- Huhtikuun 2020 kuva-albumi (Googlen kuvapalvelu)
- Youtube-videolla kuukauden aikana kuvattuja videonpätkiä ja puhuttuja mietteitä.
Kun oma lapsi sairastaa
Reilut viisi kuuakutta Erik oli terve, mitä nyt muutamat pienehköt itkut ja raivarit ilmeisesti vatsanväänteiden takia. Sitten eräävä päivänä nyt huhtikuun alussa hänelle tuli kuumetta. Sen ajateltiin tulleen liian kylmässä vedessä kylpemisessä. Täällä ovat hyvin arkoja sille, jos ihminen altistuu esimerkiksi 25 asteen lämpötilalle. Ja kyllähän se 33:n jälkeen hyvin viileältä tuntuukin.
Minä olisin aiemmin voinut kuvitella, että lapseni voisi olla koko ajan alasti ja pullikoida kahluualtaassa. Niin itse tekisin, jos olisi kaikki valta päättä omasta ja nyt lapseni olemisesta. Mutta täällä ajatellaan toisin: kun lämpötila laskee alle 25 asteen, silloin putetaan talvivaatteet ylle, ainakin pitkähihaiset. Ne toki suojaavat myös auringolta.
Nousi kuume ja sitä lääkittiin parasetamolilla, niin kuin varmaan nykyään on tapa lähes kaikkialla. Sitä jatkui pari päivää. Poika oli normaalia kärrtyisempi, mutta ei kovin itkuinen. Hän itkee hyvin harvoin, ja silloin kun itkee, se on ollut sellainen keskivahva kiukunpuuska. Toisena iltana kuumeileun jälkeen hän alkoi itkeä melkein suoraa huutoa ina puuskittain, 10 - 30 minuutia kerrallaan.
Minä jo tiesin, että puhkeamassa olevat hampaat monesti kiusaavat ja saattavat aiheuttaa itkuisuutta ja ärtyisyyttä. Niin ajattelin nytkin, että kysmys on hampaiden puhkeamisesta.
Vaimon sisko oli käymässä miehineen ja poikineen, olivat meillä karanteenissa tai jostain muusta syystä noin kaksi viikkoa. He sitten lähtivät käyttämään poikaa lääkärissä. Kahdella mopolla lähtivät yötä vasten, ja minä jäin kotiin hyvin huolissani. Ensimmäinen kokemus siitä miten sydäntä raastaa kun oma lapsi sairastaa.
Reilun tunnin kuluttua koiti helpotus. Koko seurue palasi takaisin kotiin. Poika oli nukahtanut mopon kyydissä ja hän oli unessa myös lääkärillä. Lääkäri kuitenkin huomasi orastavat punaiset pilkut ja kertoi, ettei ole mitään hätää, vaan tämä on ihan normaali asia vauvalla.
Minä en ymmärtänyt asiaa ennen kuin seuraavana päivänä, kun sain vastausken Suomesta Facebookin kautta. Alan ihminen, kaverini ja sukulainen, kertoi, että kysymys on vauvarokosta eli roseolasta, herpesviruksen aiheuttamasta "kolmen päivän kuumeesta". Eli oli poika ilmesisesti saanut lusikan tai muun kautta sylkeä minun tai jonkun muun suusta ja sitä kautta myös herepsvirusta, joka tuadin aiheutti.
Seuraavana päivänä niitä punaisia näppylöitä oli nemmän, mutta itkua ja ärtyisyyttä paljon vähemmän.
Loppukuuta kohden iloisuus ja energisyys vain lisääntyi. Ei ollut enää jälkeä siitä hamapaiden puhekeamiseen liittyväksi kokemastani epämukavuudesta, jonka olin aiemmin määritellyt itkuisuuden ja kiukkuisuuden lähteeksi.
Muuten elämä olisi ihan mukavaa, mutta iltaisin ei ole kivaa, kun pitää mennä nukkumaan, se kun käännetään selälleen ja suuhun työnnetään tuttipullo. Miksei lapseni voi nukahtaa illan uneensa onnellisena, yhtä onnellisena ja iloisena kuin hän aamulla herää? Elämä on kärsimystä, kuten on sanottu, tai oikeammin sanottuna: myös kärsimys kuuluu elämään, ei siis pelkästään se, vaan myös ilo ja riemu. Tällainen itsestäänselvyytenä pitämämme asia tulee kuitenkin näkyviin ihan uudella tavalla omaa lasta seuratessa. Hänellä kaikki on niin spontaania, myös herkästi haavoittuvaa.
Kävelytuoli on mieluisessa käytössä monta kertaa päivässä. Sen avulla Erik pystyy liikkumaan jopa itsenäisesti. Kuvassa yllä Erikin takana on hänen äitinsä äidin äiti eli isoisoäiti.
Syliä ei tietystikään mikään korvaa, ja siitä Erik saa nauttia monelaisia versioita pitkin päivää. Isän syli on sellainen seikkailusyli. Joskus siinä ollaan vain ihan hiljaa ja katsellaan maailmaa paikaltaan, mutta usein myös liikutaan ja tutkitaan asioita, nykyään erityisesti kosketellaan. Joskus se muuttuu riipimseksi, repimiseksi ja kiskomiseksi. Liikkeiden hienosäätökin on asia, joka täytyy oppia.
Kuin terveisinä ja kommenttina vessapaperin hamstraajille, se on uutisten mukaan ollut nyt yleinen ilmiö ainakin Australaisssa ja Suomessa. Meillä sitä on jopa niin, että on varaa vähän leikitelläkin sen kanssa.
Tutkia, koekilla, ksäitellä, etsiä, oppia ... sitä on pienen ihmisen elämä alussa. Pala palalta se minuus, oma maailma rakentuu näiden toimien kautta. Tässä hypistellään juomavesipulloa. Nyt, kun ei ole kunnolla satanut aikoihin, on juomakelpoihinen vesikin täytynyt ostaa pulloissa. Toki nyt loppukuusta on joa alkanut satelemaan, joten jättimäisiin saviruukkuihinkin on saatu kerätyksi peltikatolle satanutta vettä.
Meidän kotimme on värikäs. Makuuhuoneemme on samalla lastenhuone. Se on se ikkunaton huone, jonka rakennutin pari vuotta sitten. Sen muoviseinät olen päällystänyt kaikenlaisilla tarroilla: isoilla ja pienillä: eläimiä, kasveja, maisemia, kukkia, perhosia ... Lelujakin tulee tietysti hankittua, muttei mitään valtavia määriä.
Tässä ei ole Erikin jalka vaan minun. Kynnen alle ja ympärille iski jokin tulehdus, joka vaivasi siikon verran. Muuten en ole sairastellut aikoihin. Niitä Suomessa tuttuja flunssiakaan ei onneksi täällä ole, pahermmistä taudeista nyt puhumattakaan. Tosin nyt kun lämpötila joinakin iltapäivinä on kohonnut jopa 37 plusasteeseen, on täytnyt pitää ilmastointia päällä, se on saanut nenän vuotamaan ja silmät kirvelemään ajoittain. Se helpottaa, kun pääsen takapihalle puutarhani ja mökkini pariin, kaivelemaan lapiolla mutaisessa vedessä.
Joskus sitä tulee ajatelleeksi, mtien ihanaa olisi, kun olisi varaa rakentaa kunnon talo, jossa olisi kunnolla ääni- ja hyttyseristetyt huoneet, jossa saisi pidettyä yllä viileää ilmaa koko ajan. Siellä voisi olla myös viileä keittiö, kylmiö, hygieeniset tilat hapankaalia, tempeä, nattoa, volgansientä, kefiiriä ja muita käymistuotteita varten. Olisi pihalla uima-allas ja puutarha, jota hoitaisi palkattu ammattilainen. Sellaista varten ei tarvitsisi olla euromiljonääri, mutta enemmän rahaa pitäisi olla kuin mitä minula on nyt.
Tässä kuvassa naapurit eli vaimon sukulaiset, jotka asvuat ihan parin metrin päässä kuistilta. Toisella puolella suu myös ukulaisia.
Minä pääsen pakoon tätä yhteisöä sinne takapihan mökkiini riisipellon laitaan.
Siellä minä yritän rakentaa paratiisiani omin voimin: kaivaa käsipelillä mutaa joen pohjasta ja pengertää sillä ympäröivää maata korkeammaksi niin, etteivät tulvat sitä peittäisi tai veisi mukanaan. Ei ole mitään takeita työn tulosten pysyvyydestä, siitä etteikö vesi tulisi ja veisi kaikkea suurten sateiden jälkeen.
Minä yritän kuitenkin motivoida itseäni ajattelemalla, että tämä on minulle kuntosali. Kaivelen hiljakseen kuunnellen äänikirjoja. Saan olla yksin.
Kuvassa yllä näkyy jopa muutama tomaatin varsi. Ne yrittävät sinnitellä nailonverkon alla niin, ettei kuumuus ja polttava aurinko niitä tappaisi.
Mökin takana näkyy tuulen irrottama kattopelti. Sen appiukko laittoi viime syskuussa kun valitin, ettei kukaan auta minua suojelemaan musiikkivehkeitäni sateelta. Äänikrijoten lisäksi kuuntelen joskus raskasta rokkia kaiutinsysteemilläni, jonka olen mökkiin virittänyt.
Noita netistä tilattuja vihreää hernettä, härkäpapua ja kikhernettä olen yrittänyt saada kasvamaan. Ne eivät kasva. Ehkä ne on peitattu, ja vaikkeivät olisikaan, näyttää siltä, että jotkut jyrsijät tai linnut käyvät kaivamasa ne ylös ja syövät ennen kuin ne ehtivät kasvaa
Haasteita siis on, muttei paljoa apua niiden toetuttamisessa. Tuttu tilanne myös Australiasta. Sielläkinhän minä yritin omin voimin kaivaa itselleni mieleisen paikan, enkä saanut riittävästi apua. Toki Nancy kuljetti minua aina Bunningsille ja olisi ollut halukas jopa palkkaamaan minulle apua, mutta minä en ottanut sitä tarjousta vastaan.
Enkä minä voi siellä työmaalla koko aikaa ähistä ja ahertaa. Minun on anettava aikaani myös poalleni. Eikä se ole lainkaan vastenmielinen velvollisuus.
Innostunut katse ja aurinkoinen hymy. Ne ovat paras palkinto lapselta!
Nyt siis näihin papuihin ja herneihin, joita olen yrittänyt myös kasvattaa puutarhassani.
Koronaviruspandemian takia en enää pyöräile 15 kilometrin päähän kauppaan ostamaan erikoistuotteita, useimmiten tuontitavaraa Australiasta, Intiasta ja muualta. Sen sijan ostelen netistä ihan urakalla. Se on parantaut ruokakaappini sisältöä huomattavasti. Yksi päivä löysin intiasta tuotuja palkokasveja: herneitä ja papuja. Siinä on vihreää hernettä, härkäpapuka, kik-hernettä useammankinlaista. Niistä voin nyt keitellä entistä monipuolisempia intialaistyyppisiä keittoja, joita sitten käytän pohjina päivän aterioille: voin mm. lisätä vihanneksia, tofua, juurkeisa ja mitä nyt saattu olemaan saatavissa. Ja kaveriksi teen tietysti leipää niin kuin aina nykyään: rukiitonta ruisleipää.
Keiton haudutan painekeittimessä, joka on suljettu "aromipesään" eli alumiinifoliolla vuorattuun styrox-laatikkoon. Oikea Arompiesäkin (R) minulla on, mutta se on liian pieni tälle 3 litran painekattilalle. Ensin liotan pavut ja herneet, sitten huuhtelen ja keitän ne veessä, jonka heitän pois. Sitten keitän ne uudessa vedessä n. 5 - 10 minuuttia, ja suljen painekattilan sinne laatikkoon. Siellä annan keitoksen hautua 15 - 20 tuntia. Kun seuraavana päivänä otan kattilan laatikosta, on se edelleen ihan tarjoilukuuma, ehkä 50 - 60 astetta.
Keittoni siis koostuu monista palkokasveista: herneestä, kikherneestä, härkäpavusta. Pavut keitän yhdessä merilevän kanssa, ja keiton maustan kurkumalla hajupihkalla (pirupaskalla), jota olen oppinut käyttämään valkosipulin ja sipulin asemesta.
Lisäksi oman puutarhan murraijalla eli intianjasmikilla, jonka lehtiä opin jo aikanaan Singaporessa käyttämään mausteena. Niitä kutstutaan englanniksi nimellä cury leaves eli karilehdet.
Oma jasmikkipuuni, joka pistokkaan istutin hääpäivämme tienoilla maaliskuussa 2018, on viime aikoina suorastaan pyrähtänyt kasvuun. Nyt siitä kelpaa riipiä lehtiä vähän raskaammallakin kädellä.
Mustapapua, merilevää, sieniä, USA:sta tuotuja luomu-täysjyväjauhoja paikallisia vehnäjauhoja, mustaa riisiä, sesaminsiemeniä, chia-siemeniä. Siinä leivän perusainekset. Joskus lisään myös mung-apvun ituja ja nesteenä käytän mehustettua mangoa silloin kun niitä on liikaa talossa. Eli ei mitään resptin seuraamista vaan toimintaa tilanteen mukaan analyyttisesti ja ajatuksella. Siinä auttaa myös tieto ja kokemus. Laitan taikinaan kuivahiivaa, mutten anna hiivan pästä valloilleen vaan pikku hiljaa tehdä työtään jääkaapissa, sen aikaa kun takina hautuu siellä sen neljä-viisi päivää. Aina välillä alustan lisää jauhoa silloin kun otan nokareen pari-kolme kertaa päivässä kun paistan itselleni tuoreen leivätn kuumailmakypsentimessä.
Kokemukseni mukaan reikäleipä paistuu parhaiten, mutta ihan jännä tulee myös tästä spiraalileivästä eli käärmeestä. Senhän pitää olla melkein kypsentimen paistokorin kokoinen, mutta täytyy jättää aukkoja niin, että ilma pääsee kiertämään. Ja minä kun tykkään kovasta kuoresta, on hyvä, että sitä kuoripintaa on paljon.
Nyt kun takapihalla ei ole neää puita, siellä voi käyd katselemassa tähtiä ja kuuta. Nyt huhtikuun alussa oli suuri superkuu, jota ihailin yöllisellä kävelylenkillä koiran kanssa, mutta yritin kuvata vasta aamulla kun oli jo tulossa valoisaa ja kuun oli painunut jo liian lähelle taivaanrantaa, sinne luoteeseen, jossa se näyttäytyi myös Suomessa tähän aikaan. Meidän aikaerommehan Suomeen nähden on viisi tuntia talvella ja kuusi kesällä. Meillä ei ole kesäaikaa, mutta Suomessa se vielä on, sikäli kun tiedän, tänä vuonna vimeistä kertaa.
Mökissäni palaa yövalo ilta seitsemästä aamu kuuteen. Siellä on lisäksi liiketunnistimella varustettu sisompi valo sekä kamerat, sekä vale- että oikeat. Polun varrella ovat pienet arungosta latautuvat liiketunnistimella varustetut led-valot.
Olleen heinäkuun lopusta 2019 asuttu taas täällä appivanhempien ja muun vaimon suvun kanssa. Anoppi eirtyisesti on ollut suuri helpotus lastenhoidossa. En edes halua kuvitella, mitä se olisi ollut, jos oltaisiin asuttu siellä kaempana keskenämme vain vaimon veljen vaimon skuku apuna.
Vaimo, hänen äitinsä ja minäkin olemme kotona lähes koko ajan, joten pojalla on aina joku katsomassa perään.
Terassi talon edessä on se paikka, jossa Erik ja muu perhe viettävät käytännössä koko valoisan ajan. Siellä Erik ottaa päiväuniaan riippumatossa, ja muillekin riippumatto on mieleinen olinpaikka: vähän samaa kuin olohuoneen sohva suomalaiselle.
Minulle siellä on liian kuuma, enkä minä pidä paikallani olemisesta. Minun täytyy saada liikkua ja touhuta. Kuumimman ajan päivästä vietän siellä takapihalla veden ääressä. viihtyisin siellä pidempäänkin ellei olisi poika odottamassa täällä etupihalla.
Minä laitan itse ruokani ja syön yksin, kun taas vaimo ja muu perhe syövät yhdessä. Se oli tapani jo varhaisnuoruudesta lähtien. Vain lyhyitä aikoja tilanne on ollut toisin aikuisiälläni. En enää edes viitsi haaveilla sielunkumppanis puolisosta, joka kokkaisi ja söisi kanssani samaa vegaaniruokaa. Ei taida poikanikaan siihen ruveta?
Siitä kuitenkin haaveilen, että saisin täysin oman ison keittiön, jossa ei olisi eläintuotteita lähelläkään.
Minä teen sitä mustapapu-merilevä-leipää, joka rakenteeltaan on riittävän lähellä kovaa ruisleipää, sitä, mistä eniten pidän. Ja kun mausteena käyttää kuminaa, ei se makukaan kovin kauaksi heitä. Merilevää liotan niin pitkään, että siitä katoaa meren maku. Lisään sitä leipään vain kuidun ja värin takia.
Hyvää kahvia itse jauhetuista paikallisista pavuista. Mutteripannulla keitettyä, mutta ei niin vahvaa ja tummaa kuin italialainen espresso. Pavut ovat vain ruskeaksi paahdettua, enimmäkseen arabica-laatua, jonka maku ei ole niin voimakas.
Itse tehty punajuurihapankaali, jossa on myös omenaviinietikkaa säilyvyyden parantamiseksi, on hyvää salaatinkastiketta tai sitten muuten vain lisäkettä.
Siellä omassa isossa keittiössä, josta haaveilen, olisi viileähuone, ja tiloja, joiden lämpötilaa ja kosteuttav soisi säädellä niin, että erilaiset bakteerikäytetyt ja homeiden avulla valmistetut ruuat onnistuisivat paremmin: hapankaali, volgansieni eli kombucha, vesikefiiri, tempe, natto ... Sellaisten kanssa olisi kiva puuhailla.
Maailma on pysähdyksissä, tilassa, jonkalaiseen äkillistä joutumista ei olisi voinut kuvitellakaan vielä vuoden alkaessa. Me olemme kotona, mutta siitä ei ole haittaa. Poika kasvaa ja kehittyy, joka päivä oppii jotain uutta. Hän liikkuu jo kävelytuolinsa avulla: enemmänkin säntäilee kuin kävelee, halua repeiä ja riipiä kaikkea, tutkia ja kokeilla.
Täältä tullaa, elämä! Olemme positiivisella mielellä. Eräs Facebook-kaverini ja joogaystäväni siteerasi juuri Suomen edesmennyttä presidenttiä Mauno koivistoa, joka sanoi:
Olen valmis myös jatkamaan puurtamista tämän takapihan kesämökkiprojektini kanssa: tekemään sen minkä voin.
Kyllä siellä ruohon lisäksi kasvaa myös jotakin muutakin, kuten aiemmin kerroin. Tässä kuvassa voi erottaa mm. Singaporesta tuodun kairapalmun, pandanus amaryllifolius. Myös joitakin palkokasveja kohottautuu vaivalloisen hitaasti kohti aurinkoa
Vesi on alkanut jo nousta muutamien sateiden jälkeen. Toukokuussa on odotettavissa enemmän sadetta ja sitten tulvia syyskuussa. Silloin saamme nähdä, miten kaiken tämän käy: olenko onnistunut saamaan maahan sen verran juuria kasvamaan, ettei vesi vie kaikkea.
Huhtikuun 5. päviä kuoli Pentti Linkola 87-vuoden iässä.
Ei hän minulle mikään suuri esikuva ollut, mutta tunnettu ajattelija. Muistan miten hänen pmaflettinsa Unelmat paremmasta maailmasta teki minuun lukioaikana hämmentävän vaikutuksen. Siinä oli ihailuja, mutta myös jotakin muuta. Minuun on aina vedonnut kukkaisromantiikka enemmän kuin militantti asenne, mutta jotain siinä oli. Ja nuorenahan sitä haluaa kokeilla kaikenlaista, myös uusia näkökulmia asioihin.
Nuoruusvuosien jälkeen olen seurannut hänen ajatteluaan, joka jyrkimmillään oli hyvin negatiivisten tunteiden ja katkeruuden värittämää. Johdatus 1990-luvun ajatteluun oli viimeistään se piste, jossa minä en voinut enää olla hänen kanssaan samaa mieltä.
Ehkä minulla on ajttelussani kuitenkin jotain "linkolalaisia" vaikutteita, joskaan ne eivät ole ehkä yksin hänen. Vai onkohan niitä sellainen ajatus, että meneillään oleva koronakriisi, covid-19, voi olla jollain tavalla positiivinen koko eliökunnan tai maapallon ekosysteemin kannalta: ympäristön saastuminen on hidastunut, mm. ilman laatu joissain Kiinan kaupungeissa on parantunut; kun ihminen pysyy poissa metsistä ja niityiltä, eläimille jää enemmän tilaa. Viruksen aiheuttamat kuolemat ovat pientä siihen verrattuna, miten esimerkiksi tieliikenne tappaa ihmisiä ja myös eläimiä. Virus on saanut yhtieskunnat pysähtymään. Uuhka on suuri, mutta kuolleiden määrä suhteellisen pieni ainakin toistaiseksi. Kuolleista suurin osa on iäkästä väestöä, mm. hoivakotien asukkaita, sellaisia, jotka kylmän "luonnollisesti" ajatelleen olisivat menehtyneet muutenkin.
Voisiko olla niinkin, että viruspandemian ansiosta ihmiset ja yhteiskunnat ovat tuleet valmiimmiksi ajattelemaan ilmastomuutosta, merenpinnan ja ilman lämpötilan nousua enemmän relaistisena mahdollisuutena ja sitä myös sitä, miten olemme oikeasti varautuneita, jos sellainen kriisi tulee ja pysähdyttää maailman samalla tavalla kuin tämä virus tuli nyt yllättäen.
Sellaisia ajatuskulkuja, että maailma saa sen minkä ansaitseekin, että kehitys ei aina kehity ja ihminen ei ole kaikkivoipa. Tällaisia ajatuksia esittää myös biologi Thomas Lovejoy The Guardian-lehden haastattelussa (alkuperäinen tässä)
Yksi nuoruuteni Suomen hahmosita on poissa. Viimeksi siellä käydessäni kuolivat Pekka Myllykoski ja Mauno Koivisto, ennen sitä moni muu mm. Juice Leskinen, joka kuului nuoruusvuosiini olennaisena esikuvana.
Minä olisin aiemmin voinut kuvitella, että lapseni voisi olla koko ajan alasti ja pullikoida kahluualtaassa. Niin itse tekisin, jos olisi kaikki valta päättä omasta ja nyt lapseni olemisesta. Mutta täällä ajatellaan toisin: kun lämpötila laskee alle 25 asteen, silloin putetaan talvivaatteet ylle, ainakin pitkähihaiset. Ne toki suojaavat myös auringolta.
 |
| Kun itkettää ja on paha olo, isoäit vie takapihalle katsomaan kananpoikia. Minä vien hänet usein eläinten luo ja myös Mimi-koiraa paijaamalla yirtän jo alusta asti tarjota hänelle positiivista ja empaattista suhtautumista eläimiin. |
Minä jo tiesin, että puhkeamassa olevat hampaat monesti kiusaavat ja saattavat aiheuttaa itkuisuutta ja ärtyisyyttä. Niin ajattelin nytkin, että kysmys on hampaiden puhkeamisesta.
 |
| Kuvissa ilme on usein hämmästynyt ja totinen. Tosioloissa hymy tulee useammin kuin sitä saa kameralla vangittua. |
Vaimon sisko oli käymässä miehineen ja poikineen, olivat meillä karanteenissa tai jostain muusta syystä noin kaksi viikkoa. He sitten lähtivät käyttämään poikaa lääkärissä. Kahdella mopolla lähtivät yötä vasten, ja minä jäin kotiin hyvin huolissani. Ensimmäinen kokemus siitä miten sydäntä raastaa kun oma lapsi sairastaa.
Kävelytuoli on mieluisessa käytössä monta kertaa päivässä. Sen avulla Erik pystyy liikkumaan jopa itsenäisesti. Kuvassa yllä Erikin takana on hänen äitinsä äidin äiti eli isoisoäiti.
Olisi viileän hilajisuuden lisäksi vieläkin enemmän yksinoloa ja omaa rauhaa. Vietnamilainen elämä on hyvin sosiaalista: omaa tilaa ei kaivata ympärille niin kuin minä kaipaan.
Tässä kuvassa naapurit eli vaimon sukulaiset, jotka asvuat ihan parin metrin päässä kuistilta. Toisella puolella suu myös ukulaisia.
Minä pääsen pakoon tätä yhteisöä sinne takapihan mökkiini riisipellon laitaan.
Minä yritän kuitenkin motivoida itseäni ajattelemalla, että tämä on minulle kuntosali. Kaivelen hiljakseen kuunnellen äänikirjoja. Saan olla yksin.
Kuvassa yllä näkyy jopa muutama tomaatin varsi. Ne yrittävät sinnitellä nailonverkon alla niin, ettei kuumuus ja polttava aurinko niitä tappaisi.
Viimekuussahan mökin ympäriltä kaadettin puusto. Nyt sinne tulee enemmän sekä aurinkoa että vilvoittavaa tuulta. Puiden kannoista kasvavat uudet versot todella nopeasti. Ihan mökin tältä puolelta alkaa anopin veljen maa, jolla puutkin olivat. Minä en aiemmin tiennyt, että mökki on ihan rajalla, mikä aiheuttaa sen, että olen muiden armoilla. No, itse maakin on anopin nimissä, joten senkin puolesta olen täysin muiden armoilla.
Maaperä on tummaa savea. Kuulin, että siinä on runsaasti alumiinia, joka tekee maan happamaksi ja on myrkyllistä monille kaveille. Papaija ja banaani kasvavat tässä hyvin, samoin kookospalmu, joita kaikki tässäkin kasvaa. Minä haluaisin kuitenkin kasvattaa myös palkokasveja: kaikenlaisia papuja ja herneitä, mutta en ole saanut niitä kasvamaan. Maaperää ei ole järkeä paljon parantaa ennen kuin se on riittävän korkealla suojassa tulvilta. Toki tietysti kompostoituvaa materiaalia, kuten noiden kaadettujen puiden oksista jääneet risut, olen raahannut tänne. Samoin olen ostanut anopin velejltä kompostoitua turvetta, jota hän on alkanut valmistamaan ja myymään.
Noita netistä tilattuja vihreää hernettä, härkäpapua ja kikhernettä olen yrittänyt saada kasvamaan. Ne eivät kasva. Ehkä ne on peitattu, ja vaikkeivät olisikaan, näyttää siltä, että jotkut jyrsijät tai linnut käyvät kaivamasa ne ylös ja syövät ennen kuin ne ehtivät kasvaa
Koronaviruspandemian takia en enää pyöräile 15 kilometrin päähän kauppaan ostamaan erikoistuotteita, useimmiten tuontitavaraa Australiasta, Intiasta ja muualta. Sen sijan ostelen netistä ihan urakalla. Se on parantaut ruokakaappini sisältöä huomattavasti. Yksi päivä löysin intiasta tuotuja palkokasveja: herneitä ja papuja. Siinä on vihreää hernettä, härkäpapuka, kik-hernettä useammankinlaista. Niistä voin nyt keitellä entistä monipuolisempia intialaistyyppisiä keittoja, joita sitten käytän pohjina päivän aterioille: voin mm. lisätä vihanneksia, tofua, juurkeisa ja mitä nyt saattu olemaan saatavissa. Ja kaveriksi teen tietysti leipää niin kuin aina nykyään: rukiitonta ruisleipää.
Keittoni siis koostuu monista palkokasveista: herneestä, kikherneestä, härkäpavusta. Pavut keitän yhdessä merilevän kanssa, ja keiton maustan kurkumalla hajupihkalla (pirupaskalla), jota olen oppinut käyttämään valkosipulin ja sipulin asemesta.
Lisäksi oman puutarhan murraijalla eli intianjasmikilla, jonka lehtiä opin jo aikanaan Singaporessa käyttämään mausteena. Niitä kutstutaan englanniksi nimellä cury leaves eli karilehdet.
Oma jasmikkipuuni, joka pistokkaan istutin hääpäivämme tienoilla maaliskuussa 2018, on viime aikoina suorastaan pyrähtänyt kasvuun. Nyt siitä kelpaa riipiä lehtiä vähän raskaammallakin kädellä.
Vaimo, hänen äitinsä ja minäkin olemme kotona lähes koko ajan, joten pojalla on aina joku katsomassa perään.
Minulle siellä on liian kuuma, enkä minä pidä paikallani olemisesta. Minun täytyy saada liikkua ja touhuta. Kuumimman ajan päivästä vietän siellä takapihalla veden ääressä. viihtyisin siellä pidempäänkin ellei olisi poika odottamassa täällä etupihalla.
Siitä kuitenkin haaveilen, että saisin täysin oman ison keittiön, jossa ei olisi eläintuotteita lähelläkään.
Minä teen sitä mustapapu-merilevä-leipää, joka rakenteeltaan on riittävän lähellä kovaa ruisleipää, sitä, mistä eniten pidän. Ja kun mausteena käyttää kuminaa, ei se makukaan kovin kauaksi heitä. Merilevää liotan niin pitkään, että siitä katoaa meren maku. Lisään sitä leipään vain kuidun ja värin takia.
Siellä omassa isossa keittiössä, josta haaveilen, olisi viileähuone, ja tiloja, joiden lämpötilaa ja kosteuttav soisi säädellä niin, että erilaiset bakteerikäytetyt ja homeiden avulla valmistetut ruuat onnistuisivat paremmin: hapankaali, volgansieni eli kombucha, vesikefiiri, tempe, natto ... Sellaisten kanssa olisi kiva puuhailla.
"Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin". Koivistoa siteerasi myös suomen nykyinen pääministeri Sanna Marin. Minulle tuollainen optimismi ei ole lainkaan vierasta, vaan voin tuntea samoin sekä koronakriisin että poikani tulvaisuuden suhteen.
.
Pentti Linkola
Huhtikuun 5. päviä kuoli Pentti Linkola 87-vuoden iässä.
Ei hän minulle mikään suuri esikuva ollut, mutta tunnettu ajattelija. Muistan miten hänen pmaflettinsa Unelmat paremmasta maailmasta teki minuun lukioaikana hämmentävän vaikutuksen. Siinä oli ihailuja, mutta myös jotakin muuta. Minuun on aina vedonnut kukkaisromantiikka enemmän kuin militantti asenne, mutta jotain siinä oli. Ja nuorenahan sitä haluaa kokeilla kaikenlaista, myös uusia näkökulmia asioihin.
 |
| Ilta-Sanomat julkaisi 26.4. uutisen Linkolan kuolinilmoituksesta. Sen yhteydessä oli tämä kuva, jonka siis on luonut Rami Marjamäki. |
Ehkä minulla on ajttelussani kuitenkin jotain "linkolalaisia" vaikutteita, joskaan ne eivät ole ehkä yksin hänen. Vai onkohan niitä sellainen ajatus, että meneillään oleva koronakriisi, covid-19, voi olla jollain tavalla positiivinen koko eliökunnan tai maapallon ekosysteemin kannalta: ympäristön saastuminen on hidastunut, mm. ilman laatu joissain Kiinan kaupungeissa on parantunut; kun ihminen pysyy poissa metsistä ja niityiltä, eläimille jää enemmän tilaa. Viruksen aiheuttamat kuolemat ovat pientä siihen verrattuna, miten esimerkiksi tieliikenne tappaa ihmisiä ja myös eläimiä. Virus on saanut yhtieskunnat pysähtymään. Uuhka on suuri, mutta kuolleiden määrä suhteellisen pieni ainakin toistaiseksi. Kuolleista suurin osa on iäkästä väestöä, mm. hoivakotien asukkaita, sellaisia, jotka kylmän "luonnollisesti" ajatelleen olisivat menehtyneet muutenkin.
Voisiko olla niinkin, että viruspandemian ansiosta ihmiset ja yhteiskunnat ovat tuleet valmiimmiksi ajattelemaan ilmastomuutosta, merenpinnan ja ilman lämpötilan nousua enemmän relaistisena mahdollisuutena ja sitä myös sitä, miten olemme oikeasti varautuneita, jos sellainen kriisi tulee ja pysähdyttää maailman samalla tavalla kuin tämä virus tuli nyt yllättäen.
Sellaisia ajatuskulkuja, että maailma saa sen minkä ansaitseekin, että kehitys ei aina kehity ja ihminen ei ole kaikkivoipa. Tällaisia ajatuksia esittää myös biologi Thomas Lovejoy The Guardian-lehden haastattelussa (alkuperäinen tässä)
Yksi nuoruuteni Suomen hahmosita on poissa. Viimeksi siellä käydessäni kuolivat Pekka Myllykoski ja Mauno Koivisto, ennen sitä moni muu mm. Juice Leskinen, joka kuului nuoruusvuosiini olennaisena esikuvana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti