Ääniblogi on tunniste, jota seuraamalla pääsee kuuntelemaan höpinöitäni sekä uusissa että vanhoissa kirjoituksissa.
Tässä lokakuun 2017 ääntelyt. Vidoella kuuluva kopina, läpsytys, tulee siitä, että käytän kävellessäni yhtä kävelysauvaa.
Tässä alkukuusta tehty pätkä:
Käytän sitä kävelyssuvaa lähinnä tottumuksesta, mutta myös koirien takia. Se on kätevä erityisesti silloin kun kävelemme oman koirani Kiton kanssa. Kaksi vuotta sitten Malesiassa, Cameron highland-alueen viidakossa tullut akillesjännevamma on liki täysin jo parantunut, eikä sen takia tarvitse käyttää keppiä.
Asettunut paikoilleni
En haluaisi matkustella vaan olla paikallani. Tämä lause on pyörinyt huulillani ja mielelläni. Liika on aina liikaa, ja sitä liikaa on tullut viimeisen 8 vuoden aikana ihan liikaa. Tämän lokakuun aikana en ole kähynyt missään, en ainakaan nyt 17. päivään mennessä, kun aloitan tämän artikkelin. Päivään tämän kuun lopulle ja julkaisen sitten kuun viimeisenä päivänä, kuten olen tehnyt joskus aikaisemmin. Ikään kuin kuukausiraportti elämästäni.
Tässä kuussa olenkin siirrellyt postituksia vuodatus.net (https://timotropiikista.vuodatus.net/) -palvelusta ja sitä edellisestä sippala.com "timo kirjeitä Australiasta" -postituksia tänne Googlen alle. Jo tuolloin 2002/2003 tajusin, että blogit eivät ole kokoonaan minun juttuni, ja siksi halusin ajatella postituksia kirjeinä. No, näitä kirjeitä pystyn muokkaamaan senkin jälkeen kun ne on luettu.
Pääasia silloin oli kertoa kuulumisiani. Nyt kuulumisia voi kertoa Facebookissa kavereille, sukulaisille, tuttaville, sisaruksille molemmille vanhemmille, äiti enemmän aktiivisena, saa suurimman huomion.
Järjestelen myös vanhoja kuvia ja sukutietoja, joita on tullut kerättyä vuosien aikana. Laittelen tietoja Geniin, joka on maailmanlaajuinen yhteisesti muokattava sukupuu. Olen myös saanut tulokset DNA-sukututkimuksesta. Tai siis dataa, tietoja ja joitakin geneettisiä osumia. Varsinaisten merkittävien tulosten saamiseksi täytyy tehdä itsekin töitä, eikä se suju minulta lainkaan nopeasti.
Sen verran olen saanut selville, että etäserkkujen luettelossa on enimmäkseen täysin outoja nimiä ympäri Eurooppaa ja Suomea. Kuitenkin myös jotakin tuttua on esim. isän puolelta Koivistolta Karjalan kannakselta lähtöisin olevilla ihmisillä on tosiaankin samaa DNA:ta kanssani. Y-kormosomien puolelta olen haploryhmää I-M253. Se tarkoittaa perimää, joka on tyypillistä Länsi-Suomelle, Ruotislle, Norjalle ja Tanskalle. Iivarin pojat on lempinimi tämän ryhmän perimän omaaville. Niilon pojat olisivat enemmän idästä tulleita, mutta heihin siis en kuulu. Olisin kuvitellut kyllä kuuluvani enemmänkin itäiseen kuin läntiseen perimään. Mitokondriaalisesti eli äidiltä perityn DNA:n suhteen olen haploryhmää h1a. Sekin on varsin läntinen ryhmä.
Olen myös tehnyt muutamia suomen kielen opetusvideoita eri sosiaalisen median kanaviani varten. Niillä one myös jatkanut opetustyötäni, jota en ole tehnyt täällä paikallisesti siksi, ettei siihen näytä olevan tilaisuutta. Se tilaisuus antaa edelleen odottaa itseään ja minä yritän odottaa kärsivällisesti ja keskittyä muuhun sinä aikana.
Ihmiskontakteja kaipaan välillä. Olenhan sosiaalinen. Niitä ei ole juurikaan kielillä, joita ymmärrän. Vietnamin kielellä keskusteluun olisi paljon mahdollisuuksia aamulenkkien aikana, mutta valitetavasti sen kielen oppiminen keskusteluun riittävälle tasolle ei tunnu kovin realistiselta vielä pitkiin aikoihin. Kylätiellä tapaan runsaasti lapsia ja nuoria matkalla kouluun. Monet heistä tervehtivät iloisesti ja haluaisivat varmaankin kommunikoida vähän enemmänkin, mutta englannin kielen taito on heillä vielä sen verran alkeissa, ettei se onnistu.. Ehkä jossain vaiheessa voin auttaa heitä enemmän kuin vain muutamalla sanalla kohdatessamme.
Alkukuusta tutustuin Periscope-videopalveluun. Siellä lähetetään suoria tai alle pari vuorokautta vanhoja videolähetyksiä. Pääasiassa se on teinien oman itsen esittelyä, heruttamista se taisi olla vuosituhannen alussa: elin oman kehon ja mielipitedien esille tuomista. Aamulla viiden aikoihin, kun lähden aamukävelylle, käynnistin lähetyksen, jossa kuvasin ympäristöä ja Kitoa.
Tässä näytettä siitä. Puhun pääasiassa englantia.
Tuollaiset hetken leimahdukset, jotka sitten katoavat eetteriin, eivät ole minun juttuni. Blogistakihan sen näkee: en tee postituksia kertarykäisyllä vaan mieleläni muokaan vanhoja, lisäilen niihin kuvia ja tarkempia kuvauksia. Yritän olla poistamatta mitään nyt vastenmieliseltä tuntuvaa.
En halua koskaan unohtaa, vaan käsitellä menneet asiat uudelleen, kipeätkin. Kun muistelen tuota Australian aikaa vuosina 2003 - 2009, ensimmäistä avioliittoani ja elämäämme neljän kissan ja kolmen koiran kanssa (kaksi kerrallaan, yksi koira kuoli auton alle), tulee mieleen haikeus. Pala kurkussa täytyy muistella, ja jälleen tulee kysyttyä itseltäni, miksi tapahtui niin kuin tapahtui, miksi kaikki päättyi ... Työn edetessä tunnelma on toki latistunut ja asian haasteista tullut enemmänkin teknisiä: miten löytää oikeat videonpätkät ja viitsiikö kaikkeen tehdä selostusta uudelle ääniraidalle.
Koirani on ihan samanlainen kuin minä: sekin tykkää kaivella.
Tässä video Lokakuun 15. päivän tienoilta, vajaan kilometrin päässä kodistamme siltatyömaan vierestä Siellä on hiekkakasa, jolla Kito tykkää leikkiä.
< /div>
Kito on myös lakannut nukkumasta meidän kanssamme pienessä huoneessa. Nyt se nukkuu vanhempien kanssa olohuoneessa, ulkoseinässä olevan reiän vieressä niin, että se voi seurata taloon tulevaa ja menevää liikennettä. Se on ikään kuin omaksunut vahtikoiran roolin ja haluaa pysyä enemän kotona. Voisikohan tuo pidemmistä aamulenkeistä kieltäytyminen johtua siitäkin?
Eihän se ole totta minun kohdallani, eihän? No, saatiin mukava aasinsilta tähän Topi Sorsakosken kappaleeseen. Se liittyy vuoden 2017 lokakuuhuni siinä mielessä, että luin, tai kuuntelin äänikirjana teoksen Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen: Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin
se on tuon ähätriläisen muusikon, Pekka Erkki Juhani Tammilehdon elämäkerta. Sorsakoski kuoli keuhkosyöpään minun 48-vuostissyntymäpäiväni 13. elokuuta 1963. Olin tuona päivänä silloisen naisystäväni luona Indonesian Jakartassa. Oltiin käyty illalla paikallisessa vegaanitapaamisessa, ja seuraavana aamuna sitten kuulin uutisen. Totta kai minä, niin kuin moni muukin suomalainen, oli pitänyt Sorsakoskesta ja Agents-yhtyeestä erityisesti 1980-luvun puolivälissä. Tämä kirjan inspiroimana tuli sitten kuunneltua ja katseltua hänen kappaleitaan Youtubesta.
Sorsakoski kuuui elämässäni samaa aikakauteen kuin Freud, Marx, Engels & Jung -yhtye ja erityisesti sen solisti Pakka Myllykoski viinanhuuruisine teksteineen. Kännääminen oli silloin 1980-luvulla osa rock-elämäntapaa ja myös osa opiskelijaelämää. Näin jälkeen päin sitä tulee mietittyä, että miksi sitä tuli tuollaiset ihanteet valittua. No, onneksi ne ihanteet eivät vieneet mennessään niin kuin ne veivät nuo molemmat herrat .. ja ne veivät myös Juice Leskisen 11 vuotta sitten. Pekka Myllykoski kuoli huhtikuussa 2017. Sen uutisen kuulin ollessani Suomessa. Kävin katsomassa FMEJ--yhtyettä Helsingin Tawastia-klubilla ensimmäisellä 2010-luvun Suomen-matkallani vuonna 2012.
Tässä lokakuun 2017 ääntelyt. Vidoella kuuluva kopina, läpsytys, tulee siitä, että käytän kävellessäni yhtä kävelysauvaa.
Tässä alkukuusta tehty pätkä:
Käytän sitä kävelyssuvaa lähinnä tottumuksesta, mutta myös koirien takia. Se on kätevä erityisesti silloin kun kävelemme oman koirani Kiton kanssa. Kaksi vuotta sitten Malesiassa, Cameron highland-alueen viidakossa tullut akillesjännevamma on liki täysin jo parantunut, eikä sen takia tarvitse käyttää keppiä.
Asettunut paikoilleni
En haluaisi matkustella vaan olla paikallani. Tämä lause on pyörinyt huulillani ja mielelläni. Liika on aina liikaa, ja sitä liikaa on tullut viimeisen 8 vuoden aikana ihan liikaa. Tämän lokakuun aikana en ole kähynyt missään, en ainakaan nyt 17. päivään mennessä, kun aloitan tämän artikkelin. Päivään tämän kuun lopulle ja julkaisen sitten kuun viimeisenä päivänä, kuten olen tehnyt joskus aikaisemmin. Ikään kuin kuukausiraportti elämästäni.
Tässä kuussa olenkin siirrellyt postituksia vuodatus.net (https://timotropiikista.vuodatus.net/) -palvelusta ja sitä edellisestä sippala.com "timo kirjeitä Australiasta" -postituksia tänne Googlen alle. Jo tuolloin 2002/2003 tajusin, että blogit eivät ole kokoonaan minun juttuni, ja siksi halusin ajatella postituksia kirjeinä. No, näitä kirjeitä pystyn muokkaamaan senkin jälkeen kun ne on luettu.
Pääasia silloin oli kertoa kuulumisiani. Nyt kuulumisia voi kertoa Facebookissa kavereille, sukulaisille, tuttaville, sisaruksille molemmille vanhemmille, äiti enemmän aktiivisena, saa suurimman huomion.
Järjestelen myös vanhoja kuvia ja sukutietoja, joita on tullut kerättyä vuosien aikana. Laittelen tietoja Geniin, joka on maailmanlaajuinen yhteisesti muokattava sukupuu. Olen myös saanut tulokset DNA-sukututkimuksesta. Tai siis dataa, tietoja ja joitakin geneettisiä osumia. Varsinaisten merkittävien tulosten saamiseksi täytyy tehdä itsekin töitä, eikä se suju minulta lainkaan nopeasti.
Sen verran olen saanut selville, että etäserkkujen luettelossa on enimmäkseen täysin outoja nimiä ympäri Eurooppaa ja Suomea. Kuitenkin myös jotakin tuttua on esim. isän puolelta Koivistolta Karjalan kannakselta lähtöisin olevilla ihmisillä on tosiaankin samaa DNA:ta kanssani. Y-kormosomien puolelta olen haploryhmää I-M253. Se tarkoittaa perimää, joka on tyypillistä Länsi-Suomelle, Ruotislle, Norjalle ja Tanskalle. Iivarin pojat on lempinimi tämän ryhmän perimän omaaville. Niilon pojat olisivat enemmän idästä tulleita, mutta heihin siis en kuulu. Olisin kuvitellut kyllä kuuluvani enemmänkin itäiseen kuin läntiseen perimään. Mitokondriaalisesti eli äidiltä perityn DNA:n suhteen olen haploryhmää h1a. Sekin on varsin läntinen ryhmä.
Olen myös tehnyt muutamia suomen kielen opetusvideoita eri sosiaalisen median kanaviani varten. Niillä one myös jatkanut opetustyötäni, jota en ole tehnyt täällä paikallisesti siksi, ettei siihen näytä olevan tilaisuutta. Se tilaisuus antaa edelleen odottaa itseään ja minä yritän odottaa kärsivällisesti ja keskittyä muuhun sinä aikana.
Mutta pääasiassa nautin aamun rauhasta ja tunnelmasta: talojen katselusta, kukkasten ja monien muiden kasvien. Tien reunoilla on todella paljon värikkäitä kukkia, banaanikasveja, erilaisia ruohoja ja ruokoja.
Tässä näytettä siitä. Puhun pääasiassa englantia.
Tuollaiset hetken leimahdukset, jotka sitten katoavat eetteriin, eivät ole minun juttuni. Blogistakihan sen näkee: en tee postituksia kertarykäisyllä vaan mieleläni muokaan vanhoja, lisäilen niihin kuvia ja tarkempia kuvauksia. Yritän olla poistamatta mitään nyt vastenmieliseltä tuntuvaa.
En halua koskaan unohtaa, vaan käsitellä menneet asiat uudelleen, kipeätkin. Kun muistelen tuota Australian aikaa vuosina 2003 - 2009, ensimmäistä avioliittoani ja elämäämme neljän kissan ja kolmen koiran kanssa (kaksi kerrallaan, yksi koira kuoli auton alle), tulee mieleen haikeus. Pala kurkussa täytyy muistella, ja jälleen tulee kysyttyä itseltäni, miksi tapahtui niin kuin tapahtui, miksi kaikki päättyi ... Työn edetessä tunnelma on toki latistunut ja asian haasteista tullut enemmänkin teknisiä: miten löytää oikeat videonpätkät ja viitsiikö kaikkeen tehdä selostusta uudelle ääniraidalle.
Tässä video Lokakuun 15. päivän tienoilta, vajaan kilometrin päässä kodistamme siltatyömaan vierestä Siellä on hiekkakasa, jolla Kito tykkää leikkiä.
Myös tuossa likaisessa joessa olen ruvennut uimaan ainakin silloin kun se on täynnä juuri satanutta vettä. Nyt on sadekausi ja veden pinta korkealla. Riisipellotkin lainehtivat vettä niin, ettei siellä voi kasvattaa riisiä. Sen sijaan siellä kasvatetaan kaloja ja ankkoja. Pelloilla kuljetaan pienehköillä puuveneillä.
Tässä videota soutelusta
< /div>
Paikoilleen asettuminen merkitsee sitä, etten enää säästä rahaa lentolippuja varten, enkä matkoja, vaan nyt säästän tulevaa asuntoa varten. Lainaa en voi mistään ottaa, ellei nyt ryöstökorkoisia kulutusluottoja lasketa, eikä niitä kukaan järkevä ihminen ota ellei ole ihan pakko. On siis säästettävä ennakolta. Elämä Vietnamissa on niin edullista, että pienestäkin Suomen tai Australian eläkkeestä jää säästöön kun pitää taloutensa hallinnassa. Sen taidon olen iän myötä oppinut. Ja se helpottaa paljon kun ei enää mene rahaa savuna ilmaan eikä kurkusta alas.
Yksi kuvista isompana tästä.
Jonkin verran käytän myöskin nykyisen asumuksen parantamiseen, vaikkei se olekaan oma. En tarkalleen edes tiedä, kuka tämän omistaa: kumppanini vanhemmat vai onko kaikki laajennetun perheyhteisön yhteisessä omistuksessa. Syyskuussa teetin tuon muovipaneeleilla vuoratun huoneen, joka on niin ilmatiivis, ettei se päästä sian hajua sisään ja siellä voi pitää ilmastointilaitetta kohtuullisin kustannuksin. Ostin myös sen ilmastointilaitteen samoin kuin tuon kuvassa näkyvän vaatekaapin, jonka edessä on työpöytäni. Nuo värivalot sekä muuta muovia, kiinalaisia sisustustarroja, ikkunoita ja kukkia, muovisia kasveja, olen tilannut kiinalaisista nettikaupoista. Sisustus ei ehkä ole ihan sitä, mistä eniten pidän, mutta välttää ensimmäiseksi omaksi tilaksi täällä. Hyvin käytännöllinen huone kuitenkin on.
Ostin myös veneen, sellaisen puusta tehdyn soutuveneen, jolla ihmiset kulkevat riisipelloilla ja pitkin jokia.
Iltapäivisin yleensä teemme veneretken Kiton kanssa. Kito pääsee kävelemään tuonne ruohoisille alueille, joissa ankat yeensä asuvat. Siellä on paljon mielenkiintoista haistettavaa.
Lokakuun pyölivälin paikkeilla olimme pyöräilemässä, kuten tavallista. Minä kuskaan Kiton pyörän takana olevassa korissa n. 2 kilometrin päähän, jossa päästän sen vapaaksi. Koira juoksee pyöräni vierellä takaisin kotiin. Tällä kertaa erään talon kohdalta hyökkäsi kolme pientä koiraa Kiton kimppuun, ja yksi niistä puraisi Kitoa takapuoleen hännän juureen. Kito päästi hirveän vinkunan, mutta jaksoi kuitenkin juosta kotiin saakka. Kotona huomattiin, että purija olikin tehnyt varsin suuren haavan. Tuon tapauksen jälkeen Kito ei ole enää halunnnut seurata minua pyörä tai kävelylenkeille niin paljoa kuin aikaisemmin. Se usein jättäytyy jälkeeni aamulenkillä ja kun on tarpeeksi kaukana takana, kääntyy takaisin ja juoksee kotiin. Näin teki Bluey-koirakin Australiassa, se meidän Australian karjakoira, joka oli vaimoni Nancyn ja minun elämänkumppani vuosina 2003 - 2009. Toki Bluey on vieläkin hengissä, niin kuin on Sumikin, Misu-kissa ja Lolita-kissa. Kaksi kissoista: Spartacus ja Kitti ovat jo poistuneet elävien kirjoista.
Kito on myös lakannut nukkumasta meidän kanssamme pienessä huoneessa. Nyt se nukkuu vanhempien kanssa olohuoneessa, ulkoseinässä olevan reiän vieressä niin, että se voi seurata taloon tulevaa ja menevää liikennettä. Se on ikään kuin omaksunut vahtikoiran roolin ja haluaa pysyä enemän kotona. Voisikohan tuo pidemmistä aamulenkeistä kieltäytyminen johtua siitäkin?
Syynä voi olla myös se, että minä pidän aamulenkillä entistä kovempaa vauhtia: olen vaihtanut päivittäisen pyöräilyn kävelyyn ja osittain juoksuun. Teen kävelyn lomassa entistä enemmän ja pidempiä juoksun pyrähdyksiä. Myös jonkinlaista jogaa tai venyttelyä, voimistelua olen alkanut harrastaa kotona päiväsaikaan tietkonetouhujen välissä.
Usein uutisoidaan, että Vietnamissa tulvii niin, että jopa ihmisiä on kuollut. Totta, mutta ne tulvat ovat yleensä ihan eri puolilla maata kuin missä minä olen nyt. Täällä Mekong-joen suistossa on paljon pieniä jokia. Niitä seuraavat selvästi ympäristöään korkeammalle rakennetut tiet. Teiden varsilla ovat talot, yleensä hieman tietä matalammalla, mutta riisipeltoja korkeammalla. Riisipellot aukevat talojen takaa. Välissä on yleensä takapiha, jolla pidetään kanoja, ankkoja ja sikoja. En ole montaa takapihaa päässyt näkemään, mutta voin otaksua, että muutkin takapihat ovat yhtä sottaisia kuin meidän: sinne heitetään kaikki jätteet, siellä haisee sialle ja mädälle kalalle.
Minun suurin haasteeni täällä onkin tällä hetkellä oppia sietämään noita kuvottavia hajuja. Tai en oikeastaan halua oppia sietämään niitä, vaan haluan löytää tien pois niistä. Haaveilen omasta talosta ja omasta puutarhasta, joka ei olisi haiseva sikala vaan, jossa kasvaa kukkia, hedelmäpuita ja vihanneksia omiksi tarpeiksi ainakin.
Täällä ei voi tehdä juurikaan ikkunaostoksia, mutta vastaavalla tyylillä voi hankkia unelmiensa asumuksen. Usein pyöräillessä ja kävellessä katselen taloja ja panen merkille, minkälaisia ratkaisuja niissä on käytetty ja mietin mitä minun unelmatalossani olisi. Ainakin siinä olisi iso katto ja siinä kunnolliset sadeveden keruujärjestelmät, joiden avulla sadevettä voisi käyttää myös peseytymiseen ja jopa puutarhan kasteluun. Sitä voisi riittää jopa uima-altaan täytteeksi, jos olisi suuret sadevesitankit ja puhdistusjärjestelmät, joiden läpi voisi kierrättää vettä.
Mut luotiin lähtemään, kulkuriksi kuulun?
se on tuon ähätriläisen muusikon, Pekka Erkki Juhani Tammilehdon elämäkerta. Sorsakoski kuoli keuhkosyöpään minun 48-vuostissyntymäpäiväni 13. elokuuta 1963. Olin tuona päivänä silloisen naisystäväni luona Indonesian Jakartassa. Oltiin käyty illalla paikallisessa vegaanitapaamisessa, ja seuraavana aamuna sitten kuulin uutisen. Totta kai minä, niin kuin moni muukin suomalainen, oli pitänyt Sorsakoskesta ja Agents-yhtyeestä erityisesti 1980-luvun puolivälissä. Tämä kirjan inspiroimana tuli sitten kuunneltua ja katseltua hänen kappaleitaan Youtubesta.
Sorsakoski kuuui elämässäni samaa aikakauteen kuin Freud, Marx, Engels & Jung -yhtye ja erityisesti sen solisti Pakka Myllykoski viinanhuuruisine teksteineen. Kännääminen oli silloin 1980-luvulla osa rock-elämäntapaa ja myös osa opiskelijaelämää. Näin jälkeen päin sitä tulee mietittyä, että miksi sitä tuli tuollaiset ihanteet valittua. No, onneksi ne ihanteet eivät vieneet mennessään niin kuin ne veivät nuo molemmat herrat .. ja ne veivät myös Juice Leskisen 11 vuotta sitten. Pekka Myllykoski kuoli huhtikuussa 2017. Sen uutisen kuulin ollessani Suomessa. Kävin katsomassa FMEJ--yhtyettä Helsingin Tawastia-klubilla ensimmäisellä 2010-luvun Suomen-matkallani vuonna 2012.