Sivut

tiistai 31. maaliskuuta 2020

2020 maaliskuu - Pysytään kotona!



Olen pysynyt kotona


No, ihan kuun alussa taisin pistäytyä 15 km:n päässä isommassa kaupungissa ostoksilla, mutta kohta lopetin senkin ja aloin ostelemaan netin kautta.

Kotona pysymiseen on ainakin yksi hyvä syy, tai maailman paras syy: poikani Erik, joka täytti viisi kauukautta kuluneen kuun puolivälissä.  
Isoin asia hänen elämässään taitaa olla se, että maailmaa haluttaa nyt katsella uusista näkövinkkeleistä: ei enää selällään maaten vaan nyt hän jo käänty itse vatsalleen. Tosin kääntyminen takaisin selälleen ei onnistu niin hyvin, tai sitten se vain ei kiinnosta.   Vatsallaan on kiva olla myös sylissä, joskin sitä tietysti tehdään myös tasaisemmilla alustoilla.  Erityisesti tässä terassin reunalla on kiva istua ja katsella maailmaa: ihan edessä olevaa puuta, joka joskus myös kukkii keltaisia kukkia, sen takana olevia vaimon sedän, naapurtalon isännän, kukkaviljelmiä. Hän kasvattaa ruukkukukkia myyntiin. Isoäidin polkupyörä ilmestyy usein aamun ensimmäisen istunnon aikana, kun isoäiti tulee seitsemän jälkeen kylän torilta kantamuksineen: päivän vihannekset ja makeat aamupalat.  Minulle hän tuo yleensä jotain minimunkkien tapaisia, joskin hieman kovemmasta taikinasta tehtyjä ja mung-papumössöllä täytettyinä. 



Joogaava vauva, onnellinen vauva  joogasento (Ananda balasana), sen Erik on oppinut, tai oikeammin sanoen siihen kypsynyt tämän kuun aikana. Se tarkoittaa sitä, että hän kiteoisempi omasta kehostaan ja ehkä haluaa käsin tunnustella myös omia rajojaan. Kaikkea muuta hän myös haluaa tunnustella ja aika monia asioita tunnustella myös suullaan. 

Ja hän haluaa katsoa, heiluttaa käsiään ja jalkojaan, tervehtiä tuttuja ihmisiä hymyllään ja ääntelemällä. Tässä kuvassa  hänen seruanaan on serkkupoika, vaimon siskon poika, joka ätinsä ja pikkuveljensä kanssa on meillä karanteenissa koronaviruksen takia. 
Ihan vielä eivät lihasvoimat riitä ryömimiseen tai konttaamiseen, mutta yritys on jo kova. Sentään on jo totuttu mahallaan oloon ja maailman katseluun siitä näkökylmasta. Myös käsiä voi siinäkin asennossa käyttää esineiden tunnusteluun.  välillä tuppaa menemään myös nyrkki suuhun. Tutinkin hänelle ostin, mutta siihen hän ei ollut kovin innostunut, ja kohta tutit katosivatkin johonkin. Aika usein käy niin, että kun ostan jotain, se katoaa anopin kaappeihin ja pysyy siellä. 
Nyt on päivittäin seurana neljä pikkupoikaa. Heidän toimiaan Erik tykkääkin tarkkailla jo jäljitellä heitä.  Välillä myös kiukuttaa, jos joku syö jäätelöä eikä hänelle anneta. Myös se, että jos toinen vauva pääsee syliin silloin kun hännenkin pitäisi päästä, muttei heti pääse, nousee meteli.  
Vaikka me aikuiset yrittäisimme kuinka tarjota parhaat eväät elämään, ei vauvankaan elämä ole aina pelkkää päivänpaistetta. Onneksi Erikillä ei ole koliikkia eikä ole flunssiakaan ollut, mutta ilmeisesti hampaat ovat alkaneet kutittamaan leukaluussa ja joskus myös särkemään, koska silloin menee naama mutruun ja pääsee kitinä tai vikinä tai sitten iso itku. 
Eikä sekään ole aina kuvaa, kun yhtäkkiä temmataan pois leikiestä, käännetään selälleen ja suuhun tungetaan tuttipullo. Toki muutaman sekunnin päästä välähtää, että tämähän tuntuu hyvältä ja kasvoille vaihtuu tyytyväinen ilme.  Nukkumaan meno on toinen elämän murheenkryyneistä. Siinä jo joskus vähän ongelmia, erittäin harvoin yli 10 minuutin kiukkua, ja sitten kun nukutaan, niin yleensä nukutaan täydet yöunet korkeintaan kerran-kaksi maidolle heräten. 
Ymmärrän sen, että lapsen maailma on eirlainen kuin aikuisen, sen, ettei hän ymmärrä asioita niin kuin me, että esimerksiksi nälän ja väsymyksen tuntemuksia ei tunnisteta eikä niitä osata yhdistää niiden parannuskeinoihin: syömiseen ja nukkumiseen. Olen opiskellut psykologiaa sekä lukiossa, kansankorkeakoulussa että myös yliopistossa (mekein täyden Cum Lauden verran Jyväskylässä), joen teoreettista pohjaa on, ja minulle se on tarpeen.  Piaget'n vaiheteoria lapsen kehityksestä on esimerkiksi mielessä usein, esim. se että nyt ollaan sensomotirsessa vaiheessa, jossa ollaan siirtymässä reflekseistä tahdonalaisiin liikkeisiin ja esimerksi käsitys esineiden pysyvyydestä on vasta syntymässä.

Tässä kvuassa opetellaan ottamaan askeleita eli liikkumaan käyttäen apuna tällaista kävelytuolia, jonka saa liikkeelle liikuttamalla omia jalkojaan. Sen Erik jo jollain tasolla ymmärtää, joskin ympäristön ärsykkeet saavat hänet välillä unohtamaan sen, mitä oltiinkaan tekemässä.

Facebookissa eräs kaveri linkitti artikkeli kävelytuolin ja hyppykiikun riskeistä: ne eivät välttämättä olekaan hyväksi lapsen jaloille ja kävelytuoliin sisältyy onnettomuusriski.. Täytyy siis olla varovainen sen kanssa. Hyppykiikun saatan hyvinkin ostaa kuitenkin.

Toki muunkinlaista kehitystä tapahtuu rinnan, mutta olen antanut opettaa itselleni, että esimerkiksi kieltä lapsi ei vielä osaa käyttää eikä "oppia", eli ei jkäytä sanoja tai muutakaan symboleita ilmaisemaan asioita. Vauvan puhe on jokeltelua ja itkua, ääntelyä.  Aika usein minua kehottavat suomalaiset Facebook-kaverit puhumaan lapselle suomea tai opettamaan hänelle suomea. Tietysti he tarkoittavat totuttamista suomen kieleen ja suomenkieliseen puheeseen. Kyllä minä suomalaisia äänteitä hänelle esitän: sorisevaa ärrää, äätä ja öötä, mutta en puhu hänelle suomea. Vietnam tulee olemaan hänen äidinkielensä ja englanti isänkielensä: toinen kotikieli ja möskin hänen ja vanhempien yhteinen kieli.  Suomen kielellä ei tässä ympäristössä ole paljoa sijaa eikä sitä "opeteta" ennen kuin hän on piagetlaisittain esioperationaalisessa vaiheessa noin kaksivuotiaasta alkaen, eli silloin kun hän ymmärtää, että on eri kieliä ja jollain lailla ymmärtää että jossain kaukana jo Suomi, jossa asuu hänen mimminsa ja joukko muita sukulaisia sekä isän ystäviä. Silloin voidaan alkaa lähestyä suomen kieltä älyllisesti tai sitten puhtaasti sadun kautta, esimerkiksi katsomalla muumeja suomeksi ja tulemalla tietoiseksi siitä, mitä ne puhuvat. Olen siis ajatellut antaa hänelle valmiuksia joskus myöhemmin opetella suomea, mutta ei siitä ole takroitus tulla meidän yhteitä kieltämme.   Toki sitten lopullinen valinta riippuu myös hänestä: hänen kiinnostuksestaan, taipumuksistaan, mm. kielellisestä lahjakkuudestaan.  


Minkälaisen maailman jätämme lapsillemme? Minkälaisessa maailmassa lapseni saa elää? Minkälaiset ovat hänen arkensa puitteet? Joutuuko sotaan? Joutuuko kansanmurhan tai muun julmuuden uhriksi? Jos ilmastonmuutos etenee niin pitkälle, että merten pinta nousee ja monet maanviljjelys- ja muut alueet hukkuvat veden alle, säilyykö rauha maailmassa ja riittääkö ruoka kaikille.  Näitä kysymyksiä risteili mileen pohjalla hänen ensimmäisten kuukausiensa aikana, tosin hallitusti eikä ahdistukseen saakka. Nyt sitten helmikuusta 2020 ilmaantui yllättäin ihan uutta pohtimisen aihetta. Se, mikä alkoi Kiinasta, on nyt levinnyt kaikkialle ja on muuttamassa maailmaa, mutta miten ja miten pysyvästi?

Koronavirus jyllää 

Koronavirus, covid-19 leviää nyt myös Kiinan ulkopuolella: Koreassa, Japanissa, Euroopassa, myös Suomessa. Se on hyvä syy pysytellä kotona ja välttää kaikkea kanssakäymistä oman kylän ulkopuolisten kanssa.  Myös Suomessa on tartuntoja, jopa ylioppilaskirjoitukset ovat vaarassa lykkääntyä syksyyn.

Maaliskuun lopulla ilmoitettiin, että maailmassa on vähintäänkin 740 000 sairastunutta ja kuolleita yli 34 000.  Kuun viimeisenä päivänä Suomessa on reilut 1300 sairastunutta ja 13 kuollutta.  

Tilanne muuttuu joka päivä, uusi sairastuneita ja kuolleita, eniten Italiassa, Iranissa, mutta myös Suomessa on vakva tilanne. Kuun loppupuolella eristettin Uusimaa muusta maasta. Sitä ennen hallitus nuoren pääministeri Sanna Marinin johdolla otti käyttöön osan valmislaista , jota yleensä sovelletaan sotatlian tai muun vakavan kriisin aikana. Nyt on sellainen. Ilkka Remestä lukeneena ja Ukrainan tilanteen: Krimin miehitys, Itä-Ukrainan kriisi, muistaen ja hsitoriaa tuntien olisi saattanut kuvitella lakien käyttöönottoon syypäiden istuvan Moskovan Kremlissä. Mutta nyt eivät olleetkaan asialla pienet vihreät miehet vaan vielä pienemmän ties minkäväriset vihulaiset.

Meillä Vietnamissa on öinen ulkonaliikkumiskielto (jota minä siis olen tietämättäni rikkonut).Rajat ovat käytännössä kiinni lähes joka maassa.

Näytää siis siltä, että maailma on muuttunut parin viime kuukauden aikana?  Niin kuin joku suomalaisessa twitterissä totesi:  Persut saivat rajat kiinni, vihreät saivat lentokoneet jäämään maahan ... Kaiken tuon sai aikaa virus, ei Greta Thunberg eivätkä ilmastotutkijat, eivät vihreät ...  Nyt sitten odotetaan, mitä tuleman pitää. Tuleeko suuri lama? Palautuuko maailma koskaan entiselleen? Saanko minä jatkaa elämääni Vietnamissa vai joudunko palaamaan takaisin Suomeen tai Australiaan. Niistä viime mainittu on edelleenkin virallinen asuinmaani.

Suomeen paluusta on aina välillä ollut keskusteluja, kysymyksiä ja pohdintoja. Ei sillä, että minä haluaisin palata Suomeen, mutta siitä aina välillä kysytään, ja ulkosuomalaisten foorumeilla joillakuilla on täysi syy siihen. Minulla ei ole. Toki asia on välillä ollut mielessäni, esimerkiksi silloin kun toukokuussa 2012 olin innoissani Suomesta 10 vuoden poissaolon jälkeen. Mietin silloin asiaa, että jos ainakin tukikhdaksi ottaisin Suomen. Kaverini pyysi tulemaan marraskuussa miettimään päätöstä uudelleen. Verovirastostakin asiaa kysyin ja minulle määrättiin alustava veroprosentti, joka oli Australian minule määräämää nollaa 15 yksikköä suurempi.

Ulkosuomalaisuus, ulkosuomalainen, niihin käsitteisiin usein liitetään ymmärryksessä se, että ulkosuomalinen on jotenkin ulkona Suomesta, poissa sieltä mihin hän kuuluu, poissa juuriltaan, poissa kotoa. Maailmalla voi käydä seikkailemassa, mutta kun tulee vaikeaa, rahat on juotu tai pelattu tai joutuneet huijareiden taskuun, sillon ajaa routa porsaan kotio, ja siellä sitten murheissaan kadutaan menetettyä elämää ja kotiin kaipaamaan jääneitä omiaisa, joiden haudalla nyt sitten käydään itkemässä. Nyt koronakriisin tiimellyksessä oletetaan, että kaikki suomalaiset haluavat maailmalta turvaan Suomeen.  Mietä oltiin vähän liiankin avosylin vastaanottamassa: päästettiin maahan ilman karanteenia tai testausta, ei edes ohjeistettu vapaaehtoiseen eristätytymiseen.

Moni juuriltaan suomalainen on ollut jo kauan possa Suomesta ja se Suomi, jonka nykyisin Suomessa kohtaa on aika erilainen kuin esimerkiksi 1960- tai 70-luvun Suomi, jopa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Suomi.  Monilla on elämä, läheiset, rakkaan, kaikki nykyisessä asuinmaassa, Suomessa vain muistot. No, toisilla on kaipaus sinne, tai siihen menneseen Suomeen, toisilla ei.  Minulla on muistot, ja joskus kaipausta ihan siinä samassa mielessä kun jonkinlaisella kaipauksella muistelee naimisissaolevana sinkkuaikoja tai jotain päätöstä lähteä esim. työpaikasta, paikkakunnalta, aprisuhteesta ja sitten tulee miettineeksi, että mitä jos en olisikaan lähtenyt. Sellaista spekulaatiota se minulla enemmänkin on, ei varsinaista kaipausta.  Kaikki kunnia Suomelle ja suomalaisille juurilleni: ne ovat tärkeä osa minua, että eivät välttämättä se koti, johon routaa porsaan ajaa. Saapa nähdä.

Pysy kotona - tee etänä!






Etätyö on nykyään suosittua Suomessa ja maailmalla, myös koululaisten ja opiskelijiden osalta etäopiskelu. Siitä liikkuu monenlaista analyysia, tarinaa ja kuvausta netissä. Se ei ole kovin helppo tilanne varsinkaan perheissä, jossa pienessä asunnossa tekee etätyötä koko perhe kukin omalla koneellaan.   Yllä oleva video kiertää nyt netissä: Pelottomien riemulaulu on yksi positiivista henkeä luovista lauluista. Sen on säveltävnyt Jussi Chydenius, Kaisa Korhosen ja Kaj Chydeniuksen poika.  Laulu on saanut huomiota ihan maailmanlaajuisesti.


Puutarha 



Joulukuun alussa loppui sadekausi. Sen jälkeen ei ole satanut kunnolla kuin kerran-pari. Minulla on puutarhassani pumppu joka ottaa veden tuosta joestamme. Kastelen penkereet joka päivä, jotta siinä kasavaisivat ruoho ja muut kasvit, myös mangopuu ja muutama luonnonpuu. Toivon, että ne juurillaan sitoisivat maan niin, etteivät tulvavedet veisi sitä mennessään.  

Juuri mitään en ole saanut kunnolla kasvamaan, en maassa enkä purkeissa. Mutta "rikkaruohot" ja luonnonkasvit sentään kasvavat banaanin ja papiajan lisäksi. 

Virittelin puiden väliin keppejä tukemaan muovisia kukkapurkkeja, joihin kylvin papuja ja muita kiipeileviä kasveja, jotka kurottaisviat varjosta kohti aurinkoa. Myös tomaattia ja amarantteja eli revonhäntiä sain kasvun alulle.  Kukkia tulee erittäin harvoin. Siniherne eli Clitoria ternatea kukki vielä joulukuussa siinisiä kukkia, mutta nyt ne kasvitkin näyttävät kadonneetn. 

Pihamökiltäni riisipellolle katsoessa näkyy vasemmalla muutamia kookospalmuja, jotka appivahemmat ovat istuttaneet, samoin muutamia banaanikasveja. Tämä alue on syys- ja lokakuussa tulvan peitossa, mutta nuo kasvit slevinnevät siitä.  Omalla alueellani olen tehnyt paljon työtä korottaakseni maata niin, ettei tulva veisi kasveja. 

Mini-koiran kanssa teemme nyt iltapäivän kävely- ja tutkimusretket täällä emmekä mene tielle ihmisten ilmoille. Minusta tuntuu, että kun ihmiset näkevät minut, he ilmoittavat poliisille. Poliisi on käynyt muutamia kertoja kysymässä, että en kai ole matkustanut enkä aio matkustaa  pois Vietnamista.  Jos niin tekisin, en pääsisi takaisin ainakaan ilman karanteenia. 

Yöllisten lenkkien aikana meidän seuraamme on lyöttäytynyt Kiton näköinen koira. Näimme sen jo tammikuussa, kun se oli ihan pieni pentu. Nyt se on jo lähes Kiton kokoinen. Se on hyvin ystävällinen ja seurallinen. Meidät nähdessään se on karannut pihaltaan aidan ali ja seurannut meitä lenkille. Ne leikkivät ja nahistelevat Mimin kanssa ihan samalla tavalla kuin Kito ja Mimikin tekivät.  "Kito" seurasi meitä myös kotiin, mistä Mimi ei enää pitänyt vaan yritti häätää sen pois. Minä vein korian takaisin kotiinsa, jolloin omistaja tuli tetoiseksi sen retkistä. Nyttemmin aita on korjattu niin, että koira ei enää pääse pois pihalta. Minun tekisi kuitenkin mieli kysyä omistajalta, voisinko avata portin ja päästää koiran kanssamme kävelyllle. Lenkin jälkeen toisin sen takaisin ja lukitsisin pihalle. Kielivaikeudet kuitenkin estävät minua tekemästä niin, samoin kuin tieto siitä,että täällä koiria ei käytetä kävelyllä vaan ne viettävät  koko elämänsä pihalla. Ne voisivat lähteä kulkemaan, mutta pysyttelevät omalla reviirillään ilman aitoja ja hihnojakin. 

Eräänä iltapäivänä vaimo ilmoitti, että hänen setänsä, joka hallinnoi tätä vanhemmiltaan jäänyttä tilaa, on päätänyt kaadattaa ja myydä takapihan puut saadakseen lisää aurinkoista aluetta kukkaviljelmilleen. Työ oli tarkoitus aloittaa seuraavana aamuna, joten minulle jäi ihan liian vähän aikaa pelastaa ruukukasvit puiden välistä. 





Aluksi olin hyvin järkyttynyt aihetetusta tuhosta: sähköjohtoa ja verkkokaapelia käsiteltiin varomattomasti, joten jouduin pelastamaan ne työmiesten tieltä, samoin monet kasveistani oli vain sysätty veteen ja muut kannettu mökkiini. Nyt ei ollut enää varjoja kylmemmän ilmaston kasveille kuten tomaatille. 

Se varjo piti siis luoda levittämällä tiheäsilmaistä nailonverkkoa keppien varaan mökin eteen. 

Nyt loppukuusta, pari vikkkoa puunkaaodn jälkeen, huomaan, että kasvu on nopeampaa nyt kun ei ole puita varostamassa. Nyt voin säädellä varjoisuutta paremmin. 
Vaikka iltapäivät ovat nyt kuumimmillaan, jopa 35 astetta, ei tässä silti ole kovin kuuma. Tuuli pääsee nyt puhaltamaan entistäkin vapaammin riisipellolta jokea pitkin taloille päin.



Letkukastelu pitää kavit hengissä, mutta huhtikuussa alkavat sateet, ainakin tilastojen mukaan, saavat kaiken rehottamaan. Niin ainakin uskon ja toivon. 

Isommat sateet tulevat sitten syyskuussa, ja siihen mennessä penkereiden ruoho ja muut kasvit ovat toivottvasti työntäneet juurensa syvemmälle maahan suojellen sitä eroosiolta.  Joulukuussa istutetut vetiveriaruohotkin toivottavasti pääsevät kasvun vauhtiin ennen sitä. 

Pavunvarsien viidakkoa en ole täällä onnistunut luomaan niin kuin tein viime- ja edellisvuonna siellä vuoristoalueella Dalatin kaupungin liepeillä. Olen kuitenkin kylvänyt niitä papuja paljon ruukkuihin ja toivon niidenkin ryöpsähtävän kasvuun sateiden myötä. 

Minä tosiaankin viihdyn täällä takapihalla: täälläs aa olla omissa oloissan, yksin, luukuttaa heviä ja rokkia,, joita kuuntelen usein Rock Antenne Classic Perlen -asemalta netin kautta.  Tällä asemalla on kokemukseni mukaan paras kuuluvuus suhteessa soitetun musiikin sopivuuteen minun makuuni.  Myös äänikirjoja kuutelen tysökennellessäni. Mökissä minulla on vanha Linux-itetokone sekä kahdesta kaiutinjärjestelmästä viritetty yksi. Siitä saa ihan kunnon jytinän, vaikka basso tahtoo välillä särkeä. 

Mökissä on etuoven lisäksi myös takaovi. molemmat ovat ovat naapurien rajan tuntumassa. Tämä ostamamme alue on hyvin pitkä ja kapea, noin 80m x 4m, voisin arvioida. 

Kaikkialla maa on hapanta, savista, alumiinia sisältävää. Siksi siinä kasvavat vain harvat ja valitut kasvit. Muut täytyy yrittää kasvattaa ruukuissa. 



Hullun hommaahan tämä on, jos tuottavasti alkaa ajattelemaan, ja niin varmasti ajattelevat vaimo perheineen. Mutta minulle tämä on henkireitä: omaa ikaa, oma projekti, oma kuntosali. Tämä on myös uimahallini, sillä seison usein tuossa savisessa vedessä kaulaani myöten. Se viilentää mukavasti kuumana päivänä.

Mökin tukipaalut ovat alkaneet upottamaan tältä puolelta. Ties milloin se romahtaa.  Minä kyllä yritän vahvistaa maatan sen ympärillä, niin että laskeutuessaan mökki voisi seisoa jopa savisen maan varassa.  Ei olisi ilmeisesti kovin iso homma yrittää nostaa mökkiä tunnkin avulla ja sitten pöngätä sitä korkeammalle romahtaneista kulmista. Mutta täällä se ei ole yksinkertaita, koska en saa perheeltä tarpeeksi apua tällaisten asioiden järjestämiseksi eikä minulla ole täällä aikaansaapaa kaveira, joka voisi auttaa asioiden järjestämisessä. 



Meillä on lähettyvillä ostossa myös toinen maapala, enemmänkin omakotitontti, jolle on aikanaan helpompi rakentaa talo, koska se on ihan tien vieressä. Kunnallstekniikkakin lienee vedetty sinne jo. 

Mutta minä olen kiintynyt tähän paikkaan ja suhtaudun epäilleen siihen uuteen. 

Minulla on täällä jopa palanen Singaporea.  Kairapalmu eli Pandanus amaryllifolius on lähtenyt hyvin kasvamaan. Toin sen vuosi sitten Singaporesta. 



Leipää 




Kakkara, leipä lautasella. Lautanen on lautaa.   Tämä on ihan tarkoituksella väännetty
tällaiseksi hassuksi kakkaraksi. Minulla oli poikani toisessa kainalossa ja yhdellä
kädellä aloin sitten vääntämään leipää kerta-annokseksi, kuten tavallista.

Tavallisesti leipäni on kyllä hieman esteettisemmän näköistä, vaikka en aina viitsikään esimerkiksi harjata tai voidella jauhoja pois piinalta. Edelleenkin teen leipäni ilman uunia, ja "ruisleivän" ilman ruisjauhoja.  Paistan sen joko paistinpannulla tai sitten kuumailmakypsentimessä (Airfryer) tai molemmissa. Taikinaan käytän suuren määrän mustaa papua, ituja, merilevää, sieniä ja muuta kutua ja vain sidon ne yhteen vehnäjauhoilla.  Myös kauraa haluan lisätä leipääni, vaikka se pehmentää ja murustaa rakennetta. Chia- ja sesamin siemeniäkin lisään leipätaikinaan. Minun ihanteeni kun ei ole pehmeä leipä vaan  jälkiuunileipä, reikäsellainen.  Ruisjuahoja en viitsi käyttää, koska niitä on vaikea saada hyvälaatuisina ja sopian karkeina, eikä minun vatsani siedä ruista. 





 Vanhoja valokuvia koneellisesti väritettynä. 

Kuvien väritykseen on varmasti olemassa kehittyneempiäkin menetelmiä, mutta minä löysin pari ilamiasta palvelua, joita kokeilin huvikseni. 


Pertteli, Kaivola, Terveystalo 1960-luvun puolivälissä.  Tämä ei ole ihan ensimmäinen kotini, mutta ensimmäinen, josta minulla on muistikuvia. Asuimme perheeni kanssa tuolla oikeassa päädyssä vuosina 1965 - 1969. Kun muutimme Inkereelle Kajalanrinteeseen rivitaloon maaliskuussa 1969, olin 5-vuotias.  Isä ei ollut enää kanssamme. Hän oli edellisenä vuonna, 1968,  lähtenyt Viittakiven opistoon Hauholle ja sitä tietä eroon äidistäni ja meistä. Terveystalon toisessa päässä oli Osuuskassa, sittemmin Osuuspankkina tunnettu pankki. Sen vieressä oli äitiys- ja lastenneuvola, jossa äitini hoiti kunnankätilön virkaa.  Kuvan väirtys ei ole ihan onnistunut: etualalla oli soratie, myöhemmin pikisora ja asfaltti eli sen pitäisi olla ruskea. Muistan vielä, miten sitä tasoitettiin keltaisella tiekarhulla. Talosta oikealle on Ravolan talo. Talon emäntä Toini oli merkittävä apuna äidilleni ja meille lapsille. Hän kävi  hoitamassaa meitä, toi pullaa ja karkkia, jätskiäkin joskus.

Taloa vastapäätä oli Kaivolan kansakoulu, jonka keittäjän Inkeri Nietulan perhe oli perheystäviäni. Muistan miten heidän tyttärensä Tuija kävi kerran hakemassa minut kotoa, vei tien yli heille ja minua pelotti, koska se tapahtui ilman äitini lupaa, ja meitä oli ankarasti kielletty menemästä tielle.

Hiihtäjät.  Tämä kuva minusta ja siskoistani on ehkä vuodelta 1967 tai 1968, ehkä jopa ihan alkuvudoesta 1969.  Silloin olivat sukset puuta. Niiden pohjat tervattiin ja luistoa niihin lisättiin hankaamalla niihin kynttilänjämää.  Muistan isämme vieneen meidät joskus hiihtokilpailuihin Pertelin maamiestalolle, joka myöhemmin tunnettin urheilutalona.  Isämme oli kilpailujen järjestäjissä, ja ehkä siksi me saimme lusikat. Tai sitten ne saivat kaikki osallistujat. Saimme myös appelsiinit. Appelsiini oli silloin aika harvainaista herkkua Suomessa, ainakin hyvin uusi tuote kaupoissa.  Niitä oli ilmeisesti alettu tuomaan maahan sjuremmassa määrin Israelista Jaffa-appelsiineja ja ehkä myös Espanjasta joitain muita?



Perhe-elämää Pertelin kunnan Kaivolan kylässsä vonna 1965. Nuori kunnankätilö Sirkka Hämäläinen asuin meihensä ja kolmen lapsensa kanssa terveystalon toisessa päässä olevassa asunnossa.  Tuo etualalla nukea ihasteleva poika olen minä. Minulla on tuossa ilmeisesti jo silmät leikattu, synnynnäinen harmaakaihi poistettu molemmista silmistä, joten näenkin nyt jotain.  Ensimmäisen vuoden ja kaksi kuukautta minä elin lähes täysin sokeana. 

Lukuvudoen 1973-74, eli siis sen jolloin olin täyttänyt 10 vuotta, kävin neljättä luokka kansakoulua.  Olin keäsllä 1973 muuttanut perheeni kanssa Perttelin Inkereeltä takaisin Pwerttelin Kaivolaan. Oli asunut Kaivolassa vuosina 1965 - 69, kuten yllä kerroin. Sitä ennen oli asunut Inkreellä vuosina 1964-65.  Nyt siis vaihdoin Inkreen koulusta Kaivolan kouluun. Ensimmäisen kuukauden tai vähän päälle,osa luokastamme oli yhdistettynä viidenteen ja kuudenteen luokkaan ja meitä kaikkia opetti Pentti Palkkinen. Se toinen osa, johon minä en kuulunut oli samassa luokassa kolmannen luoka kanssa ja heitä opetti Aira Heinonen. Sitten muutaman viikon päästä meidät yhdistettiin kaikki samaan ryhmään, jota opetti Helsingistä paikalle tullut Airan meis Martti Heinonen.  Se oli minun onneni, sillä Martti ymmärsi minua paremmin kuin Pena. Hänellä oli modernit otteet: hän mm. järjesti meidät hevosenkengän muotoon ja antoi meidän joskus äänestää rangaistuksista ja muista sioista kertoen, että se on kouludemokratiaa.

Kuvassa päättäjäispäivän saavutusten näyttely.  Luokkatoverini katselevat näytteille asetettuja puukäsitöitä.
Kihlajaiskuva vuodelta 1935.  Piehingin Haapajoen Ranta-Sippalan talon poika Erkki Johannes on jo 30-vuotias ja kihlaa morsiamensa Lahja Maria Mäntylän (alkujaan Levänaho) Piehingin Ylipään Mäntylän talosta jota pitää hänen isänsä Väinö Mäntylä (alk. Levänaho, Levänahon Loviisan ja talon entisen isännän Kalle Mäntylän poika). Lahja on vasta 20-vuotias.  He kerisivät olemaan naimisissa 19 vuotta kunnes Lahja kuoli 39-vuotiaana munuaissairauteen.  He kerkisivät saamaan kolme tytärtä, jois yksi menehtyi jo vauvana, mutta kaksi on edelleen elossa. Toinen heistä on äitini. 
Tässä heidän hääkuvansa, siis Lahja ja Erkki Sippalan. 
Äitini on siis Piehingin Ylipään myllärin Erkki Sippalan tytär. Hän eli varhaislapsuutensa sodan varjossa. Sitten 1950-luvun lopulla hän lopetti Oulun ammattikoulun vaateompelijalinjan kesken ja lähti Helsinkiin opiskelemaan kätilöopistoon. Tuona aikana opisto sijaitsi Helsingissä Neitstypolun ja Tehtaankadun kulmassa. Uutta opistoa alettiin rakentamaan Kumpulaan Sofianlehdonkadulle.  Tässä kuvassa äitini on harjoittelussa Sofianlehdon lastenkodissa. Siellä oli asukkaana pieni Timo-poika, josta äitini piti kovasti.  Silloin hän päätti, että jos hänellä koskaan on poika, tästä tulee Timo. Niin sitten tapahtui noin kaksi vuotta hänen kätilöksi valmistumisensa jälkeen.  Silloin asuimme Oulussa, Intiön Vesitorninmäellä, mutta äitni matkusti Helsinkiin synnyttämään, joten minä tulin maailmaan tuolla Kätilöopisto sairaalassa Sofianlehdonkadulla. 



Vuonna 1969 vanhempani olivat asumuserossa, ja äiti sai meidän viiden lapsen kanssa rivitaloasunnon Perttelin Inkreeltä.  Sinne muutimme Kaivolan neuvolarakennuksesta, jonka esittelin yllä. Inkreen Kajalanrinteessä uudella rivitaloalueella asui paljon nuoria lapsiperheitä, joten kavereita riitti ihan pihapiirissä.  Asukkaat vaihtuivat aika usein sen neljän vuoden aikana, mitä me siinä asuimme. 

Minun isosiskoni sekä tätini eli äitini sisko Oulun Intiön Vesitorninmäellä vuonna 1963 eli minun syntymävuotenani. 



Samaisessa pihapiirissä Perttelin Inkereeen Kajalanrinteessä vuonna 1970.  Minulla on yhdysvaltain lipun kuosiin tehty puhallettava avaruusraketti, jonka äiti osti minulle Shell-huoltoasemalta lomamatkalla Niinisaloon, Saloisiin, Alajärvelle. Meitä oli kuusi lasta ja kotiapulainen sekä äiti kuskin kuplavolkkarissa sen pitkän reissun ajan. 

Isäni vanhemmat Koivistolta Karjalan kannakselta, jossa he pitivät Kiiskilän kylässä Kyöpelto-nimistä tilaa aina vuoteen 1944 saakka, mitä nyt olivat Talvisodan ajan ensimmäistä kertaa evakossa  Kiskossa, Orimattilassa...  He avioituivat suurin piirtein samoihin aikoihin kuin isänikin vanhemmat. Heille syntyi seitsemän lasta, joisa yksi tytär kuoli ihan imeväisikäisenä. Isoäiitini Kaino Loviisa os. Eskola eli vuonteen 1990 saakka, ja muistan hänet hyvin. Samoin isoisäni Nestor Matti Hämäläisen, joka kuoli 9.5.1989.

Kaino ja Matti olivat päälle 30-vuotiaita lähiessään lopulliseen evakkoon. He saivat rintamamiestilan Pornaisista Porvoon lähettyvilä. Siellä mummolassa tuli käytyä silloin tällöin lapsena ja nuorena. Muistan mm. 1960-luvun lopusta tai 70-luvun alusta kun kerrottiin, että äijä laittaa pellot pakettiin.  Minulle piti selittää mitä se tarkoittaa. Myöhemmin kuulin Veikko Vennamon suusta talonpojan tappolinjasta ja rötösherroista. Vennamo oli itsekin karjalaisia ja hän oli tehnyt suuren työn siirtoväen asuttamisen järjestelyisssä. 





Tässä jälleen vanha sukukuva väritettynä. Sen ihmisiä en tunne suoralta kädeltä, mutta voisin käydä lunttaamassa Facebook-ryhmästä Raahen seudun vanhat valokuvat ja muistot. Sinnekin olen tämän kuvan laittanut ja ihmisiä on siitä tunnistettu. 

Äitini parhaan ystävätternsä Kaisun kanssa joskus 1950-luvun alussa.  Muutama vuosi sitten onnistuin ydistämään ystävykset Facebookista löytämäni Kaisun sukulaisen avulla.  Kiitos sen, että olin jakanut tämänkin kuvan jossain ryhmässä. 

Isoäitini Lahja Sippala, os. Mäntylä, alk. Levänaho, josta kerroin jo yllä serkkunsa ja ystävänsä Bertta Pekonen os. Mänylä.  Naiset olivat serkkuja äitiensä  (Ojala, Pyhäjoki) kautta ja pikkuserkkuja isiensä puoeltä (Mäntylä, Piehinki).  Lahja siis kuoli jo vuonna 1954, mutta Bertta vasta vuonna 1998 Raahessa potkukelkkaonnettomuudessa.
Naisten edessä istuu maassa äitini. 

Kuvassa IFA-moottoripyörä, itäsakalainen  menopeli, 1940-luvulta. Sitä ajaa isosiäni mylläri Erkki Sippala ja takana istuu hänenn tyttärensä eli minun äitini. 
Piehingin mylly, Sippalan mylly Piehingin ylipäässä sai uuden sillan 1950-luvun alussa. 
Heikki Sippala (Henrik Sippala) kyyditsee Amerikan-vierastaan William Dartia hevospelilla Saloisten Haapajoella Ranta-Sippalan talolla. Takana lienee isoisäni Erkki. 
Hevosia Saloisten Ranta-Sippalan talossa. 
Olen todella kiitollinen siitä, että äitni puolella harrastettiin valokuvasuta, mm. isosiäni oli tunnettu kuvaaja jo 1930-lvvulla. Siksi minulla on skannattuna paljon sukukuvia. Tässä kuvassa ovat ätini vanhempineen ja isovanhempineen sekä muuta sukua Raahen sudulla, Saloisten Piehingissä. 

Toinen maailmansota, Talvisota 1939-40 sekä jatkosota 1941-44 sek vielä Lapin sota 1944-45, vaativat vain muutaman urhrin suvustani: isän puolelta tiedän yhden melko kaukaisen sukulaisen ja äidin puolelta kaksi. Nämä pojat, Erkki ja Veikko Sippala olivat Johan Albert eli Janne Sippalan poikia, äitini pikkuserkkuja.  Erkki kaatui heti jatkosodan ensimmäisenä vuonna Pistojoen taistelussa ja veikko Lpain sodan taistelussa Torniossa lokakuussa 1944.