sunnuntaina, jolloin teimmekin siitä heti ostotarjouksen. Seurasimme lainanvälittäjän neuvoa ja teimme tarjouksen ennen kuntokartoituksen tekemistä. Hänen mukaansa tarjouksen saattoi aina peruttaa, jos kartoituksessa ilmenee jotakin. Nyt jälkeen päin olemme oppineet, että asia ei ole näin, varsinkin kun hän perusteli sitä niin, että jättämällä tarkastukset pankin maksettavaksi säästämme rahaa. Kantapään kautta opimme sen, että kerran allekirjoitettu tarjous on käytännössä sitova varsinkin jos käy niin kuin meille, että toisen osapuolen asianajaja on taitava ja meidän pelkkä vätys. Tarkastuksissa ilmeni, että täälläkin on termiittejä, tosin ei itse talossa vaan puutarhassa liian lähellä taloa. Olisimme halunneet myyjän huolehtivan asiasta sekä parista muusta pikkujutusta. Niin emme voineet tehdä, koska asianajajamme ei sitä puolestamme tehnyt vaan töpeksi siinä pahemman kerran. Hän oli jättänyt kirjeeni huomiotta ja viestinyt vastapuolelle, että meillä ei ole mistään huomautettavaa. Se oli tietysti lain vastaista, mutta meillä ei ollut intoa palkata toista lakimiestä tappelemaan asiasta. Se prosessi olisi ketänyt vähintään vuoden ja olisi saattanut päättyä miten tahansa. Kysymys kuitenkin oli vain noin tuhannen euron toimenpiteistä eli kasvien ja puun juurten poistamisesta talon seinustoilta sekä mahdollisesti seinänvierien myrkytyksestä. Niinpä me annoimme olla ja toivoimme, että meitä ei vedettäisi nenästä tämän enempää.

Siistihän talon oli sekä sisältä että ulkoa. Sen mukana tuli melkein kaikki tarvittava irtaimisto kuten nämä tässä näkyvät. Vasemman kuvan reunassa oleva lämminvesivaraaja tietysti kuului kiinteistöön. Terassilla olevat pyykinpesukone ja kuivuri tulivat myös talon mukana.

Samoin kodinkoneita, huonekaluja. Akvaarion me sitten otimmekin käyttöön. Ostimme siihen kaloja ja vesikasveja. Tuon sisisen seinän takana on keittiö.

Keittiö on pieni ja epäkäytännöllinen. Remonttisuunnitelmiin kuuluvatkin uudet kaapit.

Ajattelimme myöskin laajentaa keittiötä. Kellon alle olemme suunnitelleet kaappeja, samoin tuohon terassille vievän lasioven edustalle seinän viereen. Ennen siinä oli ruokapöytä, mutta me emme oikeastaan sellaista tarvitse. Me kun syömme yleensä ulkona tai sohvalla istuen. Takaterasilla on iso pöytä tuoleineen ja etuterassillakin pieni kahden istuttava pöytä.

Taloon kuului myös vanha peräkärry. Se oli niin ruosteessa, ettemme viitsineet ottaa sitä käyttöön - etenkin kun autossamme ei ole vetokoukkua. Minun villeissä haaveissani kärryn päälle olisi voinut asentaa liikuteltavan saunan. Sen olisi sitten voinut kärrätä joen rantaan ja ottaa löylyt ennen uimista. Minulla on suunnitelmia ja ideoita enemmän kuin rahkeita niiden toteuttamiseen. Siksi peräkärry mieluummin myytiin.

Tässä pieni etuterassi. Sillä juon yleensä aamukahvini katsellen auringon nousua ja kuunnellen lintujen laulua. Nuo istutukset tuossa ikkunan alla, jättimäinen viuhkapalmu mukaan lukien, olivat poistettavien listalla. Talon lähellä kun ei saisi pitää mitään termittejä houkuttelevaa. Niinpä nämä sitten elokuussa poistettiinkin. Asiaa hoitamaan piti palkata puunkaatja sekä kannonpoistaja. Kallista lystiä molemmat.

Etupihan ympärille haluamme aidan sekä tuohon ajotielle portin. Näin kissoillakin olisi vähän turvallisempaa.

Kesti jonkin aikaa saada makuuhuoneen ikkunaan kunnollinen kissanluukku. Kaupoissa ei ollut tarjolla kuin muovisia, kovaläppäisiä malleja. Sellaiseen oli Lolitha Woodstockissa asuessamme jumiuttanut tassunsa, joten emme halunneetkaan sellaista. Halusimme mieluummin pehmeäläppäisen ja metallisen luukun. Sellaisen löysin internetistä. Siinä on irrotettava läppä. Hoksasin sitten kohta korvata läpän hyttysverkkohapsuilla niin kuin meillä oli ollut entisissäkin, omatekoisissa kissanluukuissa. Ratkaisu on varsin hyvä. Kitti-kissakin viihtyy mainiosti pihalla nykyään. Lolitha sen sijaan ei enää asustele naapurissa vaan viihtyy hyvin kotona.

Takapiha on hyvin aidattu. Lisäksi se on maisemoitu taloa korkeammalle. Takanaapuri tosin on vieläkin korkeammalla, mutta välissämme on aita. Aidan molemmin puolin on aika tiiheä palmukasvusto. Kookospalmuja on viitisen kappaletta.

Tässä katolta otettu kuva takapihalle. Lintuhäkin kohdalla on kasvustossa aukko. Siihen olen ajatellut istuttaa jotain isoja puita, ehkä bambua.

Lintuhäkki toimii ankkojen kotina. Ne ajetaan sinne yöksi, sillä seudulla liikkuu pyyttoneita. Päivisin ankat saavat kuljeskella melko vapaasti pihalla. Aloitin elokuussa lammikon tekemisen niitä varten.

Koirat ovat aidattuna takapihalle - pois kissojen näkyvistä. Ainoastaan Misu tulee vapaaehtoisesti viettämään aikaa niiden kanssa. Niiden lempipaikka on varjoisalla terassilla. Bluey on viime aikoina kärsinyt pahoista korvatulehduksista. Niitä on hoidettu aluksi antibiooteilla ja lopulta siklosporiinilla. Syyksi on epäilty sekä atooppista ihottumaa että pseudomonas-bakteeria.

Etupihaa makuuhuoneen ikkunan takana. Purkkeihin on istutettu puutarhasta ylös kaivettuja kasveja. Naapuria vasten olisi tarkoitus rakentaa kunnon aita. Aluksi naapuri jopa lupautui maksamaan siitä puolet, niin kuin tapana yleensä on. Myöhemmin hän kuitenkin perui puheensa. Olen kuitenkin jo oppinut sen, ettei täällä miehen sana paina yhtään mitään.

Tämäkin palmurykelmä on jo mennyttä. Niitä oli aivan liikaa joka paikassa. Mieluummin haluaisin hedelmäpuita kuin niitä, tai sitten luonnonpuita. Palmuhan ei kuulu Australian alkuperäiseen luontoon.

Kuva edellisestä asunnostamme paria päivää ennen pois muuttoa. Järjestimme pihakirppiksen, jossa myimme ylimääräiset tavart. Nythän me olimme saaneet runsaasti irtaimistoa talon mukana, joten ylimääräistä oli tullut paljon lisää.

< Elokuu | Koko lokakuu | Marraskuu >