Maaliskuu 2006 - Hirmumyrsky Larry Pohjois-Australiassa

Lisäys 2017:
Trooppinen sykloni iski  20.3.2016 . Asuimme alueella, johon sen pelättiin iskevän. Se iskikin sitten vähän etelämmäs meistä, joten meidän alueemme välttyi merkittäviltä tuhoilta.   Ruotsin suomalaisten Sisuradio teki kanssani haastattelun aiheesta. Kiitos Tapio Airaksinen ja Sirkka Jauho. Otin jutun talteen ja julkaisin sen ääniblogissani.  Nyt 2017 julkaisin sen uudelleen Youtubessa. Teknisistä syistä siihen täytyi lisätä kuvia. En valinnut niitä huolella, vaan otin osan myös netistä. Lisäsin loppuun dundernews.com -sivuston asiaa käsitteleävstä postituksesta ottamiani kuvakaappauksia. Juttuhan on siellä edelleen julkisesti saatavilla.   Alla video youtubessa.
Tässä suora linkki https://youtu.be/OGwWzDODs4w

Alkuperäinen blogitesksti

Tähän mennessä alkaneen vuosituhannen jokaikinen vuosi on tuonut muutoksia elämääni: asuinpaikka, työpaikka, asuinmaa ovat vaihtuneet vähintään pariinkin kertaan. Vuosi sitten kun olin vihdoinkinkin saanut pysyvän työpaikan ja oleskelunikin Australiassa alkoi näyttää vakituiselta, aloin jo toivoa mahdollisimman vähän muutoksia. Olisi vaihteeksi ihan kiva olla muutama vuosi, jopa vuosikymmmen, samassa työpaikassa, asua samassa talossa samalla paikkakunnalla. Sellaisessa elämässä alkaisi olemaan tästä näkökulmasta jo eksotiikka-arvoa.  Kovastihan tässä yritetään vakiintua. Jo reilun puolen vuoden ajan ollaan katseltu ostettavaa asuntoa ja saada olemassaolevaa Nancyn aikanaan hankkimaa kerrostaloasuntoa Melbournessa myytyä. Meidän kannaltamme tilanne on todellakin mahdollisimman huono sekä myyjän että ostajan roolissa. Melbournessa on markkinoilla liikaa pieniä kerrostaloasuntoja. Meidän yksiömme on hankittu ylikuumentuneena aikana, jolloin siitä maksettiin ylihintaa. Nyt sitä on vaikea saada kaupaksi edes pienellä tappiolla. Ostajina me taas olemme tilanteessa, jossa talot ja varsinkin pienet maatilat ovat huippuhinnoissaan. Niiden kysyntää lisää vauraiden etelän asukkaiden (Sydney, Melbourne) kiinnostus ostaa sijoitusasuntoja pohjoisen kaupungeista ja maaseudulta. Hinnat ovat viimeisen kolmen vuoden aikana kaksin- tai kolminkertaistuneet. Talosta, jonka ennen sai alle 150 tuhannella Australian dollarilla, joutuu nyt maksamaan jopa yli $300000. Menneitä ei saisi liikaa katua ja jossitella, mutta meidän todellakin olisi pitänyt silloin tänne tullessamme myydä se kerrostaloasunto pois ja ostaa tilalle mikä tahansa omakotitalo Townsvillesta tai ympäristöstä. No, emmehän me sitä tienneet, emmekä edes sitä, saanko minä jäädä tähän maahan lainkaan tai saanko töitä niin, että voimme jäädä.

Kuva: asunnon hankinta on pähkäilyvaiheessa

Asuntolainojen korkotaso täällä on noin 6 ja puoli prosenttia ja lainaa on saatavissa jopa 0% omarahoitusosuudella. Tosin järkevä omarahoitus on vähintään 20%. Silloin ei joudu maksamaan pankin hankkimaa lainaturvavakuutusta, ja muutenkin saa paremmat ehdot. Korkotason ja hintojen ei odoteta lähiaikoina muuttuvan. Joillakin alueilla täällä Cairnsin ympäristössä hinnat jopa nousevat. Väittävät, että maaliskuussa (2006) riehunut hirmumyrsky Larry saattaa nostaa hintoja jonkin verran Cairnsin seudulla, koska liikeellä on vakuutusyhtiöiden maksamia korvausrahoja, joilla hankitaan Innisfailin seudulla tuhoutuneiden asumusten tilalle uusia. Osan kotinsa menettäneistä arvellaan asettuvan lähemmäksi Cairnsia. Joka tapauksessa hinnat eivät ole paljoa alempia ympäröivällä maaseudulla. Suuri osa Cairnsin ympäristöstä sitäpaitsi on rakentamatonta vuoristoista sademetsää, joten kohtuumatkan päässä kaupungista olevia hehtaarin-parin kokoisia tiloja on vähän. Niillä olevat rakennukset ovat suhteellisen uusia ja siten kalliita. Yksi vaihtoehto olisi tietysti ostaa maata ja rakennuttaa tai rakentaa sille uusi talo. Tällä voi ilmaston puolesta rakentaa aluksi vaikka ihan aaltopeltisen vajan ja asua siinä parikin vuotta.  Niin monet tekevät. Me kuitenkaan emme halua ryhtyä sellaiseen vaan hankimme mieluummin edes jotenkuten asuttavan valmiin talon. On vain sellainen tunne, ettei ole tarpeeksi taitoa ja muita resursseja ryhtyä rakentamaan edes valmista talopakettia. Rakentaminen on sitäpaitsi kallista ja rakennusliikkeillä on pitkät jonot asiakkaita odottamassa.



Yllä olevassa kuvassa olen pyöräilemässä töihin aamulla vähän ennen kahdeksaa. Matkaa työpaikalle on noin 7 kilometriä ja se taittuu hissukseen polkien noin puolessa tunnissa. Voisihan sitä kyllä itsensä ihan hikeenkin polkea, koska työpaikalla sattuu olemaan jopa suihkukin. Tosin hanasta tulee vain "kylmää" vettä eli täkäläisittäin noin 30-asteista. Kiiruhtamista vastaan puhuu myös se, että tie, jota pyöräilen on yksi vilkkaimmista valtateistä, eikä varsinaisia pyöräteitä ole vaan parhaimmillaankin kapeat pyöräkaistat. Risteyksiä on matkalla viitisen kappaletta, kolmessa niistä liikennevalot. Onneksi ei ole yhtään viistoliittymää eli liikenneympyrää - sellaista brittiläistyylistä karusellia, jonka läpi ajaminen varsinkin pyörällä on aika tuskallista kun niissä ei ole valoja suuresta liikennemäärästä huolimatta. Ja onneksi valtatietä pitkin ajavana minulla on aina etuajo-oikeus, joten oikealta tulevia autojakaan ei tarvitse varoa.

Tammikuun lopulla Nancy jatkoi jälleen viime vuonna aloittamaansa perinnettä eli matkusti Singaporeen viettämään Kiinalaista Uutta Vuotta. Siitä se minun pyöräilyni alkoi kun ei ollut autokuskia paikalla. Minä kun en halunnut enkä voinut lähteä hänen mukaansa, sillä minä en ollut vielä saanut ensimmäistä vuottani täyteen työpaikassani ja siten oikeutta palkalliseen vuosilomaan. Niinpä jäin suosiolla töihin ja kotiin pitämään huolta eläimistä. Nousin aamulla neljältä, kuten tavallista minulle. Vein Blueyn noin puolentoista tunnin lenkille. Sitten ruokin ankat ja valmistin oman aamiaiseni. Vähän ennen kahdeksaa sitten lähdin polkemaan kohti työpaikkaa. Illalla palasin kotiin viiden jälkeen, ruokin kissat, koiran ja ankat sekä itseni. Sitten olikin jo melkein aika mennä nukkumaan. Sitä se on tylsää arkea täälläkin.

 

 

Kuvassa yllä ankkaperheemme. Kuudesta poikasesta, näistä valkoisen myskisorsan ja suomalaista sorsaa muistuttavan Khaki Campbell-ankan jälkeläisistä yksi katosi jo pienenä. Kaksi muuta annettiin naapurustossa asuvalle suomalaispariskunnalle ja heidän lapsilleen lemmikeiksi. Niistä pois annetuista toinen katosi eräänä yönä. Niinpä me annoimme heille sen tilalle vielä kaksi  meille jääneistä poikasista. Meillä oli maaliskuulle tultaessa enää yksi jäljellä. Mavis-emo ei enää suojellut sitä Elviksen hyökkäyksiltä. Niinpä se oli selvästi syrjitty. Elvis ajoi sen aina pois ruokapalkalta ja pyrki nokkimaan milloin tahansa se tuli liian lähelle. Niinpä yksi lauantai sovimme tuttaviemme kanssa, että he ottavat vielä tuon yhdenkin takapihalleen taapertamaan muiden kolmen seuraksi. Siellä ne kaikki nyt viihtyvät keskenään mainiosti samoin kuin meidän Elvis ja Mavis viettävät aikaansa ilman jälkikasvua.

Nancyn palattua helmikuun lopulla Singaporesta en halunnut ruveta taas istumaan autossa tymatkoja vaan halusin jatkaa pyöräilyä. Ihastuin niin siihen, että myös iltapäivällä saa pienen annoksen liikuntaa sekä siihen että saan myös aurinkoa sen verran etten ihan kalpene. Silloin kun on aurinkoista, on aamu kahdeksan aurinko juuri sopiva pieneen rusketukseen: ei liian polttava kuten iltapäivän aurinko. Viiden aikoihin se alkaa jo painua alemmas eikä polta ihoa.

Kuvassa alueellemme johtava tie helmikuun lopussa, jolloin olivat ensimmäiset kunnon sateet tänä sadekautena. Kuten viime vuonnakin, ovat sateet jatkuneet siitä saakka, ja todennäköisesti jatkuvat tuonne toukokuun alkupuolelle saakka. Ei se tie kokonaan poikki ole mennyt tänä vuonna, mutta viime vuonna esimerkiksi oli mennyt.

Maaliskuun puolivälissä tuli vieraita Singaporesta: Nancyn äiti sekä veljen tytär ja toisen veljen poika. He tulivat, koska heille oli joku löytänyt edullisen matkan. Tässä kuvassa Nancy on käyttämässä heitä Tjapukai-nimisessä Australian alkuperäisväestöä eli aboriginaaleja esittelevässä museossa ja kulttuurikeskuksessa. Myös muita turistikohteita kuten Kurandaa ja suuria valliriuttoja Nancy kävi vieraille näyttämässä.



Siinä sitten ihan huomaamatta alkoi kuulua uutisia, että Queenslandia lähetyy idästä eli Tyyneltä valtamereltä päin trooppinen hirmumyrsky eli sykloni. Vielä 3 päivää ennen sen laskettua rantautumista epäiltiin, että se saattaa vielä kääntyä takaisin tai muuttaa suuntaansa. Mutta eipä vain muuttanut. Viimeistään sunnuntaina 18.3. oli varmaa, että me satumme sen reitille. Tosin illalla näytti siltä, että se menee etelästä ohi, mutta me silti tulisimme jäämään keskuksen tuntumaan eli vyöhykkeelle, jossa myrskyn voimakkuus olisi 5.

Napsauttamalla kuvaa näet isomman ja tarkemman kuvan

Siitä, mitä tapahtui ja miten myrskyyn valmistauduttiin, kerroin Ruotsin suomenkielisessä radiossa. ( jutun voi kuunnella  tästä



Eli varastoitiin ruokaa ja vettä, paristoja ja kynttilöitä sähköjen katkeamisen varalle. Siivottiin piha kaikesta tuulen riepoteltavissa olevasta ja lukittiin myös eläimet sisälle.

Me kuitenkin säästyimme pahimmilta tuhoilta toisin kuin sadan kilometrin päässä etelämpänä sijaitseva pikku kaupunki Innisfail. Meillä tuhot olivat vain tielle lentäneitä puiden oksia ja joitakin kaatuneita puita. Innisfailissa tuhoutui satoja taloja ja yli 80% koko maan banaanisadosta.

Meidän pihallamme aidat kärsivät suurimmat vahingot johtuen siitä, että vuokratalon omistaja ei ole vaivautunut koskaan tekemään niitä kunnolla. Ja vielä kun naapurinkin talo on vuokratalo niin kukaan ei tosissaan välitä. Kuvassa alla palokunta sammuttaa taloa, joka syttyi sähkökatkon aikana kynttilän huolimattoman käytön seurauksena.

Vähän epäreilua sanoa, varsinkin innisfaililaisten kohtaloa ajatellen, mutta meille tämä ensimmäinen myrskykokemus, hirmumyrsky Larry, tai sykloni kuten ne täällä sanovat, oli positiivinen kokemus. Ei ainoastaan siksi, että myrskyn meillä riehuessa allekirjoitettiin toisaalla sen kiviriipaksi muodostuneen Melbournen asunnon kauppakirja vaan myös siksi, että saimme varsin pehmeästi ja turvallisesti omakohtaista kokemusta siitä, mitä myrsky on. Niitä tulee meidän alueellemme aina muutaman vuoden välein, mutta näin suuren ja tuhoisan myrskyn silmään joutuminen ei ole kovinkaan todennnäköistä. Enemmän kuin myrskyistä, minä olen huolissani lähellä merta asumisessa siksi, että jos pahimmat ilmaston lämpenemisennusteet toetutuvat ja mannerjäätiköt sulavat, meidän tuleva talomme on melkein ensimmäisinä meren pinnan alla.

Tehdäänpä pieni hyppäys tuonne Uuden Vuoden tienoille. Me siis emme tehneet lomalla juuri mitään muuta kuin kävimme lähistöllä uimassa. Eräänä aamuna minä herätessäni tunsin niskassa jännitystä. Ajattelin, että olen nukkunut huonossa asennossa, ja siitä ovat niskat jääneet "jumiin". Yiritn parantaa vaivaa jumppaamalla, mutta se ei auttanut. Niinpä piti turvautua alkuvuodesta hierojaan. Sekään ei tuntunut auttavan, vaan jännitys pysyi. En osannut liittää tähän asiaan sitä, että huuleni alkoivat tuntua omituisen turrilta enkä pystynyt enää sammaan aikaiseksi koiran kutsuvihellystä aamulenkkini aikana. Ajattelin vain, että olen joulun aikana syönyt liikaa ja liian huonoa ruokaa, kuten ruotsalaisia piparkakkuja. No, sitten alkoi tulla flunssan oireita, nenä lähinnä vuotaa ja kuumeinen olo. Vasta siinä vaiheessa kun alkoi oikea silmä vuotaa niin etten enää pystynyt töihin, oli pakko mennä lääkäriin hakemaan pari päivää sairaslomaa. Vasta lääkäri huomasi, että minulla on oikea puoli kasvoista halvaantunut. Hän kertoi, että minä sairastan Bellin pareesia, todennäköisesti virusperäistä tulehdusta niskan hermoissa. Tulehdus jumiuduttaa kasvohermon niin, että kasvojen lihasten hallinta heikkenee. Siitä paraneminen saattaa kestää jopa vuoden. Ensimmäinen huoleni oli, että mitä teen jos joudun olemaan työkyvyttömänä jopa vuoden verran. Sen suhteen pelkoni oli onneksi aiheeton, sillä silmätipoilla, tulehduslääkkeillä ja lihasharjoituksilla olin jo kolmen päivän päästä työkunnossa. Tosin silmien räpyttely vuorotellen ja viheltäminen eivät vieläkään onnistuneet. Lääkäri lähetti minut varmuuden vuoksi aivojen tomografiakuvaukseen. Sen tuloksena minulle kerrottiin, että kuvassa näkyy aivoinfarkti. Sitä tietoa jouduin sulattelemaan melkein kaksi viikkoa siihen saakka kunnes pääsin magneettikuvaukseen. Sen tulokset kertonut lääkäri sanoi,  että tomografian infarkti oli ollut pelkkä tekninen virhe. Pelkällä säikähdyksellä siis selvisin. Mutta tulipahan tapauksen ansiosta tehtyä laajempikin terveystarkastus ihan verikokeita, hammastarkastusta ja silmälääkärikäyntiä myöten. Sellainen kun jää ilman pätevää syytä tekemättä, vaikka suurin osa kuluista menee täälläkin sairasvakuutuksen maksettavaksi. Meillä on sekä valtion että yksityinen sellainen kuten monella muullakin täällä.