Tässä ääniblogi, video vuoden toisen päivän aamun tunnelmista. Se kertokoon jonkinlaisesta seestymisestä joulukuuhun verrattuna. Ääniblogia, tai vlogia, videoblogia, tulee tässä kirjoituksessa lisääkin.
Suomalaismies rakastui 24 vuotta nuorempaan ”Pikku Myyhyn” – muutti tämän kanssa ikkunattomaan taloon Vietnamiin
Tim Sippala, 54, on asunut viime keväästä lähtien tyttöystävänsä vanhempien talossa Etelä-Vietnamin maaseudulla. Talon takapihalla pidetään sikoja. Kanat ja ankat käyskentelevät pihalla. Tien vieressä tapetaan eläimiä ruoaksi ja torimyyjällä on tapana teurastaa elävä kana ostajan silmien edessä.
– Täällä haisevat sika ja kala joka paikassa. Vegaanina olen joutunut miettimään tätä ympäristöä. Täällä ei ole kätketty eläintuotantoa ja eläinten hyväksikäyttöä. Suomessa se on piilossa teurastamoiden ja navettojen seinien sisällä, Sippala vertaa.
Tim Sippala, 54, on asunut viime keväästä lähtien tyttöystävänsä vanhempien talossa Etelä-Vietnamin maaseudulla. Talon takapihalla pidetään sikoja. Kanat ja ankat käyskentelevät pihalla. Tien vieressä tapetaan eläimiä ruoaksi ja torimyyjällä on tapana teurastaa elävä kana ostajan silmien edessä.
– Täällä haisevat sika ja kala joka paikassa. Vegaanina olen joutunut miettimään tätä ympäristöä. Täällä ei ole kätketty eläintuotantoa ja eläinten hyväksikäyttöä. Suomessa se on piilossa teurastamoiden ja navettojen seinien sisällä, Sippala vertaa.
Asiat selkiytyvät, kun niistä saa puhua jollekulle. Kuuntelijan ei välttämättä tarvitse olla ammattilainen psykologi tai psykiatri, hyvä ystävä myös käy, ja hyvä toimittaja! Minustahan on tehty juttuja aiemminkin sekä lehtiin että radioihin, mutta tämä oli ehdottomasti suurimman yleisön saavuttanut. Haastattelu sattui ihan oikeaan aikaan. Puhuminen ja sanojensa miettinen antoivat voimaa kohdata tämän uuden tilanteen haasteet.
Eihän juttua tietystikään tehty minun terpoimisekseni eikä siksi, että minä sinänsä olisin kiinnostuksen arvoinen. Siinä haluttiin kertoa minun tarinani. Iltiksessä on ollut viime aikoinakin paljon tarinoita siitä, miten suomalaiset ovat jättäneet kotimaansa milloin minkäkin syyn takia: miten joku on myynyt kaiken ja asettunut Espanjaan tai Latinalaiseen Amerikkaan. On myös kerrottu siitä, miten joku on vaihtanut puolisonsa huomattavasti itseään nuorempaan tai vanhempaan. Ihmiset siis kiinnostuneet epätyypillisista valinnoista ja ratkaisuista elämänsä järjestämiseksi ja onnen löytämiseksi. Nykyäänhän entistä useammalla on mahdollisuus irtautua totutuista ympyröistä ja pistää elämänsä uusiksi. Siihen ei tarvita lottovoittoa vaan enemmänkin sisäistä voimaa ja rohkeutta.
Ylilauta.org-sivustolla ja Vauva-lehden keskustelupalstallakin tarinaani käsiteltiin. Puhuttiin "papoista", jotka ovar muuttaneet nuorten tyttöjen perässä ja puhuttiin rotupetturuudesta. Rotupetturi, mikä se sellainen on ja mikä ihmeen logiikka sen käsitteen takana on? Aavistelen asiaa, vaikken olekaan lukenut Adolf Hitlerin Mein Kampf-teosta. Toki tuollaiset kommentit voisi jättää omaan arvoonsa, mutta kyllä nekin tarjoavat näkökulmaa ja jonkinlaista purtavaa aivoille. Henkilökohtaisesti ei näitä toki saa ottaa. Eihän niitä ole siinä valossa esitettykään.
Tasan eivät siis käy onnen lahjat eikä oikeudenmukaisuudella ole sijaa jaossa!
Kuvakaappaus ylilauta.org-keskustelusta.
Ilmeisesti moni sai artikkelista sen käsityksen että olen sokea. Näkövammainen ja sokea eivät toki ole synonyymeja vaan näkövammainen on yläkäsite, jonka piiriin kuuluvat sekä sokeat että heikkonäköiset. Minä olen heikkonäköinen. Tosin Australiassa olen lain mukaisesti sokea, legally blind.
Souturetki joella
Alkuvuodesta luonamme vieraili toistamiseen lähikaupunki Sa Dec:iin asettunut venäläinen Pasha. Hänen kanssaan emme puhu venäjää vaan englantia. Pasha on vuokrannut talon n. 50 eurolla kuussa ja siellä hän valmistelee hedelmien kuivaustoimintaa henkensä pitimiksi. Hän on raakavegaani ja hänellä on moottoripyörä, mutta ikävä kyllä hän ei uskalla ottaa minua kyytiin. Olisi kiva, jos olisi kaveri, jonka kanssa voisin tehdä täällä moottoripyöräreissuja.
Kävimme alkuiltapäivästä soutelemassa joella. Vene oli tuo sama, jonka olin ostanut 70 eurolla riisipellolla soutelua varten. Nyt se oli siirretty joelle, eikä minun anneta enää käyttää sitä yksin.
Ennen joulua olin myös piipahtanut n. 15 kilometrin päässä asuvan Gregoirin luona. Hän on ranskalainen, joka on asunut Vietnamissa kymmenkunta vuotta. Hän on naimisissa paikallisen kanssa, ja he pyörittävät pientä kahvila-kauppaa, joka on nimetty heidän Tom-poikansa mukaan. Tapasin Gregin tammikuussa 2017 paikallisten hyväntekeväisyysjärjestöjen tet-juhlassa ennen kuukalenterin mukaisen Uuden Vuoden juhlaa.
Kävin Thaimaassa oppimassa uutta
Viidentenä päivänä alkanutta vuotta ajoin bussilla Ho Chi Minh Cityyn, Saigoniin. Bussiasemalle on kolmisen kilometriä matkaa. Sen taitan yleensä mopotaksilla. Voisin kävelläkin, mutta perhe ei anna minun tehdä sitä. Siinä jälleen yksi muistutus siitä, etten ole enää vapaa tekemään mitä mieli tekee. Mopokyyti on hiljaista ja kestää parikymmentä minuuttia. Koirat, Kito ja Mimi halusivat tulla myös hyvästelemään, ja Kito halusi kanssani jopa kyytiin. Siinä muistutus, että jätän taakseni muitakin, jotka minua kaipaavat. Cairnsiin jäi aikanaan Kitti-kissa kolmen muun kissan ja kahden koiran lisäksi. Mopotaksia ajaa serkku, jolla on hedelmätila jonkin matkan päässä. Hänen kanssaan oli alustavaa puhetta maapalan ostamisesta. Perhe kuitenkin torjui ajatuksen, koska hintapyyntö oli iian korkea, n. 18 000 euroa. Tuo mies tervehtii minua aamuisin ohi ajaessaan: "Good morning, teacher!". Hänen veljensä on opettaja paikallisessa koulussa. Kumpikaan heistä ei osaa englantia niin hyvin, että keskustelu heidän kanssaan olisi mahdollista. Täällä kylällä ja lähikapungeissa minulla ei ole juurikaan puhekumppania. Onneksi sentään on kaksi, joita voin tavata ainakin silloin tällöin: edellä mainitut Pasha ja Gregoire.
Phuong Trang on bussiyhtiön nimi, jolla yleensä kuljen. Tähän saakka luulin, että se on ainoa tapa päästä täältä Saigoniin, mutta tällä matkalla opin, että niin ei ole: on myös minibusseja ja ehkä vanhempia ja risaisempia isompikokoisia. Meidän kaupaungin laidalla on niiden bussiasema ja toinen kauempana Sa Dec-nimisessä isommassa kaupungissa. Bussimatka kestää noin kolme ja puoli tuntia, ja sen lisäksi vielä matka minibussilla ydinkeskustaan toiset puoli tuntia. Valittavana on kahdenlaisia busseja: makuubussi ja istumabussi. Makuubussissa on kolme sänkyä rinnakkain ja niiden päällä toiset kolme yläpetiä yhdellä rivillä,. Sänkyjen välissä on kapea käytävä. Myös sängyt ovat kapeita ja niillä ei voi istua, koska muuten tulisi vastaan bussin katto tai yläpeti. Siksi minä valitsen aina istumabussin. Ja yritän pyytää paikan bussin keskiosasta tai takaa. Jos istuu edessä, kuskin tööttäilyt ja muu meteli häiritsevät. Yleensä äänekkäimmät ihmiset tuppaavat istumaan bussin etuosaan.
Minulla oli mukanani iso kantamus: kävelykärryni kassi ilman kärryn pyöriä ja runkoa. Olin tehnyt siihen itse kantokahvat nailonhihnasta. Ne ovat niin kapeat, että ne painavat ilkeästi olkapäitä. Olin ennen matkaa postittanut Couchsurfing-sivustolle matkasuunnitelman ja pyytänyt majoitusta yhdeksi yöksi. Yksi tarjouskin siihen tuli, mutta koska majoittaja olisi tullut kotiin vasta illalla puoli yhdeksän jälkeen, peruin tarjouksen viime hetkellä. Sen sijaan olin ottanut erään suomalaisen esittämän kutsun vastaan ja vierailin hänen luonaan hieman kauempana kaupungista.
Tässä on se pätkä: seitsemän minuuttia jutustelua suomeksi. Ääniblogi on taas tunniste.
Sainonin keskustassa olin puolen päivän maissa. Jäin pois Bui Vien-kadulla, joka on kaupungin vilkkain turistikatu: erityisesti iltaisin ja öisin, melkein kuin Khao San Road Bangkokissa. Se on myös paikka, jossa voi joutua ryöstetyksi. Halusin länsimaista ruokaa, jota en ollut syönyt neljään kuukauteen: pitsaa, falafelia tai intialaista dahlia ja chapatia. Ensimmäisenä löytyi pizzapaikka, jossa näkyi oleva italainen pizzauuni, jossa lätyt paistettiin. Varmistin, ettei pohjassa käytetä maitoa tai kananmunaa eikä tomaattikastikkeessa liha- tai kanalientä tai juustoa. Ei käytetty, joten nautin kasvispitsan ilman juustoa. Pohja ei ollut ihan mieleiseni, sillä se oli liian vähän rapea ja liian kova. Mutta kyllähän se menetteli.
Sitten tilasin Uber-mopon tai moottoripyörän, ihan kummin vain sen ottaa, lähinnä kait ne ovat yleensä kevytmoottoripyöriä eli mopoa hieman tehokkaampa, joskaan eivät Vietnamissa mitään vauhtipelejä. Kuvasin kyytiäni niin kuin kuvasin myöhemmin kyytiä Thaimaassa tuk-tuk-mopotaksissa. Latasin pätkät videonmuookausohjelmaan (Wondershare) ja aloin puhumaan päälle . Siitä tuli ohinen video. Siinä kerron siitä, miten älypuhelinsovellukset ovat helpottaneet matkustamistani: ei tarvitse enää kantaa mukanaan paperisia karttoja ja yrittää tihrustaa niitä samalla kun yrittää estää tuulenpuuskaa viemästä karttaa. Ei tarivtse myöskään yrittää arvuutella sijaintiaan, koska puhelin kertoo sen. Vielä vuonna 2010 nuo ominaisuudet eivät olleet minun ulottuvillani. Vasta vuonna 2012 käytössäni oli kunnollinen älypuhelin, jossa oli GPS-paikannus. Uber ja Grab-sovellukset ovat minio tapa tilata kuljetus Vietnamin isommissa kaupungeissa. Sovellus kertoo valmiiksi hinnan, joten sitä ei tarvitse arvuutella eikä neuvotella kuljettajan kanssa. Jos on mukava kuski ja hyvä palvelu, annan 20-30% tippiä.
Uber-motskarilla (linkki videoon) matkustin tapaamaan suomalaista Reinoa.
Vietnamin suomalaiset
Käytänpä monikkoa, kun meitä oli sentään kaksi paikalla ja puheissa vilahti muutamia muita. Kumppanini asuin upeassa talossa esikaupunkialueella. Siellä oli paljon ulkomaalaisia, ja varmasti lisääkin tulee koko ajan, ja eritoten sitten kun Saigonin metro valmistuu. Sitä on rakennettu jo monta vuotta, mutta tietoa ei ole, milloin ensimmäinen linja avataan.
Reino on avioitunut vietnamilaisen kanssa, mutta asunut myös muissa maissa. He ovat molemmat talonrakennusalalla. Heidän talonsa ja elinympäristönsä on täysin vastakkainen sille, missä minä asustelen: kuin upea linna. Ehkä liian hieno ja pramea minulle. Kiva oli silti tutustua tähänkin puoleen elämästä, ja meidän juttutuokiomme oli varsin antoisa. Se taisi kestää viisi-kuusi tuntia.
Lensin Bangkokiin reilussa tunnissa, jos vain ilmassaoloaika lasketaan. Kaikkine odotuksineen siihen meni huomattavasti enemmän, mutta minullahan ovat äänikirjat seuranani, ettei odotuksessa ole sinänsä mitään epämiellyttävää. Ja pidän lentokentistä. Koneessa palvelleet lentoemännät eivät olleet tämän kuvan kaltaisia. Kuva on Ilta-Sanomien jutusta, jossa kerrottiin jonkun paheksnuneen näiden neitojen vähäistä pukeutumista. Joskus on minunkin lennoilleni sattunut jotain tällaista silmänruokaa, mutta ei tosiaankaan nyt.
Bangkok
Olin varannut netistä junalipun Bangkokista Nong Khaihin käyttäen 12goasia.com -nettipalvelua. Minun piti noutaa lippuni yrityksen toimistosta aseman läheltä. Saavuttuani Don Mueang-lentokentälle, päästyäni maahantulosta läpi ja saatuani matkatavarat, otin lentokentältä bussin kohti keskustaa. Linja A1 pysähtyi metroasemalle, josta jatkui suora linja rautatieasemalle. Muuten helppo reitti, mutta painavan laukun liian ohut olkahihna haittasi hieman. Hain lippuni ja aloin etsimään netistä lähellä olevia ruokapaikkoja. Löytyi Happycow-sovelluksen avulla noin puolentoista kilometrin päässä oleva Bhavan Balaram-niminen intialainen. Kävelin sinne, mutta se oli kiinni tänään. Niinpä löysin toisen, Indian Hut -nimisen paikan. Se oli hien ja laadukas paikka. Söin rotia ja chapatia sekä aloo gobi-nimistä kukkakaali-perunaruokaa. Join myös oluen, mitä harvoin teen. Pitsan ja intialaisen kanssa sitä vain ei voi vastustaa. Ostin myös vegaanisia pakoroita evääksi junaan. Kävelin takaisin asemalle ja istuuduin ensin penkille ja sitten lattialle odottamaan. Kävin myös kaupassa ostamassa lisää eväitä.
Juna Nong Khaihin lähti illalla kahdeksalta. Pääsin junaan jo tuntia aiemmin. Ilokseni huomasin, että vaununi oli miltei tyhjä. Minulla oli alapetipaikka. Thaimaan makuuvaunut ovat hienoimpia, missä olen matkustanut. Istumapaikoista tehdään makuupaikat isossa vaunussa. Yksityisyyttä luodaan sänkyjen eteen vedettävillä verhoilla. Junan henkilökunta käy tekemässä vuoteet matkustajille. Junan kulku oli hiljaista ja miellyttävää. Söin ja nukuin hyvin. Kuuntelin Alexander Stubbin kirjaa hänen itsensä lukemana. Kuulokkeet olin unohtanut johonkin, joten piti kuunnella kaiuttimen kautta pitäen puhelinta mahdollisimman lähellä toista korvaa ja äänenvoimakkuutta pienimmällä mahdollisella. Arvelin, ettei luenta kuuluisi junan äänien yli, eikä kukaan tullutkaan valittamaan.
Myös Junassa tein videoinnin, jolla puhuin suomea, näytin naamani sekä kuvasin ympäristöä.
Videon lopussa kuvaan pienen pätkän ravintolavaunussa matkalla Nong Khaista takaisin Bangkokiin 22.1. Siinä kuuluu voimakasta kiskojen kolketta. Se oli jo melkein takaisin Bangkokissa.
Nong Khaissa olin sitten aamulla kuuden aikaan. Oltiin sovittu kurssin järjestäjän kanssa siitä, että tavataan koko ryhmä yhdeltätoista 7-11-kaupan (R-kioskia vastaava pieni valintamyymälä, jossa on kaikkea, mitä ihminen yleensä tarvitsee hätävaraksi tai pikkunälkään. Tapaamiseen oli siis viitsen tuntia aikaa. Mitä tekisin sinä aikana? Pitäisi päästä keskustaan, löytää aamupalaa ja ehkä tehdä joitakin ostoksia, mm. ostaa ne unohtuneet kuulokkeet. Halvat nappikuulokkeet kelpaavat.
Katselin Happycow-sovellluksesta ja Google-kartoista, mitä mahdollisuuksia on lähistöllä. Valitsin ensimmäisekTesco-tavaratalon, joka oli parin kilometrin päässä puolimatkassa keskustaan. Lähdin kävelemään siihen suuntaan, mutta kymmenen minuutin kuluttua päätin ottaa tuk-tukin, mopotaksin, koska se painava laukku hiersi olkapäitä ja painoikin vähän liikaa. Sellainen löytyi muutaman minuutin odottelun jälkeen. Kuten tavallista, piti sopia kuljettajan kanssa hinnasta. Täällä hinnat ovat edullisempia kuin Bangkokissa, eivätkä kuljettajat osaa englantia.
No, pääsin Tescoon. Se oli vielä kiinni kun saavuin mutta aukesi noin puolen tunnin kuluttua. Jätin kassin säilytykseen ja menin sisään. Sain ostettua ne halvat nappikuulokkeet äänikirjojen kuuntelua varten. Löysin myös joitakin kasvien siemeniä kotiin viemiseksi ja jotakin naposteluruokaa, merilevää, siltä vartalta, etten pääse syömään kunnolla ennen kurssin alkua.
Tescosa viivyin toista tuntia. Kävelin jonkin matkaa keskustaa kohti kunnes otin taas tuktukin lähelle tapaamispaikkaa. Siellä oli kurssin pitäjän suosittelema ravintola, josta sai myös kasvisruokaa. Se ei kuitenkaan ollut mikään ravintola, vaan hostelli, jonka keittiö ja ruokailutilat olivat puutarhassa. Vastaanottotiskin virkailija pyysi minua itse lukemaan listaa seinältä ja kirjoittamaan tilaukseni lapulle. Halusin palvelua ja toisaalta munat ja pekoni haisivat aika voimakkaalle, joten kävelin pois.
Kävelin sinne Seven-Eleven-kioskille ja ostin sieltä roskaruokaa, mm. durianjäätelöä (durio). Kioskin edessä oli jo muutama ihminen odottamassa kuljetusta kurssille. Heidät oli helppo tunnistaa porukkaan kuuluvaksi. Ensimnäisenä minulle esittäytyi ikäiseni tai hieman vanhempi ranskalaismies, Pierre.
Aamulla oli sadellut, mikä on poikkeukselista sillä seudulla nyt kuivaan aikaan. Sateita on paljon vähemmän myös meillä Vietnamissa nyt Tammi-huhtikuussa, mutta meidän seudullamme etelässä niitä kuitenkin on tuolloin-tällöin. Runsaita sateita on odotettavissa taas huhti-toukokuussa.
Meitä oli kymmenen kurssilaista. Saimme kyydin kurssipaikalle sen omistajan lava-autolla. Minä sain istua sisällä kopissa omistaja-Tomin kanssa. Hän on kotoisin Hollannista samoin kuin sen opettaja Jeffroy, jonka tapasimme vähän myöemmin. Juttelimme Tomin kanssa sen tunnin, jonka matka kesti.
Paikka antoi minulle positiivisen ensivaikutelman, mitä tehostivat hieman hippityyliin eli intialaisin vaikuttein pukeutuneet nuoret naiset, jotka tulivat toivottamaan meidät tervetulleiksi lämpimin halauksin. Juuri tällaista voi odottaa paikasta, jossa on kasvissyöjiä sekä joogan ja meditaation harjoittajia. Tällaisista paikoista minulla on kokemusta jo aiemmilta ajoilta, mm. Australiasta vuosina 2009 ja 2010.
Ympäristö oli rauhallainen, metsäisä, luonnonmukainen. Sen poluilla saattoi kulkea paljain jaloin. Nettiä ei ollut talon puolesta, mutta olin ostanut sen puhelimeeni lentoasemalla, kuten teen lähes joka paikassa matkustellessani. Mandaloita oli käytetty paljon, samoin kuin muita intialaistyyppiseen henkisyyteen liittyvää materiaalia. Jo nimitys ashram, joka hindulaisessa perinteessä viittaa lähinnä temppeliin, pyhään uskonnon harjoitus- tai opetuspaikkaan.
Päärakennus, shala (sala) saa nimensä myös antiikista, liekö samaa kantaa kuin suomen kielen sali, eli merkityseltäänkin iso huone, paikka, jossa voi järjestää tapaamisia, tilaisuuksia ja harjoittaa erilaista toimintaa. Meidän shalamme oli luokkahuone, ruokailuhuone, jooga- ja meditaatiotila a myös meidän työmaamme. Istuimme lattialla ringissä sekä ruokailun että oppituntien aikana. Lähes kaikki toiminnot aloitettiin rukouksella tai siunauksella, jossa kiitettiin äiti maata tai universumia. Välillä tuntui varsin uskonnolliselta tai uskonnon kaltaiselta. Samoin tuntui joskus turhalta kaikenlaiset pitkät johdannot varsinaiseen asiaan: meditatiivinen rauhoittuminen, tunteilla mutustelu, sosiaalisuutta lujittavat leikit. Vasta niiden jälkeen päästiin sitten rakentamaan tai käsittelemään jotain siihen liittyvää. Toki asiaa ajateltuani tajusin, ja mieleen tulivat vanhat kommunnikokemukset, että sosiaalisen yhteenkuuluvuuden kehittäminen, tunteiden ilmaisu ja muut ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyvät taidot ovat erittäin tärkeitä paikoissa, joissa yhdessä elää paljon ihmisiä. Monet kommuunit ovat kaatuneet nimenomaan ihmisten välisten ristiriitojen seurauksena. Loppua kohden homasin, että niitä alkoi kahden viikon aikana esiintyä myös meidän ryhmässämme, tosin ei mitenkään vakavana.
Siksi oli ihan järkevää tehdä vähän propagandaa ja muistuttaa positiivisista arvoista, kuten kiitollisuus (jollekin korkeammalle), usko johonkin ylevämpään tavoitteeseen (parempi maailma), universaali rakkaus. Jooga ja meditaatio sekä väkivallaton kommunikaatio olivat joitakin välineitä positiivisuuden ja mielenrauhan säilyttämiseksi.
Sosiaalisesti ja psyykkisesti kestävään yhteiselämään kuuluvat kyky analysoida omia tunteitaan ja kommunikoida niitä väkivallattomasti ja rakentavasti muille, ja hyvin tärkeänä tietysti muiden kuunteleminen, ymmärtäminen ja hyväksyminen ainakin johonkin rajaan saakka.
Minä en varmastikaan ollut ainoa yksinäinen susi ja individualisti koko porukasssa. Vai olenko minä sellainen? Viime vuosina minusta on tullut entistä sosiaalisempi, mutta oleskelu pidemmän aikaa tiiviimmässä porukassa ei ole minullekaan helppoa. Läsiksi yksinäisyyden tarpeeni oli nyt hyvin suuri. Koko syksyn olin elänyt täällä varsin tiiviissä perheyhteisössä, jatkuvasti ihmisiä ympärilläni ja elämisen ääniä korvissani. Lisäksi se sian haju, josta on niin paljon puhunut.
Tämä ympäristö tuntui hyvin rauhoittavalta. Olisin voinut käpertyä täysin yksinäisyyteeni ja olla vain hiljaa: nukkua univelta pois, miettiä asioita, tyhjentää mieleni. Toisesta kurssipäivästä asti alkoi viileä kausi, lämpötila alimmillaan 11 astetta aamuyöllä. Sellainen "pakkanen" sai kehonikin haluamaan vetäytyä talviunille. Olsipa ollut bambu- tai hirsimökki ja tulisija, jonka eteen olisi voinut simahtaa paksujen vällyjen alle. Mutta kyllähän se olisi sujunut puun alla muoviteltassakin. Minulla sentään oli aika hyvä makuupussi mukana.
Oli kuitenkin normaalia enemmän yksinäisyyttä. Minä jätin yleensä väliin iltaohjelman ja vetäyin teltalleni heti illallisen jälkeen vähän ennen kello kahdeksaa. Näin tehden saatoin menettää illan ehkä sosiaalisimmat hetket, keskustelut, joko ryhmässä tai yksityisesti. Saatoin etäännyttää itseäni yhteisöstä ja tehdä itsestäni ulkopuolisen. Ulkopuolisuuden tunne tulee välillä väkisinkin johtuen mistä tahsna eroista, joita päämme on lahjakas keksimään: olen vanha enkä niin käytännöllinen ja näppärä kuin toiset, en ole täällä hyödyksi vaan pelkästään muiden tiellä pilaamassa hyvän työjäljen. Sellaisiin ajatuksiin oli muutamana heikkona hetkenä mielestäni jopa aihetta. Tosin nyt jälkeen päin ajatellen ei ollut. Minähän olin siellä oppimassa enkä tekemässä tuösuoritusta. Ja lopultakin minut, niin kuin muutkin hyväksyttiin ryhmään omana itsenäni. Todella hienoja ja upeita ihmisiä tuli kurssilla tavattua. Saapa nähdä jääkö sieltä käteen myös joitakin pidempaikaisia ystävyyksiä. Aika monet heistä ovat Aasiaan asettuneita eurooppalaisia. Heistä monet ovat asuneet Chiang Mai-nimisessä kaupungissa Pohjois-Thaimaan vuoristoalueella. Siellä on mm. aika suuret jooga- ja vegaaniyhteisöt. Siellä vietin minäkin hyviä hetkiä avioeroni virallistumisen aikoihin loka-marraskuussa 2010.
Kuva vuodelta 2010 lähellä Chiang Maita sijaitsevassa Pai-nimisessä vuoristokylässä. Siellä oli kuumia lähteitä ja niiden yhteyteen rakennetuja kylpylöitä.
Kuvan rakennus ei ole itse shala, mutta tämäkin on tontilla, ja se havainnollistaa paremmin ajatusta.
Shala oli rakennettu betoniselle kivijalalle, josta nousi ylös betonisia pylväitä, jotka kannattelivat toista kerrosta. Se oli tehty puusta ja siellä olivat majoitustilat. Seiniä ei juuri ollut. Niitähän ei kovin paljoa tarvita. Alakertaan eli tuohon rukous- ja ruokailuhuoneeseen oli jo edellisillä kursseilla rakennettu saviseiniä. Me teimme niitä lisää tuon kahden viikon aikana. Tarkoitus oli my;s tehdä pinnoitus- ja maalaustöitä, mutta niitä emme ehtineet kovin paljoa tekemään.
Vessat olivat ulkovessoja, jossa tarpeet tehtiin ämpäriin. Niiden päälle laitettin sahanpurua. Ämpärit tyhjennettiin kerran päivässä kopostiin, johon lisättiin vielä olkia tai heiniä. Ihmiskakka eli humanure on hyvä lannoite. Sitä on sääli heittää hukkaan. Pissata sai luvan kanssa myös puiden juurille ja pusikoihin. Vessojen tyhjentämistä ja keittiötöitä varten oli meistä koottu kolme työryhmää, jotka vuoropäivinä tyhjensivät vessat, auttoivat keittiön siivouksessa, kompostien tyhjentämisessä, kissojen ja koirien ruokkimisessa. Yhteisöön kuului myös kaksi koiraa ja emokissa pentuineen.
Kissojen paijaaminen oli monelle mieleen. Myöskin koirista pidettiin hyvää huolta.
Tässä video, jonka kokosin muutamista puhelimella kuvatuista videoista sekä samalla puhelimella äänitetyistä puheista. Kuva ja ääni siis eivät vastaa toisiiaan. Videon ääniraitakin sisältää päällekkäin alkuperäisen videon taustaääniä ja äänitteen taustoja, usein öistä hyönteisten sirinää.
Luonnonmukainen rakentaminen, ekorakentaminen
Asiasta on paljon artikkeleita ja kirjoja englanniksi, esimerkiksi Wikipedia-arikkeli.
En nyt kuitenkaan siteeraa sitä, vaan heitän aika lonkalta ajatuksia, jotka kurssilta ovat tarttuneet päähäni. Suomen oloihin voisi joitain ideoita saada hakusanalla ekorakentaminen.
Luonnonmukainen rakentaminen on ihmisläheisempää, työvoimavaltaisempaa, amatöörimäisempää ja ympäristön sekä raaka-aineiden käytön enemmän huomioon ottavaa. Siinä käytetään esimmäkseen luonnonmukaisia materiaaleja, jotka löytyvät mieluiten paikallisesti: savea, hiekkaa, kiviä, olkea, kasvien osia, myös puuta. Lisäksi käytetään usein kierrätettyjä materiaaleja, kuten purkutalojen betonia, puuta ja muuta rakennusjätettä. Vanhat autonrenkaat ovat joidenkin suositossa. Niitähän ei tarvitse jättää näkyviin vaan ne voi piilottaa pintakäsittelyn alle.
Lasipullot ja tölkit voi upottaa rakenteisiin tekemällä niistä pieniä ikkunoita, joita valo siivilöityy mukavasti sisälle. Näin tapahtuu erithisesti silloin kun pullo katkaistaan ennen kaulaosaa ikään kuin juomalasiksi ja se liitetään toiseen samalla tavalla katkaistuun pulloon.
Tavanomainen talonrakennus on nykyään ammattilaisten työtä: talot tehdään joko tehtailla tai sitten ne pystyttää rakennusyhtiö. Toki vieläkin varmasti on hartiapankkirakentajia, jotka työskentelevät vapaa-aikanaan rakennuksellaan ja tekevät sitä huolellisesti parhaan taitonsa mukaan. Kuten hometalo- ja rakennusvirheuutisista olemme saaneet lukea ja kuulla, on välillä myös mokailtu ja oiottu rahan ja ajan säästön toivossa. Nykyään valtio ja kunnat sääntelevät rakentamista niin, että sen suhteen tukin kukaan on vapaa. Toisin on kehitsmaissa, joissa sääntelyä ei ole ja ihmiset pystyttelevät hökkeleitään minne sattuu. Ilmaston takia rakentaminen voi olla kevyempää: ei tarvita lämmitystä eikä lämpöeristystä. Tosin termiittien ja muiden tuholaisten takia täytyy pitää ainakin mielessä se, että estää niiden pääsyn syömään puumateriaalia, jos se on kantavissa rakenteissa. Tämän estämiseksi jotkut saattavat tehdä kompromisseja ja tehdä kantavat rakenteet teräksestä. Tai sitten voi tehdä korkean betonikivijalan ja betonipylväitä maapohjan ja savi- tai puurakenteiden väliin.
Monesti kehitysmaissa on vähän rahaa, mutta paljon työvoimaa. Näissä luonnonmukaisissa tekniikoissa ei tarvitse välttämättä mitään erikoistaitoja: jopa lapset pystyvät auttamaan eri työvaiheissa. Ja nämä työvaiheet, kuten saven sekoittaminen olkiin tai riisinleseihin, vaatii paljon työvoimaa, ellei sitten ole käytössä siihen soveltuvia koneita.
Me aloitimme tutustumalla eri materiaaleihin, maalajeihin, kuten kuvasta aiemmin näkyy. Pitää pystyä tunnistamaan hiekkamaa, hiesu, savimaa toisistaan. Pitää osata arvioida, miten puhdasta savi on, jotta siihen voisi sekoittaa oikeassa suhteessa kuitua ja tietysti vettä.
Tiilien kantamisessa rakennuspaikalle meillä oli apuna traktori. Samalla traktorilla kannettiin savi-lesemössöä muurauslaastiksi. Omistajapariskuunan Thai-vaimon vanhemmat ja veli asuivat tilalla, joten heistä oli monenlaista apua, mm. ruuanlaitossa. Traktorikin kuului heille. He viljelivät tilalla riisiä ja soijapapua.
Tässä rakennustekniikassa ei ole tyyppitaloja eikä edes piirustuksia, vain jonkinlainen karkea suunnitelma, jolle annetaan tilaa myös muuttua työn kuluessa kun tulee uusia ideoita ja opitaan uusia taitoja. Meille esiteltiin myös tähän liittyviä teoreetikkoja ja uudistajia, kuten arkkitehti Friedensreich Hundertwasser, joka on maailmalla tunnettu alan uudistaja ja kapinallinen. Oliko se h'nen vai jonkun muun mukaan, että rakennus ei lähde arkkitehdista vaan ihmisistä, jotka siinä tulevat asumaan. Nämä ihmiset tietävät parhaiten mitä tarvitsevat. He voivat myös itse toimia asumuksensa rakentajina. Jos jokin menee pieleen, ei ole yleensä pelkoa suurista vahingoista eikä materiaalitappioista. Totta kai rakenteet pitää pitää sen verran vankkoina ja välttää liikaa painovoiman uhmaamista niin, ettei rakennelma sorru. Muuten viivasuorat linjat ja säännölliset muodot eivät ole tärkeitä. Minun kuvissani näkyy hyvinkin karkeata jälkeä. Se johtuu siitä, että viimeistelyä ei ole vielä tehty. Seinät voidaan käsitellä vielä luonnonmukaisella laastilla ja jopa maalata luonnonväreillä sen jälkeen.
Meidän työmme ei ollut kovinkaan organisoitua tai suunniteltua. Ideana oli se, että kukin saa suht vapaasti kokeilla ja etsiä paikkaansa. Tässä mielessä juuri tuo sosiaalinen yhteenkuuluvuus ja kommunikaatiotaidot olivat hyvin tärkeitä.
Tilalla oli paljon kaivettuja lampia, joihin sadevesi keräytui, osa siitä imeytyi maahan ja osa jäi säilöön käytettäväksi kasteluvetenä kuivana aikana. Yhdessä lammessa käytiin myös uimassa. Vaikka maa oli savista, lammen vesi oli varsin kirkasta, vain välimeren vihertävää. Heti ajattelin, että tuollainen lampi minunkin täytyy saada tänne Vietnamiin. Sellainenhan syntyy, kun maasta kaivaa savea ja hiekkaa rakennusta varten.
Rakennuksessa ovat tärkeimmät petustukset ja katto. Perustusten tietenkin pitää estää rakennuksen sortuminen ja vajoaminen, katon tehtävä on ohjata vesi pois rakennuksesta. Perustusten tärkeä tehtävä tropiikissa on pitää termiitit poissa puurakenteista. Niitä täytyy estää kiipeämästä saviseiniä pitkin katon tukirakenteisiin ja syömästä niitä lahoiksi.
Katon voi tehdä luonnonmateriaaleista, kuten palmun tai muiden kasvien lehvistä. Sen voi myös tedä poltetuista savitiilistä tai pellistä. Pelti on tropiikissa kuumaa ja se ruostuu, joten ruostumaton teräskate olisi vielä parempaa. Polttamattomat savitiilet eivät kestä suoraa sadetta, varsinkaan ylhäältä tulevaa. Siksi katto ja siinä jonkinlaiset räystäät täytyy olla.
Lattia voi olla savesta tai betonista, polteltuista savilaatoista tai puusta. Meidän välillä kuumaan ilmastoomme sopivat parhaiten poltetut savilaatat. Niitä on nykyisessäkin asumuksessamme täällä Vietnamissa. Laatat tuntuvat viileiltä, vaikka niiden lämpötila mitattuna on sama kin lämpimältä tuntuvan ilman ympärillä. Bambumatolla, laattalattialla makaaminen tuntuu vilvoittavalta. Koiratkin tykkäävät kelliä paljaalla lattialla.
Sunnuntaina oli vapaapäivä. Silloin ei ollut työvuortoja eikä mitään ohjelmaa. Keittiötä sai käyttää ja siellä olevia ruoka-aineita, eritoten banaaneja, joita sai aina ottaa vapaasti. Minä nukuin joka päivä myöhempään kuin mitä teen tavallisesti kotona, jopa kuuteen-seitsemään. Herään yleensä siinä kahden-kolmen aikaan ja tulen levottomaksi, käyn pissalla, ja jos avaan puhelimen, se olisi sitten menoa koirien lenkitykseen asti, joka minulla on lupa tehdä vasta viideltä.
Nyt lähdin aamukväelylly seitsemän maissa. Tapasin heti alkumatkasta kurssitoverini, minua himen vahemman ranskalaismiehen, jonka kanssa olimme jutelleet ja vitsailleet aiemminkin. Nyt kävelimme ydessä parin kilometrin päässä sijaitsevaan kylään ja siellä temppelin lähettyvillä sijaitsevaan kauppaan-kahvilaan, jossa joimme aamukahvit ja söimme roskaruokaa., minä vegaanisia perunalastuja ja Pepsi-colaa. Hän lähti takaisin "leiriin" ja minä lähdin aamupäivän auringossa kävelemään ja tutkailemaan ympäristöä. Syrjäisellä tiellä kuvasin ja puhuin seuraavan videon.
Illalla sitten lähdin uudellen kävelemään ja kävin syömässä samassa paikassa. Facebookissa oli keskusteltu parin kaverin kanssa tästä rakennustekniikasta ja otin sitä varten kuvia myös kylältä. Aika monet talot olivat kaksikerroksisia, rakennettu pylväiden päälle. Se viilentää rakennusta ja suojaa yläkerrosta mahdollisilta tulvilta. Minua suositeltiin tekemään niin myös täällä Vietnamissa, ja se taitaa olla hyvä neuvo.
On tosiaan hyvä perehtyä paikalliseen rakennusperinteeseen, joka vallitsi ennen betonia ja terästä. Sieltä saa vihjeita parhaista materiaaleista, jotka ovat sillä alueella saatavissa ja siihen ilmamstoon parhaiten soveltuvista ratkaisuista. Hirmumyrstkyjen, sateiden ja kuivuuden, tulvien esiintymisestä ja todennäköisyyksistä on hyvä tietää myös. Ja hyvä on myös tuntea paikallinen kulttuuri, tavat, sosiaalinen ympäristö. Minulle Suomesta tulleena ja siellä kasvaneena lähes joka paikassa on liian täyttä: liikaa ihmisiä liian lähellä toisiaan. Vaikka olenkin vanhemmiten muuttunut aika sosiaaliseksi, ujous on vähentynyt huomattavasti, kaipaan silti yksinoloa ja omaa rauhaa, omaa tilaa paljon enemmän kuin esimerkiksi kumppanini. Se tarve tuli hyvin tyydytettyä ensimmäisessä avioliitossani, ja uskon sen onnistuvan myös tässä toisessa kunhan teen vähän työtä sen asian hyväksi.
Ateriat sisältyivät kurssimaksuun 400 euroa. Se ei ole kovin paljoa kahdelta viikolta. Ruoka oli varsin maukasta Thai-ruokaa, jota valmistivat vapaaehtoiset sekä omistaja-rouvan sukulaisnainen. Vegaaneille oli aina jotakin tarjolla, mutta joissakin ruuissa käytettiin ankan- tai kananmunia, joita tuotettiin tilalla. Liha- tai kalaruokia ei ollut. Minun makuuni ruuassa käytettiin erittäin runsaasti sipulia ja valkosipulia. Itse en käytä niitä lainkaan vaan niiden sijasta asafoetidaa ja muita intialaisia mausteita.
Ruoka valmistettiin erillisesssä keittiössä ja se syötiin päärakennuksessa eli shalassa lattialla ringissä istuen.
Joka kolmas päivä oli meidän ryhmämme vuoro valmistaa yhdessä aamiainen. Minä heräsin eräänä aamuna jo kolmelta keittiämään dahl-keittoa ohrasta ja mung-pavuista. Keltaisia herneitä ei ollut.
Puutarhassa kasvoi myös karripuu eli Murraya Koenigii. Sen lehtiä eivät muut ymmärtäneet käyttää ruuanlaitossa, mutta minä käytin. Olen haaveillut sellaisen puun saamisesta tännekin Vietnamiin. Kurssilta palatessa tilasin siemeniä netistä. Ne saapuvat USA:sta saakka.
Riisi oli erityisen herkullista siellä. Olisin voinut syödä pelkästään sitä ja banaaneja ja olisin ollut tyytyväinen.
Minun haaveeni ja suunnitelmani
Kuten aiemmin kerroin, ei minulla ollut mahdollisuutta osallistua iltaohjelmaan ensimm'isenä(kään) iltana, jolloin kurssilaiset esittelivät itsensä. Ainoastaan toisena iltana pakotin itseni osallistumaan, koska kurssin vetäjä tuolloin esitteli omaa rakennusprojektiaan Belgiassa. Siitä sai paljon konkereettisia ideoita omiakin suunnitelmia varten.
Sitten toisen kurssiviikon puolivälissä saivat meistä halukkaat kertoa omista suunnitelmistaan. Minä ilmoittauduin ensimmäisenä ja sain puheenvuoron ensimmäisenä.
Kerroin tilanteestani, miten asun Vietnamissa vegaanille yhtäältä epämiellyttävässä ympäristössä, mutta mytös sellaisessa, joista suhteellisen pienillä muutoksilla saisi minulle ihanteellisen. Kerroin parisuhteestani, menneisyydestäni Australiassa, juuristani Suomessa. Kerroin siitä, miten hämmästyttävän oikeaan aikaan kurssia mainostava postitus oli ilmestynyt Vietnamin permakulttuuria käsittelevään Facebook-ryhmään. Silloin jylläsivät suuret epäilykset siitä, että pystynkö vastaamaan uuden tilanteen ja paikalleen asettumisen haasteisiin, kykenenkö löytämään paikan, jossa saisin olla enemmän yksin, nauttia enemmän tästä kauniista ympärisöstä (joka ei ole niinkään luontoa vaan ihmisen tekemää klttuuriympäristöä, luontona tämä olisi sankkaa viidakkoa ja sademetsää). Mietin pystynkö löytämään paikan, johon paeta sian ja kalan hajua, ankka ja kanalaumoja pihoilla, vastaan tulevia ihmisiä kaikkialla. Tietysti sellaisen olisi saanut rahalla, mutta minulla kun ei sitä paljoa ole. Olin jo Australiassa tutustunut luonnonmukaiseen rakentamiseen ja tehnyt ensimmäiset epäonnistuneet kokeet. Oli todella hyvä sattuma tai johdatusta, että tämä kurssi tuli eteeni. Ennen avioitumista on hyvä saada vähän etäisyyttä ja vetäytyä näin rauhaisaan paikkaan ja nauttia sen kauneudesta ja positiivisesta hengestä. Pyysin anteeksi sitä, että minulla on suuri tarve vetäytyä yksinäisyyteen ja mennä tapani mukaan aikaisin nukkumaan siitäkin huolimatta, että olisi todella antoisaa viettää myös iltoja näin mukavien samanhenkisten ihmisten kanssa.
Kerroin, että tiedän rajoitteeni, etten ole kovin kätevä käsistäni, enkä, toisin kuin molemmat veljeni, pystyisi rakentamaan itselleni ja perheelleni tavanomaista taloa. En pystyisi varmaankaan rakentamaan edes kelvollista savi- tai bambumajaa meille, mutta ehkä pienen ympyränmuotoisen mietiskely- ja rauhoittumisamajan voisin johonkin pellonlaitaan itselleni rakentaa. Vaimo ja hänen perheensä voisivat sitten asua lähistöllä kunnon talossa. Minä voisin käydä siellä syömässä ja nukkumassa ja olemassa silloin kun en halua olla omassa rauhassani.
Olisi ihanteellista, että se erakkomajani olisi samalla tontilla tai vieressä, että sinne voisi kävellä suoraan. Siitä pitäisi päästä myös kävelemään koirien kanssa mieluiten polkuja, joilla ei kulkisi edes mopoja ja polkupyöriä.
Sellainen paikka voisi olla esimerkiksi tässä, on selvinnyt nyr kurssilta palattuani. Tämä on n. sadan metrin päästä talosta ja sioista, riisipellon laidassa. Naapuri olisi valmis myymään pitkän ja kapean kaistaleen maata, joka on osan vuotta veden peitossa. Se olisi tuo alue kuvan keskiosassa oikealla olevan riispellon ja vasemmalla olevan, korotetulla malla olevan hedelmätarhan välissä. Maakaistale tosiaan jatkuu miltei talolle saakka.
Tuolle alueelle voisin tehdä tämän kaltaisen mökin, paitsi että minun mökkini olisi malliltaan pyöreä.
Kahdesta muusta projektista: saksalaispariskunnan siellä paikan päällä aloittamasta sekä Columbiassa asuvan portugalilaisen kaverin, arkkitehdin, projektien kuvauksista sain paljon uusia virikkeitä ja ideoita, mm. sen, että asumus voi olla hyvinkin pieni, vain yksi huone alukei. Sitä voi sitten taitojen karttuessa laajenta, jopa purkaa osia sillä kun luonnonmateriaaleista rakentaa, ne voi heittää takaisin luontoon ja usein käyttää jopa uudelleen. Ne eivät maksa juuri mitään, ja jos on uhrata työtunteja projektiin eikä laske niille hintaa, vaan saa niistä nautintoa, niin mikä ettei. Minulle se työ voisi olla kuntosaliharjoittelun korvike, meditaatiota, rauhoittumista, luovuutta ... ja selkäkipuja niin kuin usein tuli Australiassa pihalla ja puutarhassa möyriessä, ja on tullut nyt täällä Vietnamissakin.
Yksi hyvä idea tuli arkkitehdilta: kannattaa tehdä rakennuksen pienoismalli: jonkinlainen karkea luonnos, josta sitten tehdessä voi muokata sitä, miltä silloin tuntuu. Piirustuksiahan tässä tyylissä ei juuri tarvita, vaan idea on vapaus, suorien viivojen välttäminen niin konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin. Asumuksen suunniittelussa ja totuetuksessa kannattaa ottaa huomioon ympäristö, niin luonnonympäristö kuin sosiaalinenkin ympäristö, ympäröivä kulttuuri, yhteiskunta, tavat, uskomukset, paikan "henki", yleiset feng shuin periaatteet. Näistä on paljon teorioita ja kirjoja niistä teorioista. Kaikkea en voi enkä ehdi lukea, mutta jotakin jo opittiin tuolla kurssilla.
Kuten kuvatekstissä yllä kerron, ensimmäinen ajatus mökistäni on kuvassa yllä. Se sopisi mainiosti tuohon, sadeaikaan tulivalle maalle, sillä silloin voisin karauttaa mökilleni veneellä!
Teki todella hyvää kun sai puhua jollekulle suunnitelmistaan ja elämästään. Tällä kertaa kuulijana oli ryhmä samanhenkisiä, joulukuussa kuulijana oli toimittaja. Toki monia ykstiyisiä keskutelujakin on tullut asian tiimoilta käytyä netissä, ja hieman myös muutenkin
Tarinani teki vaikutuksen ainakin yhteen kurssilaisista, thai-tyttöön, joka ei aina pystynyt peittämään sitä periaasialaista asennetta, joka on myös kumppanillani, että olen avuton ja minun paikkani ei olisi niin vaativissa ja vastuullisissa hommissa kuin talon rakentaminen. Samaa mieltä on naisväki täällä kotona. Välillä sellaisen asenteen ottaa henkilökohtaisesti, vaikka ei pitäisi. Se asenne on kulttuurissa, ja kun ajattelee minua valkoisena miehenä (täällä punaisena) ei minun paikkani muutenkaan olisi raskaissa ja likaisissa töissä. Manifestina ja kapinana tätä vastaan toimii haluni tehdä puutarhatöitä ja jopa rakentaa oma savimaja.
Puutarha
Se on mallillaan, kuten kuvasta näkyy. itse asiassa kaikkein näyttävimmät kukista ovat kumppanin, hänen sisarensa ja äitinsä taimista istuttamat. Auringonkukkia on minulta tulossa suuri määrä. Ehtinetköhän kukkaan häihin mennessä, katsotaan. Paljon on pieniä alkuja tuossa pystysuorassa lokerikossa. Näyttää siltä, että siinä ei kasu ole lainkaan niin nopeaa kuin maassa, pitäisikö kastella ja lannoittaa enemmän? Olenkin siis päättänyt kasvattaa taimet siinä ja sitten istuttaa ne maahan kun ne ovat isoja. Jotkut kasveista, kuten korianteri ja tilli eivät näytä kasvavan näin kuumassa.
Hääkuva
Ensimmäinen konkreettinen asia häihin liittyen on täällä yleensä hääkuva. Se otetaan lainavaatteissa kutsukorttia varten, ja myös siksi, että siitä voidaan tehdä suuri taulu, joka on näkyvissä hääpaikalla ja myöhemmin vanhempien seinällä.Nämä kuvat tässä ovat vain kännykällä otettuja. Varsinaisia kuvia emme ole vielä nähneet. Ne varmaankin ovat voimakkaasti muokattuja eli photoshopattuja.
Varsinaisiin häihin on vielä kuukauden verran aikaa. Ensimmäiset vieraat Suomesta tosin tulevat jo parin viikon päästä.
Koirat
Kito ja Mimi joutivat olemaan kaksi ja puoli viikkoa ilman tavanomaista aamulenkkiä. Palattuani palasimme rutiiniin. Teemme joka aamu suurin piirtein saman lenkin. Kito ei ole enää niin pelokas kuin aiemmin, ja Mimi on liiankin rohkea. Se on ruvennut juoksemaan moottoripyörien perässä ja haukkumaan niitä. Samoin se pyrkii tappelemaan muiden poikakoirien kanssa. Sitä ei ole kastroitu poissa ollessani, vaikka olen sitä muutamia kertoja pyytänyt.
Kotimatka
Alla taas video, jonka olen koostanut kotimaktan aikana tehdyistä äänitteistä. Ajoin taas modernilla, upealla junalla, nyt toiseen suuntaan eli Nong Khaista Bangkokiin. Nukuin yläpetillä ihan hyvin. Samassa vaunussa nukkui toinen kurssilainen, Hongkongista tullut alle kolmikymppinen Iron. Olimme matkanneet yhdessä Ashramista saakka, ensin lava-autolla muiden kanssa ja sitten kaksistaan. Olimme käyneet mm. Bigc-valintamyymälässä ja australialaisessa baarissa, jossa minä söin vegaanipitsan ja join yhden oluen. Lisäksi juttelin mukavan australiaaisen pitäjän kanssa. Vaikka usein moitin Australiaa sekä sikäläistä kulttuuria ja tapoja, on juttuhetki sieltä tulevan kanssa usein virkistävä kokemus. Tämäkin mies oli lähtenyt Melbournesta ja 10 vuotta sitten ja avioitunut paikallisen kanssa.
Bangkokissa vietin yhden päivän mm. käyden taas intialaisessa ravintolassa, juoden toisen oluen ja omistajan neuvomasta paikasta asafoetidaa kotiin tuomisiksi ostaen. Toin myös garam masala-mausteskoitusta. Yön vietin mukavan hiljaisessa minihotellissa, ja varhain seuraavana aamuna aloitin matkan kohti lentoasemaa. Lento Ho Chi Minh Cityyn oli ennen puoltapäivää. Sieltä otin ensin paikallisbussin bussiasemalle, josta minibussin kotiin. Perillä kotona olin illalla yhdeksän maissa.
Tässä se video
x
Vielä tiivistäen: erittäin antoisa ja nautinnollinen, rauhoittava matka ja kurssi.
Kuukauden kirjat
Jälleen kerran lukunautintoa lukemisesteisille tarjosi Celia-kirjasto eli entinen Näkövammaisten kirjasto, olisiko ollut joskus myös Sokeain kirjasto.
Alexander Stubb, Alex
Viime kuussa tuli polittisten muistelmien osalta tutustuttua Veikko Vennamoon ja Timo Soiniin. Nyt oli vuorossa Alexander Stubb, jonka omaelämäkerran "Alex" kuuntelin. Harvinainen äänikirja siinä mielessä, että kirjoittaja itse, tai toinen heistä, lukee kirjan. Ja hyvä lukija hän onkin, enemmänkin kuin lukija: kertoja, joka ei arkaile eläytyä uudelleen oman elämänsä vaikeistakaan asioista kirjoittamaansa tekstiä lukiessaan.
Veikko Vennamo on isosiäni ikäpolvea ja Soini minun omaani, nippa nappa vähän vanhempi. Stubb taas on minua viitisen vuotta nuorempi. Persoonana ja poliitikkona aika eri sarjaa kuin Vennamo ja Soinikin, sellainen uuden ajan kansainvälisesti suuntautunut ja tavallaan radikaali. Hän toimi päministerinä pari vuotta sitten ja sitä ennen monessa muussa ministerin virassa, Euroopan parlamentissa sekä kokoomuspuolueen puheenjohtajana. Hän ei ollut ministerinä ja poliitikkona kovinkaan suosittu. . Ehkä on oli liian radikaali tai liian erilainen noustakseen suureen suosioon. Tai sitten syynä oli se, että hän oli pääministerinä. Ja pääministerihän saa nykyään suurimmat kurat niskaansa. Tai se, että hän kannattaa Suomen nato-jäsenyyttä ja on puhunut maahanmuuton ja monikulttuurisuuden puolesta. Ehkä hän on suomalaisille myös liian amerikkalainen.
No, nyt hän on enemmän "turvassa" ja kypsymässä Euroopan investointipankissa, poissa Suomen päivänpolitiikasta.
Kaikilla näilläkin henkilöillä on karjalaisia juuria, mikä tietysti viehättää sukututkijaa minussa.
Hector, Asfalttihippi
Takataan roos, Perjantai on mielessäin, Sudenkorento, Sarjakuva-rock .... ne olivat niitä Hectorock 1 -levyn rokahtavampia paloja, joita kuuntelin kasetilta vuonna 1975. Meillä oli jo kotona kasettimankka, Sankyo-merkkinen radionauhuri, samanlainen kuin minkä isämme oli ostanut myös vanhemmilleen: pornaisten mummolle ja äijälle. Vai oliko se Sanyo? Molempia oli myynnissä.
Radiomankan ääressä istuttiin lauantaisin Nuorten Sävellahjaa kuunnellen sormi valmiina äänitysnappulalla, ja sitä sitten painettiin kun tuli äänitettävä kappale. Sen loppumista täytyi kytätä ja arvella milloin oli sopiva hetki lopettaa äänitys, ettei juontajan puhetta olisi tullut nauhalle.
Kävin silloin Kuusjoen yhteiskolun ensimmäistä luokkaa, ja siirryin toiselle syksyllä. Luokkakaverini Peltolan Tuomo kertoi, mitkä "rokkilaulut" olivat hyviä, ja mitä piti kuunnella: Juice, Hector ja Hurriganes ainakin. Syksyn sävelessä 1975 Hector tuli toiseksi kappaleellaan Lapsuuden loppu. Kisan voitti Jussi & Boys kappaleella Metsämökin tonttu. Muistan kun katsottiin ohjelmaa perheen kanssa mustavalkoisesta televisiosta. Ainakin vielä 1980-luvulla, sekä lukossa sen alkupuolella että yliopistossa sittemmin 1970-luvun Hectorilla oli paikkansa musiikinkuuntelussani.
Ehkä kaikkein vaikuttavin levykokonaisuus on minullekin ollut Liisa Pien-albumi, jonka kuulin kokonaisuudessaan vasta joskus 1984-85 erään opiskelukaverini kotijatkoilla vanhasta levysoittimesta. Se levy oli tosiaankin naarmuinen. Tutustun myös tämän Epitaph-kappaleen alkuperäisesittäjään King Crimson -yhtyeeseen heidän levyjensä välityksellä.
Kirja kertoo taustoja Hectorin musiikille, myös valottaen miehen yksityiselämää. Heikki Harma on äänikirjan toisena lukijana. Lukeminen jää alun jälkeen kesken, ja sitä jatkaa toinen lukija. Suoritus ei ole lainkaan niin vakuttava kuin Alex Stubbin oman teoksensa luenta. Tekstikään ei minulle tarjonnut mitään isoja elämyksiä toisin kuin esim. Topi Sorsakoski- ja Hurriganes-kirjat. Viime kuussa luettu Holle Holopaisen sähköbasso sisältää joitakin yhtymäkohtia tähän teokseen kuten Hollen ja Hectorin uratkin toisiinsa.
Ilkka Remes, Vapauden risti
Venäjä on pahuuden ilmentymä, kakien pahan alku ja juuri. Russofobiaa, suomalaistenkin alitjauisia pelkoja, joilla on juurensa myös historiassa. Isonvihan aikana ryssä tuli ja vei suomalaisia, puhkaisi silmät, raiskasi ja poltti elävältä. Minunkin esi-isäni ovat jounueet sitä pakenemaan. Ja sitten samanlainen vaino ja ahdistaminen toistui talvisodan ja jatkosodan aikana. Krimin valloitus, kyberhyökkäykset, ohjattu pakolaistulva, alueloukkaukset, Litvinenkon myrkyttäminen, selittämättömät kuolemat, sydänkohtaukset dipolomaattipiireissä ja muut salamurhat...
Sinä ne pelon juuret, joihin Remes eli siiviilinimeltään Petri Pykälä iskee jännitystarinoissaan. Standardia väkivaltaa ja sankarillista poliisityötä, kuolemaa ja sen uhkaa niissä on tietysti enemmän kuin minulle tarpeeksi. Faktaa ja fiktiota, mahdollisia skenaarioita oikeassa ympäristössä, joissa poliitikoistakin osa on otettu ihan nykytodellisuudesta: Sauli Niinistö, Juha Sipilä, Vladimir Putin, jolla tosin jo uudemmissa teoksissa seuraaja Smirnov.
Horna-sarjan aiemmat osat olen jo kuunnellut. Nyt oli vuorossa sarjan päättävä Vapauden Risti .
Paatoksellista kerrontaa, ja suomalaisen yhteiskunnan kritiikkiä. Remeksellä on varmaankin myös poliittinen sanoma, se sama minkä monet ovat olleet ja ovat edelleenkin valmiita allekirjoittamaan, niin teki jalkaväenkenraali Adolf Ehnrootkin mistuttaessan, että ryssän kanssa pitää aina olla varovainen, koska se on suomalaisten perivihollinen.
Tämä teos ei enää koskettanut minua sillä tavalla kuin edellinen, Kiirastuli, ja sitä aiemmat. Periaatteessa ei enää mitään uutta, samoja uhkia vähän eri tavalla väritettyinä. Mutta hyvää kerrontaa silti ja itse asia kyllä antaa ajattelemisen aihetta. Remes ja Stubb, molemmat olisivat valmiita viemään Suomen Natoon. En ole heidän kanssaan kovin jyrkästi eri mieltä. Nyt tammikuun lopulla uudelleen valittu Tasavallan Presidentti Sauli Niinistöin haluaa pitää ovea auki Natolle, mutta hänen mielestään sen aika ei ole nyt. Niinistö sai selvän enemmistön äänistä jo ensimmäisellä kierroksella ja tuli valituksi suoraan. Kakkosena oli Pekka Haavisto. Hänelle hävisi Perussuomalaisten Laura Huhtasaari, ja siitä olen aika iloinen. Suomi ei tarvitse omaa Trumpia. Remeksen kirjan lopussa Trump muuten syrjäytetään.
Tässä vielä erillisenä albumina kuvia tammikuulta 2018 (Google photos)
Voi kun mukava, kun löysin tämän blogin.Parhaimmat onnittelut Sinulle ja Pikkumyylle!
VastaaPoistaVoisitko laittaa tänne isompia kuvia.Anteeksi mielipiteeni.
Kiitos terveisistä, onnitteluista ja palautteesta!
PoistaOlen tapellut tämän kuva-asian kanssa jo vuosia eri blogiessa: miten löytää optimaalinen ratkaisu, joka toimii erilaisilla selaimilla, eri asetuksilla ja eri laitteilla. Otan paljon kuvia ja haluan näyttää niitä. Joskus tuntuu siltä, että ne vievät liikaa tilaa tekstiltä, siksi laitan joskus yhteen kuvaan monesta kuvasta tedhyn kollaasin. Sinulla se ilmeisesti näkyy liian pienenä.
Voi kumpa täällä Googlessa olisi nappi, josta käyttäjä voisi suurentaa kuvat itselleen sopiviksi.
Kun ei ole, täytyy jatkossa miettiä, miten voisin tarjota vaihtoehtoisia isompia kuvia.