2021 05 Toukokuu - Mitä on rakkaus?

•   Toukokuun 2021 kuvat Googlen kuva-albumistani
•  Video (YouTube), jossa kuvaan poiikani leikkejä ja juttelen mietteitäni sukupuolittavasta kasvatuksesta ja muusta, mitä mieleen tulee. Kuvattu yhdellä otolla iman muokkausta. 
• Talo melkein valmis. Video, jossa juttelen sateessa uudesta talostani. 

Toukokuussa ei ole sattunut mitään erikoista. En ole känyt edelleenkään missään muualla kuin neljän kilometrin päässäolevassa pikku kaupungissa. Edes 15 kilomtrin päähän isompaan kaupunkiin ei ole tullut lähdettyä. Vastahan siellä tuli viime kuussa käytyä kuoleman kielissä. 

Siellä lähikaupungissa olen känyt korjauttamassa pyörääni useampaankin kertaan sekä ostoksilla ja pankkiautomaatilla. Eräänä päivänä istuin tuolle penkille ja ihailin puiston kauneutta. 

Runsaasti aikaa menee poikani kanssa leikkiessä ja leikin ohessa Youtube-videoita katsellessa. Hän on nyt innostunut autoista ja työkoneista, erithisesti siitä, miten kaivuri kauhoo hiekkaa ja kiviä kuorma-auton lavalle. Hän tullee usein luokseni auto kädessään sanoen "boo", mikä merkitsee autoa, car englanniksi.  Sitten hän näyttää minulle miten kaivuri kauhoo. Se o meidän juttumme. Yhteys hänen kanssaan ilahduttaa minua suuresti. Se on  suurinta rakkautta mitä olen koskaan kokenut. 

Takapihan tönö oli välikattoa valmis jo huhtikuun lopulla. Jouduttiin odottelemaan välikaton tekijää melkein kuukausi siksi, etten tyytynyt tasaiseen välikattoon vaan halusin siitä pyramidimaisen tai ainakin harjakaton. 



Noin päivässä mies sen sitten sai tehtyä metallirangasta ja muovilevyistä. 

Jo urakasta sopiessa hän oli sanonut, ettei pysty tekemään reunoista siistejä. Ja sen sanan hän pitikin. Jäänee minun tehtäväkseni yrittää siistiä tuota jälkeä joko maalilla tai muoviteipillä, sellaisilla sisustustarroilla. Muoviseen kattoon ne ainakin tarttuvat ja ehkä seinäänkin kunhan tuota tummaa betonia peittää pakkelilla tai maalilla. 

Tuntui kuin joku olisi kuollut, näin kuvailin vuonna 1986 sitä kun tyttöystäväni oli minut jättänyt. Se ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta hänen kanssaan. Viimeinen oli vasta vuonna 1990, jolloin hän poistui luotani Jyväskylän tourukatu 8:n asunnosta ja illalla kotiinsa Ouluun päästyään ilmoitti, ettei halua enää jatkaa ja arveli olevan parasta ettemme koskaan enää pidä yhteyttä. Sen jälkeen emme ole tavanneet, vaikka ainakin minä olen kaivannut häntä, en ehkä rkastettuna mutta ihmisenä - ihan totta!
Toki silloin nuorena miehenä, vielä alle 30-vuotiaana, toimintaa ohjasi "jöpötys" ja että kunnon miehellä pitää olla tyttöystävä jos ei muuten niin sen todistamieksi että minä kelpaan jollekin.  Intohimoa ja jännitystä, niitäkin varmasti tylsinä yksinäisyyden hetkinä kaipasi, ja sitä halusi muualtakin kuin kapakoiden pöydästä.

Sitten vuonna 1990 tietokoneesta tuli rkastettuni, sen sain kuulla useammankin naisen suusta. Ja sikäli kait siinä piilikin totuutta, että se tarjosi minulle jännitystä ja ajankulua, merkityksen elämääni. Pelejä en innostunut koskaan pelaamaan, mutta halusin oppia käyttämään ja ohjelmoimaan sitä alun perin kirjoituskoneeksi hankkimaani rakkinetta.  Teko-teksinkäisttelyohjelmalla siirsin vanhat päiväkirjani levykkeille ja kirjoittelin uusiakin, Dbase-tietokantaohjelmalla, jonka olin hakenut Jyväskylän yliopistosta osana opiskelijalisenssiä, kuten Turbo Pascal-ohjelmointiympäritönkin. Hiirikäyttöisellä piirrosohjelmalla tein animaatiota Radiopuhelimien K.O.levystä viisivuotiaalle siskonpojalleni (ja itselleni). Vaiitettavasti mikään noista tuotoksista ei ole säilynyt. Heitin kaikki levykkeet orskikseen kopoioimatta kaikkea kiintolevyille tai CD-levyille viimeistään muuttaessani Singaporeen vuonna 2002. 

Singaporessa tietokone oli osa amaatiani. Niin se oli ollut jo vuodesta 1994 saakka. Se oli vienyt minut toiselle puolelle maailmaa, ja nyt siellä toisella puolella maailaan tietokoneen rinnalle, tai peräti eteen ilmestyi pieni Kitti-kissa Kissan myötä elämääni tuli Nancy. Aluksi se oli intoihimoista ja hektistä, kuumaa rakkautta, yhtä kuumaa kuin Singapore minulle.  Minä olin nuori ja kaunis, hoikka, laitunut 45 kiloa vuoden aikana, mikä teki minusta kehopostiivisen ja miehen, jolle mahtuivat aasialaisen S-koon vaatteet (nyt XXXL tuntuu usein liian tiukalta).. Elin elämäni onnellisinta vuotta. Muutin Singaporeen ihan tammikuun lopussa ja marraskuun viimeinen päivä muutimme avioparina Australiaan. 

Kahden vuoden kuluttua toukokuussa 2004, olin yhtä lihava kuin oli ollut ennen maaliskuussa 2001 aloittamaani laihdutusta, joka oli tapahtunut suurimmaksi osaksi tervellisemmän ruokavalion ja sauvakävelyn vaikutuksesta. Silloin oli alkanut myös matka kohti tupakoinnin lopettamista, joka sitten tapahtuikin elokuussa 2002 juuri ennen 39-vuotissyntymäpäivääni.

Australiassa välillämme vallitsi kumppanuus, katsoimme yhdessä samaan suntaan, kuten Juice leskinen oli joskus 1970-luvun lpulla sanonut suhteestaan melko tuoreeseen vaimoonsa. Hänen sen ajan tunelmansa olivat minulle tuttuja  Tauko I -levyltä, jota kuuntelin jo aikana, jolloin elin yksin kellarissani ja olin varma, etten saa koskaan ketään enkä edes keneltäkään.  Se ei kuitenkaan esgänyt minua haaveilemasta hyvin romanttisesta rakkaudesta asiaan liittyvän kirjallisuuden ja runoudenkin säestämänä. Ja sitten kuin näyttikin isltä, että onnistuisin saamaan jonkin, ja vieläpä aiankin ulkoisesti unelmieni tytön kaltaisen vaalean enkelin, yritin runnoa tuota romanttista ideaa häneen ja meidän suhteeseemme.  Hän siis ei kelvannut sellaisena kuin on, ailahtelevana "en tiiä"-tyttönä vaan odotin suuria sanoja ja sitoutumista. 

Se, mitä parikymppisenä olin pitänyt elämäni suurimpana ja ainoana rakkautena oli nyt vuosien myötä haalistunut, joskin muistoina vielä taustalla elävänä. Koevedos, niin kuin siskoni oli asiasta todennut erään kuvan innoittamana. Toki mitenkään sitä kokemusta vähättelemättä ja halveksimatta. Olin silloin sen asian kanssa tosissani, liiankin tosissani, niin että henkikin siinä oli mennä. Opiskelukin meni pieleen, mutta ei hänen takiaan vaan puuttteellisen elämänkokemuksen ja tietämyksen ansiosta, jopa siitäkin, ettei ollut käytännössä mahdollisuutta lukea minun silmilläni niin paljoa kuin valitsemani ala olisi edellyttänyt: kirjallisuus, filosofia, atte- ja oppihistoria. Lukunopeuteni suurennusasia käyttäen olisi vaatunit varmaankin 20-tuntisia lukutuokioita. Ja sellainen ei opiskelijaelämän pyörteissä ollut mahdollista.  Jopa luenttomuistiinpanojen tekeminen oli hankalaa, enkä minä ole koskaan ollut niin lahjakas, että olisin saanut asiat päähäni kertakuulemalla luentojen aikana. Joskus harmittelen, ettei siihen aikaan ollut nettiä eikä minulle olut tarjottu äänikirjoja. 

Olin kyllä käynyt Näkövammaisten keskusliiton toimitalossa Helsingin Mäkelänkadulla apuvälinearvioinnissa, koska olin halunnut lukutelevisiota. Agents-yhtyeen rumpali Juha Takanen kävi hakemassa minut asemalta Mäkelänkadulle. Se lienee ollut ensimminen kerta tuossa talossa, joskin olin kuullut siitä aiemminkin.  Äitini oli joskus 1970-luvun alkupuolella käydessään täydennyskoulutuksessa kätilöstä kunnalliseksi terveydenhoitjaksi tuonut minulle joitakin apuvälineitä Sokeain keskusliitosta: neuloja joihin saattoi pujottaa langan sokkona, paritokäyttöisen suurennuslasin ja lukutikun.  Suurennuslasi ja lukutikku olivat pitkään köytössä. Turussa vastaanottomaan pitänyt vakisilmäääkäri Taina Majanimi, joka oli ollut läsnä myös vuoden 1964 kaihileikkauksessa oli määrännyt minulle uusiakin suurennuslaeja vuosittaisten tarkastusten ja kaihilasien uusimisen yhteydessä.

 Kuvassa Mäkelänkatu 58-60,  Näkövammaisten liiton entinen toimitalo. Kuva Oikotie. 

Muistan siellä Mäkelänkaudlla olleeni peloissani nähdessäni sokeita kävelemässä pitkin seiniä valkoisia keppejään heilutellen. Joku ohjaajista anoit minulle huoneen asuntolasta ja kysyi, jäännkö yöksi. Vastasin, etten jää, vaan yövyn isäni luona Malmilla.  Näin jälkeen päin ajatellen olisi itseni tai jonkun muun pitänyt pakottaa minut yöpymään siellä, tekemään tuttavutta kaikkien kanssa ja päästä viettämään jopa viikkoja tai kuukausia siellä sopeutumisvalmennuksessa.  Olisi pitänyt ... olisi ja olisi .. se taitaa olla hyödyttömintä jahkailua ikinä. Menneisyyttään ei voi muuttaa, mutta onneksi sitä voi sentään muistella ja sillä voi myös leikkiä jossittelemalla.  Olin silloin nuori, epävarma, kokematon. Nyt pidän itseäni paljon viisaampana ja olisi monessa kohdassa pätevä neuvomaan silloista itseäni, myös kieltämään häntä tekemästä monia niitä tyhmyyksiä, joihin hän sortui 

Tuon kivitalon sijasta yövyin Helsingin Malmilla vahassa pihamäkissä latokartanontiellä. Pihapiirin päärakennus oli vanha iso puutalo, jossa toimi nuorisokoti, tyttökoti. Siellä olivat ötissä sekä isäni että Juha Takanen. 

Seuraavana päivänä oli luktelevisio-kartoitus. Raadissa oli kaksi,kolme tai neljä pukumiestä arvioimassa tilannetta. Yksi heistä oli silmälääkäri Raine Mustonen. Minut pantiin lukemaan kirjaa ensin minuutti lukutelevisiolla ja sitten minuutti suurennuslasilla. Saattoi olla kaksikin minuuttia, mutta ei missään nimessä kovin pitkää aikaa. Molempien luentojen sanamäärät laskettiin. Lopputulemaksi tuli, että luen nopeammin suurennuslasilla, joten minulle ei myönnetä lukutelevisiota lääkinnällisenä kuntoutuksena. 

 Asia siis ratkaistiin yhden mittauksen perusteella. Ergonomiaa tai silmien väsymistä ei mitattu lainkaan eikä siitä taidettu edes kysyä. Kirja oli pöydällä ja minä sen päällä liki rähmälläni, koska suurennuslasi oli noin 10 senttimetrin päässä siitä. Vasta paljon myöhemmin minulle tarjottiin kohopulpettia, jonka pytäasoa saattoi kohottaa ja sen asettaa haluttuun kallistuskulmaan.



Lukutelevisionkin sasin sitten 1990-luvun puolivälissä. Ei sekään ollut silmille kovin mukava, sillä kamera oli huonompi kuin nykyään voi kuvitellakaan. Laitteessa oli siis kamera ja sen ohjaukseen taroitettuja mekanismeja. Kamera- ja lukupöytäosan päällä oli 14 tai 15-tuumainen monitori, joka vastasi mustavalkoista matka-tv:tä. Sen virkistystaajuus oli niin matala, samoin kuin kameran tarkennuskyky niin, että tekstin liikuttaminen lukupöydällä oli mahdollista vain vähän kerrallaan. Se juuri hidasti lukunopeutta sellaisella laitteella. Kuvassa yllä ei ollut minun laitteeni, vaan saman valmistajan Magnilink toinen malli, mutta se oli suurin piirtein samanlainen. Sain laitteen käyttööni vasta sitten kun yliopisto-opinnot olivat kohdaltani jo ohi ja olin laskeutunut "amis-tasolle" eli suoritin keski-asteen ATK-ohjelmoija -suunnittelijatutkinnon entisessä Näkövammaisten ammattikoulussa. 

Sitten 1985 sain viimeinkin kavereita sen jälkeen kun koko edellisen syksyn olin kärsinyt yksinäsiyydestä ja sairaalloisesta ujoudesta asuessani Välkkylän opiskelija-asuntolassa ja käydessäni luennoilla Kasarmintiellä entisessä Åströmin nahkatehtaan kiinteistössä ja sen naapuritalossa Snellmaniassa. Ja sitten tuli se rakkaus, tai rakkauden kaipuu, pakonomainen tarve löytää joku, ja mieluiten sellainen joku, joka olisi minua varten luotu. Se tarve oli niin kova,että todellisuudentaju hämärtyi. Halusin nähdä kohteessani vain minulle mieleiset ominaisuudet. Sitäkö ihastuminen onkin yleensä? Silmien sulkemista kauikelta muulta kuin siltä, mihin on ihastunut? 

Usein kuulee väitettävän, että rakkaus on tunne, jota ei voi selittää, eikä sitä saakaan selittää tai analysoida, muuten se menee piloille.  Syvä kiintymyksen tunne. Mistä se tulee? Mikä sitä ohjaa?  Mistä se eroottinen kiintymys, halu ja himo tulevat? Ovatko ne biologiaa, sitä, että kohteen ominaisuudet: ulkonäkö, haju, käytös, saavat tämän tuntumaan kumppanilta, jonka kanssa haluaa lisääntyä ja jatkaa sukua?  Minä en ole ollut koskaan komea mies, tuskin kukaan on viehättynyt ulkonäöstäni tai rakastunut minuun sen takia. Nyt ei parane laskea Vietnamissa ja muualla Aasiassa tavattua iliötä, jossa ihastuttaan tai rakastutaan ulkomaalaiseen siksi, että hän on ulkomaalainen. Siinä yhteydessä kelpaavat myös vanhat ja rumat miehet. 

Ulkonäön sijasta minussa on vedonnut naisiin äly. Sapioseksuaalisuudeksi kutsutaan sitä, miten kiintymys ainain alkaa "henkevistä keskusteluista", miten toiseen ihastutaan siksi, että hän tarjoaa mieltä avartavia virikkeitä. Tästä kiintymys saattaa sitten levitä muillekin tasoille, vaikkapa eroottiseksi. Näin ei välttämättä kuitenkaan tapahdu, vaan kiintymys saattaa jäädä van henkiselle tasolle, jolloin nainen (useimmiten se on nainen) haluaa pelkkää ystävyyttä. Tämä oli minunongelmani nuoruudessa. Koin sellaisen loukkaavana itseäni kohtaan, merkkinä siitä, että minussa on jotakin vikaa. Jo lapsuudessa minulle oli syntynyt voimakas ksäitys siitä, että minussa on jotain vikaa. Muistan historian tunnilla ollessani 12-vuotias opettajan keroneen Rooman historian yhteydessä että spartalaiset surmasivt kaikki heikot ja elinkelvottomat lapset.  Siitä minä sain ajatuksen, että minäkin olen sellainen eli itse asiassa elinkelvoton. En kertonut asiasta kenellekään ennen kuin vasta parikymppisenä yliopiston tiloissa toimivalle  prsykologille, joka esitti siihen vastaväitteen, johon minun oli helppo uskoa: nykyään äly ja sosiaaliset taidot määrittävät enemmän elinkelpoisuutta kuin yksilön fyysiset ominaisuudet. Tähän minun oli helppo uskoa, ja vuosien myötä se lausuma on auttanut minua prantamaan itsetuntoani. 

Olin hirvittävän ujo ja arka ehkä osittain siksi, että koin olevani elinkelvoton, ylimääräinen, liikaa.  En uskaltanut kertoa juuri kenellekään, etten näe kunnolla, en uskaltanut ottaa suurennuslasia esille koulussa enkä edes yliopistossa luennoilla. Kirjastossa en kehdannut pyytää apua, kortiston käytössä. Ruokaloissa en kehdannut sanoa, etten näe kauempana seinällä olevia ruokalistoja. Siksi en uskaltanut käydä niissä syömässä vaan laitoin aina itse ruokani kämpillä tai sitten kävin syömässä tavaralon kahviossa, jossa ruokalista oli helpommin näkyvissä. 

Häpesin kouluaikana kotiani, mistä syystä en halunnut kutsua luookakavereita käymään, en ainakaan kaupungin poikia. Yksi kaveri kyllä kävi säänöllisesti ja se sopi minulle. Minäkin kävin hänen kotonaan. Siellä haisi navetalle, koska heillä oli lehmiä. Heillä törmäsin myös ensi kertaa soijaan, joka tuoksui minusta niin hyvälle, etä olisi halunnut syödä sitä. Se oli kuitenkin tarkoitettu karjan rehuksi, joten en saanut lupaa kuin maistaa vähän. 

Kerrankos sitä tapahtuu, että kaksi lasta ihastuu, rakastuu, menee naimisiin ja tekee omia lapsia. Minun isälleni ainakin kävi niin: perheen perinteet ja uskonnollinen vakaumus velvoittivat, vaikka oma mieli oli siihen kaikkeen kypsymätön. Minun syntyessäni isäni oli 22-vuotias. Hänen täytettyään 30 hän oli eronnut ja kuuden lapsen elatusvelvollinen etäisä. Kotoa hän oli lähtenyt vuonna 1968 opiskelemaan keskikoulun oppimäärää Viittakiven opistoon Hauholle. Kahden vuoden päästä siitä tuli ero. Silloin nuorimmainen oli vasta vuoden ikäinen. 

Kuvassa yllä minä istun isäni sylissä.  Olen siinä ilmeisesti reilun vuoden ikäinen. 

Minulle ei onneksi käynyt niin kuin isälleni. En saanut sitoutua enkä avioitua ennen isosiäikää, eikä minulla ollut lapsia kuin vasta 56-vuotiaana. Nyt jälkeen päin olen siitä hyvin kiitollinen.  En väitä, että niin olin suunnitellut ja halunnut. Siinä vain kävi niin. Ensimmäisen avioliittoni solmin 39-vuotiaana, mutta se jäi lapsettomaksi.  Oli meillä yksi lapsi Vietnamissa. Sellainen sponsoroitu tyttö tyolta pohjoisesta, maasejdulta, Ly Thi Mai. Häneltä saimme kuvan ja kirjeitä silloin tällöin. Toki jälkeen päin olen kuullut, että häntä ei välttänättä ollut sellaisenaan olemassa. Se eipäilyni vahvistui kuin sain asiaa halllinnoineelta järjestöltä kuulla, että tyttö oli vastannut kieltävästi pyyntööni saada vierailla hänen luonaan. Hän oli mennyt 17-vuotiaana naimisiin ja saanut ensimmäisen lapsensa. 

Tämän singaporenkiinalisen vaimon ja tuon ensimmäisen vakavan rakkauden, josta olisi teoriassa voinut syntyä lapsi välissä oli toistakymmentä vuotta, jolloin tosiaankin tietokone korvasi rakkauden, ei nyt ihan, mutta melkein. Silloin olin eniten keskittynyt työhöni ja sen vaatimien taitojen kehittämiseen. Osittain myös tietokone ja en mukanaan tuomat tietoverkot toivat eläään sisällön ja jännityksen.  Toki oli se kumppaninkin hakeminen mielessä ja sitä yritin sekä verkossa ettyä tosielämässä. Oli yrityksiä ja virityksiä ja muutama tosi ihastuminenkin, mutta mikään ei toiminut pidemmän päälle.

Vasta Singaporeen muutto tammikuussa 2002 muutti tilanteen. Siellä oli heti alussa yksi kehittyvä suhde, mutta vasta maaliskuun lopulla alkoi todella tapahtua kun päätin adoptoida pienen kissanpennun. Kitti-kissa ja hänen löytäjänsä olivatkin sitten osa tuota huumaavaa rakkaustarinaa.  Minä tunsin itseni nuoreksi ja kauniiksi. Tämä suhde ei ollut epätoivoinen vaan soljui melko luonnostaan. Tai oikeammin sanoen se soljui siksi, että tyttöystäväni ja myöhempi vaimoni oli aktiivinen, käytännöllinen ja aloitteellinen. Sitä liittoa kesti seitsemän vuotta. Mikä sen sitten lopetti? Ei ole kovin reilua ja hedelmällistä syyttää olosuhteita tai muita ihmisiä epäonnistumisistaan, mutta kyllä se vain niin oli, että Australialla oli paljon osuutta asiaan. Minä en viihtynyt siellä koskaan eikä minun ammatillinen kehitykseni, urakehitys, edistynyt lainkaan. En myöskään koskaan tuntenut itseäni hyväksytyksi siellä. Aina kun kävin kapassa itsekseni, minua pydettiin avaamaan reppuni. Minua kohdeltiin varkaana ja rikollisena.   Joka tapauksessa lokakuussa 2009 lähdin, toki en vielä meielssäni lopullsiesti mutta seuraavana vonna vaimo ymmärsi sen ja haki eroa. Edelleenkin muistelen koko suhdetta kaiholla ja kaipauksella. Se oli mielestäni elämäni suurin rakkaus: alussa tunnetta, myöhemmin yhdessä elämistä aj kumppanuutta, sitä että yhdessä huolehdittiin neljästä kissasta ja kahdesta koirasta, kanoista, ankoista. Kyseessä ei ollut mikään "kullankaivajasuhde" eli se, että olisint arjonnut taloudellista turvaa puolisolleni. Hän oli alusta piten taloudellisesti ja ammatillisesti vahvemmilla kuin minä. Hän elätti minua sen aikana kun en ollut työelämässä. Se oli osittain syynä siihen, että lähdin. Koin epäonnistuneeni sen jälkeen kun en alanvaihdon ja lyhyen koulutuksen jälkeen saanutkaan töitä vanhusten hoitajana. 

Seuraavat viitisen vuotta elin kulkurina. Etsiskelin itseäni ja uutta elämää.Ensin halusin asettua kommuuniin Australiassa, vähän etelämpänä, jossa ei ollut niin kuuma kuinsiellä Pohjoisessa, jossa olimme asuneet vaimon kanssa. Sitten matkustin Thaimaahan, Indonesiaan ja Singaporeen, kohta myös Suomeen ja itäiseen Eurooppaan.

Osallistuin  moniin sosiaalisiin tapahtumiin mm. nettipalveluiden kautta: meetup.com, Couchsurfing, Facebook-ryhmät. Tapasin monia nuoria naisia, myös vanhempia, mutta kenenkään kanssa ei synynyt mitään mullistavaa, ei tullut sellaista hetkeä kauemmin kestävää huumaavaa tunnetta kuin oli ollut Nancyn kanssa.   Kuvassa yllä olen Singaporessa joulupukkina vuonna 2010. 

 Olin  käynyt Vietnamissa ensi kertaa vuonna 2014 ja siellä oli ollut sutinaa, myös muuten sosiaalsiesti aktiivista elämää. Australiassa en ollut tavannut yhtään potentiaalista kumppania. En tavannut sellaista myöskään Suomen-reissuillani vuosina 2012 - 2016. En myöskään löytänyt paikkaa, johon olisin voinut tai täysin halunnut asettua.  Vakavat sjhteet Indoneiassa ja Malesiassa olivat molemmat päättyneet onnettomasti. Indonesiassa kumppani oli ollut vegaani uskonnollisista syistä, etninen kiinalainen. Hänen ansiostaan asennutin Jakartassa tekomykiöt silmiini elokuussa 2011.  Malesiassa vuosina 2014 ja 2015 oli kumppani etninen kiinalainen ja vegetaristi uskonnollisista syistä.  Hänellä oli kaksi aikamiespoikaa ja hyvin epävakaa luonne. Hän oli melko tarkkaan ikäiseni, Indonesian neito oli ollut 11 vuotta nuorempi.  Jätin Malesian tammikuussa 2016 ja matkustin Vietnamiin.  Toisista olosutheissa olosuhteissa olisin voinut rakastua ja viettää yhteistä elämää tämän naisen kanssa. 

Vuonna 2016 suunnittelin Ukrainaan asettumista, ja siksi aikaa suomeen kun en voisi olla siellä maahantulosäännösten takia. Siellä oli voimassa sääntö, että maassa voi olla 90 päivää ja sitten täytyy olla 90  päivää poissa päästäkseen taas seuraavan kerran olemaan 90 päivää. Malesiassa sai olla 90 päivää kerrallaan, mutta takaisin pääsi jo poistumista seuraavana päivänä.  

Päätin Ukrainassa ollessani, että ennen kuin täytän 55 vuotta, haluan löytää vaimon ja perustaa hänen kanssaan perheen, asettua paikalleni. Aloin etsimään sopivaa asiaan erikoistuneelta nettisivustolta sekä Ukrainasta että Vietnamista. Ajatukseni oli löytää nuori maalaistyttö, josta voisin kasvattaa itselleni hyvän vegaanivaimon. Se että kumppani olisi elmäntavan suhteen samanmielinen ja meillä synknkaisi hyvin yhteen myös keittiössä ja ruokapöydässä, oli tullut minulle hyvin tärkeäksi kriteeriksi. Singaprelainen ensimmäinen vaimoni ei ollut tällainen ihminen, mutta se asia ei liiton aikana häirinnyt kovin paljoa. Olihan meillä kuienkin koiria ja kissoja, jotka söivät eläintuotteita.  Minä olin ryhtynyt kasvissyöjäksi vuonna 2002 ja vegaaniksi 2005. Minun ei ole ollut koskaan tarvinnut miettiä syytä miksi.Tavoite oli selvillä jo vähintään teini-iässä, ehkä se oli tiedostamattomana jo lapsena mielessä, koska en ole koskaan halunnut syödä lihaa tai kalaa. Lapsena minut piti pakottaa siihen ja siitä seurasi usein itkua tai ainakin pahaa mieltä. 

Ukrainassa en ollut terve. Minulla oli paljon allergiaoireita, jatkuvaa nuhaa ja yskää niin kuin oli ollut Suomessakin. Päättelin että se ilmasto ei sovi minulle. Olin asunut Kiovassa, Lvivissä ja Harkovassa sekä Dniprossa, myös Odessassa pari viikkoa.  Odessaa ja muita Mustan meren rannikon paikkoja olisin voinut tutkkailla pidempäänkin, mutta Kiovassa oli skandinaavinen koulu, jossa saatoin opettaa suomen kieltä. 

Vietnam oli jäänyt kaivelemaan. Olin viettänyt siellä kaksi kuukautta maalis-huhtikuussa 2014, sitten käynyt kahden viikon reissulla saman vuoden kesäkuussa. Tuolloin minull aoli siellä romanssi nuoren naisen kanssa. Se loppui lyhyeen monestakin syystä. Yksi niistä oli hänen peittelemätön rahan ja muodikkaant tavaran ahneutensa, joita tyydyttämään hän halusi länsimaisen miehen.  Tämän jälkeen, heinäkuussa 2014 oli lyhyt suhde Kambodžassa, mutta sen hylkäsin alkuunsa huomattuani, että tyttö kävi omin lupinensa lompakollani ja etten muutenkaan pitänyt hänestä. Ennen sitä oli ollut yritelmä Thaimaan Phuketissa, jossa tapasin ihastuttavan japanilaisen vegaaninaisen. Hän kuitenkin päätti ettei meistä tule paria.  Olin lähtenyt Australiasta tuon vuoden tammikuussa käveltyäni ennen sitä viisi kuukautta Australiassa pohjoisesta etelään (välillä myös junia käyttäen). Aluksi olin asettunut Malesiaan Borneon saarelle Kota Kinabaluun, jossa oli positiivista Jani Jaatisen joogatunnit. Sieltä sitten poistuin Singaporen kautta Vietnamiin, Vietnamista Suomen kautta Espanjaan. Espanja oli iso pettymys, niinpä Madridin ja Barcelonan jälkeen lensin Alicantesta takaisin Bangkokiin. Kesäkuu oli matkustelua neljässä maassa levottomin mielin. Kerran minut yritettiin jopa ryöstää, tai huijata menettämään rahani korttipelissä Laosissa, mutta onneksi en osaa pelata ja sairaskohtausta teeskennellen pääsin karkuun pastoriksi alun perin esittähytynyttä miestä ja hänen apulaitaan. Sitten löysin netistä tuon malesialaisen ikäiseni kasvissyöjän.   Hänen kanssaan vierähti puolitoista votta, osin välillä niin, että minä olin puoli vuotta matkoilla maalis-elokuussa 2015.  Jo ennen sitä olin marras-joulkuussa 2014 käynyt intiassa Sadhana froest-yhteisössä katsomassa, josko sinne voisi asettua pidemmäksi aikaa. Ei voinut.  Olimme käyneet yhdessä Thaimaassa, Singaporessa ja Vietnamissa. Se ei ollut kovin hauskaa. Huomasin, että yksin on paljon kivempi matkustella. 

Olin käynyt myös Filippiineillä viisuminuusintamatkalla marraskuussa 2015. Sielläkin oli jotain sutinaa kahden naisen kanssa: toinen heistä vegaani.  Siinäkin oli ihastusta ilmassa, mutta lähdin ennen kuin olisi selvinnyt, miten jatko sujuisi.  Minua ärsytti Filippineillä se, että ihmiset olivat aina myöhässä. 

Suhde Malesiassa oli tempoilua, siksi etsiskelin jo uusia kuvioita, Niinpä tammikuussa 2016 lähdin Malesiasta Vietnamiin. Olin asustellut yksinäni jo ennen sitä Cameron highlands-ylängöllä lähinnä halpoja hotelleja vastaavissa paikoissa.  Vietnamissa asetuin kuudeksi viikoksi Nha Trang -nimiseen kaupunkiin opettamaan englantia brittiläisen opettajan apuna.  Sieltä on kuva yllä. Ilmaisilla englannintunneilla kävi paljon nuoria naisia, yliopisto-opiskelijoita ja vähän vanhempiakin: älykkäitä ja kielitaitoisia.  Minulla kävi vuokraamassani asunnossa myös sohvasurffareita ja muutenkin elämä olis osiaalisesti aktiivista. Syntyi myös kulttuurisia yhteentörmäyksiä sen lisäksi että oli pientä sutinaa muutaman kanssa.  Jos en olisi poistunut maaliskuun puolivälissä, olisi voinut tapahtua jotakin enemmänkin. 

Samoin kävi sen muutaman päivän aikana Saigonissa kuin myös ainakin yhden neidon kanssa myös Odessassa, jonne lensin Bangkokin kautta maaliskuun puolivälissä 2016. Lentokentällä kyllä tapasin viehättävän Thai-anisen, joka oli matkalla Lviviin.  Minä olin menossa ensin Odessaan, sieltä Dniproon ja Harkovaan kunnes toukokuussa matkustin Lviviin tapaamaan häntä. 

Hän oli minua 15 fuotta nuorempi, kolmen tyttären äiti. Hän oli ollut Ukrainassa jo pidemmän aikaa ja työskenteli hierojana. Ei ollut hänen snaojensa mukaan eroottista työtä vaan ihan oikeaa hierontaa. Sen antoi ymmärtää myös hänen työpaikkansa sikäli kuin pystyin päättelemään sitä esitteistä. Ihan varma en kuitenkaan ollut.  Meille syntyi henkinen yhteys, naruoimme ja vitsailimme sen kuukauden aikana, jonka olimme yhdessä. Hän halusi minut kanssaan Thaimaahan, olemaan perhettä hänelle ja hänen tyttärilleen. Myös taloudellista tukea hän odotti vaikka hänellä oli kuulemma Thaimaassa pieni kauppa, jota yksi tyttäristä piti äidin ollessa Ukrainassa.  

Kesäkuussa minä lähdin Suomeen. Lupasin palata syyskuussa kun taas saisin tulla maahan. Meillä oli jo  puhetta siitä, että muuttaisimme yhdessä Kiovaan, jossa hän voisi työskennellä samaan työnantajan palveluksessa sikäläisessä toimipisteessä ja minä voisin opettaa suomea ja englantia skandinaavisessa koulussa.  Facebook-viestitttelymme oli edelleen täynnä rakkautta, ihastusta ainakin. Fyysisesti tämä nainen oli juuri minun makuuni: ei enää nuori mutta silti nuorekas, hoikka, tyttömäinen. Hän oli vielä enemmän minun mieleeni kuin se malesialainen. 

Minä nautin olsotani Suomessa. Tutkiskelin kauppojen uusia vegaaniruokia vihiksiä, nyhtökauraa, Violife- ja muita vegaanijuustoja, joita nyt sai myös tavallisista kaupoista.  Kävi Jyväskylässä ja sieltä jatkoin matkaani Joensuuhun, josta olin vuokrannut tuttavapariskunnalta heidän tyhjillään olevan talonsa kahdkesi kuukaudeksi. 

Yritin siellä tutustua ihmisiin. Mielen pohjalla oli ajatus, että jos voisin todellakin asettua Suomeen asumaan ja viettää osan ajastani Ukrainassa.  Tapailin ihmisiä, myös naisia sillä silmällä. Yhden venäläisen kanssa olisi voinut tulla jotakin, mutta ei sittenkään. Onneksi, sillä en oikeasti halunnut venäläistä - enää. Pietarissa oli ollut 1990-luvulla jotakin sutinaa. 

Järjestin ilmaisia suomen kielen keskustelutnteja ulkomaalaisille, joita paikkakunnalla oli aika paljon, myös muutamia vietnamilaisia, joihin tutustuinkin joniin verran. yiritin tutustua ihmisiin mutta se ei ollut helppoa. Ei ollut iloisia ja välittömiä karjalaisia vaan aika tympeää sakkia. 




En päässyt Ilosaari-rockiin, mutta smaan aikaan järjestyssä Ilovaari-rockissa sain nauttia Miljoonasateen lisäksi Suonna Konosen Neil Young-tulkinnoista.  Tämä Folkswagen ja Huojuva Lato -yhteistä tuttu mies teki miuun jälleen vaikutuksen. Toukokuussa 2012 olin ollut Huojuvan ladon sekä Freud, Marx, Engles & Jung -yhteen keikalla Helsigin Tavastialla. 

Kuukauden jälkeen pkkasin kävelykärryni, sidoin sen pyörän taakse ja päätin lähteä pyörällä kohti länttä.  Pari viikkoa iisnä meni matkalla joensuusta alajärvelle vähän kietoteitäkin käyttäen. Alajärvellä asuin sekkuni, joka luona vietin pari päivää. Sää oli ollut kolea ja sateinen, nenä vuosi ja räkä valui. En halunnut enää jatkaa vaan päätin keskeyttää matkani tähän. Lahoitin pyöräni serkulle ja työnsin kävelykärryni bussipysäkille. Siitä otin bussin Helsinkiin. 

Vielä oli kuukausi aikaa siihen kunnes pääsisin taas Ukrainaan. Olin kesäkuun lopulla laittanut suhteen poikki siihen thai-dievushkaan, joka odotteli minua Lvivissä. Minulla oli haku päällä myös Vietnamissa ja olin ensimmäistä kertaa puheissa nykyisen vaimoni kanssa, myös muiden vietnamilaisten neitojen. En oikein tiedä, mitä tuolloin ajattelin. Ehkä olin vain hädissäni ja sekaisin.  

Kuitenkin nyt elokuussa päätin yrittää vielä Ukrainassa ja viestitin naiselle, että haluan hänet takaisin, että muutamme yhdessä Kiovaan ja katsomme miten tilanne etenee. Hän suostui ja sydämet sekä pusuhymiöt palasivat viestittelymme. 

Viikon vietin Helsingissä, mutta noin kolmea viikkoa ennen Ukrainaan pääsyä pätin lähteä jo matkaan. Otin Norvegian-yhtiön lennon Kroatian Dubrovnikiin. Siellä vietin yön teltassani parkkipaikalla kunnes aamulla jatkoin bussilla Montenegroon. En malttanut jäädä sinne vaan jo samana iltana olin yöbussissa matkalla Kosovon kautta Mekedoniaan. Skopjessa viivyin pari päivää. Olisin voinut olla pidempäänkin, sillä sain paikasta hyvän vaikutelman. Kuitenkin levottomuus ajoi minua eteen päin. Otin junan Bulgarian Sofiaan, jossa olin käynyt jo edellisenä vuonna matkallani Istanbulista Suomeen. Sofiassa vietin illan vanhan kaverini, hevimiehen ja hänen ystäviensä kanssa kunnes otin yöjunan Varnaan meren rannalle. En pitänyt paikasta lainkaan, joten kahden yön jälkeen nousin junaan tai bussiin ja matkasin Romanian Bugarestiin. Sielläkin olin käynyt jo edellisenä vuonna.  

Kävin Ukrainan lähetystössä kysymässä, että voisinko saapua maahan ennen sen 90-päivän poissaolon umpeutumista. Se olisi ollut kallis ja monimutkainen prosessi, olisi pitänyt mennä Suomeen anomaan turistiviisumia. Niinpä päätin odotella vielä jonkin aikaa. Matkustin siksi ajaksi Moldovaan. Se oli ensimmäinen kerta maassa.  Siellä puhuttiin sekä romanian kieltä että venäjää. Juttelin muutman venäjänkielisen kanssa sekä englanniksi miellyttävän vegaaniravintolan omistavan naisen kanssa, jolle neuvoin karjalanpiirakoiden teokoa. 

Chisinausta matkasin junalla Kiovan kautta Lviviin. Matka kesti liki puoli vuorokautta, ehkä enemmäkin, en tarkalleen muista.  Saavuin Ukrainan rajalle paria tuntia vuorokauden vaihtumisen jälkeen ja Lviviin aamulla. Tapasin rakkaani kahvilassa hänen työpaikkansa ulkopuolella ennen hänen työpäivänsä alkua. Hän oli jo puhunut pomolleen muutosta Kiovaan parin viikon päästä. Siihen saakka meidän oli määrä asua vuokraamassani asunnossa Lvivissä. 

Kävin ottamassa asunnon haltuuni ja saatoin naiseni sinne hänen työpaikaltaan illalla töiden jälkeen. Kävellessämme kohti kämpäää hän alkoi valittamaan matkan pituutta, se oli ehkä 2 kilometriä. Päästyämme perille hän oli jo vihainen ja alkoi murjottamaan. Hän myös sanoi, ettei voi syödä minun kasvisruokiani ja muutenkin kaikki ilo ja rakkaus tuntui olevan poissa. Yritimme niin pari päivää kunnes minä pyystin häntä lähtemään.

 Purin vuokrasopimuksen ja lähdin junalla Kiovaan, jossa ilmoittauduin Skandinaaviseen kouluun vapaaehtoiseksi opettjaksi.  Thai-naiselta tuli vielä yksi viesti, jossa kysyttiin kuulumisia, mutta minä ilmoitin suhteen oelvan ohi. Sen jälkeen emme ole olleet yhteydessä.  Aluksi asuin pääosin Harkovassa, mutta kävin Kiovassa junalla opettamassa sekä koululla että yliopistolla.  Kuukauden reissailuin jälkeen sitten asetuin vain Kiovaan.

 

 Marraskuussa ensilumien ja sairastelujen jälkeen, ja sen jälkeen kun olin korauttanut hampaani, korvannut amalgaamipaikat keraamisilla. Se oli täällä jopa halvempaa kuin thaimassa, koska pystyin toimimaan tässäkin asiassa vneäjän kielellä eikä tarvinnut käyttää ulkomaalaisille tarkoitettuja palvelua. 

Joulukuun puolivälissä oli lento  Bangkokiin ja sieltä siitten Saigoniin. Oli mukava päästä lumen ja jään keskeltä taas lämpimään.  Toki aavistelin että kohta taas on liian kuuma, mutta hyvä näin. Listalla oli muutamien morsiankandidaattien tapaaminen - sen lisäksi vanhojen tuttujen. 

Valitsin alustavasti nettipalvelusta sen  lyhytkasvuisen maalaistytön Vietnamista,  Hänen kanssaan olin viestitellyt jo ainakin kesäkuussa ja kerran antanut jo pakit sen Thai-naisen takia. Hlausin sellaisen vaimon, joka ei sytyttänyt minussa mitään millään tasolla, ainoastaan palveli omaa haavettani. Tosin olin epävarma jo heti alussa. Ellen olisi tuntenut sääliä häntä kohtaan, olisin kävellyt tieheni jo ensitapaamisessta.  Päätin kuitenkin yrittää ja katsoa jos jotain parempaa tulisi eteen.  Ei tullut parempaa, joten päätin olla kärsivällinen ja tehdä tästä jotain missä voisin viihtyä. Ajattelin, että kulkurin veri se on mikä minua vetää pois. Sen halusin tukahduttaa. Muutin hänen luokseen tänne maalaiskylään asumaan jo viikon tuttavuuden jälkeen. Kolmen kuukauden kuluttua kävin sovitulla Ukrainan- ja Suomen-riesulla minä aikana hän otti Kito-koiran houkutellakseen minut takaisin. Minulla oli aikomus palata, ainakin siinä tapauksessa ettei mitään muuta tulisi eteen. Ei tullut, ja palasin. Plattuani lupasin, että häät pidetään seuraavan kuukalenterin mukaisen vuoden alussa eli vajaan vuoden kuluttua. Toivoin edelleenkin, että se aika riittäisi kypsyttämään minua ajatukseen tai sitten, jos kohtalo niin suo, löytämään jotakin muuta. 

Kuukautta ennen häitä löysin takapihalle piilotetun sian, jota vastoin aiempaa sopimustamme oli kasvatettu häitämme varten. Päivää ennen häitä tulin koirien kanssa lenkiltä tavallista aikaisemmin  ja kuulin tielle, miten sika kiljui kun sitä tapettiin ilmeisesti taitamattomasti ja tylsällä veitsellä. Nuo tapahtumat olviat loukkaus, jota en mielestäni normaalioloiss sietäisi. Nyt siedin, koska olin päättänyt sietää. Olin myös päättänyt sietää ja tapella vastaan myös sitä epäilystä, että olin perheelle ja suvulle rahan lähde, ehkä myös statuksen. Eräs vietnamia ja englantia puhuva ystäväni oli "vakoillut" puolestani eli jutellut perheen kanssa asiasta ja hänen mukaansa erityisesti tulevan vaimon sisko ja veli olivat puheissaan melko suoraviivaisesti viitanneet taloudelliseen hyötyyn.  Se kuuluu asiaan täkäläisessä kulttuurissa. Sen ajattlun uhreja eivät ole vain länsimaalaiset miehet, vaan myös paikalliset miehet ovat vaimoilleen taloudellisen toimeentulon turvaajia. Usein mies antaa palkkansa suoraan vaimolle, joka tekee päätöksen niiden rahojen käytöstä. Tällaista jäjrestelyä ehdotti myöehmmin vaimokin minulle, mutta minä en suostunut. Päätin pitää rahani omassa hallinnassani ja mös käyttää niitä kiristys- ja kurinpitokeinona. Niin olen tehnytkin ja teen vstaisuudessakin. 



Alun perin ajatukseni oli vaatia häihin pelkkää kasvisruokaa. Keskustelin asiasta erään luottoystävni, kiinalisen Taiwanista, kanssa. Hän muistutti minua, että ne eivät ole minun hääni vaan ennen kaikkea vaimon sukua ja kyläyhteisöä varten. Hänen sanaansa luotin ja annoin periksi. Toki sitä sikapetosta en edelleenkään hyväksynyt enkä ole vieläkään unohtanut. Olen muissakin asioissa huomanut, että rehellisyys ja reiluus siten kuin ne (suomalaisena) ymmärrän eivät ole täällä ihan sitä mitä voisin odottaa. 

Vielä ennen häitä, tammikuussa ennen kutsukorttien painatusta ja siihen liittyvää hääkuvien ottoa (täällä kuvat otetaan etukäteen ja ne liitetään kutsukorttiin) kävin Thaimaassa luonnonmukaisen rakentamisen kurssilla,  "hippiyhteisössä" eli joogaa, meditaatiota,henkisyyttä, kasvissyöntiä harrastavassa yhteisössä, sellaisessa, joka on enemmän minun juttujani kuin elämä vaimon perheen ja suvun kanssa. Sieltä sain inspiraatiota ja haaveen tulevaa varten. Ehkä minulla on joskus täällä riisipellon laidassa oma savimaja tai pari ja luonani voi käydä hengenheimolaisia kyläilemässä. 

Takaisin palatessani minulle siis oli enemmän uskoa ja toivoa.  Päätin edelleenkin olla antamatta periksi niin helpolla kuin olin omnta kertaa aiemmin tehnyt. Minä olin lähtenyt tilanteesta niin monta kertaa, ihan konkreetisesti se olin aina ollut minä, joka lähtee tilanteesta fyysisesti, joka vaihtaa maisemaa, häipyy paikalta. Toinen osapuoli on jäänyt tapahtumapaikalle, ei aina kärsimään, mutta joskus niinkin. Ainakin ensimmäisen vaimon kohdalla tiedän aiheuttaneeni hänelle kärsimystä lähtemällä. Olen tuntenut siitä syylliyyttä ja jonkinlaista katkeruuttakin itseäni kohtaan. Hänen lisäkseen jätin myös eläimet, joista olin sitoutunut ottamaan vastuun.  Toisaalta en olisi jaksanut enää. Kyllä olisin jaksanut hänen ja heidän kanssaan, mutta en sen kanssa, että en viihtynyt sillä paikkakunnalla eikä siellä ollut miulle ammatillisia mahdollisuuksia toisin kin oli vaimolle. 

Toki sitten kuukauden kuluttua häistä täällä Vietnamissa, huhtikuussa 2018 päätin lähteä. Päätin lähteä viileämpään vuoristoilmaan jäähdyttelemään, mutta samalla kyllä halusin myös etäisyyttä tilanteeseen, avioliittoon.  Osasyynä oli se, että minun tuli todella kuuma tässä ilmastossa. Sama syy oli osittain myös siellä Australian Cairnsissa. Se jatkuva kuumuus kävi ihan fyysisesti voimille. Sama juttu on täällä nytkin. En jaksa liikkua ja tehdä niin paljoa kuin haluaisin, koska jos teen, niin alkaa hiki virrata ja sydämestä ottamaan. 

Elämä siellä ylänköalueella kilometrin ja välillä puolentoista korkeudella mreenpinasta oli mieluisampaa. Ilmasto oli viileä niin, etten tarvinnut asunnossa ilmastointilaiteta. Sain pari ystävää, joista yksi auttoi minua käytännön hankinnoissa. Opetin koulussa kolmatta kuukautta, mutta lopetin, koska työn hallinnointi oli koulun puolelta surekaa, opetusryhmät liian isoja ja luokkahuoneet meluisia. Lisäksi oli sama ongelma kin Ukrainassa. En pystynyt pitämään oppilaita kurissa vaan he alkoivat metelöidä tunneilla entistä enemmän ja enemmän. 

Kohta tuli vaimo perässä ja aettuimme asumaan vuokralle melko lähelle hänen veljensä perheen asuntoa.  Se ei ollut kovin tyydyttävää elämää enkä halunnut meidän elävän siellä lapsen kanssa vaan halusin tuoda vaimon takaisin tänne äitinsä hoiviin. Niimpä muutimme tänne takaisin heinäkuussa 2019. 

Vaimon kannalta täällä on paras, ja lapsen. Minulla on täällä tosiaankin liian kuuma eikä ympärillä ole ketään, jonka kanssa voisin phua kuin ystävän. Itse asiassa suurin osa ihmisistä on sellaisia, joiden kanssa en haluaisi asua tai viettää aikaani. Yhtenä tkeijänä on kielimuuri: en puhu vietnamia lainkaan eikä täällä juuri kukaan puhu englantia. 

Olen ajatellut että rakkaus, tai ainakin hyvä tai tyydyttävä elämä, kasvaa sitä myötä kun sopeutuu olosuhteisiin, ei lähde pakoon niin kuin minulla on ollut tapana. Tietysti voi olla niinkin, että tulee yllätyksiä eteen, ties vaikka sellainen huumaava rakkaus joka vie järjen ja jalat alta? 

Tässä se alun video upotettuna.