Ei sittenkään vielä maalle
Läheltä se liippasi, mutta ei sittenkään toteutunut. Varsin mukava paikka löydettiin, tehtiin tarjous ja oltiin jo panemassa nykyistä asuntoamme myyntiin. Sitten harkinnan, tutkiskelun ja keskustelujen ja kompromissien jälkeen päädyttiin siihen, että vielä ei ole aika. Se oli kyllä maalaispaikka, mutta ei ihan unelmamme kuitenkaan. Naapuritalo ja tie olivat liian lähellä, eikä ollut aitaa tai puita suojaamassa. Maata oli puolisentoista hehtaaria, mutta se oli sadekautena tulvivaa peltoa. Myös itse taloon tulvii vesi sisälle noin kerran vuodessa. Talossa olisi lisäksi ollut remontoitavaa aika tavalla. Naapuritaloa asusti nuori saksalaispariskunta. Niillä oli kaksi rasavilliä poikaa, jotka löivät meitä kepeillä. Tässä satelliittikuva paikasta. Se on tuo vasemmanpuoleisin talo.
Laitetaanpa tähän vielä Googlesta kaapattu kuvakin:
Täytyypä vain toivoa, että olisi joskus mahdollista hankkia tuo punaisella nuolella varustetusta talosta vasemmalle menevä yksinäinen talo. Mutta tällä erää jää siis haaveeksi tuo katsomammekin, ja kaiholla vain katselen kuvia ja karttoja.
Tultiin myös siihen tulokseen, ettei ei ole vielä aika myydä tätä nykyistä taloa. Erityisesti piha ja puutarha eivät ole myyntikunnossa, eikä niiden myyntikuntoon saattaminen olisi ollut mahdollista niin nopeasti, että oltaisiin päästy muuttamaan tuohon. Tai olisi, mutta hinta olisi pudonnut aika reilusti. Kannattaa antaa uudelleenistutettujen kasvien kasvaa ja siistiä talon seinänvierustat. Niinpä päätettiin jatkaa tässä asumista ja myöskin aloitettuja projekteja pihalla ja sisällä. Myös uusia parannuksia tehdään, kuten kissa-aitauksia pihalle. Jossain vaiheessa täytyy sitten pysähtyä ja ryhtyä laittamaan taloa myyntikuntoon.
Sumikin varmasti tykkäisi enemmän asua maalla. Siellä kun voisi kirmailla pitkin peltoja ja haistella kaikkea mielenkiintoista.
Yksi epävarmuustekijä tällä hetkellä ovat asuntolainojen korot. Elokuun olussa korkoprosentti oli n. 7,5, puolivälissä 7,8 , ja sen on ennustettu nousevan koko ajan. Meidän prosenttimme oli keskuussa 6,8 johtuen ensimmäisen vuoden erityispaketista. Elokuussa maksamme siis jo prosentin enemmän. Jos korot nousevat kovin korkeaksi, kuten ennustettu on, asuntojen hinnat tietysti laskevat, sekä myydessä että ostettaessa. Meillä ei kovin paljoa lainaa ole tähän asuntoon, joten käytännössä olisimme jo nyt voineet jättää tämän myymättä ja ostaa tuon paikan kakkosasunnoksi. Asia oli jopa ennakolta hyväksytty pankissa. Jos siis aiomme pelkästään ostaa, eikä myydä, voisi olla kannattavampaa odottaa hintojen laskua.
Harmittava takaisku, mutta minkäs teet. Me molemmat pidimme tuosta paikasta, minä vielä enemmän. Minua ei olisi tulviminenkaan haitannut eikä pitkä työmatkakaan niin kovin paljoa, eikä edes se, ettei tuolle alueelle saa ADSL-yhteyttä, vain jonkin surkean langattoman laajakaistan, kertoi tuo naapurin saksalaispariskunta, josta molemmat ovat it-ihmisiä.
Nyt siis jatketaan harjoituksia kotona eli kehitellään edelleen näitä kissojen kiipeilyhyllyjä. Heinäkuussa en tainnutkaan esitellä tätä yhdistettyä hyllykköä ja kissan portaita. Nuo kiinalaiset posliinit ja venäläiset tsaijukannut sekä suomalaiset pöytähopeat tuntuvat kestävän ihan paikoillaan vaikka kissat niiden yläpuolella juoksentelevatkin. Nuo korealaiset Lapinnuket joskus putoilevat, mutta sehän ei niin vakavaa ole. Kissat ovat entistä enemmän käyttäneet rakennelmiani. Erityisesti tuo Lolithan kuvassa käyttämä näköalatasanne on niiden mieleen.
Misusta lääkeriippuvainen?
Misu oli viimeisenä sysäyksenä muuttoyritykselle. Seuraavina päivinä tuo naapuri kuitenkin leppyi, ja saatiin sovittua, että Misu pidetään pääsääntöisesti sisällä, mutta annetaan hänen kulkea ulkona joskus. Käytettiin kissaa eläinlääkärissä aggressiivisuuden takia. Se kun on ongelma kotonakin. Misu on pari kertaa purrut ja raapinut Lolithaa kunnolla, niin, että tälle on tullut tulehtunut paise kylkeen. Lääkäri määräsi hänelle Clomicalm-nimistä mielialalääkettä. Sen sisältämä klomipramiinihydrokloridi vaikuttaa jotenkin aivojen aineenvaihduntaan niin, että ahdistus vähenee ja sitä kautta oppimiskyky paranee, jolloin aggressiivinen käyttäytyminen on paremmin hallinnassa. Misu on päivät lukittuna sisälle. Aamuisin hän saa vapaasti kuljeskella kolmisen tuntia ja illalla vähän aikaa. Usein kannan hänet kanatarhaan, mistä hän pitääkin, sillä siellä on riittävästi tutkittavaa: mahdollisia hiiriä aidan vierustan risukasoissa ja lintuja ympäristön puissa. Kanat eivät ole hänen läsnäolostaan moksiskaan. Ovat jo tottuneet siihen, että tarhan aidan takaa kurkistelee koiria ja ankkoja, joten kait se yksi kissa siinä samalla menee, vaikka onkin aidan väärällä puolella.
Uusia kanoja
Eräänä heinäkuun puolivälin päivänä tultuamme töistä kotiin huomasimme, että toinen kanoista, se valkoinen on kadonnut. Emme löytäneet sitä illalla emmekä aamullakaan ennen kuin minä aloin tyhjentää ankkalammikkoa. Minulla oli aavistus, että se on saattanut hukkua sinne. Ja niin oli käynytkin. Sitä vain emme tiedä, mitä oli tapahtunut. Se oli päässyt karkaamaan jotenkin, ilmeisesti lentänyt yli verkkoaidan. Saattaa olla, että Elvis tai koirat olivat ajaneet sitä takaa niin, että se oli hypännyt ankkalammikkoon ja hukkunut sinne.
Tässä viime marraskuussa otetussa kuvassa näkyvät ne silloin hankitut kolme kanaa, joista kaikki ovat nyt kuolleet: kaksi joutui käärmeen kuristamaksi, muttei syömäksi, ja nyt sitten tuo viimeinen hukkui ankkalammikkoon.
Jäljelle jäänyt iso musta kana (joka haettiin maaliskuussa eläinsuojasta) oli kaverinsa menetettyään niin yksinäinen, että sille piti hankkia seuraa. Käytiin ostamassa sille kolme uuta kaveria. Ostaa piti, koska eläinsuojassa ei ole kanoja vaan pelkästään kukkoja. Eikä kukkoja saa järjestyssäännön mukaan pitää kaupungissa.
Minustako keliaakikko?
Tässä kerron kohtapuoliin tulokset koululääketieteen edustajan suorittamasta keliakiatestistä. Omien havaintojeni perusteella olen sitä mieltä, että minulla on jo se, jatkuvasti paheneva, joten olen jo pitkään alkanut karttaa kaikkea gluteenipitoista. Tosin monia tuotteita, kuten soijakastike, en ole aiemmin osannut edes epäillä. Nyt olen löytänyt gluteenittoman soijakastikkeen ja alkanut tarkkailla tuoteselosteita myös tuolta kannalta. Vaatii hieman opiskelua ja vaivannäköä löytää gluteenitonta vegaaniruokaa, mutta varsinkin itse kokaten uskon asian järjestyvän. Aion edelleenkin nauttia monipuolisesta ja hyvästä ruuasta, kokeilla uutta ja kehitellä omia suosikkiruokalajejani. Gluteenin välttämisen lisäksi olen alkanut lisätä entsyymipitoisen ruuan osuutta. Eli entistä enemmän syön ruokaa kypsentämättömänä, ts. maitohappokäytettynä, liotettuna, soseutettuna, mehustettuna, kuivattuna ... Uusi ja mielenkiitnoinen maailma tuo raakaravinto ja elävä ravinto.
Kesäkuun ja osan heinäkuuta kävin akupunktiossa tutustumassa kiinalaiseen lääketieteeseen. Terapeutti oli ihan Kiinassa koulutettu alkujaan kiinalainen nainen. Hän ei mistään allergioista tai keliakioista puhunut vaan kieltäni katsottuaan ja ranteesta viittä eri tyyppistä pulssia tunnusteltuaan totesi, että energiatasoni ovat hyvin heikot, joten niitä pitää vahvistaa yrteillä ja akupunktiolla. Samaan aikaan aloin myös muuttaa ruokavaliotani yllä kuvattuun suuntaan ja lisäksi otin entsyymivalmistetta. Kuukaudessa tulokset olivat niin hyvät, että akupunktio lopetettiin. Minä olisin vielä voinut jatkaakin, koska tavallaan nautin siitä - ihan tosi! Kyllä tuntuu rentouttavalta kun toinen tökkii neuloilla, ja suoraan hermoon vielä! Hän kuitenkin sanoi, ettei sitä parane jatkuvasti tehdä.
Käytiin Townsvillessa ja Woodstockissa
Elokuun toisesta viikonlopusta tehtiin pitkä. Otettiin molemmat perjantai ja maanantai vapaaksi ja päätettiin käydä Townsvillessä ja Woodstockissa. Pääsyynä matkaan olivat Townsvillessä vietettävät ystäväpariskunnan häät. Samalla sitten käytiin Woodstockissa moikkaamassa "isovanhempia" eli entistä vuokraisäntäpariskuntaa sekä heidän aikaimiespoikaansa. Heidän luonaan meille oli jälleen tarjottu yöpyminen. Muut kissat paitsi Misu jäivät kotiin. Heille sekä kanoille ja ankoille palkattiin hoitaja kerran päivässä täyttämään ruokakupit ja katsomaan, että kaikki on kunnossa. Kanat oli lukittu niiden ja ankkojen koppiin, ankat tallustelivat vapaana pihalla, ja kissoillakin oli mahdollisuus olla joko sisällä tai ulkona.
Matka alkoi maanantai-aamuna vähän ennen yhdeksää. Pantiin Misu kantohäkkiin ja vietiin hänet autoon koirien seuraksi. Liekö johtunut uudesta lääkityksestä vai koirien seurasta, ettei itku ja maukuminen ollut nyt niin voimakasta kuin se on yleensä eläinlääkärikäynneillä. Eipä ollut matkakaan pitkä. Jätettiin hänet kyydistä jo varsin alkumatkasta eläinsuojelujärjestö RSPCA:n hoitolaan. Heillä on löytöeläintoiminnan lisäksi myös täysihoitoa. Meinattiin kyllä pyörtää takaisin, kun nähtiin ne hyvin pienet ja matalat häkit. Kissa ei niissä voi kunnolla kävellä eikä kiipeillä, hyvä, että mahtuu kääntymään. No, jätettiin sinne kuitenkin ja päätettiin, että tullaan sunnuntaina hakemaan, jos suinkin päästään.
Lähdettiin ajamaan kohti etelää tuota Queenslandin itärannikkoa seurailevaa tietä: Edmonton, Gordonvale, sitten Deeral, tuo kylä, josta meinattiin jo talo ostaa. Sitten tulivat Babinda ja Innisfail, tuo pikkukaupunki, jonka viime vuonna moukaroi pyörremyrsky Larry. Sitten Cardwell ja sen jälkeen uima- ja lounastauko tunnetulla purolla. Vain koirat kävivät uimassa, minä en. Sitten Ingham, jossa pysähdyttiin tuliaisostoksilla pienessä italaispuodissa. Townsvillessä oltiin kahden jälkeen iltapäivällä. Käytiin eräässä suomalaiskodissa ensin kyselemässä kuulumisia ja hakemassa viime vuoden marraskuussa kuolleen Mesiäisen Kaijan jättämä perintö: pari taulua ja tuohitorvi. Sitten ajettiin vielä reilut puoli tuntia Woodstockiin, jonne asetuttiin taloksi.
Näytin esineitä talon emäntä Joylle ja isäntä Roylle, jotka ovat tässä kuvassa. Joy ihastui ikihyviksi tuohon Kaijan itse risti- tai joillain muilla pistoilla tekemään kirkkotauluun. Minulle kerrottiin, että kuvassa olisi Keuruun puukirkko, mutten nettihaun perusteella usko. Taitaa olla Limingan tai joku muu? Oulun seutu sopisi kuvaan paremmin, koska sekä Kaija että Tauno ovat sieltä kotoisin. Minäpä päätin sitten antaa taulun Joylle, koska se kuitenkin sopii paljon paremmin hänen mummolamaiseen sisustukseensa kuin meille. Kirjoitin taulun taakse Joyn pyynnöstä Kaijan tiedot ja tarinan. Myös sitä rikkinäistä tuohitorvea katseltiin tässä karjankasvattajien talossa mielenkiinnolla. Kerroin, miten ennen vanhaan paimen kutsui lehmiä sen avulla. Sain sen soimaankin jonkin verran. Puhaltamisen sijasta mölisin sinne lehmää matkien. Näin idea selvisi Joylle: "ahaa, ne siis luulevat, että äitilehmä se siellä huutelee!". Torvea en kuitenkaan antanut pois.
Roy ja Joy ovat jo hyvin sairaita. Viikonlopun keskusteluissa oli usein esillä teema "mitä sitten kun me tästä lähdemme ja Lindsay jää yksin".
Lindsay on talon aikamiespoika. Tässä kuvassa oikeanpuoleinen. Hänestä vasemmalle ovat Nancy ja isäntä Roy. Lindsay pitää karjatilaa, noita meidän Woodstockin kotimme ympärillä kuljeskelevia lehmiä. Lindsay on alle nelikymppinen, muttei kovin terve. Ylipainon lisäksi vaivaavat teini-iän ratsastusonnettomuuden jäljet sisäelimissä. Hänen vatsansa murskautui pahasti hevosen ja puun väliin. Lindsay on hyvin lämminsydäminen, huumorintajuinen ja eläinrakas ihminen. Hänellä on aina muutama kissa ja koira lemmikkinään. Meidän 2 vuotta sitten kuollut Maxi-koirammehan oli hänen. Eläinten lisäksi hän pitää huolta sairaista vanhemmistaan: mm. kuljettaa näitä kaupungissa lääkärissä. Vaikka onkin eläinrakas, Lindsay on melko puhdas lihansyöjä: hän teurastaa itse kasvattamiaan lehmiä ja possuja. Minua hirvittää ja kuvottaa se lihan määrä, mikä hänen talossaan on, ja pöydässä esim. grillijuhlien aikana. Mutta tässä tapauksessa en muuta kuin yritän kestää ja katsoa muualle. Äiti Joy on ruuan suhteen toista maata. Hän käyttää osittain soijamaitoa ja on myös maistanut tofua. Hän jopa suostui maistamaan itse tekemiäni hapankurkkuja, otti jopa toisenkin ja pari lisää seuraavana päivänä. Myöskin murskattuja ituja hän halusi kokeilla kaalisalaatissa majoneesin sijasta.
Lindsayn pihapiiri voisi olla romunkerääjän paratiisi: kaikenlaisia vanhoja auton- traktorin ja maatalouskoneiden romuja lojuu ympäriinsä.
Viikonlopun aikana meidän koiramme juoksentelivat ja telmivät itsensä läkähdyksiin, niin että sunnuntain paluumatkalla auton takapenkillä virui kaksi puolikuollutta koiraa. Tässä ollaan ajamassa Lindsayn lehmiä. Sumi kyllä vietti surimman osan ajasta juoksentelemalla Lindsayn Bruno-koiran kanssa. Minä nautin pellolla käyskentelystä koirien kanssa, siitä, että voi katsoa kauas, nähdä metsät ja vuoret ja lehmät. Jopa lehmän lannan tuoksu on minulle varsinainen kulttuurielämys.
Kävimme sunnuntaina ennen paluumatkaa myöskin tervehtimässä vanhoja ystäviämme ja Woodstockin naapureita Dannya ja Trissaa, jotka kesäkuussa myivät Woodstockin talonsa ja puutarhansa ja ostivat pienen vihannestukkukaupan ja myymälän kaupungista. He myös muuttivat lapsineen asumaan kaupunkiin. Siitä Singaporesta kotoisin oleva Trissa on haaveillut ja puhunut jo vuosia. Nyt kun lapset siirtyivät ylä-asteelle kaupunkiin, oli oikea aika. Maalaispoika Dannykin näyttää olevan hyvin tyytyväinen elämäänsä. Hänkin on sukujaan italialainen: hyvin seurallinen ja puhelias - ja puheissaan joskus liioitteluun taipuvainen, kaikki määrästä kertovat luvut saavat puolet lisää siinä vaiheessa kun ne tulevat ulos suusta ... toisin sanoen hyvä kauppamies. Ihan sydämellinen ja reilu tyyppi ollut meitä kohtaan, joten minä mielelläni tapaan häntä. Sitä paitsi hänen englantinsa on selkeää ja ymmärrettävää, siinä ei kuulu juurikaan tuota aussikorostusta eikä maneereja, joista en oikein pidä. Trissa taas on kotoisin Singaporesta, joten yhteisiä puheenaiheita löytyy Nancyn kanssa.
Suomalaiskodissa vierailuista ajattelin olla sanomatta muuta kuin yllä on kerrottu, mutta vihjailen kuitenkin vähän lisää. Se ei ollut kovin iloinen tapahtuma. Esillä oli monia ikäviä asioita sekä puheissa että käytännössä: tuttavien alkoholismi, se, mitä tapahtuu kun pariskunnasta toinen kuolee ja toinen joutuu dementoituneena pyörätuoliin: syntyy tappelu hänen omaisuudestaan, hänet tuupataan syrjään vanhainkotiin sen jälkeen kun on saatu hänen allekirjoituksensa entisen kodin myyntipapereihin. Perintöä aletaan jakamaan ikään kuin asianomainen olisi elävä ruumis. Että se siitä. Joka paikassa ja jokaisella on omat ikävät puolensa, myös idyllinen maalaiskylä saattaa olla sisältä päin varsinainen mätäpesäke, kun lähes jokainen on riidoissa kaikkien muiden kanssa, erityisesti sukulaiset keskenään. Siinä mielessä ei ole eroa Woodstockin tai Deeralin ja pienen pohjalaiskylän välillä.
Richelle ja Paul 10.8.2007
Kun muutettiin Townsvilleen vuonna 2003, Nancy aloitti työt sairaalan juuri perustetussa selkärankavammoihin erikoistuneessa erikoisryhmässä. Siinä hän toimi aina Cairnsiin muuttoon saakka toukokuussa 2005. Hänen läheisimpiä työtovereitaan olivat sairaanhoitaja Jane ja sosiaalityöntekijä Richelle. Molemmista perheineen tuli meidän ystäviä. Seurattiin mukana eläen Janen näkövammaisen veljen yrityksiä saada pysyvä oleskelulupa sekä hänen onnistumistaan siinä. Heti sen jälkeen Jane sairastui ihan yhtäkkiä suolistosyöpään ja menehtyi siihen muutamassa kuukaudessa. Richellen ja hänen kumppaninsa Paulin elämän täyttivät suunnitelmat oman talon rakentamisesta ja naimisiin menosta. Näitä molempia projekteja suunniteltiin ja valmisteltiin vuosia. Talo valmistui tämän vuoden alussa. Siitä on pari kuvaakin tammikuun 2007 jutussa.
Ja nyt sitten olivat häät. Seremonioiltaan aika paljon suomalaisen hääjuhlan kaltainen tilaisuus, joten en sitä kovin yksityiskohtaisesti kuvaile. Aloitettiin pienessä katolisessa kirkossa, joka ulkoisesti muistutti enemmän seurakuntasalia kuin kirkkoa.
Tässä morsiamen saapuminen alttarille:
Richelle oli jo ennakolta kertonut, että hän aikoo itse kävellä alttarille. Niin hän tekikin isoisänsä ja veljensä saattamana. Ihmeelliseksi ja kertomisen arvoiseksi asian tekee se, että Richelle on normaalisti pyörätuolissa. Hän oli teinityttönä kova uimari, ja kerran harjoitellessaan yksin uima-altaalla, oli jotenkin loukannut itsensä ja sen jälkeen jäänyt tajuttomana kellumaan veteen. Sieltä äiti hänet oli löytänyt. Siitä alkoi hänen uusi elämänsä halvaantuneena kaulasta alas päin. Hän oppi jonkin verran hallitsemaan käsiään, mm. niin, että pystyy käyttämään tietokonetta ja syömään. Kävely alttarille kesti pitkään ja oli ilmeisen vaivalloista. Pari kertaa hän oli kaatua, mutta kieltäytyi istumasta pyörätuoliinsa vaan jatkoi eteen päin. Häävieraista varmaan jokaisella oli kyynel silmäkulmassa, ja kaikki mielessään kannustivat morsianta eteen päin. Niinpä hän 15 minuutin kuluttua saapuikin sulhasensa ja papin luo raikuvien aplodien saattelemana. Sitten alkoikin suht tavallinen seremonia papin puheineen, vihkikaavoineen ja vanhalla loistoautolla poistumisineen. Mitään virsiä tai lauluja ei tilaisuudessa ollut, ainoastaan lyhyt rukous ja papin messu.
Kuvasta näkyy, että miehistä kenelläkään ei ole kravattia. Edes sulhasella ei sitä ollut vaan paidan kaulukset auki. Se täällä päin on mukavaa, että häihin ei tarvitse niin hirveästi tälläytyä ja valmistautua. Kukaan ei edes pane merkille sitä jos puvun kanssa käyttää arkisia nauhakenkia tai paita on vähän ryppyinen tai liian iso. Näin ainakin miehen näkökulmasta. Naisilla on tietysti omat kuvionsa, mutta luulen, että heilläkin pukeutuminen on eniten omasta itsestä kiinni.
Iltajuhla oli sitten paikallisella klubilla eli lähinnä ravintolassa. Poistuimme sieltä ennen puheita ja kakun leikkaamisia. Ruokailu oli minulle positiivinen yllätys, sillä minulle oli järjestetty erittäin hyvät ruokavalioni mukaiset tarjottavat. Tosin hääparin tuntien se ei oikeastaan kovin yllätys ollutkaan.
Isoja ihmisiä. Paul on joskus ollut tuostakin vielä isompi. Paul on metallimies. Työskentelee perheensä yrityksessä Inghamissa. Hän esittelee metallin käsittelytaitojaan tällä nettisivullaan.
Laitetaan vielä kuva meidän pöytäseurueesta. Eikä muuten ole juhlajuomien vaikutusta tuo, että minä yritän vetää itseäni pöydän alle. Yritin vain olla peittämättä takana seisovia naisia ja toisaalta saada pääni Nancyn tasolle. Kuvasta ei ehkä ihan tarkkaan näy, mutta Nancy oli laitattanut tukkansa oranssi-violetti-ruskearaidalliseksi. Nuo taustalla seisovat ihmiset ovat kotoisin Fidžiltä, Tyynen meren saaarelta, joka sijaitsee tässä "lähellä" eli veden takana itään päin (kohti Etelä-Amerikkaa) . On siinä kyllä toisena oikealta vaihto-oppilastyttö Koreasta. Nancyn takana seisova nainen on Richellen pitkäaikainen henkilökohtainen avustaja.
Jokaisessa pöydässä oli kaksi taskukameraa, joilla vieraat saivat ottaa kuvia toisistaan. Nämä kuvat hääpari sitten kehittää ja pitää muistonaan.
Meidän poistuttuamme juhlat jatkuivat italialaisen hauskanpidon merkeissä. Paulin perhe kun on Inghamin italialaisia. Meidän piti kuitenkin lähteä Woodstockiin katsomaan, että isäntäväki ja eläimet ovat kunnossa. Sunnuntai-aamuna sitten lähdettiin ajamaan kohti Cairnsia. Oli kiire hakemaan Misua pois tarhasta, joka sulkeutuisi neljältä. Ajettiinkin melkein tauotta, ja saatiin Misu ulos,vaikka oltiinkin 5 minuuttia myöhässä.
Meiltä jäi myöskin väliin seuraavan aamun ohjelma eli aamiainen hääparin luona. Se oli mainittu ihan hääkutsussakin.
Ei sittenkään keliaakikko?
Matkaa seuraava maanantai oli molemmilla vapaa. Paastottiin sunnuntai-ilta ja seuraava aamu, ja sitten mentiin verikokeisiin. Minä odotin tulosten kertovan, että minulla on keliakia tai jonkin vitamiinin tai mineraalin puutos. Vähän hämmennyin kun tulokset tulivat reilun viikon kuluttua. Ei ollut keliakiaa, ja muutkin arvot olivat kohdallaan. Edes B12-vitamiini ei ollut ohjearvojen ulkopuolella. Sitä oli 285 ng/l (ohjearvot 220 - 1100).
Muista arvoista: vaikka en käytä maitotuotteita, on kalsiumia ihan normaali määrä eli 2.33 mmol/l, proteiiniakin 69g/l. Kolesteroli on 4.2 mmol/l. Suomessa se oli joskus viiden pintaan. Erittäin hyvä on paperin mukaan alle neljän. Hemoglobiini on 138, puna- ja valkosolujakin riittävästi,
Paljon muitakin arvoja on, mutten niistä juuri mitään ymmärrä. Verenpaine minulla muuten on mittauksissa matala, normaalin puitteissa kuitenkin. Näkökykyni on entisellään, ei ole muuttunut miksikään sitten 1980-luvun alun.
Eli ei vieläkään täyttä vastausta tuohon keliakia / ruoka-ainekysymykseen. Sanotaan, että vasta ohutsuolen tähystys antaa varmuuden asiasta. Ehkä teetän sen tässä joku päivä samoin kuin allergiatestit. Jokin aine ruokavaliossani kun on sellainen, mitä elimistöni ei hyväksy. Vai olisiko se sittenkin suuremmat myrkkypitoisuudet täkäläisissä kasviksissa? Vai niin kuin joku epäili, että elimistöni on vain tullut herkemmäksi sitä myötä kun elintapani ovat muuttuneet terveellisiksi. Vai olisiko vain niin, että nykyään kiinnitän terveyteeni enemmän huomiota kun ennen. Aiemmin terveyshuolet hoituivat sillä, että otin toisen kupin kahvia ja sytytin tupakan sen päälle. Mietityttää toki sekin, että vaikka vilukissana pidän tästä lämpimästä (suomalaisittain kuumasta) ilmastosta, saattaa se siltikin olla rasitus ja stressitekijä elimistölle. Ehkä viisi vuotta ei ole vielä riittävä aika täydelliseen sopeutumiseen. Ilmaston lisäksi sopeutumista vaatii uusi ympäristö: uudet ruoka-aineet, uudenlaiset bakteerit - ja ne aiemmin mainitut ympäristön kemikaalit. Voipa olla, että olen saanut elimistööni jonkin uuden bakteerin, joka siellä mellastaa. Minä kun teen paljon hapatettua ja bakteerikäytettyä ruokaa enkä ole niin hirveän tarkkaa sterilliydestä. Tiedä häntä.
Kansalaisuusseremonia
Jo heinäkuussa oli tullut kutsu paikallisella kaupungintalolla 30. elokuuta pidettävään kansalaisuusseremoniaan. Vasta seremonian jälkeen saa virallisesti kansalaisuuden ja voi mm. kirjoittautua äänestäjärekisteriin. Pukeutumisohjeita ei ollut annettu, mutta ennakoin, että puolet porukasta on shortseissa ja toinen puoli vähän kelvollisimmissa arkivaatteissa. Päätin itse kuitenkin tehdä jotain poikkeuksellista ja pukeutua niin epäaussimaisesti kuin mahdollista.
Seremoniasta laitan videota myöhemmin. Meitä oli paikalla 60 uutta kansalaista niin kuin on joka kuukausi tässä reilun 100 000 asukkaan kaupungissa. Seremonian hoitaa yleensä kaupungin pormestari. Tänään hän oli estynyt, joten sen hoiti varamies. Minulle juhlassa tarjottu ruoka oli pettymys: kahvia ja sokeri/muna/maito-pohjaisia kahvileipiä sekä täkäläistä kansallisruokaa eli lihapiirakoita. Minä en syönyt mitään, mutta Nancy otti jotain. Lähdettiin muualle syömään eli vähän hienompaan kiinalaiseen ravintolaan.
En halua mitenkään sanoa, että minusta olisi nyt tullut aussi. Ehkä virallisesti on, mutta kulttuurisesti ei. En minä tästä maasta kovin paljoa pidä noin kokonaisuutena ottaen, tai poliittisesti. En myöskään tosiaankaan pidä enemmistön ruokakulttuurista, en grillaamisesta, en oluen juonnistakaan. Puhumattakaan tietysti jalkapallosta, kriketistä ja monista muista kotkotuksista, jotka eivät minun elämäni piiriin kuulu. Jos minulle tehtäisiin tuo tällä hetkellä suunnitteilla oleva kansalaisuustesti, en todennäköisesti pääsisi läpi ainakaan ennakolta harjoittelematta. Joka tapauksessa tänään tulin julkisesti vakuuttaneeni uskollisuuttani tälle maalle: "tästä eteen päin vakuutan uskollisuuttani Australialle ja sen kansalle, jonka kanssa jaan sen uskon demokratiaan, jonka oikeuksia ja vapauksia kunnioitan, ja jonka lakeja kannatan ja noudatan" (oma vapaa suomennokseni englanninkielisestä vakuutuksesta). Olipahan kuitenkin yksi etappi elämässä ja päätös liki viisi vuotta kestäneelle prosessille. Käytännön vaikutuksia asialla on ainakin se, että voin nyt hakea valtion virkoja sekä Australian passia.
Niin, tuolla seremoniassa saatiin lahjojakin: pienoislippu sekä puu istutettavaksi. Minun puuni on nimeltään lillipilli. Se on yksi täkäläisistä alkuperäiskasveista, pari-kolme metriseksi kasvava pensas, jossa on valkoiset kukat. Istutin sen kadunvarren aidan viereen osaksi tulevaa pensasaitaa. Tarkemmin kasvista kertoo sen nimilappu: Aussie compact lilly pilly, A form of syzugium Australe. Also known as S. Paniculatum dwarf.
Tässä Youtube-video tilaisuudesta
Muita elokuun kuulumisia
Aloitettiin kissa-aitauksen suunnittelu toimistohuoneen ikkunan taakse. Tarkoitus olisi tehdä siitä ulkoilualue kissoille yöksi, ja ehkä jopa päiviksikin. Rakentajana on sama mies, joka asensi astianpesukoneen ja liesituulettimen. Hän on niin kiireinen, ettei ole kuun loppuun mennessä ehtinyt vielä päästä edes kunnolla rakentamisen alkuun.
Saatiin uusi astianpesukone. Vanha temppuili jatkuvasti, eikä huolto pelannut, joten kysyin myyjältä kohteliaasti, että eikö voisi saada uutta. Hän otti yhteyttä Australian Mieleen, josta luvattiin uusi. Se tulikin sitten rivakasti. Malli on huomattavasti parempi kuin vanha, joten täysi korvaus saatiin odottelulle.
Verovuosi päättyi kesä-heinäkuun vaihteessa. Siitä lähtien on puolisen vuotta aikaa tehdä veroilmoitus. Yleinen käytäntö on, että se käydään tekemässä kirjanpitäjällä. Hän syöttää tiedot suoraan veroviranomaisen tietojärjestelmään. Palautukset tulevat yleensä parissa viikossa tai alle. Mätkyistä en tiedä, koska niitä ei ole meidän perheessä koettu. Nancy sai takaisin muutaman satasen ja minä muutaman tonnin. Minä saan enemmän siitä syystä, että työnantajani pidättää liian isoa ennakkoveroa, ja siksi, että minun nimissäni ovat kaikki hyväntekeväisyyteen antamamme lahjoitukset (lähinnä kaksi kummilasta kehitysmaista sekä täkäläiset eläinsuojelujärjestöt). Eihän tuo nyt varsinaista hyväntekeväisyyttä eli lahjoittamista ole, koska kaikki verovähennyskelpoisiksi luokitelluille järjestöille annetut avustukset saa kokonaisuudessaan takaisin verovuoden päätyttyä. Edes ylärajaa ei lahjoituksille ole. Näin väitti kirjanpitäjä. Silloinhan voisin teoriassa ohjata kaikki maksamani verot tulonsiirtoina veronmaksajilta haluamaani hyväksi kokemaani tarkoitukseen, ja saada sitten kaiken takaisin verottajalta. Sehän edellyttää vain sitä, että lainaan rahojani enintään vuodeksi verottajalle. Ensimmäisenä vuonna saattaisi tehdä eläminen aika tiukkaa, mutta jo toisena vuonna sitten voisinkin antaa lahjoituksiin kaikki ensimmäiseltä vuodelta saamani palautukset, joten palkkaan ei tarvitsisi koskea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti