Elokuu 2019 - Kotivävyn paluu

•  Elokuun 2019 Kuva-albumi tässä
• Tässä ääniblogi, vloki, Youtubesta kameralla kuvattua videota ja jälkiäänitettyä puhetta.

Taas niin kiireinen kuukausi, ettei ole ollut paljoa aikaa (mukamas, siis paremminkinkin intoa) istua kirjoittamaan. Suurimman osan ajastani vie oma mökki ja puutarhan tekele. 

Heinäkuun viimeisen viikon aluksi muutin viimein minäkin tänne Mekong-joen suistoalueelle vaimon vanhempien luo. Eräs Facebook-kaverini kommentoi asiaa, että palana kotivävyksi. Niinhän se teknisesti ottaen on, vaikka asia on täällä ehkä hieman eri kuin Suomessa ja sikäläisessä kulttuurissa.  Se oli minun aktiivinen valintani, jonka puolesta on pitänyt jopa vähän tapella, tai ainakin olla jämpti.   Kumppani esitti aluksi, että hän matkustaisi äitinsä luokse synnyttämään ja viettäisi siellä aikaa pari kuuakautta äitinsä ja muiden suvun naisten autettavana.  Minä kuintekin halusin, että muutamme pidemmäksi aikaa sinne kuumaan ja sianpaskan hajuun. Tiesin, että lapsen kanssa meillä kahdestaan olisi hankalaa, ja eritoten minulla, koska olisi sidottu kotiin ja perheeseen koko ajan.

Lähettyvillä asui toki hänen veljensä ja tämän perhe: vaimo ja kaksi poikaa, soinen syntyi pari päivää sen jälkeen, kun minä olin lähtenyt.  En kuitenkaan luota siihen  perheeseen. Siihen on syynsä, joista en kuitenkaan ala avautumaan sen enempää.

Palasimme siis takaisin vanhaan, siihen ympäristöön, jossa asuimme joulukuusta 2016 toukokuuhun 2018. Et voi astua kahta kertaa samaan virtaan, vai miten se sanonta menee. Ja se pitää taaskin paikkansa.  Tulin takaisin viisaampana ja kokeneempana. Nyt pystyn paremmin punnitsemaan monia asioita.  Ensimmäisenä vaikkapa lämpötila: siellä vuoristossa ilma on viileämpää kun katsotaan lämpöasteita: tähän aikaa vuodesta yölämpötila laskaa n. 20 asteen tietämille, vähän allekin, ja päivälämpötila 30 asteen tienoille.  Täällä sen sijaan yöllä on ehkä alimmillaan 25 astetta ja iltapäivällä päälle kolmen kymmenen. Mutta tuntu on ihan erilainen. Huomasin sen jo pari vuotta sitten ensi kertaa käydessäni täältä käsin siellä Lam Dong -provinssissa, yli kilometrin Korkeudessa  meren pinnasta.  Siellä on vähän niin kuin Suomessa, että kun lämpötila saavuttaa hellerajan, ja jo ennenkin sitä, on sellainen sisältä päin tunkeva tukala kuumuus, joka ei nosta kunnolla hikeä pintaan, vain sellasita haisevaa nihkeyttä. Täällä sen sijaan hiki virtaa n. 30 asteen tuntumassa, minulla se virtaa vetenä, mikä saa tietysti ihon tuntumaan viileämmältä, ei niin tukalalta.  Siellä vuoristossa kuiva ilma tuntui silmissä ja iholla.  Minulla hallkeili jalkapohjien iho, kuten niin monesti teki Suomessa jo lapsuudessa. Se lähti suurina palasina kun sitä mielikseen  huvikseen repi. Se kun lähti niin helpolla. Täällä kosteassa ei ole ollut sellaista ongelmaa lainkaan. 

Jo heinäkuussa tilasin itselleni talon. Tarkoitus oli tilata vain katto ja lattia ja rakentaa itse seinät luonnonmukaisesti savesta ja ohjista. Kumppani ei kuitenkaan ymmärtänyt sellaista ajatusta, joten mökistä tuli vähän erilainen kuin alun perin halusin, mutta hyvä kuitenkin tarkoituksiini. Äijäluola, pakopaikka, puutarhamaja, joogahuone, varasto ... miksi sitä nyt parhaiten kutsuisi.  Siitä tuli paikka, joka on eniten minun: juridisesti se ei ole minun eikä se ole myöskään täysin hallinassani, mutta niin paljon kuin se voi olla minun, se on.  Sen ympärille olen nyt rakentamassa puutarhaani. 

Se on kapea kaistale maata riisipellon ja naapurin hedelmätarhan välissä. Sadekauden aikana syys-joulukuussa se on osittain tulvalvesien peitossa. 

Luonnonläheisyyttä, puutaa, riippumatto ja joogakeinu. 

Mimi-koira on usein seuranani. 

Kylätiellä kävellessäni näen usein, miten kaivinkoneilla nostetaan savea joesta. Minä teen sitä sama käsipelillä pienestä ojasta. 

On onni kun saa raataa. En nauttisi elämästä palmun alla juomia nauttien.
Mudassa kaivaminen on kivempaa. 

Vähän siistimpi saisi tämä paikka olla. Suvun taloilta minun majalleni vie tämä polku, Sateella se on mutainen ja liukas.
Sen varrella on muovia ja kaikkea muuta roskaa.

Puoliso ja hänen perheensä asuvat vielä tässä lautaseinäisessä peltikattoisessa mörskässä. Se on oikeastaan ihan kodikas, kodikkaampi kuin ne uudet betonimöhkäleet, jollaisesta hekin haaveilevat.  Tuossa oikealla on se minun muovinen, värivaloin koristettu huoneeni. Vasemmalla olevan pöydän ääressä syön. Minä syön yksin vegaaniruokaa, muut syövät etuterassilla mitä syövät. Mimi-koira kärkkyy molemmissa paikoissa.

Käytössämme olisi myös kaupunkiasunto tuolla kolmen kilometrin päässä, paritalon puolikas.  En kuitenkaan pidä siitä paikasta, koska se on meluisan kadun varrella ja taloon tulee kalan haju jostakin. Se on juuri sellainen kolkko betonimöhkäle.  Olen kuitenkin rakentanut siihenkin taloon äijäluolan, virittänyt valkokankaan ja äänentoistojärjestelmän, tietokoneen ja projektorin. Siellä kunntelien välillä heviä värivalot vilkkuen: Rainbow, Nightwish, Uriah Heep.  Siellä käyn myös tekemässä joogaa silloin tällöin, vaikka useimmiten joogaan siinä takapihan majassani. 

Jooganurkkaus.  Muu osa mökkiäni on sekalaisessa varastokäytössä. 

Mämä verhot tilasin netistä noin 30 eurolla.  Ne eivät ole luonnonmateriaalia vaan muovia, mutta sopivat tänne.
Kattoa en halunnut tehdä pellistä vaan palmunlehvistä.  Se vuotaa, kun sataa vähän reilummin. 

Mutta se on hyvin kaunis katto katsella. Eikä se pidä sateella niin isoa meteliä. Nuo sivustan pellit tehtiin vastoin ohjeitani. Olisin halunnut siihenkin luonnonmateriaalia. 

xxxx

Clitoria ternatea,  "pimpsaherne".  Kukka muistuttaa muodoltaan naisen sukuelintä.
Sitä käytetään mm. riisin värjäämiseen siniseksi. 

Avaraa riisipeltoa ja nappurien puutarhoja ympärillä. Riisipellolta käy mukava tuuli ja oja on sen verran syvä, että sekin tuo viileyttä. 

Maata olisi puutarhaa varten, vaikka perhe ottikin kaksi lehmää, joita ruokitaan tässä kasvavalla ruoholla. 

Aamulenkki suuntautuu kylätietä pitkin kilometrin-parin päähän ja takaisin. Emme tee niin pitkiä lenkkejä kuin teimme siellä vuoristossa. Siellä heräin kahden-kolmen aikaan yöllä. Nukuin aina liian vähän. Täällä nukun paljon paremmin, ja lenkkikin tehdään vasöta viiden-kuuden aikaan, joskus jopa seitsemältä.  Lenkki tehdään hihnassa, jos ollaan myöhässä Mutta  kotona, riisipellollon laidassa Mimi saa juosta vapaana. 

Täällä on tapana käydä ultraäänessä joka kuukausi. Elokuussa otettiin lapsesta myös sydänfilmi ja tehtiin muutenkin tarkemmat tutkimukset. Tuloksisssa mainittiin hieman laskeutunut eli etinen istukka, josa ei kuitenkaan ole ollut vaivaa. Joka tapauksessa on todennäköistä, että lapsi syntyy keisarileikkauksella. Se on täällä tapana, koska naiset ovat pienikokoisia ja suhteensa heidän kokoonsa vauvat ovat isoja. 

Isoltahan se näyttää nyt viikolla 34,
vaikka painoa onkin vasta noin kaksi kiloa,
ehkä vähän allekin. 

Tässä se kaupunkiasunto ulkoa päin, puolet paritalosta. Kuvassa naapuri ja hänen vieraittensa mopot. Tämä talo minulle ensimmäisenä esiteltiin perheen kotina. En pitänyt siitä silloinkaan yhtään, enkä pidä nyt sen enempää.  Kun perhe on kotona, nuo pairovet pidetään yleensä auki, jolloin yksityisyys katoaa ja kadun melu pääsee häiritsemään. Seinät ovat beonia, joten ne kaikuvat ilkeästi. 

Maalaiselämä kiehtoo minua enemmän. Ainoa mieluinen kaupunkiasunto minulle on ollut Helsingin Vuosaaressa, Meri-Rastilan tie 11:n asunisoikeusasunto vosina 1999 - 2002.  Mutta muuten olen kyllä mieluiten asunut maalla. Tosin sitä ihanteellista paratiisia ei ole koskaan ollut,vaan se on edelleenkin haaveissa ja työn alla. 

Paljon olen tämän kuuna aikana kaivanutkin mutaa ja liejua puutarhan pohjaksi.  Ojan pengertä pitää korottaa, jotteivät tulvavedet vie puutarhan kasveja. Appivanhempien papaija- ja banaaniviljelmät ovat vielä aluueella. Ja hyvä, että ovat. Jo nyt saan joka päivä tuoretta papaijaa omasta puusta, ja banaaneja tulee aina jostakin, vaikkei vielä täältä. 

Löysin lähikaupungista taimimyymälän.
Ostin sieltä jasmiiniköynnöksen ja mangopuun taimen. Y
irin ostaa myös limettipuuta, mutta minulle myytiin kaksi betel-palmua.
Istutin nekin kuitenkin Onhan se melkein velvollisuus tässä ilmastossa
välillä istua myös palmun alla. 

Kauankohan vielä menee ennen kuin saan paikan kukoistamaan?   Palkokasveja olen jo istuttanut: papuja, kik-hernettä ja muita. Olen oppinut, että palkokasvit ovat hyvä aloitus puutarhalle. Ne sitovat ilmasta typpeä ja siten lannoittavat maata. Ne myös kasvavat nopeasti ja tuottavat sitten vihreää "lantaa" kompostoitavaksi. 

Likaista hommaahan se kaivaminen on. Savea on joka paikassa, myös  mökin lattialla, mutta katon läpi tuleva sadevesi huuhtelee sen kyllä pois ajan myötä.  Kovin voimakasta hajua ei siinä liejussa ole, vain ihan pohjaan on ilmeisesti kehittynyt metaania puunoksien ja mujn biojätteen lahotessa saven seassa, mutta sitä ei ole paljon. On oikeastaan ihan virkistävää touhutua siellä vedessä kuumana päivänä. Olen aina kaivannutkin tänne uima-allasta. Nyt minulla on sellainen. Ainakaan vielä en ole siarastunut tuosta vedestä. 

Eihän tämäkään mikään kaunis paikka ole, ainakaan vielä. Vähän samanlainen ryysyranta kuin päärakennuskin.  Mutta onpahan haastetta. Ja sitä haastetta riittää. Täällä en voi marssia tai pyräillä rautakayppaan ostamaan mitä tarvitsen, vaan kaikki hankinnat ovat työn takana: yleensä pitää pyytää apuaa perheeltä. He, myös puoliso, ovat sen suhteen hyvin hitaita ja nihkeitä, niin että välillä tuppaavat päreet palamaan heidän kanssaan. Puoliso ei myöskään pidä siitä, että kaivan mudassa. Se ei varmaankaan ole täkäläisten standardien mukaan valkoisen miehen hommaa. Olen kuitenkin kieltäytynyt palkkaamasta siihen ketään, koska se on niitä harjoja hommia, jotka pystyn itse tekemään. Rakennustata olisi saanut omin voimin pystyyn, en edes hankittua tarvittavia materiaaleja.  Nyt käytän kaiken sen mikä on saatavissa, mikä on jäänyt yli itseltä ja toisilta. Oli onni, että toimme sieltä vuoristosta ison muuttokuorman. Olin kasannut siihen myös kaikkea lähinnä jätteeksi luokiteltavaa. Nyt sille on käyttöä.

Perhe ei kompostoi juuri mitään, ei oksia ja risuja, vaan kasaa ne takapihalle yhdessä muovin ja kaiken muun jätteen kanssa.   Joskus jätekasa poltetaan ja sen tuhka käytetään puutarhassa: siis mys palaneen muovin tuhka. Minua ärsyrtävät tietysti pihalla lojuvat muoviroskat. . Haluaisin kerätä ne säkkiin. Olen joskus sen tehnytkin. 

Mökkini on siis ison ojan päällä, ja sinne mennään pienemmän ojan yli kapeaa siltaa pitkin. 

Nuo kaletrit häiritsivät alussa ja halusin poistaa ne. Ehkä poistankin osan myöhemmin, vaikka nyt olen jo tottunut niihin. Ne kuitenkin myös kuvastavat tilannettani verrattuna takavuosien nomadielämään: neljä-viisi vuotta enemmän tai vähemmän kodittomana kulkurina. Nyt on sitten pallo jalassa ja opittava nauttimaan häkissä olemisesta.  Ja kyllähän varhaisena aamuna auringon noustessa on mukava istua tuossa nurkassa jakkaralla ja soittaa huilua kuin Nuuskamuikkunen, tai rimpuilla riippumatossa, joogakeinussa. 

Varsinaista villiä luontoa täällä on hyvin vähän. Kaikki on ihmisen tekemään ja istuttamaa. Kuitenkin nautin myös kylätiellä kävelystä, kaunnista kukista, pamupuista, koulumatkalla kulkevien tai pihoillaan leikkivien lasten tervehdyksistä

Kaukaisuuteen katsominen, riisipellon toiseen laitaan, jossa näkyy 1960-luvulta peräisin olevia hautakiviä.  Siellä siis lienee ollut joskus taloja.  Siellä vuoristossa saatoin katsoa vuoria. Täällä ei niitä ole. Ei tullut sitten koskaan kiivettyä niille vuorille muuta kuin tietä pitkin. Jos niitä tulee ikävä, tieädn nyt, miten niiden luo pääsee.  Daatiin jäi kuitenkin isompi joukko kavereita ja tuttavia kuin mitä minulla on täällä koskaan ollut. Täällä on vaikea löytää ketään, joka osaisi riittävästi englantia, jotta pystyisi edes keskustelemaan. 

Nuo valkoiset ovat niitä vanhoja hautoja. Niiden tyyli on ilmeisesti opittu ranskalaisilta. Hautakivi on siis joko arkun muotoinen  tai pieni mökki. 

Tämän tilan edellinen omistaja, vaimoni isoisä on haudattuna aika lähelle mökkiäni.
Hautaa ei ole pidetty kunnossa, vaikka hänen vaimonsa isoäiti on vielä elossa ja motkottaa siitä.
Vanhin poika, siis vaimoni setä, joka asuu viereisessä talossa, peri suurimman osan maista.
Hänen siskonsa, siis vaimon äiti, sai ain vanhan talon ja sen alla olevan maan. Tähän taloon kuljetaan
seädn maiden halki. Hän kasvattaa pihalla kukkia myytäväksi, mutta ei pidä pihaa hyvässä kunnossa.
Sateella pihan täyttää iso veislammikko.  Sellaista en ole nähnyt muissa taloissa. 

Vaimon vanhemmat pitävät pienellä maatilkulla kahta lehmää, aiemmin sikoja. Sikojen hajua ja ääntä en voi sietää, mutta lehmät ovat enemmän mieleen. Kuitenkaan en voi mitenkään iloita siitä, että joudun näkemään eläinten hyväksikäyttöä ja joskus heikkoa kohtelua. Nämä on saatettu ostaa sitä paitsi minun taloon tuomillani rahoilla.  Täällä eläintuotanto on tosiaankin näkyvää toisin kuin Suomessa, jossa teollisuusnavetat ovat yleisöltä piilossa. Muös sikojen teurastus kuuluu ja näkyy Siitä sain muistutuksen päivää ennen häitäni, jossa jouduin kuuntelemaan toista minuuttia tapettavan sian kiljuntaa. 

Eihän tämä tosiaankaan ole paratiisi, mutta toistaiseksi ainakaan en tiedä paremmasta.