Kuvat joulukuuta 2023
Tähän postitukseen lisään kuvia vasta tammikuun puolella kun pääsen takaisin tietokoneeni ääreen. Muokkaan tätä nyt blogger Pro sovelluksella sekä puhelimen Chrome-selaimella käyttäen tekstin syötössä Googlen sanelua. Siksi tekstiin saattaa tulla outoja sanamuotoja ja yhdyssana virheitä.
<
Sanelen tätä postitusta sieltä vuoristoalueelta jossa asuimme silloin kun erik sai alkunsa, ja josta vietnamilaisen perinteen mukaan palasimme vaimon äidin luokse ennen lapsen syntymää. Tarkoitus oli viipyä siellä mekongin suistossa muutama kuukausi mutta neljäksi vuodeksi se on jo venynyt.
Minun on tehnyt jo piddempään mieli sieltä takaisin viileämpään vuoristoilmastoon, mutta on ollut asioita jotka ovat puoltaneet sinne jäämistä erityisesti vaimon ja pojan kannalta.
Olin jo tulossa tutkimaan uusia maisemia syyskuussa mutta hammasimplanttiremontti sai minut perumaan sen matkan. Lisäksi en muutenkaan ole ollut matkailut tuulella vaan mieli olisi tehnyt pysytellä paikallaan.
Nyt joulukuussa täytyi aloittaa jo toisenkin kulmahampaan remontti eli poistaa se ja asentaa siihen titanioksidi-implantti joka kolmen kuukauden päästä sitten saa uuden kruunun. Tällä kertaa en antanut hammaslääkärin houkutella minua jäämään paikalleni vaan päätin toteuttaa suunnitellun matkan.
Joulukuun 13. päivänä sitten lähdimme kotoa ensin noin 50 km päähän suomalaisvietnamilaisen pariskunnan ja heidän tyttärensä ylläpitämään vierastaloon Mekong- joen saarella.
Saimme sinne kyydin sotilasystäväni auton kuljettajalta. Viivyimme siellä yhden yön kunnes seuraavana aamuna vaimon ja tyttären kanssa matkustimme Ho Chi Minh cityyn.
Siellä kävimme lastensairaalassa kysymässä neuvoa Erikin puhumattomuuteen ja ahdistukseen.
Se puhumattomuus oli alkanut jo marraskuun alussa ja oli pikkuhiljaa pahentunut niin että jossain vaiheessa hän ei puhunut edes äidilleen vietnamia puhumattakaan että olisi kommunikoinut minun kanssani englanniksi. Se puhumattomuus ei ollut mitään mykkäkoulua vaan kyvyttömyyttä muodostaa sanoja, ikään kuin taantumista vauva-asteelle. Hän välillä jopa kommunikoi jokeltelemalla tai sitten elehtimällä ja mumisemalla.. Hän kuitenkin ymmärsi kaiken minkä sanoin hänelle ja halusi ottaa kontaktia. Keskustelin asiasta monen ihmisen kanssa ja jotkut ehdottivat selektiivistä mutismia ja autismia diagnoosiksi. Varauduin jopa siihen että poika voisi olla puhumaton tai vähäpuheinen jopa vuosia tai lopun ikänsä.
Tottakai sitä omaa lastaan rakastaa on hän sitten millainen tahansa mutta erityisesti tässä ympäristössä erityislapsena eläminen merkitsisi suurempaa syrjäytymistä.
Myöskin fyysisiä syitä aprikoitiin kuten välikorvan tulehdusta tai jopa aivovammaa ainakin puhekeskuksessa.
Poika oli kertonut äidilleen yhden syyn puhumattomuuteensa. Se oli minun kannaltani mahdollisimman ikävä. Hän kertoi että marraskuun alussa perustetussa Englannin kerhossamme sotilas ystävämme poika oli lyönyt häntä lujaa kasvoihin. Hän oli tullut kertomaan minulle asiasta mutta minä en ollut puolustanut häntä joten Hän suuttui siitä minulle.
Se lastensairaala Saigonissa oli hyvin meluisa paikka täynnä lapsia ja heidän vanhempiaan. Kaikkea muuta kuin rentouttava ympäristö. Erik halusikin sieltä pois äkkiä ja vastusti hyvin voimakkaasti kaikkia toimenpiteitä, jopa punnitusta ja mittausta. Yleislääkäri vilkaisi hänen suuhunsa ja silmiinsä ja määräsi hänelle ison kasan kaikenlaisia vitamiineja.
Saimme kuitenkin selville että paikalla on myös psykologi jonka vastaanotolla voisimme käydä. Se oli nainen joka olisi osannut ranskaa mutta ei juurikaan englantia. Paikalla oli kuitenkin tuo suomalaisen kaverini vaimo joka osasi tulkata.
Poika oli psykologin luona todella ahdistunut: itki huusi ja tappeli vastaan. Minut poistettiin jonkin ajan kuluttua huoneesta ja sen jälkeen hänen äitinsä. Vähän aikaa sieltä kuului pojan huutoa mutta sitten hän rauhoittui.
Olin huolissani niin kuin jokainen vanhempi on silloin kun joku itkettää hänen lastaan.
Noin vartin kuluttua meidät kutsuttiin jälleen sisälle huoneeseen jossa poika tutki rauhoittuneena leluja ja muita virikkeitä.
Psykologi oli saanut pojasta irti saman selityksen kuin äitinsä aiemmin. Erik oli loukkaantunut siitä että poika oli lyönyt häntä ja minä en ollut puolustanut vaan jatkoin muiden lasten kanssa touhuamista niin kuin roolini yhtenä ryhmän vetäjistä olette minun toimivan. Olin kyllä huomannut siellä kerhossa että poikaa ei miellyttänyt se, kun muut lapset tulivat lähelleni ja halailivat tai halusivat minun leikkivän heidän kanssaan.
Tunsin syyllisyyttä siitä, että olin pakottanut häntä osallistumaan toimiin joista Hän ei pitänyt. Itsekään en oikein ollut kotonani siinä meluisassa ja levottomassa kaupunkiympäristössä.
Olin siis yrittänyt tuputtaa pojalleni jotain sellaista mikä ei ollut hänelle sopivaa vaikka minun mielestäni se olisi hänelle eduksi. Halusin niin kovasti hänelle englanninkielisiä ystäviä ja yleensäkin muita ystäviä kuin vaimon perheenjäsenet.
En ottanut riittävän vakavasti sitä että hän ei pitänyt tuosta kaupunkimaisesta sotilasympäristöstä eikä ilmeisesti tule toimeen tuon ikäisen pojan kanssa.
Tietysti asetin myös kyseenalaiseksi sen että onko tuo hänen selityksensä oikea. Lapsen logiikkahan ei ole ihan samanlaista kuin aikuisen. Syy ja Seuraa suhteet saattavat mennä eri lailla kuin meillä.
IIllalla lähdimme porukalla merimiespapin pitämään kauneimmat joululaulut tilaisuuteen. Olen julkaissut siitä videoita youtube-kanavallani ja myöhemmin laitan vielä lisääkin. Tilaisuus oli todella miellyttävä ja lämminhenkinen myös minulle. Erik ei ollut siellä kovin ahdistunut vaikkei vieläkään puhunut.
Tilaisuuden jälkeen seurueemme muut lähtivät hotelliin ja sieltä seuraavana päivänä kohti kotia. Minä sen sijaan otin mopotaksin bussiasemalle josta olin varannut yöbussin vuoristoalueelle, en tänne tutulle seudulle vaan viereiseen provinssiin Dak lakiin, jossa ainakin maan hinta on edullisempi kuin täällä Lam Dongissa.
Syksyn mittaan olen tutkiskellut asioita netistä ja myöskin solminut kontakteja sikäläisiin ja siellä asuviin ihmisiin.
Yksi näistä tuttavuuksista oli minua vastassa kun noin kuuden tunnin bussimatkan jälkeen saavuin Buon ma thuot -nimiseen vuoristokaupunkiin.
Hän vei minut perheensä pyörittämään kahvilaan ja tarjosi muutakin apuaan. Tarjottu polkupyörä oli kilpapyörä jolla en uskaltanut lähteä kiertelemään aluetta.
Aluksi minut oli tarkoitus majoittaa heidän taloonsa, mutta tämän nuoren miehen perhe pisti vastaan ja minut ajettiin lähistöllä olevaan hotelliin. Yksi pojan kavereista ajoi minut sinne mopollaan. Tämä kaveri oli saanut opiskelupaikan Suomesta ja oli nyt valmistelemassa paperityötä sitä varten. Hän oli jonkin verran opiskellut suomen kieltä mutta nyt oli sen verran kiire etten kerinnyt häntä paljoa auttamaan muuten kuin kertomalla jotakin Suomesta. Hotelliin vietyään hän katosi kuvasta eikä ole sen koommin pitänyt yhteyttä.
Sain sen vaikutelman että tällä alueella oli varsin vähän ulkomaalaisia ja ainakin minuun nämä nuoret miehet suhtautuivat liian suojelevasti. He olivat muun muassa sitä mieltä että hotelleja ei voi varata netin kautta vaan pelkästään henkilökohtaisten kontaktien avulla. Minun olisi pitänyt soittaa hotelleihin joissa useimmiten ei puhuttu englantia. Niinpä tein kaverille selväksi että olen varsin kokenut matkailija enkä tarvitse lastenhoitajaa vaan pelkkä kaveruus riittää.
Seuraavana aamuna lähdin kävelemään hotellin ympäristöön, jossa kasvatettiin kahvia. Näin miten kahvipapuja oli levitetty aurinkoon kuivumaan. Muutama kahvinviljelijä yritti ottaa minun kontaktia ja yksi kutsui katsomaan kahviviljelmäänsä ja tarjosi minulle puista kahvipapuja pureskeltaviksi.
Olin tavannut nettiryhmässä myös alueella asuvan saksalaismiehen jolla oli paikallinen vaimo. Heillä oli pieni majatalo järven rannalla. Aluksi yritin pyytää mopo tai autokyytiä sinne 30 km päähän. Päätin kuitenkin yrittää bussilla. Aamulla olin käynyt ostamassa syötävää pienestä kaupasta jonka pariskunta osasi jonkin verran englantia. He olivat hyvin mielissään siitä että otin kontaktia heidän lapsensa. Se on Vietnamissa hyvin tehokas tapa voittaa paikallisten sympatia että edes tervehtii lapsia englanniksi. Monet jopa tuovat lapsiaan ulkomaalaisen lähelle ikään kuin siitä levittyisi jonkinlaista siunausta.
Kirjauduttuani ulos hotellista kävelin raskainekantamuksineeni tuohon samaan kauppaan ja kysyin meneekö tuolle alueelle busseja ja mistä niitä menee. Mies vastasi että menee ja opasti minut tien yli bussipysäkille, joka oli liikennemerkin varteen maalattu bussin värejä vastaava raidoitus.
Niinpä onnistuin noin 15 minuutin odottelun jälkeen pysäyttämään sinivalkoisen bussin.
Googlen kartan avulla osasin suurin piirtein sanoa missä haluan jäädä pois. Tosin rahasta ja määränpäätä lähestyessämme laati minua jäämään pois bussista jo noin kilometriä ennen hotellia josta olin varannut huoneen ennen kuin seuraavana päivänä pääsisin sinne järven rannalla olevaan majataloon.
Lähdin kävelemään ja tunsin jälleen rinnassani epämukavaa poltetta. Viime aikoina minua ovat vaivanneet sappikivet usein kävellessäni ja jopa pyöräillessäni.
Ne on ultraääniellä tutkittu mutta eivät ole niin isot että leikkaus olisi välttämätön. Jossain vaiheessa ne täytyy poistattaa mieluummin avaimenreikätekniikalla eikä avoleikkauksella.
Pysähdyin miellyttävään kahvilaan suurten puiden alle. Aina välillä laittelin videoita ja ääniviestejä sekä kuvia Erikille. Tein kaikkeni välttääkseni aiheuttamasta hänelle sitä tunnetta että olin hylännyt hänet. Olin aikaisemmin jo puhunut hänen kanssaan siitä että joku päivä lähden vuoristoon etsimään meille paikkaa jossa olisi iso puu hänen haaveilemaansa puumajaa varten. Muistutin hänelle tästä asiasta ja lähetin kuvia näistä isoista puista.
Jossain vaiheessa matkaani hän oli alkanut taas puhumaan äidilleen vietnamia. Minulle hän ei kuitenkaan halu8nnut puhua edes videoiden tai äänitiedostojen välityksellä.
Kahvittelun jälkeen kävelin hotellille jonka olin varannut netin kautta. Se oli hyvin edullinen paikka mutta oli saanut hyvät arvostelut. Paikkaa piti nuori viehättävä kirkassilmäinen neitonen pienen lapsensa ja äitinsä kanssa. Hän ei osannut englantia mutta pystyi kommunikoimaan Googlen kääntäjän avulla.
Hän näytti minulle huoneeni ja pyysi passia. Ryhdyin kaivamaan sitä pikku repustani mutta ei sitä löytynyt. Viestikin edellisen päivän isännälle että hän kysyisi oliko se jäänyt hotelliin. Tämä oli juuri se sama tyyppi jolle olin kertonut etten tarvitse lapsenhoitajaa vaan kaveria. Jo minuutin päästä pystyin perumaan pyyntöni kysyä hotellista koska passi löytyi toisen repun pohjalta. Täällä jokainen ulkomaalaisen yöpyminen täytyy rekisteröidä paikalliselle poliisille oli se sitten yksi yö tai useampi. Lain mukaan ulkomaalainen ei saisi yöpyä yksityisasunnoissa ellei ole perheenjäsen.
Tästä säännöstä on hieman erilaisia tulkintoja. Minä olen vävykokelaana saanut asua nykyisen vaimoni talossa vuoden ennen naimisiinmenoamme. Liekö se johtunut siitä että vaimon sukulainen on työssä poliisissa.
Tässä varsin nukkavierussa hotellissa ei ollut luksushuoneessakaan toimivaa suihkua vaan ämpärisysteemi. Kuumaa vettä sentään tuli joten peseytyminen onnistui. Minä niin kuin monet muutkin ulkomaalaiset kaipaamme kuumaa vettä vaikka ulkona olisi liian kuuma. On tunnettua että sauna ja kuuma suihku ovat hyviä tapoja vilvoitella helteessä.
Houkuttelin tai suorastaan painostin tämän viehättävän neidon kokkaamaan minulle vegaanisen aterian. Sitä varten hän joutui käymään ostoksilla ja käyttämään pari tuntia siihen kokkaamiseen. Kerroin hänelle että hän voi lisätä hotellinsa kuvaukseen sen että tarvittaessa saa myös kasvisruokaa. Maksoin hänelle koko yöpymisen ja ylimääräistä siltä varalta että hänellä ei olisi käteistä ostoksia varten.
Niinpä sitten illalla viiden aikoihin pääsin syömään päivän ensimmäisen aterian. Se oli yhtä lailla kehujen arvoinen kuin tuo viehättävän sympaattinen palvelu.
Minulla oli sappikivivaivojen lisäksi kova yskä ja nuha. Ajattelin näiden kaikkien johtuvan ilmaston ja ruokavalion vaihdoksesta. Edelleenkin nuo päivät ovat jonkin verran läsnä samoin kuin huimaus ja ajoittainen voimattomuus. Ne voivat hyvinkin olla koronan tai jonkun muun oireita, ehkä pitkään jatkuneen koronan.
Seuraavana aamuna tuo saksalaismies tuli keltaisella jeepillään hakemaan minut hotellilta parin kilometrin matkan majatalolleen. Mennessä kävimme apteekissa hakemassa minulle lääkkeitä.
Majatalo ei ollut mikään nukkavieru esitys vaan saksalaisella pieteetillä ja täkäläisittäin isolla rahalla rakennettu paratiisi. Olen muuten puhunut saksalais miehestä vaikka hän on sveitsiläinen. En viitsi tuota asiaa puhelimella sanellessa ja kirjoittaessa korjata kuten en myöskään korjaa lukuisia yhdyssanavirheitä. Yritän mieluummin opetella lausumaan yhdyssanat niin että en painota molempia sanoja erikseen, mikä tuntuu olevan minulle luonteenomaista.
Ennen saunomista suomalaisessa sähkösaunassa tämä alppipyöräilyä harrastanut mies lähti käyttämään minua polkupyöräliikkeessä, joka hänen arvionsa mukaan on seudun paras.
Valitsemme minulle maantiepyöräilyyn sopivan pyörän, 12-vaihteisen ja vanhaan pyörääni verrattuna todella modernin ajopelin. Olin varautunut matkailemaan pyörällä muun muassa pakkaamalla tavarani isoon reppuun ja sinne myöskin pyörän sivulaukut. Olin myöskin ottanut mukaani paljon kylmässä ilmastossa tarvittavia vaatteita jotka ajattelin jättää tänne tulevia matkojani varten.
Saunan jälkeen pyöräkauppias kävi tuomassa tuon upean mustavalkoisen ajopelin majatalolle. Hintaa sille tuli runsaat 7 miljoonaa Vietnamin dongia eli vajaa 300 euroa. Huomattavasti kalliimpiakin pyöriä olisi ollut siinäkin kaupassa saatavissa mutta katsoin että niistä ei olisi paljoa hyötyä minulle.
Seuraavana aamuna pariskunnan oli määrä lähteä aikaisin hyväntekeväisyystyöhön paikallisen etnisen väestön parissa. Minäkin suunnittelin lähteväni jo varhain pyöräilemään kohti uusia alueita.
Jo kolmas yö peräkkäin kun en ollut pystynyt nukkumaan kunnolla. Uniapnea -laite, Airsense 10 minulla oli mukanani muttei antihistamiineja joita olin parin vuoden aikana käyttänyt kotioloissa.
Siksi vanha unirytmi oli palautunut eli pystyn nukkumaan kahdesta neljään tuntia ja sitten herään liian aikaisin. Se on ollut nyt pari viikkoa päällä. Ainoastaan nyt kun olen vaimoni ja poikani kanssa asettunut sinne vanhoille tutuille seuduille vaimon veljen naapuriin, olen pystynyt yhtenä tai kahtena yönä nukkumaan yli kuusi tuntia.
Myöskin sappikivivaivat ovat parantuneet ja yskäkin pikkuhiljaa. Nykyään jokaisesta flunssasta ja vilustumisesta tulee mieleen ajatus että onkohan tämä taas koronaa. Sitä kehotti eräs facebook-kaverini tutkimaan. Kävinkin seuraavana päivänä ostamassa covid-testin. Se ei kuitenkaan toiminut enkä ole sen jälkeen uutta hankkinut, vaikkei se todellakaan ole rahasta kiinni.
Lähdin uudella pyörälläni kohti pohjoista tarkoituksenani aloittaa suht pehmeästi ja pyöräillä vain noin 30 km lähikaupungin hotelliin. Pyöräilin ohi alkuperäisväestön kylien ja maatilojen. Usein ohitseni kulki traktoreita jotka olivat lähinnä peräkärryllä varustettuja suuria puutarhajyrsimiö ainakin siten kuin minä ne miellän.
Ihmiset olivat uteliaita ja ystävällisiä, vähän sellaisia Peräkylän tyyppejä jotka eivät ole vielä tottuneet ulkomaalaisiin. He eivät ymmärrä esimerkiksi sitä että ulkomaalainen ei ymmärrä vietnamia siitäkään huolimatta että he yrittävät puhua hitaasti ja huutaen.
Pyöräilys sujui kohtalaisesti joskin nuha yskä ja polte rinnassa häiritsivät.
Olin hotellilla hyvissä ajoin alkuiltapäivästä joten oli aikaa parannella itseäni.
Illan pimetessä lähdin kävellen etsimään kasvisravintolaa, joka oli merkitty Googlen karttaan. Sitä ei paikalla enää ollut vaan siellä oli kioski. Sen omistaja kuitenkin osasi jonkin verran englantia ja myöskin käyttää Googlen karttaa. Niinpä hän osoitti minulle ravintolan uuden sijainnin.
Sinne oli parin kilometrin matka mutta ajattelin kävellä sen. Niin teinkin.
Ravintola oli auki mutta tyhjä. Huutelemalla sain takahuoneesta esiin naisen joka ei puhunut englantia. Googlen kääntäjän avulla jälleen saimme aikaan ymmärrettävän keskustelun. Nainen kertoi että ravintolassa ei ole ruokaa. Minä taas kerroin että olen nälkäinen ja voisin ostaa häneltä vaikka pelkkää riisiä jos sitä on.
Niinpä hän teki minulle annoksen riisiä ja jotain soija suikaleista tehtyä paistosta. Lisäksi näin myynnissä keksejä, joita ostin vielä lisäksi. Rahaa nainen ei suostunut ostoksistani ottamaan vaan pyyteli anteeksi ja pyysi minua tulemaan seuraavana aamuna uudestaan syömään kunnon ruokaa.
Seuraavana aamuna kirjauduin ulos hotellista ja kävin pyöräkaupassa ostamassa etukorin. Sielläkään ei ollut iskuvaimentimiselle haarukalle tarkoitettua mallia vaan piti ottaa tavallinen kori ja hieman viritellä sitä niin ettei se estä iskunvaimennusta. Kauppias auttoi alkeellisella viritelmällä.
Pyöräilin kansallispuistoa kohden mutta kun matkan varrella sattui olemaan tuo eilisiltainen kasvisravintola, päätin poiketa siellä.
Eilisen nainen ei ollut paikalla vaan siellä oli mies kokoamassa polkupyöriä. Palvelu oli nihkeää mutta sain kun sainkin pho-keittoni kun riittävästi pidin meteliä itsestäni.
Ruokailun jälkeen lähdin pyöräilemään kohti itää, luonnonsuojelualuetta reilun 30 km päässä. Alueella ei ollut yhtään kansainvälisillä sivustoilla mainostettua yöpymispaikkaa mutta Googlen kartta osoitti muutaman.
Seutu oli hyvin vuoristoista. Tie oli suhteellisen hyvä ja sillä kulki muun muassa turistibusseja. Jouduin välillä kävelemään mäkiä ylös koska kuntoni ei vieläkään ollut kovin hyvä. Olihan tämä vasta kolmas pyöräilypäivä pitkän tauon jälkeen. Aiempaa pyöräilyä sähköavusteisella pyörällä ei pyöräilyksi tässä mielessä lasketa.
Ei se ihan syrjäseutua ollut vaan matkan varrella oli myös pari kaupunkia ja kauppoja joista saatoin ostaa täydennystä ruoka- ja juomavarastoihin.
Muutama kilometri ennen pientä vuoristokaupunkia viestikin sikäläiselle ystävälleni ja pyysin häntä kysymään hotellista onko heillä huonetta ulkomaalaiselle. Hetken kuluttua sain vastauksen että sitä hotellia ei ole rekisteröity majoittamaan ulkomaalaisia.
Asia varmistui kun saavuin paikan päälle ja yritin kirjautua tuohon paikkakunnan ainoaan hotelliin. Minut käännytettiin pois. Kiertelin hieman alueella miettien mitä nyt tehdä. Epäilin että hotellin torjunta johtui siitä että kaverini oli aikaisemmin soittanut. Ehkä he luulivat tätä toiminta poliisin järjestämäksi ansaksi eivätkä uskaltaneet ottaa riskiä. Tai sitten. Kuitenkin tämä hotelli kieltäytyi jonkin ajan kuluttua paikalliset viranomaiset todellakin ovat ankaria
Minulla oli mukanani ilmapatja muttei telttaa koska en ollut löytänyt hyvää vaellusteuttaa kuten se muutama vuosi rikki mennyt Hubba oli.
Käväisin virittelemässä etukoriani hieman tukevammaksi ja samalla tervehdin metalliverstaha omistajan lasta. Sitten astuin läheiseen kahvilaan jonka omistajien kanssa ryhdyin puheisiin. Kerroin heille tilanteestani ja he yrittivät auttaa, soittivat tuttavalleen joka oli ollut turistibisneksessä. Hän lupasi järjestää minulle huoneen hotellista joka ei ollut enää toiminnassa. Myöhemmin se hotelli paljastui samaksi johon olin yrittänyt aiemmin.
Kahvilan omistajan perheenjäsen tunsi.
jonkun poliisista ja he rekisteröivät minut poliisille tai ainakin yrittivät sitä. En tarkalleen tiedä mistä asiassa oli kysymys mutta tuo ainoa hotelli ei sittenkään hyväksynyt minua.
Lopulta päädyin nukkumaan erään yrityksen pihalla seisovan kuorma-auton tavaratilaan. Siellä oli kova patja mutta minulla oli onneksi se ilmapatjani joka pehmensi paljon alustaan. Auto oli räystään alla ja sade ropisi sen metallia vasten, joten en kovin montaa tuntia saanut nukuttua
Illan aikana kun mietittiin ja välillä oltiin hyvinkin huolissamme tilanteestani, mietin taksin ottamista lähikaupunkiin tai jopa lähtemistä yön selkään pyörälläni ja nukkumista jossain pusikossa.
Erik oli päivän aikana kertonut äidilleen, että hän haluaa tulla luokseni vuoristoon. Hän jopa uhkasi tulla yksin taksilla niin että äiti voi jäädä kotiin. Kuitenkin sovittiin että he tulevat perjantaina joulukuun 22 päivä vaimon veljen luokse Jonne myös minä saavun heitä tapaamaan.
Tuolta itävaltalaiselta mieheltä olin kuullut että tapaamispaikkamme lähtee busseja aika läheltä sitä paikkaa josta Hän auttoi minua ostamaan pyöräni. Sinne oli täältä lyhintä tietä vain 25 kilometriä. Olisin mennyt sinne bussilla koska yöunet olivat jääneet niin lyhyiksi jo monena yönä. Kuitenkaan paikallisbussit eivät ottaneet pyöriä joten minun piti ajaa itse
Maasto oli hyvin kaunista eikä kovin mäkistä. GPS ei toiminut aivan moitteettomasti joten minun piti kysyä tietä välillä. Yhdessä vaiheessa noin puolimatkassa takani tuli nainen moottoripyörällä ja viittoili minua etten saisi kääntyä siihen suuntaan johon kartta opasti. Epäilin kovasti ja hän oli hieman kiukkuinen kun en uskonut. Ajattelin sitten kääntyä seuraavasta samaan suuntaan mutta hän näki aikeeni ja yritti estää senkin. Hän viittoili minua seuraamaan itseään. Muutaman kilometrin seurasin mutta sitten kun katsoin aurinkoon tajusin että ollaan menossa ihan päinvastaiseen suuntaan. Käännyin takaisin kohti kartan osoittamaan suuntaa. Jossain vaiheessa joukko ihmisiä tuli tielle juottamaan minua. He olivat näennäisen ystävällisiä mutta vaativat kuitenkin minua menemään siihen suuntaan johon nainen oli opastanut. Siinä oli miehiä naisia lapsia ja vanha mummo. Tuo nainen tuli mopollaan paikalle ja oli hyvin vihainen yksi naisista puhui hyvää englantia ja yritti vakuuttaa minua siitä, että Googlen kartta neuvoo pidemmän reitin ja minun olisi viisainta seurata teidän neuvomaansa tietä. Se nainen pauhasi todella suurella äänellä ja toinen puhui ystävällisesti englantia. Minulta kysyttiin muun muassa että olenko yksin liikkeellä ja onko puhelimessani nettiyhteys. Kun he huomasivat etten anna periksi paikalle tuli meikattu nuori tyttö ja ryhtyi kiehnäämään kylkeeni pyytäen minua jäämään heidän luokseen hänen seurakseen. Haistatin hänelle ja muille pitkät ja lähdin matkoihin siihen suuntaan johon Google neuvoi. Riidellessäni muutama ohikulkija oli pysähtynyt paikalle ja minä otin videota siitä mitä heille selitettiin. Yhdeltä ohikulkijalta kysyin viittomalla tietä tuonne kaupunkiin osoittaen siihen suuntaan mihin Google neuvoi hän vain nyökkäsi mutta ilmeisesti hänet yritettiin vaientaa.
Olin näkevinäni että yhdessä vaiheessa joku tuli moottoripyörällä takana ja varmisti suunnan johon olin kääntymässä.
En ollut tästä episodista kovin huolissani mutta harmissani siitä että se viivästytti saapumista niin vähintäänkin puolellatoista tunnilla.
Saavuin tuohon pieneen kaupunkiin jossa ei niinkään ollut netissä mainostettuja hotelleja vaan Googlen karttaa merkitty muutama paikka. Sain huoneen motellista, hieman yli-hintaisen mutta kelvollisen.
Kiertelin kaupungilla etsien kasvisravintolaa ja pyöräliikettä. Pyöräni jalasta oli lähtenyt kaksi ruuvia irti ja minun piti saada ne kirvattua.
Löysinkin liikkeen ja ryhdyin puheisiin sen omistajan kanssa. Tämä nainen neuvoi minulle bussiyhtiön joka ottaa polkupyörän kyytiinsä. Hän antoi sen asiakaspalvelulle puhelinnumeroni ja myöhemmin sieltä tuli tekstiviestillä englanniksi ohjeet.
SSeuraavana aamuna olin sitten valmiina laittamaan pyörän pussiin ja matkaamaan vanhalle tutulle alueelleni tosin nyt uudesta suunnasta.
Sain jälleen tutustua alueen maisemiin bussin ikkunasta ja korkeustietoihin nettisovelluksen kautta.
Duc Trongissa olin perillä iltapäivällä runsaan viiden tunnin bussimatkan jälkeen. Kirjoittauduin varaamaani hotelliin ja sinne tuli vanha kaverini neljän vuoden takaa. Hän vei minut illalla kahvilaan tapaamaan vaimoaan ja tytärtään sekä tietysti vaihtamaan kuulumisia ja ajatuksia.
Seuraavana aamuna lähdin sitten tavaroideni pyöräilemään noin viiden kilometrin matkan vaimon veljen talolle. Sinne vaimo ja poika olivat saapuneet jo reilua tuntia aikaisemmin. Tapaaminen oli iloinen molemmin puolin. Kesti noin 15 minuuttia ennen kuin poika alkoi puhumaan minulle: ensin varovasti ja takellellen mutta pikkuhiljaa puhe tuli varmemmaksi ja kovemmaksi. Iltapäivällä se taas katosi muutamaksi tunniksi mutta tuli uudelleen esiin illalla. Niin on käynyt tässä noin viikon aikana niin että välillä puhe katoaa mutta tulee melko nopeasti taas uudelleen esille.
Tämän viikon aikana olemme viettäneet aikaa yhdessä muun muassa pyöräillen siten että poika istuu hankkimallani lastenistuimella. Hän on myös tavannut vaimon veljen lapsia elikkä serkkujaan joiden kanssa he tuntuvat olevan Aika hyvin toimeen. Kävimme myös ostoskeskuksessa ja Dalatin kaupungissa, joulumarkkinoilla ja lasten leikkipaikalla.
Sen verran hyvin täällä on mennyt että myös vaimo on suostuvainen pojan ja minun ajatukseen siitä että voisimme tehdä tänne kakkoskodin. Sen ajatuksen kun esitin pojalle Hän oli paljon suostuvaisempi verrattuna siihen että hylkäisimme sen isoäidin kodin kokonaan. Se olisi hänen mielestään edelleen meidän ykköskotimme mutta tästä tulee kakkoskoti.
Olemme täällä vielä pari viikkoa. tammikuusta kunnes lähdemme sinne isoäidin luokse viettämään tet-juhlaa, kuukalenterin mukaista uutta vuotta joka maailmalla tunnetaan nimellä kiinalainen uusi vuosi. Toivon jossain vaiheessa löytäväni pienen palasen maata ja ehkä vanhan talon täältä niin että pääsen muokkaamaan sitä mieleisekseni. Myös tämän veljen vanhan talon vuokraaminen tulee kysymykseen.
Tämä alue on noin kilometrin merenpinnan yläpuolella joten ilmasto on viileämpi. Iltapäivisin on edelleenkin 30 astetta tai vähän yli lämpöä mutta öisin lämpö laskee selvästi alle 20 asteen.
Minua viehättää täällä se että pystyn päivässä aikaan tekemään jopa pyörämatkoja ja varhaisaamun kävelyt ovat todellakin niin viileitä että täytyy pukea pitkät housut ja pitkähihainen paita tai takki.
Aion jättää polkupyöräni ja sellaiset varusteet ja vaatteet tänne joita en siellä kuumassa etelässä tarvitse. Suunnitelmissani on tulla tänne aina välillä tai sitten vakituisesti vaimon ja pojan kanssa.
Vaikka poika puhuu useimmiten ainakin silloin kun hän on perheen kanssa, silti on vielä isoja haasteita. Hän ahdistuu todella helpolla uusissa ympäristöissä ja uusien ihmisten kanssa, toisten kanssa enemmän kuin toisten. Nyt hänestä on tullut entistä aggressiivisempi ahdistavissa tilanteissa: hän haluaa lyödä ja kirkua, hyppiä ja pyöriä, kieriskellä lattialla ja jokellella kuin vauva.
Ainakin tavallisessa koulussa hän ei ehkä pärjää vaan pitää etsiä erikoiskouluja. Tällä seudulla on muutama Montessori koulu ja ehkä muitakin pienempiä kouluja kuin siellä etelässä.
Toki on myös mietityttänyt se että onko hänestä lainkaan vietnamilaiseen kouluun siksi on ollut esillä myös ajatus kotikoulusta.
Joka tapauksessa vanhemmuus tarjoaa nyt isoja haasteita alkaen puhelimella pelaamisen rajoituksesta ja mielekkään vaihtoehtoisen tekemisen tarjoamisesta. Sosiaalisten taitojen kehittäminen on kaikista haastavin. Ilmeisesti pakottamalla niitä ei saa esiin vaan täytyy totuttaa häntä vähän hitaammin. Yksi kaveri kertoi että hänen tyttärensä itki joka aamu kahden kuukauden ajan kun hänet alle 2-vuotiaana vietiin tarhaan. Minulle oli ihan liikaa jo itkettää poikaa kaksi viikkoa kun hän kuluneen vuoden tammi-helmikuussa joutui yksinään tarhaan tai kuten täällä sanotaan kouluun
Olen joutunut tuntemaan syyllisyyttä ja vanhempana huonommuutta etten ole kaikkia tilanteita osannut ratkaista lapsen kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. En ole ehkä kuunnellut häntä tarpeeksi vaan seurannut omia ajatuskulkujani.
Toivottavasti hän ei koskaan nimittele minua huonoksi isäksi. Ainakin vielä Hän tuntee kiintymystä ja rakkautta minuakin kohtaan.
Lopettelen tätä kirjoitusta puolitoista tuntia ennen vuoden vaihdetta Vietnamin aikaa eli vajaa seitsemän tuntia ennen Suomen vuodenvaihdetta.
Henkilökohtaisten haasteiden lisäksi huolettaa maailmantilanne, tarkemmin sanottuna Venäjän raukkamainen julma hyökkäys ukrainaa vastaan ja typerä uhittelu länsimaille, Suomi mukaan lukien.
Suomessa vaihtuu ensi vuonna presidentti mutta en usko kenenkään ehdokkaista olevan niin huono vaihtoehto kuin Donald Trump usa:ssa. Suomen presidentillä Hän ei ole niin suurta valtaa kuin Venäjän tai usa:n. Suomen presidentti on enemmänkin keulakuva. Mutta miten sitten käy jos Donald Trump voittaa vaalit ja hänestä tulee usa:n presidentti? Antaako hän Ukrainan Venäjän käsiin? Tuleeko Venäjästä sen jälkeen vielä todellisempi uhka Suomelle ja muille sen naapurimaille?
