2021 07 Heinäkuu - tiukat koronarajoitukset

 

• Heinäkuun 2021 kuvat Googlen kuvapalvelussa 
• Video jossa poika leikkii ja minä kertoilen. Poikakin välillä kommentoi. Youtube. Tämän tein ensimmäistä kertaa YouCut-nimisellä puhelinsovelluksella, jolla on kätevä lisätä puheita aiemmin kuvattuihin videoihin. Sovelluksen käyttö maksaa noin viisi euroa vuodessa.  Haaveeni on se, että voisin tehdä videoita puhelimella niin, ettei tarvitsisi niitä varten hankkia tehokasta tietokonetta. 
• Video ja ääniblogi suomeksi mitä elämä on täällä koronaeristyksissä. Onneksi pääsee ulos edes omalla pihalla ja riisiepelloille. Teoriassa voisi kävellä hyvinkin pitkälle teitä vältellen. 
  
  
  

Pojalla on tarmoa ja voimaa. Hän nauttii esineiden heittelystä. Kerran hän heitti painavan ja teräväkulmaisen kehittävän puulelun ilmaan.  Lelu osui päähäni. Siitä tuli niin paljon verta, että luulin isonkin haavan tulleen. Jäähaude höystettynä paikallisista yrteistä tehdyllä tahnalla paransi haavan niin että muutaman tunnin kulutua näkui vain pieni "reikä". Lelulle ja pojalle ei koitunut tapauksesta seuraamuksia.  

Juuri mitään ei tapahdu, ei ainakaan paljoa eikä siompaa uutta paitsi uudet asiat, jotka lapsi oppii ja ne jotka koronavirus tuo. Niitä mitenkään tietysti väheksymättä. Poikani ja hänen touhunsa ovat elämän pääsisältö. Koronavirus on ajassa lähes poikkeuksetta pääsisältö.  Poikani kanssakaan en jaksa  touhuta koko aikaa.Täällä on liian kuuma siihen, joten minun pitää välillä mennä takapihalle riisipellon laitaan seisomaan kaulaani myöten saviseen veteen. Onneksi vuoden kuumin aika on ohi nyt kun sadekausi on päässyt kunnolla vauhtiin. Sateiden aikana aurinkoa ei näy eikä ole niin kuuma. Ilma on jopa raikkaan viileää. Netin lämpömittarin mukaan on jopa alle 30 astetta iltapäivisin ja öisinkin lämpö laskee jopa 24 asteeseen eli alle suomalaisen hellerajan.  Tästä riumusta saadaan nauttia noin jouluun saakka, jos vanhat merkit paikkansa pitävät. Sen jälkeen alkaa sitten tuskallinen neljän-viiden kuukauden paahde. 

Säätiedotukset puhuvat ukkosmyrskyistä, mutta juuri koskaan ne eivät ole suomalaisen mittapuun mukaisia ukkosmyrskyjä, jotka katkovat puita ja rikkovat rakennuksia, mistään taifuuneita tai sykloneista nyt puhumattakaan. Vain vähän jyrähtelee ja salamoi ja joskus tuulee normaalia enemmän, sähkötkin saattavat olla poikki mutamia minuuttje, mutta ei sen vakavampaa. Vettä toki tulee valtavasti ja se aiheuttaa pieniä sortumia savimaassa. Mutta kun täällä on kaikkialla tasaista, ei ole maanvyörymiä.  Sadevesi on niin lämmintä, ettei sade estä minua menemästä ulos silloin kun on tarvis. Ainoastaan puhelimen ja kuulokkeiden kastumista täytyy varoa. 

Katsellaan dinosaurusia turvallisesti piilosta. 

Covid-19: Koronanuivat ja salaliitot 

  Heinäkuu on ollut koronaviruksen, lähinnä sen uusien muunnosten, kiihtymisvaihetta niin Suomessa kin täällä Vietnamissakin. Enää  ei mennä mihinkään, ei edes pyöräilemään kylätielle. Nyt on voimassa koronasulku ja kielto liikkua jopa kylällä ilman pätevää syytä. Ruokaostosten tekeminen kelpaa päteväksi syyksi ainakin paikallisille. Tosin minä en ota riskiä sillä ulkomaalaisena minä voisin olla vähän eri juttu. Minä siis en 11.7. jälkeen ole käynyt edes tuolla uudella mökilläni. Sen lähesyydessä kun on poliisien ylläpitämä tiesulku. Vaimo ja perheensä voivat yrittää päästä siitä puhumalla läpi, mutta minun ei kannata. Ihan tässä meidän kylälläkin on vaimon mukaan viruksen tartuttamia ihmisiä. 

Aluksi kerrottiin, että posti ja kuriiri eivät enää tuo paketteja, Se huolestutti minua, mutta käytäntö on osoittanut, että ne kulkevat lähes yhtä nopeasti kuin ennekin. 

  

Vietnamissa tartunta- ja kuolleisuusluvut ovat nouseet huimasti toukokuusta alkaen.  Vietnam on tilastoissa edelleen häntäpäässä eli alhaisimmat luvut sekä kuolleissa että tartunnoissa.  Tätä kirjoitttaesssani ja netistä katsoessani kuolemia oli kuun alkupuolella täällä 104 eli noin 1 miljonaa asukasta kohden, tartuntoja oli 24 000, mikä sekin on erittäin pieni luku verrtattuna muihin maihin, jopa Suomeen. Suomessa on liki 1000 ihmistä kuollut viruksen seurauksena ja tartuntoja on rekisteröity liki 100 000. USA:ssa, Venäjällä ja useissa länsimaissa luvut ovat paljon Suomeakin korkeammat. Maailmassa on raportoitu yli 4 miljoonaa kuollutta.  Se on paljon vähemmän kuin toisessa maailmansodassa (75 miljoonaa), mutta enemmän kuin Suomen talvi- ja jatkosodissa (yli 80 000). Loppukuuta kohden Vietnamissa tartuntojen määrä ylitti 100 000 ja kuolleita oli jo liki 400. Suomessa rokotusten ansiosta kuolleiden määrä pysyi lähes samana eli ei vielä saavuttanut tuhatta kuollutta.  

Heinäkuussa 2021 Vietnam ohitti Suomen kun lasketaan lukumääräiset koronatartunnat ja -kuolemat. Väkimäärään suhteutettuna Vietnamin luvun ovat edelleen paljon alhaisemmat. 

Informaatio ja disinformaatio, uutiset ja valeuutiset leviävät myös korona-aikana nopeasti, ehkä jopa nopeammin siellä missä ihmisten on ollut pakko jäädä kotiin pyörittelemään peukaloitaan ja ajatuksiaan.  Salaliittoteorioita, mm. QAnon-oppeja, ja paljon puhetta, joka muistuttaa Donald Tumpin ja hänen kannattajiensa ajattelua. Sitä löytyy myös Facebook-kavereistani, vegaaneista, joogapiireistä, vaihtoehtoihmisten päästä. Toki demokratiaan kuuluvat elokapinat, maahanmuuttokriittisyys, koronamuivuus, ilmastonmuuksen keiltämiset ja kaikenlaiset muut mielipiteet, jotka pysyvät lakien rajoissa.   Koronapandemiasta sanotaan, että se on median paisuttelema ilmiö, suhteessa tautiin kuolleiden   ja tehohoidossa olevien määrään ovat rajoitukset ylimitoitettuja. Ihmiset vähättelevät kasvosujusten, maskien, käyttöä eivätkä halua noudattaa viranomaisten asettamia rajoituksia. Tilannetta verrataan liikennekuoelmiin: ne tappavat enemmän ihmisiä kuin koronavirus, mutta silti autoilua ei ole kielletty. Vertaus on ontuva, sillä autot ja liikenne ovat enimmäkseen yhtieskuntien hallinnassa. Ei ole ainakaan vielä riskiä siitä, että autot alkaisivat muuntumaan ja lisääntymään niin, että tulisi autoja, jotka menisivät sinne minne haluavat tai tarkoituksella alkaisivat vahingoittaa ihmisiä. Virukset sen sijaan lisääntyvät ja muuntuvat aina lisääntyessään. Muuntuminen tapahtuu siten, että vahvin ja lisääntymskykyisin selviää ja pääsee jatkamaan sukua. Sukupolvien kierto on niin lyhyt, että jo kuukaudessa kerkiää syntyä useita sukupolvia Emme siis voi tietää mnkälaisia ne ovat huomenna tai ensi vuonna. Minusta on oikein ja terveellistä itsesuojelua, että kaikki yrittävät pitää viruksen aisoissa eli estää niiden leviäminen ja lisääntyminen niin kauan kunnes tämän typin virksista tiedetään enemmän ja valtaosa maapallon väestöstä on saanut tehokkaan rokotesuojan. 



Onneksi on edes tämä takapiha, jonne voi mennä katselemaan vihreätä kasvustoa. 



Siellä voi myös käydä katsomassa kaukaisuuteen, pellon toiselle laidalla, jossa on myös pieni joki ja siinä lähtetyvillä 1960-luvulta peräisin olevia hautakiviä. Täällä monet on haudattu sukunsa maille, talojen takapihojen taakse pellon reunaan.  Ne haudat ovat siis Vietnamin sodan ajoilta, mutta sitä en tiedä, keitä siellä lepää ja mistä syystä he ovat kuolleet. Voisin arvata, että vaimon äidin suvun esivanhempia siellä on, tai sitten heidän entisiä naapuritaan, joiden jälkipolvi on mynyt maansa, ja niiltä on sitten asumukset purettu. 

Nyt heinäkuussa on satanut aika tavalla. Osa riisipelloista jo lainehtii vedesä. Sinne on tuotu ankanpoikasia kasvamaan ja syömään tuholaisia.  Loka-marraskuussa tulvalvesien laskettua isot ankat tapetaan. 

Runsaat sadevedet pehmentävät savimaata. Osa minun työmaastani aina silloin tällöin romahtaa takaisin veteen. 

Vähän se työn tulosten menettäminen kirpaisee, mutta sitten taas muistan, että tämä on minun kuntosalini, eikä kuntosalillakaan nähdä työn tuloksia muualla kuin peilissä ja vaa'alla ja eriytisesti omassa mielessä, usein myös lompakossa. Minun lompakossani tämä projekti ei paljoa tunnu, mutta kehossa ja mielessä sitäkin enemmän. 

Tunnen nyt itseni terveemmäksi kuin silloin kulkurivuosinani 2010 - 2016. Syön itselleni oikenalaista ruokaa ja nyt nukunkin paremmin kuin aikoihin. Se ei tapahdu luonnostaan vaan siihen tarvitsen apueuvoja. Otan illan pimettyä siinä puoli seitemän ja seitsemän välillä 10 mg melatoniinia ja sitten kohta 25 mg difenhydramiinia  sekä saman verran prometatsiinia  ja siihen vielä laimean annoksen prasetamoli-ibuprofeeni-yhdistemää, jota täällä myydään. Kipulääkkeet ovaat sitä varten, että minulla usein kipeytyy selkä, sekä ristiselkä että usein myös niskalihakset nukkuessani. Melatoniini on pimeähormooni jota elimistö tuottaa luontaisesti. Se toimii myös antioksidanttina.  Nuo kaksi muuta ainetta ovat väsyttäviä antihistamiineja.   En ole aiemmin mielelläni käyttänyt mitään kemiallisia lääkeaineita kuin ison tarpeen tai pakon edessä, mutta nyt olen laistanut tuosta periaatteesta ja aion laistaa vastaisuudessakin.  Nukun ensimmäiset kuusi-seitsemän tuntia sikeästi tajuamatta mitään juuri muusta kuin siitä jos poika herää tai kierii unissaan päälleni.  Sitten alan paikku hiljaa tulla tähän maailmaan, ensin näen unia: hassuja tai neutraaleja. Vain kerran on vaimo minut herättänyt kun huusin usnissani. En tarkkaan muista, mutta ei se tainnut olla painajaisuni vaan sellainen jossa leikin poikani kanssa ja matkin hänelle leijonia ja dinosauruksia joita hän haluaa matkia myös tässä valvemaailmassa. En herätessäni tuntenut nähneeni painajaista. Kerran sellaisen muistan nähneeni kun herättyäni olin kahuhuissani siitä kun olin nähnyt poikani pudonneen minun lapsuuskodiaani rappusia alas kellariin ja loukanneen itsensä.  Ennen tätä en ole juuri unia nähnyt sitten 80-luvun, jolloin usein nukuin alkoholia veressäni.  Nyt ei sitä ole veressäni juuri koskaan.  

Nykyään herään siinä 8-9 tuntia nukuttuani. En herää virkeänä kuten ilman lääkkeitä olen tehnyt vaan yleensä herään siihen, että ristiselkääni tai niskalihaksiani särkee, joskus myös käsivarsia. Olen tietoinen siitä, että minulla on epäsopiva patja. Pitäisi löytää kunnollinen joustinpatja joka on minulle juuri sopivana pehmeä tai kova. Vietnamilaiset käyttävät usein hyvin kovaa makuualustaa. Sellainen ei minulle sovi  Sekä matkaillessa että kotona nukun aina puhallettava retkipaja, sellainen kapea ja kevyt allani. Kotona sen päällä on ohut petuauspatja tai viltti. 

Noiden antihistamiinien haittavaikutus minulla on se, että aamulla ovat suu ja silmät kuivat.  Ainakaan leikatuille silmilleni se ei tee hyvää. Toisessa on vielä sisällä tekomykiö ja toisesta se on poistettu. 

Vatsani on hyvin herkkä. Useista valmisuurista ja ravintola-annoksista seuraa se, että täytyy käydä lennättämässä varpusparvea. Niin kävi usein myös Suomessa ja Australiassa.  Se ei ole laktoosi-intoleranssia eikä keliakiaa vaan jotakin muuta. Erityisesti ruis saa vatsani sekaisin sekä tietysti Vietnailainen katuruoka, joka on usein seissyt tuntikausia lämpimässä. Useiden edullistan kasvisravintoloidenkin ruoka tehdään aamulla ennen paikan avaamista ja se sitten siesoo tarjoilutiskillä koko päivän. Lisää tehdään vain kun entinen ruoka on loppumassa. Paikallinen kasvisruokakin on varsin epäterveellistä: öljyistä ja suolaista, natriumglutamaatilla kyllästettyä. Sitä täällä myydään jättikokoisilssa pusseissa, isommissa kuin suolaa. Myös sokeria käytetään runsaasti jopa "suolaisesssa" ruuassa. 

Onneksi osaan tehdä melkein kaiken ruokani itse. Ja kaikki on vegaanista. Olen ollut vegaani vuodesta 2005 lähtien eli jo 16 vuotta. Toki aasialaisissa kasvisravintoloissa ei tehdä eroa vegaanisen ja muun kasvisruuan välillä. Useissa ruuissa on käytetty ainakin munanvalkuiaista ja entistä useammissa valmistuotteissa on käytty kaseinaattja, kaseiinin suoloja, jotka on valmistettu lehmänmaidosta ei eivät kuulu vegaaniseen ruokavalioon. 

Matkusteluvuosssani oli se paha puute, että jouduin syömään itselleni sopimatonta ruokaa. Vegaanista se kyllä oli sikäli kuin saatoin tietää, mutta muuten ei sellasita, jota kotona olisin kokannut. Minulla oli kyllä mukanani usein jopa riisikeitin, jolla saatoin tehdä hotellihuoneessa keittoja ja pataruokia, mutta aina ei ollut jääkaappia. Paikallaanoloa kaipasin osittain siksikin, että olisi oma keittiö, jossa tavarat olisivat paikallaan ja olisi riittävästi hylly- ja muuta tilaa sekä tarvittavat välineet. 

Takaisin Suomeen muuttava kaverini lähetti minulle linja-autorahtina ruokakaapista tyhjentämiään tuotteita, joita hänen ei kannattanut videä mukanaan. Siellä oli mm. neljä pussia Turkinpippuri-salmiakkeja, Suomesta tuotuja mausteita, mm. sinapinsiemeniä, maustepippuria, garam masalaa, oreganoa, kuivattua persiljaa. sitten oli vielä Tuoppi-kaljamaltaita, joita hän on käyttänyt saaristolaisleivän tekoon. Valmista jauhoseosta, jota Suomessa myydään hänellä ei ollut, vaan maltaita ja netistä löydetty ohje. Minä käytin jo yhden pussin mallasuutetta oman leipäni pohjana ja hyvä siitäkin tuli. Tein sellaisen runassasti kohotetun mausteisen ja vähän makean limpun. 

Minun leipäni nykyään  näyttää ja maistuu suomalaiselta ruisleivältä tai tummalta limpulta, jos teen siitä pehmeämpää. Kunnollinen maitohappokäyminen ei näissä oloissa, liian kuumasssa ja kosteassa, oikein onnistu. Sitä toki yritän lisäämällä taikinaan maitohappobakteereja jauheena. Enemmän kokohtusta tapahtuu kuitenkin käyttämässäni tummassa jauhoseoksessa oleva entsyymi, josta sivummenen sanoen en ole saanut selkoa onko se eläinperäinen. Käytän myös hiivaa kohottamiseen, koska leipäni sisältää palkokasvien, gluteenin ja muden kasvisproteenien mm. soijan, tattarin, kauran ja siementen lisäksi myös vehnäjauhoja.  Jos haluan pehmeämpää leipää eli kunnolla kohotettua, käynnistän hiivan ensin vehnäjauhovellillä ja vasta kun se kuplii kunnolla, lisään siihen päivää-pariaä-viittä aiemmin tehneen entsyymeillä käytetyn tumman seoksen.  En ole oppinut voitelemaan leipiäni ennen enkä jälkeen paiston, joten niissä näkyy tuota valkoista jauhoa. Minua se kun ei häiritse.  Paistan leipäni airfryer-kuumailmakypsentimellä aina limppu kerrallaan käyttöön ja sitten uusi kun edellinen on loppumassa.  Myös jälkiuunileivän tyylisiä kovempia ja lättänöitä leipiä teen silloin tällöin.  Joskus teen myös intialaisen roti-leivän tai suomalaisen rieskan tyylisiä. 

Tyrnijauhe, mustikkajauhe, karpalojauhe, kokonaisena pakastetut puolukat, vaikka muutamaan kertaa uudelleenkin pakastetut, voi, mitä herkkuja! Niitä kelpaa sekoittaa kotiekoisen kaurajugurtin joukkoon kotitekoisen suklaajäätelö, tuoreen banaanin, jakkihedelmien ja mangosiivujen kaveriksi. 

Mustikka- ja tyrnijauhe ovat liki ainoat tuotteet, joita kannattaisi tilata Suomesta tänne. Turkinpippureita pitäisi tilata kahden kilon tukkupakkaus ja sekin olisi syöty noin viikossa ellei sitten kahdessa päivässä. Ne eivät ole kovin terveellistä syötävää toisin kuin mustikka ja tyrni. Ruisleipää ei tarvitse Suomesta saakka tilata syystä, jota yllä jo mainostinkin.

Kanelipuun kuorta, todella hienostuneen makuista makeaa kanelia. Paketissa tuli myös teräsharja, jolla ulomman kuoren voi raaputtaa pois. 

Linja-autorahtina saapuneessa paketissa oli myös kuorimattomia kanelitankoja, Kaneli on puun kuorta, sitä tulee harvoin ajatelleeksi kun sirottelee puuroon kanelijauhetta. Sitä käytetään myös vietnamialisen po-keiton .  Tätä nuudelikeittoa on saatavissa myös useista halvoistakin kasvisravintoloista vegaanisena eli ilman liha- kala- tai kanaliemiä.  Se on siitä hyvä ateria, että sen kanssa tarjotaan usein tuoreita lehtivihanneksia.

Maustepippuri ei ole pippuri vaan myrttikasvi, sukua mm. mausteneilikalle ja aika paljon sen makuinenkin. Sellaisenkin asian opin vasta nyt kun kaverin paketissa oleva iso pussillinen sekä Suomesta tuotu pieni purkillinen saivat minut tutkimaan sen ominaisuuksia ja käyttöä. en edes tiennyt, mitä se on englanniksi. Sekin piti katsoa Googlesta. Allspice, ahaa! Nyt sytytti: sen nimistä maustetta olen kyllä ostanut Australiassa. Luulin, että se on sekoitus, mutta eipäs olekaan. 

Täällä uudessa paikassa en ole päässyt käymään sitten alkukuun. Silloin pelästyin tästä kuvasta, joka näyttäisin talon olevan vajoamassa yhdeltä kulmaltaan. Piti ihan käydä tarkistamsassa asia vatupassilla. Talo on suorassa, mutta puhelimen neljän linssin kuvasta päättelemä kuva on vääristynyt. 

Siellä odottavat vesirännit tekijäänsä. Ajan myötä olen ajatllut hankkia myös lisää tankkeja niin, että vuoden neljän-viideen kaukauden aikana saatan kastella puutarhaa sadevedellä likaisen jokiveden sijasta. 

Tien virus kaipaa myös kunnollista aitaa ja lukittavaa porttia. Puita ja pensaita sekä kukkia aion myös istuttaa niin, ettei aurinko pääse paahtamaan pihalle eikä edes talon katolle. Tosin tähän etualalle olisi tarkoitus myös rakentaa päärakennus vaimolle ja ehkä myös hänen vanhemmilleen.  Jos siihen rakennukseen tulee tilat myös minulle, voisi harkita tuon nykyisen mökin muuntamista saunaksi, tai yhdistetyksi sauna-suikuhuoneeksi.  Sinne taakse eli tuonne vesitankkikuvan osoittamaan paikkaan vielä uima-allas. 

Jaan tietokoneen poikani kanssa. Aiemmin ajoin siinä vain hänen Youtube-videoitaan sekä päänäytöltä että kytketyltä lisänäytöltä. Tiesin, että lisänytön saa myös päänäytön leventäjäksi eli sinne voi lähettää jonkun ikkunan vaikkapa näyttämään videota samalla kun pääikkunassa tekee muuta, minun tapauksessani kirjoittaa blogia tai ohjelmoi Linuxissa jotakin tarvitsemaani automatiikkaa.

Nyt siirsin lisänäytön lähemmäs sänkyä, jotta poika pysyisi poissa työpöydältäni ja pystyn kääntelemään näyttöä tarvittavaan asentoon. Kokeilin ja havainnon niksit, joilla hänelle saa omat ohjelmansa lisänäyttöön ja äänet toistettua kaituinsysteemillä Bluetoothin tai HDMI:n kautta. Nyt järjestely toimii jo tyydyttävästi.  Suurin ongelma on se, että pojasta tulee päivä päivältä entistä vaativampi: hänelle ei kelpaa se mitä annetaan vaan hän protestoi jos ei pidä näkemästään ja kuulemastaan. 

Ensi kuussa on käytössä ihan erillinen soitin hänen videoilleen. Olen sen jo tilannut netistä ja se on saapunut, mutta tarvittava HDMI2DVI-kaapeli on vielä tulematta. Sitä andoid-pohjaista soitint hän varmaan oppii nopeasti käyttämään itsekin kaukosäätimellä, joten saa sitten omatoimisesti valita katsottavansa. 

Tuohon nurkkaan on tulossa myös hyllykkö, jonka haluan tehdä itse puusta käyttäen seinälevyjen takana olevaa metallirunkoa apuna. Ennen sitä pitää vain korjata lattia, jonka alle ovat hiiret ja rotat tehneet pesiään niin että ne välillä syövät tiensä jopa huoneeseen. 

Kuolleita 

John Lawton kuoli ihan kesäkuun lopulla, mutta uutinen tavoitti minut vasta pari viikkoa myöhemmin. Uriah Heep-yhtye, vanha suosikkini, on viimeisen vuoden aikana menettänyt kolme entistä jäsentään: Lee Kerslake, Ken Hensley ja nyt Lawton.  Hensley ja Lawton niistä ovat olleet ihailuni kohteena. Lawtonista en pitänyt silooin 1970-luvulla kun hän oli bändin solistina. En pitänyt levyistä Fallen Angel ja Innocent Victim. Häneen kiinnitin huomioni västä tällä vuosituhannella kun löysin Youtubesta videoita  joissa hän esiintyy bändin vieraana.  Vieraillessani Bulgariassa 2015 ja 2016 sikäläinen ystäväni kertoi Lawtonin asuneen siellä ja pitäneen konsertteja.  Siellä käydessäni hän ei pitänyt yhtään, joten emme voineet käydä niissä kuten suunnittelimme.  Myöemmin luin  tarkemmin hänen toiminnastaan Bulgariassa. Kun vuonna 2016 kävin elämäni ensimmäisessä Uriah Heep-konsertissa Ukrainan Dniprossa, eivät bändin riveissä olleet enää kumpikaan Hensley eivätkä Lawton, ei edes Kerslake. Vain Mick Box oli edelleen bassossa, ja 1980-luvulta saakka laulajana toiminut Bernie Shaw tietenkin solistimikrofonin varressa.  Oli se silti elämys, erityisesti siksi, että yleisössä oli runsaasti minun ikäisiäni ja minua vanhempiakin entisiä neuvostokansalaisia, joille tuolloin 1970-luvulla länsimainen rock-musiikki oli harvinaista herkkua. Minulla itsellänikin oli  kaksi neuvostoliittolaisen Melodija-yhtiön painamaa Uriah Heepin levyä. Toinen niistä Fallen Angel ja toinen Look at Yourself. Kappaleiden nimet oli käännetty venäjäksi. vinyyli oli niin pehmeää, ettei se kestänyt montaa soittokertaa. 

 
En siis enää koskaan pääse nauttimaan Hensley Lawton Band-yhtyeen elävänä  esiintymisestä. 

MInunkin nykyiset musiikkielämykseni tulevat Youtuben lastenlauluista, enimmäkseen englanniksi lauletuista.  Olen oppinut sekä hämähämähäkin että Piippolan vaarin sanat englanniksi ja monta muuta laulua. 

Luettua eli kuunneltua kirjallisuutta 

Teemu Keskisarjan teoksia olen lukenut ennenkin,mm. vuosiin 1917 ja 1918 liittyen, kirvesmurhaaja Toivo Harald Kolojsesta,  Aleksis Kivestä... ja nyt viimeksi tässä kuussa toksen Murhanenkeli – Suuren Pohjan sodan ihmisten historia.  Se on yksi niistä tarinoista jotka kertovat vanhoista "hyvistä" ajoista, ajoista jolloin tavallisen kansan elämä Suomessakin oli kovaa, kohtelu julmaa ja raakaa.  Keskisarja kirjoittaa värikkkästi ja eloisasti, pienen ihmisen näkökulmasta.  Yksi noista pienistä ihmisitä, jotka hänkin mainitsee oli 1700-luvun alussa elänyt Marjatta Heikintytär Puusti  (Tässä linkki Geni-sukupuuhun).on minulle seitsemäs esiäiti. Olen hänen poikansa Jaakon (jonka venäläiset veivät mukanaan, mutta joka palasi takaisin) , tämän pojan Juuson, tämän tyttären Marian, tämän pojan Jaakon, tämän pojan Herrastuomari Erik Jaakonpoika Sippalan, tämän pojan Henrikin eli Heikki Sippalan pojan  Piehingin Yliopään myllärin, Erkin tyttären poika.  Myös toinen yhteys, mutei verisukulaisuus minulla on tähän esiäitiini. 
Marjatta lienee tunnetuin sukulaiseni ellei hän sitten ole seitsemäs serkkuni Seppo Heikinheimo, johon sukulinja johtaa äitini äidin Lahja Maria Mäntylän kautta.  Isän puoelta ei niinikään ole kovin tunnettuja sukulaisia. Kauko Röyhkän Suursaari-teoksessa ja muista historiikeissa on mainittu  Uljas Hämäläinen, joka on viides serkkuni. Myös muutama muu, lähinnä tieteen alalla kunnostautunut etäinen serkku löytyy sieltäkin. 

Amerikkaan ja myös Neuvostoliittoon lähteneitä siirtolaisia ja loikkareita on vaikea jäljittää, sillä he usein alkoivat käyttää määränpäässään uutta nimeä, joko omasta tai muiden tahdosta. 
Muistiinpanoissani on hänestä kerrottu seuraavaa: 

kadonnut Ameriikassa? luki eräässä asiakirjassa.

Ollut Ameriikassa josta 1930-luvulla mennyt Venäjälle (Itä-Karjalaan) jonne kadonnut.

Ameriikoissa ollessaan käyttänyt eri nimiä: Korpi, Wilson, Corby, Hamlin

On epäilty, että olisi ollut NL:ssä tämä henkilö: Hämäläinen, Arvid Matvejevit?, s. 1889, Impilahti, Viipurin lääni, Suomi; suomalainen; työläinen, Solomannin saha; Solomanni, Äänisenrannan piiri; ammuttu 3.04.1938

Laila Hirvisaari kuoli viime kuussa. Sen jälkeen olen kuunnellut häneltä sekä Lehmusten kaupunki-sarjan, Lappeenranta-sarja että Sonja-sarjan. Myös aiemmin muistan lukeneeni ainakin hänen Katariina-suuresta kirjoittamansa kirjan. Laveaa kerrontaa "naisnäkökulmaa" olisi ennen sanottu eli kerronnassa painottuvat historian tpahtumat naisten ja lasten kokemusten näkökulmasta. Sonja-sarjassa esiintyvät Pietarin ja lähialueiden aateliset sekä Romanovien keisariperheen jäsenet. Tarinat ovat osittain sepitettä, mutta silti hyvin uskottavia: Keisariperheen suunnaton rikkaus, aatelisten laoitelias elämä, kansan köyhyys ja sivisttymättömyys, piittamattomuus ihmiselämästä, vallankomousksen johtajien korrputoituneisuus, julmuus, piittaamattomuus, Stalinin vainot... kaikki tämä tulee esille Sonja-sarjassa. Se on tuttuaa myös Keskisarjan ja monen muun tuotannosta, myös venäläisistä teoksista. 

Hannu Salama elää vieläkin. Jos hän elää vielä lokakuussa hän täyttää 86 vuotta. Hän on pari votta äitiäni vanhempi. Minulle äitini ikä sellainen mittatikku, johon verrtaan yli 70-vuotiaita ihmisiä. 
Milla Peltosen teos Paprilla seisova Perkele

Juhannustanssit ilmestyi kirjana lokakuussa 1964 kun minä elin vasta   toista elinvuottani  Se tuli minun titetoisuuteeni vasta yli 10 vuotta myöhemmin. Olisiko ollut yläasteen äidinkielen tunnilla, jolloin Reetta Nieminen siitä ja sen herättämästä kohusta kertoi. Itse kirjan lainasin kirjastosta ja luin joskus 1980-luvun loppupuolella. Luin siksi, että se kuuluu yleissivistykseen, kuten silloin ajattelin.  Niin lienee edelleenkin, esimerkkinä siitä, miten miten Suomessakin on tuomittu ihmisiä jumalanpilkasta. ja sittemmin uskonrauhan rikkomisesta. Siitä on tuomittu vielä tälläkin vuosituhannella mm. Jussi Halla-Aho blogikirjoituksensa perusteella. 
 
Neuvostovastainen sota on hänen teoksissaan käytetty nimitys jatkosodasta, jossa Suomen porvarit pakottivat työväestön sotimaan fasistien rinnalla Neuvostoliiton työläisiä vastaan, vai miten tuo antifa-propaganda nyt meneekään.  Siinä näkijä missä tekijä -toeksen ostin joskus 1980-luvun puolivälissä oululaisesta kirjakaupasta kirja-alesta. Kirjassa oli monta tyhjää sivua ja osa sivuista oli väärin päin. Jonkin verran tuota teosta luinkin. Siitä puhuttiin nuoruudessani aika paljon mm. radion kulttuuriohjelmissa.  Kirja ilmestyi aikana, jolloin mnä olin vasta alakoulualinen enkä tiennyt politiikasta tai historiasta paljoakaan, ainakaan muuta mitä äiti ja opettaja Laina Ylitalo olivat kertonut. 

En tiennyt siitä, mistä Salama, Pirkko Saisio ja monet muut "edistykselliet" kirjailijat ovat kertoneet: miten tiedostava nuoriso oli neuvostomielistä, stalinistista "Mitäs menitte!" on usein kuultu siteeraus suhtautumisesta Suomen käymiin sotiin, joista oli tuolloin kulunut alle 30 vuotta.

Tällaisissa, varsin vastahkoisissa tunnelmissa  kuuntelin tämän Peltosen teoksen. Se sisältää paljon tietoa ja paljon teosten analyysia, myös joitakin juoruja, kuten Harri Kaasalaisen itsemurha, jonka taustoista Pentti Saarikoski on kirjoittanut Hymy-lehteen vuonna 1968.  

Samoin kuin Antti Heikkisen kirjoittama kirja Päätalosta, tämä toikohteen lähemmäs ja lievensi häntä kohtaan tuntemaani vastanmielisyyttä.  Heikiisen toeksen jälkeen kuuntelin satoja tunteja Päätaloa ja vaikutuin, erityisesti Vikke Nilon tarina kirjassa Viimeinen savotta jäi pyörimään mieleen. 

Nyt päätin kuunnella Salamalta ainakin muutaman teoksen. Ensimmisenä oli vuorossa Juhannustanssit. Celiasta löytyvässä äänikirjassa ei ole tuota Hiltusen saarnaa, jossa puhutaan Jeesuksesta, aasintammasta ja tuhkamunasta.  

Seuraavana sitten pääteos, Siinä näkija missä tekjä Pispala-Eepos, jota on verrattu jopa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -sarjaan (myös kuunneltu viime vuosina). Soljuvaa kerrontaa, roiseja puheita ja tapahtumia, vaikuttava pala historiaa. Kannatti palata siihen uudestaan. Kuunneltuna se lörpöttely ja juoruilu tuntuvat ehkä vieläkin paremmilta. En minä niitä paperilta voisikaan lukea. Joskus nuorena yritin sisulla jopa Dostojevskia. Enää ei selkä eivätkä silmätkään kestäisi. 

Desantitt, vastarintaliike, metsäkaarilaiset lomittuneena Salaman oman lapsuuden kuvaukseen (alteregonsa Harri Salmisen kautta), vanhempien, isovanhempien ja heidän toveriensa elämään ja ajjatusmaailmaan sodanaikaisessa Pispalassa, jonka Tiltu oli luvannut jättää rauhaan niin ettei sitä pommiteta. Eikä pommitettu. Ainoat räjäyttäjät olivat kapinalliset jotka taistelivat ohranaa ja Suomen herroja sekä Saksan fasisteja vastaan toveri Stalinin puolesta. Suuri onni ja autuus olisi ollut Suomen liittäminen Neuvostoliittoon tai ainakin sosialstinen Suomi. Tosin muutama kirjan henkilö ei usko enää sosialismiin, koska on Neuvostoliitossa nähnyt 1930-luvun kurjuuden ja vainot. Toiset aas eivät luota omiinsa, työväenluokan tastelijoihin jotka ajavat liikkeessä omia etujaan tai purkavat omia traumojaan. Salama ei kuvaa työläisi ideaaleina sanakareina vaan hyvin raadollisina ihmisinä. Siksi tämä teos sai voimakkaimman kritiikkinsä nimenomaan kommunisteilta kun taas porvarit ylistivät sitä. 

Muita teoksia en välttämättä kuuntele.  Osaa niistä jopa kirjailija itse, myös kritiikki, on pitänyt hätäpaskoina, teoksina, jotka on pitnyt kirjoittaa siksi että kirjailija on rahapulassa ja ulkaista hajanaisina, ehkä keskeneräisinä. Tuttu kuvio mm. tuon ajan Timo K Mukan teoksista (ainakin Laulu Sipirijan lapsista vaikuttaa siltä). 

Tämän kirjan myöt tulivat tututksi myös Salaman runot ja mm. se, että TV:n runoraati-ohjelmassa hän luki Espoon Keilanimessä kuvattuna runon kokoelmasta Jatkuu huomenna. Mukailtu Kalevala-mitta on kiinnostava, mutta sisältö ei viehätä: populistista herravihaa, katkeraa ruikuttamista.  Tosin minuunkin olisi ehkä 1980-90-luvilla saattanut vedota moinen puhe amerikkalaistumisen ja taloudellisten arvojen hegemonian kauhistelu. 

 
Siinä näkijässä siis viitataan siihen, että jotkut eivät enää usko toveri Staliniin vaan ovat itse nähneet ja kuulleet minäklaiseksi terroriksi Neuvostoliitto oli kehittynyt. Siitä onkin hyvä hypät lukulistalla seuraavaan: 

Palkkana pelko ja kuolema, kirja, jonka on kirjoittanut Ossi Kamppinen kertoo Neuvosto-Karjalaan muuttaneista suomalaisista ja heidän kohtaloistaan, myös siitä, mitä he tekivät erityisesti alueen metsäteollisuuden hyväksi.  Tämä teos auttaa hahmottamaan mitä elämä on ollut silloisessa Karjalassa ja sitä, ketkä sinne lähtivät.  Sinne lähti suomalaisten kommunistien lisäksi myös seikkailijoita ja uuden etsijöitä, 1930-luvun alussa paljon lapuanliikettä ja kansinvälistä talouslamaa pakoon. Lamaa pakoon lähti myös moni USA:an ja Kanadaan aikoinaan muutanut suomalainen. Niin kerrotaan tehneen myös isosetäni eli isoisäni veli  Anton Matinpoika Hämäläinen  Hän oli 1920-luvulla lähtenyt Amerikkaan, ja sieltä sitten Kanadan kautta Neuvostoliittoon, jossa hän oli kadonnut Itä-Karjalassa. Hänen jäljittämistään vaikeuttaa se, että hän, kuten monet muutkin suomalaiset olivat Amerikassa käyttäneet muuta nimeä kuin alkuperäistään, tai se oli maahan tullessa kirjoitettu asiakirjoihin virheellisesti, Lieneekö Anton lähtenyt yhdessä sisarensa  Lempin kanssa, joka avioitui toisen suomalaissiirtolaisen Helge Grenmanin kanssa ja sai kolme lasta. Nuorimman heistä, Jerryn lapsineen ja vaimoineen tapasinkin heidän käydessään Suomessa 1997 ja minun käytyäni seuraavana vuonna vastavierailulla  Big Bayssa Michiganin osavaltiossa. 

Tästä teoksesta opin myös sen, että muusikko Arto Rinne on juuriltaan suomalainen. Sen toki kuulee jo hänen puheestaan ja suomenkielisestä laulustaan. Niissä ei ole lainkaan venäläistä korostusta kuiten joillakin muilla Petroskoin suomenkielisillä, mm. radiossa jossa rinne on toimittajana. Hän on tuttu myös Myllärit ja Sattuma-yhtyeistä, minullekin jo 1990-luvulta. Kävin Helsingissä kahdesti heidän keikoillaan ja sittemmin olen seurannut Rinnettä sosiaalisen median kautta. Hänen isovanhempansa isän puolelta olivat loikanneet Suomesta Neuvostoliittoon. Isosiä Uuno Rinne ammuttiin kansanvihollisenä vuonna 1938. 

 

Edellisessä kirjassa mainittu Antti Tuurin romaani Ikitie, joka niin ikään kertoo Petroskoin alueen suomalaisista 1930-luvulla, sinne muilutetusta Jussi Ketolasta, jolla on kirjailijan mukaan esikuva oikeassa elämässä.  Romaanista on tehty myös elokuva. Minä kuitenkin pidän enemmän äänikirjojen kuuntelusta kuin elokuvien katselusta. Kirjan päähenkilö joutuu lapuanliikkeen eli äärioieiston muiluttamaksi, eli hänet kuljetettiin Suomesta Venäjälle vastoin tahtoaan. Sitä tapahtui 1930-luvun alussa kommunisteille ja vasemmistolaisiksi tunnetuille tai epäillyille. Joitakin myös tapettiin. 

Tuurinkin teoksissa kerrotaan Neuvostoliittoon muuttaneista amerikansuomalasista. Myös päähenkilö oli 20 vuotta aiemmin ollut rakennustöissä New Yorkin "taivaanraapijoissa" ja sisämaan kuparikaivuoksilla. Myös kanadansuomalaisten Säde-kommuuna mainitaan. 

Suomalaisia alettiin syyttää nationalismista ja oman kansansa suosimisesta. Helppo uskoa, että sen asian kuvaukset ovat Tuurilla ja muilla aitoja: sitä oli Karjalaan muuttaniessa, ja jopa ryssävihaa, neuvostovastaisuuttakin. Kuitenkin sitten kun alettiin ihmisiä siitä syystä ampumaan, tappaminen oli summittaista, Moskovasta asetettuen kiintiöiden täyttämistä, kollektiivisia rangaistuksia, sitä että kaikki vietiin ammuttaviksi. Mielivaltaa ja hulluutta, joille ei ole puolustelua, vaikka monet vieläkin uskovat, että tapetuissa oli itsessäänkin syytä ja he ansaitsivat rangaistuksensa.  Venäjän sosiaalsiessa mediassa näkee edelleenkin Stalinin ihailua. 


Se oli enemmän tai vähemmän utopistinen yhteisö samoin kuin ne jotka  Matti Kurikka oli perustanut ensin Australiaan ja sitten Amerikkaan. Sointula  on vieläkin pystyssä Kanadassa, mutta Säde Aunuksessa muutettiin ensin tavalliseksi kolhoosiksi ja sitä myöten lakkasi olemasta. Myös muita suomalaisten asuttamia kolhooseja perustettiin 1930-luvulla, mm. Hopea, Kylväjä ja Hiilisuo. Amerikansuomalaisilla oli niidenkin toiminnassa merkittävä asema. 
Suomalaisista ihannesiirtokunnista on kirjoitettu paljon, mm. tämä artikkeli.

Helmikuu 2003 Townsvillessä Australian pohjoisosassa. Istun pihalla lukemassa.

Kurikan tarina tui minulle tutuksi jo Australiassa vuonna 2003, jossa sattumalta löysin hänestä kirjoitetun kirjan Kurikka's dreaming townsvillel'isen ostoskeskuksen kirjakaupan alennuslaarista.  Sitä tihrustelin suurennuslasilla pialla istuen. Vähän myöhemmin sinä vuonna aloin tilaamaan myös äänikirjoja silloisesta näkövammaisten kirjastosta. Niitä tuli, jos tuli, isoina paketteina, jotka sisälsivät C-kasetteja paksuissa muovikoteloissa.  Jaksoin kuitenkin kahlata tuon ohuehkon kirjan läpi ihan suurennuslasilla. Myöhemmin löysin myös netistä Yleisradion esittämän kuunnelman sekä muuta materiaalia.   Ei ollut Kurikan ensimmäinen projekti Queenslandin Chillagoessa kovinkaan kaukana sieltä, missä 2003-21010 asuin: Townsville ja Cairns. 

Kurikka esiintyy myös AnttiTuurin romaanissa  Taivaanraapijat, jossa Jussi Ketola on rakennustöissä New Yorkissa 1900-luvun alussa. Kurikka saapuu sinne järjestämään apua Suomen punakaarteille ja saarnaamaan teosofiesta sosialismista.  Myös yhteistyö Pekka Ervastin kanssa mainitaan. Vaikka tämä onkin kaunokirjallinen teos, näyttää siltä että olellisilta osiltaan kerrotut asiat pitävät paikkansa. 

Voisin hyvinkin kuvitella, että isosetäni Anton olisi voinut hyvinkin olla kiinnostunut sekä Kurikan että Ervastin ajatuksista ja viettäneen Amerikassa samanlaista elämää kuin monet kirjan henkilöt. Pääasiassa se oli kovaa työtä rakennuksilla, kaivoksilla ja metsissä. Työsuojelusta ja työntekijän oikeuksista käytiin tappelua ammattiliittojen ja yhtiöiden välillä. Siinä olivat käytössä kovat aseet molemmin puolin. 

Niin ne ajat muuttuvat ja ihmisten murheet niiden mukana. Tämän vosikymmen murheet tuntuvt kirjallisuuden ja julkisuuden perusteella olevan se, minkälaisia sipsejä ostaisi tänään ja parisuhteessa se, jos sipsimaku ei täsmää kumppanin kanssa ja tietenkin kakkahäpeä, se ettei uskalla käydä veessassa tai piereskellä kun kumppani on kotona.  No, onhan tietysti sitten kaikenlainen syrjintä, mm. metoo, seksuaalinen hyväksikäyttö ja nyt tämä korona. Sitäkin käsittelevää kaunokirjallisuutta lienee odotettavissa.  Onneksi ei olekaan lähihistoriassa sen isompia kriisejä, joista kirjoittaa. Ja vaatiihan seajallista ja kulttuurista väimatkaa kirjoittaa tapahtumista kriittisesti ja analyyttisesti, niin että teksti tarjoa jotakin lukijalle. 

Sata vuotta sitten olivat Stalin ja Hitler jo aloittaneet tiensä valtaan. Ja sitten molempien aikaansaamat kauhut alkoivat todella jyllätä 1930-40-luvilla. Käsittämättömän paljon oli hulluutta siihen aikaan ihmisten ajatuksissa ja teoissa. Myös Suomessa oli sekä vasemman että oikean laidan ääriajattelulla laajaa kannatusta. Varmasti monet kommunistit hautoivat revanssia tai ainakin uskoivat vallankumouksen vielä koittavan, ja monet äärioikeistolaiset, lapualaiset ja suojeluskuntalaiset, ajattelivat, että kommunismi on paha sairaus, kuin rutto, ja kaikki sen saastuttamat ihmiset on tuhotyttava. Tuskin kukaan neljästä isovanhemmastani kuuluivat kumpaankaan ryghmään vaan olivat maltillisempia, niin kuin suurin osa kansasta varmaankin, hekin halusivat vain elää arkeaan rauhassa. Kyllä jokaista äitiä ja isääkin varmaan kirpaisi kun tuli tieto, että poikein on lähdettävä sotaan.  Toki molempien vanhempien puoella on oltu enemmän oikealla kuin vasemmalla, ommunismia ja jopa sosialidemokraatteja on vieroksuttu jos ei muuten niin uskonnonvastaisuuden takia. 

Anti Tuuri muodostui sitten minulle kuukauden kirjailijaksi. Edell' mainittujen teosten jälkeen latasin Ruotsin muuttaneista suomalaissirtolaisista kertovan Aavan meren tuolla puolen -romaanin ja vuoden viimeisenä päivinä aloitin Ameriikan ratilla. Ehkä ensi kuussa voisin kuunnella myös romaanit Talvisota ja Pohjanmaa jotta pääisin niihin kytkeytyneistä elokuvista irti. Molemmat olen nähnyt televisiosta ja niiden väkivalta ja raakuus ovat jääneet kaivelemaan. 

Kirjailijan kaunokirjallisuutta varten tekemä tutkimus ja esityö eivät ole ainakaan välttämättä tieeteellisiä eikä niistä raporttoida ihan todellisuutta vastaavasti, mutta silti voin mielestäni oppia myös Tuurilta. Saada tarkempaa kuvaa siitä mitä siirtolaisuus oli ja on.  Näyttää siis siltä, että kuitenkin käytän kirjallisuutta itseni "jalostamiseen" ja sivistämiseen enkä pelkästään ajantappovälineenä.  Tosin nyt koronaeristyksen aikaan myös eskapismi ja ajantappo ovat ihan hyväksyttäviä syitä myöskin. 

 Kuvamuistoja 

Tässä muutamia kuvia, jotka olen jakanut Instagram-tililläni ja siihen linkitetyllä Facebook-sivullani, joka on olemassa toistaiseksi.  Pelkään Facebookin poistavan sen ja uuden profiilini niin kuin kävi vanhalle profiililleni tammikuun lopussa. Siksi en käytä Facebookia enää juurikaan. Se on ollut suuri muutos, myös suuri suru, sillä 14 vuoden aikana se oli merkittävä kanava yhteydenpidossa sukulaisten ja ystävien kanssan Suomessa ja monessa muussa maassa.  Asiaa on vaikea hyväksyä, koska minulle ei koskaan kerrottu syytä tilini poistoon. Yhteydenottoihini ei edes vastattu. 

Vuonna 1970 kesä oli lämmin. Silloin kuljettiin koko kesä pelkissä shortseissa ja paljain jaloin.  Minulle ostettiin lomamatkan aikana Shell huoltoasemalta puhallettava avaruusraketti, janka värit ja kuviot olivat USA:n tähtlipusta. Vuotta aikaisemmin oli tapahtunut kuulento jonka aikana ihminen astui ensimmäistä kertaa kuun pinnalle. Sen tapauksen kunniaksi oli paljon leluja ja muita esineitä. Meille muunmuassa ostettiin seinälle ryijy jonka nimi oli kuunkivet. Elokuussa sitten aloitin koulun. Se oli ensimmäinen vuosi jolloin koulupäivä oli viisipäiväinen. Myös työntekijät saivat nyt lauantain vapaaksi.

2015 heinäkuussa melkein joka yö heräsin teltassa keskellä suomalaista metsää. Muutaman poronkin näin, ja loppukuusta pääsi jo maistelemaan kypsiä mustikoita kun olin jo saapunut pohjoisesta etelään. Pyöräilin tuolloin Kajaanista Kuusamoon ja sieltä pitkin itärajaa Haminaan, Kotkaan, Porvooseen ja edelleen Nurmijärvelle. 

2.7.2014 poistuin toista kertaa Vietnamista. Lentokentällä oli lasten urheilujoukkue joka halusi ottaa kanssani kaverikuvia. Lensin Ho Chi Minh Citystä Kuala Lumpuriin tapaamaan naista, jonka kanssa olin tehnyt tuttavuttaa netin seuranhakusivustolla. 

2.7.2013 olin jo Ruotsissa matkalla takaisin Suomeen sen jälkeen kun olin kiertänyt noin tusina Euroopan maata:  Suomi-Viro-Latvia-Liettua-Puola-Tsekki-Itävalta-Slovenia-Kroatia-Serbia-Bosnia-Herzegovina-Saksa-Tanska-Ruotsi.  Olin lähtenyt matkaan heti toukokuun alussa nousemalla Helsingistä Talliinaan matkaavaan laivaan. .

2.7.2013 vasta nyt pääsin tutustumaan Ruotsiin vähän tarkemmin. Aikaisemmat matkat olivat vain läpikulkua tai sitten pyörähtäämistä lautta sataman lähellä tai rasvareissuja Haaparantaan. Nyt viivyin maassa reilun viikon aikana myös kävelin pitkin teitä kärryyneni ja yövyin pari yötä teltassa metsässä.

2.7.2009 olin sisustanut kodin niin että kissoillakin olisi sisällä jotakin tekemistä ja mieluisia paikkoja lepäilyyn. Misu-kissa tykkäsi hyppiä hyllyillä jahtaamassa hyönteisiä.

3.7.2020. Tämä turvaistuin päätyi riisuttuna kävelykärryyn josta tuli meille lastenrattaat, kulkuneuvo jota käytimme yli puoli vuotta kunnes siirryimme polkupyörään.

Heinäkuussa 2017 olin taas koitutunut Vietnamiin vietettyäni kevätkuukuukaudet Ukrainassa ja Suomessa. Kito-koira oli vielä niin pieni, että mahtui ensin pyörän etukoriin ja sitten takakoriin. 

2.7.2015 Kuusamo, siihen paikkakuntaan liittyy paljon muistoja 1980-luvulta. Silloin 1985-1987 riiasin Oulussa Kuusamosta kotisin olevaa tyttöä ja muutaman kerran kävinkin hänen kotonaan Karhutiellä. Tytön isä oli kunnan maatalousneuvoja. 

2004 perheeseemme Australian Queenslandin osavaltion Woodstockissa kuului neljä kissaa. Nuorin niistä on edelleen hengissä. Misu asuu edelleen Australiassa.

2004 asuttiin Australian maaseudulla yli 100 vuotta vanhassa mökissä keskellä lehmälaitumia. Dingo yen ulvonta kuului iltaisin metsänreunasta. Kenguruita näkyi usein. Sinä vuonna oli kuivuus huhtikuun lopusta seuraavan vuoden tammikuuhun saakka. Tämä kuva on heinäkuulta jolloin ruoho alkoi jo kuivua. Joulukuussa kaikki oli rutikuivaa. 

Oli mukava asua tuolla koska ympärillä oli niin paljon tilaa. Vaimolle se ei ollut niin mukavaa, koska hänen piti ajaa joka päivä yli 30 kilometriä suuntaansa kaupunkiin, jonka sairaalassa hän kävi töissä. Hän ei viihtynyt siinä työssään, mutta kun vuonna 2015 muutimme Cairnsiin minun työni perässä, hän alkoi viihtyä työssän. Minä taas en viithtynyt omassani. 

Vuonna 1993 osallistuin Venäjällä pidettylle vapaaehtoisten työleirille. Tarkoituksemme oli auttaa vanhan luostarin restauroinnissa. Kymmenen päivän leirin aikana teimme töitä noin kaksi tuntia. Leirin vetäjät keksivät aina syitä sille miksi tänään ei voi tehdä työtä. Работа не волк. sanoivat pojat lainaten vanhaa venäläistä sanontaa. Asuimme paikallisen maatalousoppilaitoksen asuntolassa, joka oli nyt kesällä tyhjä. Asuntolan ruokalassa meille tehtiin ruuat. 

Silloin 1990-luvulla kaikki matkailuni oli suunnattu Venäjälle. Ihan alussa, toukokuussa 1990 olin kuitenkin käynyt Kreikasssa Santorinin saarella, jonne ystäväni Pekka oli kaodunnut keväällä 1989. Kävimme siellä muutaman hänen nuoruudenystävänsä kanssa:  Vasta jälkeen päin ymmärsin, että Pekka oli kadonnut omasta halustaan. Hän puhui siitä minulle edellisenä vuonna mutta mitä jotenkin torjuin ajauksen mielestäni. Hämmästelin sitä, miten Nokian johtajan Kari Kairamon itsemurha teki häneen vaikutuksen loppuvuodesta 1988. Kairamo ja Nokia olivat silloin kaukana meistä, kuuluivat bisnesmaailmaan, juppikulttuuriin. Me limme mielestämme ihan jotaiin muta. 

Nyt jälkeen päin olen harmitellut sitä, että olin silloin niin tiukasti suuntautunut Venäjään ja venäjän kieleen. Toisaalta ymmärrettävää sillä Aasia ja sen kielet olivat ihan liian kaukana minusta. Toki tietokoneen ansiosta aloin käyttämään ja ymmärtämään paremmin englannin kieltä. 

2.7.2015 ruoka varastojen täydennystä Taivalkoskella. Pyörän kyytiin ei paljoa kerralla mahtunut eikä olisi säilynytkään.Onneksi matkan varrella oli aina runsaasti ABC-huoltoasemia ja myös ruokakauppoja. Kyllä, otin kuvan kassalta, koska sillä istuva tyttö on niin nätti. Puheisiin en vieraiden tyttöjen enkä muidenkaan kanssa paljoa ajautunut. Ainoat sosiaaliset kontaktit olivat sovittuja tapaamisia. Heidän joukossaan toki oli ennestään tuntemattomia ihmisiä, joita tapasin Facebook-ryhmien ja Couchsurfing-sivuston kautta. Monen luona myös yövyin. Tinder minull aoli joskus puhelimessani, mutta sitä kautta en tavannut ketään, vain yhden kanssa juttelin Suomessa ollessani. 

Sota, sota-aika, sotahirstoria.  Ne eivät ole lempiteemojani, mutta ne tulevat aina esille kun lukee suomalaista kirjallisuutta. Talvi- ja jatkosotaa, niitä edeltävää ja seuraavaa aikaa käsitellään edelleenkin kijrallisuudessa, toki nyt uusista näkökulmista eikä pelkästään tuntematon sotilas-hengessä.   Tuolloin 2015 kun pyöräilin Suomen itärajaa seuraten Kuusamosta alaspäin, pysähdyin mm. Raatteentien taistelujen tapahtumapaikalla.  Etenkin tämä kuvassa näkyvä muistomerkki oli todella vaikuttava näky.
 

Pysähdyin myös Suomen-rintamalla kaatuneiden ukrainalaisten muistomerkillä. Neuvostoliitto lähetti Suomen rintamille paljon eri kansallisuuksia edustavia sotilaitaan, myös Ukrainalaisia.  Minulla on tähän perustuva teoria siitä mitsä Väinö Linnan Tuntematon sotilas-teoksessa esiintyvä dobra huja juontuu. Luulen sen tulleen ukrainan kielisestä hyvän päivän tai hyvän paivänjatkon toivotuksersta, joka lausuttuna kuulostaa lähes samalta:  "dobrohodnjaa" доброго дня myös venäjäksi, mutta ukrainalaiset lausuvat sen eri tavalla, g:n kovana h:na. En ole tutkinut asiaa sen tarkemmin, mutta Ukrainassa käydessäni hätkähdin ihmisten lausuessa tuon toivotuksen. Se kuulosti Odessassa ja Kiovassa ainakin samalta kuin tuo dobra huja. 

2015 jossain kainuun metsien tuntumassa. Oli todella suuremmoista matkailla Suomen kesäinen luonto ympärilläni, illan tullen poiketa tieltä metsään, pystyttää teltta sinne ja käydä nukkumaan. En pelännyt susia enkä karhuja, enkä edes tiikereitä tai norsuja, joita Malesiassa asuva silloinen naisystäväni epäiliu metsissä lymyilevän.

Vietnamissakin on luontoa ja maisemia, joita ihailen. Ne ovat vuoristoalueella: taivaanrannassa siintäviä vuoria ja metsiä. Kuntoni ei salli varsinaista vaeltelua vaan ihailen niitä teiltä käsin. Tämä kuva on heinäkuulta 2020, jolloin matkustin Hanoihin rekisteröimään avioliittoni ja lapseni Suomessa.  Niitä varten piti laillistaa paperit Vietnamin viranomaisilla, eikä se onnistunut omin päin. Sitä varten piti palkata agentti, joka hoiti asian viidessä päivässä. Odotellesani matkustin vuoristoalueelle ihan kollisessa Vietnamissa, melkein kiinan rajalla sijaitsevaan turistikaupunkiin nimeltään Sapa. 

Heinäkuussa 2017 kävin erään vietnamilaisen ystäväni luona ja pidin muutaman oppitunnin hänen yksiytisessä kielikulussaan. 

Heinäkuussa 2019 kävimme 30 kilometrin päässä provinssimme pääkaupungissa nimeltään Cao Lanh. Siellä asuu myös vaimon sisko perheineen. Matkalla ylitimme joen lossilla. Tosin nykyään sinne pääsee mös siltoja pitkin kun kiertää vähän kauempaa valtatietä seuraten.  

Heinäkuussa 2020 koronatilanne oli niin hallinassa että saattoi matkustella maan sisällä. Minulla oli syy käydä Hanoissa, koska halusin rekisteröidä poikani Suomen kansalaiseksi. Tarvittavien paikallisten papereiden vahvistamiseen meni aikaa, jonka vietin korkealla vuoristossa ihan maan luoteiskulmassa, Kiinan rajan tuntumassa, jossa sijaitsee turistialue nimeltään SaPa.  Kävellessäni tiellä näin vesipuheveleita. 

Sapa, henkeäsalpaavan upeat vuoristomaisemat. 

Sapa, täällä ruoho on vihreämpää. Oi, miksen hakeutunut tänne naimisiin ja asumaan? 

Sapa sijaitsee lähellä Kiinan rajaa eikä Laosiinkaan ole kovin pitkästi linnuntietä. Jos matkustaa junalla Vietnamsita Suomeen, voi matkata ensin Hanoista Pekingiin ja sieltä Mongolian kautta Siperiaan, josta edelleen Siperian rataa myöten Moskovaan ja Pietariin, ja sieltä Sibeliuksella Vainaikkalaan.  

2019 heinäkuu oli kuuma Hanoissa. Täällä Sapassa oli raikkaan viileä ilma. Välillä satelikin. 

2018 heinäkuussa asuin eteläisen Vietnamin keskiosan vuoristoalueela. Kävin joogassa ja ostoksilla Dalatin kaupungissa. Sekin on yksi maan turistikeskuksista. Turistja varten on myös hevosajeluja ja ajajien hevoset viettävät vapaa-aikaansa kapungin kaduilla. 

Myös Dalatin seudulla näin joskus vesipuhveleita. 

2011 heinäkuussa olin muuttanut takaisin Australian länsirannikolta Perthistä itärannikolle. Asetuin noin kuukaudeksi Uuden Etelä-Walesin maaseudulle Findon Creek -nimiseen syrjäkylään Kyoglen kaupungin liepeille ystäväni maatilalle, jossa toimi eläinten turvakoti Cariad farm.  Sekin on vuoristoista seutua, vanhaa tulivuoren kraateria. Siellä lähellä sijaitsee mm. Nimbin-niminen kaupunki, joka on Australiassa sitä mitä Kristiania Tanskassa.  Koko alauella on vaihtoehtopaikan maine, siellä asuu paljon entisiä hippejä ja nykyäänkin sen henkisiä, kasvissyöjiä, vegaaneita, joogaajia, rokotekieteisiä ...  

2013 oli minunkin juhlavuoteni.  Heinäkuussa olin matkannut Saksasta Tanskan kautta Ruotsiin kierreltäni sitä ennen Itä-Euroopan maissa noin kaksi kuukautta.  Syntymäpäiväkseni olin jälleen palaamassa Austtaliaan. Minulla oli jo varattuna lento Kiinan kautta Sydneyyn josta olin lähtenyt matkaan huhtikuun lopulla. 

Toukokuun alussa olin viipynyt Suomessa vain noin viikon, eläinsuojelukeskus Tuulispäässä Somerolla Vapun ja sitten jonkin aikaa Helsingissä. Kahden kuukauden Eruoopan-kiertomatkan jälkeen olin laivassa matkalla Tukholmasta Suomeen, jossa olisi aikaa viettää pari viikkoa ennen lentoa Australiaan. 

2013 Tammerfestin kuuluisin esiintyjä oli Eppu Normaali.  Tulipahan nähdyksi heidät ensimmäistä kertaa, myös Klamydia, Viikate, cheek ja kaiken huippuna Ismo Alanko säätiö. Olihan siellä myös Kari Peiydsmo torikeikalla ja itse festivaaleilla ties keitä, en kaikkea muistakaa. 

Minä osallistuin vain festivaaliin vain sen ensimmäisenä päivänä. Olin yksin ja päihteittä. Ainoa mistä todella nautin oli Ismo Alanko -säätiön esiintyminen illan jo pimettyä. 

2016 heinäkuussa olin Joensuussa. Ilovaarirock järjestettiin ravintola Kerubin pihalla ja yläkerrassa. Suonna Kokonen esitti siellä tukintojaan Neil Yongin kappaleista. Hänen lisäkseen niitä esittivät hänen yhtyeensä huojuva lato ja joku muukin.  Minua hieman häiritsi se, että yleisöä tuli ja minä, minä itse muiden mukana yläkerran ja päälavan väliä. Sielläkin kun oli jotain kiinnostavaa, mm. Tommi Läntinen. Konosta olisi pitänyt kuunnella täysin keskittyneesti paikallaan istuen kin kirkossa. No, hyvä näinkin. Muisto jäi ja myös vähän videota. 

Makuubussi eli linja-auto, jossa on makuupaikat. THACO Mobihome Tämä, jolla matkustin usein Dalatista Saigoniin kuuden tunnin matkan oli luxus-malli, jossa oli väliseinillä eristetyt osastot ja jokaisella TV-ruutu. Siinä oli myös USB-liitäntä, jota saattoi käyttää myös puhelinten ja muiden usb-virtaa käyttävien laitteiden ja akkujen lataamiseen. Useille länsimaisille näissä on liian vähän jalkatilaa, minulle nipinnapin sopivasti. 

Kuala lumpurissa, Malesiassa, bussit näyttävät siltä kuin ne olisivat vanhoja Singaporen SBS-busseja. Niin ne saattavat ollakin, sillä Singaporessa ei vanhaa autokantaa suvaita.  Tämä kuva on vuodelta 2012, jolloin olin lentäny Brisbanesta Singaporen kautta Helsinkiin, mutta pysähdtynyt vain muutamaksi tunniksi lentokentälle.  Siellä minua tuli tapaamaan japanilainen Minami, joka oli käynyt ostamassa meille Veganburg-ravintolasta vegaaniset hampurilaisateriat. Ne me söimme jossain metroaseman uumenissa ja juttelimme. Olin tavannut hänet viimeksi Singaporessa käydessäni vuonna 2010. Olin hänen juhlissaan joulupukkina.  Nyt kun olin viettänyt kaksi ihanaa kuukautta Suomessa ja yhden Hong Kongissa, pysähdyin päiväksi Kuala lumpuriin ennen lentoa Melbourneen. 

Kuala lumpurissa 2012.  Yövyin hostellissa muslimialueella ja kävelin sieltä keskustaan. Matkalla ihastelin nätisti pukeutuneita musiminaisia, jotka tutkivat ostoskadun liikkeiden alennusmyyntitavaroita. Oli tulossa Hari Raya, muslimien vuoden suurin juhla, ja sitä varten ostettiin uusia vaatteita.  Näin myös nuoria musliminaisia tiukoissa legginseissään ja tuskin hiukset peittävissä päähuiveissa. Muistakaan vartalon muodoista ei jäänyt paljoa arvailujen varaan En vain kehdannut  ottaa kuvia heistä. 

2012 olin Hong Kongissa Australian passillani.  Uusi, toukokuussa uusittu, Suomen-passini oli vielä ilman leimoja. Hong kongista lengisn Malesiaan ja sieltä takaisin Australiaan. 

Spartacus-kissa asui naapurissamme Australian Townsvillessä vuonna 2003.  Se päätti, että meillä on hauskempaa ja meidän kissatkin hyväksyivät sen ystäväkseen, joten mekin suostuimme se asettumaan taloksi. Sen emäntä oli tietämättämme muuttanut pois toiseen kaupunkiin opiskelemaan ja naapurissa edelleen asuvat tytön vanhemmat lupasivat kysyä tytöltä, saako kissa muuttaa meidän kanssamme Woodstockiin tammikuussa 2004. Se sai, ja se muutti meidän kanssamme vielä Cairnsiinkin. Spartacus sairasti kissojen immuunikatoa eli aidsia johon se menehtyi vuonna 2015  ehkä 14-15 vuoden ikäisenä. Spartacus oli hyvin hienotunteinen ja ystävälläinen kissa. Muistan kuinka se puski kättäni piileskellessään sohvan alla ja minu työntäessäni kättä sinne päin kun viimeisellä vierailullani elokuussa 2013 kävin tervehtimässä kissoja ja koiria entisessä asunnossani, jossa Nancy edelleen asui eläinten kanssa. 

Tammikuussa 2004 muutimme Townsvillestä Woodstockiin vanhaan maalaismökkiin. Vuokraisännän Maxi-koira päätti asua meillä ja se olikin kuin kotonaan, mm. tappoi useita kanojamme niin että ne piti lopulta sulkea aitaukseen.  Heinäkuussa 2004 oli kuivaa ja viileää. Eräänä aamu-yönä Maxi oli retkillään metsän reunassa ja joutui dingon puremaksi. Se juoksi talon alle, pahasti haavoittuneena. Sielä Nancy kaivoi sen esiin ja soitti vuokraisännälle, joka vei Maxin eläinlääkärille. Koiran toipuminen lämmitetyssä kylpyhuoneessa kesti nelisen viikkoa.  Vuoden kuluttua siitä asuimme kaikki Cairnsissa ja eräänä aamna ollessani aamulenkillä kahden koiran kanssa Maxi jäi auton alle ja kuoli välittömästi. 

Mimi-koira ei oikein pidä lapsista.  Poikamme se jo hyväskyy pitkän totuttelun jälkeen. Minä olen aina pyytänyt poikaa antamaan koiralle puruluita ja muita makupaloja.  Tämä kuva on vuodelta 2019 jolloin asuimme heinäkuuhun saakka vuoristossa Lam Dong-provinssissa lähellä Dalatin lentokenttää.

Heinäkuussa 2020 sain viriteltyä vanhan kävelykärryni lastenrattaiksi, joilla työntelin poikaamme pitkin kyläteitä. 

Heinäkuussa 2020 Erik ja sukulaislapsia, myös tuo isompi tyttö on hänen isotätinsä. 

2015 esittelin jollekulle missä kaikkialla Euroopassa olin käynyt viimeisen kahden vuoden aikana.  Ihan joka paikassa en tähtiä merkannut kuten esimerkiksi Oslon lentokentällä, jossa oli parin tunnin pysähdys toukokuun lopulla 2014 matkallani Espnjan Alicantesta Thaimaan Bangkokiin.  Itäiseen Euroopaan matkani painottuivat. Espanja oli kaikista epämiellyttävin kokemus. 

Erik ja äidinäidinäiti heinäkuussa 2020. Vierailumme hänen luonaan loppuivat, koska hän haukkui minua selkäni takana: olin kuulemma melkein pudottanut lapsen jokeen ja muutenkin kohdellut huonosti. Näin oli joku hänen ystävistään kertonut nähneensä. 

Vuonna 2004 oli Woodstock, Queensland, Australia osoitteemme. Ihastuttava vuonna 1909 rakennettu mökki oli riittävän mukava asumus. Sitä oli tosin vuorattu lasikuitulevuillä ja muilla nykyaikaisilla materiaaleilla. Sisällä ainakin kahdessa makuuhuoneessa olivat lautaseinät vielä näkyvissä, tosin maalattuina. 

Misu-kissa oli syntynyt Woodstockin kaatopaikalla. Meillä asuessaan hän pysytteli enimmäkseen kotona koirien seurassa, välillä vain kävi istumassa lehmien edessä ja tuijottamalla niitä. Tätä kirjoittaessa Misu elää edelleen Cairnsissa. Hän täytti toukokuussa 17 vuotta. 

2016 Ilovaari-rock alkoi jo iltapäivästä. Alun perin minun oli tarkoitus mennä vapaaehtoistyöhön Ilosaari-rockiin, mutta en päässyt, koska kerroin olevani heikkonäköinen tai oikeammin ilmeisesti siksi, että vapaaehtoisia koordinoinut henkilö ei tiennyt mitä kanssani pitäisi tehdä. . 

   

Heinäkuussa 2020 sain nauttia lentämisestä toistaiseksi viimeisen kerran. Olen aina pitänyt lentokoneessa istumisesta. 

Heinäkuusssa 2002 oltiin päätetty Nancyn kanssa, että minä ja kitti voimme  jäädä Singaporeen. Kitti oli kasvanut isoksi vaikka näyttääkin pieneltä tämän 21-tuumaisen monitorin vierellä. 

Heinäkuussa 2001olin lomalla ja kävin mm. Saloisten hautausmaalla kuvaamassa sukulaisten hautoja. Isosiäni Erkki Sippalan serkku ja täyskaima Erkki Johannes Sippala oli veljensä tavoin menettänyt henkensä jatkosodassa. Tarkemmin sanoen veli Veikko menehtyi Lapin sodassa Tornion taisteluissa. Erkki kaatui heti jatkosodan alussa Pistojoen taistelussa. 

Heinäkuun lopulla ovat mustikatkin jo kypsiä ainakin eteläisessä Suomessa. Jo kuun puolivälissä saattoi niitä löytää paikoin.  Sekin asia on täältä katsoen eksotiikkaa. Tosin minun näkökyvylläni ei niitä paljoa poimita, mutta suuhun niitä näen laittaa sen veerran, että makuun pääsee.  

Tämä kuva on heinäkuulta 2015, todennäköisesti jossain Etelä-Savossa kun olin lähestymässä Savonlinnaa pohjisesta.



Tämä kuva lienee samalta ajalta. Reissumies-leipää ja sen päällä mustikoita suoran pensaasta, mikäp sen makoisampaa evästä!  Useimmiten tuli kyllä syötyä ohra- tai kauraleipää, joita vastsani sietää paremmin kuin ruisleipää. 

Ja kaunis suomalainen luonto aina sykähdyttää ja sitä usein kaipaa: puhdasta vettä, roskattomia tienvarsia, viileää ilmaa.  Tosin se viileä ilma on suurimman osan vuotta minule hieman liian viileää. 

Pyöräteitä ja pyöräilyä myös kaupungeissa. Niitäkin osaa arvostaa vasta kun niitä ei ole. 

Kesäillan saunaa, pulahtamista paljuun tai järveen. Niitä myös muistelen kaiholla. viimeksi sain nauttia niistä toukokuussa 2017.  Kuva on veljeni luota Nurmijärveltä. 

Ortodooksinen tasasouna jossain Ilomantisn tienoilla. Kreikkalaiskatolinen karjalaisuus, siihen en ole vielä tutustunut kunnolla.  Joensuussa en siihen törmännyt kun siellä asuin heinäkuussa 2016 

Parikkalan patsaspuisto osui matkani varrelle heinäkuussa 2015 ja siellä pysähdyin ystäväni Jarmon suosituksesta.  Oli kylmä ja satinen päivä ja minua vähän vilutti ja yskitti. 

Vuoden 2015 reissulla pysähdyin myös Savonlinnassa, jossa sohvasurffasin Suomeen muuttaneen venäläisperheen luona.  Oli kaunis kesäpäivä kun kuljin kaupungilla. Kävin myös itse linnassa, mutta sisällä kävin vain pikaisesti. Ulkona oli pajon mukavampaa. 

Vuosi 2015 mutta oliko tämä Savolinnan vai Lappeenrannan torilla. Molemmissa kaupungeissa vietin pari päivää.  Lappeenrannassa minut majoitti nuori vietnamilainen tyttö opiskelija-asuntolan huoneeseensa. Itse hän yöpyi kaverinsa huoneessa. Siinä solussa asui myös italialainen tyttö, jonka kanssa olemme vieläkin Instragram-kavereita.  Lörtsyjä olin nauttinut tällä matkalla ensimmäistä kertaa jo Suomussalmella. 

En tiedä, oliko aito juoksuhauta, enkä muista missä päin Itä-Suomea tämä ol, mutta tällaisia ne varmasti olivat sotienkin aikana. 

Olen hyvin iloinen siitä että ennen vakiintumistani Vietnamiin tulin kierrelleeksi Suomea. Vielä pitäisi Ahvenanmaalla käydä.  En ole koskaan astunut maihin edes Marianhaminassa. 

Niin helppo on lähteä ja jatkaa matkaa, mutta vaikea on jäädä kohtaamaan elämän haasteet. 

Tämä söpö pieni kylä taisi olla Nurmes ellei sitten ollut Lieksa. 

Heinäkuussa 20020 oli viimeinen kuukauteni Singaporessa Openmobilen palveluksessa. Kuvassa työkavereitani: David   Kiinasta ja Alima  Intiasta. 

Kalastajakylä Hong kongissa. 

Hong kongissa katselin myös kauniita naisia. 

Hong kongissa vietin koko heinäkuun 2012. Kävin liki joka päivä uimassa ja joogassa. Useina päivinä kävin useammallakin joogatunnilla. 

Heinäkuu 1998 New York, Brighton beach. 

Kävin ensimmäistä kertaa USA:ssa. Lensin New Yorkiin, sieltä Chigagoon ja sielä pienellä potkurikoneella Marquetteen Michiganissa. Kävin Jerry-seerkun luona Big Bayssa, sen jälkeen hänen tytärtensä  Karenin ja Kimblerleyn luona Chigagossa ja lopuksi vanhan ystäväni Marin luona New Yorkissa.  

 

Heinäkuussa 2015 tapasin Lasse-serkkuni viimeistä kertaa käydessäni hänen luonaan Outokummussa. Hän menehtyi sairauteensa helmikuussa 2016. 

 

Heinäkuussa 2016 osallistuin tapettujen eläinten hautajaistilaisuuteen Joensuussa. Tumma puku ei ollut ihan viimeisen päälle,mutta kauas se varmaan näytti ihan puhvulta. 

2015 Arvinsalmen losia käytin pyöräillessäni Outokummusta Rääkkylän kautta Liperiin. Sielä jatkoin Kiteen ja Tohmajärven kautta Niiralaan, jossa en ylittänyt rajaa vaan käännyin kohti etelää. Ensin ajoin pikkuteitä, mutta sitten lähdin taas valtatietä myöten kohti Parikkalaa. 

Heinäkuussa 2018 aseuimme eri paikoissa. Minä asuin viileässä vuoristossa ja vaimo täällä vanhempiensa luona.  Hän kuitenkin muutti kohta perässäni Lam Dong-provissiin Duc Trongiin, joka on lähellä Dalatin lentokenttää.  

Kuva Dalatin kaupungista vuodelta 2018. Se on hyvin kaunis kaupunki, siistimpi kuin monet muut ainakin keskustan alueella, ja siellä on paljon istutuksia, kukkia ja puita.  

Sumi-koira Australian Cairnsissa oli löytökoira Machans beach-kaupungiosassa ja sittemmin Caravonicassa. Hän eli maaliskuuhun 2020 saakka eli noin 15-vuotiaaksi. 

2014 heinäkuusta lokakuuhun ja osittain sen jäkeenkin asuin Kuala lumpurissa Malesiassa parisuhteessa ikäiseni naisen kanssa.  Hän oli kasvissyöjä ja mielllään kokkasi minullekin ja sinänsä ihan hyvää ruokaa. Ulkoisesti hän tuntui hyvin sopivalta, mutta hänen kaksi aikamiespoikaansa eivät pitäneet minusta enkä minä heistä. 

 

2016 heinäkuun lopulla sain tarpeekseni Joensuusta ja lähdin pitserian kautta pyöräilemään kohti länttä. Sidoin kävelykärryni pyörän taakse. Se ei ollut mitenkään helposti ohjattava eikä pysäköitävä viritelmä.  

Eikä ollut aina pyöräteitä eikä edes kunnon piennarta, jolla pyöräillä.     

Sitten olikin juhlaa kun sai ajaa pyörätiellä. 

Juankoskella tupakoitiin kuin Jucie Leskinen kymmenen vuotta aiemmin ennen kuin kuoli. Vuonna 2012 olin käynyt hänen haudallaan Tampereen Kalevankankaan hautausmaalla. Nyt 2016 kävin hänen muistomerkillään Juankosken torilla.  Saavuin sinne aamulla aikaisin enkä jäänyt kovin pitkäksi aikaa.

Tämä juankoskelainen ravintola, jossa oli Juicea ruokalistalla oli han sen muistomerkin vieressä. Ravintolaan pääsi sisälle, mutta siellä ei ollut ketään edes myymässä. Niinpä en saanut edes kahvikupillista vaan kävin ostamassa syötävät viereisestä kaupasta ja jatkoin matkaani. 

Heinäkuun viimeisenä päivänä olin pyöräillyt jo Lappeenrantaan saakka. Alkukuusta olin ollut Kuusamossa. Molemmissa paioissa sohvasurffasin. Täällä Lappeenrannassa asuin opiskelija-asuntolan solussa tyhjässä huoneessa, jonka minulle oli osoittanut vietnamilainen opiskelijatyttö. 
En tuolloin vielä ollut tutustunut Laila Hietamiehen Lappeenranta-sarjaan vaan tuo lehmusten kaupunki tuli minulle kirjojen kautta tutusksi vasta kuukausi sitten. Nyt katselisin Lappeenrantaakin uusin silmin. 

2014 asuin heinäkuusta lokakuuhun Malesiassa Kuala Lumpurin esikaupungissa Kepongissa Kepong Sentral-juna-asemalta noin kilometrin päässä.  Opetin englantia UNHCR:n vapaaehtoisena lähinnä Myanmarista tulleille pakolaislapsille. Nämä lapset kuuluivat Chin-väestöön, joka oli voimakkaasti uskonnollista, kristittyjä. Joukossa oli myös pari muslimia. 

Vuonna 2013 heinäkuun viimeisenä päivänä näin viimeisen kerran entisen taloni ja siellä asuvat Nancyn, kolme koiraa ja neljä kissaa.  Kitti-kissa meni ensin piiloon, mutta tunnisti minut äänestä kun aloin kutsua sitä. Samoin teki Misu. Koirat tietenkin tunsivat minut heti, myös uusi löytökoira Foxy, joka oli tullut taloon minun jälkeeni.

Vuonna 2012 palattuani Suomesta Hong kongin jaMalesian kautta päätin kokeilla sumista Melbournessa. Olin kaupungissa ensimmäistä kertaa ja ihastuin erityisesti näihin vanhoihin raitiovaunuihin. 

Useimmat Melbournen raitiovaunuista olivat vähän uusempia.  Niillä matkustaminen ei ollut aina ihan nopeaa, koska ne joutuivat odottelemaan liikennevaloissa.  Metroa ei Melbournessa ole, mutta paikallisjunaverkko kylläkin. Minulle ratikka oli kuitenkin kätevin tapa kulkea paikasta toiseen ellen sitten kävellyt. Polkupyörää minulla ei mukanani ollut. Olin antanut sen pois huhtikuussa lentäessäni Adelaidesta Brisbanen ja Kiinan Guangzhoun kautta Suomeen.  

Woodstock, Queensland, Australia. Vuonna 2004 asuimme tässä viehättävässä talossa, joka oli rakennettu silkkitammesta 1900-luvun alussa. Ikkunatkaan eivät olleet ehkä niin vanhoja vaikka vanhat olivat kuitenkin. 

>Vuoden 2011 alussa olin lentänyt Singaporesta Länsi-Australian Perthiin, jossa asuin puoli vuotta ennen kuin sain tarpeekseni ja muutint avaroineni takaisin itäärannikolle. Olin kuitenkin ostanut lentolipun Perthistä Jakartaan tapaamaan netti-ihastustani, jonka kanssa oli jo avioliitto suunnitteilla. Meillä oli mennyt niin hyvin Skypessä. Tuli edullisemmaksi lentää Brisbanesta Perthiin ja sielä Jakartaan kuin muuttaa lennon lähtöpaikkaa, joten otin halpalennon Brisbanesta Perthiin ja sielä sitten jatkoin alkuperäisen suunnitelman mukaan Jakartaan. 

Findon Creek, Kyogle, New South Wales, Australia.  Olin käynyt paikallisessa vegaanien ylläpitämässä eläinten turvakodissa loppuvuodesta 2009 ja ystävästynyt sen isännän kanssa. Palasin tänne sen jälkeen usemman kerran. Siellä oli myös tavaroitani säilössä pitkään.  Viimeksi kävin siellä lokakuussa 2013 pitkän kävelyreissuni aikana. 

Townsville, Queensland, Australia heinäkuussa 2003. Meillä oli uusi auto ja melko uusi bluey-koira. Tuolta ajalta tässä blogissa kirjoitus ja vähän videotakin siellä. 

Vihikset, kasvispiirakat, vegaaniset lihapiirakat. Hoviruoka alkoi valmistamaan niitä vuonna 2015, jolloin oleskelin Suomessa liki neljä kuukautta. En muista saiko niitäkaupoista täällä Lappeenrannassa, mutta vastaavia sai Kesämäen leipomista. Ne olivat uunituoreita, ja jos eivät olleet myymälä-kahvilassa oli mikrouuni, jolla niitä saattoi lämmittää. Lämmityspisteessä oli myös sinappia ja ketsuppia. Makuelämys oli mieleenpainuva.  Nykyään saisi Lappeenrannasta myös vetyä vegaansiena.