201704: Osoitteeni ei Neuvstomaa ... Kiova ei ole Pietari

Ukrainan hisotria on mielenkiintoinen, samalla tavalla mielenkiintoinen kuin Suomenkin historia, ja monen muun maan: suhteellisen pieni kansa ja pieni maa ison naapurin kyljessä joutuu taistelemaan olemassaolostaan, myös rakentamaan sitä ihan kielestä ja muista kansallisen identiteetin tunnusmerkeistä alkaen.  Siksi ei ole lainkaan reilua kutsua tätä Neuvostomaaksi. No, teen sen henkilökohtaisista enkä poliittisista syistä.   Osoitteeni on Neuvostomaa, Мой адрес Советский Союз (löytyy Youtubesta sekä käännöksenä  että  alkuperäisenä).  No, tästä oli kuulemma jo Neuvostoliitosssa veistetty huumoria: lulu oli elatusmaksujaan pakenevien isien tunnuslaulu. Voi kierrellä ympäri laajaa maata ja kysyttäessä osoitetta vastata vain laulun sanoin: ei talo, ei katu vaan osoitteeni on Neuvostoliitto..

Lienee Suomessa ollut pikkupioneerja ja isompia taistolaisia, oikeita sosialisteja ja kommunisteja, jotka olisivat nähneet, että Suomen kansa olisi jättänyt käymättä talvisodan ja jatkosodan ja suoraan hyväksynyt Terijoen kansanhallituksen ja johdattamana liittynyt suureen neuvostokansojen perheeseen osallistuen sen vilpittömiin ponnistuksiin rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta imperialistista ja ahnetta länttä vastaan.  Lieneeköhän sellaisia ihmisiä vieläkin Suomessa?  Ainakin niitä on täällä Ukrainassa ja tietysti Venäjällä ja muissa entisen Neuvostoliiton maissa.  Ja sitten Suomen venäläiset: miten suuri osa heistä tuntee suurempaa lojaalisuutta Putinin Venäjää kohtaan (joka hyvin vahvasti nähdään Neuvostoliiton perillisenä ja sen ajattelu- ja toimintatapoina noudattavana)?   Tällaisia Neuvostoliittoon ja Venäjään kohdistuvia mietteitä näkyy sekä mediassa että risteilee myös päässäni.  Myös tuo rajakki-suvakki -keskustelu ja siihen liittyvät Venäjä-juonteet eli pakolaisten käyttäminen toisaalta ihmiskilpenä ja toisaalta siihen liittyvien erimielisyyksien lietsominen suomalaisten keskuudessa.  Kirjailija Ilkka Remeskin on visioinut näillä asioilla, eikä varmasti kovinkaan epärealistisesti.

Kuvassa Heikki Kinnunen ja banaani Pozhaluista-tv-sarjan ohjelmassa.

Minä aloitin venäjän kielen opiskelur Salon kaupungin Laurin Lukiossa.  Yhtenä syynä sille oli kielen eksoottisuus, toisena se, että kieli oli tarjolla ja sitä suositeltiin silloisessa melkein Neuvsto-Suomessa. Minä tiestin, että sukuni isän puolelta on kotoisin Koivistolta, Karjalan kannakselta, alueelta, joka nykyään kuuluu Venäjän Sosialistiseen Neuvostotasavaltaan (siis, silloiseen "nykyään", tätä krijoittaessahan Primorsk kuuluu Venäjän federaatioon ja siellä on valtava öljysatama). 

Setälä, Allinen, Rintamäki, Majak 1, venäjän kielen oppikirja vuodelta 1979.

 Kovin tarkkaan en asiasta tiennyt, mutta tieto antoi minulle jonkinlaisen tunteen henkilökohtaisistakin siteistä, saatoin kuvitella itselleni jonkinlaiset venäläiset juuret ja ties vaikka sukulaisia itärajan tuolla puolen. Se oli sitten vasta myöhemmin kun opin, ettei rajan itäpuolelle jääty vaan liki kaikki karjalaiset siirrettiin evakkoon nykyisen Suomen alueelle, koska he olivat sukujuuriltaan, identiteetiltään, kieleltään ja kulttuuriltaan kuitenkin enemmän suomalaisia. No, raja-alueilla väestöt aina sekoittuvat jonkin verran, Viipuri ja Pietari olivat hyvin kansainvälisiä paikkoja. Ja olihan Suomesta vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen siirtynyt väkeä myös Neuvostoliiton puolelle.  Isosiäni veli Anton Hämäläinen oli yksi heistä. Hän oli siirtynyt Kanadan ja Yhdysvaltain kautta Nuevostoliittoon, jossa hänet tiettävästi oli Stalinin aikana teloitettu tai hän oli kadonnut.



Venäjää opiskeltiin lukiossa Majak-nimisestä oppikirjastan Turun yliopistossa venäjän opettajaksi opiskelevien johdolla. Ensimmäsen vuoden opettajan nimeä en muista: nuori turun murretta puhuva tyttö. Toisena vuonna oli Kiaja Koli ja kolmantena Hannu Järvinen. Vai oliko se nyt päin vastoin? Hannun ja Kaijan kanssa käytiin myhös retkellä Leningradissa maaliskuussa 1982. Brezhnev oli silloin vielä elossa, mutta toisaalta jälkeen päin kuulin, että siellä oli jo rock-klubi ja joitakin punk-bändejäkin. Ja Viktor Tsoi aloitteli uraansa.  Hänestä ja noista asioista en silloin tiennyt. Oli vaikea yhdistää Neuvostoliitto ja punk mielessään.  Rokkia siellä toki oli: minäkin ostin Gostinnyi Dvor -tavaratalosta kaksi EP-levyä: niillä' esiintyivät laulu- ja soitiyhtyeet  Битлз ja роллинг стоунс..  Kannet olivat  Melodia-yhtiön Leningradin tehtaan standardit kannet, ei mitään artistiin liittyvää. Myös Урия Хип-yhtyeen levyn sain käsiini.  Se paljastui myöhemmin bändin Fallen Angel-levyksi.
(Beatles, Rolling stones ja Uriah Heep olivat siis nuo bändit).  Hannu Järvinen toimi Salon lukiossa opinto-ohjaajana kait kuolemaansa saakka vuonna 2004.




Olin oppinut kirjoittamaan kyrillisillä kirjaimilla ainakin suomea. Kirjoittelin suomalaisia sanoja ja kopioin tekstiä Jerry Cotton-lehdistä vihkooni kyrillisillä. Ne niin sanotut "venäjän kielen 7 ässää" olivat minulle aika vaikeita samoin kuin kielioppi. En edes yrittänyt kirjoittaa venäjää ylioppilaskirjoituksissa. Opin kieltä kunnolla vasta 1980-luvun lopulta alkaen, jolloin perestroika, Mihail Gorbatsov, galsnost, Vladimir Vystotski ja Oulussa sekä Jyväskylässä livenä näkemäni neukkubändit olivat motivoineet minua. Toki olin jo lapsesta lähtien kunnellut radiosta musiikkia Neuvostoliitosta sekä Näin naapurissa -ohjlemia, katsonut TV:stä  Raz Dva Tri ja Pozhaluista-kursseja satunnaisesti. Mutta nyt aloin opiskella kieltä akttiivisesti: ensin Jyväskylän yliopiston kielikeskuksessa Olga Kallion johdolla, sitten muiden opettajien pitämillä kursseilla, saman yliopiston venäjän laitoksella, hyvin paljon itsekseni kirjastosta löytämäni materiaalin avulla ja sitten 1993 - 95 Venäjän kulttuuri- ja tiedekeskuksen keskusteluryhmissä Helsingin Nordenskjölkdinkadulla.  Radiosta ja TV:stä sai paljon virikkeitä. Kuulin Anton Nikkilän Radio-ohjelman neuvostoliittoliasesta rockista ja ihastuin Jegor Letoviin sekä hänen yhtyeeseensä Grazhdanskaya oborona (GrOb).  Kesällä 1990 olin käynyt Joensuun laulufestivaaleilla nähnyt Boris Grebenshikovin Akvarium-yhtyeen. Vuodesta 1991 alkaen olin hengaillut tietokoneinei venäjän Fidonet-verkossa ja tutustunut siellä alan ihmisiin.  Sain apua kyrillisten kirjainten järjestämisessä koneeseeni ja tietoliikenneohjelmaan, joten pystyin kirjoittamaan venäjäksi. rk.com taisi olla se DOS-pohjainen ohjelma, jota ensimmäisenä käytin.

Tietokoneet ja venäjä olivat minulla se isot asiat. Kesällä 1991 luonani asui muutaman viikon venäläinen nainen, Ljuba. Hänen oli määrä kyläillä oululaisen kaverini luona, mutta koska hän oli matkoilla, Ljubasta tuli minun vieraani.

Vastavierailulla kävin elokuussa 1992. Siinä välissä oli tapahtunut Elokuun vallankaappausyritys ja sitten loppuvuodesta 1991 Neuvostoliiton hajoaminen, Gorbatshovin ero ja Jeltsinin valtaan nousu.


Tapasin Mik Bravon, joka oli Fidonet-guruni,  kävin Viktor Tsoin haudalla ja muistokonsertissa, tutustuin perheeseen, jossa oli 3 nuorta tytärtä. Heistä tuli ystäviäni vuosikauksiksi ja heidän luonaan asuin usein Pietarissa käydessäni.

Kuljin paljon Pietarin katuja kävellen ja käytin metroa. Silloin ei ollut GPS-navigaattia puhelimessa eikä puhelinta taskussa. Paperisia karttoja minun oli vaikea lukea, joten suunnistus tapahtui enimmäkseen auringon ja metroasemien perusteella.

Viro, Lativa, Liettua ja monet muut entiset neuvostotasavallat olivat itsenäistyneet, mikä näkyi mm. ruokapulana  Maa sai elintarvikeapua lännestä, ja sitä apua myytiin myös joissakin kaupoissa välistävetäjien toimesta?  Myös Uraina itsenäistyi vuonna 1991.  Sekään tapahtuma ei jäänyt mieleeni. Olin aika täynnä Venäjää ja venäjää vielä tuolloin. Sitten kun olin vuodesta 1995 alkaen ATK-suunnittelijana Helsingin yliopiston slaavilaisten kielten laitoksella (Slavistiikan ja baltologian laitos vuodest 1996 alkaen) tutustuin henkilökohtaisesti myös muihin slaavilaisiin kieliin ja ystävystyin monien niitä puhuvien kanssa.  Ukrainalaisia ei meillä tainnut ainakaan päivittäin olla.
Kieltä taisi opettaa suomalainen opettaja, mutta monet opiskelijat kävivät Kiovassa harjoittelussa.
Balkanin kriisi kosketti läheltä mm. Rada Boricin ansiosta. Opiskelinkin hänen kanssaan kroaattia jonkin verran.   Työskentelin myös Venäjän- ja Itä-Euroopan instituutissa sekä kokoaikaisena harjoittelijana että myöhemmin konsulttina. Sitä kautta oli toki muukin slaavilainen maailma tullut tutuksi.  Ja istuivathan siellä myös Pilipenko ja Kasjanov kirjoittamassa kirjaansa Ukrainan historia.
Virallisesti minun suhteeni tuohonkin asiaan oli vain tietotekninen. Käytännössä minulla oli olla tekemissä asioiden kanssa, jotka kiinnostivat minua myös oikeasti.



Kesäisin kävin Venäjällä, Pietarissa, Karjalan alueella, Murmanskissa, Suzdalissa. Kesällä 1995 en käynyt, mutta silloin eräs Anja, tai ei eräs vaan nimenomaan tuttu, tuon pietarilaisen tuttavaperheen vanhin tytär, asui luonani kuukauden ja sukulaisten kanssa tehtiin ainakin kaksi matkaa Venäjälöle, Koivistolle, josta olimme kotoisin. Meillä oli vuonna 1994 perustettu Koiviston Hämäläisten sukuseura, jossa isäni toimi puuhamiehenä ja setäni Kari kuljetti bussian Koiviston-matkoilla.




Vuonna 1996 kävin Petroskoissa, jossa mm. sokea Igor esitteli minulle itse laudanpätkistä rakentamansa kesämökin

.Minulla oli Suomessakin jo venäjänkielisiä tuttuja, käytin kieltä sekä työpaikalla yliopistossa että myös yritykseni, Kyrilliikkapalvelu Timo Hämäläinen, keikoilla.   Kävin Venäjällä myös työmatkalla ainakin kerran kun olin vaihtanut työpaikkaa yliopistolta Cimoon.  Edelleen olin tekemisissä myös Venäjän ja Itä-Euroopan instituutin ja Aleksanteri-instituutin kanssa.   Cimossa ollessani kävin työmatkoilla myös Brysselissä ja muualla Euroopassa.  Sitten vaihdoinkin yksityiselle puolelle ja OpenMobile Corporation lennätti minut lopulta Singaporeen ja sieltä sitten eräs nainen kuljetti minut Singaporeen.

Venäjän kieleni aktivoitui sitten joskus 2006-2007 paikkeilla kun aloin harrastaa sitä taas netissä ja sosiaalisessa mediassa (vkontakte).


Kun maaliskuussa 2016 saavuin Odessaan, noihin Majak-kirjan maisemiin, huomasin, että täällähän puhutaan venäjää, jota minäkin ymmärrän ja osaan puhua. Se teki elämäni helpommaksi täällä ja se auttoi toimiessani vapaaehtoisena suomen ja englannin opettajana. Osaan selittää asioita venäjänkielisen kannalta, vertailla.

Toki Ukraina ei ole Venäjä eikä ukrainan kieli ole venäjän kielen murre. Se on eri kieli, eikä sitä noin vain puhu tai ymmärrä, vaikka venäjää ymmärtäisikin. Esimerkiksi kuukaudet ja viikonpäivät ovat ihan eri nimisiä ukrainaksi.  Mutta ihan länttä luluun ottamatta venäjä on ihmisten jokapäiväinen puhekieli. Ukrainasta yritetään tääläkin tehdä "oikeasti" virallista kieltä ja entistä enemmän myös puhekieltä.  Ihmiset elävät kaksikielisessä ympäristössä ja se on varmasti heille hvyäksi.   Ja koululaisille siinä kuin muillekin yritetään opettaa ukrainalaista identiteettiä ja korostaa ukrainalaisia tapoja.   Siinä minäkin olen osaltani mukana kun opetan suomea ja englantia skandinaavisessa koulussa.

Ukrainassa syödään pääsiäisenä paskaa, se on makea leipä tai kakku.

Tilannetta voisi jossain mielessä verrata Suomeen 1800-luvulla.  Maan virallinen kieli oli ruotsi, intisen "miehittäjän" tai ainakin emämaan kieli. Sen rinnalle ja myöhemmin ohi haluttiin tuoda suomen kieli. Se kieli ja suomalainen identiteetti piti kehittää, jotta se olis selvänä ja vahvana jokaisen mielessä: myös kulttuuri, tavat, taide ...  kansa ja kansallisvaltio.





Venäjällä haluttaisiin mielellään nähdä ukrainan kieli venäjän kielen murteena. Venäjähän on halunnut viime aikoina(kin)toimia kaikkien maailman venäläisten ja venäjänkielisten suojelijana. Jos ukrainan kieli nähdään venäjän kielen murteena ja ukrainalaiset enemmän tai vähemmän venäläisinä (kuten vieläkin tapahtuu), se antaisi Venäjän hallitukselle eli presidentti Putinille tällä hetkellä, oikeuden tulla ja suojella ukrainalaisia, ja jopa liittää ukraina itseensä.  Niinhän tapahtui jo Krimillä vuonna 2014, jonka Venäjä kansanäänestyksen varjolla liitti itseensä vastoin kansainvälisen oikeuden periaatteita. Äänestys kun ei ollut Ukrainassa laillinen.  Lisäksi venäjä on tukenut Itä-Ukrainan separatisteja taistelussa Ukrainan viranomaisia vastaan.  Virallisesti Venäjä on ilmoittanut, ettei se osallistu konfliktiin, mutta tunnuksettomia sotilaita "vihreitä miehiä" on nähty alueella, ilmeisesti venäläisellä BUK-ohjuksella ammuttiin alas Malesian airlinesin matkustajakone vuonna 2014. Muutama Luhanskista ja Donetskista muualle Ukrainaan paennut ihminen on kertonut minulle, että päällepäsmäreinä siellä ovat nuoret miehet, jotka tykkäävät käskyttää kaikkia ja käyttäytyvät polleasti kuin pikkurikollispomot omalla reviirillään.  Saatan hyvin uskoa tuota.

Slaavilaisuudessa on paljon kaunista ja hyvää minukin mielesätni, esimerkiksi ihmisläheisyys ja ihmisyhstävällisyys, puheliaisuus.  Ukrainassa voi vielä tavata taksikuskin, josta tulee heti veli ja joka haluaa kerto koko sukunsa tarinan ja kuulla minun tarinani.  Koulussa oppilaat ovat enimmäkseen sydämellisiä, motivoituneita, opinhaluisia, innokkaita puhumaan ja kuuntelemaan.

Sitten on jotain muutakin täällä entisillä Neuvostoliiton mailla, jotain raskasta ja väsyttävää, joka minusta kulminoituu mertossa: useimmiten liian paljon ihmisiä. Tuossa videossa ei ole niin paljoa koska kuvasin päivän hiljaisimpaan aikaan.   Slaavilainen mentaliteetti,  venäläinen uho ja hegemonia: halu hallita ja usko väkivaltaan ja epärehellisyyteen. Käytännön politiikassa se johtaa usein suuriin julmuuksiin: venäläiselle johtajalle ei ole oman maan asukkaan henki tai hyvinvointi ole ollut kovinkaan tärkeää. Omia voidaan aika surutta tappaa ja tapattaa.  Stalin on edelleenkin venäläisille suuri sankari. He edelleenkin juhlivat voitonpäivää ja esiintyvät maailmanpelastajina.


Tällaista soopaa kirjoitti nuori suomenvenäläinen pari päivää sitten, tyttö, jota on pitänyt varsin järkevänä ja hyvin Suomeen sopeutuneena.   Eikä ole ainoa tapaus. Olen kuullut myös niistä entisistä Suomeen muuttaneista venäläisistä (tai turkmenialaisista), että heidän puhetapansa on varsin putinistinen. Toistavat sitä mitä Venäjän meda on heille opettanut ja suhtautuvat Suomeen varsin määräilevästi, kuin isännät, vähän niin kuin KGB-kotiryssät aikanaan. Tuollaista asennetta olen minäkin havainnut ainakin netissä.


Tuo metroisku Pietarissa. Edellisenä viikonloppuna eli maaliskuun lopussa 2017 uutisoitiin eri puolilla Venäjää tapahtuneista opposition järjestämistä mielenosoituksista, joissa protestoitiin mm. korruptiota vastaan.  Viranomaiset julistivat mielenosoitukset laittomiksi ja pidättivät satoja ihmisiä, ellei tuhansia. Oppositio yritti pitkästä aikaa näyttää voimansa.  Koska Venäjän johto ei halua ihan avoimesti olla kuin Kiinan tai Pohjois-Korean johto, joka on valmis tukahduttamaan vastalauseet varsin versiestikin, täytyi keksiä jotain muuta.   Oliko ihan sattuma, että metroräjähdys tuli juuri nyt? Enätpä jos se oli tialustyö niin kuin olivat huhujen mukaan 1990-luvun lopulla tapahtuneet kerrostaloräjäytykset Moskovassa?

Räjäytykselle löytyi syyllinen, joka tosin räjähti kappaleiksi salkkunsa mukana. Nyt etsitään lisää terroristeja. Terroristijahdin perusteella voidaan pidättää melkein ketä tahansa. Oppositio on epäilemättä tulilinjalla.  Ja kansa on hallitsevien puolella: räjäytys nostaa Putinin ja hänen hallintonsa kannatusta. Oppositio menettää voimansa.   Kansa janoaa kostoa, rangaistusta, sotaa?

Tällä kertaa näyttää siltä, ettei löytynyt ukrainalaista syyllistä vaan enemmänkin Syyriaan kytköksissä oleva. Venäjä on osallistunut Syyriassa pommituksiin tukeakseen hallitsevaa presdienttiä oppositiota vastaan. Eilen uutisoitiin, että yhdessä kaupungissa oli jopa käytetty sariini-hermokaasua.

Käytyy vain toivoa, ettei tapahdu vastaavaa, joka antaisi syyn hyökätä Ukrainaa vastaan.



En minä pelkää sotaa enkä minä pelkää epävakaita oloja, en edes Venäjää henkilökohtaisella tasolla, vaikka olenkin sitä mieltä että russofobia on ihan terve suhtautuminen eikä sitä pitäisi unohtaa ainakaan valtakunnan politiikassa Suomessakaan.

Näissä oloissa täällä Ukrainassa on helppo huomata mitä voi tehdä auttaakseen ihmisiä. Lapset ja nuoret tarvitsevat tukea, ja minä iloitsen voidessani antaa sitä heille.   Minusa on hyvä elää kun voi käyttää kieltä jota osaa varsin hyvin.  Minä pärjään venäjäksi eikä sitä tarvitse enää varsinaisesti opiskella tarkoituksella.

Täällä Ukrainassa minulla aina nenä vuotaa ja yskittää, aina on joko kylmä tai inhottavan kuuma.  Herpes simplex iskee huuleen melkein halkaisten sen, vatsa ei toimi. Täällä ei voi pyöräillä, ei ole kovin kaunista, paitsi naiset kevätpäivänä ja juhlapuvuissaan sekä jotkin  paikat kuvissa.
Mutta ei, nyt on mielessä se, etten halua asua täällä, tuskin enää ollakaan.  Vietnamissa on parempi.
Niin kuin sanoin jo aiemmin, minulla on ikävä Vietnamiin, ja on sellainen tunne, että ollessani muualla olen poissa sieltä.


Siitä on jo tai vasta rapiat 15 vuotta kun tammikuun lopulla 2002 muutin Suomesta Singaporeen.  Se oli sunnuntai-ilta kun veljeni ajoi minut lentoasemalle. Ulkona oli -27 astetta pakkasta. Vuorokauden päästä olin jo Singaporessa, jossa oli +35.  Se tuntui todella mahtavalta.   Nytkin jos pitää valita. Kyllä se liian kuuma taitaa olla minulle parempi kuin liian kylmä.   Täällä Ukrainassakin, vaikei nyt ole juuri pakkasta, on silti aina pikkuisen kylmä, sellainen luita kalvava tunne.  Eikä se akillsjännekään tykkää kylmästä. Lämpimässä Vietnamissa senkin on parempi.

Monet ruuat ovat täällä happamia: etikkasäilykkeitä, hapankaalia. 

Skandinaavinen koulu Kiovassa

Poznyaki-kaupunginosa Kiovassa Ukrainassa

Kauppaa käydään paljon kaduilla ja toreilla. 

Tässä youtube-video ilman puhetta, äänimaisemaksi sille, mitä on matkustaa metrolla, ja ehkä vähän sillekin, mitä on olla täällä, ainakin minulle ja nyt.

Räjähdys Pietarin metrossa. 10 kuollut. Tieto tapahtumasta tuli minulle kun tämä kirjoitus oli työn alla.  Pietarin metrojunat ovat aika tavalla samanlaisia kuin nämä täällä, samoin muu metron tekniikka.