Steiner-päiväkotiin ja sitten Waldorf-kouluun ?

 

Vietnam on omanlaisensa maa, sosialistinen tasavalta, Koulujärjestelmä on sen mukainen: samaan muottiin tunkeva, perinteinen, autoritaarinen. Luokkakoot ovat suuret, tilate kaikuvat ja meluisat, opettajien palkat pienet. Vaihtoehtokouluja, kuten Montessori, Steiner/Waldforf on olemassa. Osa niistä on kalliita yksitiskouluja, osa paikallisten ylläpitämiä, joissa noita muualta tuotuja periaatteita sovelletaan vähän sinne päin tai paikalliseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan mukautettuna. 

Yllä oleva kuva on vain kuvitusta varten. Se on erään paikallisen yksityiskoulun sivulta ja se kertaa siitä, miten koulut täälläkin ovat sidoksissa yhteiskuntaan ja kulttuuriin. 

Tässä kirjoituksessa tarkoitan koululla sitä, mitä täälläkin usein tarkoitetaan: päiväkotia, esikoulua ja varsinaista oppivelvollisuuskoulua. En siis erottele kouluasteita toisistaan. 

Pari kuukautta sitten aloitimme pehmeän laskun kouluun uudelleen parin epäonnistuneen koulukokeilun jälkeen.   Tämän alueen kallein ykstiyiskoulu myönsi meille poikkeusluvan tuohon perhmeään laskuun niin, että minä saan olla pojan tukena luokkahuoneessa toistaiseksi, ainakin niin kauan, kun olemme päättäneet amerikkalaisen K5-tason esikoululuokan aloittamisesta kuluvan vuoden syyskuussa, kun hän silloinkin on vasta 5-vuotias, mutta täyttää kohta kuusi. 

Aluksi kaikki vaikutti todella hyvältä: olin tyytyväinen siihen, että kohdallamme joustettiin antamalla minun osallistua tunneille. Filippiiniläinen opettaja oli mukava ja ymmärtäväinen. Ongelma oli siinä, että Erik oli niin ujo, ettei saanut sanaa suustaan ja kouluun tullessa jopa piiloutui apinareppunsa taakse. Vielä kahden kuukaudenkin jälkeen hän on ujo pihalla, jossa juoksentelee paljon lapsia. Sen sijaan luokassa istumisesta hän nauttii: ei puhu edelleenkään opettajalle tai kavereille, mutta minulle uskaltaa jo sanoa jotain hyvin hiljaa. 



 Vähitellen huomasin myös miinuspuolia: ensimmäisenä sen, että pulpetit (pöydät ja tulit) olivat osalle oppilaista liian isoja. Tuolilla istuessa täytyi heiluttaa jalkoja ilmassa. Jos ne halusi saada tukevasti lattiaan tai jalasten etureunan tukirautoihin, taytyi melkein maata tuolilla. Näin ei kirjoittamisesta eikä piirtämisestä tullut mitään. 

Mainitessani asiasta koululle sain kuulla, että yhden koon pulpetti on koulun omaksuma standardi. Jopa se mukava filippiiniläinen opettaja puolusti käytöntöä: se opettaa lapset mukautumaan olosuhteisiin ja sääntöihin.  Minulle annettiin lupa tuoda kouluun mukanani jakkara, jonka voin asettaa pojalleni jalkatueksi. Niin en ole ainakaan vielä tehnyt. Erikin jalat tai selkä eivät hänen omien sanojensa mukaan väsy, mutta kyllä minä huomaan, ettei hän kovin rentona istu. 

Pikku hiljaa tunteja seuratessani huomasin sen, miten raskasta sisältö on lapsille. Heille opetetaan hyvin paljon teoreettista sisälötä, myös lukemista ja laskemista. Noin kahdeksan tunnin päivän aikana tulee paljon sisälötä kahdella kielellä. Toki välissä on paljon liikuntaa ja laumamista, piirtelyä, mutta jo pelkkä istuminen 80 minuutin kaksoistunneilla on aika raskasta. Niiden välissä on sitten taukoja: lounas, kaksi välipalaa ja sitten kahden ja puolen tunnin lounastauko, johon kuuluu iltapäiväsiestä, kuten täällä tapana on.   Kaikkiaan päivästä tulee 12 tuntinen, toisilla jopa ylikin, jos he joutuvat odottamaan vanhempia hakemaan heidät koulusta.  Useimmat kuskataan autolla, mikä täällä merkitsee tavallaista korkeampaa elintasoa, jopa elitismiä. 

Huhtikuun alussa meidät kutsuttiin koulun kautta "ilmaiselle taidetunnille".  Siellä annettiin lapsille papreille tulostetut kuvat, jotka heidän piti jäljentää pikkutarkasti kankaalle. Näitä sitten mainostettiin koulun ja gallerian sivuilla lasten taidetoksina.  Erikin kädentaidot eivät olleet niin hyvät kun muilla. Tämä sai opettajan ja galleran omistajan kuohahtamaan niin, että häneltä otettiin maalausvälineet pois. Minä kuitenkin ärähdin ja setuin puolustamaan häntä, koska hän sanoi, että haluaa vielä maalata. Niinpä hän sai jatkaa. 

Tuolla nykyisessä  laitos koulusa on kaksi toisistaan erillistä linjaa: vietnaminkielinen ja englanninkielinen. Niillä on kummallakin erilliset opetussuunnitelmat ja on jopa mahdollista valita vain toinen niistä. Oppivelvollisuuden voi suorittaa vain vietnamilaisen MOET-suunnitelman mukaan vain vietnamiksi. Englanninkielinen on tuolta kannalta ylimääräistä oppia.  Minulle vain se on tullut tutuksi. 

En tiedä, miten paljon vietnaminkielisessä opetuksessa kerrotaan setä Ho Chi Minhistä, mutta tuskin siellä enää lauletaan, että Lenin-setä asuu Venäjällä. 

 Englanninkielisessä opetuksessa kerrotaan vapauden patsaasta, Abraham Lincolmista ja muista maista amerikkalaisesta näkökulmasta. Matematiikassa opetellaan pituuksia tuumina, vaikka Vietnamissa käytetään metristä järjestelmää eli millimetrejä, senttimetrejä j.n.e. 

Kysyin muutamalta lapselta, tietävätkö he missä on Hanoi. Eivät tienneet, mutta tietävät Italian, Japanin, USA:n ja monen muun paikan. 

Nyt minulla on voimakas epäily sisällön soveltumisesta pojalleni tai muille hänen ikäisilleen. Tietysti vertaan asiaa omaan kouluaikaani, jolloin ekaluokkalaisen ei tarvinnut osata vielä lukea, kirjoittaa  eikä laskeakaan.  Nyt jopa valtion kouluissa oletetaan kuusivuotiaiden tulokkaiden hallitsevan nämä taidot jo kouluun tullessaan. 

Kesäkuun lppuun mennessä meidän täytyy päättää, rekisteröidytäänkö tuohon vaativaan kouluun ja maksetaan liittyessä n. 850 euroa vastaava liittymismaksu, jota ei saa takaisin, vaikka päättäisi lopettaa jo ensimmäisenä päivänä. Sen jälkeen tulee kuukausittainen maksu n. 2000 euroa kunkin kuun alussa. Hieman halvemmalla pääsisi, jos maksaisi koko lukuvuoden etukäteen kerralla, mutta sitä minun ei kannata tehdä, koska emme olisi varmoja siitä, kuinka pitkäksi aikaa jäämme.   Lisäksi on pieni painostuskeino se, että voi jättää maksamatta seuraavassa kuussa, jos jotakin epämiellyttävää sattuu. 

Vaihtoehdot: Montessori, kotikoulu, Steiner / Waldorf 

Jos en laita lastani tuohon vaativaan kouluun seitsemän kilometrin päähän, mitkä olisivat vaihtoehdot? 

1. Kotikoulu, sitä  olen ajatellut jo aikaisemmin, mutta olen huomannut, että minussa ei ole tarpeeksi tiukkuutta pakottaa poikaani opisekelemaan minun johdollani. Olen niin pehmeä, että hän ei tottele minua tarpeeks eikä minusta ole kiva ryhtyä ankaraksi isäksi. En väitä, ettäkö hän olisi kuriton, mutta Minecraftin pelaaminen puhelimella on kivempaa.  Minulla ovat sitäpaitsi voimat viime aikoina olleet varsin vähissä, joten en voi taata siinäkään mielessä tuloksia. 

2. Yksityisopettaja, tutori, tukemaan silloin tällöin kotikoulua. Siitä voisi selvitä paria sataa euroa vastaavalla summalla kuukaudessa. 

3. Vietnaminkielinen koulu: joko valtion tai yksityinen.  Sitä poika ei halua enkä minäkään.  Hän ei halua edes samaan kouluun, jota hänen paras kaverinsa, serkku "Medium guy" käy. 

4. Sopivan koulun etsiminen kauempaa. Me emme ole sidottuja tähän paikkaan kovin tiukasti: minä tuskin lainkaan, Erik ja äitinsä haluavat olla tässä sukulaistensa takia: vaimon veli perheinen asuu naapurissa.  Minä voisin periaatteessa lähteä hyvinkin paljon kauemmas, ihan Suomeen saakka. 

Tuo nelosvaihtoehto on tullut ihan viime päivinä minulle voimakkaammin esille siitäkin huolimatta, että se on vaimolle ja Erikille vaikea eikä minunkaan ole helppoa romuttaa vanhaa pesää ja rakentaa uutta, ei siltikään vaikka asutaan vuokralla ja sopimus päättyy tämän vuoden joulukuussa samoin kuin oleskelulupani. 

Viime syksynä kävimme parina päivänä Dalatin kaupungissa 30 km päässä kotoa sijaitsevassa Montessori-koulussa, "Kengurukoulussa", jossa omistaja antoi minulle luvan olla läsnä luokkatiloissa. 
Luokkatilat olivat mukavat: paljon puuta ja pehmeitä materiaaleja. Sen sijaan henkilökunta ei pitänyt läsnäolostamme, erityisesti huonoa englantia puhuva englanninopettaja oli ilmeisesti valittanut omistajalle, koska minun läsnäoloani ei enää toivottu. Niinpä Erik myös päätti olla menemättä sinne. Tosin hän vielä joskus muistelee sitä paikkaa hyvällä. Siellä oli ollut ainakin yksi kiva kaveri. 



Täällä Montessori on aika suosittu koulumuoto, ainakin sitä mimitystä käyttävät monet pienet päiväkodit tai kotikouluryhmät.  Myös Waldorfi -termiä näkee joskus. Tosin ne eivät ilmeisesti täytä tuon nimen käyttöön oikeutettuja, vaan pikemminkin ne ovat omaksuneet joitakin periaatteita esikuviltaan, esim. sen, ettei lapsia saa lyödä. Tuossa yllämainitussa koulussa oli muutama sellainen kyltti. Ne tulkitsin osoitukseksi siitä, että asia ei ole selvä ilman muistuttamista. 

Tässä saman metrin päässä meiltä kotoa on pieni montessori-koulu, mutta se taitaa olla täysin vietnaminkielinen.  Olen pyytänyt vaimoa kysymään lähiseudun kouluista, löytyykö sieltä ketään englantia osaavaa, mutta hän ei ole raportoinut mistään tuloksista. Ehkä häntä vain ei kiinnosta.  Jos hän saisi päättää, poika pakotettaisiin vietnaminkieliseen valtion kouluun, kuten hänen äitinsä ja veljensä ovat toivoneet.  Tässä asiassa valta on minulla, koska olen sen ottanut. Yhdessä keskusteleminen ei liene täällä tapana vaan asiat hoidetaan kuten ne on ennenkin hoidettu. Se on minulle välillä aika rankkaa, varsinkaan kun minun ei toivota olevan yhteydesssä englantia osaavien naisten kanssa. He ovat potentiaalisia miehenryöstäjiä? 

Eilen löysin paikallisesta Facebook-ryhmästä erään ekspatriaatin kehut pienelle Steiner-Waldorf-henkiselle koululle. Selasin heidän sivujaan ja huomasin heidän kesäkuussa pitämänsä kesäleirin. Sen kuvauksessa oli sen verran mielenkiintoista, että otin yhteyttä heihin ja aloin kyselemään. 

Sain kuulla, että siellä on muutama lapsi, jotka käyttävät enimmäkseen englantia. Yksi opettajista, vietnamilainen nainen puhuu lasten kanssa englantia.

Kuukauden kesäleirin hinta on noin 200 euroa. Ihan siedettävä kuitenkin minulle, joka en maksa veroja mihinkään.  Toki en myöskään saa muita kuin kansalaisuuteen perustuvia palveluja eli lähinnä passin ja lähetystöltä lain mukaista apua tarvittaessa. 

Voisimme käydä siellä 35 kilometrin ja 40 minuutin bussimatkan päässä kokeilemassa, josko ujous väistyisi rennomassa ympäristössä ja sitten päättää, vietetäänkö seuraava lukukausi siellä.   

Tuo kaupunki on 500 metriä meitä korkeammalla vuoristossa. Maisemassa on enemmän mäkiä ja metsiä.  Metsät ovat trooppisia mäntymetsiä eli minulle varsin mieluisa ympäristö. Siellä kasvaa jopa sieniä, joita ihmiset käyvät poimimassa.  Mustikoita ei sentään ole, joten edelleenkin minun täytyy tuottaa Suomesta kainuulaista mustikkajauhetta  (Biokia-marjajauheita olen käyttänyt päivittäin muutaman vuoden ajan jo). 

Itse koulu, tai päiväkoti, on hiljaisella alueella kaupungin itälaidalla, enemmän kodinomainen, kuten nämä vaihttoehtokoulut ovat. Ainakaan kuvissa ei näy uniformuja eikä isoja pulpetteja. 

Sekin miellyttää minua, että  isot ja pienet lapset ovat samassa ryhmässä. Ikähaitari on kahdesta seitsemään vuoteen. 

Paikka ei liene millään tavalla osa virallista koulujärjestelmää vaan pelkkä päivähoitopaikka. Se riittää minulle toistaiseksi, sillä tärkeintä on, että sieltä saa kavereita, sosiaalisia taitoja ja virikkeitä, rohkaisua  luovuuden kehittämiseen. Älyllisiä virikkeitä tulee puhelimen peleistä ja Youtube-videoista.  Niitä voi sitten jalostaa minun kanssani keskustelemalla.  Toki olisi hyödyksi, että puhelimen ja tabletin merkitystä saataisiin vähän alas päin ja tasapainotettua elävän maailman asioilla. 

Steiner-koluissa ei ainakaan maailmalla opetella lukemaan ennen seitsemättä ikävuotta. Pääapino on luvouudella, itseilmaisulla.  Siellä saa myös vapasti sotkea väreillä eikä tarvitse kopoida konemaisesti. 

Toivon koululta myös vähemmän kilpailua ja kokeita. Täkäläiset koulut, myös tuo, missä olemme käyneet, yleensä kilpailuttavat ja testailevat oppilaita ihan säännöllisesti. Myös arvostelua, jopa haukkumista tai kevyttä nälvimistä olen havainnut. 

Tietysti minusta olisi kiva, että saisin itse osallistua lapseni koulupäiviin. Sanotaan, että ainakin Steiner-pedagogiikassa perheet osallistuvat koulun toimintaan aktiivisesti. Sellainen antaisi merkityksen elämääni. Ilman Erikiä olisin aika tavalla tyhjän päällä. 

Minulle kerrottiin, että saisin olla tuossa pienessä koulussa mukana vapaaehtoisena: leikkiä lasten kanssa ja kokata jotain kotimaani ruokia. Mietin jo, miten kiva olisi tehdä heidän kanssaan karjalanpiirakoita, ainakin muodoltaan samanlaisia kin suomalaiset, mutta vehnätaikinasta, vegaanisina tietenkin. 

Jos kaikki menee siellä hyvin, olisin valmis muuttamaan sinne ylemmäs. Siellä olisi vähän viileämpääkin, jopa niin viileää, että peruna kasvaa.  

Ensi viikolla olisi siis ensimmäinen tutustuminen ja kesäkuussa se leiri. 

Lisää kirjotuksia meidän koulukokemuksistamme: 

• Suomen YLE:n dokumentti Steiner-pedagogiikasta on hyvin kriittinen
• Helmikuussa 2023 oli ensimmäinen epäonnistunut koulukokemus
• Lokakuussa 2024 ei sujunut myöskään Montessori-koulu 
• Maaliskuuss 2025  yritimme uudestaan 
• Toukokuun 2025 kirjoitukset 
• Kaikki kirjoitukset tässä blogissa 

Vietnamin vuoristossa, lähellä Dalatin kaupunkia kasvaa metsässä myös syötäviä sieniä.  Mikähän sieni on kuvassa?