J. K. En alla olevaa kirjoittaessani tiennyt, että Seppo Heikinheimo on seitsemäs serkkuni
"Jukka jukka Jukanjukanjukka" tulee mieleen Aake Kallialan ja Pirkka-Pekka Peteliuksen naamat 1980-luvun lopulta ja/tai 1990-luvun alun viihdeohjelmista, jossa ivattiin Seppo Heikinheimoa tai niitä Suomen musiikkielämän edustajia, jotka julkaisivat vuonna 1990 addressin häntä vastaan.
Sitten muistan kuinka Hirvensalmen Herkkukartanoa pitänyt isäni mainitsi joskus 1990-luvun puolivälissä, kuinka Heikinheimo kävi heillä joskus syömässä.
Ja sitten toukokuussa 1997 kun olin kesälomalla Helsingin yliopiston Slavistiikan ja Baltologian laitokselta ja isännöin edellisenä vuonna internetistä löytämiäni Amerikan-serkkuja heidän ensivierailullaan Suomeen, muistan jossain vaiheessa vierailua. Se oli ehkä Viipuriin, Koivistolle ja Pietariin suuntautuvan matkan edellä tai heti sen jälkeen, kuulin ohimennen radiosta, vai luinko iltapäivälehden lööpistä, että Heikinheimo oli kuollut. Kuoleman syyksi kerrottiin itsemurha. Jostain musitelen kuulleeni, että hän olisi tehnyt sen ampumalla kesämökillään. Ja jostain muistin syövereistä vielä hiipii tieto, että Ratsian Jyri Honkavaara olisi kuollut samoihin aikoihin, ellei peräti samana tai seuraavana päivänä. En ole kuitenkaan saanut enää mistään vahvistusta tuolle Honkavaaran kuolinpäivälle. Tätä kirjaa lukiessa piti kesken kaiken hakea Googlella tietoa hänestä ja myös itsemurhasta. Löytyi Tämä Reetta Meriläisen haastattelu (audio), joka antaa ymmärtää, että kysessä ei olisi ollut ampuminen vaan lääkkeet tai jokin muu elintoimintoja hitaasti laammttava myrkky.
Meriläisen haastattelu tuo esiin myös sen tosiasian, että itsemurha on aina enemmän tai vähemmän itsekäs teko. Tekijä ei tule ajatelleeksi sitä tuskan määrää, jonka saattaa aiheuttaa paitsi läheisilleen, myös jopa sivuillisille, tai niin kuin tässä tapauksessa työtoverilleen tai esimiehelleen. Reetta Meriläinen oli tuolloin Helsingin Sanomien päätoimittja. Tuosta käy myös ilmi, että Heikinheimo oli puhunut itsemurhasuunnitelmistaan jo aiemminkin Meriläisen kanssa, myös psykiatrille ja jopa Viron silloiselle presidentille. Muutaman tunnin kuluttua puhelusta Heikinheimo löydettiin kuolleena hotelli Pasilasta Helsingissä. Ilmeisesti hän ei pystynyt toteuttamaan tekoaan yksin vaan halusi ottaa prosessiin mukaan monia ihmisiä, mikä ei ole välttämättä kovin reilua muita kohtaan, vähän niin kuin junan tai rekan alle itsensä murskaava vetää tragediaan mukaansa sivuillisia silloinkin kun nämä sivulliset eivät kuole tai loukkaannu, vaan ovat tapathuman todistajia ja saavat siitä vuosikausiksi traumoja.
Silloin Heikinheimon itsemurhan aikaan minulla oli tavaton kiire Amerikan-serkkujen kanssa. He asvuiat Pornaisissa ja välillä Helsingissä. Minä taas asuin edelleenkin HOAS:in opiskelija-asunnossa Espoon Kilossa, vaikka en ollut opiskellut enää vuosiin. Ne eivät kuitenkaan tarkistaneet niiden torakoita vilisevien mörskien asukkaiden opiskeluoikeutta sisään muuton jälkeen. Olivat kait vain tyytyväisiä, että jollekin kelpasi ja halusi Kilonkalliolle asumaan. Minä kävin heidän kanssaan matkoilla ja retkillä, lähinnä sukulaisia tapaamassa, ja sitten siellä Koivistolla ja Pietarissa.
Sitten muistan radiosta kuulleeni, kuuntelin paljon radiota koko 1990-luvun. Televisiota minulla ei aina edes ollut, ja vaikka olikin en sitä juuri katsonut. Radiosta kuulin, kuinka musiikiohjelmissa, siis klassisen musiikin ohjelmissa, niissä piireissähän musiikiksi kutsutaan ainoastaan klassista musiikkia. Muu on sitten mökää, kuten Heikinheimollekin, toimittjat kommentoivat Heikinheimon poismenoa usein riemutisevaan sävyyn: "Heikinheimo, joka teki Suomen musiikkielämälle palveluksen vapauttamalla sen itsestään". Kuulosti aika rumalta kuolleiden potimisiselta.
Tuota krijaa en itse tullut koskaan luekeneeksi. En ennen kuin nyt.
Minulla on näkökyky sen verran kehto, etten näe lukea paperista. En ole ksokaan nähnyt kunnolla, vaan nuoruudessa tihrustelin suurennuslasilla. Jossain vaiheessa minulla oli lukutelevisio. Tietokoneen ruudulta toki voin lukea, ja jopa älypuhelimen, mutten pitkiä juttuja. Minulla on ollut näkövammaisten kirjaston käyttöoikeus jo 1980-luvulta saakka. Silloin puljailtiin valtavien postilähteysten kanssa, jotka sisältsivät erilaisia kasetteja ja niiden paksuja ja painavia säilytyskoteloita. Kolme-neljä kiloa saattoi tulla painoksi kirjalle. Niiden postimaksuja ei toki täytynyt itse maksaa eikä kiikuttaa niitä postiin, mutta oli se hankalaa. Kun muutin vuonna 2002 Singaporeen, luvuoin niiden käytöstä. Tosin seuraavana vuonna tilasin niitä taas Australiaan ja autioin paikallista suomalaismiestäkin pääsemään lainauksen piiriin. Silloin kuulin myös, että siirtolaisten oikeus käyttää kirjaston palveluja perustuu 1980-luvulla kulttuurimisterin Australian-matkallaan antamaan lupaukseen.
Sitten tulivat cd-levyt joskus 2000-luvun puolivälissä. Ne olivat Daisy-formaatissa. Posti kuljetti levyjä Australiaan asti, eikä niitä tarvinnut palauttaa, vain sitoutua hävittämään. Erottelin eli rippasin daisy-formaattiin tehdyiltä levyiltä mp3-tiedostot ja kopioin ne mp3-soittimeen, ja kuuntelin sillä.
Sitten joskus 2010-luvulla ei enää tarvittu cd-levyjäkään, jaan daisy-sisällön: xml-ohjaustiedostot ja mp3-tiedostot saattoi käydä lataamassa netistä kirjaston lainaussivuilta. Se oli jo niin kätevää, että lukeminen, ts. kuunteleminen, lisääntyi huomattavasti. Erityisesti pitkillä kävely- ja pyöräilymatkoilla niistä oli suunnatonta iloa. Aluksi yirtin kuunnella kirjoja puolet englanniksi, puolet suomeksi ja jokusen myös venäjäksi tai ruotsiksi, mutta siitä tuli pakkopullaa. Minusta suomenkielisten kirjojen lukijat ovat ehdottomasti parhaita: freelance-näyttelijöitä ja radioääniä, näistä suosikkeja on monia, mutta mainitaan nyt Pinja Flinck ja Jari Aula. Jari tietysti, koska osaa ääntää venäjää oikein, kaikki luijat eivät osaa. Hänhän olikin "meidän laitoksen" opiskelija, tosin aikana ennen minua.
Sen jälkeen kun olin ihastunut uudelleen Suomeen käytyäni siellä keväällä ja kesällä 2012 kaikki muut saivat eniääkseen jäädä, vain suomalainen suomeksi kelpasi.. Äänikirjoista tuli minulle osa sisäistä Suomeani. Ja suurin osa niistä on myös suomalaista kirjallisuutta, ja enin osa siitä käsittelee sitä aikaa, jolloin minä elin Suomessa tai varhempaa.
Heikinheimoon päädyin sen jälkeen kun olin kuunnellut Antti Blåfieldin Loistavat Erkot. Siinä mainittiin Heikinheimo. Niinpä päätin ottaa ja kuunnella sen alta pois, ainakin vähän alkua. Paranoidi mielipuoli -ennakkomielikuva kesti jonkin aikaa, mutta hyvin pian astui esiin suuri humoristi, nokkela vinolija, viisas mies, jolta myös tietoa löytyi, kielitatioinen saksan, sanskriitin ja myöskin venäjän taitaja (eikä lukija Juhani Rajalinilta sen ääntäminen oikein sujunut, muuten mainio lukija kyllä, eivät ne sinne enää nykyään ketä tahansa otakaan, hvuin tiukka seula raadilla, hyvä niin).
Heikinheimo suhtautui hyvin kainosti kaikkiin alatyylin ilmauksiin. Liekö oikeasti karttanut niitä puheessaan vain oliko kysymyksessä viimeisinä elinviikkoina kukkinut ironia. Hänen vihollisensa toki sitä käyttivät ja hän sitä heidän heittämänään mielellään siteeraakin.
Loppuaan kohti tarina muuttuu mustemmaksi. Surua tietysti lisää sekin, että lukija tietää, miten tarina loppuu. Itse kirja loppuu hvin raamatullisesti, messiaaniseen sitaattiin: ristiinnaulitun huutoon. Ennen sitä eritellään syitä miksi hän oli jo päättänyt lopettaa elämänsä kirjan valmistumisen jälkeen. Ne eivät kuulosta niin surullisilta kuin kerronnan rivien välistä ja suoraankin kuultavat: keskustelu papiston kanssa teologista kysymyksistä, erityisesti välirikko vanhaksi ystäväksi esitellyn Viron presidentti Lennart Meren kanssa, aika ilmeinen väsähtäminen työssä, miltei loppuun palaminen, mistä surkuhupaisana osoituksena mm. Huvudstadsbladet-lehden lippiksen pitäminen Hesarin toimituksessa, miten hän epäonnistuu yrittäessään hankkia psykiatrilta "hullun paperit".
Heikinheimo kertoo alussa halunneensa tallettaa kokemansa ja näkemänsä kulttuurihistorian, henkilökuvat. Onnistuu hän myös keräämään sympatiaa ja puolustautumaankin erittäin hyvin. Manikealainen on se adjektiivi, jolla joku kuvasi Heikinheimoa, olisikohan hän peräti itsekin sitä käyttänyt. Manikealainen tarkoittaa jyrkästi kaksijakoista dualistista. Heikinheimo kuvaa ihmiset ja asiat selkeästi hyvinä tai pahoina. Liekö se ollut niin voimakkaasti hänen luonteessaan vai oliko se hänelle vain kirjallinen tehokeino?
Kirjan yhtenä mottona on HS:n entisen päätoimittajan Keijo Kylävaaran lausuma:
Toinen ohje jonka sitten laitoin huoneentaulukseni oli edesmenneen päätoimittajan Keijo Kylävaaran 1980 esittämä lausuma "Parasta toimittaja-ainesta ovat huonosti sopeutuvat ja rähinöintiin taipuvat yksilöt", joka on tämänkin kirjan ensimmäisenä mottona.
Ja toisena sitaatti Kiinan kommunistijohtajalta Mao Tse Tungilta:
Näyttää siis siltä, että Heikinehomo olisi ottanut itselleen suorastaan tehtäväksi yrittää parantaa maailmaa (musiikkielämää) rähinöimällä, rettelöimällä ja vinoilemalla. Sellainen rooli saattaa käydä itsellekin aika raskaaksi.
Tässä arvostelu Heikinheimon kirjasta Mätämunan muistelmat
Ja tässä Helsingin Sanomien julkaisema näyte kirjasta
Aina hymyilyttää ja riemastuttaa kun tullee yllättäen jotain tuttua tai jokin tuttu vastaan, kuten kerroin tuosta Herkkukartanosta aiemmin. Heikinheimon koulutovereita oli taannoinen esimieheni, Neuvostoliitto-instituutin ja sittemmin Venäjän ja Itä-Euroopan instituutin johtaja Valdemar Melako, suuri persoona ja välillä möskin räyhääjä ja ärsyttäjä hänkin. Eläkepäivillään Vallukin räväytti saattamalla loppuun ja ulkaisemalla 1960-luvun tutkimuksensa Helsingin puistohomoista.
Mutta sitten Facebookissa tulikin varsinainen yllätys erään etäisen serkun kertomana, kiitos Inkeri!: Seppo Heikinheimo on minulle sukua! Olemme seitsemännet serkut. Eihän tuolla asialle ole paljoa käytännön merkitystä muuta kuin sukututkijalle. Minäkin olen sitä joskus harrastanut, enemmän tiedon kerääjänä, ja toki sukuhistoriat, samoin kuin henkilöhistoriat (elämäkerrat) ovat edelleenkin lähellä syädntäni.
Yheiset esivanhempamme ovat Raahen seudulla, Savolahdessa elänyt Juho Eskilinpoika Pyy, s. 1698. sekä hänen vaimonsa Kaisa Laurintytär. Sitten tulee Levonia, Heikeliä, Pehkosta: isoäitini isoäiti Levänahon Loviisa (os. Pehkonen) on minun tiedossa oevista henkilöistä tuttu, koska tiedän hänen tarinansa. Loviisan poika Mäntylän Väinö on äitini isoisä, Ylipään Mäntylän talosta, ja hänen tyttärensä Lahja Maria, nuorena nukkunut isoäitini, jonka tunnen äärimmäisen kauniista kuvasta vain.
Lainahistoriani - syyskuu 2014 - joulukuu 2015
Heitänpä sen tähän ihan vain kuvaamaan sitä, minkälaista kirjallisuutta käsissäni, tai korvissani, kuluu.
Osa näistä on minulle kirjakerhosta valittuja, suurin osa kuitenkin itse valitsemiani. Osaa kirjoista en ole voinut ladata lainkaan, osaa en ole viitsinut, osa on jäänyt kuuntelematta, osa kesken. Esim Kissani Jugoslavia ei kolahtanut lainkaan, samoin Tolkien jäi täysin oudoksi, aiemmin myös Harry Potter.
Sen sijaan Juha Vuorisen kaksipäisen kotkan varjossa on ollut yksi huippuelämyksistä. Juoppohullu jäi kesken. Monia elämäkertoja on tullut käytyä läpi: Heikki Kahila, Markus-setä, Jussi Raittinen, Maarit Hurmerinta, Veikko Huovinen, Erkkojan suku. Ja paljon muistelmia ihmisiltä, jotka olivat minun Suomeani. Kekkosesta kertova Tyttö ja nauhuri oli nautittavaa tekstiä.
Venäjää ja Neuvostoliittoa ruotivat kirjat ovat ihan vakiotavaraa minulle, myös Aasiaa käsittelevät aiemmin, mutta nyt niitä ei ole enää monta siellä jäljellä, eikä niitä kovin tiheään tehdäkään uusia.
Kiinan tyttölapsista ja Pohjois-Koreasta paenneistä kertovat kirjat tulevat nyt mieleen vaikuttavina.
Sofi oksanen ei ole luttelossa, koska häneltä ei ole tänä aikana julkaistu mitään. Pudhistus ja muut vanhat menivät jo 2010-2011 retkilläni Australian keskisellä itärannikolla. Jarno Mällisen Kieroonkasvukertomus meni Finnairin koneessa torkkuessani matkalla Singaporesta Helsinkiin huhtikuussa 2012. Todellakin tuollaiset ulkokirjalliset tekijät, kuten kuuntelutilanne ja kirjan lukija tuovat omaa lisäväriä teokseen. Lupasinkin Jarnolle kuunnella sen uudelleen jossain "normaalimmassa" tilanteessa, mutta hän suositteli jättämää kokemuksen tuohon, koska se absurdi tunnelma, joka siitä syntyi oli se, mikä olikin takroitus saavuttaa. Hiekkaan piirretty hirviä ei ole sidoksissa enää mihinkään tilanteeseen, mutta se voisi olla nyt sidoksissa Heikinheimon jättämiin vaikutelmiin: elämä lehtien toimituksissa näyttäytyy molemmissa aika raadollisena.
"Jukka jukka Jukanjukanjukka" tulee mieleen Aake Kallialan ja Pirkka-Pekka Peteliuksen naamat 1980-luvun lopulta ja/tai 1990-luvun alun viihdeohjelmista, jossa ivattiin Seppo Heikinheimoa tai niitä Suomen musiikkielämän edustajia, jotka julkaisivat vuonna 1990 addressin häntä vastaan.
Sitten muistan kuinka Hirvensalmen Herkkukartanoa pitänyt isäni mainitsi joskus 1990-luvun puolivälissä, kuinka Heikinheimo kävi heillä joskus syömässä.
Ja sitten toukokuussa 1997 kun olin kesälomalla Helsingin yliopiston Slavistiikan ja Baltologian laitokselta ja isännöin edellisenä vuonna internetistä löytämiäni Amerikan-serkkuja heidän ensivierailullaan Suomeen, muistan jossain vaiheessa vierailua. Se oli ehkä Viipuriin, Koivistolle ja Pietariin suuntautuvan matkan edellä tai heti sen jälkeen, kuulin ohimennen radiosta, vai luinko iltapäivälehden lööpistä, että Heikinheimo oli kuollut. Kuoleman syyksi kerrottiin itsemurha. Jostain musitelen kuulleeni, että hän olisi tehnyt sen ampumalla kesämökillään. Ja jostain muistin syövereistä vielä hiipii tieto, että Ratsian Jyri Honkavaara olisi kuollut samoihin aikoihin, ellei peräti samana tai seuraavana päivänä. En ole kuitenkaan saanut enää mistään vahvistusta tuolle Honkavaaran kuolinpäivälle. Tätä kirjaa lukiessa piti kesken kaiken hakea Googlella tietoa hänestä ja myös itsemurhasta. Löytyi Tämä Reetta Meriläisen haastattelu (audio), joka antaa ymmärtää, että kysessä ei olisi ollut ampuminen vaan lääkkeet tai jokin muu elintoimintoja hitaasti laammttava myrkky.
Meriläisen haastattelu tuo esiin myös sen tosiasian, että itsemurha on aina enemmän tai vähemmän itsekäs teko. Tekijä ei tule ajatelleeksi sitä tuskan määrää, jonka saattaa aiheuttaa paitsi läheisilleen, myös jopa sivuillisille, tai niin kuin tässä tapauksessa työtoverilleen tai esimiehelleen. Reetta Meriläinen oli tuolloin Helsingin Sanomien päätoimittja. Tuosta käy myös ilmi, että Heikinheimo oli puhunut itsemurhasuunnitelmistaan jo aiemminkin Meriläisen kanssa, myös psykiatrille ja jopa Viron silloiselle presidentille. Muutaman tunnin kuluttua puhelusta Heikinheimo löydettiin kuolleena hotelli Pasilasta Helsingissä. Ilmeisesti hän ei pystynyt toteuttamaan tekoaan yksin vaan halusi ottaa prosessiin mukaan monia ihmisiä, mikä ei ole välttämättä kovin reilua muita kohtaan, vähän niin kuin junan tai rekan alle itsensä murskaava vetää tragediaan mukaansa sivuillisia silloinkin kun nämä sivulliset eivät kuole tai loukkaannu, vaan ovat tapathuman todistajia ja saavat siitä vuosikausiksi traumoja.
Silloin Heikinheimon itsemurhan aikaan minulla oli tavaton kiire Amerikan-serkkujen kanssa. He asvuiat Pornaisissa ja välillä Helsingissä. Minä taas asuin edelleenkin HOAS:in opiskelija-asunnossa Espoon Kilossa, vaikka en ollut opiskellut enää vuosiin. Ne eivät kuitenkaan tarkistaneet niiden torakoita vilisevien mörskien asukkaiden opiskeluoikeutta sisään muuton jälkeen. Olivat kait vain tyytyväisiä, että jollekin kelpasi ja halusi Kilonkalliolle asumaan. Minä kävin heidän kanssaan matkoilla ja retkillä, lähinnä sukulaisia tapaamassa, ja sitten siellä Koivistolla ja Pietarissa.
Sitten muistan radiosta kuulleeni, kuuntelin paljon radiota koko 1990-luvun. Televisiota minulla ei aina edes ollut, ja vaikka olikin en sitä juuri katsonut. Radiosta kuulin, kuinka musiikiohjelmissa, siis klassisen musiikin ohjelmissa, niissä piireissähän musiikiksi kutsutaan ainoastaan klassista musiikkia. Muu on sitten mökää, kuten Heikinheimollekin, toimittjat kommentoivat Heikinheimon poismenoa usein riemutisevaan sävyyn: "Heikinheimo, joka teki Suomen musiikkielämälle palveluksen vapauttamalla sen itsestään". Kuulosti aika rumalta kuolleiden potimisiselta.
Tuota krijaa en itse tullut koskaan luekeneeksi. En ennen kuin nyt.
Minulla on näkökyky sen verran kehto, etten näe lukea paperista. En ole ksokaan nähnyt kunnolla, vaan nuoruudessa tihrustelin suurennuslasilla. Jossain vaiheessa minulla oli lukutelevisio. Tietokoneen ruudulta toki voin lukea, ja jopa älypuhelimen, mutten pitkiä juttuja. Minulla on ollut näkövammaisten kirjaston käyttöoikeus jo 1980-luvulta saakka. Silloin puljailtiin valtavien postilähteysten kanssa, jotka sisältsivät erilaisia kasetteja ja niiden paksuja ja painavia säilytyskoteloita. Kolme-neljä kiloa saattoi tulla painoksi kirjalle. Niiden postimaksuja ei toki täytynyt itse maksaa eikä kiikuttaa niitä postiin, mutta oli se hankalaa. Kun muutin vuonna 2002 Singaporeen, luvuoin niiden käytöstä. Tosin seuraavana vuonna tilasin niitä taas Australiaan ja autioin paikallista suomalaismiestäkin pääsemään lainauksen piiriin. Silloin kuulin myös, että siirtolaisten oikeus käyttää kirjaston palveluja perustuu 1980-luvulla kulttuurimisterin Australian-matkallaan antamaan lupaukseen.
Sitten tulivat cd-levyt joskus 2000-luvun puolivälissä. Ne olivat Daisy-formaatissa. Posti kuljetti levyjä Australiaan asti, eikä niitä tarvinnut palauttaa, vain sitoutua hävittämään. Erottelin eli rippasin daisy-formaattiin tehdyiltä levyiltä mp3-tiedostot ja kopioin ne mp3-soittimeen, ja kuuntelin sillä.
Sitten joskus 2010-luvulla ei enää tarvittu cd-levyjäkään, jaan daisy-sisällön: xml-ohjaustiedostot ja mp3-tiedostot saattoi käydä lataamassa netistä kirjaston lainaussivuilta. Se oli jo niin kätevää, että lukeminen, ts. kuunteleminen, lisääntyi huomattavasti. Erityisesti pitkillä kävely- ja pyöräilymatkoilla niistä oli suunnatonta iloa. Aluksi yirtin kuunnella kirjoja puolet englanniksi, puolet suomeksi ja jokusen myös venäjäksi tai ruotsiksi, mutta siitä tuli pakkopullaa. Minusta suomenkielisten kirjojen lukijat ovat ehdottomasti parhaita: freelance-näyttelijöitä ja radioääniä, näistä suosikkeja on monia, mutta mainitaan nyt Pinja Flinck ja Jari Aula. Jari tietysti, koska osaa ääntää venäjää oikein, kaikki luijat eivät osaa. Hänhän olikin "meidän laitoksen" opiskelija, tosin aikana ennen minua.
Sen jälkeen kun olin ihastunut uudelleen Suomeen käytyäni siellä keväällä ja kesällä 2012 kaikki muut saivat eniääkseen jäädä, vain suomalainen suomeksi kelpasi.. Äänikirjoista tuli minulle osa sisäistä Suomeani. Ja suurin osa niistä on myös suomalaista kirjallisuutta, ja enin osa siitä käsittelee sitä aikaa, jolloin minä elin Suomessa tai varhempaa.
Heikinheimoon päädyin sen jälkeen kun olin kuunnellut Antti Blåfieldin Loistavat Erkot. Siinä mainittiin Heikinheimo. Niinpä päätin ottaa ja kuunnella sen alta pois, ainakin vähän alkua. Paranoidi mielipuoli -ennakkomielikuva kesti jonkin aikaa, mutta hyvin pian astui esiin suuri humoristi, nokkela vinolija, viisas mies, jolta myös tietoa löytyi, kielitatioinen saksan, sanskriitin ja myöskin venäjän taitaja (eikä lukija Juhani Rajalinilta sen ääntäminen oikein sujunut, muuten mainio lukija kyllä, eivät ne sinne enää nykyään ketä tahansa otakaan, hvuin tiukka seula raadilla, hyvä niin).
Heikinheimo suhtautui hyvin kainosti kaikkiin alatyylin ilmauksiin. Liekö oikeasti karttanut niitä puheessaan vain oliko kysymyksessä viimeisinä elinviikkoina kukkinut ironia. Hänen vihollisensa toki sitä käyttivät ja hän sitä heidän heittämänään mielellään siteeraakin.
Loppuaan kohti tarina muuttuu mustemmaksi. Surua tietysti lisää sekin, että lukija tietää, miten tarina loppuu. Itse kirja loppuu hvin raamatullisesti, messiaaniseen sitaattiin: ristiinnaulitun huutoon. Ennen sitä eritellään syitä miksi hän oli jo päättänyt lopettaa elämänsä kirjan valmistumisen jälkeen. Ne eivät kuulosta niin surullisilta kuin kerronnan rivien välistä ja suoraankin kuultavat: keskustelu papiston kanssa teologista kysymyksistä, erityisesti välirikko vanhaksi ystäväksi esitellyn Viron presidentti Lennart Meren kanssa, aika ilmeinen väsähtäminen työssä, miltei loppuun palaminen, mistä surkuhupaisana osoituksena mm. Huvudstadsbladet-lehden lippiksen pitäminen Hesarin toimituksessa, miten hän epäonnistuu yrittäessään hankkia psykiatrilta "hullun paperit".
Heikinheimo kertoo alussa halunneensa tallettaa kokemansa ja näkemänsä kulttuurihistorian, henkilökuvat. Onnistuu hän myös keräämään sympatiaa ja puolustautumaankin erittäin hyvin. Manikealainen on se adjektiivi, jolla joku kuvasi Heikinheimoa, olisikohan hän peräti itsekin sitä käyttänyt. Manikealainen tarkoittaa jyrkästi kaksijakoista dualistista. Heikinheimo kuvaa ihmiset ja asiat selkeästi hyvinä tai pahoina. Liekö se ollut niin voimakkaasti hänen luonteessaan vai oliko se hänelle vain kirjallinen tehokeino?
Kirjan yhtenä mottona on HS:n entisen päätoimittajan Keijo Kylävaaran lausuma:
Toinen ohje jonka sitten laitoin huoneentaulukseni oli edesmenneen päätoimittajan Keijo Kylävaaran 1980 esittämä lausuma "Parasta toimittaja-ainesta ovat huonosti sopeutuvat ja rähinöintiin taipuvat yksilöt", joka on tämänkin kirjan ensimmäisenä mottona.
Ja toisena sitaatti Kiinan kommunistijohtajalta Mao Tse Tungilta:
"Meillä on suuri joukko tovereita, jotka kuvittelevat olevansa suuria taiteilijoita. Kansan ja kriitikkojen tehtävänä on paljastaa nämä loiset ja petturit jotta ne, joilla on edellytyksiä luoda todellista taidetta, voisivat menestyä."
Näyttää siis siltä, että Heikinehomo olisi ottanut itselleen suorastaan tehtäväksi yrittää parantaa maailmaa (musiikkielämää) rähinöimällä, rettelöimällä ja vinoilemalla. Sellainen rooli saattaa käydä itsellekin aika raskaaksi.
Tässä arvostelu Heikinheimon kirjasta Mätämunan muistelmat
Ja tässä Helsingin Sanomien julkaisema näyte kirjasta
Aina hymyilyttää ja riemastuttaa kun tullee yllättäen jotain tuttua tai jokin tuttu vastaan, kuten kerroin tuosta Herkkukartanosta aiemmin. Heikinheimon koulutovereita oli taannoinen esimieheni, Neuvostoliitto-instituutin ja sittemmin Venäjän ja Itä-Euroopan instituutin johtaja Valdemar Melako, suuri persoona ja välillä möskin räyhääjä ja ärsyttäjä hänkin. Eläkepäivillään Vallukin räväytti saattamalla loppuun ja ulkaisemalla 1960-luvun tutkimuksensa Helsingin puistohomoista.
Mutta sitten Facebookissa tulikin varsinainen yllätys erään etäisen serkun kertomana, kiitos Inkeri!: Seppo Heikinheimo on minulle sukua! Olemme seitsemännet serkut. Eihän tuolla asialle ole paljoa käytännön merkitystä muuta kuin sukututkijalle. Minäkin olen sitä joskus harrastanut, enemmän tiedon kerääjänä, ja toki sukuhistoriat, samoin kuin henkilöhistoriat (elämäkerrat) ovat edelleenkin lähellä syädntäni.
Yheiset esivanhempamme ovat Raahen seudulla, Savolahdessa elänyt Juho Eskilinpoika Pyy, s. 1698. sekä hänen vaimonsa Kaisa Laurintytär. Sitten tulee Levonia, Heikeliä, Pehkosta: isoäitini isoäiti Levänahon Loviisa (os. Pehkonen) on minun tiedossa oevista henkilöistä tuttu, koska tiedän hänen tarinansa. Loviisan poika Mäntylän Väinö on äitini isoisä, Ylipään Mäntylän talosta, ja hänen tyttärensä Lahja Maria, nuorena nukkunut isoäitini, jonka tunnen äärimmäisen kauniista kuvasta vain.
Lainahistoriani - syyskuu 2014 - joulukuu 2015
Heitänpä sen tähän ihan vain kuvaamaan sitä, minkälaista kirjallisuutta käsissäni, tai korvissani, kuluu.
Osa näistä on minulle kirjakerhosta valittuja, suurin osa kuitenkin itse valitsemiani. Osaa kirjoista en ole voinut ladata lainkaan, osaa en ole viitsinut, osa on jäänyt kuuntelematta, osa kesken. Esim Kissani Jugoslavia ei kolahtanut lainkaan, samoin Tolkien jäi täysin oudoksi, aiemmin myös Harry Potter.
Sen sijaan Juha Vuorisen kaksipäisen kotkan varjossa on ollut yksi huippuelämyksistä. Juoppohullu jäi kesken. Monia elämäkertoja on tullut käytyä läpi: Heikki Kahila, Markus-setä, Jussi Raittinen, Maarit Hurmerinta, Veikko Huovinen, Erkkojan suku. Ja paljon muistelmia ihmisiltä, jotka olivat minun Suomeani. Kekkosesta kertova Tyttö ja nauhuri oli nautittavaa tekstiä.
Venäjää ja Neuvostoliittoa ruotivat kirjat ovat ihan vakiotavaraa minulle, myös Aasiaa käsittelevät aiemmin, mutta nyt niitä ei ole enää monta siellä jäljellä, eikä niitä kovin tiheään tehdäkään uusia.
Kiinan tyttölapsista ja Pohjois-Koreasta paenneistä kertovat kirjat tulevat nyt mieleen vaikuttavina.
Sofi oksanen ei ole luttelossa, koska häneltä ei ole tänä aikana julkaistu mitään. Pudhistus ja muut vanhat menivät jo 2010-2011 retkilläni Australian keskisellä itärannikolla. Jarno Mällisen Kieroonkasvukertomus meni Finnairin koneessa torkkuessani matkalla Singaporesta Helsinkiin huhtikuussa 2012. Todellakin tuollaiset ulkokirjalliset tekijät, kuten kuuntelutilanne ja kirjan lukija tuovat omaa lisäväriä teokseen. Lupasinkin Jarnolle kuunnella sen uudelleen jossain "normaalimmassa" tilanteessa, mutta hän suositteli jättämää kokemuksen tuohon, koska se absurdi tunnelma, joka siitä syntyi oli se, mikä olikin takroitus saavuttaa. Hiekkaan piirretty hirviä ei ole sidoksissa enää mihinkään tilanteeseen, mutta se voisi olla nyt sidoksissa Heikinheimon jättämiin vaikutelmiin: elämä lehtien toimituksissa näyttäytyy molemmissa aika raadollisena.
Oranen, Raija: Hirmuinen mies
Solzenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo. 1-2 : 1918-1956. Taiteellisen tutkimuksen kokeilu
Solzenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo. 1-2 : 1918-1956. Taiteellisen tutkimuksen kokeilu
P.S. Tageissa olevat vegaaniruoka, kasvisruoka-lupaukset kait pitää muodollisesti lunastaa. Laitan ne tagit joka postaukseeni ohjaamaan sivulle tulevaa mainontaa, ettei nyt sentään alettaisi mitään minun kannaltani epäeettistä ruokaa mainostamaan.
Kirjoitan tätä Malesiassa, edelleenkin Cameron highlands-nimisellä ylängöllä pikkukaupungissa, melkein kyläpahasessa nimeltään Tanah rata. Harrastan paljon sauvakävelyä. Melkein joka päivä kävelen vuorilla tai vähintäänkin asfalttitiellä. Usein kävelen syömään Brinchang-nimisessä naapurikaupungissa sijaitsevaan kasvisravintolaan. Siellä myyjätäti antaa minulle muita isommat annokset. Ihan lappaa kupin ääriään myöten täys kun näkee minun löntystelevän sisälle sauvoineni.
Ja nyt sitten toiseen manikealaiseen persoonaan. Tuota termiä käyttää myös Osmo Jussila kertoessaan Vladimir Leninistä. Hänen teoksensa Neuvostoliitosta on nyt menossa ja siinä Jussila käy läpi historiaan pieniäkin yksityiskohtia myöten. Minulle ei ihan noin perusteellisesti tarvitsisi kansankomissaarien ja muiden virkamiesten nimiä. No, Stalin tietysti pitää mainita, ja Trostski. Edellisestä onkin tullut jo luettua Veikko Huosisen Joe Setä. Trotskin ajatteluun voisi vähän tarkemmin perehttyä. No, ehkä Jussila siitä vielä kertookin, kun tulee puhe hänen syrjäyttämisestään Stalinin ajan alussa ja sitten siitä, miten Stalin salamurhautti hänet 1940-luvun alussa.
Aika pieni mätämuna se Heikinheimo kuitenkin oli kun siirrytään isompiin perspektiiveihin. Hyvä, ettei ollut poliitikko tai kansanjohtaja!
Olisi suuri houkutus läntätä tähän hyt kuvia, mutta ei: olkoon tämä täysin kuvaton postitus. Tämän ajankohdan kuvia, Joulukuun 2015, löytyy osoitteesta http://timotropiikistaa.blogspot.com/2015/12/asun-nyt-taalla.html
Kirjoitan tätä Malesiassa, edelleenkin Cameron highlands-nimisellä ylängöllä pikkukaupungissa, melkein kyläpahasessa nimeltään Tanah rata. Harrastan paljon sauvakävelyä. Melkein joka päivä kävelen vuorilla tai vähintäänkin asfalttitiellä. Usein kävelen syömään Brinchang-nimisessä naapurikaupungissa sijaitsevaan kasvisravintolaan. Siellä myyjätäti antaa minulle muita isommat annokset. Ihan lappaa kupin ääriään myöten täys kun näkee minun löntystelevän sisälle sauvoineni.
Ja nyt sitten toiseen manikealaiseen persoonaan. Tuota termiä käyttää myös Osmo Jussila kertoessaan Vladimir Leninistä. Hänen teoksensa Neuvostoliitosta on nyt menossa ja siinä Jussila käy läpi historiaan pieniäkin yksityiskohtia myöten. Minulle ei ihan noin perusteellisesti tarvitsisi kansankomissaarien ja muiden virkamiesten nimiä. No, Stalin tietysti pitää mainita, ja Trostski. Edellisestä onkin tullut jo luettua Veikko Huosisen Joe Setä. Trotskin ajatteluun voisi vähän tarkemmin perehttyä. No, ehkä Jussila siitä vielä kertookin, kun tulee puhe hänen syrjäyttämisestään Stalinin ajan alussa ja sitten siitä, miten Stalin salamurhautti hänet 1940-luvun alussa.
Aika pieni mätämuna se Heikinheimo kuitenkin oli kun siirrytään isompiin perspektiiveihin. Hyvä, ettei ollut poliitikko tai kansanjohtaja!
Olisi suuri houkutus läntätä tähän hyt kuvia, mutta ei: olkoon tämä täysin kuvaton postitus. Tämän ajankohdan kuvia, Joulukuun 2015, löytyy osoitteesta http://timotropiikistaa.blogspot.com/2015/12/asun-nyt-taalla.html
Kommentit
Lähetä kommentti