Nimbin on pieni kylä Australian itärannikon keskiosissa. Siellä järjestettiin vuoona 1973 suuri vesimiehen festivaali, jossa musiikin lisäksi olivat edustettuina uudet vaihtoehtoiset elämänmuodot. Festivaalin osanottajista moni asettui paikkakunnalle pysyvästi perustaen kommuuneja tai jääden asumaan vanhoihin mökkeihin. Niin tästä kuolevasta maalaiskylstä tuli hippien, kannabiksen, ympäristöliikkeen, itämaisten uskontojen ja muiden vaihtoethoisten elämäntapojen tyyssija. Kylässä vierailu ei kuulunut alkuperäisiin suunnitelmiini, mutta siellä tuli yövyttyä matkalla Findon Creekiin. Ja nyt olin taas matkalla sinne tarkoituksena tutustua noihin kommuuneihin ja kylän elämänmuotoon hieman tarkemmin.
Yksi Nimbinin kulttuurin piirre on paikallisten alkuasukasperinteiden läsnäolo ja kunnoitus. Se näkyy mm. kylän tervetuliaiskyltissä.
Ja vielä selvemmin tässä pääkadun opastetaulussa, jossa Bunjulung-heimon vanhimmat opastavat seuraavasti sekä omalla kielellään että englanniksi: Me kuulumme tälle maalle. Me huolehdimme tästä maasta. Älä tee vääryyttä ollessasi tällä maalla. Me täällä emme vahingoita tätä maata. Me kuulumme täle maalle.
Alue on ikivanhan tulivuoren kraateria ja sen rinteitä. Myos sateenkaarialueeksi (Rainbow region) sitä kutsutaan. Nimbinin kylä on perinteistä karjankasvatus- ja erityisesti maidontuotantoaluetta. 1950-luvulta alkaen kylä alkoi hiipua, kun maidontuotanto väheni. 1970-luvun alussa se olikin melko kuollut paikka. Sitten vuonna 1973 Australian yliopisto-opiskelijoiden järjesto loysi kylän pitopaikaksi vesimiehen festivaalille, jonka oli tarkoitus olla jonkinlainen Australian Woodstock eli 10 päivää musiikkia, rauhaa ja vapaata rakkautta, keskustelua ympäriston tilasta, Vietnamin sodasta, marihuanan vapauttamisesta. Osa festivaalivieraista asettui alueelle perustaen sinne kommuuneja. Näistä kommunneista suhteellisen moni on vielä jäljellä. Kahnauksia virkavallan kanssa sattui alkuvuosina usein ja ne kärjistyivät jopa ampumisiin ja suuriin joukkopidätyksiin. Cairnsin lähellä kuulemma oli myös kommuuni, jonka jäsenistä yhden poliisi ampui kuoliaaksi siksi, ettei tämä totellut pysähtymiskehotusta vaan juoksi alastomana karkuun.
Täälläkin olivat 1970-luvun loppuvuosina esillä ympäristöasiat ja luonnon puolesta osoitettiin mieltä ja harjoitettiin kansalaistottelemattomuutta. Suomen Koijärveä vastaava jupakka oli Terania Creek -nimisellä alueella Nimbinin tuntumassa.
Siellä mielenosoittajat kahlitsivat itsensä metsäkoneisiin ja puhin sekä asettuivat makaamaan tielle estääkseen ikimetsien hakkuut sen jälkeen kun neuvottelut hakkuiden rajoittamisesta olivat kariutuneet. Luin vielä viime vuosien paikallisista lehdistä Nimbin News ja Nimbin magazine paljon näistä asioista. Olihan vuonna 2009 tapahtumien vuosipäivä. Eräs kirjoittaja oli sitä mieltä, että ilman tarjoutunutta yhteistä vihollista ja yhteistä taistelua paikallinen kommuunielämä ei ehkä olisi menestynyt niin hyvin, ja hän haikaili vastaavien uusien ihmisiä yhdistävien kokemusten perään.
Tällaisia juttuja lueskelin mökissä keskellä metsää noin 8 kilometriä Nimbinistä mainitulle Terania Creekin seudulle päin. Olin sopinut erään talon kanssa majoituksesta puutarhatöitä vastaan. Sekä isäntä että emäntä olivat molemmat alkeperäisiä uudisasukashippejä ja osasivat kertoakin paljon noista ajoista. Kuvassa näkyvä talo on tyypillinen heidän kommuuninsa asumus: itse rakennettu, ulkovessalla ja aurinkopaneeleilla sekä sadevesitankeilla varustettu.
Nyttemmin vanhat lehmälaitumet ovat metsittyneet niin, että alue näyttää siltä kuin siellä olisi vain yksittäisiä metsään kyhättyjä maalaamattomia mökkejä. Kommuunin sosiaalinen toiminta on supistunut lähinnä viikonloppuihin ja kuukausittaisiin kokouksiin. Luin myös sen säännöt läpi mielenkiinnosta. Niissä on vieläkin pykälä, joka kieltää vesivessat ja rohkaisee ihmisiä pissaamaan puun juurelle. Myös kylän läpi vritaavassa purossa uiminen alastomana on mainittu kenen tahansa asukkaan tai vieraan oikeudeksi. Kommuuniin liittymisessä ja asumuksen pystyttämisessä ovat myös omat sääntönsä. Käytännössä jäseneksi pääsee vain olemassa olevan jäsenen kautta. Alueelta täytyy nimittäin vuokrata asunto yleensä pariksi vuodeksi ja sinä aikana voittaa ihmisten luottamus ja ystävyys puolelleen niin, että saa puoltoääniä enemmistön verran kahdessa asukaskokouksen käsittelyssä, jotka vaaditaan uuden jäsenen hyväksymiseen.
Jäsenyyteen vaadittava osakkuus maksaa 200 dollaria. Sillä saa käyttöönsä sen suuruisen palan maata kuin katsoo tarvitsevansa ja mistä pystyy huolehtimaan. Maata ei kukaan osta eikä myy vaan se säilyy yhteisön omistuksessa. Vain maalle pystytettyjä rakennuksia voi myydä, ja nekin lähelle omakustannushintaa. Rakennuspaikan varattuaan jäsen pystyttää rakennuksen paikalle sen korkeutta vastaavan lipun, jota pidetään paikallaan muutama viikko. Tänä aikana naapureilla on oikeus protestoida rakentamista vastaan.
Kommuunissa on yli 300 asukasta, ja heistä yli pulet ovat lapsia ja nuoria. Lapsia on niin paljon, että alueelle on perustettu muutama vuosi sitten oma esikoulu. Alueella on myös yhteinen kerhotila, pieni kauppa sekä paloasema, jossa on kaksi paloautoa. Alueen asukkaista on koottu vapaaehtoinen palokunta. Kommuunilla on myös yhteinen traktori, jota voi vuokrata maksua vastaan. Myös kuljettaja on ostettavissa käyttöön.
Vietin kommuunissa vain kolme päivää. Sinä aikana kävin mm. Nimbinin harrastajateatterissa katsomassa ympäristöpolitiikkaa käsittelevän näytelmän. Kaikenlainen kulttuuritoiminta on siinä kylässä todella vilkasta. Myös teatterissa tuoksuu kannabis.
Kommuunista lähdin pyöräilemään takaisin alas vuoren rinnettä eräänä sunnuntaina. Tein lerini jälleen Nimbinin leirintäalueelle, jossa vietin pari päivää sinä aikana kierrellen kylää tarkemmin ja toivoen näkeväni jotain uutta. Heti saavuttuani Nimbiniin näin ilmoituksen, että n. 15 kilometrin päässä valtatien varressa järjestetään sinä päivänä musiikkifestivaali, jonka tuotto menee paikalliselle asukasyhdistykselle yhteisöpuutarhan perustamiseksi. Ostin kaupasta leipää, tomaatteja ja auringonkukan versoja evääksi, pakkasin runsasti vettä laukkuuni ja lähdin polkemaan mäkiä ylös ja alas. Aurinko poltti kuumasti, mutta pääsin perille varsin nopeasti.
Istuin ruohikolle eväineni ja nautin lämmöstä sekä paikallisin voimin esitetystä varsin kokeilevasta musiikista. Kannabis tuoksui täälläkin, välillä todella vahvasti kun takanani oleva miksaaja piti tupakkataukoaan. Eivät sitä kaikki tietenkään polttaneet, mutta silti kaikki näyttivät nauttivan päivästä. Alkoholi en muuten nähnyt kenenkään nauttivan eikä sitä kait edes myyty alueella.
En voinut jäädä paikalle pääesiintyjien ajaksi, koska minulla ei ollut pyörässä valoja enkä halunut ajaa takaisin kapeaa ja mutkaista vuoristotietä pilkkopimeässä. Niinpä lähdin suosiolla pois ennen kuin alkoivat olla parhaimmillaan.
Uhrasin sinä päivänä myös muutaman ajatuksen Suomelle, koska oli joulukuun kuudes eli itsenäisyyspäivä.
* * *
Näitä muistelen nyt jo parin kuukauden päästä kun olen edelleen matkalla, nyt jo Pohjoisempana Childersissä Bundabergin lähellä. Yritän jatkaa tarinaa taas heti kun voin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti