Syyskuu 2007 - punkki puri Bluey-koiraa, autokin romuttui.

"Syyskuu, syyskuu, minne hänet veit?  Syyskuu, syyskuu, tuuli vastaa ei". Nuo Hectorin riimit jostain 1970-luvulta tulevat ensimmäisenä mieleen kun on puhe syyskuusta. Ollessani Suomessa kesän loppuminen oli, jos ei aina masentavaa niin hyvin haikeaa ainakin. Ei sitä ole vielä tullut ikävä, ei siitäkään huolimatta, että syksyssä ja talvessakin on kieltämättä myös paljon kaunista ja lämmintä.  Minulle kuitenkin sopii mielestäni paremmin tällainen tasaisempi vuodenaikojen vaihtelu eli lämpötiloissa kymmenen asteen heitto ja päivän pituudessa tunnin. Siinä sitä on ihan riittämiin, vielä kun lisää sadekauden ja kuivan kauden vaihtelut ja kaikki niiden seuraukset luonnossa.

Siispä osanottoni niille, joita Suomen kesän loppuminen surettaa. Ja tässä yhteydessä lämmin kiitos Talikolle, Marille, Eevikselle ja muutamalle muulle, jotka ovat blogiensa kautta antaneet minulle mahdollisuuden kurkistella Suomen kesään.

Meillä on kevät. Päivät eivät pitene kuin tuskin huomattavasti, mutta hieman lämpenee. Illalla nukkumaan mennessä on niin kuuma, että täkkiä ei enää voi pitää päällä vaan pelkkää lakanaa. Ihan vielä ei tuuletuspotkuria kuitenkaan tarvitse käynnistää.  Aamuyöstä sitten on taas kylmä, lämpötila laskee vieläkin tuonne 18-20 asteeseen. Aamulenkillä kuitenkin tarkenee juosta ihan shortseissa ja hihattomassa paidassa.




Kuvassa etupihan kukkia syyskuun alussa.  Oikealla uusin keittiökoneeni, kolmen hevosvoiman tehosekoitin, jolla saa pähkinöistä, siemenistä ja monista muista ruoka-aineista vähän sulavampaa.

Se oli joskus alkutalvesta kun Nancyn ehdotuksesta ostettiin Nasturtium-nimisen kukan siemeniä.  Minä istutin ne etupihan kukkapenkkiin kannojen lähelle kissojen ja koirien alueet erottavan aidan viereen. Vasta kun ne parin kuuakuden päästä olivat kukassa, aloin tutkimaan, voiko noita lehtiä kenties syödä. Ne kun tuoksuivat ja näyttivät varsin kutsuvilta.  Sittenpä opinkin, että nuo kukat ovat suomeksi jonkinlaisia krasseja (intiankrassi, Tropaeolum majus, ilmeisesti), siis syötäviä vihanneksia. Sama kävi ilmi myös kun kävin kaupassa katsomassa siemenpussia ja ostamassa niitä siemeniä lisää.

Niinpä eräänä lauantaina, pitspäivänä, tein kevään kunniaksi violettipohjaista kasvispitsaa, jonka koristelin tuolla krassilla, jonka sekä lehdet että myös kukat ovat syötäviä.



Pohjan tein gluteenittomaksi. Olen alkanut  tekemään pitspohjia taas itse. Heinäkuussahan mainostin löytämääni maissi-riisi-kasvistärkkelyspohjaa, jonka löysin paikalliselta torilta. Ihan hyviähän ne pohjat olivat, mutta vatsani ei niistä oikein pitänyt. Nämä itse tehdyt ovat sille mieluisampia. Niissä on muuten samat ainekset, muttei maissia. Epäilen tosin, että sen paikallisen pikkufirman pohjissa saattoi olla laktoosia tai jotakin muuta ainetta, josta ei tuoteselosteessa kerrottu.  Jo muutaman kerran olen kokeillut tehdä itse mahdollisimman vehnämäisen rapean, ohuen pitsapohjan. Ehdottomasti paras tulee tuosta violetista. Ensin liotan thaimaalaista mustaa erittäin puuroutuvaa täysjyväistä riisiä. Siitä tulee tuo taikinan violetti väri. Sen kanssa liotan n. 8 tuntia punaruskeaa  täysjyväriisiä sekä paahdettua tattaria.  Vasemmanpuoleisessa kuvassa näkyy ensin tuo musta riisi, sitten tattari, ja oikealla punaruskea riisi. Kun riisit ovat lionneet, jauhan ne tehosekoittimessa veden kanssa erittäin hienoksi velliksi. Tuohon velliin sitten lisään suolaa ja gluteeninkorviketta (Orgran-merkkinen kaupasta ostettu tuote, joka pyrkii jäljittelemään vehnän gluteenin rakennetta). Tuota en ole joka kerta käyttänyt vaan ihan yhtä hyvää on tullut kun olen lisännyt besan-jauhoa ( intialainen kik-hernejauho) ja maniokkitärkkelystä (sitä saa Aasia-kaupasta, ja se on kuin perunajauhoa). Heti tärkkelyksen lisäyksen jälkeen esipaistan pohjan puolikypsäksi, lisään täytteet ja paistan loppuun.  Täytteenä oli tällä kertaa tuttuun tapaan munakoisoa, tomaattia, paprikaa, oliivia ja kesäkurpitsaa. Juustoa tai juustonkorvikkeita en käytä, vaan uunista otettuun hieman jäähtyneeseen pizzaan lisään oliiviöljyyn ja veteen tehosekoitettua  murskattua tuoretta valkosipulia.




On se aika vuodesta eli kiinalaisen kalenterin mukainen keskisyksyn juhla, joka ajoittuu syyspäivän tasauksen tienoille.  Meille se on ennen kaikkea hääpäivämme juhla. Ja tänä vuonna se on viisivuotishääpäivä.  Samalla myös tulee kuluneeksi viisi vuotta viimeisestä Suomen-vierailusta ja saunomisesta.  Juhlan kunniaksi ostettiin kuukakkuja jo heti kuun alussa. Ne on tehty lootustahnasta ja vehnäjauhotaikinasta, ja jokainen kakku on erikseen kauniissa, pienessä peltirasiassa. Minäkin söin muutaman, vaikka vehnää  välttelenkin parhaani mukaan.  Siitä ilosta sai sitten kärsiä viikon verran, eli kait se on uskottava, ettei gluteenia parane ottaa edes vähän.

Punkki puree

Ixodes holocyclus (linkki englanninkieliseen Wikipediaan) on täällä meillä päin elävä punkki, jolla paikalliset eläimet (kuten kengurut ja vallabit) ovat vastustuskykyisiä. Sen sijaan tuodut eläimet, kuten kissat ja koirat, eivät, eivät myöskään lehmät, ankat ja monet muut eläimet. Niille tuon punkki on hengenvaarallinen. Myös ihmisiä on kuollut sen puremaan. Punkin erittämä hermomyrkky lamauttaa  lihakset, myös hengityksen.  Ei sen olemassaoloa  tule yleensä ajatelleeksi, ei vaikka, eläinlääkärit kehottavat tarkastamaan koiran turkin aina kävelylenkin jälkeen ja torjumaan niitä erilaisialla koiraan laitettavilla myrkyillä.  Jos minun tietoihini ja arvointikykyyni olisi luotettu, meillä saattaisi nyt olla vainaja talossa. Se oli 19. päivän iltana kun Nancy tuli koirien kanssa lenkiltä ja kertoi Blueyn hengittävän omituisesti koristen. Niinpä oli. Minä ajattelin, että ehkä se on vain allergiaa tai jotain tulehdusta ja annoin koiralle vettä. En sen kummemmin kiinnittänyt asiaan huomiota, koska minulla oli banaaninistutus kesken. Oltiin saatu pari uutta taimea Nancyn työtuttavalta.  Sekin jäi melkein huomaamatta kun Nancy kertoi löytäneensä ison punkin Blueyn vatsasta. Mitäs tuosta, niitähän on. Hän kuitenkin aavisti, mistä on kysymys, tarkisti asian netistä ja soitti heti päivystävälle eläinlääkärille.

Lääkäri vahvisti, että punkilta se kuullostaa ja käski tuoda sekä punkin että koiran näytille. Nancy palasi ilman koiraa. Bluey oli jäänyt tarkkailtavaksi. Hänelle oli heti saavuttaessa annettu pistoksina vastaseerumia ja jotakin muuta niin vahvaa, ettei Bluey edes kyennyt kävelemään.  Eläinlääkäri kertoi, ettei ole koskaan nähnyt noin isoa, noin 3 cm mittaista punkkia (Nyt minua sitten harmittaa, etten katsonut sitä). Hänen mukaansa on ihme, että koira on hengissä. Punkki oli ollut koirassa ilmeisesti jo pidemmän aikaa, koska se oli imenyt itsensä niin isoksi.



Kahden päivän ja 600 dollarin kuluttua Bluey oli sitten kotona. Viikon verran lepoa, ettei sydän  rasittuisi.  Aluksi teljettiin hauva uuteen kissavankilaan, mutta sitten hellyttiin ja otettiin riski. Silloin kun me olemme kotona, Bluey saa oleskella missä lystää koirien alueella. Pallot ja kookospähkinät pitää vain piillottaa, ettei tule liian isoa kiusausta leikkiä.  Ja kyllä se uni maistuukin.  Bluey on vasta viisi ja puolivuotias, mutta jo vanha ja raihnainen. Sanovat, että karjakoiran keski-ikä onkin vain seitsemän vuotta.



Kun Bluey oli poissa, oli talossa kaipuu ja yksinäisyys. Elvis-ankka on ollut yksinäinen jo monta viikkoa, koska molemmat  hänen rouvistaan ovat päättäneet hautoa - siitäkin huolimatta, että Nancy on jopa kerännyt munat pois heidän altaan. Elvis ei koskaan mene häiritsemään naisten puuhia kun niillä on haudonta kesken. Vasta kun poikaset ovat kuoriutuneet, tulee ylpeä isä suojelemaan perhettään. Ja kun poikaset ovat tarpeeksi isoja, hyökkää isä heidän kimppuunsa ajaakseen heidät pois pesueesta, jotta äiti pääsisi hautomaan uusia munia.  Nyt oli Blueykin poissa. Samoin sumi kaipasi leikkikaveria. Nämä kaksi yksinäistä, Elvis ja Sumi, näemmä päättivät alkaa viettämään aikaa toistensa seurassa. Tai Elvis päätti, hän hakeutui iltapäiväsiestalle Sumin lähettyville. Kuvassa vasemmalla näkyvät ankat kanakopin takana sijaitsevan yökoppinsa alla. Olen kärrännyt sinne runsaasti haketta keräämään hajut. Tytöt tykästyivät heti alkuunsa järjestelyyn. Meillekin se on kätevä, sillä Elvis menee yöksi tuonne parvelle ankkojen yläpuolelle ja me suljemme takaseinässä olevan oven hänen perässään.  Kanat taas kiipeävät omaan käärmeenkestävään pikku koppiinsa, joka näkyy vasemmanpuoleisessa kuvassa yläoikealla.

Pelti rytisee

Se oli  Blueyn kotitumista ja hääpäivää seuraava päivä, lauantai kun lähdettiin aamulla vihannestorille ja sen jälkeen ajeltiin läheisellä teollisuusalueella metsästämässä rakennustarpeita kissa-aitauksen kiipeilytelineitä varten.  Ajettiin pientä sivukatua etsiskellen puutavaraliikettä. Huomattiin pari sekuntia liian myöhään, että vasemmalta tulee risteykseen valkoinen pakettiauto. Sille olisi pitänyt antaa tietä, mutta kun ei huomattu ... Vauhti ei ollut kova kummallakaan, ja Nancykin ehti jarruttaa ennen törmäystä.  Törmäys oli tuskin tuntuva. Siihen nähden vauriot oliva suuremmat kuin mitä ehdin ajatella.



Onneksi pakettiauton omistaja ei ollut mikään yliaggressivinen mulkvisti (joita tämänkin maan liikenteessä riittää), vaan ihan asiallinen mies. Häntä varmasti harmiti, sillä hän kertoi myyneensä tuon auton juuri kymmenen minuuttia aiemmin. Kirjattiin rekisterinumerot ja vaihdettiin yhteystiedot. Molemmat pystyivät ajamaan autonsa itse pois. Kotiin päästyämme soitettiin vakuutusyhtiöömme ja kerrottiin tapahtunut.  Maanantaina sitten molemmat autot viedään vakuutusyhtiön huoltokeskukseen, josta ne toimitetaan korjattaviksi ja kumpikin saa laina-auton, jos sitä haluaa. Meille tulee maksettavaksi omvastuuosuus 400 dollaria eikä muuta. Meillä kun on täysvastuuvakuutus. Ajateltiin jossain vaiheessa, että irtisanotaan se, koska meidän automme on jo niin vähäarvoinen, ettei se kannata. Mutta kannattaapa kuitenkin pitää kunnon vakuutus. Ei se ole edes kovin kallis. Ensimmäisinä vuosina se oli päälle 600 dollarin vuodessa, mutta tänä vuonna alle 400. Nyt tietysti vakuutusmaksu nousee, mutta tuskin kovin paljoa.  Pieni säikähdys se vain oli tällä kertaa. Sitä vain tulee aina miettineeksi, mitä olisi voinut tapahtua, ja nimenomaan, miten noinkin pieni juttu voi mullistaa koko elämän, jos siinä sattuu ihmisille jotain: joku loukkaantuu, vammautuu tai kuolee.

Voi tulla  myös ihosyöpä ...

Tässä kuussa on meidänkin perheessä, niin kuin monessa muussakin, mietitty tämän maan korkeita ultraviolettiarvoja ja sen mukanaan tuomia korkeita syöpälukuja. Nyt sitten on erään nuoren naisen ansiosta myöskin saanut huomiota asia, että auringon lisäksi on vielä suurempi syöpäriski:  solariumit, jotka ovat suosittuja ainakin etelän kaupungeissa. Niiden teho saattaa olla moninkertainen iltapäiväaurinkoon verrattuna, eikä niiden käyttöä ole tähän saakka mitenkään säännöstelty. Asian toi esille elokuussa nuori nainen nimeltään Clare Oliver. Hän astui tuolloin julkisuuteen antamalla haastatteluja lehdille ja tv-kanaville. Hänellä oli enää muutama viikko elinaikaa, ja hänen ainoa toiveensa oli enää ehtiä viettää 26-vuotissyntymäpäiviään Sydneyn huvipuistossa. Ne hän ehti viettää, samoin kuin elää vielä pari viikkoa sen jälkeen. Hänen kuolemansa 13. syyskuuta uutisoitiin laajalti, ja sitä kommentoi ihan maan pääministerikin. Tässä linkki Clare Oliverin haastatteluvideoon.

Vaalit ainakin tulevat varmasti

Muita puheenaiheita ovat lähestyvät vaalit. Niiden päivämäärää ei tosin vielä tiedetä, mutta kampanjointi on jo alkanut.  Ja minua asia tietysti kiinnostaa nyt kun olen ensimmäistä kertaa äänioikeutettu.  Vasta nyt on tullut vähän aktiivisemmin tutustuttua maan poliittiseen järjestelmään (mm. kaksikamariseen kansanedustuslaitos, yhden puolueen hallitus kuten Englannissa) sekä itse äänestyskäytäntöön (jossa äänestäjä joutuu asettamaan kaikki vaalipiirin ehdokkaat paremmusjärjestykseen).  Puolueita on kaksi suurta kuten englannissa: nykyään valtaa pitävä keskusta-oikeistolainen liitto  sekä oppositiossa oleva työväenpuolue (sosiaalidemokraatit). Ja sitten on joukko pienempiä puolueita. Vihreät eivät ole täällä niin vahvoilla kuin Suomessa, ja vihreät teemat ovat vähemmän esillä muissakaan puolueissa. Tosin tilanne on muuttumassa, ja hyvä niin, sillä ympäristöasiat ovat minusta se kaikista vakavin ongelma tässä maassa.  Tässä linkki vihreiden sivulle.  Harmi, ettei tuo Larissa ole ehdolla minun vaalipiirissäni, sillä nuorta naista minäkin mieluiten äänestäisin. Tämän maan politiikka kun tuntuu olevan täynnä keski-ikäisiä ja vanhoja miehiä.

Uutta minulle oli tuoltakin linkistä löytyvä tieto, että puolueelle tai ehdokkaalle tehdyt rahalahjoitukset voi vähentää verotuksessa 1500 dollariin saakka.  Usein tuon lahjoituksen voi tietysti tehdä luottokortilla netissä.

Kissavankila

Jo elokuussa aloitettiin kissatarhan rakentaminen, se tilattiin siltä timpurilta, joka asensi meille astianpesukoneen ja liesituulettimen. Hidastahan se touhu oli, mutta rakennelma valmistui (ainakin lähes) reilussa kuukaudessa. Minun mielestäni se ei kyllä ollut ihan valmis eikä sellainen kuin tilattiin, vaikka olikin vähän kalliimpi kuin sovittiin. Mutta minkäs teet, vain isolla rahalla saa paremman, jos silläkään odottamatta. Kaikki rakentajat ovat edelleenkin enemmän kuin täystyöllistettyjä. Lainakorkojen nousu ei ole vielä purrut rakentamiseen eikä edes kiinteistökauppaan.



Tässä kuva vankilasta. Se on rakennettu pienen toimistohuoneen ikkunan taakse, peltisen varastokopin oven eteen niin, että kulku varastoon menee vankilan läpi.  Katto on valmistettu läpinäkyvästä muovista. Runko on tehty käsitellystä männystä, samasta, josta myös aidat tehdään.  Nimitys vankila tulee siitä, että minusta tuo on liian suljettu koppi. Ovi ja osa seinistä ovat lautaa, vaikka minä halusin alun perin verkkoseinäisen ja metallirunkoisen tarhan. Katto tosin on minun toiveestani, ja onkin hyvä olemassa, sillä tarhaa voi käyttää  myös työtilana tai varastona. Nyt minun urakkani on tehdä hieman ikkunoita lautaseiniin sekä kiipeilyhyllyjä niin, että kissat näkevät katsella lintuja etupihan puissa.

Hormoonihiiri Misu

Elokuussahan Misu sai eläinlääkäriltä Clomicalm-tabletteja aggressiivisuuden eli ahdistuksen hoitoon. Eipä klomipramiinihydrokloridilla ollut toivottua vaikutusta, vaan toisten kissojen kiusaaminen kiinnostaa edelleen ihan siinä missä ennenkin. Niinpä sitten kuukauden kokeilun jälkeen turvauduttiin järeämpiin aseisiin eli hormonihoitoon. Misu sai pistoksen progestiinia eli synteettistä naishormonia, eli varmaan sitä samaa, jota hän sai lievemmän annoksen jo maaliskuussa. Tuon pistoksen pitäisi vaikuttaa puoli vuotta. Ainakaan kahden ensimmäisen viikon aikana ei hoidosta ole tullut juuri tuloksia. Ainoa näkyvä muutos on se, että Misu on ehkä vähemmän energinen. Tosin hän on päättänyt säästää energiaa itsensä puhdistamisesta mieluummin kuin toisten kiusaamiselta. Hänen turkkinsa on huomattavan epäsiisti, koska hän ei näytä enää nuolevan itseään puhtaaksi.

 Täytyy vain toivoa, että pahempia sivuvaikutuksia ei ilmene. Lääkärin mukaan niitä voivat olla mm. diabetes.  Ilman sitäkin jo tekee pahaa ajatus, että joudutaan turvautumaan tuollaisiin keinoihin elämän rauhoittamiseksi eikä voida käyttää sitä luonnollisinta keinoa eli muuttaa johonkin, missä olisi riittävästi tilaa meille kaikille.  Niin, tuo sama ajatus edelleenkin pyörii päässä. Pyörii sen toisen rinnalla, jonka mukaan tähän paikkaan yritetään sopeutua ja tehdään kovasti töitä talon ja puutarhan muokkaamiseksi.



Sekin tietysti pelottaa, että latistammeko me lääkinnällä myös Misun ihailtavat piirteet: hänen koiramaisuutensa, miten hän aamulla odottaa, että lähdetään koirien kanssa lenkille, ja jos ei lähdetä heti, käy muistuttamassa minua, miten hän ylpeänä häntä pystyssä kävelee kahden koiran välissä vähän matkaa kunnes jää jonkun talon pihalle odottelemaan meidän paluutamme. Tosin joskus hän seuraa ihan koko matkan puistoon. Sitten takaisin tullessamme Misu ilmaantuu taas seuraamme ja kävelee kanssamme kotiin. Misu on hyvin seurallinen ja huomionkipeä: katsoo silmiin ja maukuu halutessaan jotain, tulee mielellään syliin.

Puutarhan kuulumiset

Ei tullut todellakaan sateen syyskuu. Kuukauden sademäärä jäi varsin pieneksi. Hyvin harvoin näin kuivaa kuukautta on nähty, tai ainakin minun täällä asuessani. Eipä tainnut tulla kuin yksi tai kaksi pientä sadekuuroa meidän kulmilla. On ollut niin kuivaa, että on myös esiintynyt metsäpaloja. Ne ovat jokavuotinen ilmiö ja levittävät vienoa savun tuoksua kaupunkiin,  ja ilma näyttää sumuiselta vuoria vasten. Kaskisavuu laaksot verhouu ...  jos taas runolliseksi heittäydytään. Ja mikä ettei,  varsinkin kun täysikuu oli tässä kuussa, hääpäivämme jälkeen siis, todella kirkas ja kaunis vuorten ja sokeriruokopeltojen yllä. Totuus tuosta savusta ei kuitenkaan ole niin runollinen. Kaupungin eteläpuoleisella niemellä on Yarrabah-niminen alkuasukaskylä. Kertovat, että sillä suunnalla joku sytyttelee paloja tahallaan.  Niin näyttää tapahtuvat joka ikinen vuosi.

Etupihalle jo kurkistettiinkin alkukuusta, mutta katsotaanpa loppukuun tilanne.



Hakekasa ei ole kuukauden aikana kovin paljoa tasaantunut.  Näin siksi, että olen vienyt haketta hankaliin paikkoihin saaveilla ja ämpäreillä, enkä ole paljoa päässyt kottikärryjä käyttämään. Isot keltaiset kanna-kukkaset ovat jälleen loistossaan. Ne ovat kulkeneet mukanamme jo viidettä vuotta. Ne kasvoivat ensimmäisen vuokratalomme puutarhassa Townsvillen Douglasissa. Sieltä ne siirtyivät Woodstockiin, jossa ne lisääntyivät ja suorastaan kukoistivat. Cairnsissa ne ovat lähinnä pysyneet vain hengissä. dKuten vuosi sitten kerroin, punaisen Kannan olemme nimenneet kaksi vuotta sitten kuolleen Maxi-koiran muistoksi. Se kasvoi alun perin Maxin haudalla.  Nuo alussa mainitut krassit näkyvät myös.


Toisella puolella ei ole paljoa tapahtunut. Enpä ole kuitenkaan tainnut kertoa jo heinäkuussa tehdystä  tunnelista kukkapenkin alle. Tunneli vie pieneen luolaan, josta pääsee myös maan pinnalle ja tpois. Kissat käyttävät luomustani aika harvoin, mutta onpahan saatavilla, jos kiinnostus herää.  Tunnelin päällä kasvaa valkoista päivänkakkaraa, basilikaa, sienelle maistuvaa pensasta (Rungia klossii, joka on kotoisin Papua-Uudesta Guineasta) sekä chiliä.  Oikealla näkyvät papaijapuut ja koristepensaat eivät ole talven aikana juuri kasvaneet.



Tien puoleisen aidan sisäpuolelle olen kärränyt haketta ja kompostia sekä istuttanut paljon pensaita. Aidalta talolle päin vievästä mäenrinteestä olen kaatanut paljon puita. Tarkoitus on, että  aidan ulko- ja sisäpuolelle istutetut pensaat kasvavat yli aidan tarjoten enemmän näkösuojaa. Rinteessä olisi vain muutama puu, ei palmuja vaan mieluummin alkuperäisiä australialaisia. Oikealla etualalla näkyy muuten hirvensarvijäkälä, joka kasvaa palmun rungonpalasen ympärillä edelleenkin.  Rinteessä on vielä joitakin pieniä mango- ja sitruspuita, joista ainakin mangot poistetaan ja osa sitruksista. Mangoille tämä piha on ihan liian pieni, niin ihastuttavaa kuin se olisikin saada niitä omasta puusta. Mangopuu kuitenkin kasvattaa niin laajan juuriston, että se vie tilan ja ravinteet muilta kasveilta.



Spartacus-herra päätti neljä vuotta sitten muuttaa meille asumaan. Hänen emäntänsä oli aiemmin asunut siinä naapurissa, mutta muuttanut Brisbaneen ja jättänyt kissan veljensä perheen hoitoon. Kun me muutimme alueelle juuri Singaporesta tulleina, pääsivät meidän kissamme ensimmäistä kertaa elämässään käyskentelemään vapaina pihalla. Kohta niiden seuraan liittyi tämä naapurin kissa. Nancy otti selville kissan kodin ja kävi kertomassa, ettei heidän tarvitse olla huolissaan kissasta, sillä se oleskelee meillä. Siinä yhteydessä hän kuuli kissan tarinan ja sai tietoonsa sen oikean nimen. Me olimme kutsuneet sitä vain ystäväksi. Woodstockiin muuttaessamme yritimme kysyä perheeltä, voimmeko ottaa kissan itsellemme. Perhe oli kuitenkin jo muuttanut pois talosta, joten ei meille lopulta edes jäänyt vaihtoehtoja. Spartacus on aina ollut hyvin herttainen, sopeutuvainen ja kohtelias. Tosin hänkin vähän joskus kiusaa Lolithaa, muttei kuitenkaan ole kovakourainen. Spartacus on ainoa talon kissoista, joka käyttää maitotuotteita. Erityisesti juusto on hänen herkkuaan.  Hän ei välitä isoista katkaravuista, jotka taas ovat Misun ja Lolithan mieleen. Kitti sen sijaan pitää eniten kuivamuonasta, jota hän nauttii useita kertoja päivässä.



Tämä kuvasarja kertoo muutamasta asiasta. Ensimmäkin näkyy kuivuus. Sitten näkyy se, että takapihalla olen raivannut kasvustoa urakalla. Siirtänyt sitä aitojen vierustalle. Näemme myöskin, että Bluey on jo täysin parantunut punkin puremastaan. Nyt sujuu jo  kookospähkinöiden särkeminenkin. Se on molempien koirien mielipuuhia. Mehän saamme kookospähkinöitä omista puista. Niitä on kaksi. Aluksi jätämme pähinät pihalle koirien leluiksi. Ne repivät uloimmat kuituisen  kerroksen, minkä jälkeen jäljelle jää kova pallo. Sen  Nancy naputtelee taitavasti rikki painavalla veitsellä ja päästää mehut ulos sekä kaapii  syötävän, valkoisen lihan irti kuoresta.  Siitä voi sitten vaikka tehdä kookosmaitoa tai kookoshiutaleita.  Sumi käsittelee kookospähkinöitä rauhallisesti ja pitkäjänteisesti, kun taas Bluey ottaa mieluusti pähkinän hampaisiinsa ja ravistelee sitä puolelta toiselle päästäen sen sitten lentämään irti. Siinä saavat olla Sumi ja muut läsnäolijat varuillaan, ettei kova ja painava kookospähkinä osu päähän.



Tomaatteja on tullut jonkin verran. Kuvassa oleva tumma venäläinen lajike kasvaa kanatarhan aidan vierellä osittain passionhedelmäköynnöksen varjossa. Linuut pitävät siitä niin, että meille ei ole tomaatteja juuri riittänyt. Sen sijaan muualla kasvavat punaiset minitomaatit ovat satoisampia, eivätkä linnut näytä niistä niin välittävän. Passionhedelmiä  ei ole  enää saatu. Sen sijaan samaa sukua oleva ja vieressä kasvava kärsimyskukka on jatkanut levittäytymistään. Samoin taka-aidan vierustan kasvit ovat jonkin verran kasvaneet.

Tomaatin tuoksu on minulle aina yhtä ihmeellinen, erityisesti tomaatin lehdeni sen jälkeen kun on käsitellyt kasvia, tai vain leyhähdys ohi kulkiessa. Voisin kasvattaa tomaatteja jo pelkän tuoksun takia.   Elämyksestä tekee vielä täyteläisemmän mukaan tuleva kanankakkalannoitteen tai puoliksi kompostoituneen lehmänlannan tuoksu. Tosi on, tuoksuu minusta paljon paremmalle kuin naapurin grilli.

Elokuu 2007 - kaupungissa pysytään

Ei sittenkään vielä maalle

Läheltä se liippasi, mutta ei sittenkään toteutunut. Varsin mukava paikka löydettiin, tehtiin tarjous ja oltiin jo panemassa nykyistä asuntoamme myyntiin.  Sitten harkinnan, tutkiskelun ja keskustelujen  ja kompromissien jälkeen päädyttiin siihen, että vielä ei ole aika.  Se oli kyllä maalaispaikka, mutta ei ihan unelmamme kuitenkaan. Naapuritalo ja tie olivat liian lähellä, eikä ollut aitaa tai puita suojaamassa. Maata oli puolisentoista hehtaaria, mutta se oli sadekautena tulvivaa peltoa. Myös itse taloon tulvii vesi sisälle noin kerran vuodessa. Talossa olisi lisäksi ollut remontoitavaa aika tavalla. Naapuritaloa asusti nuori saksalaispariskunta. Niillä oli kaksi rasavilliä poikaa, jotka löivät meitä kepeillä. Tässä satelliittikuva paikasta. Se on tuo vasemmanpuoleisin talo.

Laitetaanpa tähän vielä Googlesta kaapattu kuvakin:



Täytyypä vain toivoa, että olisi joskus mahdollista hankkia tuo punaisella nuolella varustetusta talosta vasemmalle menevä yksinäinen talo. Mutta tällä erää jää siis haaveeksi tuo katsomammekin, ja kaiholla vain katselen kuvia ja karttoja.

Tultiin myös siihen tulokseen, ettei ei ole vielä aika  myydä tätä nykyistä taloa.  Erityisesti piha ja  puutarha eivät ole myyntikunnossa, eikä niiden myyntikuntoon saattaminen olisi ollut mahdollista niin nopeasti, että oltaisiin päästy muuttamaan tuohon. Tai olisi, mutta hinta olisi pudonnut aika reilusti. Kannattaa antaa uudelleenistutettujen kasvien kasvaa ja siistiä talon seinänvierustat.  Niinpä päätettiin jatkaa tässä asumista ja myöskin aloitettuja projekteja pihalla ja sisällä. Myös uusia parannuksia tehdään, kuten kissa-aitauksia pihalle. Jossain vaiheessa täytyy sitten pysähtyä ja ryhtyä laittamaan taloa myyntikuntoon.



Sumikin varmasti tykkäisi enemmän asua maalla. Siellä kun voisi kirmailla pitkin peltoja ja haistella kaikkea mielenkiintoista.

Yksi epävarmuustekijä tällä hetkellä ovat asuntolainojen korot. Elokuun olussa korkoprosentti oli n. 7,5,  puolivälissä  7,8 , ja sen on ennustettu nousevan koko ajan. Meidän prosenttimme oli keskuussa 6,8 johtuen ensimmäisen vuoden erityispaketista. Elokuussa maksamme siis jo prosentin enemmän.  Jos korot nousevat kovin korkeaksi, kuten ennustettu on, asuntojen hinnat tietysti laskevat, sekä myydessä että ostettaessa. Meillä ei kovin paljoa lainaa ole tähän asuntoon, joten käytännössä  olisimme jo nyt voineet jättää tämän myymättä ja ostaa tuon paikan kakkosasunnoksi.  Asia oli jopa ennakolta hyväksytty pankissa.  Jos siis aiomme pelkästään ostaa, eikä myydä, voisi olla kannattavampaa odottaa hintojen laskua.

Harmittava takaisku, mutta minkäs teet. Me molemmat pidimme tuosta paikasta, minä vielä enemmän. Minua ei olisi tulviminenkaan haitannut eikä pitkä työmatkakaan niin kovin paljoa, eikä edes se, ettei tuolle alueelle saa ADSL-yhteyttä, vain jonkin surkean langattoman laajakaistan, kertoi tuo naapurin saksalaispariskunta, josta molemmat ovat it-ihmisiä.






Nyt siis jatketaan harjoituksia kotona eli kehitellään edelleen näitä kissojen kiipeilyhyllyjä. Heinäkuussa en tainnutkaan esitellä tätä yhdistettyä hyllykköä ja kissan portaita. Nuo kiinalaiset posliinit ja venäläiset tsaijukannut sekä suomalaiset pöytähopeat tuntuvat kestävän ihan paikoillaan vaikka kissat niiden yläpuolella juoksentelevatkin. Nuo korealaiset Lapinnuket joskus putoilevat, mutta sehän ei niin vakavaa ole.  Kissat ovat entistä enemmän käyttäneet rakennelmiani.  Erityisesti tuo Lolithan kuvassa käyttämä näköalatasanne on niiden mieleen.

Misusta lääkeriippuvainen?

Misu oli  viimeisenä sysäyksenä  muuttoyritykselle. Seuraavina päivinä tuo naapuri kuitenkin leppyi, ja saatiin sovittua, että Misu pidetään pääsääntöisesti sisällä, mutta annetaan hänen kulkea ulkona joskus.   Käytettiin kissaa eläinlääkärissä aggressiivisuuden takia.  Se kun on ongelma kotonakin. Misu on pari kertaa purrut ja raapinut Lolithaa kunnolla, niin, että tälle on tullut tulehtunut paise kylkeen. Lääkäri määräsi hänelle Clomicalm-nimistä mielialalääkettä. Sen sisältämä klomipramiinihydrokloridi vaikuttaa jotenkin aivojen aineenvaihduntaan niin, että ahdistus vähenee ja sitä kautta oppimiskyky paranee, jolloin aggressiivinen käyttäytyminen on paremmin hallinnassa. Misu on päivät lukittuna sisälle. Aamuisin hän saa vapaasti kuljeskella kolmisen tuntia ja illalla vähän aikaa. Usein kannan hänet kanatarhaan, mistä hän pitääkin, sillä siellä on riittävästi tutkittavaa: mahdollisia hiiriä aidan vierustan risukasoissa ja lintuja ympäristön puissa.  Kanat eivät ole hänen läsnäolostaan moksiskaan. Ovat jo tottuneet siihen, että tarhan aidan takaa kurkistelee koiria ja ankkoja, joten kait se yksi kissa siinä samalla menee, vaikka onkin aidan väärällä puolella.


                   
Uusia kanoja

Eräänä heinäkuun puolivälin päivänä tultuamme töistä kotiin huomasimme, että toinen kanoista, se valkoinen on kadonnut.  Emme löytäneet sitä illalla emmekä aamullakaan ennen kuin minä aloin tyhjentää ankkalammikkoa. Minulla oli aavistus, että se on saattanut hukkua sinne. Ja niin oli käynytkin. Sitä vain emme tiedä, mitä oli tapahtunut. Se oli päässyt karkaamaan jotenkin, ilmeisesti lentänyt yli verkkoaidan. Saattaa olla, että Elvis tai koirat olivat ajaneet sitä takaa niin, että se oli hypännyt ankkalammikkoon ja hukkunut sinne.


Tässä viime marraskuussa otetussa kuvassa näkyvät ne silloin hankitut kolme kanaa, joista kaikki ovat nyt kuolleet: kaksi joutui käärmeen kuristamaksi, muttei syömäksi, ja nyt sitten tuo viimeinen hukkui ankkalammikkoon.

Jäljelle jäänyt iso musta kana (joka haettiin maaliskuussa eläinsuojasta)  oli kaverinsa menetettyään niin yksinäinen, että sille piti hankkia seuraa. Käytiin ostamassa sille kolme uuta kaveria. Ostaa piti, koska eläinsuojassa ei ole kanoja vaan pelkästään kukkoja. Eikä kukkoja saa järjestyssäännön mukaan pitää kaupungissa.

Tässä  jälleen tuttu asetelma. Bluey aidan takana silmä tarkkana vahtimassa kanoja.  Kaksi uusista kanoista. Näiden lisäksi tarhaa asustavat toinen pieni musta sekä se vanha iso musta. Misu toimii tarhan kukkona nykyään aika usein. Tarha kun on osoitettu hänen ulkoilupaikakseen.

Minustako keliaakikko?

Tässä kerron kohtapuoliin tulokset koululääketieteen edustajan suorittamasta keliakiatestistä.  Omien havaintojeni perusteella olen sitä mieltä, että minulla on jo se, jatkuvasti paheneva, joten olen jo pitkään alkanut karttaa kaikkea gluteenipitoista. Tosin monia tuotteita, kuten soijakastike, en ole aiemmin osannut edes epäillä. Nyt olen löytänyt gluteenittoman soijakastikkeen ja alkanut tarkkailla tuoteselosteita myös tuolta kannalta. Vaatii hieman opiskelua ja vaivannäköä löytää gluteenitonta vegaaniruokaa, mutta varsinkin itse kokaten uskon asian järjestyvän. Aion edelleenkin nauttia monipuolisesta ja hyvästä ruuasta, kokeilla uutta ja kehitellä omia  suosikkiruokalajejani. Gluteenin välttämisen lisäksi olen alkanut lisätä entsyymipitoisen ruuan osuutta. Eli entistä enemmän syön ruokaa kypsentämättömänä, ts. maitohappokäytettynä, liotettuna, soseutettuna, mehustettuna, kuivattuna ... Uusi ja mielenkiitnoinen maailma tuo raakaravinto ja elävä ravinto.

Kesäkuun ja osan heinäkuuta kävin akupunktiossa tutustumassa kiinalaiseen lääketieteeseen. Terapeutti oli ihan Kiinassa koulutettu alkujaan kiinalainen nainen. Hän ei mistään allergioista tai keliakioista puhunut vaan kieltäni katsottuaan ja ranteesta viittä eri tyyppistä pulssia tunnusteltuaan totesi, että energiatasoni ovat hyvin heikot, joten niitä pitää vahvistaa yrteillä ja akupunktiolla.  Samaan aikaan aloin myös muuttaa ruokavaliotani yllä kuvattuun suuntaan ja  lisäksi  otin entsyymivalmistetta.  Kuukaudessa tulokset olivat niin hyvät, että akupunktio lopetettiin. Minä olisin vielä voinut jatkaakin, koska tavallaan nautin siitä - ihan tosi! Kyllä tuntuu rentouttavalta kun toinen tökkii neuloilla, ja suoraan hermoon vielä!  Hän kuitenkin sanoi, ettei sitä parane jatkuvasti tehdä.

Käytiin Townsvillessa ja Woodstockissa

Elokuun toisesta viikonlopusta tehtiin pitkä. Otettiin molemmat perjantai ja maanantai vapaaksi ja päätettiin käydä Townsvillessä ja Woodstockissa. Pääsyynä matkaan olivat Townsvillessä vietettävät ystäväpariskunnan häät. Samalla sitten käytiin Woodstockissa moikkaamassa "isovanhempia" eli entistä vuokraisäntäpariskuntaa sekä heidän aikaimiespoikaansa. Heidän luonaan meille oli jälleen tarjottu yöpyminen. Muut kissat paitsi Misu jäivät kotiin. Heille sekä kanoille ja ankoille palkattiin hoitaja kerran päivässä täyttämään ruokakupit ja katsomaan, että kaikki on kunnossa. Kanat oli lukittu niiden ja ankkojen koppiin, ankat tallustelivat vapaana pihalla, ja kissoillakin oli mahdollisuus olla joko sisällä tai ulkona.



Matka alkoi maanantai-aamuna vähän ennen yhdeksää. Pantiin Misu kantohäkkiin ja vietiin hänet autoon koirien seuraksi. Liekö johtunut uudesta lääkityksestä vai koirien seurasta, ettei itku ja maukuminen ollut nyt niin voimakasta kuin se on yleensä eläinlääkärikäynneillä. Eipä ollut matkakaan pitkä. Jätettiin hänet kyydistä jo varsin alkumatkasta eläinsuojelujärjestö RSPCA:n hoitolaan. Heillä on löytöeläintoiminnan lisäksi myös täysihoitoa. Meinattiin kyllä pyörtää takaisin, kun nähtiin ne hyvin pienet ja matalat häkit. Kissa ei niissä voi kunnolla kävellä eikä kiipeillä, hyvä, että mahtuu kääntymään. No, jätettiin sinne kuitenkin ja päätettiin, että tullaan sunnuntaina hakemaan, jos suinkin päästään.

Lähdettiin ajamaan kohti etelää tuota Queenslandin itärannikkoa seurailevaa tietä: Edmonton, Gordonvale, sitten Deeral, tuo kylä, josta meinattiin jo talo ostaa. Sitten tulivat Babinda ja Innisfail, tuo pikkukaupunki, jonka viime vuonna moukaroi pyörremyrsky Larry. Sitten Cardwell ja sen jälkeen uima- ja lounastauko tunnetulla purolla. Vain koirat kävivät uimassa, minä en. Sitten Ingham, jossa pysähdyttiin tuliaisostoksilla  pienessä italaispuodissa.  Townsvillessä oltiin kahden jälkeen iltapäivällä. Käytiin  eräässä suomalaiskodissa ensin kyselemässä kuulumisia ja hakemassa viime vuoden marraskuussa kuolleen Mesiäisen Kaijan jättämä perintö: pari taulua ja tuohitorvi.  Sitten ajettiin vielä reilut puoli tuntia Woodstockiin, jonne asetuttiin taloksi.



Näytin esineitä  talon emäntä Joylle ja  isäntä Roylle, jotka ovat tässä kuvassa. Joy ihastui ikihyviksi tuohon  Kaijan itse risti- tai joillain muilla pistoilla tekemään kirkkotauluun. Minulle kerrottiin, että kuvassa olisi Keuruun puukirkko, mutten nettihaun perusteella usko. Taitaa olla Limingan tai joku muu? Oulun seutu sopisi kuvaan paremmin, koska sekä Kaija että Tauno ovat sieltä kotoisin. Minäpä päätin sitten antaa taulun Joylle, koska se kuitenkin sopii paljon paremmin hänen mummolamaiseen sisustukseensa kuin meille. Kirjoitin taulun taakse Joyn pyynnöstä Kaijan tiedot ja tarinan.  Myös sitä rikkinäistä tuohitorvea katseltiin tässä karjankasvattajien talossa mielenkiinnolla. Kerroin, miten ennen vanhaan paimen kutsui lehmiä sen avulla. Sain sen soimaankin jonkin verran. Puhaltamisen sijasta mölisin sinne lehmää matkien. Näin idea selvisi Joylle: "ahaa, ne siis luulevat, että äitilehmä se siellä huutelee!". Torvea en kuitenkaan antanut pois.

Roy ja Joy ovat jo hyvin sairaita. Viikonlopun keskusteluissa oli usein esillä teema "mitä sitten kun me tästä lähdemme ja Lindsay jää yksin".




Lindsay on talon aikamiespoika. Tässä kuvassa oikeanpuoleinen. Hänestä vasemmalle ovat Nancy ja isäntä Roy. Lindsay pitää karjatilaa, noita meidän Woodstockin kotimme ympärillä kuljeskelevia lehmiä.  Lindsay on alle nelikymppinen, muttei kovin terve. Ylipainon lisäksi vaivaavat teini-iän ratsastusonnettomuuden jäljet sisäelimissä.  Hänen vatsansa murskautui pahasti hevosen ja puun väliin.  Lindsay on hyvin lämminsydäminen, huumorintajuinen ja eläinrakas ihminen. Hänellä on aina muutama kissa ja koira lemmikkinään.  Meidän 2 vuotta sitten kuollut Maxi-koirammehan oli hänen. Eläinten lisäksi hän pitää huolta sairaista vanhemmistaan: mm. kuljettaa näitä kaupungissa lääkärissä.  Vaikka onkin eläinrakas, Lindsay on melko puhdas lihansyöjä: hän teurastaa itse kasvattamiaan lehmiä ja possuja. Minua hirvittää ja kuvottaa se lihan määrä, mikä hänen talossaan on, ja pöydässä esim. grillijuhlien aikana. Mutta tässä tapauksessa en muuta kuin yritän kestää ja katsoa muualle.  Äiti Joy on ruuan suhteen toista maata. Hän käyttää osittain soijamaitoa ja on myös maistanut tofua. Hän jopa suostui maistamaan itse tekemiäni hapankurkkuja, otti jopa toisenkin ja pari lisää seuraavana päivänä.  Myöskin murskattuja ituja hän halusi kokeilla kaalisalaatissa majoneesin sijasta.



Lindsayn pihapiiri voisi olla romunkerääjän paratiisi: kaikenlaisia vanhoja auton- traktorin ja maatalouskoneiden romuja lojuu ympäriinsä.



Viikonlopun aikana meidän koiramme juoksentelivat ja telmivät itsensä läkähdyksiin, niin että sunnuntain paluumatkalla auton takapenkillä virui kaksi puolikuollutta koiraa. Tässä ollaan ajamassa Lindsayn lehmiä. Sumi kyllä vietti surimman osan ajasta juoksentelemalla Lindsayn Bruno-koiran kanssa.  Minä nautin pellolla käyskentelystä koirien kanssa, siitä, että voi katsoa kauas, nähdä metsät ja vuoret ja lehmät.  Jopa lehmän lannan tuoksu  on minulle varsinainen kulttuurielämys.



Kävimme sunnuntaina ennen paluumatkaa myöskin tervehtimässä vanhoja ystäviämme ja Woodstockin naapureita Dannya ja Trissaa, jotka kesäkuussa myivät Woodstockin talonsa ja puutarhansa ja ostivat pienen vihannestukkukaupan ja myymälän kaupungista. He myös  muuttivat lapsineen asumaan kaupunkiin. Siitä Singaporesta kotoisin oleva Trissa on haaveillut ja puhunut jo vuosia. Nyt kun lapset siirtyivät ylä-asteelle kaupunkiin, oli oikea aika. Maalaispoika Dannykin näyttää olevan hyvin tyytyväinen elämäänsä.  Hänkin on sukujaan italialainen: hyvin seurallinen ja puhelias - ja puheissaan joskus liioitteluun taipuvainen, kaikki määrästä kertovat luvut saavat puolet lisää siinä vaiheessa kun ne tulevat ulos suusta ... toisin sanoen hyvä kauppamies. Ihan sydämellinen ja reilu tyyppi ollut meitä kohtaan, joten minä mielelläni tapaan häntä. Sitä paitsi hänen englantinsa on selkeää ja ymmärrettävää, siinä ei  kuulu juurikaan tuota aussikorostusta eikä maneereja, joista en oikein pidä. Trissa taas on kotoisin Singaporesta, joten yhteisiä puheenaiheita löytyy Nancyn kanssa.

Suomalaiskodissa vierailuista ajattelin olla sanomatta muuta kuin yllä on kerrottu, mutta vihjailen kuitenkin vähän lisää. Se ei ollut kovin iloinen tapahtuma. Esillä oli monia ikäviä asioita sekä puheissa että käytännössä: tuttavien alkoholismi, se, mitä tapahtuu kun pariskunnasta toinen kuolee ja toinen joutuu dementoituneena pyörätuoliin: syntyy tappelu hänen omaisuudestaan, hänet tuupataan syrjään vanhainkotiin sen jälkeen kun on saatu hänen allekirjoituksensa entisen kodin myyntipapereihin. Perintöä aletaan jakamaan ikään kuin asianomainen olisi elävä ruumis. Että se siitä. Joka paikassa ja jokaisella on omat ikävät puolensa, myös idyllinen maalaiskylä saattaa olla sisältä päin varsinainen mätäpesäke, kun lähes jokainen on riidoissa kaikkien muiden kanssa, erityisesti sukulaiset keskenään. Siinä mielessä ei ole eroa Woodstockin tai Deeralin ja pienen pohjalaiskylän välillä.

Richelle ja Paul  10.8.2007

Kun muutettiin Townsvilleen vuonna 2003, Nancy aloitti työt sairaalan juuri perustetussa selkärankavammoihin erikoistuneessa erikoisryhmässä. Siinä hän toimi aina Cairnsiin muuttoon saakka toukokuussa 2005.  Hänen läheisimpiä työtovereitaan olivat sairaanhoitaja Jane ja sosiaalityöntekijä Richelle. Molemmista perheineen tuli meidän ystäviä. Seurattiin mukana eläen Janen näkövammaisen veljen yrityksiä saada pysyvä oleskelulupa sekä hänen onnistumistaan siinä. Heti sen jälkeen Jane sairastui ihan yhtäkkiä suolistosyöpään ja menehtyi siihen muutamassa kuukaudessa.   Richellen ja hänen kumppaninsa Paulin elämän täyttivät suunnitelmat oman talon rakentamisesta ja naimisiin menosta. Näitä molempia projekteja suunniteltiin ja valmisteltiin vuosia.  Talo valmistui tämän vuoden alussa. Siitä on pari kuvaakin tammikuun 2007 jutussa.

Ja nyt sitten olivat häät. Seremonioiltaan aika paljon suomalaisen hääjuhlan kaltainen tilaisuus, joten en sitä kovin yksityiskohtaisesti kuvaile. Aloitettiin pienessä katolisessa kirkossa, joka ulkoisesti muistutti enemmän seurakuntasalia kuin kirkkoa.

Tässä morsiamen saapuminen alttarille:



Richelle oli jo ennakolta kertonut, että hän aikoo itse kävellä alttarille. Niin hän tekikin isoisänsä ja veljensä saattamana. Ihmeelliseksi ja kertomisen arvoiseksi asian tekee se, että Richelle on normaalisti pyörätuolissa. Hän oli teinityttönä kova uimari, ja kerran harjoitellessaan yksin uima-altaalla, oli jotenkin loukannut itsensä ja sen jälkeen jäänyt tajuttomana kellumaan veteen. Sieltä äiti hänet oli löytänyt.  Siitä alkoi hänen uusi elämänsä halvaantuneena kaulasta alas päin. Hän oppi jonkin verran hallitsemaan käsiään, mm. niin, että pystyy käyttämään tietokonetta ja syömään.  Kävely alttarille kesti pitkään ja oli ilmeisen vaivalloista. Pari kertaa hän oli kaatua, mutta kieltäytyi istumasta pyörätuoliinsa vaan jatkoi eteen päin. Häävieraista varmaan jokaisella oli kyynel silmäkulmassa, ja kaikki mielessään kannustivat morsianta eteen päin. Niinpä hän 15 minuutin kuluttua saapuikin sulhasensa ja papin luo raikuvien aplodien saattelemana.  Sitten alkoikin suht tavallinen seremonia papin puheineen, vihkikaavoineen ja vanhalla loistoautolla poistumisineen.  Mitään virsiä tai lauluja ei tilaisuudessa ollut, ainoastaan lyhyt rukous ja papin messu.



Kuvasta näkyy, että miehistä kenelläkään ei ole kravattia. Edes sulhasella ei sitä ollut vaan paidan kaulukset auki.  Se täällä päin on mukavaa, että häihin ei tarvitse niin hirveästi tälläytyä ja valmistautua. Kukaan ei edes pane merkille sitä jos puvun kanssa käyttää arkisia nauhakenkia  tai paita on vähän ryppyinen tai liian iso. Näin ainakin miehen näkökulmasta. Naisilla on tietysti omat kuvionsa, mutta luulen, että heilläkin pukeutuminen on eniten omasta itsestä kiinni.

Iltajuhla oli sitten paikallisella klubilla eli lähinnä ravintolassa. Poistuimme sieltä ennen puheita ja kakun leikkaamisia. Ruokailu oli minulle positiivinen yllätys, sillä minulle oli järjestetty erittäin hyvät ruokavalioni mukaiset tarjottavat.  Tosin hääparin tuntien se ei oikeastaan kovin yllätys ollutkaan.



Isoja ihmisiä. Paul on joskus ollut tuostakin vielä isompi. Paul on metallimies. Työskentelee perheensä yrityksessä Inghamissa. Hän esittelee metallin käsittelytaitojaan tällä nettisivullaan.

Laitetaan vielä kuva meidän pöytäseurueesta. Eikä muuten ole juhlajuomien vaikutusta tuo, että minä yritän vetää itseäni  pöydän alle. Yritin vain olla peittämättä takana seisovia naisia ja toisaalta saada pääni Nancyn tasolle. Kuvasta ei ehkä ihan tarkkaan näy, mutta Nancy oli laitattanut tukkansa oranssi-violetti-ruskearaidalliseksi. Nuo taustalla seisovat ihmiset ovat kotoisin  Fidžiltä, Tyynen meren saaarelta, joka sijaitsee tässä "lähellä" eli  veden takana itään päin (kohti Etelä-Amerikkaa) . On siinä kyllä toisena oikealta vaihto-oppilastyttö Koreasta. Nancyn takana seisova nainen on Richellen pitkäaikainen henkilökohtainen avustaja.

Jokaisessa pöydässä oli kaksi taskukameraa, joilla vieraat saivat ottaa kuvia toisistaan. Nämä kuvat hääpari sitten kehittää ja pitää muistonaan.

  

Meidän poistuttuamme juhlat jatkuivat italialaisen hauskanpidon merkeissä. Paulin perhe kun on Inghamin italialaisia.  Meidän piti kuitenkin lähteä Woodstockiin katsomaan, että isäntäväki ja eläimet ovat kunnossa.  Sunnuntai-aamuna sitten lähdettiin ajamaan kohti Cairnsia. Oli kiire hakemaan Misua pois tarhasta, joka sulkeutuisi neljältä. Ajettiinkin melkein tauotta, ja saatiin Misu ulos,vaikka oltiinkin 5 minuuttia myöhässä.

Meiltä jäi myöskin väliin seuraavan aamun ohjelma eli aamiainen hääparin luona. Se oli mainittu ihan hääkutsussakin.

Ei sittenkään keliaakikko?

Matkaa seuraava maanantai oli molemmilla vapaa. Paastottiin sunnuntai-ilta ja seuraava aamu, ja sitten mentiin verikokeisiin. Minä odotin tulosten kertovan, että minulla on keliakia tai  jonkin vitamiinin tai mineraalin puutos. Vähän hämmennyin kun tulokset tulivat reilun viikon kuluttua.  Ei ollut keliakiaa, ja muutkin arvot olivat kohdallaan. Edes B12-vitamiini ei ollut ohjearvojen ulkopuolella.  Sitä oli 285 ng/l (ohjearvot 220 - 1100).

Muista arvoista:  vaikka en  käytä maitotuotteita, on kalsiumia ihan normaali määrä eli  2.33 mmol/l,  proteiiniakin 69g/l.  Kolesteroli on 4.2 mmol/l. Suomessa se oli joskus viiden pintaan. Erittäin hyvä on paperin mukaan alle neljän. Hemoglobiini on 138,  puna- ja valkosolujakin riittävästi,
Paljon muitakin arvoja on, mutten niistä juuri mitään ymmärrä.  Verenpaine minulla muuten on mittauksissa matala, normaalin puitteissa kuitenkin.  Näkökykyni on entisellään, ei ole muuttunut miksikään sitten 1980-luvun alun.

Eli ei vieläkään täyttä vastausta tuohon keliakia / ruoka-ainekysymykseen. Sanotaan, että vasta ohutsuolen tähystys antaa varmuuden asiasta. Ehkä teetän sen tässä joku päivä samoin kuin allergiatestit.  Jokin aine ruokavaliossani kun on sellainen, mitä elimistöni ei hyväksy. Vai olisiko se sittenkin suuremmat myrkkypitoisuudet täkäläisissä kasviksissa?  Vai niin kuin joku epäili, että elimistöni on vain tullut herkemmäksi sitä myötä kun elintapani ovat muuttuneet terveellisiksi. Vai olisiko vain niin, että nykyään kiinnitän terveyteeni enemmän huomiota kun ennen. Aiemmin terveyshuolet hoituivat sillä, että otin toisen kupin kahvia ja sytytin tupakan sen päälle.  Mietityttää toki sekin, että vaikka vilukissana pidän tästä lämpimästä (suomalaisittain kuumasta) ilmastosta, saattaa se siltikin olla rasitus ja stressitekijä elimistölle. Ehkä viisi vuotta ei ole vielä riittävä aika täydelliseen sopeutumiseen. Ilmaston lisäksi sopeutumista vaatii uusi ympäristö: uudet ruoka-aineet, uudenlaiset bakteerit - ja ne aiemmin mainitut ympäristön kemikaalit.  Voipa olla, että olen saanut elimistööni jonkin uuden bakteerin, joka siellä mellastaa. Minä kun teen paljon hapatettua ja bakteerikäytettyä ruokaa enkä ole niin hirveän tarkkaa sterilliydestä. Tiedä häntä.

Kansalaisuusseremonia

Jo heinäkuussa oli tullut kutsu paikallisella kaupungintalolla 30. elokuuta pidettävään kansalaisuusseremoniaan. Vasta seremonian jälkeen saa virallisesti kansalaisuuden ja voi mm. kirjoittautua äänestäjärekisteriin. Pukeutumisohjeita ei ollut annettu, mutta ennakoin, että puolet porukasta on shortseissa ja toinen puoli vähän kelvollisimmissa arkivaatteissa. Päätin itse kuitenkin tehdä jotain poikkeuksellista ja pukeutua niin epäaussimaisesti kuin mahdollista.



Seremoniasta laitan videota myöhemmin. Meitä oli paikalla 60 uutta kansalaista niin kuin on joka kuukausi tässä reilun 100 000 asukkaan kaupungissa.  Seremonian hoitaa yleensä kaupungin pormestari. Tänään hän oli estynyt, joten sen hoiti varamies. Minulle  juhlassa tarjottu ruoka oli pettymys: kahvia ja sokeri/muna/maito-pohjaisia kahvileipiä sekä täkäläistä kansallisruokaa eli lihapiirakoita. Minä en syönyt mitään, mutta Nancy otti jotain. Lähdettiin muualle syömään eli vähän hienompaan kiinalaiseen ravintolaan.

En halua mitenkään sanoa, että minusta olisi nyt tullut aussi. Ehkä virallisesti on, mutta kulttuurisesti ei. En minä tästä maasta kovin paljoa pidä noin kokonaisuutena ottaen, tai poliittisesti. En myöskään tosiaankaan pidä enemmistön ruokakulttuurista, en grillaamisesta, en oluen juonnistakaan.  Puhumattakaan tietysti jalkapallosta, kriketistä ja monista muista kotkotuksista, jotka eivät minun elämäni piiriin kuulu. Jos minulle tehtäisiin tuo tällä hetkellä suunnitteilla oleva kansalaisuustesti, en todennäköisesti pääsisi läpi ainakaan ennakolta harjoittelematta.  Joka tapauksessa tänään tulin julkisesti vakuuttaneeni uskollisuuttani tälle maalle: "tästä eteen päin vakuutan uskollisuuttani Australialle ja sen kansalle, jonka kanssa jaan sen uskon demokratiaan, jonka oikeuksia ja vapauksia kunnioitan, ja jonka lakeja kannatan ja noudatan" (oma vapaa suomennokseni englanninkielisestä vakuutuksesta).  Olipahan kuitenkin yksi etappi elämässä ja päätös liki viisi vuotta kestäneelle prosessille. Käytännön vaikutuksia asialla on ainakin se, että voin nyt hakea valtion virkoja sekä Australian passia.

Niin, tuolla seremoniassa saatiin lahjojakin: pienoislippu sekä  puu istutettavaksi. Minun puuni on nimeltään lillipilli. Se on yksi täkäläisistä alkuperäiskasveista, pari-kolme metriseksi kasvava pensas, jossa on valkoiset kukat.  Istutin sen kadunvarren aidan viereen osaksi tulevaa pensasaitaa.  Tarkemmin kasvista kertoo sen nimilappu: Aussie compact lilly pilly, A form of syzugium Australe. Also known as S. Paniculatum dwarf. 


Tässä Youtube-video tilaisuudesta



Muita elokuun kuulumisia

Aloitettiin kissa-aitauksen suunnittelu toimistohuoneen ikkunan taakse. Tarkoitus olisi tehdä siitä ulkoilualue kissoille yöksi, ja ehkä jopa päiviksikin. Rakentajana on sama mies, joka asensi astianpesukoneen ja liesituulettimen. Hän on niin kiireinen, ettei ole kuun loppuun mennessä  ehtinyt  vielä päästä edes kunnolla rakentamisen alkuun.

Saatiin uusi astianpesukone. Vanha temppuili jatkuvasti, eikä huolto pelannut, joten kysyin myyjältä kohteliaasti, että eikö voisi saada uutta. Hän otti yhteyttä Australian Mieleen, josta luvattiin uusi. Se tulikin sitten rivakasti.  Malli on huomattavasti parempi kuin vanha, joten täysi korvaus saatiin odottelulle.

Verovuosi päättyi kesä-heinäkuun vaihteessa. Siitä lähtien on puolisen vuotta aikaa tehdä veroilmoitus.  Yleinen käytäntö on, että se käydään tekemässä kirjanpitäjällä. Hän syöttää tiedot suoraan veroviranomaisen tietojärjestelmään.  Palautukset tulevat yleensä parissa viikossa tai alle. Mätkyistä en tiedä, koska niitä ei ole meidän perheessä koettu. Nancy sai takaisin muutaman satasen ja minä muutaman tonnin.  Minä saan enemmän siitä syystä, että työnantajani pidättää liian isoa ennakkoveroa, ja siksi, että minun nimissäni ovat kaikki hyväntekeväisyyteen antamamme lahjoitukset (lähinnä kaksi kummilasta kehitysmaista sekä täkäläiset eläinsuojelujärjestöt). Eihän tuo nyt varsinaista hyväntekeväisyyttä eli lahjoittamista ole, koska kaikki verovähennyskelpoisiksi luokitelluille järjestöille annetut avustukset saa kokonaisuudessaan takaisin verovuoden päätyttyä. Edes ylärajaa ei lahjoituksille ole.  Näin väitti kirjanpitäjä. Silloinhan voisin teoriassa ohjata kaikki maksamani verot tulonsiirtoina veronmaksajilta haluamaani hyväksi kokemaani tarkoitukseen, ja saada sitten kaiken takaisin verottajalta.  Sehän edellyttää vain sitä, että lainaan rahojani enintään vuodeksi verottajalle. Ensimmäisenä vuonna saattaisi tehdä eläminen aika tiukkaa, mutta jo toisena vuonna sitten voisinkin antaa lahjoituksiin kaikki ensimmäiseltä vuodelta saamani palautukset, joten palkkaan ei tarvitsisi koskea.