Kesäkuu 2005
Vähän kertausta tähän alkuun. Me saavuimme Australiaan joulukuussa 2002, Nancy pysyvällä oleskeluluvalla ja minä turistina. Heti saavuttuamme aloimme valmistelemaan minun oleskelu- ja työlupani hakemista eli minä kävin terveystarkastuksessa ja hankin vaaditun lääkärinlausunnon, koska näkötestin tulokset olivat epäilyttävän huonot. Hakemus puolison oleskeluluvasta jätettiin sisään 3 kuukauden kuluttua saapumisesta. Sitä ennen oli palkattu lakimies hoitamaan asiaa. Välipäätös tuli sitten 10 kuukauden kuluttua eli tammikuussa 2004 juuri kun olimme tekemässä muuttoa Woodstockiin. Sain tilapäisen oleskeluluvan, johon sisältyi myös työlupa. Tilapäinen oleskelulupa päättyisi kahden vuoden kuluttua hakemuksen jättämisestä. Silloin pitäisi sitten täyttää uusi hakemus lähinnä todistaa, että asumme edelleen yhdessä ja että suhde on aito ja vakaalla pohjalla. Tuota hakemusta aloin tekemään helmikuussa ja se jätettiin maaliskuussa. Nyt tein kaiken itse enkä lakimiehen avustuksella, koska lakimiehemme oli lopettanut siirtolaisasioiden hoitamisen.
Tulosta odotettiin vähemmällä jännityksellä kuin ensimmäisessä vaiheessa. Nythän minulla oli jo työlupa ja työpaikkakin, joten mitään mullistavaa ei uusi päätös tuone, paitsi siinä tapauksessa, että se olisi kielteinen. Silloin pitäisi palkata taas lakimies ja alkaa vähintäänkin viivytystaistelu. Toinen vaihtoehto olisi tietysti antaa periksi ja lähteä maasta. Emme kuitenkaan uhranneet paljoa ajatuksia tuolle vaihtoehdolle, vaan uskoimme asiaamme. Vähän se tietysti alkoi hermostuttaa kun ei alkanut kuulua mitään, ei edes vahvistusta siitä, että hakemus on saapunut perille. Postilta ei myöskään löytynyt kirjatun kirjeen jäljitystietoja, joten ajattelimme, että hakemuspaperini ovat kadonneet. Kysyin asiaa sähköpostilla siirtolaisvirastosta ja sain kuulla, ettei asia ollut näin. Kirjeeni on kyllä saapunut, mutta sitä ei ole vielä edes avattu. Sitten kesäkuun alussa tuli puhelu asiaa käsittelevältä henkilöltä. Hän vain halusi varmistaa, että tosiaankin hoidan asiaa itse enkä ole palkannut lakimiestä. Saattoi olla myös, että puhelu oli vain tekosyy pitkittää päätöksen tekemistä tai sitten vain keino testata kielitaitoani. En paljoa miettinyt asiaa, vaan odottelin rauhassa.
Sitten ihan yllättäen nyt kesäkuun 27. päivänä tuli sähköpostilla onnittelut siitä, että minulle on myönnetty pysyvä oleskelulupa Australiaan. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että saan tulla ja mennä vapaasti kunhan en ole poissa maasta viiden vuoden kuluttua kun asia tarkistetaan. Seuraava askel olisi sitten kansalaisuuden hakeminen, mikä ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Enkä minä tiedä, olenko siitä kiinnostunutkaan, vaikka voisinkin säilyttää Suomen kansalaisuuden siinä tapauksessa että minusta tulisi Australian kansalainen. Molemmat maat kun hyväksyvät kaksoiskansalaisuuden. No, joka tapauksessa voidaan katsoa, että virallisesti siirtolaistumisprosessini on nyt ohi ja olen asettunut pysyvästi Australiaan.
Meidän elämämme on nyt vakaampaa ja säännöllisempää kuin ennen, enemmän sitä tavallista raatamista ja kituuttamista, sitä samaa kuin kaikilla muillakin: tasaista arkea enimmäkseen ja siinä välissä pieniä iloja ja suruja. Tosin vieläkin reilu kuukausi muuton jälkeen moni asia vaatii vielä hiomista ja säätämistä, paikoilleen asettumista. Ei kaikkia muuttolaatikoitakaan ole vielä purettu, ja minulla on vielä kokoamatta joitakin työhuoneeni hyllyjä. Kiinteä internetyhteys on hankittu ja sen välityksellä ollaan ääni- ja videoyhteydessä Suomeen. Suomen tv:n ja radion seuraaminen on nyt helpompaa ja edullisempaa. Tosin sitä ei ajan puutteen takia tule harjoitettua kovin paljoa.
Elämässämme on pääosassa tietysti oma perhe, meillä eläimet. Niiden sopeutumista uuteen asuinpaikkaan on seurattu ja sitä on yritetty edesauttaa. Kissat näyttävät pitävän todella tästä uudesta talosta. Ne viihtyvät sisällä paremmin kuin Woodstockissa. Jopa Spartacus ja Lolitha, entiset kulkurit, loikoilevat päivät pitkät sängyllä, sohvalla, hyllyllä tai nojatuolissa. Ainoa murhe on Misun ja muiden kissojen suhde. Muut eivät pidä Misusta ja Misu taas haluaisi leikkiä muiden kanssa - tai kiusata niitä, en tiedä kumpaa se enemmän on. Ehkä se vain haluaa näyttää niille olevansa mies talossa. Spartacus on ainoa muista kissoista, joka välillä innostuu leikkimään Misun kanssa. Ne pistävät välillä painiksi.
Koirat eivät enää voi juoksennella vapaana vaan ne viettävät yönsä ja päivänsä aidatulla pihalla. Niitä pitää siksi käyttää lenkillä kuin kaupunkilaiskoiria ikään. Minä herään arkiaamuisin viideltä ja käytän koiria tunnin-puolentoista mittaisella sauvakävelylenkillä läheisellä saarella maisemissa, jotka näkyvät yllä. Tosin kuvat ovat viikonlopulta, jolloin lenkki aloitetaan tuntia myöhemmin. Viikolla on viiden aikaan vielä niin pimeä, että tuskin näen eteeni. Aurinko nousee vasta ennen puolta seitsemää, jolloin olemme jo palanneet lenkiltä. Lenkin jälkeen kastelen puutarhan istutukset, jos ei ole sade niitä jo kastellut. Sitten syön aamiaisen, joka on yleensä haudekeittimessä haudutettua tattari- tai ruispuuroa ja vihanneksia. Nancy herää seitsemän maissa ja syö pikaisen aamiaisen. Me molemmat pakkaamme eväät mukaan töihin, käymme suihkussa ja lähdemme matkaan kohti keskustaa siinä varttia vaille kahdeksan. ajamme Nancyn työnantajan autolla, joka on hänen käytössään työmatkoilla. Oma auto seisoo viikot pihalla ja on käytössä viikonloppuisin. Ajamme Nancyn työpaikalle, jossa olemme vähän jälkeen kahdeksan. Minun työni alkaa vasta puoli yhdeksältä, joten minulla on aikaa kävellä sinne. Matkakin sattuu olemaan juuri sopivan pitkä niin että olen perillä toimistolla juuri oikeaan aikaan. Juuri muuten en auringossa olekaan viikolla kuin tuon puolisen tuntia.
Koirat viettävät päivänsä aidatulla pihalla, enimmäkseen autokatoksessa, joka toimii terassina, koska siellä ei säilytetä autoja. Vasemmanpuoleinen kuva yllä on otettu terassilta takapihalle päin. Ensin aukeaa pyykkitupa, josta menee ovi takapihalla. Kuvassa ovi on kiinni, mutta yleensä se on auki. Oikeanpuoleinen kuva on pyykkituvan ovelta tielle päin. Blueyn takana on ovi, joka johtaa keittiöön ja olohuoneeseen. Ovesta tullessa näkyy tuo alakuvan vihreä verkko, joka toimii sekä aurinko- että näkösuojana. Verkon takana olen istuttanut Pandanus-nimistä maustekasvia (jota käytetään riisin mausteena), aloe veraa ja maniokkia eli kassavapuuta. Se on nopea- ja helppokasvuinen puu, jonka juurista saadaan tapioka-tärkkelystä. Nuo kasvit otin Woodstockista mukaamme ja istutin tehdäkseni niistä näkösuojan. Tosin nyt alkutalvesta on liian kylmä niille kasvaa. Talvi ei ole täällä ihan niin kylmä kuin Woodstockissa, mutta selvästi erilainen kuin kesä kuitenkin. Ilma on kuivempaa ja viileämpää nyt. Se saunan eteismäinen kosteus, joka tuntui maaliskuussa, on nyt poissa. Lämpötilatkin laskevat alle 25 asteen, ainakin öisin.
Maxi-koira on sen verran villieläin, että se keksi raot aidassa ja kävi omilla teillään meidän ollessamme töissä. Sain raot tukittua sen verran, että Maxi pysyy nyt pihalla. Se ei ole oppinut varomaan autoja, vaan pyrkii niitä kohti. Maalla kun kaikki autot sen näköpiirissä olivat sellaisia, jotka pysähtyivät ja ottivat kyytiin. Niinpä Maxi aamulenkkien aikana meneekin keskelle tietä auton eteen ja odottaa sen pysähtyvän. Teemme lenkkimme niin aikaisin, että autoja ei ole paljoa ja meidän alueellamme ne ajavat hitaasti ja kunnioittavat eläimiä. Kuitenkin Maxi on sen verran pieni ja vikkelä, ettei sitä autoilija helpolla huomaa. Siksi olemmekin tehneet sillä heijastavat liivit. Niissä on oranssia heijastavaa kangasta ja sitten vielä erikseen heijastinnauhaa reunoissa. Liivit toimivat muuten varsin hyvin, mutta Maxi onnistuu karistamaan ne yltään. Se on jo hävittänyt kahdet ja nyt ovat kolmannet menossa. Jonkin verran kytken Maxia talutushihnaan, eikä Maxilla itsellään näytä olevan mitään sitä vastaan. Sen sijaan minulle, joka juoksen ja sauvakävelen, hihna on rasite. Luulisi sen kyllä Maxillekin olevan, mutta ei, se tulee jopa vapaaehtoisesti kytkettäväksi ja kävelee narussa ylpeänä pää pystyssä. Vapaudesta se myös nauttii, säntäilee sinne tänne, menee ärsyttämään toisia koiria, tonkii kivikoissa työntäen nenänsä jokaiseen kivenkoloon. Mäyräkoiraahan Maxissa osa onkin, ja loput terrieriä.
Iltapäivällä tai alkuillasta töiden jälkeen on sitten Nancyn vuoro viedä koirat ulos. Silloin on jo liikkeellä enemmän autoja ja muita koiria, joten ainakin Maxi täytyy pitää hihnassa. Tosin rannalla sen voi päästää vapaaksi loikkimaan ja tonkimaan aallonmurtajakivikossa.
Varsinkin minä epäilin kovasti Maxin kykyä selviytyä kaupungissa. Ajattelin, että se on vähintäänkin onneton täällä. Näin ei kuitenkaan näytä olevan, vaan se nauttii olostaan meidän koiranamme. Näyttäisi ihan siltä kuin se myös yrittäisi kaikkensa sopeutuakseen uusiin oloihin.
Viikonloppuna koiratkin pääsevät autoajelulle. Siitä ne ovat aina innoissaan, haluavat nähdä uusia maisemia nekin. Yllä olevat kuvat ovat reissultamme 10 kilometrin päähän Lake Placidiin. Ei siellä mitään varsinaista järveä ole kylläkään, vain vesivoimalaitoksen säännöstelyallas. Mutta jylhien vuoristomaisemien keskellä virtaava jokin on upea. Siinä kävimme uimassa sekä minä että koirat.
Muuta viikonloppuohjelmaa on yleensä lauantainen ostosreissu joko kaupunkiin tai 3 kilometrin päässä sijaitsevaan isoon ostoskeskukseen. Usein käydään myös kaupungin keskustan hedelmä- ja vihannesbasaarissa, josta voi ostaa paikallisia eksoottisempiakin hedelmiä ja vihanneksia. Monet myyjät ovat aasialaisia. He kauppaavat takapihallaan kasvatettuja tuotteita. Mangoja on tietysti saatavilla silloin kun sesonki on, lychee- ja longan-hedelmiä, Jaboticabaa, jonka maku tuo minulle mieleen mustaherukan. Oman puutarhan banaaneja ja appelsiineja on myös kaupan. On mm. sellaisia hyvin ruman näköisiä appelsiineja, jotka ovat kuitenkin sisältä hyvin mehuisia ja makeita. Niistä saa puserrettua mainiota mehua. Sitten on tietysti paljon tuoreita yrttejä, kuten korianteria, joka kasvaa hyvin tuolla ylempänä vuoristossa, jossa on kylmempi kuin täällä alhaalla. Monien kiinalaisten ja muiden aasialaisten kasvien nimiä en edes tiedä.
align="bottom" alt="" border="0" height="177" src="http://www.www.sippala.com/timo/australia/kirjeet/kuva166.jpg" width="477" />
Sen ansiosta, että minä vietin liki kaksi kuukautta Cairnsissa ennen kuin koko perhe pääsi muuttamaan perässä, Nancy oli Woodstockissa viettänyt runsaasti aikaa talomme omistajien kanssa ja tutustunut heihin paremmin. Pari viimeistä viikkoa hän kävi joka ilta talossa sitomassa emännän kipeän jalan. Niinpä he ottivatkin osaa muuttoomme ja kaikkeen siihen liittyvään tarjoten apuaan sen minkä pystyivät. Hehän olivat halunneet meidän myös ottavan Maxin mukaamme Cairnsiin ettei se tuntisi oloaan niin orvoksi yhtäkkiä tyhjässä mökissä. He olivat korvaukseksi suostuneet ottamaan ankkamme hoitoon niin kauan kunnes saamme niille sopivan pihan. Kesäkuun puolivälissä vanhemmat Joy ja Roy, halusivat tulla käymään Cairnsissa ja tuoda ankkamme takaisin. Me kun olimme Nancyn kanssa arvioineet, että takapiha on riittävän iso ja aidattu niiden turvallisesti elää siellä. Olimme hankkineet ison muovisen kahluualtaan niille lammikoksi. Se on tuo iso sininen, joka näkyy kuvassa. Allas on melkein makuuhuoneen ikkunan takana, joten varsinkin Elviksen kaakatus kuuluu meille useinkin. Oikealla kuvassa näkyy naapurin viidakko makuuhuoneittemme ikkunan takana. Tuon roikkuvan pressun olen minä virittänyt väliaikaiseksi suojaksi tavaroille, jotka eivät mahdu muualle katoksen alle.
Ja silloin kun tulee vieraita, on mukava itsekin heittäytyä turistiksi ja tutustua paikkakuntaan. Arkenahan sellaiseen ei niin hirveästi ole aikaa. Käytiin Kurandassa, joka on sellainen vanha hippi/vaihtoehtokylä tuolla vuoristossa. Se on suosittu turistikohde, koska sinne vie sekä junarata että köysirata. Me emme päässeet tutustumaan junaan vaan teimme matkaa mennen tullen köysiradan vaunussa. Roy ja minä teimme. Naiset eivät osallistuneet retkeen, koska Joylla on korkean paikan kammo. He sen sijaan menivät ostoksille kaupunkiin. Köysirata alkaa meiltä noin kolmen kilometrin päästä. Radan alussa tulikin sitten nähtyä tienoomme ylhäältä käsin. Valitettavasti kuvat ovat vain videokameralta kaapattuja. Kuranda on yksi paikoista, joihin olemme ajatelleet olevamme valmiita muuttamaan. Tosin se, että sinne vie hyvin mutkainen valaisematon vuoristotie, jolla sattuu aina silloin tällöin onnettomuuksia, saa Nancyn miettimään asiaa. Myös se, että siellä on vielä sateisempaa kuin täällä alhaalla laaksossa. Taloissa on kosteudun ja lämmön takia homevaurioita.