No, minä en ole varsinainen kulttuurimatkailija, vaan vapaaehtoistyöntekijä, opetan englantia maksutta. Maksuksi saan ystävyyttä ja paikallista apua, välillä myös konserttilippuja, mutta sitäkin enemmän apua niihin pääsyssä.
Jossain vaiheessa minulla oli myös rokiton kausi, ehkä vuosi 1977. Se liittyi sen ajan uskonnollis-eeetiis-elämänkatsomuksellisiin pohdintoihin, jotka alkoivat heräillä 13-vuotiaan päässä. Vielä 12-vuotiaana olin "Sintti" (lempinimi viittasi pieneen kokooni), jonka luokan tytöt pukivat farkkuihin ja farkkutakkiin, joka kasvatti pitkää tukkaa sen minkä äidin vastalauseilta pystyi, hankki kultasankaiset silmälasit, oli luokassa suosittu, enemmän hulivili kuin mikään pinko. Todistuksessa taisi oll a aika monta vitosta. Koulun vaihto ja joutuminen täystin toiseen rooliin, kiusatuksi ja hyljeksityksi, vakavoitti ja vei ilon elämästä. No, siinä oli monta muutakin tekijää sekä kotona että kylällä.
No, sitten palailtiin rokin pariin: Vineyylilevysoitin, Hectoria, Freemania, radiosta Leevi and the Leavings. Minkä nyt mopoilulta ja ennen kaikkiea mopon korjailulta kerkisi. Se oli aika monipuolista aikaa, itsensä etsintää. Silloin oli nuorisokulttuurissa Tedit eli 50-luvun ihailijat, punkit ja sitten vanhat hipit. Minä en osannut valita yhtä niistä viiteryhmäksi. Ainostaan diskohileet oli ryhmä, josta en yhtään tykännyt. Pitkä tukka miellytti minua edelleenkin. Miesihanteeni oli juuri tuollainen pitkätukkainen hippi. Sellaiseksi olisin halunnut itsekin tulla, mutta en voinut ...
Käsiini kulkeutui isäni pitämien huutokauppakeikkojen kautta, pino levyjä: alic cooperia, David Bowieta, ja sitten tämä uriah Heep, Magician's Birthday. Siit' tuli suosikkilevyni, sit' kuuntelin ja sen värikästä kantta katselin usein istuessani yksin kammiossani muka läksyjä tehden. Olin silloin yksinäinen ja syrjäänvetätyvä, surullinen ja vakava, synkkä.
Kaikki nuo muistot ja tunteet tulivat nyt mieleen kun valmistauduin konserttiin. Gary Thain oli kuollut jo 1970-luvulla, konhta sen jälkeen myös laulaja David Byron. Hänen jälkeisestä Heep ei enää kiinnostanut, vaan tilalle tulivat Judas Priest ja ennen kaikkea ritchie Blackmoren Rainbow, laulaja Ronnie James Dio. Jäsi silloin huomiotta John Lawton, joka oli Heepissä varsin pätevä varsinkin sitten tulevina vuosina, etenkin jotkut livetaltioinnit, kuten hänen vierailleessaan Heepin solistina joskus 2000-luvulla, esim. kappale Sympathy https://youtu.be/lw720PLWW84
Ken Hensleykin siellä vieraili, tuo hauskan näköinen maahinen, kuten hänestä ajattelin.
1982 kävin leningradissa lukion venäjän-ryhmän kanssa ja ostin sieltä Uriah Heepin levyn. Tuota uuta Heepia, jota en paljoa jaksanut kuunnella, mutta sitä kautta bädni liittyi minulla jotenkin Neuvostoliittoon.
Siksi olikin nyt jännittävää luoda linkki takaisin menneisyyteen ja käydä tässä Dnepropetrovskin konsertissa ikäisteni ja minuakin vanhempien famien, monet varmaan entisiä kolhoosilaisia ja Kirvoin tehtaiden duunareita, jotka vapaa-aikanaan kuuntelivat länsimaista roskamusiikkia avokelanauhoilta tai kaseteilta, jotka olivat kopion kopioita jo monessa sukupolvessa. Näin minä kuvittelin katsellesani konserttisalissa muuta yleisöä.
Musiikillisesti se ein nyt mitään ihmeellistä ollut, vanhoja hittejä puolittain covereina. Mick Box olis edelleen bassossa ja sillä oli pitkä tukka. Minulle se oli kuitenkin elämys, kuten koko aika täällä ukrainassa. Se on ollut henkilökohtaisesti hyvin rakentavaa. Elämäni palapelissä monet palat ovat asettuneet paikoilleen, menneeseen on syntynyt uusia yhteyksiä. Liekö johtunee siitä, että olen elänyt täällä jo yli kaksi kuukautta pääosin venäjäksi, ja olen huomannut, että pystyn käyttämään sitä kieltä.
Sitten alkoi harmittaa hirveästi, että varsinaista neuvostorokkia ei ollut mahdollisuus kuunnella livenä. Olisi ollut Boris Grebenschikov ja Akvarium, mutta heillä ei ollut minulle niin suurta merkitystä, vaikka olikin mahtava nähdä heidät Joensuus Ilosaaressa keikalla vuonna 1990. He esittivät kansainvälisen Billy Braggin kanssa. Mutta Egor Letov ja Grazhdanskaya Oborona, GrOb, heidät olisin halunnut nähdä keikalla. Se ei ole mahdollista, sillä Letov meni kuolemaan viinaan vuonna 2008.
Ja tässä videota Nightwishin keikalta (ei näy tämän artikkelin vuodatus-versiossa., vaan täytyy mennä bloggeriin tai ssuoraan youtubeen https://youtu.be/VoBoxjZhanc Ja Heep-video yllä näkyy osoitteen https://youtu.be/W2YeSe4C_Zc kautta. )
Elämys oli mahtava. Oli räimettä ja pauketta, kaunista ja melodista. Mustiin pukeutuneet goottitytöt puuttuivat yleisöstä, mutta heidän sijastaan oli tavallisia opiskelijoita ja nuoria aikuisia. Suurin osa heistä syntynyt itseäisessä Ukrainssa eikä Neuvostoliitossa. Floor Jansen oli todella mahtava solisti.
Mitään henkilökothaiseen tunne-elämään liittyvää ei tässä ollut mukana.
Konserttipaikkana oli Ukraina-palatsi, jossa pari päivää sen jälkeen kerrottiin konsertoivan vuoden 2016 Euroviisuvoittaja Jamalan. Juuri viikkoa aiemmin hän oli voittanut Eurovision laulukilpailun näyttäen venäjälle symbolisesti pitkää nenää: Venäjä kun kuvitteli voittavansa. Ja toiseksi Jamalan laulun aiheena on vuoden 1944 Krimin tataarien kansanmurha, jonka oli pannut toimeen toveri Stalin. Noiden aikojen muistelu ole kovin imartelevaa Venäjälle ja Putinille, joka pari vuotta sitten anasti Krimin niemimaan neuvostotyylisellä silmänkääntötempulla, ja pitää sitä nyt hallussaan kansainvälisestä vastustuksesta huolimatta.
Tilanne tuo mieleen Suomen 1800-luvun lopulla ja myös liki koko 1900-luvun aikana. Venäjän varjossa on rakennettava omaa identiteettiä, ja se tapahtuu paljolti kielen ja kulttuurin kautta.
Minä olen iloinen saadessani olla seuraamassa ja vähän auttamassakin paikan päällä.
Konserttielämyksen jälkeen nukuin yön hotellissa, seuraavan päivän kiertelin Kiovassa ja sitten otin intercity-junan takaisin Lviviin, jossa nyt oleskelen.
