Yläpuolen kuvissa pari esimrkkiä siitä, miten käärme osaa piiloutua ja sulautua ympäristöönsä. Minulla olisi saattanut molemmissa tapauksissa jäädä huomaamatta, että siinä on käärme. Vasemmalla tuo myrkyttömän vihreän käärmeen pystyssä oleva yläruumis ja pää näyttää ihan ruohonkorrelta. Oikeanpuoleisenkin kuvan lattian ja seinän rajaan viivasuoraksi heittäytynyt matelija olisi saattanut käydä minulle lattialistasta, varsinkin vähän kuvan ottamisen jälkeen kun pää oli madellut piiloon pytyn taakse, käärme peitti lattianrajan koko seinän mitalta. Jää vain arvailujen varaan se, monenko käärmeen kanssa olen ollut ihan lähekkäin yksinäisillä metsä- ja vuoriretkilläni. No, useimmitenhan koira on ollut mukana, ja se kyllä varoittaa käärmeistä. Se on jopa yrittänyt estää minua menemästä liian lähelle käärmettä.
Eräänä aamuna marraskuun loppupuolella tapani mukaan heräsin viiden aikoihin ruokkiakseni eläimet ja tehdäkseni pihatöitä sekä vain nauttiakseni auringonnoususta ja aamun viileydestä ennen töihin lähtöä. Ennen puolta seitsemää oli aamukahvin ja suihkun aika. Kuten tavallisesti, kylpyhuoneessa oli taaskin toistakymmentä sammakkoa. Yksi iso jättiläiskonna roikkui ovessa kahvapuolella lähellä oviaukkoa . Päätin heittää sen ulos heilauttamalla ovea. Paukautin oven kiinni niin että konna lensi ulos terassille. Vasta kun ovi oli melkein kiinni näin sen takana ison käärmeen. Se pelästyi touhujani niin, että kiipesi oven päälle. Toivoin sen lähtevän siitä sillä aikaa kun olin suihkussa. Niin ei käynyt, joten minä olin suihkuhuoneessa vankina käärmeen toimiessa ovivahtina. Täällä suihkut ovat kiinteästi seinällä eikä niitä voi suunnata suihkutilan ulkopuolelle. Käsisuihkuja on tuskin missään. Niinpä en voinut käyttää vesisuihkua, mikä olisi humaanein ja reiluin tapa hätistää ne kauemmas. Koska minulla ei ollut laseja päässä, en voinut olla varma, onko kyseessä vaaraton vihreä puukäärme vai jokin myrkyllinen laji. Myrkyttömän käärmeen lähelle olisin voinut aika huoletta mennä. Ajattelin, että koska käärme on iso ja siinä näyttää olevan jotain kuvioita, se todennäköisesti on myrkytön. Olin oppinut, että myrkyllisimmät käärmeet ovat yleensä pienempiä ja värittömiä. Ne pysyttelevät enimmäkseen matalalla. Tämän täytyi olla niitä myrkyttömiä, ajattelin. Sitä uskaltaa vähän hätyytelläkin. Niinpä etsin pisintä esinettä kylpyhuoneesta, irrotin puolitoistamertisen pyyhetangon seinältä ja aloin sohia sillä käärmettä. Eipä auttanut. Käärme oli näemmä juuri ennen tuloani nielaissut vähintään yhden vihreän sammakon, joten nyt se sulatteli ruokaansa eikä voinut liikkua. Niinpä jäi ainoaksi vaihtoehdoksi avata ovi jälleen ja yrittää ohittaa käärme mahdollisimman varovasti. Täällä ovet aukeavat aina sisään päin, joten nyt käärme oli kylpyhuoneen seinän ja oven välissä, puolittain oven päällä. Se työnsi päänsä ja yläruumiinsa seinän ja oven väliin. Vain osa keskiruumista jäi näkyviin oven päälle, kuten kuvassa yllä näemme. Niinpä minä otin pyyhkeen pääni pälle suojaksi ja kipaisin käärmeen alta ulos. Saatuani lasit päähäni ja kameran käteeni varmistui lopullisesti, ettei tuo liero ollut myrkyllinen. Kun Nancy ja koirat saapuivat paikalle, oli käärme saanut ruokaansa sen verran peremmälle, että sai luikerreltua kylpyhuoneen kaapin taakse ja sieltä ilmeisesti lattian rajassa olevan reiän kautta ulos. Sen koommin ei sitä ole näkynyt.
Joulukuun alkupuolella olimme usein illan hämärryttyä etupihalla kanakopin ja ison puun luona seuraamassa possumimme iltapuuhia. Possumi oli jo marraskuussa siirretty pienestä sisähäkistä ulkotarhaan. Ensin se oli suljettuna pieneen häkkiin, johon kuului myös pesälaatikko. Sinne ripustetussa kangaspussissa se nukkui päivät ja illalla se kävi syömässä sille laitetun ruuan. Verkon raosta se pystyi tarkkailemaan ympäristöä. Kun arvioimme sen tottuneen uuteen kotiinsa, avasimme pesähäkin ovet niin, että se pääsi vapaasti kulkemaan ulkotarhaassa, jopa kiipeämään puun runkoja pitkin ylös ja sieltä oksia myöten maailmalle. Toivoimme sen pikku hiljaa oppivan elämään vapaudessa. Eräänä tällaisena iltana huomasimme suuren pyton-käärmeen luikertelevan lähettyvillä. Epäilimme sen yrittävän kanojen kimppuun, joten ryhdyimme ajamaan sitä pois keppejä ja muuta kättä pidempää käyttäen. Vasta myöhemmin opimme, että puutarhaletku olisi tässäkin tapauksessa ollut paras apuväline. Saimme eläimen hätisteltyä kauemman, mutta se kuitenkin jäi tontille, luikerteli kait talon alle pesäänsä.
Meiltä alkoi sitten katoamaan kananpoikasia. Kuukauden sisällä oli kadonnut neljä viidestä kiinalaisesta silkkikanasta. Sitten eräänä aamuna oli kadonnut toinen pienistä kananpojista )ks. kuva yllä, alhaalla oikealla), ja toinen emoista (alhaalla keskellä) löytyi kuolleena kopin lattialta. Osan tuhoista voimme laittaa koirien syyksi, etenkin silloin kun tarhan liepeiltä löytyi puoliksi syöty kana tai tukko höyheniä ja vierestä viatonta teeskentelevä Maxi-koira verenhimoinen katse silmissään. Nämä viimeisimmät eivät kuitenkaan vaikuttanut koirien tekosilta. Sitten katoamisia seuranneena iltayönä kuulin kanojen metelöivän kopilla. Kuului lyhyt rääkäisy ja sen jälkeen muiden huolestunutta kotkotusta. Menin katsomaan taskulampun ja kameran kanssa. Vasta kameran yökuvaustoiminnolla (ylhäällä oikealla) näin selvästi käärmeen, joka oli kuristamassa viimeistä silkkikanaa. Kävin herättämässä Nancyn, joka paikalle tultuaan raivostui ja pätti antaa murhanhimolleen vallan. Niinpä ryhdyimme sitä sitten jahtaamaan ja saimmekin reilun tunnin metsästyksen jälkeen sen käsiimme - tai haravan ja lapion alle. Inhoan käärmeiden(kin) tappamista sekä sillä retostelua, joten todettakoon vain tapahtunut: seuraavana päivänä kanoilla oli tilaisuus syödä vihollisensa, joka oli paloiteltuna ja nyljettynä heitetty niiden tarhaan. Sen mahasta oli löytynyt myös puoliksi sulanut kananpoika. Ateria ei kiinnostanut kanoja, joten hautasin jäännökset niiden tarhaan n. 10 sentin syvyyteen. Kunhan ne sinne maatuvat, alkaa tulla matoja ja toukkia, jotka ehkä kelpaavat kanoille paremmin.
Tiedän, että nämä käärmejutut herättävät siellä Suomessa kauhistusta. Ovathan ne tällaiselle uudelle siirtolaisellekin hyvin jännittäviä, ja kun oikein rupeaa ajattelemaan myös pelottavia. Kyllä jotkut paikallisetkin ovat niin kauhuissaan, etteivät mielellään kävele muualla kuin asfaltilla tai hyvin leikatuilla nurmikoilla. Jos on oikein pelkäävää sorttia, niin täällä kyllä riittää luonnossa pelon aihetta. Käärmeiden lisäksi henkeä uhkaavat myrkylliset hämähäkit ja skorpionit. Vedessä vaanivat meduusat (mm. tappava irrukandji), krokotiilit ja hait. Sitten vielä dengue-kuumebakteeri jota on vedessä tuolla kaupungin alueella, mutta ei meillä Woodstockissa. Jos kävelee paljain jaloin ja sattuu olemaan iho rikki tai haava jalkapohjassa, voi saada elimistöönsä Burkholderia pseudomallei -bakteerin, joka aiheuttaa hengenvaarallisen melioidosis-infektion. Tuollaisia asioita pelätään paljon tunteenomaisemmin kuin todellisia vaaroja, joista pahin on täälläkin ihmisen itsensä luoma liikenne. Autoja hyvin harva pelkää, vaikka ne tappavat ehkä tuhat kertaa enemmän ihmisiä kuin luonto.
Minulle, ja Nancylle, ei tulisi mieleenkään muuttaa täältä pois edes lähikaupunkiin käärmeiden ja muiden luonnon vaarojen takia. Eivät ne meissä aiheuta juurikaan ylimääräistä sydämentykytystä tai kuoleman pelkoa. Terve varovaisuus ja asiaan kuuluva kunnioitus luontoa kohtaan riittää. Käärmeet ovat olleet täällä kauemmin kuin me ja niillä on oma paikkansa luonnossa. Loppujen lopuksi ne aiheuttavat paljon vähemmän vahinkoa kuin me. Nancyn äiti, vanha kiinalainen nainen, uskonnoltaan taolainen, lienee perimmältään tarkoittanut samaa asiaa, kun Nancyn kerrottua puhelimessa meidän tappaneen käärmeen, sanoi, ettemme saa niin tehdä, koska käärme on pyhä eläin.
Nyt meitäkin vähän kaduttaa murhanhimomme, ja olemme päättäneet rakentaa uuden kanakopin, sellaisen niin tiiviin, etteivät käärmeet pääse sisälle. Sinne sitten lukitsisimme kanat yöksi.
Ja kun tuota käärmeasiaa pohtii suhteessa koko elämiseen täällä, tulee mieleen itämaisten viisauksien lisäksi sanonta "joka paratiisissa on omat käärmeensä". Kyllä te siellä Suomessa olisittekin ihan vihreitä kateudesta, jos minulla olisi pelkkää auringonpaistetta ja leppoisaa elämää raportoitavana (sitähän se enimmäkseen onkin, mutta ei sellaisesta kukaan halua lukea). Käärmeen kohtaaminen tai uutiset siitä, että joku on joutunut krokotiilin tai hain hampaisiin, pitävät elämässä tasapainoa yllä. Ilman niitä tämä olisikin liian hyvää ollakseen totta. Usein sitä tulee verrattua elämää täällä elämään Suomessa. Suomesta käsin tietysti ruoho aidan takana näyttää vihreämmältä, mutta kun paikalle pääsee, ei se enää nin olekaan. Tapaankin sanoa, sikäli kuin asiaa enää tarvitsee miettiä, että elämä täällä, ja minun elämäni nyt, on erilaista, ei huonompaa eikä parempaa, mutta erilaista. No, tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että ehkä vähän parempaa kuitenkin, johtuen henkilökohtaisista syistä ja ilmastosta. Ympäröivä yhteiskunta ei tunnu niin kehittyneeltä kuin Suomessa. Vaikka yleisemmin ajatellen kuitenkin tulee mieleen vanha satu siitä hölmöläisten peitosta ja sen opetus sovellettuna tähän yhteyteen: kun ottaa jalkopäästä palan pois ja littää sen pääpuolelle, ei tule huonompaa eikä parempaa - vain erilainen tekele.
Me emme ole kovin innokkaita joulun viettäjiä. Minä en ole jaksanut hössöttää sillä asialla enää aikuisiässä, eikä Nancyllä ole koskaan joulua ollutkaan. Toki me joitakin paketteja ja kortteja laitamme ja nautimme suunnattomasti Suomesta tulleista paketeista. Mutta jouluruuat ja talon koristelu, jopa siivous, saavat suosiolla jäädä. Misu-kissa kyllä tuli koristeltua joulupaketista löytyneillä hatulla ja kaulaliinalla sen jälkeen kun jouluyönä kotiin palattuamme olimme avanneet lahjat. Olimme viettäneet aattoillan tuon syksyllä kuolleen Nancyn työkaverin, Janen lesken ja hänen perheensä luona. Paikalla oli myös Olafin saksalainen äiti, joka on syntynyt Berliinissä ja lähtenyt sieltä sodan jälkeen pakoon kaaosta ja neuvostojoukkoja. Hän oli hyvin mielissään, kun pystyin puhumaan hänen kanssaan hieman saksaa. Vietimme joulua aattona, kuten saksalaiseen ja suomalaiseen perinteeseen kuuluu. Muuthan täällä noudattavat englantilaista perinnettä ja kaivavat lahjansa sukista vasta joulupäivän aamuna. Joulupäivänä me kävimme vierailulla australialais-ruotsalaisen tuttavapariskunnan luona.
Joulukuun muutamien sateiden jälkeen päättelimme, että sadekausi tulee sittenkin, ja jäimme odottelemaan sen tuloa, ettei lupaavasti vihertämään päässyt ruoho rusketu ihan alkuunsa. Kyllä tulisi suru puseroon, jos helmikuussa ei pääsisikään viuhahtamaan makuuhuoneesta takaoven kautta aamu-uinnille oman joen pehmeään ja viileään veteen. Se huvi ei ole ympärivuotinen, vaan sitä pitää odottaa hartaasti ja se sitten kestää yhtä kauan kuin metsämansikkasato Suomessa.
Tässä on muutamia ääniä meidän pihalta. Niistä kuuluu hyönteisten siritys. Kun on lämmintä ja kosteaa, ilmestyvät myös hyönteiset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti