 |
| Erik vietti koko kuuakauden, osan edellistäkin mummolassa Mekong joen suistossa. Minä kävin siellä viemässä hänen Phu Quoc -saarella, jossa mm. syötimme kameleita. |
- Kuvat helmikuulta 2025 Googlen albumissa. Tästä näkyvät kirjoituksen pikkukuvat isompina.
- Videot
- Kooste helmikuun 2025 videoista TULOSSA
 |
| Keskisen Vietnamin Koho-kansan lapsia ja nuoria kirkkomatkallaan. |
5.2.2025 matkasuunnitelmia Vietnamissa
Vuosi alkoi siten, että olin yksin kotona vahtimassa kissaa, taloa ja putarhaa. Ahkerasti kastelinkin puutarhaa nyt kun on iltapäivällä jo aika lämmin, kun aurinko porottaa kuumasti. Tammikuun 28. alkoi kuukalenterin mukainen uusi vuosi, jota lännessä yleensä kutsutaan nimellä kiinalainen uusivuoti, mutta vietnamissa se on tet.
Minä en sitä juhlinut muuten erikoisesti, mutta laitoin pihalle ja sisällekin erilaisia värivaloja vilkkumaan ja loistamaan pimeän aikaan.
Tammikuun lopulla, kun Erik ja äitinsä olivat jo mummolassa, kävin sohvasurffaamassa n. 30 kilometrin päässä Tammikuun kirjoituksessa kerron asiasta enemmän samoin kuin sen kuun matkailusta Erikin kanssa.
 |
| Kuvanpohjana (C)Openstreetmaps -kartta. |
Sijaitsen nyt tuolla sinisen ympyrän A tienoilla. Vaimo ja poika asuvat siellä myös kanssani. Tällä hetkellä he ovat mummolassa sinisen ympyrän B tienoilla. Mekong joen suistossa kuumassa ja kosteassa, alavalla maalla, johon haarautuu useita Mekong-joen sivujokia, joiden jatkeeksi on kaivettu myös ojia ja kanavia.
Erikin kanssa kävimme viime vuoden heinäkuussa Mui Ne / Phan Thiet -alueella, joka on merkitty oranssilla pallolla karttaan. Siellä vietimme kaksi yötä ystävämme Sunshine-tytön ja isänsä kanssa. Vuodenvaihteessa 24/25 olimme niinikään kaksi yötä hotellissa Nha Trang-nimisessä kaupungissa.
Suomalaisten saunapaikassa, Vung Tau, Erik kävi tammikuussa 2023 hakemassa minut ja Tero-serkun kotiin Oli tarkoitus mennä sinne hänen kanssaan tapaamaan suomalaisia lapsia nyt tammikuussa, mutta he eivät olekaan siellä enää, vaan matkalla Suomeen.
Kuudes päivä helmikuuta otan bussin pisteestä A pisteeseen B, en suoraan mummolaan vaan 40 km:n päähän toisen ison Mekongin sivuhaaran varrelle Can Tho -nimiseen kaupunkiin. Sinne Erik saapuu täitinsä ja tämän perheen kanssa. Me jäämme Erikin kanssa leikkimään sinne päiväksi ja vietämme yön hotellissa. Muu seurue lähtee suunnitelmien mukaan takaisin päin pysähtyen matkalla vaimon isän sukulaisten luo.
Me jatkamme joko lauantaina tai sunnuntaina pieneen Rach Gia -nimiseen kaupunkiin, sininen ympyrä C. Sieltä seilaamme laivalla pääkohteeseen eli Phu Quoc -nimiselle saarelle.
Phu Quoc on suomalaisten ja muiden eurooppalaisten suosituin rantakohde Vietnamissa. Se on turistirysä siinä mielessä, että varsinkin nyt talvikautena se on täynnä turisteja. Laatu ja hinnat ovat myös sen mukaiset.
Nyt poika ei ole lainkaan niin innoissaan matkasta minun kanssani. Hän on jopa sanonut, että haluaa äidin mukaan tai sitten pysyy kotona äidin kanssa. Minun täytyy siis varautua siihenkin, ettei hän suostu lähtemään ja minä joudun palaamaan takaisin kotiin tai jatkamaan matkaa yksin. Hän ehkä haluaa jäädä sinne mummolaan, jopa asumaan pidemmäksikin aikaa. Siihenkin minun on varauduttava. Hän tuntuu olevan siellä todella iloinen ja tyytyväinen, kertoo viipyvänsä siellä sata päivää.
Ehkä minä vain työnnän liikaa häntä paikkoihin, joiden ajattelen olevan hänelle hyväksi, mutta hetki ei ole sopiva hänelle. Niin kävi silloin tammikuussa 2023, kun olin laittamassa häntä esikouluun enkä ottanut häntä viikon jälkeen pois, vaikka kokemus oli hänelle tosi järkyttävä, vaan odottelin vielä toisenkin viikon ennen kuin annoin hänen jäädä kotiin. Vasta pari päivää sitten hän puhui uudelleen tuosta koulukokemuksesta, sanoi, että ehkä hän saattaisikin pitää siitä "kimalaiskoulusta (Bumblebee school), mutta heti lisäsi, ettie kuitenkaan halua sinne nyt.
Ehkä on viisainta kuitenkin lähteä sinne Can Tho:hon ja tavata hänet, kuunnella hänen mielipidettään, mutta samalla yrittää taivutella häntä jäämään kanssani yöksi hotelliin, siellä sitten päättä seuraavana aamuna, että vienkö hänet takaisin mummolaan vai lähdemmekö eteen päin.
Phu Quocin saarelle minua vetävät tapaamiset parin kotikoululaisperheen kanssa: yksi on Kanadassa asuva monikulttuurinen perhe (Saka, Japani) ja toinen alankomaalainen nainen Erikin ikäisen poikansa kanssa. Heitä voisin tavata yksinkin ja saada vinkkejä ja inspiraatiota, ehkä myös solmia ystävyyden tulevia vuosia varten. Siellä on myös brasilialais-japanilainen pariskunta, joka järjestää parin viikon mittaisia kansainvälisiä lastenleirejä. Erityisesti kahden viikon päästä olisi mielenkiintoista olla paikalla, kun todennäköisesti, kun Suomessa alkavat koulujen talvilomat ja moni perhe todennäköisesti matkustaisi arinkolomalle. Tuon saaren rannat ovat todella ihmeelliset.
Ehkä sitten parin päivän päästä voisin mennä sinne mummolaan ja viedä Erikiä lähikaupunkien leikkipaikoille samalla ottaen selvää ja vähän taivutellen, josko lähtisimme sinne saarelle jossain vaiheessa.
Meillähän on periaatteessa aikaa, vaikka milloin. 
Ainoa syy, joka vetäisi minut kotiin ja pitäisi täällä, on puutarha. Sen kastelua en ihan rauhallisin mielin jättää muiden huoleksi. Saigonin reissujen aikana vaimo on sitä vähän kastellut, mutta jättänyt usein osan kuivumaan.
Eräs arkkitehtituttavani naapurustosta toi pari päivää sitten mukanaan kaverinsa, joka kuulemma osaa rakentaa automaattisia kastelujärjestelmiä. Kaveri kuitenkin on niin kiireinen, ettei ihan heti kerkiä minua auttamaan. He yrittivät puhua talon omistajan siskolle, vai mikä lie sukulainen, joka sattui olemaan kotona. Hän lupautui, mutta pyysi varsin korkeaa päiväkohtaista korvausta.
Sain lisäintoa siitä viime kuun viimepäivinä suoritetusta vierailusta korpeen. Se vietnamia puhuva mies tuntee runsaasti kasveja ja niiden lääkekäyttöä. Hänen tyttöystävänsä osaa hyvää englantia ja olisi minulle muutenkin hyvä juttukaveri, ehkä myös Erikille, joten kutsuin heidät kylään.
He tulivatkin tammikuun viimeisenä päivänä ja mies tutkiskeli puutarhaani ja totesi kaikki siellä kasvavat kasvit syötäviksi. Osa sopii hyvin myös teeaineksiksi.
Tuo vasemmalla näkyvä päivänkakkaran sukulainen Bidens pilosa, karvarusokki on yleinen rikkaruoho, mutta myös syötävä ja teeainekseksi kelpaava kasvi. Tulevan mieleen lukioajat, jolloin äiti osti minulle Toivo Rautavaaran kirjan Mihin kasvimme kelpaavat ja sen inspiroimana keräsin nokkosta, horsmaa ja muita luonnonkasveja teeaineksiksi ja ruuaksi. Silloin opin teeainesten hiostamisen, ja nyt pitkästä aikaa sovelsin sitä tekniikkaa ensimmäiseen teesatsiini.
Nyt puutarha tuntuu arvokkaammalta kuin ennen. Aiemmin olen syönyt vain karviaismarjan kokoisia pieniä, mutta maukkaita tomaatteja sekä pieniä oransseja passiohedelmiä.
6.2.2025 Duc Trong - Can Tho
Aamulla ja päivällä järjestelin puutarhan kastelun mahdollisimman helpoksi vaimon veljen vaimolle ja tämän äidille, jotka lupautuivat hoitamaan kastelun maksua vastaan.
Sitten illalla kahdeksan jälkeen suljin ovat ja osan sähköistä perässäni, otin polkupyöräni, en sitä sähköavusteista vaan ihan manuaalisen ja lähdin polkemaan kohti noin viiden kilometrin päässä sijaitsevaa bussiasemaa.
Reilun kilometrin ajon jälkeen pyörä hajosi. Tapahtui se, mikä oli tapahtunut muutaman kerran aikaisemminkin: "mustekala" eli taakkaa kiinni pitävä, päästään metallikoukuilla varustettu paksu kunimnauha oli huonosti kiinnitetty ja pääsi putomaan ja juuttumaan takarattaiden ja ketjun väliin. Nyt se pääsi myös vahintoittamaan vaihtajaa. Sain kyllä sen irrotettua, mutta en korjattua vaihtajaa. Onnekseni onnettomuuspaikan vieressä sijaitsi vaimon veljen vaimon pitämä kioski, jolla nainen sattui olemaan töissä ja vaimon veli myös poikineen viettämässä aikaa sukulaisten kanssa.
Vaimon veli suostui jonkin ajan kuluttua viemään minut moottoripyörällään bussiasemalle, koska en onnistunut saamaan Grab-mopotakisa enkä edes autoa.
Olin paikalla hyvissä ajoin ja Dalatista ajonsa aloittanut bussikin sattui olemaan myöhässä. Niinpä vietin yön makuubussissa, Nukuinkin muutaman tunnin ja vielä enemmän torkahtelin kesken äänikirjojen kuuntelun. Kuuntelussa oli nyt ja tulevinakin päivinä heather Morrisin teos Kolme siasrta
Se on hyvin koskettava teos nuorista tytöistä, jotka joutuvat Auschwitzin ja Birkenaun keskitysleiriin ja heidän äitinsä kaasukammioon. Teoksessa on tarkkoja kuvauksia sekä leriein julmuuksista että Israelin valtion synnystä.
Minä olen käynyt noilla paikoilla Puolan Oświęcim-nimisellä paikkakunnalla, joka oli saksalaisille Auschwitz. Se oli huhtikuun viimeinen päivä vuonna 2015, joka sattui olemaan Hitlerin itsemurhan 60-vuotispäivä.
Nähtyäni turistibussit ja myyntikojut päätin olla menemättä itse leirin alueella vaan kiertelin sitä kauempaa. Oli kaunis päivä ja tuhansia keltaisi kukkia joka puolella.
Minulle tuo symboliikka oli hyvin terapeuttista. Ehkä en olisi kestänyt siellä muuten. Nyt siitä tuli positiivinen kokemus kaiken sen kauhunkin uhalla, johon olen tutustunut monista kirjoita sekä aikanaan tv:n polttouhrit-sarjasta, Anne Frankin päiväkirjasta ja myös joistain venäläisistä teoksista.
Jotenkin surulliselta tuntuu se, mitä nyt tiedämme, että venäläisille (neuvostoliittolaisille) annettiin kunnia Auschwitzin vaputtamisesta. Nyt se tuntuu niin irvokkaalta, koska Putinin terroristit kuvittelevat vapauttavansa Ukrainan fasisteista ja mölisevät siitä suureen ääneen medioissa. Ja nyt kun Donald Trump on Yhdysvaltain presidentti, voi vain kuvitella hänen uskovan niitä valheita.
Ja sitten Israelin historia valtion perustamisen jälkeen: sodat palvestiinalaisia vastaan ja viimeisen runsaan vuoden aikana lähes tai ihan oikeasti kansanmurhaksi yltynyt kosto-operaatio Hamas-järjestön suorittamasta terrori-iskusta.
 |
En taida olla ainoa, joka pelkää, että vuodesta 2025 tulee samanlainen kuin olivat vuodet 1914 ja 1939. Sen verran hulluksi on maailmanmeno mennyt Vladimir Putinin ja Donald Trumpin johdolla. |
Ukrainan sodan kohdalla on helppo löytää ja osoittaa syyllinen: Venäjä, mutta Israelin ja palestiinalaisten kohdalla tilanne on monimutkaisempi.
Joka tapauksessa maailman tilanne ahdistaa kun sitä ajattelee. Monet näyttävät olevan ajattelematta, mutta minä en siihen pysty. Minulla on ihan liikaa kosketuspintaa Ukrainaan: entisiä oppilaita ja opettajakollegoja.
7.2. Perjantai: Can Tho, Mekongin suisto
Minä olin Can Thon bussiasemalla aamuseitsemän jälkeen. Pääsin minibussilla keskustaan, jossa oli sovittu tapaaminen erään sikäläisen tuttavan kanssa: Y:n, jonka myös Erik tuntee, vaikkei enää muistanut muuta kuin häneltä vuoden 2023 syntymäpäiväksi saadun "Erik, not Eric" -t-apaidan.
Erik oli matkalla luoksemme äitinsä kanssa taksilla. Tuollainen 60 kilometrin taksikyyti maksaa rielut 20 euroa vastaavan summan Vietnamin dongeissa eli yli puoli miljoonaa.
 |
| Googlen kartta ei ollut oikein ajan tasalla ainakaan meille sopivista leikkipaikoista. |
Äitinsä lähti saman tien kotiin ja me aloimme etsimään sopivaa sisäleikkipaikkaa. Joku voi kysyä että miksemme menneet kaikki kolme yhdessä eli miksei äitiä otettu mukaan näille reissuille. Pojalla on selvä jako päästään erityisesti kielen takia siihen että äidin kanssa ollaan eri tavalla kuin isän. Minun kanssani hän elää englanniksi ja äitinsä kanssa vietnamiksi. Lisäksi äiti on niin pelokas vieraiden kanssa ilman omaa perhettään elikkä äitiään ja sisaruksiaan, että hänen kanssaan olisi mahdoton tehdä mitään. Lisäksi hän on niin mustasukkainen että ei olisi hyväksynyt sitä että edes juttelisin muiden naisten kanssa. Sellaisista juttu ja lasten leikkituokioista oltiin jo sovittu.
Kesti jonkin aikaa löytää sopiva sisäleikkipaikka, Jonne sitten kutsuin muutamia facebook-ryhmässä tapaamiani kotikoululaisia. Yksi isä poikansa kanssa saapui. He kuitenkin kommunikoivat enimmäkseen keskenään vietnamiksi eikä poika osannut ihan riittävästi englantia pärjätäkseen meidän kanssamme.
Kohta saapui myös Filippiineiltä kotoisin olevan nainen joka kommunikoi poikansa kanssa englanniks.
Poika oli Erikiä pari vuotta vanhempi eikä aluksi halunnut hyväksyä pikkuvauvaa mutta tyyli muuttui sen jälkeen kun kuuli Erikin selittävän peleistä englanniksi.
Poika asuu äitinsä ja isänsä kanssa vain kolmenkymmenen kilometrin päässä mummolasta Mekong-joen suistossa. Heillä on mielenkiintoinen yhteisö paikallisessa riisintutkimusinstituutissa. Hän oli kutsunut meitä sinne käymään Facebook-viestittelyssämme, mutta ei osannut vetää ihan oikeista naruista houkutellakseen minut sinne. Tulevaisuudessa toivon pääsevämme sinne.
Viitisen tuntia me siellä viivyimme ja sitten lähdimme mopotaksilla kohti hotellia.
Kävelimme hotellilta Circle-K -kauppaan, johon Erik ihastui tammikuisella Saigonin-reissullamme. Sieltä hän oli löytänyt hyviä australialaisia suklaita, ja ihastunut niihin ikihyviksi.
Vegaaninen suklaa ei häntä kiinnosta eikä myöskään vegaaniruoka. Nytkin kävelimme tuolta Cirkle K:stä kasvisravintolaan, jossa minä nautin omia ruokiani ja hän omiaan. Yritän aina tarjota hänelle edes pelkkiä nuudeleita tai pelkkää riisiä tai sitten keitettyjä maissintähkän siivuja. Joskus ne kelpaavat, toisinaan sitten taas eivät.
8.2. lauantai: Can Tho - Rach Gia
Kirjauduimme ulos hotellista vasta lähellä uloskirjautumisaikaa, koska ei ollut mitään erikoista ohjelmaa aamuksi.
Erik halusi vierailla paikalla, jonne äitinsä oli hänet jättänyt eli siellä Co-opmartin parkkipaikalla. Niinpä kävelimme sinne parin kilometrin matkan. Vähän oli pojalla hankala kävely noilla uusilla kengillä. Hiersivät välillä vaikka olivat sukatkin välissä. Ajan mittaan tilanne toki helpotti. Halusin edellisen reissumme jälkeen hänelle kunnon suljetut kengät sandaalien sijaan, koska ne ovat turvallisemmat mopoillessa ja liukuportaissa ja ihan kadullakin, jossa saattaa tulla eteen mitä sattuu.
Havaittuamme, ettei äitiä näkynyt parkkiapikalla, suuntasimme eilisiltaiseen kasvisravintolaan. Vietimme aikaa omistajan, tämän vaimon ja pienen vauvan kanssa seurustellen. He osasivat ihan tyydyttävää englantia. Erikillekin löytyi jotakin syötävää, vaikka varsin vähän hän syö. Ihan niin kuin minä pienenä.
ja sieltä otimme taksiauton Go Can tho -ostoskekukseen, joka oli suhteellisen lähellä Linja-autoasemaa, josta meidän oli määrä matkata bussilla Rach Gia-nimiseen rannikkokaupunkiin. Olin ostant laivaliput sunnuntai-aamun laivavuorolle.
Ostoskeskuksessa leikimme ilmastoidussa aulassa pari tuntia, kunnes oli aika suunnata bussiasemalle.
Kävimme tavaratalossa ostamassa Erikille kypärän mopokyytejä varten. Kun anniskelimme sitä kassalle ja pysähdyimme ostamaan hammastahnaa ja harjan pojalle, tuli järjestyksenvalvoja polottamaan jotakin vietnamiksi ja osoittamaan kypärää viittoillen johonkin kauas kassojen taa. Kieltäydyin poistumasta ja kerroin hänelle Google-kääntäjän välityksellä, etten aio varastaa tuota kypärää vaan maksaa sen yhdessä muiden ostosten kanssa.
Hän kulki koko ajan kannoillamme kassalle asti. Kun hän näki kassaihmisen lukevan hintakoodin kypärästä, hän ilmeisesti tajusi, ettemme olleet tuoneet kypärää mukanamme vaan se oli ostettava tuote. En minäkään sitä tajunnut kuin vasta jälkeen päin.
 | ||
| Olisimme voineet päästä saarelle palljon nopeammin niin, että minä olisi matkannut bussilla Lai vung tai Sa Dec -nimisiin kaupunkeihin ja sieltä minut olisi haettu mopolla mummolaan, josta olisimme jatkaneet pojan kanssa taksilla tai bussilla Ha Tien-nimiseen kaupunkiin, josta sinä tai seuraavana päivänä lautalla Phu Quociin. Mutta kiirettähän ei meillä ollut, vaan halusin tarjota ylimääräisiä seikkailuja meille molemmille. |
Nyt kuljimme tuota kuvan yläosan osoittamaa reittiä, tai lähes. Ajoimme tietä lähempänä jokea eli vielä lähempää Lai Vungin kaupunkia, jonka liepeillä mummola sijaitsee. Siitä olisi päässyt vaikka mopotaksilla ja lautalla sinnekin suuntaan. Matkaa olisi tullut liki 40 kilometriä.
Kuvan alaosan osoittama reitti Ha Tienin kautta olisi sisältänyt lyhyemmän laivamatkan. Sitä kokeilemme joskus toiste.
Bussi oli vanhemman tyylinen makuubussi, jossa makuupaikkoja ei ole eristetty verhoilla, ei ole USB-porttia puhelinten lataukseen eikä langatonta lähiverkkoa.
Minä kuljen yleensä niillä paremmilla, mutta Erik ja äitinsä näillä vanhemmilla. Näitä ei ole Phuong Trang -yhtiöllä enää juurikaan käytössä, joten ovat katoavaa historiaa. Toki muilla yhtiöillä voi vielä matkustaa sellaisella ehkä hyvinkin pitkään.
Huomasin, että poika tykkää enemmän näistä malleista, koska näissä saa paremman katsekontaktin minuun ja lisäksi näkee nemmän ulos.
Olimme kaupungissa alkuillasta. Pääsimme minibussilla 10 kilometrin matkan bussiasemalta hotellille. Aika usein täällä rakennetaan bussiasemat keskustojen ulkopuolelle ja ihmiset kuljetetaan niihin pikkubusseilla, joita ainakin FuTa tarjoaa maksutta. Täällä meidän lähellä niiden kyydit ovat hyvin hitaita ja epävarmoja, mutta isommilla asemilla toimivat.
Hotellilta meidän piti odottaa jonkin aikaa kuljetusta toiseen hotelliin. Näin täällä on tehty joskus ennekin myös minulle. Sitä voidaan tehdä nettibuukkausyhtöiden huijaamiseksi, kun väitetään etten yöpynyt siinä hotellissa. Myös varakausaikeiden takia niin ilmeisesti tehtiin minulle Saigonissa ja sitten nukkuessani joku yritti tulla huoneeseeni.
Uudella hotellilla olin hieman varuillani ja pönkäsin oven tuolilla, matkatavaroilla sekä lattialle sijoitetuilla juomalaseilla, jotka helisevät, jos joku yrittää avata ovea. Tein näin siitä huolimatta, että hotellin henkilökunta tuntui olevan varsin luotettavaa.
9.2. Sunnuntai Rach Gia - Phu Quoc
Sunnuntai-aamuna lähdimme liikkeelle auringonnousun aikoihin kuuden maissa. Tutkiskelimme hotelin ympäristöä. Eipä siellä juuri elämää ollut: vain uudehkoja loma-asuntoja tai ihan pysyviä: nätti puisto, jossa liikuskeli muutamia aamuvoimistelijoita. Löytyi sitten myös kauppa, josta poika osti sipsejä ja juomaa. Niiä maissi- ja muita lastuja hänellä kuluu ahkeraan. Tyhjää energiaa ja suolaa niistä tulee, mutta onneksi täällä pakkaukset ovat pieniä.
Kävelimme takaisin hotellille, otimme tavaramme ja yritimme saada Grab-mopotaksin. Ei onnistunut . Sen sijaan hotellin työntekijä tarjosi meille mopokyydin keskustaan. Kun Googlesta läytämäni kasvisravintola ei ollutkaan auki, hän vei meitä ympäriinsä etsien avoinna olevaa. Sellainen löytyi eikä hän huolinut kyydistä maksua.
Kasvisravintolan yhtdeydessä oli myös kahvila, joita molempia piti nuori englannintaitoinen mies. Hän myös tarjosi maksutta viipaloitua maissintähkää Erikille. Poika ei tainnut tällä kertaa kuin maistaa, mutta pakkasimme loput evääksi laivamatkalle.
Ei löytynyt mopotaksia Grabiln avulla, mutta mies auttoi meitä tilaamalla kuljetuspalvelun mopon viemään meidät satamaan. Siellä piti olla 40 minuuttia aikaisemmin, mutta olisi riittänyt hyvin saapua vasta viisi minuuttia ennen lähötä. Pidemmän aikaa vaadittiin mopojen ja tuojen lastaamiseen. Niitä oli runsaasti.
Laiva ei ollut ihan tupaten täynnä, vaikka oli sunnuntai, ehkä 80% istuimista oli varattu. Siksi saimme Erikin kanssa istua rauhassa kukin omilla istuimillanmme, vaikka olin maksanut vain yhdestä paikasta ja lapsen oli määrä matkustaa sylissäni.
Matkaan meni aikaan kaksi ja puoli tuntia. Se sujui ihan mukavasti. Pojalla oli puhelin turvana täälläkin. Olen sen suhteen aika vapaamielinen, ainakin niin kauan, kun hän ei vetäydy täysin sen seuraan vaan haluaa vähintään puhua minulle. Niinpä hän usein kertookin, mitä peleissä tai videoilla tapahtuu: "Tim, I want to tell you ... ".
Saavuimme saarelle puolenpäivän jälkeen. Kävelimme pitkin laivalaituria maihin emmekä ottaneet kyydin tarjoajilta mopo- emmekä autokyytejä vielä. Istuimme kahvilassa jääteellä ja jäätelöllä. Yirtin löytää sovelluksella mopotakia, mutta ei tärpännyt. Autoja olisi ollut tarjolla.
Siihen tuli joku tarjoamaan kyytiä. Näytin Grab-ruutua ja sanoin, että otan mopon jos viet samaan hintaan kuin Grab eli 61 tuhannella dongilla. Tyyppi sanoi, että ok jä lähdimme matkaan. Tuo 15 km hotellille taittui suht nopeaan.
Perillä, kun tuli maksun aika, tyyppi vaati maksamaan autokyydin hinnan eli 140 000 vnd. Pieni raha sekin olisi ollut, mutta periaatteesta en halua kannattaa vilunkipeliä. Siitä syntyi riitä, jonka tiimellyksessä otin kuvan kaverista ja hänen mopons kilvestä. Siitä hän suuttui ja nappasi puhelimen ja poisti kuvat. Taisi olla ammattihuijari, osa tämän turistirysän mafiaa.
Tässäkin tapauksessa hotellin henkilökunta näytti asettuvan enemmän huijarin kuin minun puolelle, jopa tukevan häntä. Vasta tyypin häivyttyä pystyin selittämään ja näyttämään heille, mistä oli kysymys. Grab-sovelluksen näyttämät hinnat mopo- ja autokyydeille.
Pitäisi jo oppia, ettei aina pidä ajatella muutaman euron säästämistä, vaan pelata varmemman päälle ja valita turvallisempi vaihtoehto etenkin kun on vielä lapsikin mukana.
Hotelli ei ollut rantojen turistialueella vaan hieman syrjässä. Toki opin myöhemmin, että sieltä olisi päässyt helpolla rannalle ja melkein mihin vaan Vinpearl-yhtiön ilmaisilla turistibusseilla
Bussista emme tuolloin tienneet vaan kävelimme Google-kartan osoittamalle lähimmälle kasvisravintolalle. Sitä ei enää ollut osoitetussa paikassa. Ei ollut seuraavaksi lähintäkään, mutta matkan varrella oli sentään sipsikauppoja pojalle.
Otimme nyt virallisen mopotaksin parin kilometrin päähän keskustaan, joka ei sekään ole turistialuetta vaan ihan tavallinen vietnamilainen pikkukaupunki, muuten patisi sieltä puuttuvat Circle-K ja monet muut manterella tutut ostopaikat.
Ei löytynyt auki olevaa kasvisravintolaa sieltäkään, joten kävelimme Pizza Taxi -nimiseen paikkaan kysymään, josko sieltä löytyisi vegaanista pitsaa. Löytyi sieltä, ja löytyi myös ransakalaisia Erikille sekä erityisesti häntä varten paistettu pelkkä pitsapohja. Oli varmaan kallein ateria, mitä olen Vietnamissa syönyt eikä pitsa ollut edes hyvää. Minä olen jo oppinut, että 10 - 15 euron ateria on kallis. Niin sitä tottuu paikallisiin hintoihin.
Paikkaa pyörittävä ystävällinen antoi vielä Erikille styroksista tehdyn balsalennokin jäljitelmän. Siitä poika oli innoissaan vielä hotellillakin.
Päätin, ettei jäädä tuohon paikkaan enää toiseksi yöksi vaan vaihdetaan lähemmäs rantaa, jossa jo asusteli netissä tapaamani poikaansa kotikouluttava äiti tämän Erikin ikäisen pojan kanssa.
10.2. Maanantai, ensimmäinen turistipäivä
Edellisiltana valitsin liki summamutikassa edullisen hotellin tai vierasmajan noin kilometrin päässä rannasta syrjästä isoilta teiltä. Siellä oli Uima-allas a mukvan näköinen puutarha.
Lähdimme jo aamusta kävelemään kohti paikkaa. Nyt matkalta löytyi myös kasvisravintola minulle ja jäätelökioski pojalle.
Olin kysynyt jo aiemmin, saammeko tulla jättämään tavarat ennen sisäänkirjautumista. Meille vastattiin myöntävästi.
Otimme yhdeksi yöksi huoneen tuolta uima-altaan ja puutarhaa takaa alakerroksesta. N. 15 euron hintainen sekin oli, mutta harvinaisen mukava. Kommunikaatio pelasi hyvin Whatsappin välityksellä paikan australialaisen omistajan kanssa. Se sujui niin hyvin, että sovittiin hieman halvempi hinta seuraavaksi kolmeksi yöksi ilman välikäsiä. Olen jo oppinut, ettei tässä maassa kannata ottaa hotelleja ilman kansainvälisiä sivustoja, mutta tämä tuntui luotettavalta poikkeukselta. Ja niin se olikin. 
Olin netissä sopinut tapaamisen myös toisen kotikouluperheen kanssa. He ja tämä aiemmin mainitsema malesialais-hollantilainen tulivat paikalle meitä tapaamaan. Istuimme ja juttelimme. Tämä uusi perhe oli hapanilais-kanadalainen. Kaikki osasivat hyvää englantia, jälkimmäisen perheen pojat ihan syntyperäisesti.
Erik osallistui keskusteluun ihan tyydyttävästi, vaikka vieraiden saapuessa olikin jäänyt peli kesken.
Lähdettiin kävelemään kohti rantaa: toiset taivalsivat nopeaan tahtiin ja me Erikin kanssa tultiin perässä.
Kuljettiin karkki- ja jätskikauppojen ohi, mutta ei ostettu mitään. Näiden kotikoulukavereiden kanssa täytyy oppia se, ettei heidän nähden saa syödä liikaa karkkia eikä roskaruokaa. He kun eivät saa niität arpeeksi niin ne alkavat kinuamaan osaansa eikä se ole vanhempien mieleen. Vähän sama juttu on puhelinten ja muiden älylaitteiden kanssa. Monilta ne on kielletty. Minä tein tietoisen päätöksen, etten mene siihen touhuun mukaan. Rajoittamisen sijaan yritän houkutella poikaa muihin toimintoihin. Se onnistuu yllättävän usein.
Nytkin puhelin unohtui, kun päästiin rannalle. 
Ja kohta päästiin lomahotellin uima-altaalle.
Täällä ne paikat ovat auki muillekin kuin hotellin asiakkaille, ainakin altaan luona olevien baarien ja ravintoloiden asiakkaille.
Niiden hinnat ovat varsin korkeat, joten voi ajatella, että pääsymaksu on upotettu hintoihin. Tuskin kukaan kontrolloi sitä, kuinka paljon kukin ostaa vai ostaako lainkaan. Eikä välttämättä siitäkään välitetä suuresti, ostaako aurinkotuolipaikan vai onko tuonut oman vilttinsä, pyyhkeensä ja tuolinsa mukanaan. oissain paikoissa myös aurinkotuolit ovat ilmaisia. 
Syötiin kavereiden kanssa. Erik otti vähän ranskalaisia ja kananugetteja, mutta suurin osa ruusita päätyi kavereiden suuhun. Minun vegaaniannokseni oli kohtalainen, mutta todellakin kalliimpi kuin muualla. Toki ei Suomen hinnoissa lainkaan kallis. Laatukin toki oli hinnan mukainen.
Suomalaisia turisteja ei näkynyt ehkä siksi, että Suomen koululaisten talvilomat alkaisivat vasta viikon päästä eli 17.2. Alun perin minulla olikin tarkoitus odottaa niitä, mutta kun ei Facebookin Vietnamin suomalaiset -ryhmässä kukaan reagoinut tapaamisehdotuksiini, pelasin varman päälle ja tulimme tapaamaan äitä kahta perhettä, jotka eivät olisi paikalla enää seuraavalla vikkolla.
Tämä hotelli ja lomakeskus sijaitsee saaren keskuksen Dương Đôngin Long Beachilla sen yläpäässä lähellä iltatoria. Nimeltään se on Seashells. Ei tullut juurikaan otettua kuvia, koska oltiin suurin osa ajasta vedessä Erikin ja kolmen muun pojan sekä heidän perheittensä kanssa.
Tämä kuva on vohkittu paikan mainoksesta. Niin kuin näkyy vesi on todella puhasta ja kirkasta niin kuin tämän saaren rannoilla kait enimmäkseen. Uima-altaalta ja baarista pääsee myös alas hiekkarantaan, jossa voi mm. vuokrata kanootteja.
Erik ei pitänyt rannasta vaan altaasta, vaikkei siellä ollut varsinaista lasten puolta.
Me lähdimme hotellille päin jo iltapäivällä neljältä kun muuta vielä jäivät uimaan ja sen jälkeen kävivät vielä iltatorilla. Minä en halunnut viedä Erikiä sinne väentungokseen, kalanhajuun ja meluun. Myös jälkeen päin erilaiset vuorokausirytmit aiheuttivat sen, ettemme koko aikaa olleet muiden seurassa. Minä herään aamulla ennen kukonlaulua ja Erik seitsemän ja kahdeksan välillä ellen herätä häntä aikaisemmin.
Muut taas heräilivät yhdeksän pintaan ja olivat valmiita lähtöön kymmenen-yhdentoista maissa. Minulle aamut ovat ihmisen parasta aikaa ja täällä vielä parempia, koska silloin ei ole niin kuuma kuin keskipäivällä. Siksi päivän aloittaminen kymmeneltä-yhdeltätoista on kuin heittäisi siitä puolet hukkaan. Illalla kahdeksan jälkeen olen jo valmis pehkuihin. Usein se tapahtuu jopa ennen Erikiä. Minulle sellainen rytmi sopii enkä ole sitä kovin innokas muuttamaan.
Tilasin hotellille ruokaa Grab-mopolla. Niin tein siitä lähtien myös joka aamu, jolloin vain täytettyjä patonkeja on saatavilla. Ne ovat nuudelikeiton (pho) ohella täkäläisille tavanomaista syötävää. Nuudelikeittoa en koko aikana löytänyt vegaanisena enkä riittävällä määrällä tuoreita lehtivihanneksia höystettynä.
11.2. Tiistai - korelaisten kanssa isolla uima-altaalla.
Malesialais-hollantilainen nainen Sultan-poikieen vaihtoivat hotellia, joten olivat kiireisiä aamupäivän. Kanadalais-japanilaiset taas pitivät leopopäivän asunnollaan kaukana meistä. Kävelimme kaupan kautta, lähes yhtä hyvä kuin Circle-K Erikille jo lähelle iltatoria, josta kavereitten mukaan lähtevät bussit 17 ja 19 kohti lentokenttää ja saaren eteläosaa.
Olin etsinyt Googlen kartasta siellä, lentokentän tienoilla, sijaitsevan lasten vesileikkipuiston. Tarkoitus oli mennä lähistölle bussilla numero 19 ja sieltä sitten ottaa taksi perille saakka.
Bussipysäkki löytyi vasta puolen tunnin harhailevan etsinnän jälkeen ja sen jälkeen, kun oltiin kysytty kavereilta lisäohjeita.
Odoteltiin bussia numero 19 eikä menty 17:ään, kuten kaverit olivat neuvoneet. Näin jälkeen päin ajatellen olisi pitänyt mennä ja maksaa pari euroa ylimääräistä taksista, koska 17 pysähtyi vähn kauemman kohteestamme.
Niitä "vääriä" busseja ehti mennä puolisenkymmentä ennen kuin annoimme periksi ja otimme taksiauton. Oli jo liian kuuma mopoiluun.
Yhdessä vaiheessa pysäkille tuli pitkätukkainen mies, jonka tunnistin heti australialaiseksi ennen kuin hän edes tervehti. Siinä jutellessamme kerroin vuoden 2013 pitkästä kävelyretkestä, joka päättyi Tasmanian kautta Melbourneen. Hän kertoo nähneensä minut Tasamaniassa ja jutelleensakin kanssani. En sellaista muista, mutta oli taas mukava jutella aussin kanssa. Se on ensitapaamisella ja pinnallisella tasolla kivaa, mutta kyllä ryhtyisi enää sikäläisen naapuriksi. Sen ystävällisen pinnan alla kun usein on jotain ihan muuta.
Lopulta annoin periksi, kun alkoi tulla kuuma ja poikakin hermostua. Otimme Grab-taksin sinne vesileikkipuistoon, 13 kilometriä ja viitisen euroa. No, olipa se bussinodotuskin opettava kokemus. Päätin, että kaikille retkille se ei ole säästettyjen rahojen arvoista, koska bussit ovat usein täynnä ja ainakin joskus jättävät tulematta.
Taksi vei meidät hotellin pihaan. Epäilykseni väärästä paikasta vahvistui, kun hotellin portieeri sanoi ensin, ettei heillä mitään leikkipuistoa ole. Ilmeisesti pelästyneen ilmeeni ja Erikin nähtyään hän sanoi, että on takapihalla uima-allas ja baarikin. Toivotti tervetulleeksi myös ulkopuoliset vieraat.
Oli sillä pokella huumorintajua. Uteliaisuuteni palkittiin. Ei ollut mikään takapihan kahluuallas vaan iso puistoalue, joka toimi myös kahvilan tarjoilualueena: lepotuolein tarjoilu pelasi.
Uima-allas oli isoin, mitä olen nähnyt: se kiemurteli puiden välissä niin, että osa alueesta oli varjossa.
 |
| Kuvakaappaus Pullman Phu Quoc-hotellin mainossivulta. |
Puisto kuuluu tosiaankin tuohon Pullman-hotelliin, viiden tähden paratiisi, ei ihan rannalla, mutta lähellä sitäkin.
Ensin söimme ja sitten uimme, kun Sultan äiteineen tulivat paikalle. Erik sai lainata kaverinsa uimarengasta ja siitä oli todella hyötyä. Yhtäkkiä hän vapauti kellumaan ja polskimaan vedessä. Aiemmin hän on hieman pelännyt, mutta nyt uskalsi tulla syvällekin alueelle.
Paikalla oli paljon korealaisia ja muutama venäläinen. Suomea en kuullut enkä huomannut paljoa muitakaan länsimaalaisia.
Muutaman sanan vaihdoin korealaisten kanssa. Kuvassa uiva tyttö täydensi isänsä vastausta kysymykseeni "mistä olette?", että he ovat Etelä-Koreasta eivätkä Pohjois-Koreasta. Muuten he eivät olleet kovin puheliaita tai englannintaitoisia.
Paikka oli kyllä todella upea kaikin puolin. Minusta kivempi kuin ranta. Erik sanoi samaa. Tänne täytyy tulla uudestaan ensi kerralla.
Sitten otimme taksin kohti kotia, jälleen auton. Ensimmäinen pysähdys oli Kingkong supermarket, paikkakunnan ainoa iso tavaratalo, joka on erityisesti länsimaalaisten suosiossa.
Ovella olivat vartijat, jotka sulkivat ihmisten kassit nippusiteillä. Säilytyslokeroita ei ollut. Ostimme sieltä pistoraiaan kytkettävän hyttyskarkottimen ja joitakin herkkuja.
Oli jo pimeää kon lähdimme kävelemään kohtai kilometrin päässä sijaitsevaa intialaista kasvisravintolaa.
Maharaja oli paras ruokailukokemukseni saarella. Rotia ei ollut ja chapati oli hyvin varovaisesti paistettua normaalia pehmeämpää.
Illalla tehtiin päätös, että lähdetään kotiin numero yksi kolmen päivän päästä. Yllättävän vähän hän oli matkan aikana kaivannut sinne. Silloin aluksi, kun hän ei lainkaan halunnut lähteä, lupasin hänelle, että sas päättää, milloin tullaan takaisin.
Kun olemme kahdestaan reissussa, hän ei halua puhua äitinsä kanssa, ei videopuheluita eikä edes lähettää ääniviestejä. Myöskin vietnamin kieli tuntuu olevan hänelle silloin vastenmielistä. Kun hän on äitinsä kanssa, yleensä tämän ystävien ja perheen seurassa, silloin vietnamiksi kommunikointi sujuu, mutta englantikin on mukana videoiden ja pelien muodossa, myös minulle lähtetettyinä ääniviesteinä.
12.2. keskiviikko meren rannalla
Aamulla ennen seitsemää laitoin taas aamiaistilauksen ja se toimitettiin mopolla. Taas oli vain täytettyjä ranskanleipiä eli vehnäsämpylöitä, kuten tavallista.
Edelleen jatkui Grab-palvelun käyttö. Ajettiin mopolla pari kilometriä etelään päin. Sää oli vielä viileä. Ei ole paljon eroa kakkoskodin säähän verrattuna, koska meri ja tuuli sopivasti tasoittavat lämpötiloja.
Yhtenä päivänä yllätti jopa pikkuruinen sadekuuro. Sellainen ei ole kovin tavallista tähän aikaan vuodesta, mutta tämä vuosi on ollut siinäkin suhteessa poikkeuksellinen. Aiempina vuosina on ollut paljon kuumempi. Toki sateita on välillä ilmennyt parina viime vuonna. Varsinainen sadekausi ajoittuu kuitenkin huhti-lokakuulle.
Minulle tuo 30 astetta on jo liikaa. Muistan kyllä ne alkuvuodet tropiikissa, vuonna 2002 Singaporessa, sen jälkeen Australiassa, miten miellyttävän hellivää oli jopa 35 asteen lämpö. Ymmärrän siis sen miten turistit siitä nauttivat, mutta kun sellaisessa asuu vuodesta toiseen, tilanne on hieman eri.
Kyllä se todellakin tuntuu mahtavalta, kun Suomen pakkasista saapuu Phu Quocin rannoille. Ja nyt savutaan monista muista maistakin. Minulle oli yllätys, että Korea ja Kiina ovat merkittäviä turistimaita täällä. Sen huomaa ihan katukuvassakin. Venäjä jää jälkeen tässäkin asiassa. Toki siitä maasta tullaan sotaa ja Putinin hirmuvaltaa pakoon tänne, koska Schengen-alueelle ei enää noin vain pääse.
Kymmenen maissa oltiin Sultanin ja äitinsä hotellin edustalla valmiina astumaan taksiin, joka veisi meidät eilistäkin kohdetta kauemmas etelään Sitä ennen oli käyty kaupassa ostamassa uimarengas ja vähän naposteltavaa.
Khem beach, tai Kem beach, on melkein saaren eteläkärjesstä, n. 23 kilometriä Long beachilta lentokentän ohi.
Sitä suosittelivat meille nuo kanadalais-japnilaiset kaverit, jotka olivat asettuneet lähistölle vuokraamaansa lomahuoneistoon.
Hekin saapuivat paikalle kohtapuolin ja heidän kanssaan vietettiinkin sitten aikaa myöhäiseen iltapäivään. Myös Sultan äitinsä kanssa olivat mukana. Hän on Erikin ikäinen kotikoulutettava. Hän on kuvassa Erikin vieressä. He viettivät jonkin verran aikaa yhdessä, mutta ongelmana oli yhteisen kielen puute. Erikin englanti ja puheet ovat jo sen verran monimutkaisia, että ihan perustason englannilla niiden perässä ei pysy.
Isommat pojat puhuvat syntyperäistä englantia ja japania. He olivat kyllä ystävällisiä ja avuliaita myös Erikiä kohtaan, mutta varsinaista ystävyyttä ei vielä ole syntynyt, ei kuten mummolan seudulla asuvien serkkujen ja englantia puhuvien AK:n ja Jennyn kannsa tai tammikuisella Saigonin-reissulla tapaamamme 10-vuotiaan Mai Chi-tytön kanssa, tai viime kesänä tapaamamme Sunshine-tytön, jotka molemmat puhuvat riittävän hyvää englantia, vaikka olvat vietnamilaisia, Sunshine puoliksi, Mai Chi:stä en tiedä.
Huomasin, että pojille tuottaa vaikeuksia ymmärtää jopa minun aksenttiani ja Erikin kohdalla vielä ikäero vaikeuttaa tilannetta. Muutaman vuoden vanhemmat lapset pitävät viisivuotiaita vauvoina. Niin on käynyt muutamien poikien kohdalla.
Alussa Erik pelkäsi aaltoja. Oli vielä muistissa se, miten iso aalto vei hänet mukanaan viime vuoden heinäkuun reissulla Mui Ne-nimiseen rantakaupunkiin.
Pikku hiljaa totutteli ja minä vielä rohkaisin. Tunnin päästä pelko oli jo lieventynyt ja pois lähtiessä hän ei olisi millään halunnut pois vedestä.
Välillä käytiin paikallisessa italialaisessa ravintolassa yrittämässä pitsaa tai jotain muuta hyvää ja vegaanista. Palvelu oli heti kättelyssä niin avutonta ja ylimielistä, hinnat kalliit, että lähdimme pois. E i hme, että paikka oli lähes tyhjä.
Aiemmin näkemämme vietnailainen ravintola oli paljon vilkkaampi. Kysyin vegaaniruokaa, mutta sanottiin, ettei sitä ole. Tilasin kuitenkin Erikille makkaraa ja ranskalaisia sekä paljasta riisiä. Hetken kuluttua tyttö tuli sanomaan, että minulle voidaan höryttää vihanneksia tuon riisin kanssa. Suostuin. Aterian hinta oli varsin kohtuullinen täkäläisellä mittapuulla.
Syönnin jälkeen palattiin rannalle vielä muutamaksi tunnksi.
Paikalla oli hyvin paljon venäläisiä paikallisten lisäksi. Minun Ukraina-hattuni herätti melko vähän huomiota, ei lainkaan negatiivista. Vain erään noin ikäiseni miehen kanssa juttelin. Hän on Moskovasta ja vastasi kysymykseeni, ettei matkustelu ole hankalaa tähän suuntaan. Luottokortit ja muun tarvittavan saa Kazakstanin avulla. Hän kertoi äitinsä olevan ukrainalainen ja isänsä venäläinen. Hän syytti sodasta Yhdysvaltoja ja uskoi Venäjän voittoon. Hänelläkin oli lapsi kaitsettavanaan, joten sen pidemmälle emme kerinneet ajatuksia vaihtamaan.
Muutama nuori nainen hänen seurueestan ja lähistöltä hymyili meille, mutta ei pysähtynyt riittävän pitkäksi aikaa, jotta olisimme päässeet puheisiin.
Aloin kyselemään muilta ryhmäläisiltämme huomisen suunnitelmista. Muut olivat sitä mieltä, että ottavat levaon kannalta, mutta suosittelivat meille safaria.
Niinpä päätimme mennä sinne Erikin kanssa kahdestaan.
Illalla Erik lähetti äidilleen ääniviestin ja kertoi olevansa tulossa mummolaan parin päivän päästä. Minun nukkuessani he myös puhuivat puhelimessa.
13.2. Torstai - Vinpearl safari
Olin lukenut paikasta arvosteluja: se ei ole kuten jotkut eläintarhat: ahdas ja epäsiisti, mutta erittäin hyvin pidetty. Eläimillä on riittävästi tilaa. Niinpä uskalsin mennä.
Kaikki eläimet eivät olleet oikeita, vaan osa oli veistoksina. Se oli hieno ratkaisu. Myös paikan arkkitehtuuri miellytti silmää.
Ikävä juttu oli, että opastetulle safarikierrokselle piti jonottaa yli puoli tuntia Toki sekin oli lisämaksunsa väärti.
Kierroksen jälkeen kävimme syöttämässä itsemme ja kirahvit Kirahviravintolassa. Siellä oli tarjolla jopa vegaaninen annos. Sen sijaan ei ollut enää kirahvien ruokintaan tarkoitettuja makupaloja: vihreitä papuja ja kurkkua. Kuitenkin eräs venäläinen mies antoi Erikille porkkananpaloja, joita poika syötti rohkeasti eläimille.
14.2. Perajantai ja ystävänpäivä - takaisin mummolaan
Sitten samaa tietä takaisin eli reittiä, jota olimme tulleet perjantain ja sunnuntain välillä. Nyt viisastuneena ja nopeammin kuin tullessa. Aamulla ensin aamaisleivät mopon tuomina, sitten taksiautolla satamaan. Satamasta samalla nopealla veneellä, taisi olla kantosiipialus, Rach Giaan. Sieltä bussi CanThohon, jossa Erikin äiti siskonsa ja tämän lasten kanssa lupasivat olla meitä vastassa.
Satamassa meillä oli runsaasti aikaa venettä odotellessamme. Kahvila-kioskin nainen huijasi meiltä pienen summan rahaa jättämällä vaihtorahat palauttamatta. Se on joskus tavallista täällä ja minä rähisen siitä. Niin tein nytkin. Ei se rahanmeno harmita vaan epärehellisyys.
Minä en lähtenyt Can Thosta takaisiin kotiin numero kaksi vaan jatkoin muiden kanssa ykköseen eli mummolaan.
Saavuimme sinne vasta myöhään illalla, joten en paljoa kerennyt näkemään muuttuneita maisemia. Sen verran kuitenkin havaitsin, että joen toisella puolella kulkeva tie oli saatu valmiiksi niin, että saatoimme ajaa sitä autolla perille asti.
Vanha huoneeni oli vielä kunnossa, myös ilmastointi. Siellä siis nukuin.
15.2. Lauantai - vanhat tutut paikat mummolassa
heräsimme tutuista huoneista mummolassa Mekong-joen suistossa Lai Vung -nimisen kaupungin ulkopuolella. Erik oli ollut sieltä poissa viikon ja minä reilun vuoden.
Aamulla herättyäni ja oven avattuani olivat vastassa kaksi kissaa ja koira. Enokissa, Conmeocat, jonka Erik oli tuonut kotiin kaverinsa luonta syksyllä 2022, ei näyttäytynyt koko aikana. Jotain oli tapahtunut, mutta en ruvennut kyselemään asiasta sen enempää.
Kävin Lai Vungin kaupungissa ostamassa kuivaruokaa kissoille ja koiralle. Pyöräilin takaisn joen toista puolta, sitä uusittua. Tällä tiellä olimme jo kolme vuotta sitten katselleen työkoneita ja Erik oli jäljitellyt ison kaivurin liikkeitä.
Erik leikki ja riehui serkkujensa kanssa. Vaimon serkku eli isoäidin veljen tytär oli saanut vauvan syyskuussa. Se ei näkynyt somessa vaan kuulin siitä vasta useamman kuukauden jälkeen päin. Tuo tyttö oli ollut 11-12-vuotias, kun joulukuussa 2016 näin hänet ensi kerran. Nyt hän ja siskonsa ovat molemmat naimisissa.
Sunnuntai 16.2. - Vanha tuttu leikkipaikka: Co-opmart
Vuonna 2023 olimme käyneet täällä lukuisia kertoja. Olin luvannut jo aiemmin Erikille, että sitten kun tulen käydään taas.
Poljettiin sinne tuolla moottorittomalla pyörällä ja viivyttin pari tuntia.
Illansuussa oltiin jo kotona. Yhtäkkiä ilmastointikoneesta ja jääkaapista menivät sähköt. Minulta meni aikaa paikallistaa vika. Ainakin jääkaappi piti saada nopeasti toimimaan ja niin sainkin. Ilmastointilaitteen kanssa piti odottaa seuraavaan päivään. Onneksi minulla oli huoneessa kaksi tuuletinta eikä nyt ollut yöllä kovin lämmin, joten sain nukuttuakin ihan hyvin.
17.2. Maanantai - vanhat kaverit Jenny ja AK - ja Superkids
Heihin ja vanhempiinsa oltiin tutustuttu vuonna 2023 ja käyty usein heidän kahvilassaan, jossa he pyörittävät lasten englanninryhmää. Siihen paikaan liittyi myös puhumattomuuskriisi loppuvuodesta 2023. Se ratkesi muutettuamme kakkoskotiin, joten pojallakaan ei ole ollut tarvetta palata siihen, ei meilläkään.
Superkids aukesi vasta kolmelta, joten odoteltiin puolisen tuntia oven takana.
Sisäänpääsystä vielä puoli tuntia ja vanhat kaverit olivat paikalla ja leikki saattoi alkaa.
18.2. Tiistai - Tom and Jerry on uusi leikkipaikka
Löytyi Tom ja Jerry, mutta oli oli kiinni. Naapuribaarista kertottiin, että se aukeaa kolmelta. Niinpä mentiin muutamaksi tunniksi puolen kilometrin päässä sijaitsevaan vanhaan tuttuu 200Sky-leikkikahvilaan odottamaan. Sielläkin olimme käyneet usein vuonna 2023.
Tom ja Jerryssä olimme kolmelta. Sitä oltiin vasta avaamassa, joten ilmastointi ei ollut vielä ehtinyt vviilentää huonetta. Lisäksi henkilökunta oli kielitaidotonta ja antoi tökeän vaikutelman. Ikkunata näkyi iso uima-allasosasto, jossa päätimme käydä huomenna.
19.2. Keskiviikko - uimassa
Nyt ei tultu pyörällä vaan naapurin miehen mopokyydillä, koska illalla meille oli luvattu autokyyti takaisin kotiin sen jälkeen, kun olimme osallistuneet englanninryhmään.
Mies jätti meidän Ho Chi Minh-puiston reunalle, josta kävelimme Tom and Jerryyn. Puistokin oli meille tuttu, mutta nyt se oli perusparannettu entistä kauniimmaksi.
Uimassa oli kivaa. Jenny ja AK tulivat sinne myös. Lisäksi leikkeihin osallistui muutamia muita lapsia.
Torstai 20.2. oli lepopäivä
Se kului pojalta pelatessa ja minulta TikTok-sisältöä luodessa ja Donald Trumpin aivopieruja taivastellessa sekä Ukrainan puolesta huolta kantaessa. Niitä juttuja näkyy tuolla koostevideolla. Voisin kirjoittaa niistä pitkästikin, mutta jääköön seuraavaan kertaan.
Perjantai 21.2. - Lähikaupunki Lai Vung
Ei menty kauemmas kuin viiden kilometrin päähän. Käytiin ensin "Omoshop"-kaupassa ostamassa herkkuja ja ajettiin pusitoon syömään niitä. Sitten käytiin läheisellä sisäleikkiapaikalla, josta Erik halusin tunnin jälkeen pois takaisin sinne puistoon.
Puistossa oli pari leikkikaveria, joiden kanssa vain leikittiin eikä puhuttu. Tytön pyntätty äiti ilmiselvästi ei halunnut hänen leikkivän Erikin kanssa tai sitten heillä oli muuta ohjelmaa, kun piti lopettaa keinuminen kesken.
22. Lauantai - kaverit mummolassa ja minun kotiinlähtöni
Kissa oli saanut syödäkseen, mutta henkinen puoli ei ollut tullut tyydytetyksi. Ensimmäisen vuorokauden paluuni jälkeen hän seurasi minua jatkuvasti maukuen ja halusi kaikin tavoin osoittaa kiintymystä. Se meno on jatkunut ihan tähän hetkeen asti, kuun viime tunneille.
Erik ja äitinsä ovat vielä mummolassa. Lupasivat palata jo tällä viikolla, mutta eipä ole heitä vielä kuulunut. Sen sijaan Erik lähettlee mummolasta ääniviestejä ja videolinkkejä. Hän iloitsee kovasti hänelle ostamastani tabletista.
Puutarhaa, kodinlaittoa, pyörien virittelyä. Siinä on ollut ohjelmani viimeisen viikon aikana.
Olen vähentänyt kahvinjuonnin liki nollaan, jättänyt antihistamiinit ja melatoniinin pois ja yritän saada unta muilla keinoilla, esimerkiksi suggestiovideoilla, joiden ääniraitaa kuuntelen.
Stand with Ukraine / Ukraina tarvitsee tukeamme!
Helmikuun 24. päivä tuli kuluneeksi kolme vuotta Venäjän terroristisen suurhyökkäyksen alkamisesta. En ole sitä suinkaan unohtanut. Ajattelen Ukrainaa lähes koko ajan.
Ukrainalainen musiikki tuo lohtua. Myös kieltä yritän opiskella puolitosissani, ihan oman mieleni virkistykseksi.
Välillä ne Trumpin aivopierut ja paskapuheet sekä niihin pohjaavat päätökset ovat viedä toivon, mutta pinen lapsen vanhempana täytyy kaikin voimin taistella epätoivoa vastaan.
Kuun viime tuntien uutiset siitä, miten Trump nöyryytti Ukrainan presidentti Zelenskyä osoittaen, että on valinnut puolensa: tukee Venäjää Ukrainan sijasta, ovat hyvin masentavia ja pelottavia myös Suomen kannalta, ehkäpä koko maailman.
Toivottavasti rauha säilyy ja diktaattorit kaatuvat!
Henkilökohtaisella tasolla toivon pysyväni terveenä ja voivani matkailla Erikin kanssa, auttaa häntä sivistymään ja kansainvälistymään. Toivon meidän myös löytävät suomalaisia kavereita Vietnamiin matkaavien joukosta, sekä aikuisia että lapsia, lapsiperheitä.