Jotkut saattavat paheksua sitä ettei ihminen osallistu vanhempansa hautajaisiin. Minun isäni kuoli joulukuussa 2025 ja minä jo tiesin etten voi osallistua hänen hautajaisiinsa ilman että otan ison riskin. Minulle tehtiin viime vuoden heinäkuussa pallo laajennus, koska sydän oli tukossa. Myös esidiabetes diagnosoitiin. Minulla on 6-vuotias poika täällä Vietnamissa enkä halua ottaa riskiä, jonka pitkä lento välipysähdyksineen voisi aiheuttaa. Myös lentolippuun kulutetulle rahoille minulle on parempaa käyttöä.
Se, etten osallistunut isäni hautajaisiin ei merkitse minkäänlaisia negatiivisia tunteita häntä kohtaan. Hän lähti kotoa kun olin 6-vuotias, mutta teki kuitenkin parhaansa pitääkseen yhteyttä meihin lapsiin. Myös varhaisemmilta vuosilta minulla on hänestä hyviä muistoja. Katkeruuteen ei siis ole aihetta.
Heimo Kalevi Hämäläinen haudattiin Nurmijärvelle tammikuussa 2026.
Tietysti se ei ole ihan sama osallistua hautajaisiin kuvien ja videoiden välityksellä kuin jos olisi paikalla ja tapaisi serkkuja ja muita sukulaisia, kenties myös joitakin isäni ystäviä.
Ennen hautajaisia pappi-serkkuni pyysi myös minulta muistoja isästäni ja lähetin hänelle linkin toista tuntia kestävään äänitiedostoon jossa kertoilin muistojani isästäni: siitä miten hän syntyi vuonna 1941 kun Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli Rauha ennen jatkosotaa. Jatkosodan menestyksen aikana hänen vanhempansa muuttivat takaisin kotitilalle Koiviston kiiskilään Karjalan kannakselle. Isäni oli kolmevuotias kun he joutuivat uudestaan lähtemään evakkoon kesällä 1944 kun Neuvostoliitto valtasi Karjalan takaisin. Sodan jättämistä arvista ehdittiin hänen kanssaan joskus 1990-luvulla puhumaan. Silloin olimme enemmän yhteydessä tekosyynä sukututkimus johon hän minut innosti. Hän toimi Koiviston hämäläisten sukuseuran puheenjohtajana monta vuotta. Sellainen seuratoiminta ei minua kiinnostanut alun jälkeen mutta tietokonealan ihmisenä hän usein pyysi minulta apua niissä asioissa.
Pappi käsitteli puheessaan isäni elämää tuhlaajapoikana: vanhoillislestadiolaisen kodin lapsena joka jo nuorena eksyi viinan viemänä maailman teille. Sitten 1990-luvun alkupuolella hän sai parannuksen armon ja liittyi takaisin liikkeeseen.
En nyt siteeraa sanatarkasti papin puheita vaan siten kuin ne muistan.
Minä en hytissyt isäni hautajaisissa Suomen talvipakkasissa vaan hytisin muista syistä Vietnamin talvipakkasessa, jotka ovat huomattavasti lempeämmät kuin suomalaiset.
Se hytinä ei ollut niin konkreettista kuin kylmän aiheuttamat väristykset. Se oli enemmänkin hektisen uuden elämänvaiheen aiheuttamaa sisäistä hytinää ja kutinaa.
Tämä on varsin pehmeä lasku kouluelämään sikäli kuin hän koskaan osallistuu mihinkään tavalliseen kouluopetukseen. Hän saa runsaasti kaikenlaisia virikkeitä tässä ympäristössä ja pääsee myös toteuttamaan itseään opettajan apulaisena.
Vuokra emäntäni ja kollegani antaa myös hänelle yksityisopetusta amerikkalaisten kotikoulukirjojen parissa. Poika on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan jo varsin sujuvasti.
Myös muita kädentaitoja hän pääsee täällä toteuttamaan.
Minulla on käytössäni runsaasti kierrätysmateriaalia, kakkosluokan puutavaraa jota käytän vanhan kanala- ja sikalarakennuksen muuttamisessa ihmisasunnoksi. Sen aikaa kun projekti valmistuu voimme asua muualla tässä pienessä yhteisössä joka on aiemmin ollut lasten leirikeskus.
Paikka sijaitsee vehreän luonnon keskellä lähellä valtavan kokoista Buddhan patsasta ja vesiputousta. Minulle tämä paikka on unelma mutta vietnamilaiselle vaimolle iso haaste monestakin syystä. Osa haasteista liittyy parisuhteeseen, enkä niistä sen tarkemmin ala puhumaan mutta pientä myrskyä on ollut sillä rintamalla. Pojan etu kuitenkin pitää meitä yhdessä.
Paikka on kolmannen osapuolen omistuksessa ja tämä osapuoli asuu isommassa kaupungissa ja suunnittelee paikan myymistä. Joten olemisemme täällä on varsin epävarmaa. Mutta niinhän elämä aina on.
Pitää nauttia siitä mikä Nyt on käsillä. Pienessä järvessä voisi uida mutta nyt kun lämpötilat ovat + 15 asteen tienoilla eikä täällä ole suomalaista saunaa niin minä en voi uida.
Toinen syy uimattomuuteen on se että minulla on polvivamma. Se syntyi rakennuksella kun astuin huolimattomasti tiilikasan päälle.
Onneksi ei luita murtunut eikä ilmeisesti nivelvoittunut vaan polveen tuli iso ammottava haava. Se tikattiin paikallisessa rairaalassa kahdeksalla ompeleella.
Päivä vaille kahden viikon kuluttua tikit poistettiin.
Myös ruokamyrkytyksen kuin tässä kuussa. Olimme pojan kanssa kaupungissa kaksi päivää ja yövyimme hotellissa jossa minulle valmistettiin erikseen vegaaninen ruoka. Vihanneksia ei ollut keitetty joten niistä ehkä tuli se vääränlainen bakteeri elimistöön.
Onneksi sekin tauti parani parissa päivässä ja sain istutettua pillereiden avulla uudet bakteerit vatsaan.
Aloimme käymään lauantaisin siellä kaupungissa kotikoululaisten tapaamisessa joka järjestetään leikkipaikalla lähellä steiner-henkistä päiväkotiamme, jossa käymme kerran viikossa perjantaina päiväkodissa ja lauantaina leikkipaikalla tapaamisessa, jos saa käy hyvin englantia puhuvia lapsia vanhempineen.
Verrattuna elämään viimeisen muutaman vuoden aikana ja jopa pari kuukautta sitten minulla on nyt paljon enemmän ihmiskontakteja ja toimintaa elämässäni. Jopa kotona ruokapöydässä on usein englanninkielistä seuraa. Täällä käy ja asuu osan aikaa englantia osaavia maailman kansalaisia
Ja tuossa kotikoululaisten ryhmässä tietysti löytyy myös paljon samassa tilanteessa olevia ihmisiä joiden kanssa voi keskustella englanniksi.
Lisäksi rakennusprojekti vie paljon aikaa. En ole kuunnellut äänikirjoja muutamaan kuukauteen. Sen sijaan Nyt on musiikki tärkeämpää.
Opetan englantia myös paikallisessa kielikeskuksessa muutamia tunteja iltaisin. Sitä kautta saan kontakteja paikallisiin lapsiin ja heidän perheisiinsä.
Tämä ympäristö on pojalle ollut todella antoisa. Hän on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan ja kaikkein tärkeintä, myös päässyt pidemmälle siinä että uskaltaa puhua ainakin tutuille ihmisille. Hän puhuu opettaja Bellalle ja myös täällä asuinyhteisössä asuville.
Hän uskaltaa myös jäädä yksinään luokkahuoneeseen jopa puoliksi tunniksi.
Hän on saanut koulusta kavereita joiden kanssa meno yltyy välillä hyvinkin villiksi jopa oppituntien aikana.
Myös sosiaalisessa oppimisessa on tapahtunut samanlainen iso hyppäys kuin kaikessa muussakin.
Loppukuusta muutettiin luokkahuoneiden järjestystä ja minun luokkahuoneeni sijoitettiin entiseen keittiöön joka muistuttaa lähinnä varastohallia. Siellä on todella surkea akustiikka niin että ääni kaikuu joka puolelta.
Sellainen on varsin tuttua minulle Vietnamista. Meluisissa ja kaikuvissa luokkahuoneissa opetus on hektistä ja stressaavaa. Myöskään lapset eivät pysty rentoutumaan oppimista varten. He tulevat näille tunneille pitkän koulupäivän jälkeen joten haluaisin luoda heille rentouttavan ja mukavan ympäristön kun he joutuvat väsyneinä vielä osallistumaan vanhempien pakottamille iltatunneille.
Jos minä saisin päättää, heidän ei tarvitsisi illalla enää opiskella vaan he voisivat viettää vapaata aikaa kavereidensa kanssa.
Hyvin erilaista on elämä täällä kuten on jo käynyt ilmi. Hieman kalliimmaksi se myös tulee mutta laatua on senkin edestä. Erityisesti minua miellyttää tämä iso laitoskeittiö. Tosin minä en enää nykyään kokkaa omaa ruokaani, vain aamiaisen jonka nautin aamuyön tunteina ennen lääkkeiden ottoa. Muut ruuat kokkaa vaimo. Ja hän kokkaa enimmäkseen kasvisruokaa yhteisömme miespuolisille jäsenille. Bella poikineen ei valitettavasti enää osallistu elämäämme kuten hän teki vielä marras-joulukuussa.
Mutta me muut nautimme todella herkullisia kasvisateroita, usein yhdessä.
Yöt ovat paikallisen mittakaavan mukaan varsin kylmiä tähän aikaan vuodesta. Alimmillaan lämpötila laskee noin 12 asteeseen. Kesämökkiläiset tietävät että sellainen voi olla kylmä silloin kun ei ole mitään lämmitystä eikä edes kunnon lämmöneristystä. Meillä onneksi voi lämmitellä jopa iltanuotion hehkussa.
Iso muutos aiempaan on tapahtunut liikkumisessani. Syyskuussa ostin 50 kuutiosenttimetrin mopon. Muutaman kuukauden kuluttua paikallinen korjaaja painosti minut tuplaamaan sen tehon joten nyt minulla on käytössä niin aika voimakas menopeli eikä siihen vaadittavaa ajolupaa.
Olen mielestäni kuitenkin aika varovainen ja pystyn hallitsemaan tuon menopelin aika hyvin joten täytyy vain toivoa ettei kukaan muu törmää minuun.
Olen antanut myös ulkoisen muutoksen tapahtua itsessäni. Olen antanut hiusten ja parran kasvaa sen minkä ne nyt kasvavat. Aluksi se tuntui erittäin vastenmieliseltä erityisesti nähdä kaljupäälakeni. Nyt olen siihen jo tottunut ja hyväksynyt sen osaksi itseäni.
Aloin ajamaan hiukseni täysin kaljuksi päänahkaa myöten marraskuussa 2000. Joten tämän neljännesvuosisadan aikana olin jo tottunut täysin kaljuun itseeni.
