Sivut

tiistai 31. elokuuta 2021

2021 Elokuu - Kuinka vanha olenkaan?

  •  Elokuun 2021  kuvat Googlen kuvapalvelusta 
Poikani Erik on kohta kaksivuotias. Lisää kuvia ja videota hänestä on linkeissä yllä. 


Elokuussa ei edelleenkään mennä minnekään: minä ja pikku poikani emme pääse edes kylätielle pyöräilemään. Nettikaupoista tilatut ostokset eivät tule perille, joten uutta viihdykettäkään ei saa ostamalla.  Onneksi sentään netti toimii ja pystymme katselemaan Youtube-vidoieta. Nyt poika viettää omasta halustaan enemmän aikaa äitinsä ja isoäitinsä kanssa toisessa huoneessa leikkien ja videoita katsellen  Ehkä hän on huomannut, että minä olen enemmän poissaoleva ja keskittynyt tietokoneeseeni. Syyn siihen kerron ihan kohta tuossa alempana.  





Syy entistä tiukempiin rajoituksiin on se, että koronan seurauksena kuolleiden määrä on kuukauden aikana noin kymmenkertaistunut. Tässä noin sadan miljoonan asukkaan maassa on raportuitu kuolleita nyt elokuun viimeisenä päivänä yli 11 000. Pahin alue on tuolla Saigonissa, johon minun pitäisi välillä päästä käymään ihan mieleni virkistykseksi. Nyt ei pääse, eivätkä sieltä pääse kuriirit tuomaan nettiostoksiani:  miso-tahnaa, jugurttibakteereja, papuja, tattaria, leipäjauhoa ... kaikkea sellaista, mitä en voi täältä meidän kylältä ostaa.  Myöskään nukkumista auttavia lääkkeitä: prometatsiinia ja melatoniinia, ei saa täällä paikallisesti. Kylän apteekissa on vain yhtä antihistamiinia, joka aiheuttaa minulle seuraavana päivänä kutinaa.  Unilääkkeenä siellä myydään vain vietnamilaista yrttivalmistetta, joka sisältää mm. tuntomimosaa. Muut ainesosat ovat Tuber Stephaniae glabrae 150mg, Folium Nelumbinis 180mg, Herba Passiflorae 600mg, Folium Erythrinae 600mg jaHerba Mimosae pudicae 638mg.  Sen tehosta en vielä osaa sanoa mitään, koska en ole käyttänyt pelkästään sitä. Joka tapauksessa olen sitä mieltä että 8-9 tunnin uni on niin tärkeä terveydelleni, että jotain apuneuvoja sen ylläpitämiseksi täytyy käyttää. Nukahdan illalla hyvinkin helpolla, mutta ilman lääkitystä herään viiden-kuuden tunnin unien jälkeen ja olen sitten päivällä väsynyt. 

Minä en ole rokoteavastainen enkä usko salaliittoteorioihin. Olen tiukkojen rajoitusten kannalla, kuten Vietnamin ja Australian viranomaiset. Välillä tuntuu siltä, että Suomessa päättäjät löysäilevät liikaa, mutta vaikutelma laimenee sen jälkeen kun on tutustunut tilastoihin, joiden mukaan kuolemien, erikoissairaanhoitoa tai tehohoitoa vaativien määrät ovat niin pieniä, että paniikkiin ei ole aihetta. Toisaalta rokotettujen määrä väestöstä on ilahduttavan korkea.  Vietnamissa rokotettujen määrä on hyvin alhainen. Tovottavasti se tilanne paranee. Meidätkin on laitettu jo rokotusjonoon. 




Onneksi pääsen edelleenkin takapihalle lillumaan veteen, kuuntelemaan siellä äänikirjoja ja pengertämään itselleni yksinäistä paikkaa, laguuia, jossa toivottavasti pääsemme tulevaisuudessa uimaan myös pojan kanssa. 

Kävelykärryä voi käyttää nyt vain omalla pihalla. 

Toistaiseksi me emme mene takapihalle uimaan vaan useimmiten työnnän hänet sinne kävelykärryllä. Se tapahtuu aika harvoin. Tielle emme voi nyt mennä kärryn, polkupyörän tai minkään muun välineen kanssa emmekä ilmakaan. On sentään vähän vaihtelua ympäristöön ja jotakin tutkittavaa. 

Navalnyi suomeksi 

Venäjä ja venäjän kieli ovat olleet kinnostukseni kohteena jo teini-iästä lähtien. Silloin alussa se oli Brezhnevin ajan nevustoliitto sitten 1990-luvulla kun matkustelin siellä, se oli Jeltsinin ajan sekasortoinen pula-Venäjä. Tällä vuosituhannella se on ollut paremmin pärjäävä mutta jälleen tiukasti hallittu Venäjä. En enää muuttaisi siihen maahan enkä kävisikään muuten kuin ajaisin junalla täältä Vietnamista Kiinan, Mongolian ja Venäjän  Siperian halki Suomeen   Olen mukana Venäjän sosiaalisessa mediassa, ymmärrän vielä paljon lukemastani ja kuulemastani venäjän kielestä ja osaan kirjoittaa sitä aika nopeasti aidolla venäläisellä kymmensormijärjestelmällä.  työskenetelin venäjän kielen ja tietokoneiden parissa ja siltä ajalta on paitsi eläkekertymää Suomessa, myös muutamia tuttavuuksia ja kavereita.   Halla-ahonkin tapasin niissä merkeissä. 





Niihin aikoihin palaa myös tuttavuus, jonka ansiosta minusta kirjoitettiin artikkkeli Opettajana Ukrainassa.  Nyt sitten tämän vuoden heinäkuussa iloni oli tarjoutua antamaan teknistä apua projektissa, jonka tarkoitus oli saada julkisuuteen venäläisen toisinajattelijan Aleksei Navalnyin tekstejä vankilasta. 

Blogipohjaksi valikoitui Blogger. Niinpä aloin työstämään sen teemaa tarkoitukseen sopivaksi. Sitä sitten hioimme yhdessä muutaman viikon: väejä, asettelua, kuvaa.  En ollut perhetynyt noihin asiohin eli Blogger-blogin hienosäätöön sen jälkeen kun olin perustanut tämän blogin tänne ja saanut sen näyttämään suurin piirtein samalta kuin vanha vuodatus.net-palvelussa ollut bloigini. Ennen sitä olin ollut muutamissa nettipäiväkirjapalvelussa ja tehnyt omia sivujani omalle palvelintilalleni, mutta en ollut hionut ulkoasua juurikaan. Hyvä että sain kuvan ja tekstin jokseenkin paikalleen. 

blogi  Navalnyi suomeksi julkaistiin kuluvan elokuun puolivälissä. Tein sitä tukevat sosiaalisen median sivut Twitteriin, Facebookiin, instagramiin ja parrin linkkipalveluun. 

Urakka on vienyt aika tavalla takapuolenkulutusaikaa tällä tuolilla.  

Tämän kirjoitettuani huomasin, että kerron asiasta tuolla vähän alempanakin. Kirjoitin sen sinne  ensin. Minä kun kirjoittelen tätä pitkin kuukautta enkä aina huomaa, mitä on tullut aiemmin sanottua. En myöskään lue tai korjaile näitä jatkuvasti vaaan annan olla tällaisenaan virheineen kaikkineen. 

Tämä projekti sekä se, että Google sites siirtyy syyskuun alusta tukemaan ja näyttämään vain sen uuden version sivustoja, motivoivat minua entistäkin enemmän nettisivujen suunnitteluun, taitoon, jota aloin harjoittamaan vuonna 1996 ja johon olen aina välillä palannut.  Mietin jopa sitä, että vuokraisin palvelintilaa (Linux) ja alkaisin pitämään siellä taas sivujani. Luovuin kuitenkin ajatuksesta ja sen sijaan pitäydyn käyttämään Googlen palveluita Blogger ja Sites, joissa tuotokseni toivon mukaan säilyvät senkin jälkeen kun en enää jaksa tai pysty uudistamaan palvelusopimukia web-hotellien kanssa. 

Reiksteröin kuintenkin verkkonimen navalnnyi.fi ja pistin sen taakse uudella Google sites-liittymällä tehdyn sivuston.  Projekti on vielä kesken, joten se jatkuu syyskuussa. 

Tietoa blogista ja siihen liittyvistä sivuista on levitetty sosiaalisen verkostoitumisen avulla. Se on antanut minulle myös muuta hupia ja virikkeitaä mm. tiedot Kino-yhtyeen uudelleen kokoamisesta. 

Viidakkorummun käyttö tuotti myös artikkelin Facebook esti Navalnyi-linkin jakamisen  joss verkkouutiset kertoi suomalaisen päätoimittajan närkästysestä siihen, että Facebook päätti poistaa kaikki linkit blogiin, koska ne oli määriteltu roskapostiksi. Kolmen päivän kuluttua linkit palautuivat takaisin ja osoitteen jakaminen on jälleen mahdollista. 


Persut 



Jussi Halla-aho ja Riikka Purra. Kuva: Lehtikuva kuvakaappaus Iltalehdestä ja tuotu tänne ilman lupaa 


Jussi Halla-aho on mainittu blogissani monta kertaa. Kesäkuussa luin hänestä kirjoitetun kirjan ja luin uutisita, että hän jättää tehtävänsä perussuomalaisten puheenjohtajana. Seuraaja valittiin nyt elokussa. 
Odotetusti se oli Riikka Purra. En ole puoleen kannattaja enkä jäsen, mutta silti kinnostunut seuraamaan senkin tapahtumia ja edesottamuksia samoin kuin siinä toimivien. Samassa puoluekokouksessa Seinäjoella valittiin Persujen puoluesihteeriksi Arto Luukkanen joka hänkin on jossain määrin tuttu noista Venäjä-kuvioista 1990-luvulla. Hän taisi kuulua Venäjän ja Itä-Euroopan istituutin johtoryhmään ja kävi seillä kokouksissa. Hänen ja Valdemar Melangon äänet kuuluivat kokoushuonesta kirjaston ja työhuoneiden hiljaisuuteen. 



Vasemmalta Li Andersson, Katri Kulmuni, Sanna Marin, Anna-Maja Henriksson ja Maria Ohisalo. Kuva: Valtioneuvosto 2019. Noista Henrikson on minua vain vuoden nuorempi, muut voisivat ikänsä puolesta olla vaikka tyttäriäni. 

Nuoret, ainakin perinteisellä politiikan mittapuulla mitaten, naiset ovat nyt kovasti suosiossa Suomen politiikassa. Hallitusta johtaa Sanna Marin ja hänen mukanaan neljä naispoliitikkoa. Heistä yksi, katri Kulmuni korvattiin vuonna 2020 miehellä.  Tuollaiseen naiskööriin saattaisi Purrakin sopeutua ainakin ulkoisesti, ja muutenkin ellei oteta lukuun hänen ja muiden mielestä tärkeintä eroa ja kynnyskysymystä: maahanmuuttopolitiikkaa. Siinä Purra kertoo puolueen linjan pysyvän edelleenkin hyvin tiukkana. Toinen kivi kengässä varmasti olisi suhtautumien ilmastomuutokseen. 

Tuollaista naisjoukkoa on näin vanhan setämiehen näkökulmasta kiva katsella uutiskuvissa, paljon kivempaa kuin hyväveliköörejä, joita aiemmin on ollut. On tietysti hyvin seksististä ja siten epäreilua kiinnittää naisessa huomiota naisessa ensisijaisesti ulkonäköön eikä hänen tekoihinsa.  toki hallituksessakin on ensijaista sen politiikka eikä jäsenten ulkoäkö tai persoonallisuus, samoin puoluejohdossa, mutta silti minusta on kivempaa, että pääministeri on nuori nainen, ja minä toivoisin Suomen seuraavaksi presidentiksikin alle 50-vuotiasta naista.  


Afganistan 


Se kuului nuoruuteeni ja varhaiseen aikuisuuteeni, ei onneksi henkilökohtaisesti, mutta jälleen Venäjä-yhteyksien kautta. Neuvostoliitto oli hyökännyt Aftanistaniin vuonna 1979 puolustaakseen demokraattisia voimia konservatiivisia muslimeja vastaan   Sitten kun perestroika, glasnot, Mihail Gorbachov ja talouden lait olivat hajoittamassa Neuvostoliittoa oli mahdollista puhua sodasta eritoten sinne lähtettyjen nuorten miesten näkökulmasta Vikto Tsoi  , Jegor Letov ja monet muut hankkiutuivat mielisairaalaan estääkseen rintamalle lähettämisen, mutta tekivät lauluja sodasta. 
Noita lauluja olin henkilökohtaisesti kuulemassa muiden esittämänä matkoillani Pietariin ja Suzdaliin, Vladimiriin, Petroskoihin. 

Sitten 1980-luvun lopulla Neuvstoliitto veti joukkonsa pois Afganistanista ja mm. Yhdysvaltojen tukemat maslimivoimat saivat maan haltuunsa.  Sitten vuonna 2001 alkoi uusi sota jossa jenkit yrittivät samaa mitä neukut aiemmin eli palauttaa maahan demokratian, puheissa kukistaa terrorismin.  Kymmenluvulla sekä Obama, Tump että Biden ovat yrittäneet irrottaa maata sodasta. Viimein nyt kuluvana vuonna se on onnistunut,,  ja tässä kuussa ollaan niin pitkällä, että  Taliban  on saanut maan haltuunsa, ulkomaalaiset pakenemassa maasta kaaoksen keskellä. Erityisesti naiset pelkäämässä tiukan islamistisen kurin palaamista maahan:  huntupakkoa ja vetämistä pois julkisista viroista, tyttöjen koulunkäynnin loppumista ja heidän naittamistaan jo 12-vuotiaina perheen valitsemille miehille.  Tällaista voi tapahtua myös Suomessa asuvien sukulaisille. Jos maasta päästään pakoon, se tarkoittaisi pakolaisia myös Suomen rajoille ja sitä, että  Purran ajama turvapaikanhakijoiden nollalinja ei voi toteutua.  

Suomi lähetti sotilaita Afganistaniin turvaamaan suomalaisten ja heidän palveluksessaan olleiden evakuoinnin. Aluksi joukosta jätettiin pois alihankkijoiden kautta palkatut turvamiehet, mutta sitten kun asiasta nousi pieni haloo, heidät päätettiin perheineen ottaa mukaan ryhmään. Hyvä päätös ulkoministeri Pekka Haavistolta.  Suomi välttyi smanalaiselta moraaliselta häpeältä kuin sillä ainakin olisi ollut syytä tuntea toisen maailmansodan jälkeen kun ei pelastettu Suomeen paenneita inkeriläisi ja muita suomensukuisia Stalinin vainoilta. 


Luettua eli kuunneltua


Isä pullossa




Olen Timo ja alkoholisti ...  Olenko? En mielestäni. En voi olla, koska kävin AA:ssa jo ennen kuin olin maistanut pisaraakaan viinaa. Olen kuitenkin alkoholistin poika ja suomalainen.Molemmat niistä riskitekijöitä. 





Australiassa kävin vuosittaisessa terveystarkastuksessa, koska se oli ilmaista minulle, tai tuli kylkiäisenä vaimon yksityisen sairasvakuutuksen mukana. Kysyttiin alkoholinkäytöstä sanomalla, että australialaisille suositellaan kahta alkoholitonta päivää vikkossa, onko se minulle vaikeaa?  Sanoin, että on kyllä vaikea, jos täytyy juoda viitenä päivänä viikossa vaikkapa vain yksi kalja päivässä. 





Toisin oli 1980-luvulla Oulussa. Olin omaksunut rappioromantiikan: jopon "taiteilijan" ihanteen, jota edustivat mm. Juice Leskinen yhtyeineen sekä muut esikuvat musiikista ja kirjallisuudesta.  Tuollainen ihanne kuului ainakin omasta mielestäni myös opiskelijan, etenkin humanistin, olemiseen. Piti istua Rattori-lupilla, Rauhalassa ja Haarikassa ilta illan jälkeen. Edes kerta viikossa ei riittänyt, puhumattakaan niin porvarillisesta tavasta, että käytäisiin "viihteellä" vain viikonloppuisin. 

Minulle alkoholi osa sosiaalisuutta. En halunnut juoda sitä yksin kämpillä. Silloin kun olin yksin kämpillä yritin kunnostautumista, elämänmuutosta. Halusin lukea tenttiin, käydä tenteissä, opiskella niin että Valtion opintotukikeskus ja Kela olisivat tyytyväiset. Oma valmistuminen ei ollut tavoitteena, koska en uskonut pääseväni koskaan niin pitkälle.  Toki jossain tilanteissa, phaimmissa, silloin kun tyttöystävä oli jättänyt, teki mieli vetää pää täyteen myös yksin ja kotona ja sen jälkeen hypätä vaikka Merikoskeen tai junan alle. Se oli pahaa oloa, jota tiesin voitavan lääkitä alkoholilla. En kuitenkaan käyttänyt sitä lääkettä montaakaan kertaa akuutissa tilanteessa.  Mieluummin menin ilta illan jälkeen kapakkaan ja toivoin sieltä löytäväni jonkun ihmeen, tyttöystävän, pelastajan, pelastuksen. Silloinen kapakkakaverini, ystväni, myöhemminkin ystäväni tapasi loilottaa pitkin katuja:  "Mä näoin Jeesuksen!". Minä en nähnyt, joten ei hänkään ollut minua pelastamassa. Eikä pelastysta tuonut myöskään parisuhde, se epämääräinen "en tiiä"-tilanne. Set toi vain kipua ja tuskaa, pahensi tilannetta.
Mutta harvoin silti teki mieli ottaa kotona kalsarikännit. Siitä puuttui se olelllinen puoli eli sosiaalisuus. Tietysti eri asia oli ja olisi ollut, jos kotona olisi ollut seurana kavereita ja tuttuja. Niin ei ollut, koska heidän kassaan sitä aina mentiin jonkein.  

Ehkä se oli tietokone, joka pelasti minut huoholta elämältä, alkoholismilta. Se ainakin vauhditti ja konkretisoi haluani pärjätä paremmin elämässä. Olin muuttanut Oulusta Jyväskylään 1988 ja aloitin samana syksynä yhteiskuntapolitiikan opinnot. Sen ammatillinen suuntautuminen olisi ollut sosiaalityöntekijä. Jos niin olisi tapahtunut, olisin seurannut isäni jalanjäljissä. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, vaan pian muut aineet veivät mielenkiintoini: filosofia, psykologia ja venäjän kieli. Kahta viimeksi mainittua opiskelinkin hyvin pitkälle, psykologiaakin ihan proseminaariin saakka. Venäjän kielessä saavutin vähintäänkin hyvän käytännön taidon etenkin sitten kun aloin käyttämään kieltä myös Venäjällä matkustellessani ja työssäni Helsingin yliopistossa sekä Venäjän ja Itä-Euroopan instituutissa sekä itsenäisenä yrittäjänä.  Siinä vaiheessa ihanteeni oli muuttunutt boheemista elämäntaiteilijasta nörtiksi, jonka uran suurin täyttymys olisi viettää yö konehuoneessa jotain tietotkenistä ongelmaa ratkoe. 

Johanna Pohjolan kirja Isä pullossa kirvoittaa tällaisiin enkilökohtaisiin muisteloihin ja pohdintoihin. Tosin se menee myös yli oman henkilökohtaisen kokemukseni ja tietojeni, joten on myös sivistävää luettavaa.   Toki myös sillä tasolla kirja oli avartava lukukokemus, että se auttoi valottamaan oman isäni elämäntarinaa ja työuraa. Muistan hänen puheistaan työpaikkana kriminaalihuollon. Siellä ollessaan hän todella alkoholisoitui, ksäittääkseni siksi, että alkoholi kuului siellä työkulttuuriin?  Tai ainakin se kuului työkavereiden kulttuuriin. Sitten muistan kuinka hän joskus 1975 tai 1976 vei minut viikonlopuksi Vantalaan. En tiennyt, enkä jälkeenpäinkään ottanut selvää mikä paikka se oli. Sieltä vain muistan, miten asuimme Männistön muori -nimisessä huoneessa ja miten siellä oli paljon hänen tuttujaan. Oli talvi, ehkä 1974, ja katsottiin hiihtokilpailuja. Minä rakensin piahlla lumilinnaa Ollin, Åken ja Benin kanssa. He puhuivat vanhemmilleen ruotsia mutta minulle suomea Sitten joskus myöemmin kävimme heidän kotonaan Espoon Haukilahdessa, isossa talossa meren rannalla. 

Sodankylän Sattanen 1979 

Sitten kesällä 1979 isä vei osan meistä lapsista mukanaan Lappiin. Se oli ensimmäinen Lapin-matkani, aiemmin oltiin aina pysähdytty Raahen korkeudelle, jossa on äidin sukua. Nytkin toki tultiin Raahen kautta ja oltiin käyty myös Oulussa, jossa isä näytti minulle talon Intiön Vesitorninmäellä, paikan, jossa olin asunut pari ensimmäistä elinkuukauttani sen jälkeen kun minut oli tuotu kotiin Helsingin kätilöopistolta, todennäköisesti Pornaisissa sijaitsevan mummolan kautta.  Sattasella oli Setlementtiyhdistyksen maja, Sattaspirtti muistaakeni. Me olimme siellä talkoissa tekemässä polttopuita a siivoamassa. Isä oli tuolloin jo raitistunut ja oli työssä sekä HYKS:in sosiaalipuolella ett tyttökodissa Malmilla. Sitä kutsuttiin myös nuorisohotelliksi ja hän tituleerasi itseään hotellinjohtajaksi. Sielläkin Malmilla Latokartanontiellä olevassa vanhassa kartanossa ja sen pihamökissä mekin lapset olimme käyneet useamminkin. Myöhemmin isä piti huutokauppoja Malmin työväentalolla. Hän heitti huulta ja veti verbaalista showta tavaraa mydessään, sellaista kuolinpesien rihkamaa, jolla ei ollut paljoa arvoa. Sellaisen huutokaupan hän piti myös Lappiin menessämme Rovaniemen kansantalolla. Parin vuoden kuluttua olin hänen mukanaan Tanskassa, Kööpenhaminassa ostamassa antiikkia, jota hän toi kuorma-autolla Suomeen. Se oli minun 18-vuotispäivälahjani.  Purjehdimme Turusta Tukholmaan Viking Sally-nimisellä laivalla, joka vuonna 1994 oli nimeltään M/S Estonia ja upposi Itämereen matkallaan Tallinsta Tukholmaan.

Isäni näkyi myös televisiossa muutamia kertoja, mm. MTV:n lauantaitanssit-ohjelmassa, joka oli hyvin suosittua viihdettä 1970-luvulla.  Hänessä siis oli meille jotain arjesta eroavaa hohtoa. Jopa lapsuudesa muistoni hänestä ovat jännittäviä, eivät pahoja ja pelottavia. Hän kertoi myöhemmin tehneensä kaikki ryyppyreissunsa ja naisseikkailunsa kodin ulkopuolella. Koskaan hän ei juonut kotona. Sen voivat muistoni vahvistaa. Kun hän saapui reissuiltaan, oli äiti tietysti vihainen. Muistan hänen kertoneen, että isi on juonut viinaa. Sitä ei tietenkään lapsen mieli voinut käsittää, koska kotona sitä viinaa ei juotu. En muista miten tarkkaan äiti sen asian selitti. Muistan vain sen, että isä oli hauska ja iloinen kun taas äiti itki ja oli vihainen. Vasta myöhemmin äiti kertoi, kuinka isä usein vei hänen kaikki rahansa, rahat jotka äiti oli tienannut virassaan kunnankätilönä. Isä itse ei pysynyt työpaikoissaan kovinkaan pitkään. Minulla on muistoja siitä, kuinka äiti vei minut linja-autolla silmälläkäriin Turkuun isoon sairaalaan. Samalla käytiin myös kuunteluttamassa sydäntäni, koska minulla oli todettu vauvana systoninen sivuääni. Sitä ei kuultu enää sen koommin ja seuranta lopetettiiin tultuani kouluikään. Silmiä vielä käytiin näyttämässä Taina Majaniemelle, joka oli niiden leikkaamiseenkin osallistunut. Minulla oli synnynnäinen harmaakaihi, joka huomattiin vasta noin seitsemän kuukauden iässä ja leikattiin vasta ollessani vuoden ja 2 kuukautta. Tuohon viivästykseen saatoi hyvinkin vaikuttaa isäni tilanne: se, että hän oli juonut sotilasuransa Oulussa ja siitä johtuen äiti ei enää halunnut olla töissä Oulun kaupunginsairaalssa vaan alkoi etsiä kunnankätilön paikkoja. Muutimme Oulusta Kihniöön, sieltä Niinisaloon (?) ja edelleen Pertteliin, josta äitini sai vakinaisen viran vuonna 1964 tai -65. 

Näistä muistoista johtuen olen päättänyt, ettei minusta tule sellaista isää, joka vain kuorii kerman eli pitää lasten kanssa hauskaa ja antaa äidin tehdä likaisen työn. Tällainen tilannehan on kuvainnollisesti myös se, jossa äiti pyörittää arkea, raataa lastensa eteen, välillä purkaa heihin kiukkua ja väsymystä kun taas  isä hakee heitä vain silloin tällöin luokseen, vie jätskille ja huvipuistoon, nauraa ja vitsailee. Sitten kun hän kyllästyy, hän voi kuskata lapset äidin hoiviin jolloin isä voi taas alkaa ryyppäämään tai muuten toetuttamaan itseään. Äiti ei usein halua mollata isää lapsilleen vaan hänen täytyy yrittää hyväksyä lapsilleen syntynyt väärä kuva tilanteesta.  Näin ei ollut ainakaan meillä vaan kyllä minä suhtauduin isään hyvin epäluuloisesti ollesani hänen luonaan käymässä. Tosin sitten kun opin tuntemaan hänet paremmin, tuli myös luottamus. Se tuli erityisesti sen jälkeen kun isä kertoi minulle lopettaneernsa juomisen ja vei minut mukanaan AA:han.


Alkoholistiperheessä ja avioerolapsena kertoo kasvaneensa myös Suomen nykyinen pääministeri  Sanna Marin


Ei se ollut yksistään alkoholi, osuutensa oli myös sodalla ja sen seurauksilla, jyrkällä uskonnolisuudella joka aiheutti ehkä liian varhaisen avioitumisen ainakin isäni kannalta sekä ajatuksen siitä, että lapsia pitää olla paljon, ehkä myös siitä, että lapsi tuo mukanaan ratkaisun ongelmiin, auttaa sitomaan isän kotiin.  


 
Tommy Hellsten mainitaan Pohjosen kirjassa. Minulle hän on nimenä ehkä puolituttu, mutta ajattelijana oli täysin tuntematon ennen kuin innostuin ottamaan hänestä selvän lukemalla hänestä kirjoitetun kirjan Tommi Sarlin: Tommy Hellsten: Ihmisyyden matkamies.. 

Minuun olisivat hänen kirjoittamansa kirjat uponneet silloin 1980-luvulla itseni etsintävaiheessa. Enää en ole varma, jaksanko sellaista.  Mitenkään häntä ja hänen tyylilajiaan halveksimatta sanon näin. Tunnustan toki että hän on auttanut ja auttaa edelleenkin monia ihmisiä eikä hän tee sitä lainkaan pahalla tavalla. Ties vaikka itsellenikin joskus tulee isompi avun tarve. Mutta ei nyt. 


Antti Tuomainen 


Ehkäpä Antti Tuomaisen kirjassa Jäniskerroin on hieman myös Hellstenin edustaman kielenkäytön, elämäntapavalmennuksen, työelämävalmennuksen... mitä se nyt on, tämän puhetavan ironisointia ellei pilkkaa. En edes osaa ulkomuistista toistaa noita hienon kuuloisia mielikuvituksellisia puheenparsia. Piti siis virkistää muistia Googlen avulla:  "- Matka ydinkohdennettuun syväonnistumiseen on yhteydessä tiimi-ilon kehittymiseen ja sitä kautta yksilölliseen mielikehosieluloikkaan. Ratkaisu on usein tunnesiirtoprosessissa ja siinä interaktiotiheydessä mikä luo parhaiten keskinäistä default-dynamiikaa. ".  Myyviä ja muodikkaita ilmaisuja joiden takana on ... mainosmies. 

Tulin nauttineeksi Antti Tuomaisen kaksi teosta: Veljeni vartija ja tämän Jäniskerroin-romaanin. Viime kädessä se tapahtui siksi, että pari Facebook-kaeria kehui häntä. Ja kyllä täytyy erityisesti tämän Jänsikertoimen kieltä ja huumia kehua.  Saattoipa siis löytyä suomalaiseen kirjailijakaartiin toinen Antti T ja kolmas Antti, joiden tuotantoa pitää silmällä. Se toinen on Tuuri ja kolmas Heikkinen. 

Jäsniskertoimesta tehdään myös Hollywood-elokuva. Ehkä se on syy, miksi hänestä nyt puhutaan niin paljon. TArina on kiehtova siksi, että se on niin erkoinen. Kovin realistiselta se ei taas tunnu, mutta sen voi antaa anteeksi tässä tyyliljaissa. 

Rikosromaanit, toiminta, jännitys, ne eivät ole minun heiniäni, mutta silti olen kuunnellut aika monta rikosromaania viimeisen vuosikymmenen aikana. Niitä kun ilmestyy paljon ja ne ovat suosittuja. Ja kyllä nisitä minäkin voin nauttia. Kyse on paljon siitä, mihin niissä kiinnittää huomiota: kieli ja tyyli eivät ole niissä pelkkää roskaa, kuten joskus aiemmin ajateltiin, silloin 1970-luvun lopussa kun minä luin Mauri Sariolan Susikoski-kirjoja ja Jerry Gottoneita.  Kaverin vinkistä tässäkin kuussa eksyi korviini lassikko: Kuka murhasi rouva Skrofin. Se on Mika Waltarin kynästä ja minullekin tuttu jo 1970-luvulta Matti Kassilan elokuvana. Muistan kuka on syyllinen, mutta ei se himmennä tarinan arvoa lainkaan. 

Johtuen siitä, että nettiostokset eivtä kulje, on lukemisessa ilmennyt viime aikoina ongelmia, siis kuuntelemisessa:  Bluetooth-kaiuttimeni putosi veteen ja se ei enää toimi, joten en voi käyttää sitä työskennellessäni takapihan vesialtaalla. Siellä minulla on myös 12 voltin aurinkopaneeli ja siinä aukku, jotaka antavat voimaa 12-votin autosereoille. Myöskään se järjestelmä ei toimi kunnolla, koska akku tyhjenee liian nopeasti.  Sitä olen nyt yrittänyt viritellä toimimaan paremmin. 


Vanheneminen 


Vanheneminen on sairaus, edellä linkki Uusi Suomi-lehden juttuun, jossa arvioidaan David Sinclairin ja Matthew Laplanten kirjaa Elinkaari, mistä vanheneminen johtuu ja mitä sille voi tehdä? 
Tuo kirja on ollut minulla välipalakuuntelussa jo muutaman kuukauden verran. Löysin sen, kuten niin monen muunkin kirjan, Celia-kirjaston nettisivujen etusvulta, jossa esitellään äänikirjoina julkaistuja kirjauutuuksia. Minulla on nyt runsaasti aikaa ja tarcetta kuunnella kirjoja, niin paljon, että nyt kelpaavat sellaisetkin, jotka aiemmin olen hylännyt luettavien luettelosta. Se luettelo on puhelimella äänikrjojen kansiosta, josta luku- eli kuunteliohjelmani Smart Audiobook Player kirjat löytää. toki siinä luetttelossa on paljon kirjoja, jotka poistan myös lukematta Esimerkiksi Knut Hamsun (Maan siunaus) ja F E Sillanpää (Nuorena nukkunut)  saivat mennä ilman että pääsin ensimmäistä sivua pidemälle  Hannu Salamankin sai jossain viheessa mennä, mutta viime kuussa pakotin itseni kaivamaan hänet uudelleen esille. Timo K Mukka, nuoruuteni suosikki, ei ole vielä päässyt takaiin listalle. Näin hetki sitten ketun -teosta yritin kuunnella joskus Australiassa ollessani, mutta ei se vain toiminut. Ehkä Maa on on syntinen laulu tai Kyyhky ja unikko pääsevät joskus kuunteluun. Ne olen lukenut nuoruudessani pariinkin kertaan paperikirjoina.

Niin, tämä vanhenmiskirja, sitäkin olen ollut jo poistamassa ennen kuin olen kerinnyt kuuntelemaan sen loppuun, en pelosta vaan siksi ettei se aihe kiinnosta minua kovin paljoa. Sitten kuitenkin ajattelin että voihan tuon kuunnella siksi, että tuostakin aiheesta, ja genetikasta, on hyvä tietää jokain. DNA, RNA ja muut siihen liittyvät asiat kun ovat putkahtaneet elämääni sekä sukututkimuksen (suku-dna-testit) että vallitsevan koronatilanteen ja sen hoitamiseksi keihitettyjen rokotteiden saaman julkisuuden takia. 

En tinnusta pelkääväni vanhuutta enkä mielestäni halua elää ikuista elämää, en edes 100-vuotiaaksi. En ainakaan halua maata missään hoitolaitoksessa lillen omissa liemissäni tietämättä kuka olen, tuntematta muita ihmisiä ja kykenemättä selvään kommunikointiin heidän kanssaan. En halua, että minulle syötetään kanalintejä ja lehmänmaitoa luottaen siihen, etten tajua mitä minulle tehdään. En halua istua pyörtuolissa tv:n edessä rivissä muiden vanhusten kanssa. Tällaisia tapauksia näin vuonna 2009 Australiassa kun olin edellisenä vuonna jättänyt työpaikan,, jossa en viihtynyt ja heittäytynyt tyhjän päälle ja sitten hakeutunut kolmen kuukauden vanhustyön koulutukseen, johon kuului kuukauden harjoittelu hoivakodissa. Eihän minusta sille alalle ollut, koska en tunnistanut ihmisiä eikä hoidokeilla ollut isoa nimilappuja kaulassaan. En ole niin kätevä muutenkaan, että osaisin nostella ja pestä ihmisiä, huvä kun itseäni. 

Se alkoi rappioromantiikasta: Uno Kailas, Juice Leskinen, Timo K Mukka. Sitten siitä tuli orjuuttava tapa kunnes lopetin sen.  Tupakka on myrkkyä vaikka tupakoiva ihminen saattaakin näyttää hyvältä kuvissa. 

En jo nuroesta kuulunut siihen toiseen ryhmään,, joka ei ole ollut maailmassa kotonaan ja joka on pikemminkin toivonut elämästä pois pääsyä kuin sen pitkittämistä. Toki nyt tilanne on hieman muuttunut, koska minull aon syy pysyä mukana ja elossa, koska uskon poikani tarvitsevan minua, minun olemassaoloni antavan hänelle elämässä jotain mitä muut tässä ympäristössä eivät pysty antamaan. Rahan lisäksi se muu on kielitaito, maailmankansalaisen elämänkokemus, suomalaisuus ... En siis suunnittele itsemurhaa enkä tee sitä myöskään epäsuorilla keinoilla hitaasti,kuten aiemmin tein mm. tpakoimalla, juomalla alkoholia tai laiminlyömällä terveydestäni huolehtimisen.  Tuo nuoruusvuosieni rappioromantiikka ja sen vaikutus minuun harmittaa nyt jälkeen päin siitäkin huolimatta, että menneisyyden katuminen ei ole kovin hedelmällistä. Paempi siitä on vain oppia niin kuin mielestäni olen tehnytkin. 

Nyt olen mielestäni tuossakin asiassa kulkenut kohti kultaista keskitietä eli hyväksyn sen, minkä "kohtalo on mulle määräävä" vaikka yirtänkin elämäntavoillani edistää terveyttäni, mikä saattaa johtaa myös ellei jokin virustauti, syöpä tai muu onnettomuus pääse väliin. Niin pelkäsin käyvän tämän vuoden huhtikuussa  jolloin sairastuin vakavasti ja vietin sairaalassa pari päivää. Nykyisen käsitykseni mukaan kohtaus johtui liiallisen lääkinnän, mukaan lukien tarpeeton rabies-rokotus, aiheuttamasta sisäisestä verenvuodosta. 

Se on perinteisen käsityksen mukaan hyvin amerikkalainen ilmiö, että halutaan ikuinen elämä, ainakin tiselle ja omille läheisille jos ei kaikille. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että elämä Yhdysvalloissa on niin mukavaa ja helppoa, että siitä ei haluta luopua?  Vai merkitseekö se sittenkin kuolemanpelkoa, vieraantumista kuolemasta vai sitä että aina halutaan pidempä, suurempaa ja mahtavampaa? 
Mistä vanheneminen sitten johtuu?  Miten selittyvät fyysiset muutokset meissä?  Eihän niitä pitäisi tapahtua, koska ihmiskehon solutkin uusiutuvat jatkuvasti. Oliko se nyt niin, ettei meistä löydy seitsemää vai kymmentä vuotta vahempia soluja? 

Älyllisesti tämä on mielenkiintoinen ongelma ja siitä on hyödyllistä tietää jotakin, ainakin lukea. 
Ongelmasta lukeminen ja kuuleminen saa miettimään tulevaisuutta.. Minun lapsuudessani ja nuoruudessani nykyinen älypuhelin olisi kuulostanut hurjalta tietoisfantasialta: televisiä, kirjoituskone, puhelin, radio - kaikki samassa laitteessa, joka mahtuu ttaskuun ja toiii tuntikausia pienenpienellä akulla. Lisäkse se pystyy olemaan yhteydessä toisiin samanlaisiin laitteisiin ympäri maailmaa ja lähttämään niihin tekstiä, kuvaa ja ääntä. Esineitä voidaan monistaa tulostamalla, 3D-tulostus, se on minulle vieläkin varsin mullistava ajatus. Ties miten pitkälle sekin vielä menee. Tulevaisuudessa perustetaan siirtokuntia muille planeetoille, pystytään parantamaan useampia sairauksia, pystytään jopa voittamaan kuolema?  Pystyäänkö myös torjumaan ilmastomuutos ja koronavirus?  Entä pystyäänkö koskaan keksimään rokote tai lääke tai geenimuunnos, jolla saataisiin kaikki sodat, väkivalta ja epäoikeudenmukaisuus, köyhyys ja syrjäytyminen poistettua maailmasta? 

Jo nyt näyttää siltä, että ainakin eläinten julma tehotuotanto ja niiden tappaminen ravinnoksi saattaa vähetä tai jopa kokonaan loppua koko maapallolta viimeistään siinä vaiheessa kun kansainvälinen kapitalismi ja sen papittaret, suuryritykset, ovat saanee kehitettyä  laboratorilihan tuotannon ja markkinoitua sen tulokset. 

Tuo kirja siis herätti alussa voimakkaita ajatuksia, vastarintaa: vanheneminen kuuluu elämään eikä sitä saa vastustaa.  Loppua kohden vastarinta hälveni ja tilalle nousi kunnooitus biotekniikka ja sen tutkimusta kohtaan, sitä miten etsitään tietoa siitä, mitä vnnhenemisessa tapahtuu: miten solut lakkaavat uusiutumasta ja miten häiriöt informaatiossa lisääntyvät ajan myös. Kirjassa raportoidaan menetelmistä, lääkeaineista, joilla on ainakin eläinkokeissa saatu nämä häriöt korjattua ja uusiutuminen jatkumaan. 


Suruttomat 


venla Hiidensalon kijra Suruttomat piirtää varsin ärksin kuvan taiteilija Tyko Sallisesta ja hänen suhteestaan  ensimmäiseenvaimoonsa sekä lapsiinsa. Mulkku mieheksi jää mielikuvaksi, samanlainen itsekäs ja kypsymätön narsisti kuin Maria Jotunin kirjan Huojuva talo päähenkilö, jonka esikuvana uskotaan olleen suuren humanistin Viljo tarkiaisen. Muistan tuon teoksen 1990-luvun lopusta kun televsisiossa esitettiin siihen perustuva sarja. Harvoin niinkin, että dramatisointi on jäänyt noin vahvasti mieleeni. Jotunin kirjaa en ole ainakaan vielä lukenutkaan. 

Ensimmäisen vaimon Helmi Vartiaisen sekä tyttären, kirjailija Irja Sallana tunnetun, traagiset elämänvaihteet löytyvät myös Wikipediasta ja muista lähteistä, joten ei ole tämäkään tarina pelkkää fiktiota. Geni-sukupuusta myös tarkistin, että sekä Helmi että Taju Birgitta Tiara ovat minulle kaukaisia serkkuja, suurin piirtein yhtä kuakaisia kuin edesmennyt Seppo Heikinheimokin eli noin seitsemänsiä serkkuja. Näin olleen yhteiset esivanhemmat sijoittuvat jonnekin 1600-1700-lukujen taitteeseen. Geneettisesti noin kaukainen sukulaisuus näkyy mutta vain hieman.  Nyt kun tuolla Geni-sivustolla rakennettava yheinen sukupuu on Suomenkin osalta kasvanut jo melkoisesti, sieltä löytää jo tuhansaia sukulaisia. Monet heistä ovat useampaakin kautta sukua, kuten esimerkiksi isän puolen ensimmäinen serkku, joka paljastui myös kuudenneksi serkuksi äidin puolelta. 
 

Antti Tuuri 

 Tuurin siirtolaisaiheiset tarinat löysin jo viime kuussa. Tässä kuussa ne ova jatkuneet mm. teoksilla Lakeuden kutsu, Aukko Taivaasa ja Eerikinpojat. Myös Bospor express ja Kuinka kirjoitan romaanin ovat olleet kuuntelussa. Hänen tuotantoonsa tutustuminen jatkunee tästäkin muttei yhteen pötköön. 

Raija-Liisa Mäkelä, Minä muilutetun tytär. 

Tämä kirja jatkaa teemaa suomalaiset ulkomailla ja suomalaiset Neuvstoliitossa. Muilutuksesta kertoi jo Antti Tuurin Ikitie viime kuussa ja teos Palkintona pelko ja kuolema. Nyt tämä erittäin mielenkiintoinen ja koskettava tarina Karjalan tasavallasta sen suomalaisesta kulttuuristaa ja elämästä. 
Siitä kertoo lisää Arto Rinne kirjassaan Karjalaan kaikonneita kunhan se tulee minunkin saatavilleni äänikirjana. 

Lucinda Riley 

Hän kuoli kesäkuussa. Hänenkin kirjansa löysin Celianetin etusivulta joskus alkuvuodesta ja koko sarja Seitsemän sisarta tuli kuunneltua lukuunottamatta viimeisintä Kadonnut sisar-kirjaa, joka ei ole vielä ilmestynyt Celiaan..  Nyt elokuussa tuli äänikirjana saataville hänen viimeisin teoksena Vaarallinen kirje, joka kertoo kuvitteellisen tarinan Iso-Britannian kuningasperheestä v1900-luvulta. 

Päätin kuitenkin kuunnella tuon Knut Hamsunin teoksen maan siunaus, joka on kirjoitettu vuonna 1919. Se alkoikin sitten viemään mukanaan. Erityinen teema siinä sai ajattelemaan: miten vielä 1900-luvulla moni nainen päätyi tappamaan lapsensa siksi, että oli käynyt vaihinko eli annettua periksi "tikanpojalle" ennen papin aamenta. Toiset turvautuivat enkelintekijöihin eli anttautuivat pusokarin käsiin, jotka poistivat sikiön kohdusta sukkapuikolla tai muilla kansankeinoilla. Moni kuoli siihen toimenpiteeseen. Muistan sellaisesta kuvauksen Mihail Solohovin romaanista Hiljaa virtaa Don, jonka kuuntelin viime vuonna (Kannattaa muuten lukea tuo linkattu Kari Naskisen blogipostau Solohovin kirjaan).  Jotkut taas antoivat lapsen syntyä ja surmasivat hänet vasta sen jälkeen elleivät sitten jättneet korissa vauraan talon, korkon tai sairaalan portaille. He salasivat rakautensa muilta ja menivät sitten metsään tai joen rannalle synnyttämään ja sitten hukuttivat lapsensa. Muistan myös tarinoita siitä miten kätilöllä oli synnytysvuoteen vieressä vesiämpäri, johon hän hukutti lapsen jos se oli vammainen tai väärää sukupuolta eli tyttö. Näin ainakin ont ehty Kiinassa yhden lapsen politiikan aikana ja varmasti sen jälkeenkin.  Myös omasta suvustani tiedän yhden lapsensurman 1900-luvun alusta. Tekijä jäi siitä kiinni ja istui jonkin aikaa vankilassa.
 

En varmasti ole ainoa, joka kokee inhon ja surun väirstyksiä lukiessaan tapauksista, joissa vanhempi on surmannut lapsensa. Sellaisia uutisia kantautuu aina aika ajoin. Tässä kuussa kerrottiin brittiläisestä teiniäidistä, joka jätti vähän alle kaksivuotiaan, meidän pojan ikäisen, pienokaisen yksin kotiin kuudeksi päiväksi sillä aikaa kun oli itse juhlimassa syntymäpäiväänsä. Lapsi oli jätetty heitteille aiemminkin ja imeisesti siksi oli oppinut että siinä tilanteessa ei itku auta, oli vain hiljaa kärsinyt ja sitten kuollut janoon ja nälkään. Teon hirvittävyyttä ei lievennä paljoakaan se, että äiti ei tajunnut tekonsa seurauksia vaan osasi ajatella vaan omaa kivaansa.  Ja sitten on Suomesta tapaus, jossa äiti hukutti lapsensa ja aikoi sen jälkeen hukuttaa itsensä, mutta ei onnistunut omalla kohdallaan. Ja sitten se tapaus, jossa lapsen kanssa kotona ollut äiti tukehdutti lapsensa muovipussilla, äiti joka läheisten mukaan oli iloinen ja tasapainoinen äiti, mutta joka oman kertomuskensa perusteella kärsi vakavista psyykkisistä ongelmista. 

Andrei Saharov 

Muistan joulukuulta 1989 uutisista tiedon Andrei Saharovin kuolemasta.  Sitä ennekin, erityisesti Perestroikan aikana olin kuullut tästä Gorkin kaupunkiin eristetystä vetypommin keksijästä, fyysikosta ja ihmisoikeusaktivistista, joka sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1975.  Vasta nyt tutustun häneen tarkemmin kuuntelemalla hänen muistelmansa. Siinä on paljon asiaa mm. fysiikan teorioista, ja ne menevät minulta yli hilseen. Toki siellä on paljon muisteluita ja tietoa Neuvstoliitosta koko sen olemassaolon ajalta lukuun ottamatta paria viimeistä vuotta, jolloin Saharov ei ollut enää todistamassa tapahtunutta. Onneksi hän sentään ehti kokea Perestroikan ajan ja saada ansaitsemansa tunnustuksen myös muista kuin tieteellisistä ansioistaan.  

Teos ei olekaan yllättäin sukellus pelkästään menneisyyteen vaan monet KGB:n ja hallinnon virkamiesten toimet tuovat mieleen sen, mitä Vladimir Putin on tehnyt ja tekee. Hänhän onkin entinen KGB-mies. 

Aleskei Navalnyi someksi 

Ensimmäisen kerran kuulin hänestä vuonna 2007 tavatesssani Vihreitä naisia  eli  senaattiin pyrkivän Larissa Watersin ja häntä tukeneen tamanialaisen senaattori Christine Milnen. Muistan hänen kertoneen venäläisestä Alexista ja muista toisinajatteljoista, joita vainotaan Vladimir Putinin Venäjällä. Ilmaisin epäuskoni kertomukseen: eihän siellä enää toimita kuin Neuvostoliitossa. Olin väärässä!


Blgisivusto  Navalnyi suomeksi on avattu! Saa nähdä kauanko se pysyy auki. Tekovaiheessa se ja sen keihitysversio jo ehdittiin sulkea väitetyn sääntörikkomuksen suhteen. Siinä yhteydessä huomasin, että Google näyttää toimivan yhtä epäreilusti kuin Facebook: ne vain sulkevat tilin tai blogin kertoen, että se on rikkonut yhteisön sääntöjä vastaan. Sitä, mitä sääntöä vastaan on rikottu ja miten, ei kerrota. Facebook ei sulkemisen jälkeen ottanut huomioon lähettämiäni oikaisupyyntöjä, mutta Google otti ja palautti Blgin tarkastuksen jälkeen vain muutamassa tunnissa. Tämä kuitenkin on terve muistutus minulle siitä, että kuvat, youtube-kanavani, blogini, kaikki saattavat lentää taivaan tuuliin jonkun teknisen virheen tai vain yksittäisen sensorin sekopäisyyden takia, puhumattakaan mistään trollitehtaiden tai muiden tarkoituksellisten toimijoiden tpposista.  Tässäkohdin elämän ja kaiken muun katoavaisuus hieman kirpaisee. 

Aleksei Navalnyi , tai Navalny, Navalni, ihan miten vain on venäläinen oppositioaktivisti, Vladimir Putinin hallinnon vastustaja, joka tällä hetkellä kärsii työleirituomiota. Viime vuonna hänet yritettiin tappaa myrkyttämällä, panemalla novichok-hermomyrkkyä hänen kalsareihinsa. Siitä ei ole tietoa, kuka tuota temppua yritti, mutta ainakin uhrin omassa leirissä epäillään Vladimir Kalsarinmyrkyttäjää eli Putinia. Tuota vaarallista hermomyrkkyä kun ei ihan jokajeppe käsiinsä saa vaan siinä täytyy olla valtiollisia tai muita suhteita oikeisiin tahoihin. 

Minä osallistuin teknisenä apurina projektiin, jossa käännöstyön tekee Päivi, minulle tuttu jo 1990-luvulta kun moelmmat olimme kiinostuneet Venäjästä ja venäjästä. Minä annoin hänelle tietotekniikan käyttön liittyvää apua jo silloin.  Hän kirjoitti minusta  jutun Opettajana Ukrainassa Kajastus-lehteen. 
Minä en ole koskaan olut mikään huippuasintuntija nettisivujen teossa, en eteenkään niiden graafisessa ulkoasussa. Kuitenkin olen saanut myös tämän blogini näyttämään suurin piirtein siltä miltä sen haluakin näyttävän. Olkoonkin, että tyyli ja käyttämäni työkalut sen luomiseen ovat 1990-luvulta tai ainakin vuosikymmenen ensimmäiseltä kymmeneltä, "nollarilta", kuten sitä nykytrendin mukaan nimitetään.  Joskus kymmenluvun puolivälissä, kun päätin siirtää blogini "virallisesti" vuodtus.net-palvelusta Bloggeriin, tuli kait viimeksi hiottua teemaa. Nyt sitten oli edessä tietämyksen päivitys niin että pystyin tekemään halutut asettelut. En edelleenkään osaa kaikkia hienouksia mitä tyylien ja muiden uudermpien ominaisuuksien jouheva käyttö edellyttää, mutta enemmän olen nyt perillä blogipohjista Bloggerissa. Tosin en koe tarvitsevani moniakaan noista uusista ominaisuuksista. Joistain niistä on kaltiselleni vanhalle jäärälle jopa enemmän haittaa kuin hyötyä. 
 
 Tekovaiheessa Google poisti blogin ja sen kolme kehitysalustaa mainiten ne sääntöjen vastaisiksi. Ne kaikki kuitenkin palautettiin esitettyäni asiasta vastalauseen. Googlen hakutuloksissa blogia ei näkynyt, sen sijaan se näkyi venäläisessä Yandex-palvelussa samoin kuin Microsoftin Bing-hakukoneella. '

Loin blogille myös tukisivut muihin palveluihin .Nekään eivät näy Googlessa.
Venäjän syyskuun 2021 duuman vaaleja koskevan kirjoituksen jälkeen Facebook poisti kaikki jaot blogiin eikä sallinut uusien tekemistä. Facebook-sivu oli kuitenkin vielä tallella. Venäjän sosiaalisessa mediassa olivat myös tallella linkit siihen.



Sitten Facebook poisti kaikki jaot blogiteksteihin, muttei ainakaan poistanut Facebook/sivua.  Ilmoituksesta saattoi esittää eriävän mielipiteen, mutta siihen tuli vastaus, että asiaa ei voida käsitellä, koska Covid-19-tilanteesta johtuen asian käsittelyyn ei ole riittävää henkilökuntaa. Facebook on pahis, siitä on monia mielipiteitä ja on seitsemän syytä hyvästellä Facebook  Minun syyni perustuvat henkilökohtaisiin kokemuksiin. En ollut huolissani yksityisyydestä enkä uskonyt yhtiön epärehellisyyteen ennen kuin joulu-tammikuussa 2020-21 jouduin itse sen kiusaamisen uhriksi. Vai kuka se kiusaaja lieneekään?  Saattoi olla eräs vietnamilainen hotelli, jonka petollisesta toiminnasta huutelin ympäri nettiä  ja jonka seurauksena sain epäilyttäviä kaveripyyntöjä ja niiltä asuinosoitettani urkkivia viestejä. JOka tapauksessa Facebook lähetti minulle useita vahvistuspyyntöjä, joissa piti laittaa kuva itsestäni ja sitten lopulta pyynnön vahvsitaa puhelinnumeroni antamalla johonkin kolmesta poistetusta numerosta lähetetty vahvistuskoodi. Lähetin oikaisupyyntöjä ja selityksiä sekä suomeksi että englanniksi käyttäjätukeen, mutta minkäänlaista vastausta ei tullut. Niinpä tammikuussa 2021 tilini poistettiin.   

Tälläkään kertaa ei oikaisupyyntöihin reagoitu vaan kerrottiin yksiselitteisesti, että linkit blogiin ovat yhteisösääntöjen vastaista roskapostia. Tietysti heräsi epäilys että ovatko asialla olleet trollitehtaan sabotöörit vai onko kyseessä jonkin valvontarobotin eli tietokoneohjelman virhe. Joka tapauksessa pidän tätäkin tointa yhtä epärieluna ja epäoikeudenmukaisena kuin vanhan tilini poistamista.  Näin siksi, että ei annettu tilaisuutta puolustautua ja vaatia oikaisua. Näyttää siltä,e ttä yhtiöllä on vain varaa ja kiinnostusta myydä mainostilaa, siihen kyllä riittää henkiökuntaakin, mutta ei tavallisen käyttäjän palvelemiseen. 

Olisi kyllä ilo hylätä koko Facebook, mutta täysin tyydyttävää vaihtoehtoa sille ei ole. Minulla kun ei ole tosielämässä juuri lainkaan sosiaalisia kontakteja, joiden kanssa voisin kommunikoida kunnolla suomeksi, englanniksi tai edes venäjäksi, ovat minun kontaktini pääosin netissä.  


Tokion Olympialaiset


Tokion olympiakisat pidettiin t'ss' kuussa. Ne oli siirretty viime vuodelta. MInua ne eivät muuten kiinnostaneet paitsi siten, että kuinka paljon ne levittivät koronvirusta. Yhtään niihin osallisuvaa urheilijaa en osaa nimetä. En olisi niistä tiennytkään ellei niistä olisi kerrottu Suomen tiedotusvälineissä, joita seuraan lähinnä Ilta-Sanomien nettilehden ilmaisversiosta. 

Covid-19 

Vietnamissa koronavirustilanne on erittäin vakava. Valtio on julistanut ainakin Ho Chi Minhin kaupunkiin poikkeustilan eikä kukaan saa poistua kotoaan. Sotilaat tuovat ihmisille ruokaa kaupoista ja tukkuliikkeistä.  Tässä sadan miljoonan asukkaan maassa on kuollut viruksen aiheuttamaan sairauteen elokuun aikana join 300 ihmistä päivässä.


Suomesta kantautuu uutisia, joiden mukaan osa väestä on kaikki rajoituksia ja rokotuksia vastaan, osa jopa jakaa sellaisia valeuutisia, joiden mukaan rokotuksiin kuoleen enemmän ihmisiä kuin itse viruksen aiheuttamaan tautiin.  Mikä on sitten totuus?  Minä ainakin uskon enemmän viranomaisia kuin näitä somehörhöjä, joihin kuuluu myös sukulaisiani.  Suomessa on alettu rokottamaan myös lapsia, mikä on järkyttänyt joitakin niin, että he ovat tunkeutuneet kouluihin jakamaan rokotevastaista propagandaa.


Neuvostoliitto hajosi 30 vuotta sitten 

Viralliseesti se tapthui vasta joulukuussa 1991, mutta paha kuolinisku oli annettu jo elokuussa, kun vanhoillisten vallankaappausyritys epäonnistui ja Jeltsinistä tuli kansan sankari, ainakin niiden äänekkäiden. 

Minä olin tuolloin aloittanut seikkailuni tietoverkoissa, mm. Fidonet-verkossa, joka toimi yksityishenkilöiden voimin puhelinlinjoja myöten. Soittelin Pietarin teknilliseen instituuttiin modeemilla noutaen ja lähettäen yksityisviestit ja uutisryhmien keskustelut. Vallankaappauksen aikaan linja oli suljettu, mutta hieman jälkeen pystyin lukemaan tapaukseen liittyvät keskustelut ja uutiset. 

Vaikuttavin kaikista oli Reijo Nikkilän dokumentti Elokuun vallankumous joka esitettiin TV:ssä kohta tapahtumien jälkeen. 
 



Elokuun 1992 vietin Pietarissa.  Siellä sain kuulla ensimmäistä kertaa muusikko Viktor Tsoista ja hänen Kino-yhtyeestään. Kävin elkuussa 1990 kuolleen Tsoin haudalla ja hänen muistokonsertissaan. Ostin hänen levyjään kotiin viemiseksi. 

Vasta nyt, elokuussa 2021 sain kuulla, että Kino-yhtye on alkanut esiintymään uudelleen kahden entisen muusikon voimin ja lauluosuuksin, jotka on otettu vanhoilta nauhoilta. Kino v Sevkabele Youtubesta katsottuna oli mahtava elämys!  Jos olisi mahdollista käydä vastaavassa konsertissa, voisin hyvinkin tehdä sen. 

Kino ja Tsoi eivät nekään ole pelkkää katsausta historiaan vaan myös nykypäivää. Jo kymmen vuotta sitten Venäjän oppositio käytti  kappaletta Peremen tapaahtumissaan, ja tällä vuosikymmenellä tuota uutosta vaativaa laulua ovat laulaneet Valko-Venäjällä muutosta vaativat.  Se on ärsyttänyt myös viranomaisia, jotka ovat halunneet estää tällaisen "vallankumous-rockin". 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti