2021 06 kesäkuu - ei mennä minnekään!

• Kesäkuun 2021 Kuvat  Googlen palvelusta. 
• Video, jossa pyöräilen kotikulmilla ja puhelen kuulumisia. Koostin sen parista pätkästä, jotka otin kokeeksi testakseni polkupyörään kiinnitettävää telinettä puhelimelle. Youtube on videon tallennuspaikka. Samasta paikasta viikkoa myöhemmin ja eri tavalla sekä eri puheilla. 

Henkilökohtaiset kuulumiset ja kuvat tulevat tällä kertaa kirjoituksen loppuun kirjallisuus- ja kuntavaaliturinoiden jälkeen. 

Tässä kuussa tuli kuvien säilöminen Google photos eli Goolen kuvapalveluun maksulliseksi sen jälkeen kun 15 gigatabua yhteenlaskettua tallennustilaa on käytetty.  Levytilan kasvatus sataan gigatavuun maksaa noin 20 euroa vuodessa, mikä ei ole minusta paljoa. MInä olen maksanut sen jo parin vuoden ajalta. Jos tämän blogin kuvat joskus katoavat, se johtunee siitä, että kuoleman tai jonkun muun syyn takia en ole enää pystynyt maksamaan enkä edes käyttämään Google-tiliäni, jolloin kuvani katoavat ikuisesti. Tällainen ajatuskulku tulee mieleen siitä, että ikuiseksi luulemani Facebook-tilini poistettin mitättömästä tai olemattomasta  syystä kuluvan vuoden tammikuussa. Se on muuttanut asennettani kaikkea nettikäyttöä ajatellen. Ehkä minun pitäisi alkaa tekemään enemmän kuvakirjoja tärkeimmistä kuvistani ja jaella niitä lähisukulaisille tai sitten tehdä kokonainen kirja teksteineen ja kuvineen säilyttääkseni elämästäni edes jotakin tulevaisuuden tutkijoille tai muuten uteliaille. En minä halua kadota ihan kokonaan sitten kun minusta aika jättää. 

Yhden kuvakirjan olen tehnyt äidilleni jokunen vuosi sitten. Siinä kerroin vuodesta 2002 jolloin poistuin Suomesta ja Singaporessa ollessani adoptoin kissan, tutustuin sen löytäjään, rakastuin ja sain vastarakkautta ja viiden kuukauden seurustelun jälkeen avioiduin. 

Olisi paljon muutakin kerrottavaa, ei pelkästään omasta elämästäni vaan myös muiden. Jopa sukuni vaiheista, sekä isän että äidin puolelta, tiedän paljon enemmän kuin sisarukseni heidän lapsistaan puhumattakaan. Omalle pojalleni pitäisi kaikki tuo myös välittää, ja se lienee parasta tehdä papreilla, koska nettiin en enää luota. Kiitos vain, Facebook!

Ensimmäinen askel, jonka nyt otinkin, on ladata varmuuskopio blogista omalle tietokoneelle. On myös olemassa Blogbooker-niminen sivusto, joka tekee tämän helpommalla kuin jos ryhtyisi käsin väkertämään.  Tietysti voisi mhös puhua mp3-tiedostoille, ottaa videota, kerätä kuvia ja tallettaa kaiken tämän ulkoiselle kiintolevylle ja sitten sitä mukaa kuin tallennusvälineet kehittyvät, kopioida se uudelle välineelle. 

Kiitos kirjoista, Risto Isomäki 

Isomäki on mielenkiintoinen tapaus kirjallisuuden kentässä siitä syystä, että hänellä on selvä kirjallisuuden ulkopuolinen tendenssi tuotannossaan. Maailman pelastaminen, elämän jatkuminen  maapallolla tai ainakin niihin liittyvien kysymysten vakava pohdinta sekä fiktiivisissä teokssissa että asiateksteissä.  Älyllinen uteilaisuus, tiedonhalu, halu muuttaa maailmaa ja ratkaista ongelmia yhdistyneenä mielikuituksellisiin visioihin ja teorioihin, jotka menevät välillä tieteen tuolle puolen mutta eivät ole kuitenkaan pelkää fantasiaa. Siinä samalla tulee myös tieteellisestikin todistettuja käsityksiä ja faktoa. Hyvin kiintoisaa. 

Ruoka, ilmasto ja terveys Katso valaiseva arvostelu tästä linkistä.  Siinä arvioidaan kirja paremmin kuin mitä minä pystyn tekemään tässä. Tämä tietokirja on tekijänsä mielestä hänen tärkeimpänsä ja arvioiden mukaan vuoden (2021) paras tietokirja Suomessa.  Vegaanit voivat olla tästä myös iloisia, sillä se on myös vahva motivoija vegaanisen ravinnon ja elämäntavan valitsemiseksi. Kirja esittelee monia eläintuotannon ja siten lihansyönnin haittoja: suuret hiilipäästöt, sato syötetään eläimille sen sijaan että laidunalueilla kasvatettaisiin ravintoa, jonka ihmiset voisivat syödä ilman että se kierrätetään eläinten kautta. 

Liha on muuttunut entistä epäterveellisemmäksi siksi että tuontto-olosuhteet tekevät siitä entistä rasvapitoisempaa.  Eläinten hyväksikäyttö on myös syy pandemioille. Eälimile syötetään suurin osa maailmalla käytetyistä antibiooteista, mikä tuottaa antibiooteille vastustuskykyisiä bakteereja. Termillä passiivinen lihansyönti Isomäki tarkoittaa sitä, että vaikkei ihmisyksilö itse söisikään lihaa, hän joutuu silti kärsimään lihantuotannon haitoista. Hän joutuu myös verojen muodossa maksamaan liahntuotannosta sillä liha on voimakkaasti valtioiden subventoimaa ruokaa. 

Uimalammikkoni ja ikuineen työmaani riisipellon laidassa. 

Puussa kasvava ruoka olisi hänen mukaansa kaikista paras vaihtehto kokonaisuutta ajatellen. Erilaisita pähkinöistä esimerkiksi voidaan teollisesti valmistaa ruokien raaka-aineita, jotka sulavat helpommin eivätkä maistu "puulta". Myös palmuöljyä hän pitää turhaan vieroksuttuna tuotteena.  Samaa mieltä ovat tuossa Wikipedia-linkissä siteeratut tutkijat:  "Ranskalaistutkijat Alain Rival ja Patrice Levang toteavat, ettei öljypalmua sinänsä ei ole järkevää boikotoida, vaan viljelymenetelmiä tulisi kehittää kestävämmiksi. Öljypalmulla on monia ympäristöetuja muihin öljykasveihin verrattuna. Öljypalmu esimerkiksi pärjää paljon pienemmällä määrällä kasvinsuojeluaineita kuin muut öljykasvit. Palmuöljyn viljely myös vaatii paljon vähemmän hyönteismyrkkyjä kuin muiden öljykasvien."




 Hän myös kertoo, miksei tämä meidän tulvavesissämme kasvatettu riisi ole kovin ekologista: siksi, että sen sivutuotteena syntyy metaania, jota katkaisut korret johtavat ilmakehään. Aiemmin olen ihmetellyt sitä, miksi niin monet haluavat välttää riisiä. Yksi syy on sen korkea arseenipitoisuus ja toinen sen viljelyssä tarvittavat vesimäärät. Olen ajatellut, ettei vedenkulutus ainakaan ole hyvä syy välttää riisiä, sillä ainakin meillä sen tarvitsema vesi tulee taivaalta sadekauden aikana ja kuivana kautena jokiin varastoituneena vetenä. Täällä Vietnamissa se on ihmisten pääruoka-aine, ehkä kalan lisäksi. 

Verrattuna Pentti Linkolaan Isomäki on positiivisempi ja rakentavampi. Hän esittää mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja sekä yksilöille että yhteisöille, mm. tieteelle ja valtioille siitä mitä pitäisi tehdä haittojen korjaamiseksi. Häneen verrattuna Linkolan vanhat tekstit tuntuvat lapsellisen raivokkaalta pillitykseltä siitä miten kaikki on mennyttä eikä pelastusta enää ole. 

Isomäki on ottanut kantaa myös nyt vallitsevaan koronakriisiin,  puhunut tiukkojen rajoitusten puolesta, jotta virukset eivät pääsisi leviämään nopeasti ja levitessään muuntumaan entistä vaarallisemmiksi. 

Sarasvatin hiekkaa ilmestyi vuonna 2005 ja sen jatko-osa Vedenpaisumuksen lapset vuonna 2020. Tarina kertoo monella tasolla vedenpaisumuksista, megatsunaameista, jäätikpiden sulmaisesta ja niihin liittyvistä surista haasteista kuten jään vangitsemien suurten metaanipäästöjen pääsystä ilmakehään. Ekologisen sanoman oheen limittyy filosfiaa ja mytologiaa. Kirjat ovat trillereitä, kaunokirjallista draamaa, joka hyvinkin, ainakin osittain, voisi joku päivä realisoitua. Tarinassa etsitään ratkaisuja ihmiskunnan pelastamiseksi, mm. ajatus, että sijoittamalla satoja tuhansia tuulimylljä napa-alueille, voitaisiin pitää yllä jäätiköitä. Tuulimyllyt pumppaisivat vuoden kylmänä aikana vettä jään alta sen päälle, jolloin pakkasilma tekisi siitä uutta jäätä. Tuulimyllyilllä ekokatastroia vastaan, niin, ja jatko-osassa käydään ydinpommilla ekokatastrofia vastaan. Onko loppu onnellinen vai ei, sitä ei kirjat luettuaankaan voi tietää. 

Joka tapauksessa hyvin tehokas tapa vaikuttaa asioihin myös fiktion kautta, levittää sitä kautta mahdollisia tulevaisuuden skenaarioita, jotka kuitenkin perustuvat faktoihin.  Vielä kun joku tekisi hänen toestensa pohjalta elokuvan. Vai lieneeköhän jo tehnyt? 



Isomäki uskoo edistykseen, toisin kuin Linkola, siihen että ihmiset ovat valmiita muuttamaan valintojaan, siihen että tiede ja teollisuus pystyvät kehittämään ympäristöystävällisempiä ratkaisuja ja tuotteita, mm. keinoliha, joka saattaa syrjäyttää eläintehtaiden tuotteet hyvinkin pian. Myös kasvisruuan ja vegaanisen ruuan suursuosio eivät hämmästytä häntä.  Aurinkopaneelien hinnan lasku ja sitä myötä yleistyminen voivat hänen mielestään jatkua edlleen ja siten olla osana ongelmien ratkaisua. 

Myyttiseen ainekseen liittyy mm. teoria siitä, että tarujen saari tai manner Atlantis olisikin Kreikan sijasta sijainnut Intiassa, eli länteen Intiasta katsoen eikä Kreikasta. Platon olisi sen mukaan kopioinut tiedot Atlantiksesta itäisiltä viisailta. 

Toinen käsitys, joka tuodaan fiktion lomassa esiin, on se, että ihminen olisi biologiselta luonnoltaan merinisäkäs eikä viidakkoapina. Vai miten tuo apinan määritelmä nyt menikään? 

Joitain muitakin ruokaa (ja ilmastoa) käsitteleviä teoksia olen kuunnellut viime vuosina, mm. Jonas Konstigin Pyhä ruoka, Mitä oikein saa syödä? Tämä entisen vegaanin tai kasvissyöjän, sittemmin karppaajan aaotksista koostunut kirja on isomäkeen verrattuna lähes vastakohta.  Paljoa minulle ei jäänyt siitä mielenpohjalle. Se tuntuu Isomäkeen verrattuna hyvin egoistiselta: henkilökohtaisten mieltymysten ja uskomusten julistukselta, sen pohdinnalta, mihin koulukuntaan uskoa Oman kehon palvontaa.  Kasvisrasvat ovat hänen lähteidensä mukaan epäterveellisiä kun taas eläinrasvat terveellisiä ja välttämättömiä.   

Ehkä tuollainen "informaatio" ei vetoa minuun, koska minä en ole koskaan pohtinut mitä ruokavaliota noudattaisin. Kasvissyönti on ollut minulle selvä valinta jo teini-iässä, vaikka pystyinkin toetuttamaan sen täysin vasta Suomesta lähdön aikoihin vuonna 2002. Sitä ennen oli joko pakosta tai käytännön syistä syötävä lihaa, jopa joskus kalaa, viakka olen inhonnut niitä lapsesta saakka. Toki lihapullista ja makkarasta pidin, samoin kuin maitopohjaisista juustoista. Vasta vegaaniksi ryhtyminen vuonna 2015 oli tetoinen valinta ja sen tein myös terveyssyistä. Saatoin olla allerginen maidolle tai laktoosille. Sitä ei ole koskaan testattu, mutta se tuntui mahassa.  Nyt en luopuisi vegaanisesta ruokavaliosta, tai kasvipohjaisesta kovinkaan helpolla enkä mielelläni. 

Täällä ei ole saatavissa sellaisia kehittyneitä vegaanituotteita, kuten juustoja, vihiksiä, vöneriä tai vegaanisia jäätelöitä suoraan kaupasta. Niitä pitäisi käydä ostamassa tuolta Saigonista, tilattava neti n kautta tai,kuten olen valinnut, tehtävä itse. Raaka-aineet tilaan netistä tai ostan kaupasta tai torilta täällä, mutta ruuat teen niistä itse. Teen sellaista leipää, jonka syönnin jälkeen en tule kipeäksi kuten ruisleiväst. Minun leivässäni on paouja ja siemeniä sekä tummaa leipäjauhoseosta, jsssa on myösö vähän ruisjauhoja. Entsyymejä siinä on niin paljon että niiden ja maitohappobakteerien lisäksi ei tarvitse edes hiivaa lisätä. On niin iso ilo, että saan syödä joka päivää leipää, joka tarjoaa hampaille kunnon haasteen, sellaista jälkiuunileivän tapaista kovaa ja sitkeää, mutta kuitenkin vatsalle lempeämpää ja monipuolisesti ravinteikkaampaa. Kumina antaa sille vanhan tutun maun. 

Teen myös itse kaurajugurttia käyttämällä netistä tilattuja jugurttia varten kehitettyjä bakteerivalisteita.  Banaanista ja kaakojauheesta, öljystä, sokerista, duriosta, jakkihedelmästä teen jäätlöä, jota syön aamuisin sen jugurtin kanssa. Suklaajäätelöjugurtti on hyvää!  Hapankurkkuja, hapankaalia teen lähes jatkuvasti. Janojumaksi teen volganieniteetä jota on terästetty käytetyllä punajuuri-inkiväärimehulla. Joskus tehosekoitan joukkoon myös vihreitä kasviksia. 

Merilevä, misotahna, tofu, erilaiset linssit ja pavut, tattari kuuluvat ruokavaliooni. Valitettavasti en ole onnistunut kasvattamaan omassa puutarhassa juuri muita papuja kuin mustaa mung-papua.

Edelleenkään en osaa tehdä mielisiäni vegaanisia makkaroita, vaikka minulla on soijaproteiinia ja gluteenia ostettuna. 

 

Uusi pihamökkini joen toiselta rannalta kuvattuna. Sieeläkin kulkee samanlainen tie ja tien takana on taloja vieri vieressä. Talojen ja takapihojen takana aukeavat laajat riisipellot. 

Lucinda Rley

 

Lucinda Riley menehtyi syöpään 11,6,2021  Hänen tuotantonsa tuli minulle tutuksi vasta tänä vuonna, jolloin löysin yhden Seitsemän sisarta-kirjasarjan kirjoista Celianetin etusivulta. Sieltä yleensä poimin kuunneltavat uutuudet.  Ja koska kuuntelen nykyään erittäin paljon äänikirjoja, kynnys valtia jokin kirja on hyvin matala, varsinkin jos sitä mainostetaan latauspalvelun etusivulla. Minä siis kirjaudun Celianetiin, valitsen kirjat ja sitten lataan ne zip-paketteina omalle koneelleni, nykyään puhelimelle, ja kuuntelen ne mp3-muotoa tukevalla ohjelmalla Smart Audiobook Player, joka on mainio, Ukrainan Kiovassa asuvan ohjelmoijan tekemä.  Siinä pystyy mm. vaihtamaan lukunopeutta ilman että äänen korkeus muuttuu.  Kuuntelen kirjoja Bluetooth-korvanapin kautta yhdella korvalla niin, että kuuntelu onnistuu myös pyöräillessä tai puutarhassa työskennellessä. Vedessä kaivaessani käytän blutetooth-kaiutinta, joka on puutarhavajassa suunnattuna lattian raosta kohti veden pintaa. Vesi kantaa äänen lähes kaikkialle, missä liikun työskennellessäni. 

Anna-Leena Härkönen suositteli pakinakokoelmassaan Suvi Ratisen kirjaa Matkaystävä, jonka tapahtumat sijoittuvat vanhoillislestadiolaiseen ympäristöön. Pidin kirjasta kovasti. Se toi muistoja 1970- ja 80-luvuilta.   Pidin myös hänen toisesta teoksestaan Hyvä tarjous. Epäilemättä Suvi Ratinen kuuluu Antti Heikkisen ohella niihin suomalaisiin kirjailijoihin, joiden seuraavaa tesota jään odottelemaan. 

Paljon muitakin, tässä mainitsemattomai kirjoja olen tämän vuoden aikana kuunnellut. Nykyään en tavoittele itseni sivistämistä tai jalostamista maailmankirjallisuuden, tai edes suomalaisen kirjallisuuden, klassikoilla ja korkeakirjallisilla valioilla. Minulle riittää se, mikä menee päähän, mikä kiinnostaa. Siihen kuuluu paljon nuortenkirjoja, viimeksi Tyttönä olemisen säännöt  Onkohan se jopa luokiteltu tyttökijaksi? Myös dekkareita, joita Celia tuottaa ahkrrasti. Paljon on naisten kirjoittamia ja lukemia, paljon myös miesten. Enimmäkseen suomalaista kirjallisuutta, ja mieluiten uutta sellaista. Toki myös joitakin käännökirjoja ja toisia kuuntelen englanniksi tai ruotsiksi, mutta eniten kuitenkin suomeksi. 

Peikkosadut, Tolkienit, Harry Potterit eivät vain kiinnosta. Toivoisin, että ne kiinnostaisivat enemmän. Eikö minulla ole enää mielikuvitusta?  No, kunhan poika tuosta kasvaa, yritän hänen kanssaan uppoutua myös satujen maailmaan. 

Kuntavaalit 2021 

En voi äänestää Suomen kuntavaaleissa, koska minulla ei ole kotikuntaa Suomessa. Valtiollisissa vaaleissa voin kuitenkin äänestää siinä vaalipiirissä, jossa viimeisin kotikuntani (Helsinki) sijaitsi. 
Moni tuttu ja sukulainen on vaaleissa ehdokkaana. Puoluekirjo on heidänkin keskuudessaan moninainen: kokoomuksen ehdokkaita ainakin kolme, Keskustan yksi, yksi feministi, kaksi eläinoikeuspuolueen ehdokasta. 

Vaikken saakaan äänestää, kävin silti Helsingin Sanomien vaalikoneessa katsomassa,kuka olisi minun valintani. Kysymykset painottuivat ympäristöasioihin ja hyvinvointiin. Leo Stranis olisi sen mukaan ollut ehdokkaani: ympäristöaktivisti, vegaani, absoultisti, jo nyt kaupunginvaltuutettu, mutta kansanedustajaksi hän ei ole vielä päässyt vaikka on tainnut olla ehdokkaana ainakin kaksissa vaaleissa. 

Myös muita vihreitä ja vasemmistolaisia oli kärkisijoilla minun ehdokaslistallani. 

Stranius ylsi varasijalle Helsingissä. Yksi serkkuni pääsi varasijalle Vantaalla. Toinen serkkuni, pappi, pääsi läpi Hollolassa 86 äänellä. Serkkuni 20-vuotias tytär Moonika sai Rovaniemellä 11 ääntä. Se ei ihan riittänyt. Harva sen ikäinen vielä tuleekaan valituksi.   Salossa entinen työkaverini Esko taekwondo-asussaan ja lupauksellaan antaa potkua kunnallispolitiikkaan jäi valitsematta, samoin Porvoossa kaksi eläinoikeuspuolueen ehdokasta. Rannalle jäi myös Imatralla kokoomuksen ehdokkaana ollut Krista, johon tutustuin täällä Vietnamissa hänen asessaan perheineen Saigonissa.

Kaksi vuotta sitten rakennettu takapihan hökkeli talon suunasta katsottuna. Se on kokonaan puiden ja köynnöskasvien peitossa. 

Varmasti muitakin tuttyuja, Facebook-kavereita ja puolituttuja on ollut ehdolla vaaleissa, mutta koska en enää juurikaan käytä Facebookia, moni on päässyt livahtamaan ohtiseni.  

Tuttuihin, tai entisiin tuttuihin, vähintäänkin puolituttuihin täytyy tietysti laskea Jussi Halla-aho, jonka kassa tiemme kohtasivat ennen kuin hän oli edes tunnettu bloggaaja saati sitten poliitikko ja puoluejohtaja.  Nyt hän oli taas koko Suomen ääniharava liki 19 000 äänellä ja tuli valituksi Helsingin valtuustoon. Hän on myös pyrkimässä Helsingin pormestariksi.  Minä en häntä olisi kuitenkaan äänestänyt sillä poliittiset mielipiteeni ovat hyvin kaukana hänen mielipiteistään.  Olihan minun aikanani laitoksemme kirjoilla myös Anni Sinnemäki, mutta tuolloin ainakaan minä en ollut hänen kanssaan tekemisissä kuin kerran ja silloinkin lyhyen puhelun verran.  Myös Sinnemäki pääsi läpi, reilut 7000 ääntä Helsingissä. Hänkin on ehdokkaana pormestariksi. 

Tietystikään tapauksissa, joissa puolueen puheenjohtaja, kansanedustaja, hallituksen ministeri tai eruoparlamentaarikko on ehdolla kuntavaaleissa, ei voi välttyä ajattelemasta, että hän pystyisi olemaan mukana paikallispolitiikassa täysipainoisesti vaan pikemminkin että hän on keräämässä ääniä puolueelleen ja näkyvyyttä itselleen. Nykyisen hallituksen ministereistä 17 oli ehdolla, mukaan lukien pääministeri ja puolueensa puheenjohtaja Sanna Marin. Kansanecustajistakin selvä enemmistö oli ehdolla, europarlamentaarikoista ainakin Teuvo Hakkarainen perussuomalaisista. 

Google Earth (C) -palvelun kuvakaappaus meidän alueestamme. Lähes kaikki vihreä on riisipeltoja. Aluetta halkovat pienet joet ja kanavat, joiden vesi tulee sateista tai isosta Mekong-joesta. Jokia seuraavat tiet sen kahden puolen. Teiden varsilla ovat auuinrakennukset ja lähes kaikki muu. Vihreyden sävyerot jothuvat riisin eri kypsyysasteista ja eri lajikkeista.  

Jussi Halla/aho, epävirallinen elämäkerta kirjoittajana Lauri Nurmi tuo minullekin paljon uutta tietoa ja virkistää vanhaa. Uutta oli erityisesti tieto hänen suvustaan. Tarkemmin asiasta kertoo tuo linkki.  Siinä toki myös kerrotaan tarkemmin hänen poliittisen uransa tapahtumista, myös siltä ajalta kun hän oli vielä yliopistossa kirjoilla ja alkoi päivittää kotisivujaan, ilmeisesti minulta perityssä työhuoneesssa istuen ja sitten myöhemmin blogiaan. Mielenkiintoista oli lukea tai kuulla, miten hänen isänsä on ollut lennättämässä Irwin Goodmania helikopterilla ollessaan Tauno Suojasen ohjelmatoimiston leivissä, tai viinoissa, miten vain. Tästä aiheesta olen lukenut paljon, joskaan omakohtaista kokemusta ei ole muuta kuin Irwinistä radion ja TV:n välityksellä jo 1970-luvun alussa. 

Takapihan hökkeli riisipellolta päin katsottuna. 

Tämän kuun lopulla Halla-aho oli taas otsikoissa sen takia, että hän ilmoitti ettei ole ehdolla puolueensa puheenjohajaksi alkusyksyn puoluekokouksessa. Hän oli neljä vuotta sitten, kesäkuussa 2017 kannattajineen vallannut koko perussuomalaisen puolueen sen perustajiin kuuluneelta Timo Soinilta. Se oli aiheuttanut silloin hallituksesssa istuneen puolueen jakautumisen kahtia: Soini ja muut ministerit sekä osa eduskuntaryhmästä oli perustanut Sininen tulevaisuus -nimisen ryhmän.  Juuri pidettyjen kuntavaalien alla Halla-ahosta kohistiin siksi, että hän pohti työveäenliikkeen pyhiin arvoihin kuuluvaa työehtospimusten yleissitovuutta.  Vaaleissa hän oli Helsingin ääniharava. Viime vuosina koko puolue on julkisuudessa henkilöitynyt häneen. Nyt ilmoitetun puheenjohtajatehtävien jättämisen hän sai tuntumaan dramaattisemmalta ilmoittaessan, että hän on kirjoittanut asiaan liittyvän tiedonannan, joka ulkaistaan vasta kymmenen vuoden kuluttua.  Se on suljettu kirjekuoreen ja annettu politiikasta kirjoittavan henkilön säilytettäväksi ja aikanaan julkaistavaksi.  

Pari päivää tuon uutisen jälkeen kohistiin somessa siitä, miten Halla-aho oli vieraillut ympäristöliikeen Elokapina-tapahtumassa ja esiintynyt peukkua näyttäen seksuaalista moninaisuutta symboloivan sateenkaarilipun edessä mieltään osoittavien nuoren kanssa.  Tämä on jossain tulkittu osoitukseksi miehen uudesta linjasta. Aika näyttää. 

Laila Hirvisaari, entinen Laila Hietamies, menehtyi 16.6.2021.  Minulla sattui olemaan puhelimelle ladattuna muutama hänen kirjansa odottamassa kuunteluvuoroa. Muutaman teoksen olen häneltä aiemminkin lukenut. Erityisesti Venäjän ja Karjalan historia tietenkin kiinnostaa. Sitten kuolinuutisen jälkeen innostuinkin kuuntelmaan hänen esikoisteoksensa Lehmusten kaupunki ja sen perään muita Lappeenranta-sarjan kirjoja. Ne vievät 1920-1940-luvuille niin kuin niin monte muutkin uuntelemani kirjat.   Hirvisaarta tai Hietmestä silloin muistan kutsutun naisten viihdelukemistoksi. Nyt en ihmettele miksi. Kulttuuripiireissä ei 1970-luvulla ollut tapana muistella sota-aikoja muuten kuin Suomen herrojen typeryyden seurauksena: miten Ryti ja Mannerheim Suur-Suomi haaveineen löivät päänsä Karjalan mäntyyn ja tapattivat kymmeniä tuhansia Suomen työläisiä. Silloin oltiin vasemmistolaisia, taistolaisia, neuvostomielisiä. Niistäkin ajoista olen lukenut esimerkiksi Pirkko Saision Punaisen erokirjan viimeksi.  

 

Tuntematon sotilas, sitä en ole jaksanut kastoa elokuvana sitten 1980-luvun enkä lukeakaan. Täällä Pohjantähden alla kyllä kuuntelin joskus viime vuosina. Pidän tästä Hietamiehen tyylistä enemmän, jopa siitä miten hän kuvaa naisten pukuja ja kotien sisustusta, olkoon sitten naiskirjallisuutta vai mitä, mutta kyllä nuokin asiat ovat aina kuuluneet elämään, ja ihmisten tunteet, sota myös lasten ja naisten kokemusten kautta eikä pelkästään miehisten urotekojan kehyksenä.  Läheisten menetyksent, kuolema, kodin menetys, evakkoaika ovat olleet kova koettelemus myös sotatantereiden ulkopuolella. Ne ovat heiastuneet jopa minun elämääni, minun joka synnyin vain 19 vuotta jatkosodan päättymisen jälkeen. 

Varsin vähän olen kuullut isäni sisaruksilta, jotka ovat häntä vanhempia, muistavat sota-ajan ja senkin ajan kun he lähtivät Suomesta sotalapsina Ruotsiin. Sotalapsista kertoo paljon Lehmusten kaupunki -sarjan osa Koivu ja täht8 Siinä Taun Tukevan kaksi lasta lähetettiin sotalapsisksi Tanskaan, jossa he joutuvat kohtaamaan myös saksalaisten juutalaisvainot, joista tavallisilla suomalaisilla oli hyvin vähän, jos lainkaan hajua. 
 

Karjalaan ja evakkoaikaan vie myös Lotta Saahkon kirjoittama Papan kanssa kahvilla. Linkki vie heidän Youtube-kanavansa esittelyvideoon. Ne ovat nuo samat Lotta ja Pappa, jotka ovat tulleet tunnetuksi sosiaalisessa mediassa kanavallaan Lotan ja Papan koronalaulut.  

Tässä vielä kirjoitettu arvostelu kirjasta (Kulttuuritoimitus).

Ensin ajattelinkin vähän skeptisesti, että kannattaneeko kuunnella, sillä saattaa olla köykäistä suosiolla ratsastamista. Ei ollut.vaan ihan jotakin muuta. Itsekin karjalan evakkojen jälkeläisenä (isän puolelta Koiviston Kiisiklän Hämäläisiä) oli mukava kuulla tämäkin tarina hyöstettynä lähelle tulevalla sympaattisella kerronnalla. Ja se Lotan kysymys: mitä on karjalaisuus koskettaa minua myös siten, että mietin sitä omalla kohdallani, erityisesti se pohdinta, että tuleeko vaikeus tai kyvyttömyys asettua paikoilleen, halu kulkea, karjalaisesta perimästä tai evakkoajan kokemuksista. 

Lotan Jorma-papan juuret ovat Impilahdella ja hänen sukunsa olivat uskonnoltaan ja kulltturiltaan ortodokseja. Evakkoon joutuessaan he siis olivat kenties enemmän ryssiä kuin minun sukulaiseni Karjalan kannaksella. Sielähän väestö oli pääosin luterilaisia eikä monikaan heistä osannut venäjää, vaikka Pietari olikin merkittävä paikka käydä kauppaa venäläisten kanssa. Jostain toisesta kirjasta aikanaan luin vahvistuksen sille, että vähäinenkin venäjän taito ja sinne päin "posmottaminen" kuten isäsni isä, Pornaisten äijä, Hämäläisen matti asian ilmaisi, oli arvostettua. Äijäkin osasi muutamia sanoja ja sanontoja, jotka kuulostivat venäjältä, mutta eivät lukiossa kieltä lukevalle auenneet. Hieman harmittaa se, että hän kuoli vuonna 1989 alle 80-vuotiaana eikä minulla ollut koskaan kiiinostusta haastatella häntä enemmän tai edes kuulla hänen tarinoitaan Koiviston Kiiskilästä. Toki häntä silloin tällöin tapasin ja hän kävi myös meillä joskus 1970-luvun lopussa kun Salossa olivat karjalaisten kesäjuhlat.  Vuonna 1994, kun perustettiin Koiviston Hämäläisten sukuseura ja minäkin aloin käymään sen tilaisuuksissa, ei äijää enää ollut. 

Pihamökki - mausoleumini 

Kutsun sitä   mausoleumikseni, koska tämä yksihuoneinen  pieni mutta korkea rakennus muistuttaa hieman vauraampien perheiden pystyttämiä hautamuistomerkkejä takapihoilla tai hautausmailla. 

Mökkiprojekti etenee, nyt hitaammin siitä syystä, että tähän asti tehty on syönyt kaikki säästöni ja syö vieläkin liki kaikki tuloni ainakin vielä parin kuukauden ajalla. Sen jälkeen alkaa taas taloudellisesti helpottamaan ja saan taas säästöjä pankkitililleni sen verran että yllättävät menot kuten mahdolliset sairastamiset ja matkat saisi rahoitettua. Matkoista tosin ei voi nyt kuin haaveilla: koronavirustilanne on Vietnamissa pahentunut niin, että isommat kaupungit ovat sulussa, bussit eivät kulje joka paikaan, esimerkiksi Vung Tau, jossa on suomalainen sauna, ei ota vastaan lainkaan busseja tai laivoja Saigonista.  Täällä ei ole vielä päästy siihen tilanteeseen kuin esimerkiksi Suomessa, jossa rajoituksia o alettu höllentämään ja suuri osa väestöstä on jo rokotettu virusta vastaan. Sieltä päästettiin ihmisiä myös itärajan yli Pietariin seuraamaan jalkapallon em-kisoja ja sitten takaisin jopa ilman testauta karanteenista nyt puhumattakaan. Muutama sata tartuntaa, niistä suurin osa vaarallisempaa delta-muunnosta, he toivat Suomeen tullessaan. 

Tilanne tuntuu täällä vain pahenevan ja sitä myötä rajoitukset tiukkenevat. Yhä useampi ulkomaalainen on jättämässä maan ellei jo jättänyt. Vung Taushunkin saattaa jäädä vain pari suomalaista ja saunan toiminta  saattaa keskeytyä ellei sitten loppua kokonaan. 

Ihan meidän naapurissa on yksi mies epäiltynä altistumisesta. Hän on kotikaranteenissa kaksi viikkoa. Viidentoista kilometrin päässä on yksi tartunnan saanut sairaalassa. 

Minä toivon, että vuoden 2022 huhti-toukokuuhun mennessä olisi jo tilanne niin hyvä, että pääsisi matkustamaan. Minun pitää silloin käydä uusimassa Suomen passini ja sen jälkeen hakea uutta oleskelulupaa tänne. Onneksi siitä pitää huolehtia vain kolmen-viiden vuoden välein, aina kun passi vanhenee. 

Paikallinen liikeyritys kävi tuomassa käyntikorttinsa tai mainoslahjansa uuteen kotiin: kaksi betonista valmistettua penkkejä. Niitä näkyy paljon puistoissa ja talojen edustalla. Penkkiin on aina painettu lahjoittavan yrityksen tiedot. Toinen penkistä menetti toisen tukijalkansa yrittäessäni siirtää sitä kauemmas. 

Jo viime kjuussa saatiin tehtyä sisäkatto metallirangalla tuetusta muovilevyistä. Jo urakasta sopiessamme tekijä varoitti, että hän ei pysty saamaan reunoja kovin siisteiksi. Hän piti sanansa: tiili-betoniseinän yläosa jäi todella törkeän näköiseksi.  Olin jo suunnitellut, mitä tekisin asialle. Käyttäisin movista teippiä tai seinätarraa peittääkseni ruman jäljen.  Aloin etsimään ratkaisua nettikaupoista. 

Löytyi tällaista tiiliseinää jäljittelevää pehmeää muovitarraa. Sillä voisi päällystää isommakin alan seinää, sillä pehmeä muovi myös pehmentäisi akustiikkaa. Nyt huoneen betoni- ja laattapinnat kaikuvat niin, että huoneessa ei ole miellyttävää kuunnella musiikkai tai edes puhua. Se on kuin vietnamilaiset koululuokat. 

Pyysin tuomaan vaimon perheen omistamasta kaupunkiasunnosta tikkaat ja muut tavarani, jotka olin hankkinut sinne kun ajatuksena oli käyttää sitä keittiönäni,leipomona sekä yksinolopaikkana. 

Tikkaat olivat kuitenkin minulle sopimattomat: eivät tarpeeksi korkeat ja tukevat, tai oikeammin sanoen minä olen niitä varten liian lyhyt ja painava.  Niinpä pyysin vaimon siskon miestä avukseni kiinnittämään tarroja seinään. Myös vaimon sisko halusi auttaa ja hän kiipesi työtasolle nostetuille tikkaille tekemään työn siltä kohdin. 

Hyvä yritys, mutta ei hyvä tulos!



Tarroja ei kiinnitetty ihan sillä tavalla kuin halusin. Lisäksi betoninmuruja ja pölyjä ei pyyhitty alta pois. Minun tarkoitukseni  oli kiinnittää tarran yläosa muovikattoon ja vasta muu osa seinään. Rako on liian ruma. Pienempi harmi on se, että sininen maali kuultaa tarran läpi. Olisi piätnyt laittaa sinistä tarraa. Sitäkin olisi ollut saatavana.  Täytyi siis suunnitella korjausta: tilata lisää tarraa.  

Mökki ni takapihalle olen väsäämässä rakennusjätteistä kompostia ja ulkosuihkua. 

Olen siivonnut  pihaa muovijätteestä ja muusta roskasta sekä keräillyt biojätettä kompostin pohjaksi. 

Olen myös hakenut paikkaa ensimmäiselle sadevesitankille. Rännien asentajan pitäisi tulla jossain vaiheessa laittamaan kourut ja rännit paikalleen.  Nyt on jo sadekausi ja taviaalta tullut vettä välillä isojakin määriä kerrallaan. 

Etupihan aidan viereen olen kylvännyt papuja, mm. clitoriaa, siniherne.  Myös intiansasmikki (murraija) ja ihmeköynnös ovat lähteneet hyvin kasvamaan. Täältä vanhasta paikasta siirretyt kairapalmun (pandanus) pistokkaat eivät ole oikein lähteneet kasvamaan. 

Tämä paikka, siis uusi, ei ole minulle oikein mileeen. Talo ei ole minun makuuni, tontti on pieni ja naapuri, vaimon äidin äidin veli perheineen on minusta ärsyttävä tyyppi  "Good morning teacher"-huutoineen. Sen enempää hän ei englantia osaa. Hänen veljensä joka asuu hänen talonsa toisella puolella, osaa vähän enemmän muttei hänkään ole mieleeni. 

Täällä vanhassa paikassa, pienellä ostamallamme maapalalla on minulle paljon miellyttävämpi paikka, se puusta ja pellistä tehty rotisko mökki, joka on osittain vajonnut ja tulvan aikaan on lattiastaan veden peitossa, on kuitenkin minun paratiisini. 

 

Siellä seison tuntikausia kaulaani myöten vedessä ja laipoin pohjalta savea, jolla pengerrän maata niin, että voin istuttaa sinne joskus hedelmäpuita ja muita hyötykasveja. 

Mökki on tuolla takana etupuoleltaan täysin kasvillisuuden peitossa. 

Toisella puolella, riispellon laidassa, kasvaa jo mangopuu neljättä vuottaan. Myös mustaa mung-papua tulee sieltäkin ihan kohta. Haaveeni on pengertää maata niin ylös, etteivät tulvavedet vie kasveja mennessään ja sitten istuttaa sinne aiakion duriota (durian) ja ehkä lisää mangoa. Banaanit siellä kasvavat jo pyytämättäkin, vaikkakaan eivät juuri satoa tuota kun minä leikkelen niistä lehdet usein. Papaijaa siellä kasvoi ennen, mutta nyt puut ovat kuolleet ilmeisesti tuohon alumiinipitoiseen saveen tukehtumalla. 

Täälä minä nautin yksinolosta muiden katseilta suojassa. Täällä minä kuuntelen äänikirjoja bluetooth-kaiutin lattian raosta veteen suunattuna.  Kuunnellessani minä teen hiljakseen töitä eli nostelen savea penkereille. Usein työni valuu hukkaan isompien sateiden aikana tai siksi, etten ole tuhlannut rahojani riittäviin tukirakenteisiin jotka esttäisivät maan sortumisen. 

Juuri siksi, että teen samalla töitä, voin kuunnella niin paljon äänikirjoja. Samalla se on kuntoilua ja uimista. Viileä vesi ja pellotla puhaltava tuuli saavat minut voimaan paremmin. 

Vesi on harmaata ja savisen suskeaa, mutta se ei ole likaista. Ainakaan siinä ei kellu ihmisten jätteitä, koska olen siivonnut kaikki muovitkin pois eikä kukaan pasko tai heittle sinne roskapusseja. En tiedä, mistä kaikkialta vesi tulee, mutta ei se ainakaan haise. Luulen, että isossa joessa tien toisella puolella on laikaisempaa vettä, ja siellä monet uivat. 

Kuvassa oikealla näkyvä vesikasvi on syötävää. Nypin sitä joskus kourallisen ja keitön yhdessä merilveän ja jasmikikinlehtien kanssa keitoksi, johon lisään lopuksi misotahnaa ja paistettuja tofukuutioita ja vähän chiliä. 

Poikani on vuoden ja 8 kuukautta vanha 

Lisää kuvia ja videoitakin Erikistä löytyy kuukauden albumista (ja myös vanhemmista).  

Isyyttäni ajatellessani tulee taas mieleen Halla-aho, tietenkin tuon juuri lukemani kirjan ansiosta ja sen mieleen palauttamien muistojen. Muutama vuosi sen jälkeen kun olin nähnyt tuon omituisen pitkätukan viimeksi omissa läksiäisissäni, luin hänen nettisivuiltaan, lienee ollut jo blogi, hänen ajatuksiaan tuoreesta isyydestään sen jälkeen kun hän oli koti-isänä hoitamassa ensimmäistä lastaan.  Hän kirjoitti tuntemuksistaan, mm. siitä miten lapsi korjaa hänessä jotain sellaista, jonka hän ei ollut edes tajunneen olleen rikki.  Tuona aikana minä olin myös kotona odotellen viisumia, oleskelulupaa ja sitten sopivaa työpaikkaa.  Minusta oli sinänsä hauska olla kotona, maaseudulla Queenslandin Woodstockissa kissojen, koirien, kanojen, ankkojen ja naapurin lehmien keskellä.  Vaimolla oli hyvä työpaikka, josta hän ei silloin nauttinut, vasta työ Cairnsissa oli hänelle mieleen. Minä tunsin vähän syyllisyyttä siitä, että lorvin kotona kun vaimo kärsi työssä. Olisin halunnut hyvän syyn olla kotona. Puutarha, joka ei tuottanut tuloja, ei ollut sellainen hyvä syy. Lapsi olisi ollut. Sellaisen hankkimista välillä suunniteelimme, mutta emme olleet kumpikaan varma siitä, halusimmeko vai emme. Siksi päätimme, että se tulee jos on tullakseen. Ei tullut. 



Myöhemmin sitten aloimme sponsoroimaan erään järjestön kautta vietnamilaista lasta, Ly Thi Mai. Asia oli näin muodollisesti, ja me saimme hänen nimissään kirjoitettuja kirjeitä vaikka tosiasiassa lähetimme rahaa, joka meni hänen kylänsä tai koulunsa hyväksi. Tunnen vieläkin syyllisyyttä siitä, että työkiireiden, minäkin kävin jo tuolloin 2005 töissä, emme saaneet kijroitettua hänelle kovinkaan usein emmekä edes vastanneet kirjeisiin, vaikka ilmiselvästi kontakti meihin oli hänelle tärkeä. Sitten vuonna 2014 kun olisin halunnut käydä tapaamasta häntä pohjoisessa, melkein Kiinan rajalla olevassa kylässä, pyyntöni torjuttiin vedoten siihen, että tyttö oli kiireinen pienten lastensa ja perheensä kanssa. Nancylle oli järkytys aikanaan kun tyttö 17-vuotiaana kun järjestö kertoi tytön menevän naimisiin kotikylässään. Hän olisi halunnut lähettää lisää rahaa, että tyttö olisi voinut opiskella enemmän. 

Erik herää aamulla seitsemän ja kahdeksan välillä. Minä toivoisin, että hän heräisi tuntia aikaisemmin, jolloin ulkona olisi viileämpää, vaikka jo valoisaa. Aurinko alkaa nousta siinä kuuden tienoissa. Vuodenaikaiset vaihtelut valoisuudessa ovat vähäiset, ehkä korkeintaan tunnin sinne-tänne. Niin oli vielä vuosi sitten, jolloin saatoimme lähteä kävelylle minä häntä kävelykärrystä tehdyillä rattailla työtäen. Puoli seitsemän maissa tiellä liikkui myös koululaisia, joiden aamuvuoro aloitti koulun seitsemältä.  Kahdeksalta heitä ei enää näy ja aurinkokin on niin korkealla että tulee hiki kun me lähdemme pyöräilemään joko kahdeksalta tai vasta yhdeksän jälkeen. 

Molemmat kulkuplit ovat minun tuunaamiani. Kävelykärry, jota olen käyttäntt kulkurielämäni aikana sai uuden elämän lastenrattaina. Kaksipyöräisillä oli hyvå kääntyä ja niitä oli suhteellisen hyvä työntääkin, koska pyörät ovat isot. Täytyy vain löytää tasapaino kallistamalla ajopeliä juuri sopivasti. Sama asia oli tärkeää myös laitteen alkuperäisessä elämässä.  Käytämme sitä nykyään melko harvoin, esimerkiksi silloin kun Erik jostain syystä itkee normaalia pidempään, hänet saa rauhoittumaan työntämällä kärryssä. 

Polkupyörä on kiinalainen maastopyörä tai sellaisen risteytys maantiepyörän kanssa eli hybridi. Siihen olen hankkinut ohjaustangon ja varsinaisen istuimen väliin asennettavan lastenistuimen, jossa on sekä turvavyö, että turvakaari, jotka pitävät lapsen paikallaan. Ohjaustanko on moottoripyörää varten tehty korkea malli, joten pyöräillessäni minun ei tarvitse kumartua liikaa pojan yli niin että hänenkin pitäisi kumartua. Sen alaosaa, etukorin yläpuolelle olen asentanut poikkitangon, jonka sisällä on piiska koiria varten. Putken ympärille olen teipannut pehmusteet siltä varalta, että jaruutuksen tai törmäyksen seurauksena poika lentää eteen päin ja lyö päänsä korin yläreunaan tai ohjaustankoon. Tuohon muoviputkeen olen myös kiinnittänyt telineen puhelinta varten. Siihen kiiinitettyllä puhelimella olen juuri kuvannut tämän kirjoituksen alussa katsottavaksi tarjoamani videot. 

Erik ei vielä puhu, mutta me toki jo kommunioimme, jaamme yhteisiä kokemuksia ja kerromme niistä toisillemme. Usein kun hän näkee minut muutaman tunnin tauon jälkeen, hän katsoo minuun ja tekee kädellään kaivinkoneen kauhaa jäljittelevän liikkeen ja ääntelee kuten Blippi, se videon kaivinkonemies ääntelee.  Poika myös tuo minulle nähtäväksi autoja ja sanoo "böö" tarkoittaen autoa englanniksi eli "car". Jos hän on toisessa huoneessa ja isosta TV:stä siellä tulee jotain missä on autoja, hän tulee hakemaan minut sormesta vetäen katsomaan ja kertoo että siellä on taas autoja. En minä ole tarkoituksella tuputtanut hänelle miehisiä juttuja. Niin vain on käynyt. Enkä minä ole tarkoittanut, että hänellä olisivat aina videot lapsenvahtina mutta niin vain on käynyt. Jopa illalla viimeksi hänen täytyy katsella Youtube-videoita äitinsä puhelimelta: lastenlauluja ja niitä lapsille tarkoitettuja auto- ja traktorivideoita.  Aamuisin ja aiemmin illalla hän katsoo videoita minun kanssani täällä ilmastoiduissa työ- ja makuuhuoneessa tietokoneeseen kytketyltä isolta näytöltä.  Musiikki kuuluu kaiutinjärjestelmästä, jossa myös basso kuuluu erillisen bassokaiuttimen ansiosta.  Katselemme ja kuuntelemme siis Youtubesta englanninkielisiä lastenlauluvideoita, joissa on piirrettyä tai nukkeanimaatiota.  Ne ovat aikuisellekin ihan keovollista katseltavaa ja kuunneltavaa: käsittelevät jopa lasten kokemia ongelmatilanteita, mm. sitä kun äiti sanoo aina kaikkeen ei. Isä ei videoissakaan sano koskaan ei vaan on aina hauska leikkikaveri. Niin se on meilläkin kotona. 

  Mikä tahansa ei enää kelpaa vaan täytyy olla sen hetkiseen mielentilaan sopivaa materiaalia. Eri kommunkoi tyytymättömyytensä joko itkemällä tai entistä enemmin "puhumalla" eli sanomalla "nounounou" ja samalla vetämällä minut sormesta vaihtamaan levyä. 

Pojan elämä ei toki ole pelkkää passiivista kuvaruudn tuijottamista vaan usein hän leikkii autoilla, palikoilla tai mllä tahansa mikä käteen osuu.  Ja usein hän myös tutkii ja kokeilee kaikkea muuta mitä talosta ja pihapiiristä löytyy.  

Minua vaivaa se, että täällä on liian kuuma kulkea, tutkia ja leikkiä hänen kanssaan ulkona tai edes tämänn ilmastoidun huoneen ulkopuolella. Toki myös se jurppii, että vaimo ja hänen vanhempansa ovat aina kieltämässä ja rajoittamassa leikkejä.  Onneksi sentään saamme joskus olla kahden ja leikkiä  vedellä, kastella vaatteet, sotata ruualla. 

Suomessa ovat olleet viime aikoina hirmuhelteet: lämpötila on kivunnut päivisin jopa 30 asteeseen eikä aina ole yölläkään mennyt alle 20 asteen. Lukija voi vain kuvitella, mitä on elämä täällä kun lähes joka päivä ympäri vuoden on lämpötila yli 30 celsius-astetta ja öisinkin vain kylminä talviöinä ainharvoin menee alle 20 asteen.  Siihen ei totu täysin, mutta kyllä se virkistävältä tuntuu kun on vain 25 tai 22 astetta. Paikalliset pukeutuvat silloin talvitakkeihin. 

Iltahämärä ei kestä kauaa eikä se ole muutenkaan hyvä aika lähteä ulos, sillä silloin on hyttysiä, ei lainkaan niin paljoa kuin suomessa, mutta sellaisia lähes näkymättömän pieniä mäkäräisiä on ja ne purevat aika ilkeästi ja lapselle niistä tulee paukamia. 

Kotona me myös ppirtelemme. Hänen suosikkihahmonsa on ymyrä. Tietysti myös autot ja kaivinkoneet ovat myös piirtämisessä tapetilla. Minä piirrän hänelle sellaisen hahmon ja hän yrittää täydentää sitä. 

Erik yrittää jo muodostaa lauseita. Minusta tuntuu, että hän ymmärtää paljon enemmän kuin osaa ilmaista verbaalisesti. Eläimistä hän matkii tällä hetkellä eniten leijonaa. Koirasta hän osaa sanoa dog ja ankasta duck, molemmat melkein samalla tavalla. Edleeenkin auto, pallo ja vene ovat kaikki boo tai böö tai boaa. Joskus hän sanoo autosta  zee boo tai jotain muuta. Hän alkaa jo ymmärtämään, että sanoja voi laittaa peräkkäin.  Odotan innolla sitä päivää kun hänen kansaan voi kägdä jo keskusteluja: vastailla kysymyksiin, loruilla ja satuilla. 

Kuvamuistoja

Jakelen usein Instagramissa, aiemmin myös Facebookissa vanhoja kuvia tyyliin tämä päivä n vuotta sitten.  Vaellusvuosiltani 2010 - 2017 olevien kuvien pohjalta erityisesti voi muistella missä olin tänä päivänä n vuotta sitten ja mitä olisi voinut tapahtua jos ...  Minä pidän menneiden muisteluista, sekä omista muistoistni että kirjallisuuden kautta toisten muistoista erityisesti niiltä vuosilta, jotka ovat ollet läsnä omassa tai vanhempieni tai isovanhempieni elämässä. Se ei ole kovin muodikasta eikä mediaseksikästä.Tuntuu siltä, että erityisesti sosiaalisessa mediassa se mikä oli eilen, ei ole enää millään tavalla kiinnostavaa.  Monet eivät edes säästä eilisen päivityksiään. Monet sovelukset sallivat niiden jopa tuhoutua. Tuskin monenkaan aikuisen mielissä asia on näin.  Menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen. Jotkut menneet tapahtumat hävettävät, toiset naurattavat, toiset saavat haikailemaan takaisin menneeseen. 

Kesäkussa 1978 olin 14-vuotias, mutta olin mopoillut jo runsaan vuoden Tunturi Start-mallisella punaisella Pappa-mopolla. Asuin Perttelissä, joka on  nykyisin osa Salon kaupaukia. Kävin koulua Salon kaupungin peruskoulun Laurin yläasteella, eikä se ollut niin kivaa. Olin koulukiusattu. Vasta aikuisena sain tietää,mistä se johtui kun luokkakokouksessa saman koulun opettajaksi päätynyt Jaana halusi kertoa sen minulle: olin ensimmäinen "tunekeilija" luokkaan, joka oli ollut yhdessä ala-asteelta lähtien.  Varmasti muitakin syitä oli, sellaisia jotka liittyivät hankaloituineihin kotioloihin. Kotikylillä myös vanhat kaverit alkoivat vieroksumaan minua. 

Kesäkuussa 2017 olin palannut Ukrainan- ja Suomen-reissuiltani ja silloinen tyttöystäväni, myöhempi vaimoni, oli ottanut koiranpennun. Kito-koirasta tuli pyöräilykaverini ja sittemmin kävelykaverini reilun vuoden ajaksi. Tammikuussa 2019 se joutui mitä ilmeisimmin varakaiden saaliiksi ja päätyi koiranlihamarkkinoille. Ainakin vielä silloin ennen koronavirusta koiranlihaa myytiin erityisesti Kiinasta ja Koreasta saapuneille turisteille. Koiranliha on kuulunut myös vietnamilaisiin rituaaleihin: miehekkäät miehet ovat nauttineet sitä juomingeissaan ja muutenkin todistaakseen miehisyyttään.

Kito oli korissa pyörän takana, aluksi etukorissa, suhteellisen kiltisti. Kuitenkin hän kasvoi nopeasti liian isoksi ja painavaksi siihen. Lisäksi hän joutui kerran toisen koiran hyökkäyksen ja pureman uhriksi mikä jätti pysyvät vammat niin ettei hän halunnut lähteä enää kansaani pidemmille retkille. 

Lähetin Nancylle Whatsapp-viestin kysyäkseni Misu- ja Lolita-kissoista. Lolita menehtyi n 20-vuoden iässä viime joulukuussa.  Misu-kissa on edelleen hengissä, nyt 17-vuotias. Hän seurustelee edelleenkin koirien kanssa. Eräällä nappureista, suomalais-vietnamilainen pariskunta, on koira, joka haluaisi Nancyn mukaan syödä Misun.  En usko niin tapahtuvan. 

Misu ei ole ulkonäöltään paljoakaan vanhentunut.  Mehän löysimme hänet Woodstockin kaatopaikalta. Hän oli ainoa pentueensa henkiin jäänyt, urhea selviytyjä. Kun veimme häne kotiin keskelle lehmälaitumia, hän kävi katsomassa lehmiä ja teki tuttavuutta myös Bluey-koiran kanssa. Tässä siitä video. 

Vuonna 2012 vietin aikaani Oulussa  asuen Välkkylän opiskelija-asuntolassa, joka toimi kesähotellina. 

Huoneen avaimilla pääsi myös kellariin ja siellä sijaitsevaan pyykkitupaan. Pesin siellä myös pyykkiä.  Otin kuvia pyykkikoneista ja kuivausrummusta, jotka olivat ihan samanlaisia kuin ne olivat olleet vuosina 1984-88, jolloin asuin välkkylässä opiskelijana. Nyt jaoin ne instagramissa. 

Kiipesin myös seiskatalon eli sen korkeimman, jossa hotelli toimi, katolle ottamaan kuvia Oulu-hallille ja jäähallille päin. 

Tietenkin kävin myös Rauhalassa, joka 1980-luvulla oli ollut ylioppilastalo ja sen alakerrassa toimiva ravintola. Siellä oli tullut istuttua useampi tunti kuin luentosaleissa.  Jo syksyllä 1984 olin istunut siellä yksikseni ja yksinäisenä, koska minulla ei ollut kavereita. Olin niin ujo. Iso olut oli tilaukseni tiskillä. Häpesin sitä kun jotkut alkoivat matkia minua pöydissään.  Silloin en ymmärtänytyt sitä mitä nyt eli että pelkäsin tulevani kiusatuksi. Pelkäsin ihmisiä.  En osannut hakea apua mistään. Kaitsu, opistokaverini Kälviältä 1982-83 oli päässyt opiskelemaan Kemiin, joten hänen kanssaan tapasin harvoin, en edes joka viikonloppu. 

 Sitten vuoden 1985 tammikuussa kaikki muuttui kun eräänä päivänä luennon jälkeen pistäydyimme Seden kanssa Rauhalassa. Opiskelijaelämä riistäytyi käsistä,  mös juominen.  Siihen aikaan kaljalla istuminen kuului opiskelijaelämään, myös nuoruuteen paljon enemmän kuin se kuuluu nykyään. Kavereita tavattiiin usein vain kapakassa tai baarissa ja öisin valomerkin jälkeen jatkoilla. Alkoholinkäyttö, boheemi elämä  oli syöpynyt minunkin maailmaani myös ihanteena, rappioromantiikkana. Se kuului mielestäni humanismiin. Jupit ja tietokonemiehet, insinöörit olivat muualla, toisessa maailmassa, vaikka heitä istuikin usein Rattori-lupilla. jonne minäkin ekstyin monesti viikossa. 


 Tuli ihmissuhdeongelmia, opintojen kariutuminen ja lopulta vuonna 1988 ryhdistäytyminen ja muutto Jyväskylään. 

Nyt jälkeen päin ajatellen,suren noita tyhmästi elettyjä vuosia: väärin valittuja ihanteita ja sosiaalisia viiteryhmiä ja sitä kautta myös seuraa, rahan tuhlaamista kaljaan ja tupakkaan.  Se kaikki saattoi olla nuoruuden kapinaa, joka olisi pitänyt elää varhaisempina teinivuosina, ei enää kaksikymppisenä. Silloin teinivuosina koulukiusaamisen aiheuttama pelko ja epävarmuus sekä hankaluudet kotona äidin ja isäpuolen parishteessa sekä sitä kautta koko perheessä, olivat tehneet minusta vangin. Perheen ensimmäinen lukolainen, jonka tehtävä oli opiskella pienessä kellarihuoneessaan. Kylällekään en pahimmillaan uskaltanut poistua, koska pelkäsin sielläkin kiusaamista eli niitä entisiä kavereita, joiden kanssa oli aiemmin pyöräilty, tehty majoja metsään, leikitty sotaa ja lorvittu hiekkakuopalla.  Kaikki muuttui sitten kun peruskoulun myötä siirryin pienestä Kuusjoen yhteiskoulusta isoon kouluun Salon kaupunkiin, Laurin yläasteelle. Siellä koettu sitten alkoi heijastua myös koulun ulkopuoliseen elämään ja kehittyvään persoonaani. 

Nyt vuonna 2012 en juonut edes keskiolutta kun istuin Rauhalan esiintymisteltan yleisössä kuuntelmassa Raidopuhelimet-yhtyettä "alasti" eli akustisesti, yhtyeen sähköiseen soitantoon verrattuna hyvin hiljaisella voluumilla. Yhtyeen kitaristin ja monien kappaleiden tekijän Jarno Mällisen kanssa istuimme juttelemassa keikan jälkeen. Hän oli kurssikaverini kulttuurien tutkimuksen koulutusohjelmassa joss silloin 1980-luvulla olin minäkin kirjoilla. Sen jälkeen olimme tavanneet muutaman kerran yhtyeen keikoilla Jyväskyläss, Helsingissä ja Oulussa. 

Nyt, siis 2012, teltassa esiintyivät myös Tumppi Varonen, Esa Eloranta ja Erin, Nylon beat-yhtyeestä tuttu somalainen naislaulaja, joka oli minulle suhte tuntematon. Tumppi Varonen esiintyi soolona. Tuon kahden kukkauden aikana näin hänet kolmesti: ensin Helsingissä Kumpulann kesäjuhlilla Pelle Miljoonan bändin rumpalina ja toisena laulajana, sitten tämän soolokeikan Oulussa ja kolmannen kerran tämän jälkeen Helsingin Malmilla ravintola Malminkestin yökeikalla. 

Olin nähnyt 1980-luvulla Rauhalan salissa monta keikkaa. Mieleen jäivät se-yhtye ja Hector. 

Åströmin nahkatehtaan entisissä rakennuksissa toimi 1980-luvulla Oulun yliopisto humanistinen tiedekunta, Snellmaniassa olivat useimmat luennot, joille osallistuin, myös pääsykokeet kesäkuussa 1984.  Myös historian laitoksellakävin aate- ja oppihistorian luennoilla vielä vuonna 1986.  Tentteihin en oikein uskaltanut mennä, koska en ollut mielestäni lukenut tarpeeksi. Ja sitä lukemista hidasti ennen "kohkaamiskautta"  myös heikko näköni, joho en saanut riittävästi asianmukaista kuntoutusta. Siitä asiasta kerroinkin jo  tämän vuoden toukokuun kirjoituksessani. 

 

Oulun torin rannassa olivat jo 1980-luvun puolivälissä kaupunginteatteri ja kirjastorakennus. Olin kirjastolla silloin kun viereisessä teatteritalossa Jumalan teatteri pommitti yleisöään paskalla ja koiranpommeilla. Se oli sekä valtakunnallisesti että paikallisesti iso puheenaihe.

Kaupungineatterilla olin käynyt jo syksyllä 1984 yksinäni katsomassa muutaman näytelmän, mm. Berarda Alban talo ja Seitsemän veljestä. Opistokaverini äiti oli sidoksissa teattreriin, ehkä ollut siellä töissä, en muista, mutta hänen kauttaan sain sinne vapaalippuja. 

Myöhemmin en käynty enää kaupunginteatterissa kuin ehkä kerran, mutta sen siaan Oulun ylioppilasteatterissa oli tullut katsottua ainakin Faust ja Woyzcek. Jälkimmäisen ohjasi Jari Juutinen, jo opiskelemaan tullessaan teatterista innostunut. Hän oli myös kurssikaveritani ja hänet muistan kannustavana ja rohkaisevana kaverina, joka kutsui minut kerran kyläänkin luokseen kahville ja keskustelemaan Markku Lahtelasta ja elämästä yleensäkin muistaakseni. 

Kirjastotalossa oli mukava käydä lorvimassa ja kahvilla.  Lukusalissa oli myös lukutelevisio, mutta muistini mukaan en käyttänyt sitä vaan pelkästään katselin kaukaa. En kehdannut kysyä henkilökunnalta lupaa sen käyttöön. Häpesin niin näkövammaani. 

Nyt vuonna 2012, jolloin yllä oleva kuva on otettu, olivat kirjasto ja teatteri yhä paikallaan, mutta kauniina kesäpäivänä elämä oli keskittynyt itse torille, kauppahalliin ja makasiineille.  Siellä istui kahvilla, ruualla ja kaljalla paljon väkeä. Toripolliisin luona ottatti moni turisti tisestään kuvia, myös minä. 

Rau Charles on ehkä kuulusin ihminen, tnnetuin megatähti, jonka olen nähnyt elävänä. No, oikeasti minä en häntä juurikaan nähnyt, mutta olin paikalla hänen konsertissaan kesällä 2001. Hän esiintyi juuri täällä Oulun torrilla. Lippu oli kallis, mutta Kaitsun mieliksi ostin sen ja tulin paikalle pyöräillen Paltamosta kaverini mökiltä. En pitänyt konsertista vaan kiipesin erään makasiinin vintille istumaan yksikseni juomaan siideriä ja nauttimaan näkymästä.  Otin sieltä jokusen kuvankin, mutta en nyt löydä niitä mistään.  Muisto tapahtumasta lämmitää nyt kun tiedän, että tuo vuosi 2001 oli viimeinen vuoteni 

suomessa ainakin toistaaeksi. Linkki vie videoon eli ääniblogiin, jossa muistelen tuota votta vuonna 2015. Blogissani on myös tuota vuotta koskeva kirjoitus. 

Marjan tapasin vuonna 1998 kun tein joululomamatkan Ouluun tapaamaan siellä vielä asunutta "kohkaamiskaveriani" vuodelta 1985. Marja oli kiinnostunut opiskelemaan venäjää samoin kuin harrasti venäläistä kirjallisuutta. Se oli syy tutustuttaa meidät toisiimme. Tapasimme myös vuonna 2000 ja 2001 muistaakseni. Sitten vuonna 2008 meistä tuli Facebook-kavereita, jotka säännöllisesti kommentoivat toistensa postauksia - ainakin Marja minun. Niinpä tapasimme tuona vuonna 2012, jolta tämäkin kuva on. Marja vei minut torille, jossa näytimme naamaamme nettikameralle. Varsinaisia kuvia hän ei halunnutmeistä otettavan. Tämän taisin napata siitä nettikameran otoksesta, en muista tarkkaan.  Kävimme katsomassa myös kuulluisaa Paska kaupunni-seinäkirjoitusta, joka on vuosien myötä pesty montaa kertaa pois, mutta aina on joku käynyt tekemässä sen uudestaan. Tällä kertaa se oli hyvin suttuinen, tuskin luettava.  Siinä tosiaankin luki  kaupunni eikä kaupunki.  

Seuraavana päivänä tapasimme taas, vain lyhyesti ennen kuin hänen oli määrä lähteä työhön Oulun tietomaahan.  Hän halusi järjestää minulle ohjelmaa, joten hän raahasi minut turistien infopisteeseen, jossa kysyi sopivaa ohjelmaa. Meille ehdotettiin opastettua kiertokävelyä Intiön hautausmaalla.  Marja vei minut sinne, mutta itse en ollut kovin innoissani ajatuksesta. Olin väärässä, sillä oppaan kertomat asiat kaupungin historiasta ja menneiden aikojen julkkisjuorut olivat todella mielenkiintoisia. Marja oli mukana aluksi, mutta sitten hänen piti lähteä. Hän vei minut vähän syrjemmälle ja hyvästeli. Hän sanoi hätäisesti, että hänellä on syöpä, johon hän saattaa tulevina vuosina menehtyä. Hän poistuin nopeasti paikalta ja minä liityin takaisin ryhmään vähän ällikällä lyötynä. Oppaan tarinat veivät minut mukanaan niin, että unohdin tuon syöpäuutisen. Ehkä torjuin ajatuksen mielestäni. Ehkä se oli Marjan tarkoitus: kertoa asia mutta kuitenkin niin, ettei se jäänyt kaivelemaan mieltäni. 

Seuraava Oulun-reissuni, ja toistaiseksi viimeisin, tapahtui kesäkuussa 2015 kun kävin siellä osana pitkää juna-pyörärekeäni ympäri Suomen. Vielä juhannuksena sää oli niin kylmä, etten voinut pyöräillä ja yöpyä teltassa vaan matkustin junalla avielä juhannuksen jälkeenkin Oulusta Kajaaniin, josta vasta aloitin pyöräilyn. Sitä sitten kestikin koko heinäkuun ajan, jolloin olin kiertänyt Taivalkosken ja Kuusamon kautta itärajalle ja sitä seuraten koukkasin Joensuun ja Outokummun kautta takaisin via Karelialle. Outokummussa olin tavannut Lasse-serkun viimeistä kertaa ennen hänen vuonna 2016 tapahtunutta kuolemaansa. 

Vietin Juhannksen Kaitsun ja hänen lähtiestensä kanssa. Lähetin jossain vaiheessa myös viestin Marjalle kertoen olevani Oulussa muutaman päivän. En saanut siihen vastausta ennen kuin vasta junassa matkalla Kajaaniin. Niinpä tapaaminen jäi siltä kerralta.  Myös Facebook-yhteydenpitomme harveni, koska hän kävi siellä enää suhteellisen harvoin eikä postittanut juuri mitään, ei edes komentoinut paljoa.  Hän tuli mieleeni vasta vuonna 2017 jolloin kävin Suomessa, mutten Oulussa. Kävin hänen Facebook-proffilissaan ja huomasin sen olevan muistotilassa. Lähetin viestin muutamalle hänen fb-kaverilleen, joilla näkyi olevan sama sukunimi. Veljen vaimo kertoi hänen syövästään ja poismenostaan vuonna 2016. Vasta silloin muistin tuon hautausmaalla kerrotun syöpäuutisen. Kuulin, että sairaudesta johtuen hän ei viime voosinaan enää paljoa pystynyt kirjoittamaan päivityksiä tai kommentteja.  Vuonna 2016 menehtyivät myös Outokummussa edellisenä vuonna tapaamani Lasse-serkku, joka menehtyi helmikussa 2016.   Saman vuoden elokuussa tapasin lyhyesti entisen työkaverini Jussi Heinosen, joka oli Facebook-viestissään kertonut sairastavansa haimasyöpää. Parin kuukauden kuluttua onnittelin häntä hänen Facebook-profiilissaan syntymäpäivän johdosta.  Sain viestin hänen äidiltään, että Jussi oli menehtynyt syöpään Terho-kodissa.  Myös Jussin kanssa oli ystävyys aktivoitunut Facebookin myötä. Hän oli lähes viimeiseen asti ahkera seuraajani ja kommentoija. Itse hän julkaisi päivityksiä harvemmin.  

Virpin, Laasen ja Jussin lisäksi ovat Facebook- ja tosielämän kavereeistani menehtyneet Rintalan Anne vuonna 2018 ja Aaltosen Kiti vuonna 2021.  En enää pääse heidän profiileihinsa verestämään muistojani, koska Facebook murhasi oman vanhan profiilini tammikuussa 2021. Se on edelleen hyvin katekra pala minulle erittyisesti siitä syystä, että minulle ei koskaan kerrottu poiston syytä. Tietysi olin erittäin huono käyttjä yhtiön ja heidän miljoonia takovan markkinakoneistonsa kannalta, koska postitin paljon kuvia ja videoita, mutta estin mainokset parhaani mukaan. Jokaisen suodattimesta läpi päässeen mainospostituksen kohdalla avasin valikon ja ruksasin vaihtoehdon että se mainos on minulle epärelevantti tai loukkaava. Lisäksi olin arvostellut suorin sanoin minulle huonoa palvelua tarjoneeita yrityksiä.  Tuon tapauksen perusteella luottamukseni sosiaaliseen mediaan ja internetissä toimiviin yrityksiiin on romahtanut. Mietin koko ajan myös istä, että mitä jos tämä Blogger eli Google, sen kuvapalvelut, Youtube, jonain päivänä lakkaavat olemasta. Silloin lähes kaikki muistoni olisivat lentäneet taivaan tuuliin. Minulla kun ei ole paperisia albumeja, ei edes kirjoja vaan kaikki on sähköisessä muodossa. 

Tämä kuva taitaa olla Jyvskylästä vuodelta 2015 tai 2016 jolloin molempina kävin siellä, samoin myös vuonna 2012. Minähän asuin Jyväskylässä vuodet 1988-2012. Muutin pois vuoden viimeisenä päivänä aloittaakseni uudtet opinnot Espoossa Arlainstituutissa.  Ihailen Somen pyöräilykulttuuria ja hyvää infrastruktuuria sen toteuttamiseksi.  Jo vuonna 1984 oli Oulussakin paljon pyöriä ja hyvät pyörätiet. Minäkin pyöräilin eirtyisesti kauniina kevätiltoina ympäri kaupunkia ja tarpeen tulleen Linnanmaalle, jonne useimmat yliopiston palvelut ja laitokset olivat siirtyneet tai siirtymässä. Humanistinen tiedekuntakin siirtyi sinne, mutta vasta minun vuosieni jälkeen.

Vuonna 2012, 2013 ja 2014 en pyöräillyt Suomessa lainkaan tai juurikaan, mutta vuoden 2015 päätin omistaa pitkälle reissulle siellä. Alussa tein pidemmät siirtymät jnnalla, mutta kuljin pyörällä ensin Akalla, jossa yövyin vegaanituttavan luona. Olin perustanut Facebook-ryhmän vegaanimajoitus, jota kautta sain muutamia kutsuja vegaanien luo, sekä vanhojen tuttujen että uusien. Akaalla vietin pari pivää. Sieltä jatkoin Tampereelle, joss yövyin serkkuni luona. Tamperelta ajoin junalla Orivedelle, jossa sain viettää muutaman päivän vanhassa maalaistalossa vegaanin vieraana. Hänen kanssaan oli yhteist kokemuspohjaa, sillä hän oli opiskellut latvian kieltä "meidän laitoksella" Helsingin yliopistossa, tosin vasta minun vuosieni jälkeen. 

Annika tarjosi minulle vegaanisia herkkuja, mm. aquafabasta eli  palkokasvien säilytysliemestä tehdystä kananmunan valkuaisen korvikkeesta tehtyä marenkia ja sen kanssa voikukkasiirappia. 

Talo oli viehättävän perintisen suomalainen: punamultaseinät, valkoiset ikkunoiden ja ovien puitteet, kaakeliunit, puuhella. Ympärillä runsaasti tilaa, pihalla koia, sisällä aiaakin yksi kissa muistaakseni. 

Kesäkuussa 2015 tein pienen matkan vanhalla kiskobussilla eli lättähattujunalla Jyväskylästä Vaajakoskelle (muistaakseni).  Se oli joku erityinen kesätapahtuma, muistaakseni taidenäyttely. 

 Vuonna 2015 tein kesä-elokuussa pitkän pyörämatkan ympäri Suomea. Aluksi kuljin junalla, koska oli kylmä, mutta Kajaanista aina Kuusamoon ja siitä itärajaa pitkin alas päin pyöräilin ja yöt vietin joko teltassa nukkuen tai sitten sohvasurffaten tuttujen tai uusien tuttujen luona. 

Kävin Tampereella Kekkosentien Nestellä, joka oli jo tuolloin  kuuluisa siitä, että sieltä sai monenlaisia vegaanisia hampurilaisia, ehkä muitakin vegaaniruokia.  Nyt kesäkuussa 2021 paikka järjesti tapahtuman, jonne oli kutsuttu Urho Kekkosen näköisiä miehiä.   Samassa paikassa on kunnostauduttu muutenkin, mm. näyttelemällä Juho juntusen pilakuvia Kekkosesta. 

Kesäkuussa 2017 Kito-koira oli odottamassa minua kun palasin Suomesta. Se oli niin pien, nukkui yönsä muovisäkissä, jossa oli pieniä reikiä. 

2017 kävin ensi kertaa mös Kroatissa samoin kuin yli kymmenessä muussa Euroopan maassa. 

Tämä kuva on Kroatiasta tai sitten Bosnia-Herzegovinasta 

2013 matkasin bussilla Sarajevosta Mostariin. Maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniit. 

2013 Mostar, Bosnia & Herzegovina. 

2016 olin vielä kesäuun alussa Ukrainan Kiovassa ja nautin vegaanista saslikia. 

2013 Mostar

2013 Mostarissa näkyi edelleen pommitusten jälkiä, mm. valtavia lasinsiruröykkiöitä pommitetun pankki- ja toimistorakennuksen raunioilla. Siitä oli sodan aikana tullut tarkka-ampujien pesäke, siksi se pommitettiin hajalle. . 

2013 Mostar. Näkymä tarkka-ampujien tornista. 

1996 vierailin Petroskoissa Karjalan tasavallassa. Kukonmäellä tässä talossa asui Aino Virronen kahden poikansa kanssa. Aino oli karkotettu Inkeristä lapsena kauas Sipeiraan. Myöhemmin hänen annettiin muuttaa Petroskoihin. Hän harkitsi Suomeen muuttoa, mutta ei koskaan päässyt sinne saakka. Hän kuoli vuonna 2000. 

1996 Petroskoi. Sokea Igor näytti miten tekee puutöitä näkövammaisten työkeskuksessa. 

1996 Petroskoin lähellä kesämökki, jonka sokea Igor kertoi rakentaneensa itse jätelaudoista. Kuvassa Igorin vaimo sekä Aino Virronen. Molemmat heistä olivat Suomen-sukuisia, mutta vain Aino osasi puhua suomea. Hän puhui sitä lähes täydellisesti. 

1974. Minä en koskaan oppinut soittamaan kitaraa, vaikka sellainen oli kotona. Eräs vanha mies, taiteilija oli antanut sen meille lainaan, mutta se meni rikki leikeissämme. 

2013 kesäkuussa poseerasin Serbian Belgradissa tunnetun boheemirunoilijan patsaan vierellä. 

Kesällä 1980 ajoin itseni ensimmäistä kertaa täysin kaljuksi. Seuraava kerta oli vuonna 2000 ja siitä lähtien linja on pysynyt. Ajelen parran ja hiukset noin kerran päivässä.Pisin ajamaton kausin 20 vuoteen oli joskus 2013, jolloin annoin tukan kasvaa viisi päivää ajamatta. Sitten alkoi tuntua oudolta ja ajoin taas. Harmittelen sitä, että omaksunut tapaa jo aiemmin.  Hiukseni eivät olleet enää 1990-luvulla kovinkaan nautittavaa katseltavaa. 

1968 tai 1969 Perttelin Inkereellä Kajalanrinteen rivitaloalueella. 

2012 Oulussa kävin myös Intiön kasarmialueella vesitornin juurella. Siellä oli sijainnut ensimmäinen kotini syksyllä 1963. 

2014 olin matkustanut Suomeen huhtiuun lopulla. Sieltä lähdin hyvin äkkiä Espanjaan. Ikävä Aasiaan oli kova enkä pitänyt Espanjasta lainkaan. Siksi lensinkin Alicantesta Oslon kautta Bangkokiin. Tämä kuva on otettu Phuketissa jossa kävin "kosimassa" erästä siellä asuvaa japanilaista vegaania. 

2003 kesäkuussa asuin Townsvillessä Australiassa. Pentti ja Liisa jokisalo olivat kutsuneet pastori Voitto Pokelan kylään. Hän järjesti hartaustilaisuuden, jossa kävi muitakin hänen rippilapsiaan, Austraian suomalaisia.  Pentti oli jo vakavasti sairas. Hän kuoli mutamaa kuukautta myöhemmin. Pokela eli vielä 7 vuotta tuon jälkeen. Kaija Mesiainen kuoli kolmen vuoden kuluttua. 

Aiemmin oli aina ikävä tätä Thaimaan 7-11-kioskeissa myytävää durian-jäätelöä. Nyt ei enää ole niin paljoa, koska pystyn tekemään kotona samanmakuista.  Viimeksi ostin tätä kesäkuussa 2019 kun kävin uusimassa viisumiani Bangkokissa. 

Kesäkuussa 2019 lensin takaisin Vietnamiin AirAsia-yhtiön koneella. Sellä ovat lentomännät hyvin nätejä ja pukeutuneet seksikkäästi. Opin, että olisi kuitenkin helpompaa saapua vietnamilaisen yhtiön kyydillä. Ne eivät nihhota pienistä, mm. siitä, että viismihakemuksessa on yksi ylimääräinen numero kohdassa Passin numero. Niin minulle kävi ja jouduin ostamaan paluulipun, jota en koskaan käyttäisi. 

Nyt ei enää lennellä sillä koronavirustilanne Vietnamissa on katsottu niin pahaksi, etä maassa ovat ankarat rajoitukse. Rokotuksia ei vielä anneta kuten Suomessa ja monissa muissa maissa on tehty. Nyt on tartuntoja löydetty myös meidän lähettyviltämme, n. 10 kilometrin päästä.Bussit Saigoniin eivät enää kulje, eivät myöskään sinne  Vung Tauhun, jossa ei voitu järjestää juhannussaunaa. Yksi saunojista on sitä paitsi lähdössä Suomeen, joten ei enää jää ehkä tarpeeksi isoa porukkaa sitä ylläpitämään. 

Kesäkuu 2002. Openmobile Singapore (myös YoZoo,  200 Cantonment road, Tanjung pagar. Henkilökunta viettää erään kollegan syntymäpäivää. Olivat minun viimeiset päiväni tuossa toimistossa. Työsuhteeni päättyi heinäkuun lopussa ja viimeisen kuukauden pidin lomaa. Olin rakastunut ja halusin jäädä maahan. Rakkaani tuki ja auttoi minua siinä ja kaikessa muussa.