Sivut

keskiviikko 31. toukokuuta 2006

Huhti - toukokuu 2006 - elämä myrskyn jälkeen

Maaliskuussa, tuolloin hirmumyrskyn aikoihin, minulla tuli vuosi täyteen nykyisessä työpaikassani, tässä, joka on minulle ensimmäinen vakituinen ja "kunnollinen", suht koulutustani vastaava työpaikka Australiassa. Vuoden täyttyessä tuli myös oikeus neljän viikon vuosilomaan. Siitä olin tosin jo viikon verran käyttänyt ennakkoon. Loput on tarkoitus käyttää pelkästään uuden kodin kunnostamiseen ja sinne muuttamiseen. Siihen tulisi vielä olemaan hieman aikaa, sillä vaikka nyt saatiin se vanha asunto myytyä, uuden hankkinenkin vie oman aikansa. Huhtikuussa jo ryhdyttiin toimeen sen jo lokakuussa löytyneen vanhan puumökin ostamiseksi. Otettiin yhteyttä lakimieheen ja lainanvälittäjään asian käynnistämiseksi. Samalla myös vielä katseltiin muita vaihtoehtoja.






Kuukausi hirmumyrsky Larryn jälkeen, saimme kokea pienen tulvan alueellamme. Pohjoisessa raivonneen, tällä kertaa ei kategoria 5:n vaan pelkästään kakkosen tai kolmosen myrsky raivosi Cooktownin tienoilla aiheuttaen varsin vähän vahinkoa. Sen sijaan se aiheutti hyvin runsaat sateet ylhäällä vuorilla eli Tablelandsin alueella: Mareebassa, Athertonissa. Vedet keräytyivät siellä tekojärviin ja sieltä Barron-jokeen. Joen uoma kävi vesille pieniksi erityisesti suistossa kylämme kohdalla. Niinpä vesi nousi pihoille ja teille sekä uhkasi myös monia taloja.





Meillä kaupungissa ei satanut kovin runsaasti, reilusti kylläkin. Nancy sai työpaikallaan kuulla, että kauempana tulva-aleiden takana asuvia kehotettiin menemään koteihinsa, sillä joen pinta nousee koko ajan. Me emme ihan heti kerinneet, vaan vasta normaaliin aikaan puoli viiden maissa. Se olikin yhdestoista hetki, sillä kyläämme vievä päätie oli jo poikki. Onneksi vanha tie oli hieman korkeammalla ja se toimikin sopivasti kiertotienä. Tosin sekään ei kauaa enää olisi ollut käytettävissä. Sade jatkui illan aikana, ja pohjoisille alueille, me mukaan lukien, annettiin evakuointivaroitus. Käskyn käydessä pitäisi tavarat ja eläimet jättää kotiin ja lähteä hätämajoitukseen. Näin sanoivat mm. varoitustekstit tv-ohjelmien päällä. Emme ottaneet asiaa kovin vakavasti vaan paimme nukkumaan normaaliin aikaan. Meidän talomme on sen verran korkealla kuitenkin, ja sen edessä juuri vuosi sitten valmistuneet tehokkaat viemärit, ettemme pelänneet jäävämme veden alle tai edes vaatimattoman omaisuutemme kastuvan.




Kukaan ei yön aikana käynyt häiritsemässä untamme. Myöhemmin kuulimme, että evakuointi oli ollut hyvin lähellä yöllä kahden aikaan. Toimesta kuitenkin luovuttiin, koska sade alkoi laantumaan ja aamuun mennessä taukosi melkein kokonaan. Aamulla olimme lähdössä töihin normaalisti, vaikka naapuruston kaduilla lainehtikin vesi. Alueella, tuon omaksemme havittelemamme puumökin naapurissa asuva suomalaispariskunta kertoi tehneensä koko illan ja alkuyön valmisteluja tulvan varalta: ojia ja patoja talonsa ympärille. Käydessäni aamuvarhaisella tuon mökin omistajan, Nancyn luona katsomassa, huomasin hänen kehunsa todeksi: melkein kaikki muut talot kadun varrella kärsivät tulvasta, mutta hänen mökkinsä oli kuivilla. Vein samalla sinne muutaman istuttamani tomaatintaimen ikään kuin valmiiksi meitä varten. Näin vanha Nancykin sanoi, että jättää ne sitten meille.






Yrittäessäni pyöräillä töihin keskustaan pääsin sille vanhalle kiertotielle saakka ja sen loputtua parikymmentä metriä uutta tietä pitkin. Sitten piti pysähtyä muiden kyläläisten kanssa ihmettelemään. Vettä oli tiellä sen verran runsaasti, että edes nelivetoisten maastoautojen omistavat eivät yrittäneet yli. Joku oli yrittänyt aiemmin, ja hänen autostaan näkyi vain katto veden alla. Olin aikaisemmin ihmetellyt, miksi näin lähellä kaupungin keskustaa on sokeriruokopeltoja, erityisesti kun kaupungilla on pula tasamaasta. Ympäristö kun on vuoristoa. Sain kuulla, että alueille, jotka ovat meren pinnan alapuolella, ei tietystikään rakenneta taloja. Ja nämä meidän peltomme ovat. Siitä tulvapäivästä tuli sitten vapaapäivä. "Me emme pääse sinne, eivätkä ne pääse häiritsemään meitä, joten eiköhän pistetä juhlat pystyyn!", totesi joku. Ja niinpä ne jotkut tosiaankin tekivät. Ajellessani pyörällä ympäri kylää, kuulin monesta talosta musiikkia ja iloista puheen sorinaa. Eivät kaupungin rankkuritkaan päässeet tänään paikalle, joten koiriakin juoksenteli enemmän vapaana. Aiemmin olin saanut varoituksen kävelyttäessäni Blueyä ilman hihnaa rantakadulla.




Tämä havittelemamme mökki osoitteessa 60 Waite street, Machans beach, Queensland 4878 tuntui entistäkin mukavammalta ja tavoiteltavammalta. Niimpä allekirjoitimme siitä kauppakirjan laina-agenttimme neuvosta. Kuten tapana on, kauppakirjaan pannaan ehdoksi se, että talon täytyy läpäistä kuntotarkastus ja pankin täytyy hyväksyä sille rahoitus. Näissä tarkastuksissa ja arvioinneissa kuluikin sitten koko toukokuu. Ensimmäisenä tuloksena saimme kuulla, että pankki pitää kauppahintaa liian korkeana eikä suostu rahoittamaan kuin osan siitä. Se ei ollut meille kuitenkaan iso takapakki, koska me olimme valmiita maksamaan myös sijainnista. Talo on varsin yksityinen, koska se rajoittuu ryteikköön. Ainoastaan yhdellä puolella on naapuri lähellä. Sitten eräänä toukokuun lopun päivänä oli talon rakenteiden ja tuholaisten tarkastus. Sen teki meidän kustantamanamme yksityinen yritys. Minä olin ottanut töistä vapaata ollakseni paikalla kuulemassa ammattilaisten arvioita ja neuvoja. He näyttivät paikan päällä talon korjausta vaativia kohtia. Aluksi ei ilmennyt mitään sen vakavampaa kuin ruostevaurioita katossa ja syöpymiä seinissä ja terassin tukipilareissa. Kohta kuitenkin alkoi tarkastajien äänensävy olla huolestunut. Molempien makuuhuoneiden seinät kun olivat lähes ontoksi sisältä syötyjä. Termiitit olivat olleet asialla. Eläviä termiittejä ei enää ollut, koska ne oli myrkytetty, mutta näitä vanhoja vaurioita ei ollut korjattu. Suoranainen kehotus olla ostamatta saatiin siinä vaiheessa kun termiittiekspertti kertoi kattotuolien tulleen myös syödyksi ja kantavien kattorakenteiden pettävän milloin tahansa.

Emme halunneet vielä luopua haaveittemme mökistä, vaan jäimme odottelemaan kirjallista raporttia tarkastuksesta. Sen saavuttua pyysimme omistajaa alentamaan hintaa vedoten löytyneisiin vaurioihin. Hän lupasi keskustella asiasta lastensa kanssa seuraavan viikonlopun aikana. Odotellessa päätimme, että ostamme talon kaikesta huolimatta, jos omistaja alentaa hintaa sovitusta 270 000 dollarista vaikkapa vain 265 000:een. Muutaman päivän päästä kävimme kysymässä asiaa, ja kuulimme, ettei hintaa pudoteta. Niinpä pyysimme lakimiestämme ilmoittamaan myyjän lakimiehelle, että puramme kaupan ja pyysimme saada maksamamme 10 000 dollarin takuumaksun takaisin.



Kaupan purku sujuikin jouhevasti, koska omistaja ei halunnut riitauttaa asiaa vaan oli myötämielinen meille. Nyt täytyi siis jatkaa etsintää. Ilmoituksia seuratessa näytti siltä, että hinnat koko ajan nousevat, eikä meidän kylällämme ollut juuri yhtään alle 300000:n mökkiä. Ja ne olemassaolevat olivat todella surkeassa kunnossa. Surkeutta lisäsi tieto siitä, että 3 vuotta sitten maahan tullessamme tuolla 30 0000:lla olisi saanut täältäkin jo varsin ruhtinaallisen talon ja Woodstockista vielä edellisvuonna muutaman hehtaarin maatilan. Jossittelu ja menneiden sureminen ei nyt ole kovin järkeää ja hedelmällistä, mutta kyllä se vaan on tosi, että tuollaiset katkeransävyiset ajatukset joskus pyörivät mielessä, erityisesti kun hintaero on niin suuri. No, omaan taloon kuitenkin teki mieli silläkin uhalla, että asuntojen hinnat ovat nyt korkeimmillaan ja lainojen korotkin alkaisivat nousta.




Huhti-toukokuussa on muutama vapaapäivä: pääsiäinen, vappu ja Anzac-päivä (vastaa Suomessa kesäkuun neljättä ja ehkä jollain tavalla itsenäisyyspäivääkin). Vappuvapaana eli työn päivänä siivoskelin vieläkin pihaa Larry-myrskyn jäljiltä ja toisaalta edessä häämöttävää muuttoa silmällä pitäen. Lauantaina Nancy tuli aamupäivällä koirien kanssa kävelyltä ja kertoi innoissaan, että kaupan luona on mukava koira. Kaupan myyjä on sen löytänyt ja etsii sille uutta kotia. Hän pyysi minua katsomaan sitä, koska Blueykin oli suhtautunut siihen niin ystävällisesti. Katsomassa vain käytiin, koska oltiin monesti puhuttu, että toista koiraa ei oteta. Se oli yleensä silloin kun toinen oli ääneen pohtinut koiran hankkimista. "Oishan se kiva, mutta ei kuitenkaan oteta". No, tämäkin suloinen pentu, beaglen ja kettuterrierin, minkä lie sekoitus, otettiin vain kokeeksi, ennen kaikkea siksi, että se tuntui miellyttävän Blueya. Lauantaina otettiin koira, ja kaikki meni hyvin maanantaihin saakka. Silloin kaikki lähdimme kotoa: minä pyörällä töihin ja Nancy autolla Blueyn kanssa eläinlääkäriin ja sitten töihin. Sumi jäi yksin ja joutui paniikkiin. Illalla sitä ei sitten ollut. Etsiskelimme sitä ja laitoimme ilmoituksia lyhtypylväisiin. Olimme varmoja, että koira löytyy ennen pitkää kaupungin löytöeläintarhasta. Sieltä sen saisi pois maksamalla sievoisen summan. Me kun emme olleet vielä edes reksiteröineet sitä kun tarkoitus oli ensin leikkauttaa ja sitten rekisteröidä. Kolmen päivän kuluttua tuli tulosta: nainen, joka oli sen alun perin löytänyt toi "Rubyn" takaisin. Se oli juossut hänen talolleen. Tällaisia katoamistemppuja sattui sitten muutama toukokuun aikana. Ei auttanut aitojen korottaminen eikä vahvistaminenkaan, vaan aina Sumi pääsi jotenkin livahtamaan. Tosin aamulenkkien aikana se oli jopa niin tottelevainen, että saatoin antaa sen juosta ilman hihnaa. Ainoa ongelma olivat matkan varrella kohdatut ihmiset, koirat ja muut elävät olennot. Kaikkien niiden kanssa Sumi olisi tahtonut tehdä tuttavuutta ja leikkiä.


Toukokuussa kävimme myös entisillä asuinsijoillamme Woodstockissa. Reissua varten olimme ottaneet yhden perjantaipäivän vapaaksi. Lauantaina oli Nancyn entisen työkaverin kihlajaiset Townsvillessä. Yövyimme entisen vuokraisäntäperheemme luona. Koirat olivat mukana ja nauttivat todella olostaan, etenkin Sumi. Bluey on jo liian vanha ja sairas riehumaan enemmälti. Sitä ovat alkaneet vaivata korvatulehdukset, jotka eivät tahdo parantua edes antibiooteilla. Eläinlääkäri kertoi kyseessä olevan pseudomonas-bakteerin. Sen hoitamiseksi täytyy ottaa useita vahvoja antibioottikuureja ja kokeilla, mikä antibiootti bakteerin lopulta onnistuu lannistamaan. Eläinlääkäri siinä touhussa ainakin rikastuu.



Bluey tuskin jaksoi jahdata edes lehmiä, vaikka kova into olikin. Yllä olevassa kuvassa koirat kiusaavat talon vanhaa Tinkerbell-nimistä pihahevosta. Woodstockin sadekausi oli alkanut tammikuun loppupuolella, ja vettä oli tullut tasaiseen tahtiin vielä toukokuulle saakka, ei paljoa kerralla, mutta kokonaisuutena sellainen määrä, että sen arveltiin riittävän sekä tekojärvissä ihmisten käyttövedeksi että myös maatalouden varastoissa. Puoli vuotta aikaisemmin näkymät olivat olleet hyvin synkät. Lindsay-isäntä arveli, että,jos vielä tulee kuiva kausi, tilat myyvätt loputkin karjansa teuraaksi ja menevät konkurssiin. Nyt ei sitten ollut sitä pelkoa. Laitumet olivat niin täynään vielä hieman vihertävää ruohoa, että sitä riittäisi loppuvuodeksi. Vietimme sunnuntaipäivää heidän keittiön kylkeen rakentamallaan uudella kuistilla. Maanantai-aamuna lähdimme kohti kotia.



Ajoimme myös Innisfailin halki katsellen muutaman viikon takaisen Larry-myrskyn tekemiä tuhoja. Vielä oli paljon korjaamatta. Sanoivat, että on ollut koko ajan niin sateista, että varsinainen jälleenrakennus on hidasta.