Silloin joskus 1990-luvun alussa kun minusta oli tullut tietokonenörtti, käytettiin konetta pääasiassa kirjoittamalla tekstiä mustalle ruudulle ja lukemalla siltä tekstiä. Kuvat olivat varsin harvinaista herkkua. Esimerkiksi avatar-kuvat sähköpostivieien tai ryhmien (newsgroups, uutisryhmät) viesteissä oli usein tehty kirjoitusmerkeillä, ihan samalla periaattella kuin hymiötkin :-) Oli myös ASCII-taidetta, jossa tekstipohjalla, pelkillä kirjoitusmerkeillä tehtiin upeita kuvia. Yksi parhaista ja suosituimmista oli kaveri, joka piiretli tällä tavalla ASCII-lehmiä. Tämmöisiä: (kuva alla).
Minullakin oli sellainen ASCIII signature tai plan/tiedosto koneessa tukki.jyu.fi (paiikka ja kaiikka myös).
Niin, niistä lehmistä. Tuolla ensimmäisenä onkuva, jonka otin Lumijoella vuonna 2001. Se oli viimeinen filmikamerani, sellainen laajoja kuvia tekevä juttu, muistaakseni filmit kasetilla. Piti kuvat kehittää ja se kesti kauan ja maksoi rahaa. Digitaalisen kameran ostin sitten tuon vuoden loulla ennen kuin lähdin Singarpoeen.
Silloin kun tein tuon pyöräretken Kajaanista Paltamon Kivesjärvelle ja sieltä edelleen Vaalan kautta Ouluun, sieltä edelleen Raaheen, en tiennyt, että se tulisi olemaan viimeinen kesäni Suomessa (ainakin nyt näyttää siltää, eihän sitäkään koskaan tiedä, mitä elämä tuo tullessaan).
Työ ei ollut kovin kivaa, se oli ensimmäinen työpaikkani liikemaailmassa, muuten olin ollut aina valtiolla tai muissa organisaatioissa kun liikeyrityksissä. Tämä OpenMobile oli kunninahimoinen kansainvälinen hanke, josa oli takroitus luoda käänyköille sellainen maailmanlaajuinen verkko, mikä nyt on itsestäänselvyys älypuhelimien myötä. Siinä oltiin aika myrskyssä riippuvaisina kansainvälisestä rahoituksesta, suhdanteista, trendeistä... Olin lähtenyt lomalle esimiehen vastusteluista huolimatta. Tunnelmat olviat silloin jo aika ahdistavat. Vuosi aiemmin oltiin aloitettu, nyt oltiin sjupistamssa kovalla kädellä ja laittamassa väkeä pois. Minulla oli kuitenkin kiva asunto Itä-Helsingissä, Meri-Rastilassa. Asunnon parvelkkeella menestyivät pavut ja tomaatit. Oli kiva tulla kotiin pyöräreissulta, käydä saunassa. Se oli kuumana harva se päivä, juoda kahvia parvekkeella, tupakoida ... silloin vielä poltin, vaikka lopettaminen oli jo työn alla.
Hyppy vuoteen 1981, vain siksi, että tämä kuva sattui hyppäämään silmille kun olin eilen postittanut sen Facebook-kommentissa eräälle noita aikoja muistelleelle ystävälle. Hassisen kone Viestin urheilutalolla Salossa. Se oli kiltti alkuillan konsertti maksajana Osuuspankki.
Vielå kuva vuodelta 2001. Edellisen vuoden marraskuussa, vasta pari kuukautta Urho Kekkosen 100-vuostipäivän jälkeen olin minäkin liittynyt joukkoon ja ajanut itseni kaljuksi. Sitten vielä hankin laseihini mustat muoviste kehykset. Tietokone ja skanneri olivat lainassa typaikaltani Niiden avulla tallentelin sukulaisilta kerättyjä muistoja: kuvia ja asiakirjoja. Vaikken tiennyt lähteväni Suomesta ja joutuvani jättämään kaikki valokuvatkin albumeihinsa sinne, olin kuitenkin jostain syystä aloittanut vanhojen valokuvien tallentamisen koneelle ja saanut sen projektin päätökseenkin jo, joten olin valmis digiaikaan.
Laitetaan vielä Saloisten kirkko kertomaan sukututkimuksestani. Raahen Saloisissa ja lähistöllä on äitini suku, Siopalat, asuneet vuosisatoja. Kirkon kupeeseen on moni sukulainen haudattu.
Vuoteen 2014. Tammikuun 17. päivä lähdin Australiasta ja olen nyt ollut sieltä pois vuoden ja yhden päivän ajan. Päällimmäisenä ikävänä asiana sieltä on mielessä se, ettei siellä kaupoissa tarjota kassisäilytystä, vaan henkilökunta erittäin rumalla ja nöyryyttävällä tavalla käy kassillisten kimppuun ja pyytää avaamaan ne, vaikkei heillä ole siihen edes laillista oikeutta. Muuten ihan kiva maa, mutta täällä on parempi. Halausian kuitenkin käydä siellä vielä, Cairnsissa tervehtimässä eläimiä: Kittiä, Blueya, Misua, Spartacusta, Lolithaa, Sumia .... Kaikki ne ovat vielä elossa. Kanoja ja ankkkoja ei ole enää.
Tammikuussa 2014 siis saavuin Kota Kinabaluun. Noin puolet koko vuodesa vietin Malesiassa, kolmeen eri otteeseen.
Sitten marraskuussa alkoi kouluni lomakausi, jota edelsi tenttivikko, jolloin minulla ei ollut tunteja. Niinpä päätin lähteä jonnekin. Olisin voinut käydä Myanmarissa, Burmassa, siellä, mistä nämä lapset, oppilaani, ovat kotoisin, mutta valitsin kuitenkin Intia. Päätin käydä Aurovillessa ja siellä sijaitsevassa vegaanisessa yhteisössä nimeltään Sadhana Forest.
Ennen lähtöä hankin oppilailleni lahjoituksena kirjoja sekä tietokoneen.
Paikallisten vegetaristien kanssakin illastettiin. Paikalla oli kiinalaisten lisäksi myös Malesian intialaisia.
Tuo kalju rillipää en ole minä, vaan Andreas Itävllasta, tapahtuman järjestäjä.
Sitten halpoja lentoja jahtaamaan. Ne löytyivät jälleen AirAsialta. Ja niiden kanssa onkin ihan miellyttävää lentää, vaikka vegaanista ruokaa ei niiltä juurikaan saa, muuta kuin pikanuudeleita, pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä. Mutta silmänruokaa on aina tarjolla, ja ne lentoemännätkin ovat ihan mukavia.
Kotona sitten sanottiin kumppanin kanssa näkemiin, tietämättä mihin tämä johtaa, ja kuinka pitkä ero tulee olemaan. Hänellä on täällä työnsä ja velvoitteensa, joten hän ei voinut lähteä. Lokakuussa oli sentään saatu tehdä viikon mittainen yhteinen matka Thaimaahan.
Intiaan on vaikea saada viisumia. Pitkää varten olisi pitänyt matkustaa Bangkokiin ja viettää siellä viikon verran käsittely odottaen. Viisumia varten tarvitaan kaikki tiedot matkasta, majoituksesta yms. Päätin etten hae pitkää viisumia vaan menen kuukauden turistiviisumilla, jonka saa lentokentältä. Kuvittelin, eli uskoin mainontaa, että sen saa ihan tuosta vain muutamassa minuutissa. No, kolmisen tuntia siinä meni kun homma hoidettiin kynällä, paperilla ja puhelimella. Tietokoneita ei siellä Cennain lentokentän töimistossa käytetty.
Eli ensivaikutelma ihan sitä mitä odotinkin,ei yllätyksiä. Alkeellista meininkiä, epäloogista, sattumanvaraista, tungosta, hajua. SIM-kortin ostaminenkaan ei tietenkään sujunut ihan tuosta vain. Siinä piti olla paikallinen takaaja, ja se piti aktivoida aikamoisen proseduurin kautta. Yleensä eli muissa maissa kortin saa lentokentällä heti käyttöön. Minulla sen saamiseen meni täällä reilu viikko. Eikä yhteyden laatu tietysti ollut päätä huimaava. Intia on täynnä it-osaajia, mutta he kaikki työskentelevät ulkomailla olevien asikkaiden hyödyksi. Oma maa jää siinä lapsipuolen asemaan.
Lehmiä Intiassa tietysti on, ja ne ovat niitä samoja söpöjä intialaisia, joita meillä oli Woodstockissa. Ne kestävät kuivuutta ja syöpäläisiä paremmin kuin nuo ayshiret ja muut jalostetut maitolehmät.
Chennaista matkasin taksilla kolmatta tuntia Pondicherryyn. Se maksoi pari-kolmekymmentä euroa.
Siellä, paikallisen mittapuun mukaan pikkukaupungissa olin pari ensimmäistä päivää, joten tapaamani lehmät olivat urbaaneja asukkeja, tottunet liikenteeseen ja kaupungin meininkiin.
Sattui olemaan vielää sadekausi saapuessani. No, kyllähän se kakka välillä haisi, mutta läjiä ei juirkaan näkynyt. Vaikutti siltä, että joku korjaa ne pois heti tuoreeltaan. Mutta kaiknlaisia muita hajuja toki oli läsnä, tietysti miesten pissa haisi joissakin syrjäisissä nurkissa. Ja intialaiset mausteet antavalla sille hajulle ihan oman vivahteensa.
Auroville sijaitsee noin kymmenen kilometrin päässä Pondicherrystä, tai Puducherry se on nykyään virallisesti.
Paikka on yksi osoitus noista 60-70-luvun enemmän tai vähemmän hippityylisistä ihanneyhdyskunnista, joita syntyi eri puolille maailmaa, ja joista jotkut elävät edelleenkin. Alue on entinen ranskalainen siirtokunta, ja aika moni Aurovillen asukkaista ovat edlleenkin ranskalaiselta kielialueelta. Ja minusta tuntui, että paikka toimi aika tavalla ranskalaisella logiikalla, eli ei ole kovin suoraviivaisen rationaalinen, ja suosii myös vanhahtavia, hitaan työläitä menetelmiä asioiden käsittelyssä.
Kaupassa kassakoneen virkaa toimittaa kynä ja paerinen kuitti, joka kirjoitetaan sillä kynällä.
Ennen Aurovilleä alue oli todella köyhää ja takapajuista. Vesikin kannettiin kymmenen kilometrin päästä kaivosta. Nyt ympäröivissä kylissä on ihan kelvollinen elintaso: kunnon talot ja yhä useammalla pihalla citymaasturit.
Mutta pikkukylän rento tunnelma on silti tallella.
Minusta oli todella upeaa ajella näitä tietä polkupyörällä. Pyöriä sai vuokrattua euron-parin päivähintaan.
Selfie-keppi ei ole minulle mikään tuhake. Harmittaa, että hukkasin sen kaksi kertaa. Nyt tiedän, missä se on, muttan pääse hakemaan. Helpompi ostaa uusi.
Kombucha eli vogansienitee on teestä ja sokerista sieni-bakteeriklönttiä apuna käyttäen vlamistettu juoma. Vähän kuin sima. Sitä myydään Aurovillessä, ihan niin kuin monin paikoin esim. Thaimaassa, etenkin Chiang Maissa.
Intialainen ruoka on minusta parempaa Intian ulkopuolela. Parasta, mitä söin Aurovillessa, oli pitsa. Ja minulle se oli silti halpaa, reilusti alle kymmenen euroa annos. Olisikohan jopa lähempänä viittä. En enää muista.
Sadhana forest on vegaaninen yhteisö ja ekoprojekti, jonka tarkoituksena on opettaa ja kehittää kestävää elämäntapaa ja myös istuttaa metsää. Nilllä on toimipiste Intiassa, Haitilla ja Keniassa. Projekti on alkanut yhden pmihen ja hänen perheensä ideoista.
Minulle Sadhanan vegaaniruoka oli aika pettymys, siksi, että se ei ollut intialaista vaan enemmänkin länsimaista. Siksi, että siinä ei käytetty masuteita muuta kuin sipulia ja sitä ihan liikaa ja joka paikassa.
Paikan läpi kulkee tuhansittain ihmisiä vuodessa, pääasiassa nuoria eurrooppalaisia. Siellä asutaan jatyöskennellään yhdessä. Keittiövuorot olivat niitä, johon minä pyrin.
Paistoin lättyjä ruotsalaisen kaverin kanssa.
Banaaneita sai syödä niin paljon kuin halusi. Minun olisi oikeastaan pitänyt tuon kahden viikon aikana syödä vain niitä ja jättää ne sipulisörsselit sikseen. Olisi tullut kokeiltua se banana island -dieetti vihdoinkin, eli yhtä hedelmää jatkuvati muutaman viikon ajan.
Kuitenkin halusin nähdä ja oppia mitä keittiössä tapahtuu, ja halusin tietysti syödä paikassa, jossa kaikki ruoka on vegaanista. Mutt se, että käytettiin valkosipula ja sipulia, vei pohjan pois koko hommalta ja etäännytti minua tuosta yhteisöslä.
Vuosien kokemus oli opettanut yhteisölle organisoimaan työt, kokkaamisen, tiskauksen sun muut, hyvin tehokkaasti ja myös hygienisesti. Uusi vapaaehtoinen oli helppo imea mukaan prosessiin.
Tämä kakka ei haisuut. Minulla oli oma yksityinen kuivakäymälä, koska minulla oli myös oma asumus. Perheet ja vanhemmat ihmiset saivat oman majan, muut nukkuivat kimppamajoituksessa vanhoilla märillä patjoilla. Heitä varten olivat isot kompostikäymälät. Märkä ja kuiva tehtiin eri paikkoihin, joten hajua ei syntynyt.
AAmuinen järjestäytyminen tuötä varten. Kuokat ja haravat olalla mentiin istuttamaan puita ja hoitamaan taimia.
Nuoremmat pumppasivat vetensä käsipelillä peseytymistä ja pyykkiä varten. Meillä vanhemmilla vesi tuli hanasta n. 25 asteen lämpöisenä.
Tässä oma majani. Pakkasin eräänä aamuna tavarani ja lähdin hotelliin. Kaksi viikkoa tässä riiti.
Radical design wheeli, tuo kätevä kävelykärryni, on seurannut minua viimeisen vajaan parin vuoden aikana moniaalle. Käytin sitä myös polkupyörän peräkärrynä muuttaessani hotellista toiseen.
Ihan kiva paikka tuo Sadhana forest, loistava idea eikä toteutuskaan ole mitenkään huono kun ajatellaan, että sen läpi kulkee valtavat määrät ihmisiä varsin joustavasti. Mutta ei se ole kuitenkaan minun paikkani. En aio muuttaa sinne. Minulle se on liian länsimainen ympäristö, liika hektinen eläkepaikaksi, ja koko Aurovillen kulttuuri jotenkin vieras ja vastenmielinen kaikesta hyvästä huolimatta.
Ehkä Pohjois-Intia ja Nepal pitää joskus tutkia, ja Sri Lanka, tai sitten ei, en ole vielä päättänyt.
Paikoin se kakka tosiaan haisee, mutta enimmäkseen ei. Ja joskus on todella likaista, kuten esim. Indoneisaasa ja joskus jopa Malesiassa on.
Chennaista Thaimaan Bangkokiin saapuminen oli todella kuin olisi eri planeetalle astunut, sama tunne, mikä ainakin ennen valtasi kun astui Vaalimaalla Suomen puolelle ja istahti kahvikupin ääreen siellä baarissa.
.
