Pikavisiitti Singaporeen

Mitä on Singapore?  Se on keinotekoinen ylisiisti kaupunkivaltio, jossa ihmiset elävät kuin vankilassa ankaran kurin alaisuudessa: jos syöt purkkaa, saat sakot;  jos heität roskan tai teet graffitin, saat julkisesti keppiä, jos salakuljetat huumeita tai teet murhan, sinut hirtetään seuraavana perjantai-aamuna. 

Tällaisia käsityksiä kuulee aika usein tuosta pikku maasta.  No, osa noista on sinällään ihan tottakin.  Keinotekoisuus? No, jokaista valtiota voidaan pitää enemmän tai vähemmän keinotekoisena.  Kun olin kaksivuotias, eli noin 50 vuottta sitten Singapore itsenäistyi Malesiasta, joka puolestaan oli itsenäistynyt Englannin siirtomaavallan alta paria vuotta aiemmin eli syntymäni aikoihin.  Se moderni valtio, joka tuonne Malakan nbiemimaan kärkeen syntyi on sitten hyvin paljon yhden miehen lumuosta:  Lee Kuan Yew, joka nyt on 91-vuotias oli maan ensimmäinen pääministeri, joka on käyttänyt valtaa ja nauttinut arvostusta koko maan olemassaolon ajan. Nyt hän on 91-vuotias ja uutisten mukaan joutunut sairaalahoitoon.

Minulle Singapore on jotain aivan muuta:  kauniita muistoja, suurta rakkautta, hyvää mieltä ja uusia seikkailuja.  Yksi iahnnemaitani, maa, jossa voisin kuvitella asuvani.

Thomas Zilliacus lienee tunnetuin suomalainen Singaporessa, entinen Nokian Aasian toimitusjohtaja, sen jälkeen yrittäjä ja sijoittaja. 2000-luvun alussa hän perusti OpenMobilen, kansainvälisen yrityksen, jonka tavoitteena oli luoda maailmanlaajuinen verkko mobiilisovelluksille. Se oli sitä aikaa kun mobiili internet ja älypuhelimet antoivat vielä odottaa läpimurtoaan. Värinäytöt olivat vasta tuleet puhelimiin. Ne olivat niin pieniä, että ne pystyi piilottamaan kämmenen sisään.   Thomas ja muut olivat taustalla, Pekka Palin vetämässä. Hän se minua haastatteli ensimmäisen kerran kun päätin tehdä syrjähypyn ja jättää valtion virkani. Se tapahtui elokuussa 2000.  Kaikki meni hyvin ja yhtiö kasvoi. Meitä oli kohta muutama sata, mutta sitten kesän 2001 jälkeen kun uusmediakupla alkoi puhjeta ja Mato Valtosenkin Wapit meni konkurssiin, alkoi meilläkin olla vaikeuksia. Minutkin lomautettiin samoin kuin moni muu, irtisanouduin,mutta minua pyydettiinkin takaisin. Sitten puuhattiin Singaporeen siirtymistä. Aluksi en halunnut, mutta koska muun työn löytäminen oli vaikeaa, suostuin.

Päätin adoptoida kissan. Sain kissan ja Nancyn.  Se oli rakkauden huumaa viisi kuukautta, ja se jatkui kun mentiin naimisiin ja muutettiin Australiaan kahden kissamme kanssa.  Sitä kesti seitsemän vuotta kunnes olosuhteet ajoivat minut tielläni eteen päin. Nyt olen päätynyt tänne Port Dicksoniin, vain 300 kilometrin päähän Singaporesta.  Vuonna 2010 kävin siellä ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun lähdimme Australiaan. Sen jälkeen olen käynyt joka vuosi piipahtamassa.



Erityisesti Kiinalaisen Uuden Vuoden aikaan tulee iso ikävä Singaporeen. Sen suuren juhlan alla sinne saavuin tammikuun lopulla 2002.   Tarkoitus oli matkustaa sinne täksi Uudeksi Vuodeksi 18 ja 19. maaliskuuta, mutta kumppani halusi mukaan ja pystyi tulemaan vasta pari päivää myöhemmin ja olemaan vain kaksi yötä.
Niinpä siihen oli tyytyminen. Varasin meille liput jo ennakkoon.  Päivää aikaisemmin hän tuli tänne ja yhdessä sitten lähdettiin bussille.  Juhlapyhät, eli lomapäivät ovat täällä varsinaista kaaosta liikenteessä.  OIkeastaan kenenkään järkevän olennon ei pitäisi matkustaa mihinkään silloin. Tiet ovat aina täynnä, samoin kuin junat ja bussit. Ruuhkat ovat valtavat.  Niin oli tälläkin miedän pikku tiellä. Kymmenen kilometrin taksimatka kesti tunnin verran. Ja taksimaksut ovat tietysti normaalia pari kertaa korkeammat.

Päästiin sitten hyvissä ajoin bussin lähtöpaikalle. Todella hyvissä ajoin, koska bussi oli tietenkin myöhässä. Tunnin verran odoteltiin tässä lomaparatiisissa.  Näitä tosiaankin riittää täällä. Tämä meidän Cocobay resort on yksi kälyisimmistä, ei kelpaa kuin köyhille malajeille viikonloppupaikaksi.  Juuri siksi minäkin täällä' olen. Täältä kun saa vuokrata kaksion alle 300 eurolla kuukaudeksi.

 
Bussi tuli viimein ja päästiin ajamaan ruuhkassa. Matkaa Singaporeen on kolmisen sataa kilometriä. Sen taittamiseen meillä meni noin kahdeksan tuntia.  Takaisin tullessa meni vain puolet tuosta ajasta, kun lähdettiin arkipäivän aamuna, jolloin ruuhkia ei enää ollut.


Matkalla pysädhyttiin kahvilla ja ruualla. Ostettin herkullisia durian-leivoksia. Durian eli durio on sellainen piikikäs, haiseva hedelmä, joita on Singaporessa, Thaimaassa sekä muissa Kaakkois-Aasian maissa.
Malesian ja Singaporen rajana on salmi ja silta. Malesian puolelta päästiin äkkiä läpi, Singaporen puolella meni parikymmentä minuuttia. Bussin oli määrä odottaa maksimissan puoli tuntia, mutta kun saavuimme ulos tullirakennuksesta, bussia ei näkynyt. Se oli mennyt menojaan.  Siinä sitä kierrettiin ympyrää etsien taksia tai toista bussia, muttei ollut eikä tullut.   Joku henkilökuntaan kulluva tuli avustamaan meitä ja noin kymmentä muuta rannalle jäänyttä.  Niinpä päästiin jonkun muun bussin kyydissä maan eteläosaan eli kaupungin keskustan tuntumaan.

Puolen yön maissa väsyneinä alettiin etsimään hotellia Kiinakaupungin (Chinatown) lähettyviltä. Vuonna 2013 olin yöpynyt japanilaistyylisessä kapselihotellissa. Yritimme sinne.  Se oli suljettuna remontin vuoksi.  Lähistöllä olevaan toiseen hotelliin yritimme seuraavaksi.  Siellä oli ovi auki ja valot päällä mutta vastaanotossa ei ketään.   Sitten tuli muutama naisihminen, jotka määrätietoisesti menivät hissillä yläkertaan. Taiisipa olla prostituutiolle pyhitetty paikka tuo. Singaporessa prostituutio on laillista, toki virallisesti valtion tiukassa valvonnassa kuten kaikki muukin.  Kiinakaupunki on vanha prostituution keskus. Aikanaan Etelä-Kiinasta tulleet siirtolaiset ja työläiset asuivat Kiinapkaupungiss ja tuhlasivat perheilleen lähetettäväksi tarkoitettuja rahojaan prostituoituihin ja oopiumiin.  
Me löysimme hotellin Kiinakaupngin metroaseman liepeiltä. Hinta 150 Australian dollaria oli varsin kova, mutta puolen yön aikohin ei paljoa halvempia saa vain kävelemällä sisään.  Tuolla hinnalla olisi 10 päivää Vietnamissa ja neljä-viisi täällä Malesiassa vastaavan tasoissa paikassa.  Mutta huone saatiin ja siellä nukuttiin ensimmäinen ytö.

Mikään ei ole Singaporessa tuttua kovin pitkään. Joka paikassa remontoidaan, vähintäänkin maalataan niin tiheään, että ne näyttävät aina uusilta.  No, tunnistaa toki voi ympäristöt, mutta aina jotakin uutta.
Ja silloin kun noilla seuduilla kuljin 12-13-votta aikaisemmin, ei ollut puhelimessa Google karttoja, joista olisi voinut hakea perspektiiviä sille, missä ollaan.



Opasteet ovat isoilla niin, että minäkin näen.  On helppo liikkua. Kaikki on siistiä ja loogista. Järjestyksessä.

Ostettiin kumppanille kulkukortti, sellainen älykortti, joka käy metrossa ja busseissa. Niitä kaikkia operoi SBS. Meillä oli vain noin vuorokausi aikaa kierrellä. Tiesin, ettei se ole ihan tarpeeksi.   Mutta kyllähän sitä kerkiää pari kertaa käydä syömässä ja siinä matkan vaarella sitten nähdä jotakin.   Otettiin sitten metro keskustan kautta itään päin. Sitten minun aikojeni metrolinjoja ja -asemia on tullut sen verran lisää, että minäkin tarvitse opastauluja. Onneksi nekin ovat matalalla ja tekstit isoilla, niin, ettei tarvitse edes ladata sovellusta puhelimeen oikeiden linjojen löytämiseen.


Metrolla on kiva kulkea, vaikkei sieltä nääkään maisemia. Tunnelissa on viileää ilmastoinnin ansiosta.
Mentiin vihreällä merkattua linjaa EW (East-Wews) itään päin Eunos-nimiselle asemalle saakka. Asemalta käveltiin viitisen minuuttia määränpäähän, Veganburg-nimiseen ravintolaan.

Sieltä saa vegaanista roskaruokaa, joka ei ole roskaruokaa kuitenkaan vaan hyvistä luomu-raaka-aineista tehtyä laaturuokaa.  Hinnatkin toki ovat sen mukaiset, Malesiasta tuleville hyvinkin korkeat.



Erikoisannoksena, lisäkkeenä, olivat nuo vegaaniset nakit.
Burgeriaterian jälkeen lähdettiin sitten kävelemään kohti Kembangan-asemaa, reittiä, jota kävelin aikanaan usein, vaikkei silloin ollutkaan Veganburgia olemassa.

Alueella on paljon pientaloja, jopa omakotitaloja. Ne on remontoitu ja maalattu uuteen uskoon. Kadutkin olviat paljon siistimpiä kuin 13 vuotta sitten. Uusia jälkakäytäviä oli monin paikoin.


Nuo korkeat talot tuossa keskellä ovat Astoria Park Condomini8um, vartiotu asuinalue Lorong Mydin-kadun varrella. Siellä me Kitti-kissan kanssa aikanaan asuimme.


Kembanganista ajoimme metrolla, tai MRT:llä (Mass Rapid Transit) kuten paikalliset sitä kutuvat, itään toiselle päteasemalle Pasir Ris-nimiseen lähiöön. Se toinen pääteasema, eli toisen haaran pääteasema olisi ollut Changin lentokenttä. Vastaava haarautuma on Helsingin metrossa: yksi juna Vuosaareen ja toinen Mellunmäkeen.

Silloin ennen ei olltu asemalla polkupyöräsäilytystä. Ei ollut paljoa pyöräilijöitä. Nyt niitä on entistä enemmän.

Pasir Risistä otimme bussin kohti maan keskiosaa Bishania.  Tällä reitillä ei ajanut kaksikerooksista bussia. Enmme onnistuneet ajamaan sellaisella lainkaan.

Ajoimme vain läheltä Punggol-kaupunginosaa, jossa Nancy oli asunut, ja jossa Kitti oli syntynyt.
Sivuutimme myös Hougangin, jossa oli ollut Nancyn ja minun ensimmäinen asunto.

 Matkalla näimme Ikean.

Alue oli Tampines, kertoo Google.  Siellähän minä viime vuonna, 2014, kävelinkin kun vietin Singaporessa neljä päivää ennen kuin lähdin elämäni ensimmäiselle matkalle Vietnamiin.  En käynyt koskaan Suomen Ikeassa, siinä, mikä avattiin Espoossa joskus 1990-luvulla.  Ensimmäistä kertaa kävin Singaporen Ikeassa elokuussa 2002.  Kysyin niiltä salmiakkikarkkeja. Turkinpippureita ei ollut, mutta jotain miedonpia ruotsalaisia oli. Ja niitä sitten ostin.
Kohta Ikeassa voi käydä syömässä myös vegaanisia lihapullia. Tosin ei vegaanisen perunamuusin kanssa kuitenkaan. 

Me ajoimme bussilla Bishaniin ja sieltä kävelimme jälkiruualle  Brown Rice -nimiseen pieneen ravintolaan, joka on täysin vegaaninen. Sieltä saa pitsoja, jäätelöä, kahvia ja leivoksia sekä paljon muuta.


Erilaisia kasvisravajäätelöitä.  Vihreä tee -jäätelö oli todella hyvää. Kakut jäivät kuvaamatta.


Yötä olimme tuttavnai äidin luona Balestier-Toa Payoh -alueella. Tuttuja paikkoja minulle. Lähistöllä oli Jalan Tenteram, jossa olin asunut elokuun 2002 Kittin kanssa.

Illalla kävimme vielä vegaanipitsalla. Taisi siinä mennä kakunpalakin jälkiruuaksi.   Brown Rice oli taas ravintolan nimi. Iltapäivällä emme jaksaneet kokeilla heidän pitsojaan. 

Ei tuo ole olutta, vaan ehkä jotain virvoitusjuomaa. Ehkä luomu-kolaa tai vastaavaa. En nyt muista. 

Seuraavana aamuna otimme paikallisbussin Beach Roadin tienoille, josta lähti bussimme takaisin Malesiaan. 

Sattui se sama kuljettaja, joka oli jättänyt meidät Singaporen tulliin. 

Rajanylitys sujui ongelmitta, ja sain 90 päivää lisää oleskeluaikaa. Tosin siitä jää suurin osa käyttämättä kun lähden Euroopaan jo maaliskuun viimeisenä päivänä.

Istuin lähes tyhjässä bussissa. Siellä oli yksi muu matkustaja. Sitten oli se liero kuljettaja ja joku tyyppi, joka yritti myydä minulle ylihintaista taksimatkaa bussin pysähdyspaikasta, hienosta lomakeskuksesta omalle asuinalueelleni. Jäin pois aikasemmin kaupungin keskustassa ja otin normaalihintaisen taksin.



Noutusani bussista Malesia tervehti minua kaatamalla minut katuun. Astuin laatan päälle, jonka toisen puolikkaan alla oli tyhjää.   Ruhje on tuosta alakuvasta pahentunut. Kun en malttanut olla uimatta sen kanssa, se alkoi tulehtua pehemmin ja märkimään.