Kuvia
Sain palautetta, jossa toivottiin kuvia vähän isompina. Asia on vähän ongelmallinen, sillä kuvien koko näyttää riippuvan laitteesta, jolla blogia lukee. Yritetään ratkaista ongelma vaikkapa näyttämällä kuva-albumit erikseen. Tässä:
Ääniblogi / podcast
- Ennen häitä: koira puri ja minua petettiin (2.3.2018 myös videota)
- Ukkomies 4.3.2018 (Kieku)
- Suurkaupungissa 10.3.2018 ( Kieku )
- Matkalla, lomalla 11.3.2018 (Kieku )
- Sikaa tapetaan - haluatko nähdä? 16.3. (kieku)
- Aamulla sateen jälkeen (22.3.) (kieku)
- Lauantai-illan muumaa (24.3.) (kieku)
- Neljä vuodenaikaa ja rahaa (25.3.) (kieku)
- Aamulla koirakävelyllä (27.3.) (Kieku) Katso video artikkelin lopussa.
Häät Vietnamissa
Häistä tuli jauhettua jo aika paljon helmikuussa. Ja maaliskuussa ne sitten pidettiin. Niistä näkyy runsaastiv videota noissa linkeissä yllä. Ja tässä ihan oma sivunsa niiden videoille ja kuville.
Olen myös kertonut elämäni suurista rakkauksista, suurimmasta, joka sattui Singaporessa vuonna 2002 Kitti-kissan avustuksella. Tarina siitä on tässä. Silloisista häistä ei ole yhtenäistä kertomusta, mutta olen palannut niihin usein Joitakin videoita on ollut netissä, kuten tämäja tämä. Se kaikki oli kuin suurta johdatusta, jonka pyötityksessä ei tarvinnut kysellä eikä epäillä. No, toki siinä oli mukana myös varjoja, kuten anoppi ja Suomeen mukaan tullut häävieras. Mutta se rakkaustarina, me kaksi ja meidän eläimet: neljä kissaa ja kaikkiaan kolme koiraa, on jäänyt mieleeni enkä ole koskaan päässyt siitä edes täysin yli. Niin paljon positiivista ja "elämän parasta aikaa" siihen liittyi.
Se oli ohi eikä takaisin ollut järkeä haikailla, joten uutta piti etsiä. yrityksiä oli kuuden vuoden aikana useita, mutta eivät ne onnistuneet. Eikä tämäkään kuin rasvarttu mennyt vaan minun on täytynyt tehdä töitä suhteen eteen - tai oman itseni, oman asenteeni. Uskoon kuitenkin mahdollisuuteeni luoda näillä eväillä jotain uutta, uutta parasta aikaa, ei samanlaista kuin entinen, vaan uudenlaista.
Joka tapauksessa, kun toukokuussa 2017 palasin Ukrainan ja Suomen-reissulta, lupasin kumppanilleni että häät pidetään seuraavan kuukalenterin mukaisen Uuden Vuoden alussa. Kiinalainen Uusi Vuosi, tet Vietnbamissa, sen ajankohta vaihtelee verrattuna viralliseen aurinkokalenterin mukaiseen vuodenkiertoon.
En siis lähtenyt pakoon tammikuussakaan kun olin matkustanut Thaimaahan. Sen sijaan luonnonmukaisen rakentamisen kurssi antoi minulle uutta pontta ja toivoa, uuden unelman: bambumaja, savimaja, olkimaja, jonka pystyisin rakentamaan pienellä budjetilla.
Usempia pehmeitä laskuja siihen tarvittiin: konkreettisia asioita, jotka tekivät edessä olevasta totta. Yksi niistä oli hääkuvien otaaminen helmikuun alussa, ja toinen sitten nidien valmistuminen. Toinen noista kuvista tulisi möllöttämään appivanhempieni seinällä lopun ikääni ... Kuvat näyttivät oikeastaan hyviltä molemmat. Onneksi studiossa osattiin käyttää kuvanmuokkausta, photoshopata. Minulle sellainen sopii vallan mainiosti erityisesti näihin häihin, koska ne tuntuivat minusta koko ajan jotenkin vierailta, unenomaisilta, ouduilta. Asiaan ehkä vaikutti sekin, ettei minulle koskaan selkeästi kerrottu mitä niissä tapahtuu. Aluksi vain sanottiin, että tulee kaksipäiväiset häät, joissa ihmiset syövät ja juovat. Siihen en saanut koskaan selkeää vastausta, minkälaisia seremonioita siellä on, mitä minun pitää tehdä. Olin vain kuullut huhuja ja lukenut netistä teeseremoniasta, myötäjäisten antamisesta....
Yksi konkreettinen asia olivat auringonkukat, joita istutin häitämme varten. Ne olivat häiden aikaan melkein kaikki parhaassa kukassa, ja ne olivat vielä niin matalia, etteivät peittyneet pihalle pysytettyjen katosten reunojen taakse.
Tuossa niitä näkyy oikealla. Ehkä kukaan muu ei niihin paljoa kiinnittänyt huomiota, ne kun ovat täällä niin arkisia ja tavallisia, mutta minulle oli tärkeää, että sain edes jotain omaa juhlaan.
Ja käytettiinhän niitä sitten poseerauskuvissakin minun vaatimuksestani.
Tällainen tilaisuus sattui viime heinäkuussa, jolloin eräs nuori mies kävi meillä. Olin tutustunut häneen jo vuoden 2014 toisella Vietnamin-matkallani. Hän osaa sen verran hyvin englantia, että toimi kielen opettajana pikkukaupungissa, josta on kotoisin: Kien Tuot. Kävin itsekin siellä hänen vieraanaan ja vierailevana opettajana elokuussa. Thien auttoi minua keskustelemaan perheen kanssa. Keskutelimme myös häistä ja sovimme mielesätni, että perhe saa ostaa häihin lihaa ja kalaa, mutta eläimiä ei saa kasvattaa eikä tappaa niitä varten täällä takapihalla.
Tämä päätös rikottiin. Tammikuussa ollesani Thaimaassa takapihalle oli rakennettu sika-aitaus niin, ettei sitä helpolla näe. Se paljastui minulle helmikuun alussa sattumalta. Olin hyvin näreissäni moisesta petoksesta.
 |
| Varoitus, Video ei herkille! |
Sitten vielä satuin näkemään ja kuulemaan kun ne siat tuerastettiin takapihalla: tajuissaan olevaa sikaa pidettiin kiinni miesvoimin ja siltä viillettiin hitaasti kurkku auki. Se kiljui kuin tapettava sika muutaman minuutin ennen kuin hiljeni. Minua kylmäsi ajatella, että myös minun onneni takia tuotetaan tuollaista kauhua ja tuskaa. Silloin jälleen kerran ajattelin, että pitäisikö keskeyttää koko homma. Purin mieltäni Facebookin buddhalaisryhmässä ja sain joitakin lohduttavia vastauksia: että se tappaminen kuitenkin koitui häävieraitteni iloksi. En nyt ihan sellaista voi lohtuna hyväksyä, mutta yritin kuitenkin suhtautua asiaan tyynesti.
Jos joku halua anähdä, miten sikoja joskus, tai yleensä, en tiedä, tapetaan täällä päin, siitä on olemassa videoita .... Mutta VAROITUS tämä video on erittäin raaka ja julma. Se ei ole minun kuvaamani, enkä minä nähnyt tätä meidän takapihan tapausta. Vain kuulin, että sika kiljui vähintäänkin pari minuuttia.
Paikalle tulivat ruokailukatosten, pöytien ja tuolien pystyttäjät. Se oli yritys, joka hoiti häät melkein joka talossa. Täällä on ikärakenne hyvin nuorta, väkeä paljon ja hätiä melkein joka viikko.
Minä liukenin paikalta. Lähdein lähikaupunki Lai Vungiin viettämään aikaa siskoni kanssa. Hän oli tullut sinne muutamaa päivää aikaisemmin tyttärineen. He asuivat edullisessa hotellissa, liki kaupungin ainoassa.
Samanalaisia, ihan uusia kokemuksia sain jo helmikuun lopulla kun vietin viertaitteni kanssa aikaa Saigonissa. Häiden jälkeenkin vielä tapahtui sama: löysin ihan uudenlaisia asioita Saigonin turistialueelta, pahamaineisen Bui Vien -kadun varrelta.
Seurasi käynti poliklinikalle. Lähin on noin seitsemän kilometrin päässä. Purijaksi syyttämäni koiran omistaja vei minut sinne moottoripyörällä ja Myy seurasi toisella, siskonsa ohjaamalla. Hän ei ollut omana puremapäivänään käynyt ottamassa rabies-rokotetta, joten olipa onni, että nyt hänellekin tarjoutui tekosyy sen ottamiseen. Ilmeisesti hän sai puhuttua minut normaaliksi paikallsieksi potilaaksi, vai onko se seurausta siitä, että olen virallisestikin vieraana heidän talossaan ja heillä on vastuu minusta? Joka tapuksessa noin kymmenellä eurolla saatiin molemmille rokotukset rabiesta vastaan: Abhayrab on valmiste, joka sisältää passivoitua rabies-virusta. Täällä ei koiria rokoteta rabiesta vastaan, joten pureman sattuessa rokotus täytyy antaa purruksi tuleelle ihmiselle.
Ensimmäinen pistos saadaan heti pureman tapahduttua, toinen kolmeantena päivänä, kolmas viikon kuluttua ja neljäs kuukauden, jotensakin niin. Sitten voi käydä vuoden välein saamassa yhden pistoksen vahvistukseksi. Meillä siis on erityinen hääpäivän seremonia tiedossa: käydä yhdessä piikillä!
Piikin jälkeen jäin Lai Vungin kaupunkiin kävelemään siskoni kanssa. Sama toitstui päivää ennen häitä kun oli käyty vahvistuspiikillä.
Käytiin basaarissa katselemassa hänelle ostettavia tuliaisia ja kotiinviemisiä. Tiia-tyttö pysyi hotellissa ilmastoidussa huoneessa ja netin ulottuvissa.
Me sen sijaan kävimme syömässä hyvän kasvisaterian pienessä edullisessa lounaspaikassa, Noin 50 eurosentillä riisiä, kasviksia ja voimakkaasti myös natriumglutamaatilla maustettua ruokaa maistui myös siskolle, joka ei ole mitenkään kasvissyöjä.
Menimme ensin rakennuksen pihalle. Temppeli, tai pagoda, kuten täällä sanottaisiin, ei ihan muistuttanut buddhalaista temppeliä Meitä tuli tervehtimään joukko valkoisiin puettuja naisia, ja kohta myös muutama mies. Meidät vietiin jonkinlaiseen saliin, jossa oli lattialla tyynyjä polvistumista varten. Naisten puoli oli vasemmalla ja miesten oikealla. Tyynyillä tehtiin liikesarja, johon kuului kumarruksia polvistuneena. Aivan samaa, mitä olin kokenut Indoensian Jakartassa ja Palembangissa kun vierailin netissä tapaamai Swannin luona. Swanni oli vegaani ja Iloista Buddhaa (Happy Buddha) palvovan Maitreya, Maitreija-liikkeen edustaja. Hän on vegaani ja hän etsi itselleen miestä kasvissyöjien deittipalstalla. Minä olin siellä etsimässä naispuolista vegaanikumppania. Me löysimme toisemme, aloimme jutella ja kohta olimme ihastuneet ja päätimme mennä naimisiin. Siitä se suhde yleensä Aasiassa alkaa: mennään naimisiin tai vakaasti aiotaan. Matkustin Jakartaan elokuussa 2011 puolen vuoden nettituttavuuden jälkeen. Oli silmäleikkaus, tapahtui itsemurha ja kaikenlaista muuta. Rakkaus ei syttynyt eikä jatkunut. Kävin muutamia kertoja hänen kanssaan hänen kotitemppelissään ja siellä meno oli ihan samanlaista kuin täällä Kaodai-temppelissä Lai Vungissa.
Kaodaismi (engl. Caodaism, ks. Wikipedia-arittkeli) on todellakin se eri uskontojen aineksia yhdistävä liike, jonka temppelissä vierailimme. Sen tiedon saaminen vaati kaverin ja Googlen käyttöä. Liikkeellä on tällä seudulla aika vanhva kannatus.
Temppelikäynnin jälkeen minä sain autokyydin Saigoniin. Myyn veljen ystävällä on tilataksi, sellainen kahdeksan hengen pikkubussi, jolla hän kyyditsee ihmisiä maksusta. Hänen kyydissään, n. 50 euron hintaan sisko ja tyttärensä pääsivät Saigonista tänne helmikuun 25. päivä. Nyt hän oli lähdössä hakemaan Suomesta saapuvia muita vieraita lentokentältä: Juha-serkkuni, joka oli ollut myös ensimmäisisssä häissäni oli tulossa "valeserkun" eli hyvän kaverinsa kanssa.
Lähdimme matkaan iltapäivällä kahden maissa, koska lennon oli määrä saapua joskus 18 jälkeen. matkattuamme reilun tunnin, tuli viesti matkalaisilta Hong Kongin lentoasemalta. He eivät saaneet paikkaa Hong kongista Saigoniin tulevaan Finnairin koneeseen, koska ne oli myyty jollekulle toiselle. Sellaistahan sattuu, mutta minulle ie ole koskaan sattunut.
Minulla oli useita tunteja aikaa Ho Chi Minh Cityssä. Olin Facebookin viestijärjestelmän kautta yhteydessä uusimpaan tuttavaani siellä: nuoreen naiseen, jonka olin tavannut permakulttuurifoorumilla. Hän oli vastannut postitukseeni, jossa kerroin suunnitelmistani puutarhan ja luonnonmukaisen rakentamisen suhteen. Hän kertoi työskentelevänsä maatalouden parissa ja haaveilevensa paikasta, jossa voisi osallistua luonnonmukaiseen rakentamiseen ja puutarhanpitoon. Olimme keskustelleet jonkin verran ja nyt halusin tavata hänet ja kutsua myös häihin tulkiksi sukulaisilleni. Hän kun näyttää puhuvan hyvää englantia ja on äidinkieleltään vietnamilainen.
Tapasimme kasvisravintolassa ja juttelimme muutaman tunnin. Hän ei kuitenkaan halunnut tulla häihin, mutta lupasi tulla myöhemmin käymään. Ei ole kuitenkaan vielä tätä kirjoittaessa tullut, enkä usko että tulee.
Vietnamisssa, niin kuin yleensäkin Aasiassa miehen ja naisen välinen ystävyyttä ilman mitään taka-ajatuksia pidetään lähes mahdottomana silloin kun toinen tai molemmat osapuolet eivät ole naimattomia. Minä tiedän tämän, mutta kuitenkin olen päättänyt olla sopeutumatta tähän täysin vaan haluan pitää myös joitakin naispuolisia ystävyyssuhteita. Toki asia on paljon helpompi, jos tällä naispuolisella on kumppani eli siitä tulisi pariskuntien välistä ystävyyttä.
Puoen yön jälkeen oli lento laskeutunut ja vieraat lentoasemalla, jossa me kuskin kanssa odottelimme. Läpi yön ajoimme Lai Vungiin, jossa olimme vasta aamu neljältä. Minä lähdin pyöräilemään sieltä koti kotia, jossa olin vasta noin viiden aikoihin. Minä en kestä nykyään valvomista vaan menen siitä aivan sekaisin. Ja vielä enemmän menin sekaisin nyt kun edessä olivat häät, joiden ohjelmast minulla ei vieläkään ollut tarkkaa kuvaa.
Kotiin saapuessani oli tietysti hirveä hässäkkä: kampaukset, meikkaukset, kokkaukset sun muut olivat käynnissä eikä minuun tietysti kovin paljon ollut aikaa kiinnittää huomiota. Niinpä rojahdin sängylle ja nukuin.
Juhlan oli määrä alkaa seitsemältä, jolloin olisi pitänyt lähettää hotellille moottoripyörät hakemaan vieraitani. Siellähän oli neljä ihmistä nukkumassa.. Puoli kahdeksalta herätessäni oli puhelmimessa heiltä ihmetteleivä viestejä. Niinpä sitten jouduin patistamaan perhettä hoitamaan asian.
Niinpä sitten pukeuduin mitenkuten juuri parahiksi vastaanottamaan ensimmäiset vieraani, siis minun vieraat, ihmiset, jotka minä tunsin ja olin kutsunut. Niitäkin onneksi oli sukulaisten lisäksi.
Ne olivat sellaiset kiiltkuvamaiset, värikkäät ja äänekkäät köyhän kansan prinsessahäät. Sellaiset, jotka hän halusi. Sellaiset, joissa näytetään kyläläisille ja sukulaisille: leveillään koruilla ja rahalla. Jälkeen päin kuulin, että oli veikattu, että kuinkahan paljon minä annan rahaa, myötäjäisiä morsiamen perheelle tai käteistä hänelle itselleen. Kyllä ainakin kymmenen tuhatta dollaria olin kuulemma antanut. Ja isoäitikin kuului odotelleen rahalahjoitusta. Ennen häitä eräs täällä asuva ranskalainen kaverini kertoi, että hän oli ollut mukana häissä, jossa sulhanen oli lainannut isoja seteleitä paikalla olleelta ulkomaalaiselta, oli antanut ne hääseremonian aikana morsiamelle, ottanut häiden jälkeen takaisin ja antanut lainaajalle.
Pääosa ajastani kului siihen, kun jouduin olemaan kuvattavana morsiamen kanssa. Hän vaihtoi pukua muutaman kerran juhlan aikana ja niin minäkin halusin tehdä. Joistain kuvissa minulta roikkuu paita housuista. Täällä se ei ole niin tarkkaa. Ja minun paitanihan kaiken lisäksi kiristi mahan kohdalta.
Muutama tunti siinä meni: oli värikästä ja meluisaa, ilmeisen hauskaa kaikilla. Kuvassa yllä meidän lisäksemme täkäläinen isoäiti sekä tuo Suomesta tullut "valeserkku".
Häiden jälkeen sisko ja tytär lähtivät Saigoniin viettämään pari päivää uima-altaalla ennen Suomeen lentoa. Matkaan he lähtivät samanlaisella tila-autolla kuin olimme tulleetkin Saigonista. Samalla autolla lähtivät kahden päivän kuluttua myös miehet.
Häissä oli läsnä myös anoppini sisko, joka asuu tästä länteen päin melkein Kambodžan rajalla. Siellä on vähemmän ihmisiä kuin täällä ja maan hinnat edullisempia. Päätin siis, että haluan lähteä sinne katsomaan. Niinpä lähdimme anopin, appiukon ja Myyn kanssa samalla autolla, joka oli tullut jo tutuksi kuljetuksista Saigoniin ja Saigonista. Matkalta poimittiin myös isoäiti mukaan. Oltiinhan menossa hänen toisen tyttärensä luokse.
Saigonista ei pääse sinne suoraan bussilla, vaan pitää vaihtaa muutama kerta. Siinä menee helpollakin päivä matkatessa. Ehkä helpommin pääsee Phu Quoc -saarelle, joka on hyvin suosittu matkailukohde myös suomalaisten keskuudessa. Siellä on jopa oma lentokenttä. Monille loma Phu Quocilla on vaihtoehto Thaimaan lomalle. Se saari on muuta vietnamia kalliimpi mutta silti erittäin edullinen länsimaiselle turistille. Sinne olisi helppo houkutella vieraita Suomesta ja sitten käydä heitä tervehtimässä tai saada heidät käymään meillä. Tosin ei sieltä pääsisi kovin helpolla edes Phu Quocille, koska bussit ovat paikallisia eivätkä näitä Phuong Trang Futa-busseja, jotka kulkevat säännöllisesti ja joissa on ilmastointi.
Sikoja ei alueella ole varmaankaan kovin paljoa, koska se on islamilaisen väestön pääpaikka. Tosin muut kuin muslimit ovat ehkä kuitenkin enemmistönä alueella.
Ving Gia, An giang -provinssissa sijaitsee tästä noin 140 kilometrin ja reippaan neljän tunnin automatkan päässä. Täällä teiden kunto ja muut liikenneolot eivät salli sen suurempia nopeuksia.
Lisäksi matkan varrella oli yksi lauttaylitys Mekong-joen yli.
Lautta on suurin pirrtein samanlainen kuin on Korekeasaaren lauat. Väkeä niille otetaan niin paljon kuin mahtuu tai on tulossa. No, ei se ole tungeksimista anarkian vallassa, vaan kyllä siellä on liikenteen ohjaajat eikä tungosta ole varmaankaan niin paljon kuin esimerkiksi Indonesiassa.
Täällä meidän Mekong-joen suistoalueen maisemassa olen kaivannut vuoria, edes taivaanrannan tuntumassa ja joskus myös kiivettäväksi, edes korkeita mäkiä. Täällä ainoat korkeat paikat ovat joen ylittävät kaarisillat. Niiden korkein paikka on pari-kolme metriä tietä ylempänä. Sen parempaa ei juurikaan löydy, paitsi jostain kauempaa ison joen eli itse Mekongin ylittävät riippusillat jotka saattavat olla jopa 10 metriä veden pinnasta. Niitä ei taida olla kuin kaksi.
Mutta toista olisi kun pääsisi kiipeämään vuorelle tai kalliolle.
Niin tehdäkseen täytyy ajaa autolla kolmisen tuntia länteen päin.
Me pysähdyimme matkalla tällaisessa paikassa, jossa oli puisto, kahviloita ja kävelyreittejä kallioiolle, myös kallion sisällä olevaan luolastoon.
Oli kuuma iltapäivä ja puistossa oli ihmisiä ja minä olin osa ryhmää.
Luolissa ei ole minulle mitään kovin kiinnostavaa. Sein sijaan nouseminen yksin, erityisesti aamuvarhaisella olisi mieluisampaa.Sam-vuori on tuon vuoren nimi. Sen rinteillä ja luolissa on paljon temppeleitä. Alueen väestö on Khmerejä, niitä, joita on Kambodzassa enemmän. Myös etnisiä kiinalaisia on paljon.
Menomatkalla tädin luo kätyiin vielä katsomassa tuhansia pääkalloja.
Ba Chucin verillöyly tapahtui huhtikuussa 1978. Kamputsean punakhmerien armeija tunkeutui sosialistisen Vietnamin alueelle ja surmasi yli 3000 ihmistä tässä kylässä. Se ei ollut ainoa rajaloukkaus ja väkivallanteko. Se oli kuitenkin yksi suurimmista ja yksi syistä, jotka johtivat sotaan Kambodzan ja Vietnamin välillä. Sota johti Kamputsean hallinnon vaihtumiseen, Pol Potin syrjäyttämiseen. Vietnam valtasi Kamgodzan ja piti sitä hallussaan melkein koko 1980-luvun. Se jatkui sisällissotana, ja rauha solmittiin vasta 1991.
En ole vielä ihan kunnolla perehtynyt tämän maan historiaan. Tokli muistan siitä jotakin jo lapsuudesta ja jälkeenkin päin olen paljon oppinut Mutta paikkojen näkeminen itse, se tuo asiat ihan eri tavalla esille. My Lain verilöyly tapahtui 50 vuotta sitten. Olin silloin alle viisivuotias enkä tietenkään muista kuulleeni siitä silloin, mutta myöhemmin kyllä. Samoin kuulin myöhemmin kasvimyrkyistä ja napalmista, joita tänne kylvettiin 1960- ja 70-luvuilla.
Pikkuhiljaa, hitasati opin lisää kieltä, kulttuuria ja Vietnamin historiaakin.
No, nyt oltiin turistimatkalla vuokra-autolla, palkatun kuljettajan kyydissä eikä ollut aikaa pysähtyä kovin pitkäksi aikaa. Lisäksi ulkona oli kuuma kun alettiin lähestyä puoltpäivää. Tietenkään sää ei saisi olla täälläkään este minkään asian tekemiselle, mutta joskus sitä vain ajattelee jäävänsä odottelemaan parempia ilmoja.
Ajettiin vielä toista tuntia maaseudulle. Vuoret häipyivät näkyvistä ja alkoi näkyä vain kyliä ja peltoja, sitä samaa suht ankeaa puoliurbaania maalaismaisemaa, jota on kaikkialla täällä.
Perhe otti meidät sydämellisesti vastaan yksinkertaisessa asumuksessaan: suurin piirtein samanlainen vanha pelti-lautahökkeli mitä meillä on asuntona täälläkin.
Yksi miehistä oli innokas linssilude ja halusi poseerata Uuden Vuoden puun edessä.
Muut talon asukkaat esittelivät meille hedelmätarhaa. Siellä kasvoi ehkä eniten mangoa.
Tällä seudulla olisi maata ostettavissa edullisesti: ainakin suuri ala pienen hintaan neliöltä. Mutta minä en välttämättä niin suurta tarvitsisi.
Tällainen vanha mörskä olisi minulle ihan riittävä asumus, kunhan siellä vain on sähköt ja netti sekä vettä. Kumppanin haaveissa on vähän modernimpi talo.
Päätettiin, että jätetään tuolle seudulle muuttaminen toistaiseksi. Sielä kun on todella pitkä matka kulkea mihinkään ilman omaa moottoripyörää tai autoa. Ja meistä kumpikaan ei pysty sellaisia ajamaan.
Kotiin palattuamme kävimme katsomassa täältä noin kahden kilometrin päässä olevaa maapalaa. Sitä oli myymässä mies, joka oli viime syyskuussa rakentanut tämän huoneen. Itse asiassa hänellä oli aluksi n. 17 000 euroa maksava iso maapala myytävänä. Kun torjuin sen liian kalliina, hän tarjosi pienempää, n. 3000 euron palasta. Perhe kuitenkin lopulta torjui sen, koska sinne ei olisi saanut helpolla sähköjä ja he halusivat meidän hankkivan maata lähempää. Tai en minä tiedä tarkkaa syytä. Minulle ei kerrota ihan kaikkea. Se johtuu osittain myös kieliongelmista.
Mutta eniten se on kiinni rahan puutteesta. Olen varsin epämiellyttävässä tilanteessa. Olen aikanani päättänyt, etten havittele omistamista vaan elän melkein kuin kädestä suuhun säästämättä liikoja ja ottamatta myöskään lainaa, haalimatta liikaa omaisuutta. Nyt kaikkeen tähän ovat suuret paineet. Raha ei tee ongellisesksi, muttei myöskään sen puutteessa kärvistely. Minulla on vietnamilaisittain ihan kohtuulliset tulot, suomalaisittainkin hieman yli köyhyysrajan. Paineet ovat kuitenkin kovat, koska minua yritetään asettaa rikkaan ulkomaalaisen rooliin.
Se olisi ollut hyvä paikka. Ympärillä oli peltoja ja paljon pieniä päällystämättömiä tietä, joilla ei ollut juurikaan liikennettä. Tietysti oli pieni joki lähellä.
Nyt maaliskuun loppuessa on tilanne se, että ollaan palattu siihen kauppaan, josta käsiraha on jo maksettu. Se on pieni kaistale tässä perheen kotitalon vieressä. Yhdessä vaiheessa myyjä ilmoitti, ettei mykään tonttia, koska hänen lapsensa vastustavat kauppaa. Perhe ei kuitenkaan suostunut purkaamaan kauppaa eikä ottamaan käsirahaa takaisin, joten he sopivat myyjän kanssa, että myydään pienempi alue: tuolta riisipellon päästä kuvan takaosaan mentäessä jäisi pieni kaistale myyjälle.
Prosessi on vielä kesken, enkä tiedä, milloin siitä tulee valmista.
Pari päivää tuon "häämatkan" jälkeen minä lähdin Saigoniin. Siellä "serkkupojat" olivat vielä lomailemassa, pahimmalla turistikadulla nimeltään Bui Vien. Sinne minäkin suuntasin ja olin kaikkiaan neljä yötä kapselihotellissa sen kadun varrella.
Tapasin miehen menneisyydestä. Oulu, vuosi 1984. Oulun yliopisto. Humanistinen tiedekunta, Kulttuurin tutkimuksen koulutusohjelma, kotimainen kirjallisuus, Yleinen Aate- ja oppihistoria. Snellmania, historian laitos. Åströmin nahkatehdas, kasarmintie. Välkkylän opiskelija-asuntoalue. Siinä puitteet, joissa olemme viimeksi tavanneet. Nyt sitten tapasimme 34 vuoden kuluttua uudelleen. Hän oli laittanut Facebookiin päivityksen vierailustaan Saigonissa. Minä ehdotin tapaamista. Se oli yksi syy minulle tulla kaupunkiin täältä noin neljän tunnin bussimatkan päästä.
On aina mielenkiintoista tavata ihmisnen kaukaa menneisyydestä. No, noin pitkän ajan takaa olen kyllä harvoin ketään tavannut: Facebookissa lisännyt muutaman kaveriksi, mutta he ovat sitten osoittautuneet myksiksi tai vähäpuheisiksi. Ja yksi lapsuuden kaveri osoittautui tasapainottomaksi alkoholistiksi, joten ei koskaan tavattu ja Facebook-kaveruudenkin sanoin irti huomattuani, ettei tuon kansas tule mistään mitään.
Ja toinen syy olivat nämä kaksi häävierasta, jotka olivat juuttuneet tänne baarikadulle, Bui Vien.
Istuivat iltapäivästä aamuyöhön näissä hotellinsa lähiseudun baareissa. Minä yövyin lähiseudun kapselihostellissa ja välillä liityin heidän seuraansa. Tavattiin jopa pari suomalaistyttöä, jotka olivat täällä reppereissulla. Heiltä sain hyvän vinkin vegaaniruuasta.
Bookworm's cafe on Bui Vienin vilkkaalla turistialueella oleva ravintola-baari, jossa on myös kirjojen vaihtopiste, suuri määrä kirjoja.
Omistaja, brittiläinen mies on hyvin puhelias, sarkastisella huumorilla varustettu mies, joka varsin hyvin sopii stereotypiaan brittimiehestä. Hän on vegaani ja laatinut ravintolaansa vegaanimenun. Hän valmistaa itse vegaanisia juustoja.
§
Listalla on myös vegaanipitsa. Vaikkei sitä olekaan paistettu italialaistyyppisessa pitsauunissa, on se silti yksi parhaista täällä syömistäni.
Listalla oli myös brittiläinen aamiainen vegaanisena. Siitä en pitänyt, joten käydessäni siellä aamiaisella otin perunaa ja papuja vegaanisella makkaralla.
Baarielämä, turistielämä, yöelämä. Ne eivät ole minua varten. Onneksi noiden päivien aikana tuli myös tehtyä muuta: käytyä ostoksilla, käveltyä, tavattua muutamia kavereita, mm. Itävallasta tuleen pariskunnan, joka on täällä töissä jonkin aikaa. Heidät tapasin ensimmäistä kertaa jo viime elokuussa, jolloin sohvasurffasin heidän luonaan pari yötä ja kävin heidän kanssaan useammankin kerran vegaaniruokapaikoissa. Niin käytiin nytkin.
Sovittiin silloin, että he yrittävät Euroopasta tulevine vieraineen päästä käymään meillä. Niin tapahtuikin viikon päästä. Autoin heitä vuokraamaan tuon samaisen auton ja kuljettajan sekä varaamaan hotellihuoneen sieltä samasta, jossa uutkin vieraani olivat yöpyneet.
He tulivat lauantaina iltapäivällä ensin tänne meille maalle. Täältä kävelimme Lai Vungiin, jossa otimme hotellihuoneet heille. Sitten lähdimme lähikahvilaan sovitulle vegaani-illalliselle. Kahvilan omistaja, jonka kanssa olimme tutustuneet alkukuusta, järesti meille illallisen ja aamiaisen vegaanisena toiveitteni mukaan. Hänen kauttaan heille järjestyi myös kyyti takaisin Saigoniin.
Kaikkien näiden kokemustan jälkeen olen valmiimpi ottamaan tänne vastaan vieraita. Tiedän miten toimia.
Puutarha
Murraya koenigii eli curry-puu, karipuu on ollut yksi susosikeistani siitä lähtien kun tutustuin siihen Singaporessa vuonna 2002. Kasvatin sitä myös Australiassa puutarhassaniu, mutta ei se kerinnyt kasvaa kovin suureksi ennen kuin muutin pois. Ja monta istukasta taisi kuollakin.
Helmikuussa sain pistokkaan tuttavan kautta Ananda Marga-järjestön joogaopettajalta. Kävin hakemassa sen henkilökohtaisesti helmikuussa Saigonissa ollessani sillä aikaa kun sisareni tyttärineen nukkuivat.
Oli hienoa tavata nämä ihmiset tutustua heihin. Vietimme puolisen tuntia jutellen ja tutustuen toisiimme kuvassa olevien äidin, tyttären ja tyttären tyttären kanssa. He pyröittävät joogastudiota ja ovat kasvissyöjiä. Heidän kauttaan olen saanut myös yhteyden muualla Vietnamissa oleviin heidän ystäviinsä, jotka ovat luvanneet minulle paikan, jossa voin yöpyä erittäin edullsiesti viileässä ilmanalassa vuoristoisella maaseudulla. Siitä pääsen toivottavasti kertomaan ensi kuussa tai seuraavassa.
Se kasvaa tuossa yllä olevan kuvan paikassa ison puun ja tuon vihreän taimilokerikon välissä. Ruukku on istutettu multaan kahden nailonverkon välissä olevan kasvimaan reunaan, kanatarhan viereen. Se on melko varjoisa paikka, mitä karipuu vaatiikin.
Tuon vihreän verkon taakse olen siirtänyt kaikki lokeroissa olevat numeroidut taimet, koska ne ovat kasvaneet aika heikosti, tai suurin osa niistä. On ollut iltapäivisin niin kuuma, liian kuuma tomaateille ainakin. Mutta on siellä muutama tomaatintaimikin kituuttamassa. Papuja on paljon erilaisia, jopa härkäpapua. Palkokasvithan ovat erinomaisia typen sitojia ja siten maan parantajia.
Minä vain odotan, että pääsisin rakentamaan puutarhaani, erakkomajaani, virittämään kompostiani.
Uskoni niiden totuetumiseen on taas alkanut horjumaan.
Olen taas kärvistellyt likaa täällä paskan hajussa ja likaisessa ympäristössä. Se masentaa välillä myös mieltä. Köyhyys ja yksinkertainen asuminen eivät minua sinänsä häritise, mutta eläinten pito liian lähellä ja julmuus niitä kohtaan, piittaamttomuus ympäristöstä, takapihan likaaminen, niihin en vain voi tottua enkä takuulla haluakaan.
Sen verran on muutosta tapahtunut takapihalla, että siellä ei enää pidetä sikoja vaan niiden asumuksen paikalla kasvatetaan nyt kananpoikia ja ankanpoikia. Niiden haju ei ainakaan ole yhtä paha kuin sikojen. Tosin sitä sikojenkin hajua tulee edelleen naapurista. Sieltä se pahin haju onkin useimmiten tainnut tulla.
Koirat
Yksi mieltä painavista asioista ovat olleet koirat, oikeammin asanottuna muiden suhtautuminen niihin. On tullut valituksia siitä, että kävelytän niitä vapaana. Siksi olen siirtänyt kävelyt aamulla vieläkin varhaisemmaksi: kävelemme yleensä neljästä viiteen. Mimi on innokas kävelemään, mutta Kito haluaa usein kääntyä takaisin. Nyt tiedän miksi.
Kun olen mennyt sen lähelle ja koskettanut sitä, huomaan, että sen sydän hakkaa ihan hillittömästi. Se pelkää! Se pelkää pimeässä joko muiden koirien hyökkäystä tai liikeellä olevia pahoja miehiä, jotka varastavat koiria ja pistävät ne lihoiksi, jotka sitten myyvät. Muutamaa naapurin miestä Kito todellakin karttaa, enkä minäkään aisti mitään hyvää heistä. Haistaakohan Kito sen, että ne syövät koiran lihaa tai ne ovat tappaneen koiria? Luulen niin.
Mimi sen sijaan on rohkeaa poikaa milloin vain: yli-innokas, joskin sen verran seestynyt ja tottelevainen, että uskoo kun kiellän sitä menemästä muiden pihoille ja lähestymästä muita koiria. Yleensä se vain pitää pahaa ääntä, räksyttää kuten pikkukoirien tapana on.
Päivänvalossa Kito tuntuu olevan aktiivisempi ja rohkeampi. Minä en kuitenkaan enää mene päiväsaikaan koirien kanssa mhinkään. Tilanne on sama kuin oli Cairnsissa Australiassa: koirien kanssa kulkeminen aiheuttaa konflikteja muiden ihmisten kanssa ja sitä myötä minulle hyvin epämukavan olon. Olen toivonut, että löytäisin uuden Woodstockin: paikan, jossa meille olisi runsasti tilaa kävellä ja nuuskia ilman, että häiritsemme ketään. Woodstockilla viittaan vuonna 2004 asuttamaamme vanhaan mökkiin keskellä lehmälaitumia Queenslandin maaseudulla Townsvillestä Charters towersiin päin.
Tässä kuva tuosta paratiisista. Tästä blogist löytyy vuoden 2004 kirjoituksia, joissa kerron elämästämme Woodstockissa. Sitä jatkui vielä pari kuukautta vuonna 2005 kunnes sitten sain työpaikan Cairnsista ja muutimme sinne kaupunkiin.
Siellä oli niin kuin täääläkin: liikaa ihmisiä,liian ahdasta, koirien kanssa oli minun vaikea kulkea. Kissojenkin takia tuli sanomista naapureilta: etenkin Misu-kissan.
Tämäkin, vaikka on maaseutua, on käytännössä liian urbaania minulle: kuin se omakotialue Cairnsiss, jossa asuin yli kolme vuotta Nancyn ja eläinten kanssa. Siellä pääsi sentään edes jonnekin metsään tai pellon laitaan.Woodstockissa pääsi kävelemään lehmälaitumille. Täällä ei pääse mihinkään muualle kuin tielle, koska takapihalta aukeavat riisipellot ovat vetisiä eikä niille voi tietystikään mennä kävelemään senkään takia, että koirat talloisivat riisin.
Löytyy sieltä tämmöisiäkin saarekkeita: pieni joki josta miehet pyytävät verkoillaan kalaa, ja jonka töyräillä kasvaa baanaania ja ruohikkoa. Täällä kävimme Kiton kanssa retkillä viime loka- ja marraskuussa, jolloin pellot lainehtivat vedestä eikä niillä kasvanut riisiä. Silloin niillä kasvatettiin ankkoja ja kaloja.
Tämä on tosiaankin sitä samaa maisemaa, joka silloin sadekaudella muistutti järveä.
Nyt tuonne kävellessä kuitenkin täytyy kävellä kapeaa polkua, ja se koirilta suju riisiä tallomatta. Kaiken lisäksi ne innostuvat sinne mennessä niin, ettei niitä pidättele mikään hyppimästä ja pomppimasta, kisailemasta keskenään ruohikossa ja riisin keskellä, kuten tästä videosta alla näkyy.
Ajoimme siihen suuntaan, jossa Kito viime lokakuussa joutui koiran puremaksi, joten hän ei ole halunnut mennä sinne. Oletin, että se kääntyy takaisin ennen tuota taloa, jonka edustalla hyökkäys tapahtui. Nyt ei kääntynytkään, ilmeisesti, koska meitä oli isompi lauma: Myy ja isänsä myös mukana. He ajoivat edellä moottripyörällä. Minä en halunnut kadottaa heitä, joten en kääntynyt takaisin videäkseni Kiton kotiin. Näin Kiton jouksevan johonkin. Siotten kun ylitin joen kapeaa siltaa pitkin, kuulin Kiton haukuntaa sieltä talolta päin ja jonkun miehen huutavan jotakin vietnamin kielellä. En kääntynyt takaisin vaan jatkoin toisten perään.
Tällaisia peltoteitä oli siellä, josta olisin voinut ostaa maapalani, jos minulla olisi renemmän rahaa.
Sen puute ja perheen virheellinen oletus, että saisin sitä järjestymään sai mieleni apeaksi. Palatessanmme kotiin jotenkin rekisteröin, että Kito ei ollut vastassa, mutta en kiinnittänyt asiaan enempää huomiota. Talossa olivat vielä veljet vaimoineen häävieraina.
Arvoitukseksi oli jäänyt, missä se oli ollut ja mitä oli tapahtunut. Oliko joku yrittänyt varastaa sen tai ottanut kotiinsa hoitoon? Oliko se peloissaan piiloutunut muilta koirilta jonnekin ja uskaltautunut kotiin vasta kun muut koirat oli otettu sisälle? Vaikea olisi uskoa, että karkaamisen syynä olisi ollut tyttökoira tai jokin "luonnollinen" syy. Monista lähteistä on tullut vahvistusta sille, että koira tosiaankin saattaa joutua varastetuksi. Niitä varkauksia on tässäkin kylässä sattunut useita.
Olin jo viime vuonna vaatinut hankittavaksi isoa koiratarhaa, johon koirat voisi panna silloin kun niiden ei haluta poistuvan pihalta. Se vaatimus kaikui pitkään kuuroille korville, samoin kuin vaatimus siitä, että Mimi on kastroitava.
Olin jo menettää hermoni siinäkin koiratarha-asiassa,kunnes sitten nyt kuun lopulla tuli mies, joka oli luvannut sen rakentaa. No, ei siitä tullut koiratarhaa vaan iso metallinen häkki, johon koirat voi toki sulkea tunniksi-pariksi. Ne voi itse asiassa lukita sinne, ja häkin verkko on niin vahvaa metallia, ettei sieltä pysty viemään koiraa ilman erikoistyökaluja. Hintaa tuolle häkille tuli 2.2. miljoonaa eli noin 80 euroa.
Kyllä, nämä ihmiset täällä ovat joskus käsittämättömän avuttomia ja saamattomia. Olen monta kertaa suuttunut siihen, kun en ole saanut pyytämääni ja kohtuulliseksi katsomaan apua tai palvelusta, edes silloin kun olen tarjoutunut maksamaan sen. Puutarhassa tarvittava multa on täytynyt ostaa. Sen saamisessa on joskus mennyt jopa viikko-pari. Minun on vaikea hyväksyä sitä,e ttä kun tarvitse jotain, en voi vain ottaa pyörää ja ajaa kauppaan ostamaan sen mitä tarvitsen, vaan minun pitää anella ja odottaa toisten apua.
Kirjallisuus
Sillä rintamalla on ollut melko hiljaista. Bussi- ja autoatkoilla olen kuunnellut hieman jotakin: mm. Juha Hurmeen Niemi-teosta, joka on vieläkin kesken.
Elämäkerroissa on ollut vuorossa Hiski Salomaa eli Hiskias Möttö, Amerikkaan lähtenyt suomalainen 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Lännen lokari, "Minä vaan tiskaan astioita ja luualla lakasen lattioita", Iitin tiltu oli viidentoista kun pääsi se rippikoulusta ... Niitä kuulin minäkin jo lapsena radiosta. Tämä teos, Pitkänen, Silja & Sutinen, Ville-Juhani: Hiski Salomaa – värssyjä sieltä ja täältä. Helsinki: Teos, 2011, sitten syventää noiden värssyjen antamaa kuvaa ja samalla se on tietysti yksi siirtolaisuutta ja ulkosuomalaisuutta käsittelevä teos. Sellaisena minulle arvokas.
Tässä radi-ohjelma Hiskias Mötön Tarina.
"Piutti" ja "Retulaatsi" tarkoittavat Butten ja Red Lodgen kaivoskaupunkeja. "Lokari" on väännös "loggerista" eli metsurista.
Hiski Salomaa syntyi Kangasniemellä, ja sinne hän olisi halunnut muuttaa takaisinkin vanhoilla päivillä, Puulajärven rannalle. Puulajärvi, onko se sama kuin Puulavesi? En aluksi muistanut, missä päin on Kangasniemi, mutta muistelin, että olen Suomessa retkeillessäni ollut Puulaveden rannalla. Se oli varmastikin vuoinna 2015, jolloin tein siellä pyöräretken. Piti sitten katsoa Googlen kartasta ja Facebookista. Totta tosiaan, olen ollut Kangasniemellä 9.6.2015, jolloin yövyin teltassa metsässä Puulaveden rannalla. Siitä muistona on minulla googlen kartassa tähti ja Facebook-päivitys.
Kangasniemellä olisi Salomaan muistomerkki tosin ei ihan lähellä tätä paikkaa, joss yövyin vaan Harjumaan kylässä.
No, enhän minä mikään Hiski Salomaa-fani ole ollut koskaan, mutta tuliphan vain mieleen vetää tämäkin yhtäläisyys muistojen tueksi.
Ihana muisto vapauteni päiviltä! Saankohan enää koskaan nauttia vapaasta kulkurin elämästä?
No, olinhan minä tuolloinkin parisuhteessa, mutta otin siitä noin puolen vuoden loman. Ehkäpä saan tehtyä vastaavia irtiottoja tässäkin suhteessa. Tosin silloin kumppani ei ollut minusta taloudellisesti riippuvainen, koska hän kävi töissä ja ansaitsi suhteellisen mukavasti elääkseen elämäänsä Malesiassa. Nykyään minua painaa ainakin jossain määrin elättämisen vastuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti