Olen Cairnsissa, kaupungissa, joka sijaitsee reilut 300 kilometriä Townsvillestä pohjoiseen. Cairns sijaitsee rannikolla niin ikään, Korallimeren rannalla suurten valliriuttojen takana. Valliriutat, nuo jättimäiset korallimuodostelmat, ovat vehreän trooppisen luonnon ja talvellakin lämpimän ilmaston lisäksi se asia, joka tuo Cairnsiin turisteja ja tekee siitä vilkkaan kansainvälisen kaupungin. Kansainvälisyyttä tukee tietysti kaupungissa sijaitseva lentokenttä, jonne laskeutuu tiuhaan koneita ainakin Japanista ja Aasian maista, myös Euroopasta ja muualta maailmasta. Moni suomalaisturistikin saapuu Australiaan Cairnsin kautta.
Nancy on edelleen Woodstockissa, samoin kuin eläimet. Eivät kaikki enää. Kanat ja kukot ovat hävinneet pihalta. Ei niitä ole pataan pantu eikä panna, vaan ne ovat saaneet uuden hyvän kodin townsvilleläisen kasvissyöjäperheen takapihalla. Ankat on alustavasti tarkoitus sijoittaa Woodstockin tilan omaistajan takapihalle vanhan emännän lemmikeiksi. Tehdään vaihtokauppa. Koska Maxi-koira emännän mielestä kuolisi suruun ilman meitä, me suostuimme ottamaan sen mukaamme Cairnsiin jos he ottavat ankat tilalle ja lupaavat, ettei niitä tapeta ja syödä. Kovasti meitä surettaa se, ettei pystytty ottamaan kaikkia eläimiä mukaan. Aluksi niin luultiin, silloin kun minä maaliskuun lopulla aloin etsimään meille asuntoa. Tiedettiin toki, että maalaispaikkoja on tosi vaikea saada vuokrattua, etenkään alle 20 kilometrin säteellä kaupungista. Koska minä olen liikkumisessa julkisen liikenteen ja polkupyörän varassa, eikä Nancy vielä voinut tulla Cairnsiin, päätettiin vuokrata ensin asunto lähempää kaupunkia ja sitten täällä ollessa katsella meille sopivampaa paikkaa joko vuokrattavaksi tai ostettavaksi sitten kun minun oleskelulupani muuttuu pysyväksi.
Cairns on kaupunki meren rannalla, vuorten ja kukkuloiden reunustama, kosteaa tropiikkia. Townsvilleen verrattuna täällä sataa paljon, ja siksi luontokin on vihreämpää. Rakennukset ovat matalia ja tiet leveitä. Liikenne on Suomen kaupunkeihin verrattuna mielipuolisen vilkasta. Siitä huolimatta olen viimeiset toista kuukautta yrittänyt pyörineni tunkea sekaan. Julkinen liikennekin toki toimii - paremmin kuin Townsvillessä. Tosin australialaiseen tyyliin sekin toimii hieman vanhahtavasti eli suurin osa asiakkaista maksaa kertalipun käteisellä ja muutenkin, kuten niin moni asia täällä, antaa vähän epämääräisen vaikutelman. Minulle sopii mainiosti pyöräily. Väliaikaisen asunnon sain hankittua huhtikuun puolivälissä. Se sijaitsee n. 10 kilometrin päässä kaupungin keskustasta, meren rannalla lentokentältä pohjoiseen. Sieltä pyöräilen aamuisin töihin ja illalla takaisin. Vaikka on kylmä syksy, on silti paras lähteä aikaisin, ennen kuutta, että ehtii perille ennen kuin aurinko nousee ja alkaa lämmittää. Työpaikalla kun ei ole suihkua, niin täytyy ottaa aika rauhallisesti. Onneksi voin pukeutua töissä shortseihin ja t-paitaan. Niissä tarkenee hyvin ympäri vuoden.
Kuva yllä on työmatkani varrelta, n. kilometrin päässä kotoa. Metsäisen asuinalueemme jälkeen alkavat sokeriruokopellot (vasemmalla). Niiden takana n. 3 kilometrin päässä on lentokenttä. Lentokoneet laskeutuvat pohjoisesta (kuvassa oikealta) sokeriruokopeltojen yli lentokentälle.Aamun ensimmäinen, Japanista saapuva kone yleensä herättää minut kello 4.15. Laskeutuvien koneiden meteli ei ole hirmuinen, mutta kun muuten ympärillä on hiiren hiljaista ja lämpötilan takia ikkunat tietysti auki, kuuluu se sisälle asti. Onneksi meillä ei ole kuitenkaan juurikaan autoliikennettä iltaisin ja öisin.
Tuota yllä olevaa kuvaa vielä katsellen. Kaupungin keskusta, siis minun töihinmenosuuntani on takavasemmalla. Valtatie, nimeltään "Captain Cook Highway" kulkee tuolla vuorten edits. Sen vartta joudun pyöräilemään liki koko matkan. Liikenne on vilkasta, mutta onneksi pyöräkaistat ovat leveämpiä kuin Townsvillessä. Myös katuun maalattuja pyöräkaistoja näkee aika pljon. Erillisiä pyöräteitä taas on hyvin harvassa. Kaikenlaisia kuoppia ja kohoumia on tiessä ja erityisesti sen reunoilla.
Nuo taustalla näkyvät vuoret keräävät sadepilviä, ja usein tuosta kvauspaikalta alkaen joutuu ajelemaan pienen sadekuuron läpi. Sade kuitenkin lakkaa lentokentän tiehaaraan mennessä ja märät vaatteet, shortsit ja t-paita, kerkiävät kuivumaan töihin saapuessa. Eikä tule kylmä edes märissä vaatteissa aamuhämärissä. Lämpötilan puolesta voisi pyöräillä vaikka alsti.
Kun pienestä rantakylästämme, jonne ei moni turisti eksy, ei lähde kaupunkiin päin, vaan kääntyy toiseen suuntaan, tulee puolen kilometrin jälkeen vastaan meri, tuo mainittu Korallimeri suurine värikkäine riuttoineen. Rannalla on vain yksi ravintola ja läheisyydessä pari pikku kauppaa sekä jokseenkin vessan kokoinen postitoimisto.
Työpaikkani sijaitsee kaupungin keskustan tuntumassa pienessä toimistohotellissa. Meidän asiakkaamme ovat maailmalla, pääasiassa USA:ssa, joten toimistoon ei kävele koskaan kukaan sisään kadulta. Minun lisäkseni paikalla ei ole muita kuin joskus toinen omistajista. Tämä on pieni perheyritys, joka tuottaa terveysalan tietoa internettiin. Minä en ole paljoa tekemissä tuon tiedon kanssa, vaan sen tekniikan, jonka avulla tuota tietoa järjestetään, varastoidaan ja julkaistaan. Olen siis palannut vanhaan, mitä työn sisältöön tulee eli ylläpidän ja ohjelmoin palvelintietokoneita ja niistä koostuvaa verkkoa. Pääsen jälleen hyödyntämään suomalaisperäisen Linux-käyttöjärjestelmän osaamistani. Työhaastattelussa puolileikilläni kerroinkin menneisyydestäni, että olen nuoruudessani käyttänyt Nokia-vessapaperia ja ollut samassa työpaikassa Linuxin kehittäjän Linus Torvaldsin kanssa - tosin lisäsin, että meidän lisäksemme Helsingin yliopiston palveluksessa oli 30 000 muuta emmekä me työskennelleet edes samassa rakennuksessa tai kaupunginosassa.
Kuva yllä kertoo syyn pettymykseen, joka seurasi käveltyäni asuinalueemme läheisyydessä sijaitsevan joen rantaan. Olisi ollut niin mukava tulla tänne koirien kanssa aamukävelylle ja pulahtaa välillä uimaan. Eipä ole kuitenkaan krokotiilejä näkynyt joessa. Sen sijaan olen useammankin kerran nähnyt tummapintaisen alkuasukkaan seisovan vyötäisiään myöten vedessä ja kalastavan isolla haavilla - vai mikä lie heittoverkko se on. Taitavat pyytää isoja katkarapuja.
Takaisin palmurannoilta toimiston arkipäivään.
Koska minä olen useimmiten paikalla yksinäni, on minulla ilo hallita ilmastoinnin kaukosäädintä. Olen jo aikaisemmin kertonut siitä, miten jo Singaporessa kärsin tuosta ilmastointilaitteiden puhaltamasta kuivasta ja kylmästä ilmasta. Sama ongelma oli vielä muutama kuukausi sitten työskennellessäni James Cook-yliopistossa Townsvillessä. Minun piti juoda koko työpäivän ajan kuumaa teetä ja panna päälle pitkähihainen paita ja pitkälahkeiset housut. Silti iltaisin tuntui päässä ja sieraimissa alkavan flunssan merkit. Eipä se kuitenkaan tullut flunssa kuten tuli Suomessa usein ja vielä Singaporessakin. Taisi tulla viimeisen kerran noin kaksi vuotta sitten kun kävelin Townsvillessä tunnin verran sateessa. Nyt ei tarvitse enää pelätä vilustumista sillä voin säätää ilmastointikonetta mieleni mukaan. Useimmiten säädän termostaatin 24 ja 27 asteen välille. Standardi 22 on liian kylmä.
Tälläkin hetkellä, sateen ropistessa ikkunaan ja peltikattoon, istun toimistossa, joka näkyy kuvassa. Hieman kuvan keskipisteestä vasemmalla, suuren sälekaihtimella peitetyn ikkunan takana 2. kerroksessa. Kun kotona ei ole puhelinlinjaa, ei tietokonetta eikä vielä muitakaan tavaroita, istun toimistolla myös usein vapaa-aikana käyttämässä konetta ja internettiä.
Viikon päästä lähden kotiin pakkaaman sen mitä Nancy ei ole vielä pakannut ja sanomaan hyvästit ystäville ja tutuille Woodstockissa ja Townsvillessä. Kahden viikon päästä sitten pitäisi kaikkien tavaroiden sekä neljän kissan ja kahden koiran olla Cairnsissa. Parin päivän kuluttua siitä Nancy aloittaa uuden työnsä täällä.
Pari päivää sitten saapui Townsvillestä viesti, että tuttavamme Armas Latvakoski kuoli pari viikkoa sitten sairaalassa keuhkokuumeeseen 78-vuoden ikäisenä. Hän oli lähtenyt Ylivieskasta Australiaan kaivos- ja rakennustöihin 36 vuotta sitten eikä ole sen jälkeen käynyt Suomessa, ei nähnyt lapsiaankaan. Kun minä tutustuin Armakseen pari vuotta sitten, hän oli hyvin yksinäinen. Hänen paras kaverinsa oli jokin aika sitten kuollut. Häneltä itseltään oli alkanut näkö mennä aika nopeaa tahtia. Hän ei enää pystynyt lukemaan eikä katsomaan televisiota. Pelastukseksi koituivat Suomesta lähetetyt kasettikirjat, joita Näkövammaisten kirjasto Celia, lähetti hänelle. Hän nautti niistä suuresti ja kuuntelikin monta kasettia päivässä.
Armas alkoi myös saada suomenkielistä kotiapua, joten hän saattoi asua pienessä yksiössään liki loppuun saakka. Kyllä häntä yritettiin saada lähtemään Brisbaneen Finlandia Village -nimiseen suomalaiseen lepokotiin, mutta hän ei sinne halunnut. Kävi hän siellä tutustumassa vuosi sitten, mutta tuli kahden viikon päästä takaisin.
Yksinäisen miehen elämään toi uutta sisältöä Sallin huolenpito, sen ansiosta ne äänikirjatkin hänelle päätyivät. Salli onnistui muutaman kerran houkuttelemaan hänetosallistumaan suomalaisten kokoontumisiin. Ylemmässä kuvassa yksi niistä. Siinä vasemmalta Salli Erkkilä, Nancy, Liisa Jokisalo, Armas, Kaija Mesiäinen. Tämä alempi kuva on niinikään syksyltä 2003, jolloin Salli järjesti hänelle 77-vuotissyntymäpäivät. Kakussa lukee "Happy Birthday Armas".
Armas saa suomenkieliset hautajaiset. Anne ne hänelle varmaan järjesti, papinkin ihan Brisbanesta saakka. Hänet haudataan Townsvilleen. Hän oli esittänyt toiveen, että jokainen toisi 3 ruusua hänen haudalleen. Valitettavasti minä en pääse hautajaisiin, mutta yritän kyllä viedä ne ruusut.
Twkari on siirretty sippala.com sivustolta vuodatus.net -blogiini ja sieltä tänne.